Minulla on kolme tytärtä ja jokainen heistä sanoo ettei halua lapsia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

No nythän ollaan aivan erilaisessa tilanteessa, mitä oltiin esim 1800-luvun alussa, jolloin kirjoitustaito oli vielä harvinaista. Ihmiset tekevät paljon sukututkimusta, kaikki ovat rekistereissä ja tietoa on saatavissa. Olen monta kertaa nyt ikääntyneenä harmitellut sitä, kun en kysynyt ja haastatellut omia vanhempia ja isovanhempia siitä, millaista elämä oli ennen esim 1900-luvun alussa. Isoisäni olisi jopa muistanut 1800-luvun lopun elämääkin. Mutta ei sitä nuorena sellaista ymmärrä, näin vanhempana sitä tuon sukupolvien ketjun tajuaa paremmin.

Se, että sinua kiinnostaa ei tarkoita sitä, että muitakin kiinnostaisi. Oikeasti todella harva nykypäivinä mitään sukututkimuksia tekee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Niin, kirjoitin tuon edellisen siksi, että iloitsen useasta sukupolvesta. Nyt jo isoäitinä näen lastenlasteni kasvavan, käyvän koulua ja menevän ammatteihin. Meilläkin on sukulaisia, esim miehellä serkkuja, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia. ( Ja tiedän, että ovat surreet sitä, kun koko sukuhaara loppuu) Aikanaan vain he eivät ole löytynyt sopivaa kumppania, jonka kanssa olisi mennyt yhteen. Mitään sen kummempaa ideologiaa heillä ei ollut siinä takana. Näiden serkkujen äiti suri todella kovasti sitä, kun ei saanutkaan lastenlapsia.

Mitä ihmeen väliä sillä on jatkuuko jokin sukuhaara vai ei? Sehän on ihan se ja sama, eihän sillä ole mitään merkitystä, kun jokainen kuolee joka tapauksessa, oli lapsia ja lapsenlapsia tai ei. Ei niitä kukaan enää kuoltuaan mieti ja murehdi.

Onhan sillä väliä, jos esim tämä serkkujen äiti ei saanut kokea sitä, että omat lapset eivät löytäneet kumppania ja perustaneet perhettä. Ko äiti ei saanut kokea omassa perheessään lastenlasten kanssa vietettyä joulua, yhteistä aikaa jne. Tämä oli oikeasti suru niin tälle äidille kuin myös näille aikuisille lapsille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

No nythän ollaan aivan erilaisessa tilanteessa, mitä oltiin esim 1800-luvun alussa, jolloin kirjoitustaito oli vielä harvinaista. Ihmiset tekevät paljon sukututkimusta, kaikki ovat rekistereissä ja tietoa on saatavissa. Olen monta kertaa nyt ikääntyneenä harmitellut sitä, kun en kysynyt ja haastatellut omia vanhempia ja isovanhempia siitä, millaista elämä oli ennen esim 1900-luvun alussa. Isoisäni olisi jopa muistanut 1800-luvun lopun elämääkin. Mutta ei sitä nuorena sellaista ymmärrä, näin vanhempana sitä tuon sukupolvien ketjun tajuaa paremmin.

Se, että sinua kiinnostaa ei tarkoita sitä, että muitakin kiinnostaisi. Oikeasti todella harva nykypäivinä mitään sukututkimuksia tekee.

Ok, aika moni omassa tuttavapiirissäni kyllä tekee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Niin, kirjoitin tuon edellisen siksi, että iloitsen useasta sukupolvesta. Nyt jo isoäitinä näen lastenlasteni kasvavan, käyvän koulua ja menevän ammatteihin. Meilläkin on sukulaisia, esim miehellä serkkuja, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia. ( Ja tiedän, että ovat surreet sitä, kun koko sukuhaara loppuu) Aikanaan vain he eivät ole löytynyt sopivaa kumppania, jonka kanssa olisi mennyt yhteen. Mitään sen kummempaa ideologiaa heillä ei ollut siinä takana. Näiden serkkujen äiti suri todella kovasti sitä, kun ei saanutkaan lastenlapsia.

Mitä ihmeen väliä sillä on jatkuuko jokin sukuhaara vai ei? Sehän on ihan se ja sama, eihän sillä ole mitään merkitystä, kun jokainen kuolee joka tapauksessa, oli lapsia ja lapsenlapsia tai ei. Ei niitä kukaan enää kuoltuaan mieti ja murehdi.

Onhan sillä väliä, jos esim tämä serkkujen äiti ei saanut kokea sitä, että omat lapset eivät löytäneet kumppania ja perustaneet perhettä. Ko äiti ei saanut kokea omassa perheessään lastenlasten kanssa vietettyä joulua, yhteistä aikaa jne. Tämä oli oikeasti suru niin tälle äidille kuin myös näille aikuisille lapsille. 

Miksi aina täytyisi elää muita varten?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

No nythän ollaan aivan erilaisessa tilanteessa, mitä oltiin esim 1800-luvun alussa, jolloin kirjoitustaito oli vielä harvinaista. Ihmiset tekevät paljon sukututkimusta, kaikki ovat rekistereissä ja tietoa on saatavissa. Olen monta kertaa nyt ikääntyneenä harmitellut sitä, kun en kysynyt ja haastatellut omia vanhempia ja isovanhempia siitä, millaista elämä oli ennen esim 1900-luvun alussa. Isoisäni olisi jopa muistanut 1800-luvun lopun elämääkin. Mutta ei sitä nuorena sellaista ymmärrä, näin vanhempana sitä tuon sukupolvien ketjun tajuaa paremmin.

Se, että sinua kiinnostaa ei tarkoita sitä, että muitakin kiinnostaisi. Oikeasti todella harva nykypäivinä mitään sukututkimuksia tekee.

Tosiasiassa sukututkimus on erittäin suosittua nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

Mutta sukuun tulee aina uudet Maijat ja Matit, jotka (toivottavasti) taas lisääntyvät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

En niinkään ajattele pelkkiä geenejä, vaan nimenomaan suvun historiaa ja merkitystä tuon paikkakunnan synnyssä ja kehityksessä läpi aikojen. Eihän se enää mihinkään kehity, parhaat päivät menneet aikoja sitten, kuoleva pikkukylä. Silti tuntuu hieman kaihoisalta, että noin pitkään samalla paikalla ollut tila lakkaa olemasta, vaikka toisaalta, eikö se maapallo syöksy aurinkoon vielä joskus, että turhaa murehtia, kun kaikki loppuu kuitenkin ;)

Puolisoni suvun sukutilan toistaiseksi viimeinen isäntä on jäänyt eläkkeelle. Hänellä on sekä lapsia että lastenlapsia, mutta kukaan heistä ei halua jatkaa tilaa. Sitä ei vielä tiedetä, jatkaako tilaa joku nyt eläkkeelle jääneen isännän sisarusten lapsista tai lastenlapsista, jolloin tila pysyisi suvussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkeviä tyttäriä.

Mulla kolme aikusta poikaa, toivon että eivät tee lapsia. Mt ongelmia, riippuvuutta, kirjaindiagnooseja löytyy, elikkä huonot geenit tiedossa jos tekisivät. Jokainen höystetty jollain lisällä.

Voiko johtua äidin mt-ongelmista, vaikea kuvitella että terve ihminen puhuu lapsistaan noin.

Vaikea kuvitella, että asioista puhutaan asioiden oikeilla nimillä eikä kuljeta laput silmillä kieltäen kaiken ja kuvittelemalla, että omat lapset ovat jotain täydellisiä kullannuppuja, oikeita enkeleitä? Vaikea kuvitella, että joku äiti olisi niinkin fiksu ja vastuuntuntoinen, ettei toivo lastenlastensa joutuvan syntymään ja elämään epävakaan ja vanhemmaksi soveltumattoman ihmisen kasvattamana/ihan vaan siittämänä? Vaikea kuvitella, ettei kukaan äiti toivoisi lastenlapsilleen huonoa elämää vaan jättäisi ne ennemmin saamatta?

Joo, minä taas voin kuvitella, että sä et ole ollut mikään paras äiti omille lapsillesi, kun tosiasioiden myöntäminen ja asioista puhuminen on noin mahdottoman vaikea ja käsittämätön paikka sulle.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

Mutta sukuun tulee aina uudet Maijat ja Matit, jotka (toivottavasti) taas lisääntyvät.

So? Nuo ensimmäiset Matti ja Maija on kuitenkin jo kuopattu ja unohdettu. Mitä väliä siis tuleeko uusia Mattia ja Maijoja juuri heidän geeneistään vai naapurin geeneistä? Ei mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

No nythän ollaan aivan erilaisessa tilanteessa, mitä oltiin esim 1800-luvun alussa, jolloin kirjoitustaito oli vielä harvinaista. Ihmiset tekevät paljon sukututkimusta, kaikki ovat rekistereissä ja tietoa on saatavissa. Olen monta kertaa nyt ikääntyneenä harmitellut sitä, kun en kysynyt ja haastatellut omia vanhempia ja isovanhempia siitä, millaista elämä oli ennen esim 1900-luvun alussa. Isoisäni olisi jopa muistanut 1800-luvun lopun elämääkin. Mutta ei sitä nuorena sellaista ymmärrä, näin vanhempana sitä tuon sukupolvien ketjun tajuaa paremmin.

Se, että sinua kiinnostaa ei tarkoita sitä, että muitakin kiinnostaisi. Oikeasti todella harva nykypäivinä mitään sukututkimuksia tekee.

Tosiasiassa sukututkimus on erittäin suosittua nykyään.

Se on suositumpaa kuin menneinä vuosina, mutta ei se isossa mittakaavassa todellakaan ole erittäin suosittua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

En niinkään ajattele pelkkiä geenejä, vaan nimenomaan suvun historiaa ja merkitystä tuon paikkakunnan synnyssä ja kehityksessä läpi aikojen. Eihän se enää mihinkään kehity, parhaat päivät menneet aikoja sitten, kuoleva pikkukylä. Silti tuntuu hieman kaihoisalta, että noin pitkään samalla paikalla ollut tila lakkaa olemasta, vaikka toisaalta, eikö se maapallo syöksy aurinkoon vielä joskus, että turhaa murehtia, kun kaikki loppuu kuitenkin ;)

Eihän se tilanne välttämättä lakkaa olemasta. Voihan sen joku muu ostaa. Ja toisaalta, voisihan se lakata olemasta myös vaikka olisit itse tehnyt lapsia, koska ei ne lapset välttämättä halua mitään sukutiloja ylläpitää, jos oma elämä ja mielenkiinto on ihan muualla.

Kyllähän minä sen elämäni aikana myynkin. No minä olen sellainen tilan ylläpitäjäksi tehty ja saanut kyllä painostusta elämäni aikana lisääntymiseen ihan tarpeeksi ja on myös oma elämä ja ammatti, joka ei liity tilan ylläpitoon. Kyseessä siis metsätila enää nykyään. En halua että kuvitteelliset lapseni joutuisivat sellaiseen ja saisivat taakan ja odotukset niskaansa mitä minä sain ja totta tosiaan, hekin voisivat haluta tehdä jotain muuta elämällään, joten lasten hankkiminen ei siinäkään mielessä hyödyttäisi mitään ja olisi äärimmäisen itsekästä tuollaisesta syystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

No nythän ollaan aivan erilaisessa tilanteessa, mitä oltiin esim 1800-luvun alussa, jolloin kirjoitustaito oli vielä harvinaista. Ihmiset tekevät paljon sukututkimusta, kaikki ovat rekistereissä ja tietoa on saatavissa. Olen monta kertaa nyt ikääntyneenä harmitellut sitä, kun en kysynyt ja haastatellut omia vanhempia ja isovanhempia siitä, millaista elämä oli ennen esim 1900-luvun alussa. Isoisäni olisi jopa muistanut 1800-luvun lopun elämääkin. Mutta ei sitä nuorena sellaista ymmärrä, näin vanhempana sitä tuon sukupolvien ketjun tajuaa paremmin.

Ymmärrän sinua erittäin hyvin. Itse jonkin verran kerkesin juttelemaan 1905 syntyneen isoisäni kanssa hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Mutta paljon jäi myös kysymättä. Viime aikoina olen muistellut häntä, ja sitä, kuinka hän aloitti koulunkäyntinsä Suomen suuriruhtinaskunnassa, ja opiskeli pakkovenäjää. Olen miettinyt sitäkin, mitä suvulle olisi tapahtunut, jos Suomi ei olisikaan itsenäistynyt. Olisiko isoisäni ja hänen vanhempansa ja sisaruksensa onnistuneet lähtemään maanpakoon? Vai olisiko heidät viety Siperiaan? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.

No nythän ollaan aivan erilaisessa tilanteessa, mitä oltiin esim 1800-luvun alussa, jolloin kirjoitustaito oli vielä harvinaista. Ihmiset tekevät paljon sukututkimusta, kaikki ovat rekistereissä ja tietoa on saatavissa. Olen monta kertaa nyt ikääntyneenä harmitellut sitä, kun en kysynyt ja haastatellut omia vanhempia ja isovanhempia siitä, millaista elämä oli ennen esim 1900-luvun alussa. Isoisäni olisi jopa muistanut 1800-luvun lopun elämääkin. Mutta ei sitä nuorena sellaista ymmärrä, näin vanhempana sitä tuon sukupolvien ketjun tajuaa paremmin.

Se, että sinua kiinnostaa ei tarkoita sitä, että muitakin kiinnostaisi. Oikeasti todella harva nykypäivinä mitään sukututkimuksia tekee.

Tosiasiassa sukututkimus on erittäin suosittua nykyään.

Se on suositumpaa kuin menneinä vuosina, mutta ei se isossa mittakaavassa todellakaan ole erittäin suosittua

Kyllä on. Oma sukusikin on todennäköisesti moneen kertaan tutkittu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Ei kukaan lastenlastenlastenlastenlastenlastenlastenlapsista näyttää enää tippaakaan sinulta, vaikka kuinka narsistisesti sitä haluaisit.

Tuskin täällä on enää elinkelpoista ympäristöä raizkattavanakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Niin, kirjoitin tuon edellisen siksi, että iloitsen useasta sukupolvesta. Nyt jo isoäitinä näen lastenlasteni kasvavan, käyvän koulua ja menevän ammatteihin. Meilläkin on sukulaisia, esim miehellä serkkuja, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia. ( Ja tiedän, että ovat surreet sitä, kun koko sukuhaara loppuu) Aikanaan vain he eivät ole löytynyt sopivaa kumppania, jonka kanssa olisi mennyt yhteen. Mitään sen kummempaa ideologiaa heillä ei ollut siinä takana. Näiden serkkujen äiti suri todella kovasti sitä, kun ei saanutkaan lastenlapsia.

Joo, siis tarkoitin tarkemmin sitä, että olisi ollut surullista jos sukuhistoriasi olisi päättynyt ja ymmärrän omalla tavallani omasta vinkkelistäni miksi se olisi ollut surullista. Onneksi niin ei kuitenkaan teillä käynyt. Ja ymmärrettävää myös, jos sopivan kumppanin puutteesta johtuu se, ettei hanki lapsia ja se aiheuttaa surua. Niillä serkuilla se on voinut olla vielä kovempi paikka, kuin heidän äidillään.

Itsellä halu ja tunne olla vapaaehtoisesti lapseton on niin vahva, että se menee haikeuksien yli.

Silti sympatiseeraan suvustaan ja perheestään iloitsevia, sehän on oikeasti mahtavaa, että saa elää sellaista elämää kun haluaa ja kokea siitä onnea :)

Kiitos sinulle empaattisesta vastauksestasi. Olet ko asian tykönäsi pohtinut ja tehnyt päätöksesi ja sitä muiden on kunnioitettava. Itselleni perhe, lapset ja lastenlapset ovat tärkeitä ja koen tärkeäksi esim lasteni perheiden tukemisen ja auttamisen. Asia on tärkeä keskusteluaiheena ja aina emme jaksa kuunnella toistemme mielipiteitä. Yhteiskunnan toimimisen kannalta tietysti on tärkeää, että lapsia uskallettaisiin edelleen hankkia ja että yhteisö ei muuttuisi lapsivihamieliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.

Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.

Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.

Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.

Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.

Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.

En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.

Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?

No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.

Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.

Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.

Ei kukaan lastenlastenlastenlastenlastenlastenlastenlapsista näyttää enää tippaakaan sinulta, vaikka kuinka narsistisesti sitä haluaisit.

Tuskin täällä on enää elinkelpoista ympäristöä raizkattavanakaan.

Kovin sinä olet pessimistinen.

Vierailija kirjoitti:

Narsistisia kakaroita. Juu, esi-isäsi ja -äitisi saivat jälkeläisiä miljoonia vuosia, mutta just sinä päätit ettei lapsia kannata hankkia ja olet ainoana mielipiteessäsi oikeassa.

Joka tapauksessa, minulle valehdeltiin nuoresta alkaen että naisen tärkein asia on tehdä uraa ja palvelus maapallolle ettei lisäänny. Kaikki tuo oli valetta. Urani ja työni eivät tuoneet sitä onnea, mikä minulle luvattiin. Tein lapset yli 35-vuotiaana ja äitiys on ollut minulle arvokkain sekä ihanin asia elämässä. Kadun ainoastaan sitä ettei kukaan kertonut, että lapset kannattaa saada nuorena kun on jaksavampi ja jaksaa yöheräilyjäkin paremmin. Kaikki tuo lapsiviha ja työkeskeisyyskulttuuri lähipiirissäni melkein tuhosivat mahdollisuuteni onnelliseen elämään.

Tällaista se on, kun ei osata jo nuoresta lähtien kyseenalaistaa ympäristöään. :P

Tavallista nykyisin. Ymmärrän pelot, onhan maailma aika paljon epävarmempi paikka lapsillemme kuin meidän äideillä oli aikanaan. Uskon kuitenkin, että tämäkin asia menee aalloissa, ja tytärten ajatuksen muuttuvat, ei ehkä kaikilla mutta osalla. Lisääntymisvietti on kuitenkin vahva. Mutta opiskelkoon nyt, se on fiksua!

On kausi illuusio, että ihminen jää elämään jälkeläisistään. Jo muutamassa sukupolvessa se muisto kuitenkin haalistuu ja häviää kokonaan.

N 54 kirjoitti:

Jos olisin sinä olisin todella ylpeä. Minulla on kaksi poikaa. Kumpikaan ei mennyt lukioon vaikka kuinka kehotimme.

kehottaa = painostaa

Millaiset paperit itse kirjoitit? Kuinka raskasta niiden eteen oli raataa?