Lue keskustelun säännöt.
Minulla on kolme tytärtä ja jokainen heistä sanoo ettei halua lapsia
07.04.2023 |
Eivät oikeastaan ole kiinnostuneet edes parisuhteista.
Ystäviä ja harrastuksia on. Opiskelevat kunnianhimoisesti.
Kommentit (306)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.
Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.
Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.
Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.
Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.
Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.
En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?
En niinkään ajattele pelkkiä geenejä, vaan nimenomaan suvun historiaa ja merkitystä tuon paikkakunnan synnyssä ja kehityksessä läpi aikojen. Eihän se enää mihinkään kehity, parhaat päivät menneet aikoja sitten, kuoleva pikkukylä. Silti tuntuu hieman kaihoisalta, että noin pitkään samalla paikalla ollut tila lakkaa olemasta, vaikka toisaalta, eikö se maapallo syöksy aurinkoon vielä joskus, että turhaa murehtia, kun kaikki loppuu kuitenkin ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.
Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.
Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.
Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.
Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.
Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.
En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?
Suku on muutakin kuin geenit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.
Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.
Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.
Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.
Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.
Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.
En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?
No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.
Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.
Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.
Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.
Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.
Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.
Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.
Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.
Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.
En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?
En niinkään ajattele pelkkiä geenejä, vaan nimenomaan suvun historiaa ja merkitystä tuon paikkakunnan synnyssä ja kehityksessä läpi aikojen. Eihän se enää mihinkään kehity, parhaat päivät menneet aikoja sitten, kuoleva pikkukylä. Silti tuntuu hieman kaihoisalta, että noin pitkään samalla paikalla ollut tila lakkaa olemasta, vaikka toisaalta, eikö se maapallo syöksy aurinkoon vielä joskus, että turhaa murehtia, kun kaikki loppuu kuitenkin ;)
Ehkä se "syöksyminen" ei kuitenkaan tapahdu ihan lähitulevaisuudessa. Monta, monta sukupolvea ehtii mellastaa täällä vielä sitä ennen.
Varmaan se on karu lapsuus ja kotoa saatu parisuhteen malli, joka näihin päätöksiin johti.
Mutta mikäs siinä kun on valintaansa tyytyväinen. Ja toteutuuhan tässä myös luonnonvalinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olisin sinä olisin todella ylpeä. Minulla on kaksi poikaa. Kumpikaan ei mennyt lukioon vaikka kuinka kehotimme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Opiskelu on turhaa jos ei saa lapsia
Ei vaan silloin se juuri kannattaa. Jos hankkii lapsia, voi huoletta elämämkouluilla.
Kannattaa? Ihmisen tarkoitus on saada jälkeläisiä. Ainoa tarkoitus
Aika röyhkeää muka tietää, mikä kaikkien ihmisten elämän tarkoitus on. Eiköhän se ole jokaisen oma asia. Keskity sinä vain omaasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.
Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.
Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.
Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.
Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.
Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.
En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?
En niinkään ajattele pelkkiä geenejä, vaan nimenomaan suvun historiaa ja merkitystä tuon paikkakunnan synnyssä ja kehityksessä läpi aikojen. Eihän se enää mihinkään kehity, parhaat päivät menneet aikoja sitten, kuoleva pikkukylä. Silti tuntuu hieman kaihoisalta, että noin pitkään samalla paikalla ollut tila lakkaa olemasta, vaikka toisaalta, eikö se maapallo syöksy aurinkoon vielä joskus, että turhaa murehtia, kun kaikki loppuu kuitenkin ;)
Eihän se tilanne välttämättä lakkaa olemasta. Voihan sen joku muu ostaa. Ja toisaalta, voisihan se lakata olemasta myös vaikka olisit itse tehnyt lapsia, koska ei ne lapset välttämättä halua mitään sukutiloja ylläpitää, jos oma elämä ja mielenkiinto on ihan muualla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmaan se on karu lapsuus ja kotoa saatu parisuhteen malli, joka näihin päätöksiin johti.
Mutta mikäs siinä kun on valintaansa tyytyväinen. Ja toteutuuhan tässä myös luonnonvalinta.
Monessa perheessä vaimoke kattoo vierestä miehen sivuhoitoja ja väkivaltaa. Rahallinen tilanne plus perheeltä opittu malli estää lähtemästä. Totta kai miestä kiinnostaa pitää useita huoltamoita.
Järkeviä tyttäriä.
Mulla kolme aikusta poikaa, toivon että eivät tee lapsia. Mt ongelmia, riippuvuutta, kirjaindiagnooseja löytyy, elikkä huonot geenit tiedossa jos tekisivät. Jokainen höystetty jollain lisällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.
Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.
Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.
Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.
Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.
Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.
En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.Miten niin "suvun historia päättyy"? Miten määrittelet suvun, kun geenit sekoittuvat ristiin rastiin vuosisatojen ajan, jolloin niissä ei ole sinusta lopulta jäljellä enää mitään?
No eikös se pääty, jos Matti ja Maija menevät naimisiin ja tekevät kolme lasta ja kukaan näistä kolmesta ei lisäänny. Se on Matin ja Maijan tarinan loppu.
Matin ja Maijan tarina loppuu kun he kuolevat, porsivat heidän jälkeläisensä tai eivät.
Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.
Lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa lapsenlapsenlapsissa tarina voi jatkua muistoissa ja puheissa. Mutta sen jälkeen Matti ja Maija ovat vieraita ja unohdettuja.
No nythän ollaan aivan erilaisessa tilanteessa, mitä oltiin esim 1800-luvun alussa, jolloin kirjoitustaito oli vielä harvinaista. Ihmiset tekevät paljon sukututkimusta, kaikki ovat rekistereissä ja tietoa on saatavissa. Olen monta kertaa nyt ikääntyneenä harmitellut sitä, kun en kysynyt ja haastatellut omia vanhempia ja isovanhempia siitä, millaista elämä oli ennen esim 1900-luvun alussa. Isoisäni olisi jopa muistanut 1800-luvun lopun elämääkin. Mutta ei sitä nuorena sellaista ymmärrä, näin vanhempana sitä tuon sukupolvien ketjun tajuaa paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on hankkinut lapsia ja sen jälkeen huomannut ettei olekaan tarpeeksi hyvä vanhempi niin vaikea sitä enää mennä muuksi muuttamaan. Sitten lapset sanovat etteivät halua jatkaa sukua koska niin huono malli.
Omat vanhempani "saivat" lapsia sodan jälkeen neljä, perheemme oli pieni verrattuna naapureihin. Isä oli sodan käyneenä hyvin traumatisoitunut ja hän alkoholisoitui vanhemmiten. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Seuraava sukupolvi, minä ja sisarukseni hankimme kuitenkin myös lapsia huonoista lähtökohdista huolimatta. Ja nyt omat lapseni (ja myös sisarukseni lapset) ovat hankkineet hekin lapsia ja perheenä pidämme edelleen yhtä. Itse ajattelen, että kun on lapsia, on perheellä myös jatkuvuutta. Olisi tosi surullista, jos oma sukuhistoriani olisi päättynyt itseeni ja sisaruksiini.
Ymmärrettävää, että tuntuu surulliselta suvun historian päättyminen. Omaa sukuani äidin puolelta on selvitelty 1600-luvulle asti ja sukutila on ainakin siitä asti ollut olemassa ja oman sukuhaarani hallussa.
Sitten kävi niin, että mummoni sai yhden lapsen, äitini yhden ja minä en aio tehdä yhtäkään. Vuosisatojen ketju päättyy sen tilan osalta minuun.
Tavallaan se on historiasta kiinnostuneena haikeaa, mutta tiedän että minut on tehty nelikymppisenä viimeisenä mahdollisuutena epäsopivan kumppanin kanssa vain jatkamaan sitä sukua jotta tila jatkuisi.
Mummoni motiiveista en osaa sanoa, jos hänellä ei ollut esteitä raskaudelle niin vaikuttaa ettei ollut kiinnostunut myöskään lisääntymään.
En haluaisi siirtää taakkaa eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle ja lasten hankkiminen ei muutenkaan kiinnosta.Niin, kirjoitin tuon edellisen siksi, että iloitsen useasta sukupolvesta. Nyt jo isoäitinä näen lastenlasteni kasvavan, käyvän koulua ja menevän ammatteihin. Meilläkin on sukulaisia, esim miehellä serkkuja, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia. ( Ja tiedän, että ovat surreet sitä, kun koko sukuhaara loppuu) Aikanaan vain he eivät ole löytynyt sopivaa kumppania, jonka kanssa olisi mennyt yhteen. Mitään sen kummempaa ideologiaa heillä ei ollut siinä takana. Näiden serkkujen äiti suri todella kovasti sitä, kun ei saanutkaan lastenlapsia.
Joo, siis tarkoitin tarkemmin sitä, että olisi ollut surullista jos sukuhistoriasi olisi päättynyt ja ymmärrän omalla tavallani omasta vinkkelistäni miksi se olisi ollut surullista. Onneksi niin ei kuitenkaan teillä käynyt. Ja ymmärrettävää myös, jos sopivan kumppanin puutteesta johtuu se, ettei hanki lapsia ja se aiheuttaa surua. Niillä serkuilla se on voinut olla vielä kovempi paikka, kuin heidän äidillään.
Itsellä halu ja tunne olla vapaaehtoisesti lapseton on niin vahva, että se menee haikeuksien yli.
Silti sympatiseeraan suvustaan ja perheestään iloitsevia, sehän on oikeasti mahtavaa, että saa elää sellaista elämää kun haluaa ja kokea siitä onnea :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Narsistisia kakaroita. Juu, esi-isäsi ja -äitisi saivat jälkeläisiä miljoonia vuosia, mutta just sinä päätit ettei lapsia kannata hankkia ja olet ainoana mielipiteessäsi oikeassa.
Joka tapauksessa, minulle valehdeltiin nuoresta alkaen että naisen tärkein asia on tehdä uraa ja palvelus maapallolle ettei lisäänny. Kaikki tuo oli valetta. Urani ja työni eivät tuoneet sitä onnea, mikä minulle luvattiin. Tein lapset yli 35-vuotiaana ja äitiys on ollut minulle arvokkain sekä ihanin asia elämässä. Kadun ainoastaan sitä ettei kukaan kertonut, että lapset kannattaa saada nuorena kun on jaksavampi ja jaksaa yöheräilyjäkin paremmin. Kaikki tuo lapsiviha ja työkeskeisyyskulttuuri lähipiirissäni melkein tuhosivat mahdollisuuteni onnelliseen elämään.
Vierailija kirjoitti:
Järkeviä tyttäriä.
Mulla kolme aikusta poikaa, toivon että eivät tee lapsia. Mt ongelmia, riippuvuutta, kirjaindiagnooseja löytyy, elikkä huonot geenit tiedossa jos tekisivät. Jokainen höystetty jollain lisällä.
Voiko johtua äidin mt-ongelmista, vaikea kuvitella että terve ihminen puhuu lapsistaan noin.
Niin, mitä sitten? Niin on minullakin 3 aikuista tytärtä, jotka ovat sinkkuja. Yksi jo työelämässäkin, mutta ei perheen perustaminen ole vielä ajankohtainen kenellekään, josko tulee koskaan olemaankaan. Ei se ole minun päätettävissä, kuinka he tässä asiassa toimivat.
Vierailija kirjoitti:
Narsistisia kakaroita. Juu, esi-isäsi ja -äitisi saivat jälkeläisiä miljoonia vuosia, mutta just sinä päätit ettei lapsia kannata hankkia ja olet ainoana mielipiteessäsi oikeassa.
Joka tapauksessa, minulle valehdeltiin nuoresta alkaen että naisen tärkein asia on tehdä uraa ja palvelus maapallolle ettei lisäänny. Kaikki tuo oli valetta. Urani ja työni eivät tuoneet sitä onnea, mikä minulle luvattiin. Tein lapset yli 35-vuotiaana ja äitiys on ollut minulle arvokkain sekä ihanin asia elämässä. Kadun ainoastaan sitä ettei kukaan kertonut, että lapset kannattaa saada nuorena kun on jaksavampi ja jaksaa yöheräilyjäkin paremmin. Kaikki tuo lapsiviha ja työkeskeisyyskulttuuri lähipiirissäni melkein tuhosivat mahdollisuuteni onnelliseen elämään.
Kaikin mokomin jos halusit tuottaa maailmaan yhden tulevan burnoutin partaalle joutuvan tienaaja&turvaajan ja miehensä kusettamaksi joutuvan tyttären. Tälläkin hetkellä Suomesta löytyy lukuisia pahoinvoivia perheitä. Tuleeko tuska helpottamaan tulevaisuudessa? Ei. Kentälle iskeytyy uusi satsi sovinisteja hakemaan itselleen kuuliaista vaimoa jota petetään sokeridaamin kanssa. Vaimo parka kärsii taloudellisen riippuvuuden takia. Boomerit tahtoo naisten tuottavan boomereiden jälkeläisille tottelevaisia kohtuja.
Aika hurjaa. Mut toisaalta musta on vaikuttanut että veloja tulee usein saman perheen lapsista. Ei aina mut yllättävän usein.
Vierailija kirjoitti:
Narsistisia kakaroita. Juu, esi-isäsi ja -äitisi saivat jälkeläisiä miljoonia vuosia, mutta just sinä päätit ettei lapsia kannata hankkia ja olet ainoana mielipiteessäsi oikeassa.
Joka tapauksessa, minulle valehdeltiin nuoresta alkaen että naisen tärkein asia on tehdä uraa ja palvelus maapallolle ettei lisäänny. Kaikki tuo oli valetta. Urani ja työni eivät tuoneet sitä onnea, mikä minulle luvattiin. Tein lapset yli 35-vuotiaana ja äitiys on ollut minulle arvokkain sekä ihanin asia elämässä. Kadun ainoastaan sitä ettei kukaan kertonut, että lapset kannattaa saada nuorena kun on jaksavampi ja jaksaa yöheräilyjäkin paremmin. Kaikki tuo lapsiviha ja työkeskeisyyskulttuuri lähipiirissäni melkein tuhosivat mahdollisuuteni onnelliseen elämään.
Eikö se ole positiivinen asia, jos narsistit eivät lisäänny? Olen kuullut, että narsistin lapsena elämä ei välttämättä ole kovin helppoa. Ja saattaa se narsismi periytyäkin, jos narsisti lisääntyy.
Ei kun heidän tarinansa jatkuisi heidän jälkeläistensä lapsissa. Esim näen lapsissani piirteitä aiemmista sukupolvista, siis ihan jo ulkonäössä. Yksi tyttäristäni näyttää kovasti samannäköiseltä kuin oma äitini on ollut lapsena ja nuorena. Samoin suvun tarinat kulkevat sukupolvesta toiseen.