Minulla on kolme tytärtä ja jokainen heistä sanoo ettei halua lapsia

Mitä väliä sillä nyt on, saako ihminen lapsia vai ei? Se on ok, että saa, ja se on ok, ettei saa. Pessimistit voivat ajatella, eträ lisääntyminen on vain kuolemantuolio planeetalle, mutta enpä ole ikinä nähnyt, että kukaan näistä asioista horiseva olisi alkanut omavaraisensi mökkihöperöksi. Kyllä he miehen/naisen löytävät rinnalle, vähintään kerta vuoteen ulkomailla, juovat alkoholijuomia, syövät lihaa jne. Eli ei heitäkään kiinnosta planeetan tila, heitä ei vain kiinnosta ottaa vastuuta toisen ihmisen elämästä seuraavia vuosikymmeniä. Kyllä täällä Suomessa on nykyisen ja tulevan ihmisen hyvä olla. Pahimmat ongelmat ovat ihan muualla, ja siellä nämä puheet voivat tulla eteen, mutta Suomessa kärsitään nimenomaan ihmisten puutteesta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se mieli voi muuttua ajan kanssa, mutta se on tietysti heidän päätös.

Joillakin muuttuu, toisilla ei. Nykypäivänä yhä useammilla mieli ei muutu. Mutta jos se muuttuu, koska painostetaan, se ei luo hyvää kasvualustaa lapselle.

Eli älkää hyvät äidit (isät, mummot, papat, tädit, sedät, enot, kummit, kaimat) painostako niitä nuoria lisääntymään.

Minun lasteni ystäväpiirissä on nuori nainen, jonka vanhemmat ovat painostaneet häntä hankkimaan puolison, jotta voisi lisääntyä. "Kun nuoremmillakin sisaruksilla on jo lapsia." Ikää naisella kuitenkin alle 25v. ja mt-ongelmia. En vaan voi ymmärtää hänen vanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Niin, kirjoitin tuon edellisen siksi, että iloitsen useasta sukupolvesta. Nyt jo isoäitinä näen lastenlasteni kasvavan, käyvän koulua ja menevän ammatteihin. Meilläkin on sukulaisia, esim miehellä serkkuja, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia. ( Ja tiedän, että ovat surreet sitä, kun koko sukuhaara loppuu) Aikanaan vain he eivät ole löytynyt sopivaa kumppania, jonka kanssa olisi mennyt yhteen. Mitään sen kummempaa ideologiaa heillä ei ollut siinä takana. Näiden serkkujen äiti suri todella kovasti sitä, kun ei saanutkaan lastenlapsia.

Joo, siis tarkoitin tarkemmin sitä, että olisi ollut surullista jos sukuhistoriasi olisi päättynyt ja ymmärrän omalla tavallani omasta vinkkelistäni miksi se olisi ollut surullista. Onneksi niin ei kuitenkaan teillä käynyt. Ja ymmärrettävää myös, jos sopivan kumppanin puutteesta johtuu se, ettei hanki lapsia ja se aiheuttaa surua. Niillä serkuilla se on voinut olla vielä kovempi paikka, kuin heidän äidillään.

Itsellä halu ja tunne olla vapaaehtoisesti lapseton on niin vahva, että se menee haikeuksien yli.

Silti sympatiseeraan suvustaan ja perheestään iloitsevia, sehän on oikeasti mahtavaa, että saa elää sellaista elämää kun haluaa ja kokea siitä onnea :)

Kiitos sinulle empaattisesta vastauksestasi. Olet ko asian tykönäsi pohtinut ja tehnyt päätöksesi ja sitä muiden on kunnioitettava. Itselleni perhe, lapset ja lastenlapset ovat tärkeitä ja koen tärkeäksi esim lasteni perheiden tukemisen ja auttamisen. Asia on tärkeä keskusteluaiheena ja aina emme jaksa kuunnella toistemme mielipiteitä. Yhteiskunnan toimimisen kannalta tietysti on tärkeää, että lapsia uskallettaisiin edelleen hankkia ja että yhteisö ei muuttuisi lapsivihamieliseksi.

Naisia ei kiinnosta odottaa tautista kikulia takaisia kotia hoito numero kolmosen luota. Naisen elämään mahtuu nykyään muuta. Koti pysyy rauhallisena ja siistinä. Itseellisenä vanhempana lapset säästyy draamalta. Velana kuitenkin varmistat ettet synnytä uutta orjaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

No nythän ollaan aivan erilaisessa tilanteessa, mitä oltiin esim 1800-luvun alussa, jolloin kirjoitustaito oli vielä harvinaista. Ihmiset tekevät paljon sukututkimusta, kaikki ovat rekistereissä ja tietoa on saatavissa. Olen monta kertaa nyt ikääntyneenä harmitellut sitä, kun en kysynyt ja haastatellut omia vanhempia ja isovanhempia siitä, millaista elämä oli ennen esim 1900-luvun alussa. Isoisäni olisi jopa muistanut 1800-luvun lopun elämääkin. Mutta ei sitä nuorena sellaista ymmärrä, näin vanhempana sitä tuon sukupolvien ketjun tajuaa paremmin.

Se, että sinua kiinnostaa ei tarkoita sitä, että muitakin kiinnostaisi. Oikeasti todella harva nykypäivinä mitään sukututkimuksia tekee.

Tosiasiassa sukututkimus on erittäin suosittua nykyään.

Se on suositumpaa kuin menneinä vuosina, mutta ei se isossa mittakaavassa todellakaan ole erittäin suosittua

Kyllä on. Oma sukusikin on todennäköisesti moneen kertaan tutkittu.

Ei ole. Ja vaikka yksi suvusta tutkisikin, niin muu suku saattaa viis veisata siitä. Silloin ne kaikki taas unhoittuu tai elää vain sen yhden mielissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

No nythän ollaan aivan erilaisessa tilanteessa, mitä oltiin esim 1800-luvun alussa, jolloin kirjoitustaito oli vielä harvinaista. Ihmiset tekevät paljon sukututkimusta, kaikki ovat rekistereissä ja tietoa on saatavissa. Olen monta kertaa nyt ikääntyneenä harmitellut sitä, kun en kysynyt ja haastatellut omia vanhempia ja isovanhempia siitä, millaista elämä oli ennen esim 1900-luvun alussa. Isoisäni olisi jopa muistanut 1800-luvun lopun elämääkin. Mutta ei sitä nuorena sellaista ymmärrä, näin vanhempana sitä tuon sukupolvien ketjun tajuaa paremmin.

Ymmärrän sinua erittäin hyvin. Itse jonkin verran kerkesin juttelemaan 1905 syntyneen isoisäni kanssa hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Mutta paljon jäi myös kysymättä. Viime aikoina olen muistellut häntä, ja sitä, kuinka hän aloitti koulunkäyntinsä Suomen suuriruhtinaskunnassa, ja opiskeli pakkovenäjää. Olen miettinyt sitäkin, mitä suvulle olisi tapahtunut, jos Suomi ei olisikaan itsenäistynyt. Olisiko isoisäni ja hänen vanhempansa ja sisaruksensa onnistuneet lähtemään maanpakoon? Vai olisiko heidät viety Siperiaan? 

Kunpa olisikin joku aikakone, jolla voisi pyöräyttää itsensä noihin vuosikymmeniin. Noina aikoina on tehty suuria ratkaisuja ihan maan olemassaolon kannalta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

No nythän ollaan aivan erilaisessa tilanteessa, mitä oltiin esim 1800-luvun alussa, jolloin kirjoitustaito oli vielä harvinaista. Ihmiset tekevät paljon sukututkimusta, kaikki ovat rekistereissä ja tietoa on saatavissa. Olen monta kertaa nyt ikääntyneenä harmitellut sitä, kun en kysynyt ja haastatellut omia vanhempia ja isovanhempia siitä, millaista elämä oli ennen esim 1900-luvun alussa. Isoisäni olisi jopa muistanut 1800-luvun lopun elämääkin. Mutta ei sitä nuorena sellaista ymmärrä, näin vanhempana sitä tuon sukupolvien ketjun tajuaa paremmin.

Samaa olen kanssa harmitellut, enää ei ole niitä asioita muistavia elossa. Onneksi jotain henkilökohtaisia dokumentteja löytyy, kuten esim mummon päiväkirja talvelta 1939-1940 Viipurista sekä vaarin hänelle kirjoittamat kirjeet. Vapiskaa nykyajan tindermiehet, 40-luvulla maajussi osasi kirjoittaa paljon paremmin :D eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

No nythän ollaan aivan erilaisessa tilanteessa, mitä oltiin esim 1800-luvun alussa, jolloin kirjoitustaito oli vielä harvinaista. Ihmiset tekevät paljon sukututkimusta, kaikki ovat rekistereissä ja tietoa on saatavissa. Olen monta kertaa nyt ikääntyneenä harmitellut sitä, kun en kysynyt ja haastatellut omia vanhempia ja isovanhempia siitä, millaista elämä oli ennen esim 1900-luvun alussa. Isoisäni olisi jopa muistanut 1800-luvun lopun elämääkin. Mutta ei sitä nuorena sellaista ymmärrä, näin vanhempana sitä tuon sukupolvien ketjun tajuaa paremmin.

Se, että sinua kiinnostaa ei tarkoita sitä, että muitakin kiinnostaisi. Oikeasti todella harva nykypäivinä mitään sukututkimuksia tekee.

Tosiasiassa sukututkimus on erittäin suosittua nykyään.

Se on suositumpaa kuin menneinä vuosina, mutta ei se isossa mittakaavassa todellakaan ole erittäin suosittua

Kyllä on. Oma sukusikin on todennäköisesti moneen kertaan tutkittu.

Ei ole. Ja vaikka yksi suvusta tutkisikin, niin muu suku saattaa viis veisata siitä. Silloin ne kaikki taas unhoittuu tai elää vain sen yhden mielissä.

Jäähän niistä kuitenkin dokumentit ja taas joku seuraava innostunut voi jatkaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

No nythän ollaan aivan erilaisessa tilanteessa, mitä oltiin esim 1800-luvun alussa, jolloin kirjoitustaito oli vielä harvinaista. Ihmiset tekevät paljon sukututkimusta, kaikki ovat rekistereissä ja tietoa on saatavissa. Olen monta kertaa nyt ikääntyneenä harmitellut sitä, kun en kysynyt ja haastatellut omia vanhempia ja isovanhempia siitä, millaista elämä oli ennen esim 1900-luvun alussa. Isoisäni olisi jopa muistanut 1800-luvun lopun elämääkin. Mutta ei sitä nuorena sellaista ymmärrä, näin vanhempana sitä tuon sukupolvien ketjun tajuaa paremmin.

Se, että sinua kiinnostaa ei tarkoita sitä, että muitakin kiinnostaisi. Oikeasti todella harva nykypäivinä mitään sukututkimuksia tekee.

Ok, aika moni omassa tuttavapiirissäni kyllä tekee.

Vaikka sukututkimusta tekisikin, niin eihän ne ihmiset enää ole kenenkään muistoissa tai "elä" missään. Niistä on vain ne nimet ja tiedot niissä kirjoissa, ei mitään muuta.

Vierailija kirjoitti:

Mitä väliä sillä nyt on, saako ihminen lapsia vai ei? Se on ok, että saa, ja se on ok, ettei saa. Pessimistit voivat ajatella, eträ lisääntyminen on vain kuolemantuolio planeetalle, mutta enpä ole ikinä nähnyt, että kukaan näistä asioista horiseva olisi alkanut omavaraisensi mökkihöperöksi. Kyllä he miehen/naisen löytävät rinnalle, vähintään kerta vuoteen ulkomailla, juovat alkoholijuomia, syövät lihaa jne. Eli ei heitäkään kiinnosta planeetan tila, heitä ei vain kiinnosta ottaa vastuuta toisen ihmisen elämästä seuraavia vuosikymmeniä. Kyllä täällä Suomessa on nykyisen ja tulevan ihmisen hyvä olla. Pahimmat ongelmat ovat ihan muualla, ja siellä nämä puheet voivat tulla eteen, mutta Suomessa kärsitään nimenomaan ihmisten puutteesta.

Somessa naisiin kohdistuu samoja odotuksia mitä 70-luvulla. En halua synnyttää tytärtä naisviha mieliseen ympäristöön. Pojasta pelkäisin kasvavan vaimoaan alistava rikollinen.

Surullista miten jotkut tässä ketjussa pelkäävät kuolemaa niin paljon etteivät uskalla edes elää.

Mitä ap tekee työkseen, kun hänen lapsistaan tuli poikkeuksellisen fiksuja? Vai isän puoleltako peräisin?

Vierailija kirjoitti:

Surullista miten jotkut tässä ketjussa pelkäävät kuolemaa niin paljon etteivät uskalla edes elää.

Olen lukenut koko ketjun. Ei ollut itsensäeliminointiviestejä ainakaan enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

No nythän ollaan aivan erilaisessa tilanteessa, mitä oltiin esim 1800-luvun alussa, jolloin kirjoitustaito oli vielä harvinaista. Ihmiset tekevät paljon sukututkimusta, kaikki ovat rekistereissä ja tietoa on saatavissa. Olen monta kertaa nyt ikääntyneenä harmitellut sitä, kun en kysynyt ja haastatellut omia vanhempia ja isovanhempia siitä, millaista elämä oli ennen esim 1900-luvun alussa. Isoisäni olisi jopa muistanut 1800-luvun lopun elämääkin. Mutta ei sitä nuorena sellaista ymmärrä, näin vanhempana sitä tuon sukupolvien ketjun tajuaa paremmin.

Se, että sinua kiinnostaa ei tarkoita sitä, että muitakin kiinnostaisi. Oikeasti todella harva nykypäivinä mitään sukututkimuksia tekee.

Tosiasiassa sukututkimus on erittäin suosittua nykyään.

Se on suositumpaa kuin menneinä vuosina, mutta ei se isossa mittakaavassa todellakaan ole erittäin suosittua

Kyllä on. Oma sukusikin on todennäköisesti moneen kertaan tutkittu.

Ei ole. Ja vaikka yksi suvusta tutkisikin, niin muu suku saattaa viis veisata siitä. Silloin ne kaikki taas unhoittuu tai elää vain sen yhden mielissä.

Minä "tutkin" sukuani lukemalla netistä sitä, mitä omasta suvusta on sukututkijat saaneet selville. Harmi vain, että monille sukututkimussivustoille vaaditaan tunnukset, jotta sinne pääsee lukemaan kaiken, mitä sinne on omasta suvusta kirjoitettu.

Lapsena (1970-80-luvuilla) luin isäni suvun sukukirjaa (siis ihan oikea painettu kirja), ja se oli mielestäni hyvinkin kiinnostava.

En minäkään meinannut haluta lainkaan lapsia, mieli muuttui siinä 26 v.

Vierailija kirjoitti:

Surullista miten jotkut tässä ketjussa pelkäävät kuolemaa niin paljon etteivät uskalla edes elää.

Ketkähän täällä ovat sanoneet kuolemaa pelkäävänsä? Minä olen nyt muutaman sivun tässä ollut lukemassa ja kommentoimassa, mutta vielä en tuollaiseen ole törmännyt.

Vai tarkoitatko kuolemaa pelkäävillä näitä, jotka haluavat sukunsa jatkuvan ja ajatuskin tarinan katkeamisesta kauhistuttaa?

Vierailija kirjoitti:

Mitä ap tekee työkseen, kun hänen lapsistaan tuli poikkeuksellisen fiksuja? Vai isän puoleltako peräisin?

Ei varmaankaan ole periytyvää :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä väliä sillä nyt on, saako ihminen lapsia vai ei? Se on ok, että saa, ja se on ok, ettei saa. Pessimistit voivat ajatella, eträ lisääntyminen on vain kuolemantuolio planeetalle, mutta enpä ole ikinä nähnyt, että kukaan näistä asioista horiseva olisi alkanut omavaraisensi mökkihöperöksi. Kyllä he miehen/naisen löytävät rinnalle, vähintään kerta vuoteen ulkomailla, juovat alkoholijuomia, syövät lihaa jne. Eli ei heitäkään kiinnosta planeetan tila, heitä ei vain kiinnosta ottaa vastuuta toisen ihmisen elämästä seuraavia vuosikymmeniä. Kyllä täällä Suomessa on nykyisen ja tulevan ihmisen hyvä olla. Pahimmat ongelmat ovat ihan muualla, ja siellä nämä puheet voivat tulla eteen, mutta Suomessa kärsitään nimenomaan ihmisten puutteesta.

Somessa naisiin kohdistuu samoja odotuksia mitä 70-luvulla. En halua synnyttää tytärtä naisviha mieliseen ympäristöön. Pojasta pelkäisin kasvavan vaimoaan alistava rikollinen.

Sehän riippuu pitkälti siitä, kuinka paljon haleja saa lapsena. Ja ymmärrän kyllä, että monesta ei nykypäivänä ole sitoutumaan siihen vastuuseen, siksi lapsettomuus nykypäivänä varmasti lisääntyy. Halutaan vain itselleen sitä parasta ja nautintoa.

Vierailija kirjoitti:

Surullista miten jotkut tässä ketjussa pelkäävät kuolemaa niin paljon etteivät uskalla edes elää.

Todistin mummini ja mummin siskon poismenon. Teenkö lapsia? En. Mummo eli oman aikakautensa elämän siirtyen lopulta edeltä lähteneen siskonsa seuraksi. Haluaisinko elää heidän elämiään? Jälleen ei. Elän omaani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

Mutta sukuun tulee aina uudet Maijat ja Matit, jotka (toivottavasti) taas lisääntyvät.

So? Nuo ensimmäiset Matti ja Maija on kuitenkin jo kuopattu ja unohdettu. Mitä väliä siis tuleeko uusia Mattia ja Maijoja juuri heidän geeneistään vai naapurin geeneistä? Ei mitään.

Itse tunnen ja osaan nimetä esivanhempani 1800-luvun alkuun asti.  Se on sukupolvien ketju ja se ei ole sammunut. Enhän sitä näin juhlallisesti jatkuvasti mieti, vaan se on itsestäni mielenkintoinen sukupuu.

Vierailija kirjoitti:

Vain jatkuminen on tärkeää!

Opiskelu on käytännössä turhaa

Tarpeeksi laajasti kun ajattelee, niin kyllä. Ihmiset vaan tuppaavat välittämään vain itsestään.