Onko toinen nainen mielestäsi se perheenrikkoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopettakaa asian vierestä jankkaaminen! Pettämistä tapahtuu monenlaisissa tilanteissa se on selvää ja ei kai tässä pettäjän motiiveista edes kysytty.

Onko toinen nainen perheenrikkoja? Ei ole koska se perhe on rikki jo siinä vaiheessa kun siihen jompikumpi kutsuu kolmannen mukaan. Voiko se kolmas osapuoli vaikuttaa siihen saako perhettä ehjäksi? Voi, jos pettäjä ilmaisee halunsa korjata perheensä, kuuluu kolmannen astua sivuun ja pysyä siellä. Ei mitään vetoamisia erityiseen yhteyteen, ei mitään, täysi radiohiljaisuus heti jos pettäjä osoittaa minkään tasoista ajatusta korjata sen mikä kotona on rikki.

Pettäjä rikkoo perheen kutsumalla kolmannen mukaan. Turha väittää yhtään mitään muuta. Narsistinen ihminen käyttää tuota argumentaatiota oikeuttakseen salasuhteilunsa.

Ei se tarve vieraan läheisyydelle synny tyhjiössä, sori nyt vaan.

Sori nyt vaan, mutta tämä on täyttä pääsiäispashaa. Ei kaikille todellakaan parisuhteen ongelmat synnytä tarvetta vieraan läheisyydelle.

Juuri tämä on pointti: miten toimit, kun parisuhteesi on kriisissä, teillä/sinulla/puolisolla on ongelmia? Syntyykö sinulle tarve vieraan läheisyydelle noin vain, tarttuu kuin flunssa, sitä on liikkeellä, eihän sille mitään mahtanut. Joskus sairastuu flunssaan, toisinaan syntyy tarve vieraan läheisyydelle.

Kun omassa suhteessani on ollut ongelmia, viimeinen, mikä on käynyt mielessä, on sotkea asiaan joku kolmas ja saada ongelmia vielä sieltäkin kautta. Ylipäätään mitkään panetukset eivät ole olleet päällimmäisenä tai ajatus, että herraisä, tässähän pitääkin vierasta panemaan lähteä!

Myönnän, että tuota mieltä olin itsekin ennen parisuhteen ongelmia. Luulin, että meitä pitää yhdessä ilman vieraita jokin mystinen yhteys, joka on kestää kaiken ja muuta ei tarvita. Ei terveeseen suhteeseen vieras mahdu, hoin. Ja onhan se näin. Mutta se suhteen painoarvo punnittiinkin vasta siinä tilanteessa, kun parisuhde ei ollut terveimmillään tai parhaimmillaan.

Silloin SINÄ päätät, syntyikö tarve vieraan läheisyyteen vaiko yritykseen korjata suhde. Sillä molempia et vain voi saada.

Ummm.. oudohkoa että hyökkäät mua vastaan etenkin kun ollaan vähän niinko samaa mieltä:

-suhteen ongelmatilanteet ei edellytä hakemaan kolmannen osapuolen läheisyyttä

-toisaalta kolmannen osapuolen läheisyyttä ei haeta tyhjiöstä ts. ongelmattomasta suhteesta käsin

ja kyllä kyllä, tiedän, että on itsehillintänsä tyystin menettäneitä ihmisiä, jotka oirehtii vetämällä viinaa kaksinkäsin, snorttaamalla nenäänsä mitä vaan, tai vaikka addiktoitumalla bodaamiseen, mutta kun tällainen kohdistaa pakkomielteensä vieraisiin naisiin ni onhan sekin suhteen ongelma?

Vähän hiipii semmonen tunne, ettei vaan nuitten työkavereihenkin tyytymättömyydessä olis vähän sitäkin että kotona niitä tarpeita ja fiiliksiä väheksytään. Samaan tapaan kun tässäkin väheksytään sitä pettäjää eikä yhtään mitenkään haluta nähdä minkäänlaista inhimillistä syytä sielä käytöksen takana. Terapia uskottomuuden jälkeen kun tietääkseni lähtee just siitä kysymyksestä "mix?", ei kysymyksestä "kuinka pahantekijää riittävästi rangaistaisi?".

Mut ei mitään, jatkakaa hyväksi kokemallanne tiellä. Miesvaltaisella alalla kun työskentelen niin otaksun et saan jatkossakin strategia-päivillä kuunnella kännistä tilitystä siitä kun parisuhde ei anna mitään mut erotakaan ei uskalla kun lapset /iäkkäät vanhemmat / talous........

Oudohkoa on se, että sinä otat täällä mielipiteet hyökkäyksinä. Ja sori nyt vaan siitäkin, että en tajunnut, että vastaan Sinulle, vaan kerroin vain mielipiteeni tuosta iän ikuisesta fraasista, että parisuhteen ongelmat "synnyttää tarpeen vieraan läheisyydelle".

Minäkin olen miesvaltaisella alalla ja kuunnellut 35 vuotta näitä selityksiä, miksi juuri tällä strategiapäivän illallisella kenellekin herralle on syntynyt tarve vieraan läheisyyteen. Se on, päinvastoin kuin näemmä sinulla, lisännyt jyrkkyyttäni sen suhteen, mitä ajattelen syistä pettämisen taustalla.

minä ajattelen niin, että niiiiiiiiiiiiin moni SUOMALAINEN nainen pitää miestään ihan yhtenä lapsista, yksinkertaisena mitäänosaamattomana tollona, itsestäänselvyytenä, välillä suorastaan rasitteena äitin ja lasten muuten mukavassa elämässä, että moni ansaitsisi potkun persiille, mutta kun mies on liian usein selkärangaton lähtemään ni sitten se mankuu työkaverinaisen kainaloon kokemaan hetken ihailua ja lämpöä

pahoittelut jos totuus sattuu.

Miksi sinun stereotypinen, kapeakatseinen totuutesi minuun sattuisi? Minä en tosin pidä tuota totuutena, sori nyt vaan taas, Sinä.

Ja jos tuo on sinun versiosi inhimillisistä syistä, joiden vuoksi pettämistä pitäisi ymmärtää, sekin on aivan oma valintasi.

Sitäkään en ole kovin usein kyllä omalla miesvaltaisella alallani kohdannut, että työkaverinaiset erityisesti ihailisivat ja lämmöllä kohtelisivat työkaverimiehiä, vaikka saattavat heidän sänkyynsä haksahtaakin. Yleensä siitä on seurannut aika kankeat ja hankalat, suorastaan vihamieliset välit. Mutta tämä on jo toinen juttu.

vaikea sanoa kun en ole työkaverin sänkyyn lähtenyt :) Mulla nuo kohtaamiset on herättäneet lähinnä surua. Itseasiassa sanoin juuri eräänä iltana miehelleni, kun unelmäät ohjelma pyöri taustalla kun laitettiin ruokaa, että tulee joskus surullinen olo noista nuorista ihmisistä joita kävelee kirkon ovista yhtenä siimana kesälauantaisin. Puolet päätyy eroon, vaikkei kukaan varmasti sitä tuossa hetkessä aikonut. Vaikka kuinka olisi se tahto ratkoa ongelmia yhdessä, moni ei siihen kykene. Ihmettelen tätä nöyryyden puutetta palstalle kirjoittavilla naisilla. Meitä on kaksi nuoruuden liittoa sössinyttä tässä (mun liitto ei päättynyt pettämiseen, vaikka petetyksikin tulin, vikaa olen löytänyt omastakin toiminnasta), asenne vähän vähemmän 'MINÄ TIEDÄN' ja enemmän 'minä koitan kuunnella'.

Aina ne ongelmat ei ole sellaisia että niiden yhdessä ratkominen olisi realistista tai edes järkevää. Esimerkiksi väkivalta.

Tietenkin. Ketjussa tuskin kukaan pitää väkivaltaa hyväksyttävänä. Silloin pitää lähteä oman turvallisuuden vuoksi.

Eiköhän molemmat ole aika lailla pohjasakkaa noin loppu viimein.

Vierailija kirjoitti:

Naisten kesken pitäisi olla sellaista solidaarisuutta, että varattua ei yritetä.

Nimittäin monessa parisuhteessa ei ole mitään vikaa, vaan tilaisuus tekee varkaan.

Näiden kakkosnaisten osalta valitettavasti toivon, että joutuvat itse kokemaan saman.

Minut hurmasi tosi fiksu ja kaikin puolin kelpo mies. Hän asui toisessa kaupungissa, ehdotti yhteenmuuttoa, kertoi olevansa naimaton jne. Seurusteltiin tiiviisti pari vuotta, kunnes puhelimessa nainen rääkyi ja nimitteli. Milläs mä olisin ollut vaimolle solidaarinen kun ei koko vaimosta ollut minulla hajuakaan. Äijänsä otti takaisin; minusta teki h......ran ja vokottelijan,

Toinen nainen on 10 % tarinan pahis ja pettävä mies 90 %.

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Vierailija kirjoitti:

Ite käytän vain varattuja. En missään nimessä halua parisuhdetta saati miestä kattoni alle ja joka ikinen kerta kun olen vapaan kanssa aloittanut seksisuhteen, äijä alkaa ennemmin tai myöhemmin raahata jotain hammasharjaa ja kalsareita mun luo, olettaa että teen ruokaa/pesen pyykkiä/ ryhdyn äidiksi. Kyselevät missä ja kenen kanssa olen viettänyt aikaa. Vaikka miten tekee selväksi että kyse ei ole seurustelusta vaan seksistä niin alkavat hallita ja kontrolloida.

Varatun kanssa ei ole sitä ongelmaa. Tavataan hotellissa, pannaan ja lähdetään omille teillemme. Uusitaan kun kummallekin sattuu sopimaan.

Tämä on kanssa yksi paikkaansa pitämätön klisee, sillä ainakin oma kokemukseni on aivan erilainen.

Minä haksahdin parikin kertaa ukkomieheen juuri tämä mielessä, kun tällä hetkellä monesta syystä parisuhde ei käy, vaikka sinkku olenkin. Sepä vasta virhe. Ukkomies kun pääsee vieraan makuun, eipä jätäkään rauhaan, vaan lähettää monta viestiä tunnissa, koska nähtäisiin, eikö voitaisi nähdä, olet elämäni valo ja ainut miten kestän elämään, nähdäänkö? Otan heti eron kun vaan nähdään!

Tinder on täynnä sinkkuja, jotka haluavat täsmälleen samaa kuin minä, eikä heidän kanssaan ole tullut mitään ongelmaa sen suhteen, jos sanon, että joo nyt ei ole pitkään aikaan aikaa seksille.

Ehkä se sitten on naistyyppi, jonka kanssa ukkomiehet tyytyy muutaman seksikertaan ja sinkut haluaa tuoda pyykkinsä.

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Samaa olin tulossa sanomaan. Ei meillä ollut mitään valheen ilmapiiriä, ympäristön vastustusta (täh?) tai näyttelemistä. Tavattiin kun toinen oli muutenkin päättyvän suhteen loppumetreillä ja nukkui pysyvästi jo vierashuoneessa. Kuukauden sisällä tapaamisestamme tunnusti ja erosi. Meidän suhde kaatui 11 vuotta myöhemmin, mutta ihan muihin asioihin.

Ainut mitä allekirjoitan, on se että tällainen alku voi luoda rasitteen suhteelle ja helposti altistaa luottamuspulalle jos ei niitä asioita käsittele. Mutta kyllä ne voi keskustella ja käydä läpi kuten mitkä tahansa muutkin haasteet, joita kaikissa suhteissa tulee vastaan. Sen jälkeen suhde luottamuksineen, rakkauksineen ja yhteyksineen on ihan yhtä aito ja avoin kuin muutkin suhteet parhaimmillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Vastuu on pettäjällä.

Ei pettäjällä mitään vastuuta ole mutta syyllinen hän kyllä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä. Kaikista alhaisinta ihmisellä on juurikin esittää muuta kuin on ja sitten pitää pitkäaikaista salasuhdetta. Ei jatkoon.

Stereotyyppistä keskustelua. Kun suhteessa voi salaa ja avoimestikin halveksia puolisoaan, niin eikö se ole pettämistä. Yksikin ystäväni meni niin pitkälle, että kertoi toivovansa puolisonsa kuolemaa. Erota ei voinut, koska omaisuutta ja uskonnollinen työyhteisö. Vuosia meni ja halveksittu puoliso masentui. Nousi masennuksestaan, kun sai ihmisarvonsa takaisin kohdattuaan ihmisen, joka arvosti häntä ja nautti hänen seurastaan. Kun tämä paljastui, niin halveksiva puoliso löysi raivonsa ja lyttäsi taas kaiken. Ihastunut puoliso vaipui vuosiksi "puolikuolleeksi". Halveksija tahtoi jatkaa liittoa. Ja jatkoivat.

Eikö tuollaista katsota toisen pettämiseksi? Itsensäkin pettämiseksi. Lopultahan tuon esimerkin halveksija jätti halveksitun eläkkeelle jäätyään ja halveksittu tappoi itsensä.

Vierailija kirjoitti:

Stereotyyppistä keskustelua. Kun suhteessa voi salaa ja avoimestikin halveksia puolisoaan, niin eikö se ole pettämistä. Yksikin ystäväni meni niin pitkälle, että kertoi toivovansa puolisonsa kuolemaa. Erota ei voinut, koska omaisuutta ja uskonnollinen työyhteisö. Vuosia meni ja halveksittu puoliso masentui. Nousi masennuksestaan, kun sai ihmisarvonsa takaisin kohdattuaan ihmisen, joka arvosti häntä ja nautti hänen seurastaan. Kun tämä paljastui, niin halveksiva puoliso löysi raivonsa ja lyttäsi taas kaiken. Ihastunut puoliso vaipui vuosiksi "puolikuolleeksi". Halveksija tahtoi jatkaa liittoa. Ja jatkoivat.

Eikö tuollaista katsota toisen pettämiseksi? Itsensäkin pettämiseksi. Lopultahan tuon esimerkin halveksija jätti halveksitun eläkkeelle jäätyään ja halveksittu tappoi itsensä.

Ei liity nyt ketjun aiheeseen. Mutta perusta oma ketju tuolle asialle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Stereotyyppistä keskustelua. Kun suhteessa voi salaa ja avoimestikin halveksia puolisoaan, niin eikö se ole pettämistä. Yksikin ystäväni meni niin pitkälle, että kertoi toivovansa puolisonsa kuolemaa. Erota ei voinut, koska omaisuutta ja uskonnollinen työyhteisö. Vuosia meni ja halveksittu puoliso masentui. Nousi masennuksestaan, kun sai ihmisarvonsa takaisin kohdattuaan ihmisen, joka arvosti häntä ja nautti hänen seurastaan. Kun tämä paljastui, niin halveksiva puoliso löysi raivonsa ja lyttäsi taas kaiken. Ihastunut puoliso vaipui vuosiksi "puolikuolleeksi". Halveksija tahtoi jatkaa liittoa. Ja jatkoivat.

Eikö tuollaista katsota toisen pettämiseksi? Itsensäkin pettämiseksi. Lopultahan tuon esimerkin halveksija jätti halveksitun eläkkeelle jäätyään ja halveksittu tappoi itsensä.

Ei liity nyt ketjun aiheeseen. Mutta perusta oma ketju tuolle asialle.

Ai, eikö siinä rikota perhettä, kun puolisoa halveksitaan? Ja olisiko tämä toista arvostava ollut perheen rikkoja, jos aviopari olisi eronnut? Keskustelussa on niin yksioikoisia näkemyksiä ihan kuin jostain nukkekodista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Stereotyyppistä keskustelua. Kun suhteessa voi salaa ja avoimestikin halveksia puolisoaan, niin eikö se ole pettämistä. Yksikin ystäväni meni niin pitkälle, että kertoi toivovansa puolisonsa kuolemaa. Erota ei voinut, koska omaisuutta ja uskonnollinen työyhteisö. Vuosia meni ja halveksittu puoliso masentui. Nousi masennuksestaan, kun sai ihmisarvonsa takaisin kohdattuaan ihmisen, joka arvosti häntä ja nautti hänen seurastaan. Kun tämä paljastui, niin halveksiva puoliso löysi raivonsa ja lyttäsi taas kaiken. Ihastunut puoliso vaipui vuosiksi "puolikuolleeksi". Halveksija tahtoi jatkaa liittoa. Ja jatkoivat.

Eikö tuollaista katsota toisen pettämiseksi? Itsensäkin pettämiseksi. Lopultahan tuon esimerkin halveksija jätti halveksitun eläkkeelle jäätyään ja halveksittu tappoi itsensä.

Ei liity nyt ketjun aiheeseen. Mutta perusta oma ketju tuolle asialle.

Ai, eikö siinä rikota perhettä, kun puolisoa halveksitaan? Ja olisiko tämä toista arvostava ollut perheen rikkoja, jos aviopari olisi eronnut? Keskustelussa on niin yksioikoisia näkemyksiä ihan kuin jostain nukkekodista.

Tuo on eri asia kuin perheen rikkoutuminen pettämisen ja/tai salasuhteilun takia kuten otsikossa on todettu.

Mikä sinua estää perustamasta omaa ketjua tuosta aiheesta?

Sen sijaan tulet tähän ketjuun viemään keskustelua pois aiheesta ja vielä haukut ketjussa esitettyjä näkemyksiä aiheesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.