Onko toinen nainen mielestäsi se perheenrikkoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Mä tässä loppuunkalutussa, sataan kertaan kuullussa tarinassa ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa: aivan aidostiko ihmiset alkavat hankkimaan taloja ja herranen aika lapsia ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus..?

Mä vähän luulen, että ei. Mutta kun kohtaa kiehtovamman, niin se vanha tylsä alkaa tuntumaan ehkä siltä, että eihän sillä ollut edes arvot kohdallaan.

Tai sitten tosiaan joku vaan tekee noin. En osaa sanoa.

sinä olet viisikymppisenä tasan sama ihminen kuin 16 vuotiaana? Samat haaveet, samat harrastukset, samat arvostuksen aiheet? Onnittelen varhaisesta syvästä itsetuntemuksesta!

Minä ainakin halusin 16 vuotiaana lakimieheksi, uran, menestystä, ei lapsia.. No, vain osa toteutui. Isäni mm äänesti nuorena Kokoomusta, mutta on nyt vasemmiston kannattaja. Elämässä voi tulla eteen tapahtumia, jotka muuttaa ihmistä, toista ehkä toiseen suuntaan ja toista toiseen. Me kasvettiin molemmat maalla, toisen piti päästä pois sieltä maaseudun tylsistä kuvioista, toisesta ei taas saanut maaseutua pois vaikka maaseudulta lähtikin pois.

Lyhyesti; lapseni isän ahne, harakkamainen, nousukasmainen, jatkuva kuluttamisen tarve sekä loputon nautinnonhalu tappoi minun rakkauteni. Tämä ei tullut esille silloin kun ei ollut millä ostaa tai mitä muille esitellä. Minulla on tuollaisen elämäntavan ja asenteen kanssa vakava aatteellinen ristiriita, joka itselläni lapsen tulon myötä korostui entisestään.

Epävakaa taidat olla kun noin voimakkaasti kantojaan tiputellen muuttaen täällä meuhkaat. Tää on niin nähty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Itse aikanaan hoidin asian siten, että erosin siitä lukioaikaisesta ihastuksesta, jota luulin rakkaudeksi kokemattomuuttani, jo yliopiston tokana vuotena.

Toisaalta en sitten koskaan saavuttanutkaan sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen, mutta elämä on.

Toisaalta/toisaalta ei ole koskaan tarvinnut pettää ketään, vaan olen nyt kolmannessa pitkässä suhteessani, jossa tietysti toivon vanhuuspäivätkin näkeväni, mutta jos muulta alkaa näyttämään, niin vesalakin sen sanoo, että se on lähtö.

En tiedä, ymmärrätkö, mutta annat itsestäsi juuri sen kuvan, mistä naiset paljon kritiikkiä saavat: ensin talot lapset elintasot yhdeltä ja sitten ah niin ihana kahden aikuisen rakkaus sielunkumppanuuksineen ja ennen kaikkea fyysisine yhteensopivuuksineen. Ehkä se kritiikki ei olekaan täysin vailla pohjaa...

mikä se kritiikki sitten on? Ei minulle tuota vaikeuksia myöntää, että luulin tahtovani jotain muuta mitä oikeasti tahdoin. Parissakymmenessä vuodessa oli valtaosa rakkautta, ja jollain lailla rakastan tätä ihmistä yhä, miksi siis minun olisi pitänyt kävellä pois ihmisen luota jota rakastin? Kuitenkin elämä, jota yhdessä rakennettiin ei mulle tuottanutkaan hyvää oloa. Nuorina kun kaikki mahdollisuudet oli edessä, mutta kuitenkin samaan aikaan rajalliset, oli elämämme lähempänä molempien haaveita. Mitä enemmän tuli mahdollisuuksia, sitä enemmän toinen halusi ja sitä enemmän minä halusin vaan vetäytyä rauhaan. Perusarvojen erilaisuus tuli siis vastaan vasta mahdollisuuksien ekonomian kautta. Minä väsyin ja ahdistuin, hän ei suostunut yksinkertaistamaan elämää minun pyynnöstäni. Nyt hän elää haluamansa näköistä elämää McMansionissaan ja minä nautin rauhasta, läheisistä ja luonnosta.

Tiedoksi vielä, että tulotasomme on kokolailla sama, ja ollut sitä opintojen päättämisestä saakka.

Taitaa koko tarina olla keksitty. Mitä tahansa pitää keksiä mutta ei myöntää tosiasioita.

juu kyllä minä ymmärrän, että valtaosalle suomalaisista on aivan käsittämätöntä, että miksi et hankkisi niin isoa ja komeaa kämppää kuin pankki lupaa rahoittaa ja miksi ei elämän sisältö olisi thaimaan lomat, audit ja haytrayt.. Tuntuu ihan että täytyy olla keksittyjä juttuja! [varmaan ainakin helsingistä käsin..]

Vaikkapa Eränkävijöitä katsomalla voi laajentaa omaa tietoisuuttaan jos tuntuu, että omassa piirissä kaikki perheelliset naiset preferoi kulutuskeskeisen elämän yli vaihtoehtoisten tapojen elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Mä tässä loppuunkalutussa, sataan kertaan kuullussa tarinassa ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa: aivan aidostiko ihmiset alkavat hankkimaan taloja ja herranen aika lapsia ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus..?

Mä vähän luulen, että ei. Mutta kun kohtaa kiehtovamman, niin se vanha tylsä alkaa tuntumaan ehkä siltä, että eihän sillä ollut edes arvot kohdallaan.

Tai sitten tosiaan joku vaan tekee noin. En osaa sanoa.

Missä tuossa sanotaan, ettei ensimmäisen kumppanin kanssa ollut noita asioita?

Siinähän kirjoitetaan, että ensimmäisen kerran AIKUISIÄLLÄ kohtaa tällasen ihmisen.

Jos ei itse ole rakastunut teini-ikäisenä JA aikuisena, ei tosiaan ole ymmärrystä kuinka eri asia se on keskenkasvuisena tai aikuisena. 

Itse tulen omia lapsiani kannustamaan siihen, että odottaisivat rauhassa, eivätkä sitoutuisi liian nuorina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Mä tässä loppuunkalutussa, sataan kertaan kuullussa tarinassa ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa: aivan aidostiko ihmiset alkavat hankkimaan taloja ja herranen aika lapsia ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus..?

Mä vähän luulen, että ei. Mutta kun kohtaa kiehtovamman, niin se vanha tylsä alkaa tuntumaan ehkä siltä, että eihän sillä ollut edes arvot kohdallaan.

Tai sitten tosiaan joku vaan tekee noin. En osaa sanoa.

Missä tuossa sanotaan, ettei ensimmäisen kumppanin kanssa ollut noita asioita?

Siinähän kirjoitetaan, että ensimmäisen kerran AIKUISIÄLLÄ kohtaa tällasen ihmisen.

Jos ei itse ole rakastunut teini-ikäisenä JA aikuisena, ei tosiaan ole ymmärrystä kuinka eri asia se on keskenkasvuisena tai aikuisena. 

Itse tulen omia lapsiani kannustamaan siihen, että odottaisivat rauhassa, eivätkä sitoutuisi liian nuorina.

Edelleen kuka on niin tyhmä ja vastuuton että alkaa taloja rakentamaan ja lapsia tekemään sellaisen kanssa jonka elämän perusarvot poikkeavat omista. Keskenkasvuisen ihmisen selittelyä. Kuka on niin alhaisen epärehellinen ettei kommunikoi niistä perusarvoistaan kumppanilleen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Itse aikanaan hoidin asian siten, että erosin siitä lukioaikaisesta ihastuksesta, jota luulin rakkaudeksi kokemattomuuttani, jo yliopiston tokana vuotena.

Toisaalta en sitten koskaan saavuttanutkaan sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen, mutta elämä on.

Toisaalta/toisaalta ei ole koskaan tarvinnut pettää ketään, vaan olen nyt kolmannessa pitkässä suhteessani, jossa tietysti toivon vanhuuspäivätkin näkeväni, mutta jos muulta alkaa näyttämään, niin vesalakin sen sanoo, että se on lähtö.

En tiedä, ymmärrätkö, mutta annat itsestäsi juuri sen kuvan, mistä naiset paljon kritiikkiä saavat: ensin talot lapset elintasot yhdeltä ja sitten ah niin ihana kahden aikuisen rakkaus sielunkumppanuuksineen ja ennen kaikkea fyysisine yhteensopivuuksineen. Ehkä se kritiikki ei olekaan täysin vailla pohjaa...

mikä se kritiikki sitten on? Ei minulle tuota vaikeuksia myöntää, että luulin tahtovani jotain muuta mitä oikeasti tahdoin. Parissakymmenessä vuodessa oli valtaosa rakkautta, ja jollain lailla rakastan tätä ihmistä yhä, miksi siis minun olisi pitänyt kävellä pois ihmisen luota jota rakastin? Kuitenkin elämä, jota yhdessä rakennettiin ei mulle tuottanutkaan hyvää oloa. Nuorina kun kaikki mahdollisuudet oli edessä, mutta kuitenkin samaan aikaan rajalliset, oli elämämme lähempänä molempien haaveita. Mitä enemmän tuli mahdollisuuksia, sitä enemmän toinen halusi ja sitä enemmän minä halusin vaan vetäytyä rauhaan. Perusarvojen erilaisuus tuli siis vastaan vasta mahdollisuuksien ekonomian kautta. Minä väsyin ja ahdistuin, hän ei suostunut yksinkertaistamaan elämää minun pyynnöstäni. Nyt hän elää haluamansa näköistä elämää McMansionissaan ja minä nautin rauhasta, läheisistä ja luonnosta.

Tiedoksi vielä, että tulotasomme on kokolailla sama, ja ollut sitä opintojen päättämisestä saakka.

Taitaa koko tarina olla keksitty. Mitä tahansa pitää keksiä mutta ei myöntää tosiasioita.

mikä se tosiasia sitten on?

 -utelias täällä huutelee

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Niin. Minä taas ajattelen, että sillä kakkosellakin on vastuunsa siinä, miltä pohjalta antaa toisen ihmisen tehdä kenties elämän kokoisia ratkaisuja. Vähän sama juttu kun minusta on väärin houkutella toinen kevyin perustein muuttamaan esimerkki toiselle paikkakunnalle ja dumpata sitten kun muuttokuorma ajaa pihaan, niin samalla tavoin on minusta väärin tarjota varatulle vaihtoehtoa joka ei sitten todellisuudella ole tarjolla. Jos lähtee juttuun mielellä "rakastuin varattuun ja haluan sen itselleni" niin silloin pitää miettiä tarkkaan mitä oikeasti toivoo. Onko oikeasti valmis elämään sen pettäjän kanssa jos sen saa. Jos ei ole, niin sitten se pitäisi jättää rauhaan. Kuten nyt ehkä yleensäkin, jos ihmissuhteessa on kovin suuri epätasapaino sen kanssa miten tosissaan ollaan. Mutta silloin se vielä korostuu, kun toiselle osapuolelle sen suhteen hinta uhkaa muodostua äkkiä hyvin korkeaksi.

Mutta nyt puhut ihan eri asiasta, asiaa tietysti tosin. Siis totta kai on vastuu vastata huutoonsa munkin mielestä.

En siis puhu tosissaan tai ei tosissaan olemisesta, vaan siitä, että vaikka olisin kuinka tosissani, en voisi mitään sille, että miettisin, olenko aivan varma, että tiedän kaiken, mitä tässä nyt tapahtui. Tiedänkö aivan varmasti, että mies on kohdellut exää reilusti, että pettäminen on ollut senkaltaista, kun se minulle on kuvailtu, jne. Suoraan sanottuna: onko totta, että on nukuttu vierashuoneessa koko ajan ja ero tosiaan oli vain nimi paperiin. Ja miettisin sitäkin, että jos se oli vain nimi paperiin, miksi siihen tarvitsi minua odotella.

Sen vuoksi en usko, että helposti voisinkaan lähteä vakavaan suhteeseen toisen pettämisen kautta. Minua siis alku painaisi. Mutta tämä on vain mun mielipide.

Vähän hassua tosin, että tässäkin sä korostat kakkosen vastuuta: hänen pitää varmasti tietää, että ottaa toisen, kun pettämisen jälkeen on kerran tulossa. Eiköhän niinkin, että se, joka vanhoihin varsiin alkaa uutta suhdetta perustamaan, on vastuussa myös siitä, että ymmärtää, millä hinnalla ja riskillä sitä tekee. Että siinä tosiaan voi jäädä vaikka kokonaan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Mä tässä loppuunkalutussa, sataan kertaan kuullussa tarinassa ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa: aivan aidostiko ihmiset alkavat hankkimaan taloja ja herranen aika lapsia ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus..?

Mä vähän luulen, että ei. Mutta kun kohtaa kiehtovamman, niin se vanha tylsä alkaa tuntumaan ehkä siltä, että eihän sillä ollut edes arvot kohdallaan.

Tai sitten tosiaan joku vaan tekee noin. En osaa sanoa.

Missä tuossa sanotaan, ettei ensimmäisen kumppanin kanssa ollut noita asioita?

Siinähän kirjoitetaan, että ensimmäisen kerran AIKUISIÄLLÄ kohtaa tällasen ihmisen.

Jos ei itse ole rakastunut teini-ikäisenä JA aikuisena, ei tosiaan ole ymmärrystä kuinka eri asia se on keskenkasvuisena tai aikuisena. 

Itse tulen omia lapsiani kannustamaan siihen, että odottaisivat rauhassa, eivätkä sitoutuisi liian nuorina.

Edelleen kuka on niin tyhmä ja vastuuton että alkaa taloja rakentamaan ja lapsia tekemään sellaisen kanssa jonka elämän perusarvot poikkeavat omista. Keskenkasvuisen ihmisen selittelyä. Kuka on niin alhaisen epärehellinen ettei kommunikoi niistä perusarvoistaan kumppanilleen?

"

– Yleensä eroprosessi alkaa yksittäisestä havainnosta: ihminen on kuvitellut, että puoliso on tietynlainen, mutta huomaakin yhtäkkiä, että eipäs olekaan, Osmo Kontula sanoo.

Kun huomaa puolisossaan yhden ärsyttävän piirteen, alkaa kiinnittää helpommin huomiota muihinkin huonoihin puoliin. Sellaisiinkin, joita ei ennen huomannut tai piti vain söpöinä.

Perhearki voi paljastaa kumppanista uusia puolia: mies ei ehkä olekaan isänä niin innostunut kuin vaimo oli odottanut, vaimo taas saattaakin paljastua vaikkapa kaikkitietäväksi määräilijä-äidiksi."

"Arvot myös muuttuvat hitaasti elämänkokemuksen karttuessa. Arvot ovat päivittäisten valintojemme ja toimintamme taustalla ja kuvaavat niitä asioita, joita pidämme elämässä tärkeimpinä."

siinäpä sinulle vastauksia miksi 16 vuotiaana solmitun parisuhteen osapuolet eivät ehkä enää 20 vuotta myöhemmin olekaan toisilleen sopivat kumppanit.

Mutta on hyviäkin uutisia:

"– Jos ajattelee ihmisen elämänkaarta, nelikymppisenä on oikeastaan hyvä aika erota. Siinä iässä on ehtinyt kerryttää elämänkokemusta ja alkaa olla jo sinut itsensä kanssa. Voi ajatella, että edessä on aika hieno elämänvaihe: ikä ei paina ja ehtii vielä vaikka mitä – rakentaa vaikka uuden pitkäaikaisen parisuhteenkin."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Mä tässä loppuunkalutussa, sataan kertaan kuullussa tarinassa ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa: aivan aidostiko ihmiset alkavat hankkimaan taloja ja herranen aika lapsia ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus..?

Mä vähän luulen, että ei. Mutta kun kohtaa kiehtovamman, niin se vanha tylsä alkaa tuntumaan ehkä siltä, että eihän sillä ollut edes arvot kohdallaan.

Tai sitten tosiaan joku vaan tekee noin. En osaa sanoa.

sinä olet viisikymppisenä tasan sama ihminen kuin 16 vuotiaana? Samat haaveet, samat harrastukset, samat arvostuksen aiheet? Onnittelen varhaisesta syvästä itsetuntemuksesta!

Minä ainakin halusin 16 vuotiaana lakimieheksi, uran, menestystä, ei lapsia.. No, vain osa toteutui. Isäni mm äänesti nuorena Kokoomusta, mutta on nyt vasemmiston kannattaja. Elämässä voi tulla eteen tapahtumia, jotka muuttaa ihmistä, toista ehkä toiseen suuntaan ja toista toiseen. Me kasvettiin molemmat maalla, toisen piti päästä pois sieltä maaseudun tylsistä kuvioista, toisesta ei taas saanut maaseutua pois vaikka maaseudulta lähtikin pois.

Lyhyesti; lapseni isän ahne, harakkamainen, nousukasmainen, jatkuva kuluttamisen tarve sekä loputon nautinnonhalu tappoi minun rakkauteni. Tämä ei tullut esille silloin kun ei ollut millä ostaa tai mitä muille esitellä. Minulla on tuollaisen elämäntavan ja asenteen kanssa vakava aatteellinen ristiriita, joka itselläni lapsen tulon myötä korostui entisestään.

No se on totta, että en koskaan ole ollut niin nuori, että en olisi tajunnut noita todella äärimmäisen perusteellisten juttujen tärkeyttä. En mä seitsenvuotiaana kaveerannut niiden kanssa, joiden huumori oli ilkeää tai typerää, rehvastelivat uusilla tavaroilla, kärkkyivät toisten tavaroita tai joiden kanssa en keksinyt mitään juteltavaa tai yhteistä tekemistä.

Ei tällä oikeastaan ole mitään tekemistä sen kanssa, mistä olen haaveillut ja mitä olen saavuttanut tai en, vaan siitä, että ystäviksi ja todellakin puolisoksi olen aina hakenut enemmän ns. henkisiä piirteitä kuin sitä, halutaanko me tasan samaa. Sovitella kun aina voi käytännön asioita, mutta sitä perimmäistä luonnetta juuri ei muuttaa. Ja väitän, että se tulee kyllä esiin aina, oli materiaalisia mahdollisuuksia sitä toteuttaa tai ei.

Tosin voihan olla, että harakkakin on pettynyt, kun luuli naineensa ihmisen, jonka haave on nousujohteinen lakimies ura isossa kaupungissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Itse aikanaan hoidin asian siten, että erosin siitä lukioaikaisesta ihastuksesta, jota luulin rakkaudeksi kokemattomuuttani, jo yliopiston tokana vuotena.

Toisaalta en sitten koskaan saavuttanutkaan sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen, mutta elämä on.

Toisaalta/toisaalta ei ole koskaan tarvinnut pettää ketään, vaan olen nyt kolmannessa pitkässä suhteessani, jossa tietysti toivon vanhuuspäivätkin näkeväni, mutta jos muulta alkaa näyttämään, niin vesalakin sen sanoo, että se on lähtö.

En tiedä, ymmärrätkö, mutta annat itsestäsi juuri sen kuvan, mistä naiset paljon kritiikkiä saavat: ensin talot lapset elintasot yhdeltä ja sitten ah niin ihana kahden aikuisen rakkaus sielunkumppanuuksineen ja ennen kaikkea fyysisine yhteensopivuuksineen. Ehkä se kritiikki ei olekaan täysin vailla pohjaa...

mikä se kritiikki sitten on? Ei minulle tuota vaikeuksia myöntää, että luulin tahtovani jotain muuta mitä oikeasti tahdoin. Parissakymmenessä vuodessa oli valtaosa rakkautta, ja jollain lailla rakastan tätä ihmistä yhä, miksi siis minun olisi pitänyt kävellä pois ihmisen luota jota rakastin? Kuitenkin elämä, jota yhdessä rakennettiin ei mulle tuottanutkaan hyvää oloa. Nuorina kun kaikki mahdollisuudet oli edessä, mutta kuitenkin samaan aikaan rajalliset, oli elämämme lähempänä molempien haaveita. Mitä enemmän tuli mahdollisuuksia, sitä enemmän toinen halusi ja sitä enemmän minä halusin vaan vetäytyä rauhaan. Perusarvojen erilaisuus tuli siis vastaan vasta mahdollisuuksien ekonomian kautta. Minä väsyin ja ahdistuin, hän ei suostunut yksinkertaistamaan elämää minun pyynnöstäni. Nyt hän elää haluamansa näköistä elämää McMansionissaan ja minä nautin rauhasta, läheisistä ja luonnosta.

Tiedoksi vielä, että tulotasomme on kokolailla sama, ja ollut sitä opintojen päättämisestä saakka.

Taitaa koko tarina olla keksitty. Mitä tahansa pitää keksiä mutta ei myöntää tosiasioita.

mikä se tosiasia sitten on?

 -utelias täällä huutelee

Trollaava huijari jolla pakottava tarve tuoda stereotyyppisiä kliseitä täynnä olevia tarinoita tänne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Niin. Minä taas ajattelen, että sillä kakkosellakin on vastuunsa siinä, miltä pohjalta antaa toisen ihmisen tehdä kenties elämän kokoisia ratkaisuja. Vähän sama juttu kun minusta on väärin houkutella toinen kevyin perustein muuttamaan esimerkki toiselle paikkakunnalle ja dumpata sitten kun muuttokuorma ajaa pihaan, niin samalla tavoin on minusta väärin tarjota varatulle vaihtoehtoa joka ei sitten todellisuudella ole tarjolla. Jos lähtee juttuun mielellä "rakastuin varattuun ja haluan sen itselleni" niin silloin pitää miettiä tarkkaan mitä oikeasti toivoo. Onko oikeasti valmis elämään sen pettäjän kanssa jos sen saa. Jos ei ole, niin sitten se pitäisi jättää rauhaan. Kuten nyt ehkä yleensäkin, jos ihmissuhteessa on kovin suuri epätasapaino sen kanssa miten tosissaan ollaan. Mutta silloin se vielä korostuu, kun toiselle osapuolelle sen suhteen hinta uhkaa muodostua äkkiä hyvin korkeaksi.

Mutta nyt puhut ihan eri asiasta, asiaa tietysti tosin. Siis totta kai on vastuu vastata huutoonsa munkin mielestä.

En siis puhu tosissaan tai ei tosissaan olemisesta, vaan siitä, että vaikka olisin kuinka tosissani, en voisi mitään sille, että miettisin, olenko aivan varma, että tiedän kaiken, mitä tässä nyt tapahtui. Tiedänkö aivan varmasti, että mies on kohdellut exää reilusti, että pettäminen on ollut senkaltaista, kun se minulle on kuvailtu, jne. Suoraan sanottuna: onko totta, että on nukuttu vierashuoneessa koko ajan ja ero tosiaan oli vain nimi paperiin. Ja miettisin sitäkin, että jos se oli vain nimi paperiin, miksi siihen tarvitsi minua odotella.

Sen vuoksi en usko, että helposti voisinkaan lähteä vakavaan suhteeseen toisen pettämisen kautta. Minua siis alku painaisi. Mutta tämä on vain mun mielipide.

Vähän hassua tosin, että tässäkin sä korostat kakkosen vastuuta: hänen pitää varmasti tietää, että ottaa toisen, kun pettämisen jälkeen on kerran tulossa. Eiköhän niinkin, että se, joka vanhoihin varsiin alkaa uutta suhdetta perustamaan, on vastuussa myös siitä, että ymmärtää, millä hinnalla ja riskillä sitä tekee. Että siinä tosiaan voi jäädä vaikka kokonaan yksin.

Minulle jäi nyt epäselväksi, että etkö sinä siis sotkeentuisi varattuihin ylipäänsä vai sotkeentuisit vain hupimielellä? Jos ensiksi mainittu, niin silloinhan se pettäjän huoliminen on ylipäänsä aika teoreettinen kysymys. Kuten sanoin, minusta kakkosella ei ole varaa moralisoida pettäjälle menneistä mokista. Mutta tietty se näkökulma on eri jos ei ylipäänsä ole kenenkään kakkonen koskaan ollutkaan.

Onko petetty vaimo perheenrikkoja jos kertoo toisen naisen perheelle mitä mammuli on tehnyt miehensä kanssa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Mä tässä loppuunkalutussa, sataan kertaan kuullussa tarinassa ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa: aivan aidostiko ihmiset alkavat hankkimaan taloja ja herranen aika lapsia ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus..?

Mä vähän luulen, että ei. Mutta kun kohtaa kiehtovamman, niin se vanha tylsä alkaa tuntumaan ehkä siltä, että eihän sillä ollut edes arvot kohdallaan.

Tai sitten tosiaan joku vaan tekee noin. En osaa sanoa.

Missä tuossa sanotaan, ettei ensimmäisen kumppanin kanssa ollut noita asioita?

Siinähän kirjoitetaan, että ensimmäisen kerran AIKUISIÄLLÄ kohtaa tällasen ihmisen.

Jos ei itse ole rakastunut teini-ikäisenä JA aikuisena, ei tosiaan ole ymmärrystä kuinka eri asia se on keskenkasvuisena tai aikuisena. 

Itse tulen omia lapsiani kannustamaan siihen, että odottaisivat rauhassa, eivätkä sitoutuisi liian nuorina.

Edelleen kuka on niin tyhmä ja vastuuton että alkaa taloja rakentamaan ja lapsia tekemään sellaisen kanssa jonka elämän perusarvot poikkeavat omista. Keskenkasvuisen ihmisen selittelyä. Kuka on niin alhaisen epärehellinen ettei kommunikoi niistä perusarvoistaan kumppanilleen?

"

– Yleensä eroprosessi alkaa yksittäisestä havainnosta: ihminen on kuvitellut, että puoliso on tietynlainen, mutta huomaakin yhtäkkiä, että eipäs olekaan, Osmo Kontula sanoo.

Kun huomaa puolisossaan yhden ärsyttävän piirteen, alkaa kiinnittää helpommin huomiota muihinkin huonoihin puoliin. Sellaisiinkin, joita ei ennen huomannut tai piti vain söpöinä.

Perhearki voi paljastaa kumppanista uusia puolia: mies ei ehkä olekaan isänä niin innostunut kuin vaimo oli odottanut, vaimo taas saattaakin paljastua vaikkapa kaikkitietäväksi määräilijä-äidiksi."

"Arvot myös muuttuvat hitaasti elämänkokemuksen karttuessa. Arvot ovat päivittäisten valintojemme ja toimintamme taustalla ja kuvaavat niitä asioita, joita pidämme elämässä tärkeimpinä."

siinäpä sinulle vastauksia miksi 16 vuotiaana solmitun parisuhteen osapuolet eivät ehkä enää 20 vuotta myöhemmin olekaan toisilleen sopivat kumppanit.

Mutta on hyviäkin uutisia:

"– Jos ajattelee ihmisen elämänkaarta, nelikymppisenä on oikeastaan hyvä aika erota. Siinä iässä on ehtinyt kerryttää elämänkokemusta ja alkaa olla jo sinut itsensä kanssa. Voi ajatella, että edessä on aika hieno elämänvaihe: ikä ei paina ja ehtii vielä vaikka mitä – rakentaa vaikka uuden pitkäaikaisen parisuhteenkin."

Joo tätä mä tarkoitin. Että onko todella niin, että ihmiset tuntee toisensa niin huonosti, että siihen väliin jää joku kuvitelma siitä, mitä toinen on? Että luulee, että tuo ei naura blondivitseille, vaikka se oikeasti kertoo niitä koko ajan?

Perhearki varmaan paljastaa itsestäkin piirteitä, joista ei tiennyt mitään, mutta sentään joku roti, että yht'äkkiä muka asutaankin aivan vieraan ihmisen kanssa - jos niin on käynyt, niin kyllä jossain tosiaan mättää. Arvot muuttuu iän myötä totta kai, mutta kyllähän niistäkin koko ajan puhutaan. Jos muuttuu liikaa, fine, mutta ei kai se voi tulla ihan ohhoh.

Ja vaikka miten: sanooko Kontulakaan, että tuossa tilanteessa pitää pettää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Niin. Minä taas ajattelen, että sillä kakkosellakin on vastuunsa siinä, miltä pohjalta antaa toisen ihmisen tehdä kenties elämän kokoisia ratkaisuja. Vähän sama juttu kun minusta on väärin houkutella toinen kevyin perustein muuttamaan esimerkki toiselle paikkakunnalle ja dumpata sitten kun muuttokuorma ajaa pihaan, niin samalla tavoin on minusta väärin tarjota varatulle vaihtoehtoa joka ei sitten todellisuudella ole tarjolla. Jos lähtee juttuun mielellä "rakastuin varattuun ja haluan sen itselleni" niin silloin pitää miettiä tarkkaan mitä oikeasti toivoo. Onko oikeasti valmis elämään sen pettäjän kanssa jos sen saa. Jos ei ole, niin sitten se pitäisi jättää rauhaan. Kuten nyt ehkä yleensäkin, jos ihmissuhteessa on kovin suuri epätasapaino sen kanssa miten tosissaan ollaan. Mutta silloin se vielä korostuu, kun toiselle osapuolelle sen suhteen hinta uhkaa muodostua äkkiä hyvin korkeaksi.

Mutta nyt puhut ihan eri asiasta, asiaa tietysti tosin. Siis totta kai on vastuu vastata huutoonsa munkin mielestä.

En siis puhu tosissaan tai ei tosissaan olemisesta, vaan siitä, että vaikka olisin kuinka tosissani, en voisi mitään sille, että miettisin, olenko aivan varma, että tiedän kaiken, mitä tässä nyt tapahtui. Tiedänkö aivan varmasti, että mies on kohdellut exää reilusti, että pettäminen on ollut senkaltaista, kun se minulle on kuvailtu, jne. Suoraan sanottuna: onko totta, että on nukuttu vierashuoneessa koko ajan ja ero tosiaan oli vain nimi paperiin. Ja miettisin sitäkin, että jos se oli vain nimi paperiin, miksi siihen tarvitsi minua odotella.

Sen vuoksi en usko, että helposti voisinkaan lähteä vakavaan suhteeseen toisen pettämisen kautta. Minua siis alku painaisi. Mutta tämä on vain mun mielipide.

Vähän hassua tosin, että tässäkin sä korostat kakkosen vastuuta: hänen pitää varmasti tietää, että ottaa toisen, kun pettämisen jälkeen on kerran tulossa. Eiköhän niinkin, että se, joka vanhoihin varsiin alkaa uutta suhdetta perustamaan, on vastuussa myös siitä, että ymmärtää, millä hinnalla ja riskillä sitä tekee. Että siinä tosiaan voi jäädä vaikka kokonaan yksin.

Minulle jäi nyt epäselväksi, että etkö sinä siis sotkeentuisi varattuihin ylipäänsä vai sotkeentuisit vain hupimielellä? Jos ensiksi mainittu, niin silloinhan se pettäjän huoliminen on ylipäänsä aika teoreettinen kysymys. Kuten sanoin, minusta kakkosella ei ole varaa moralisoida pettäjälle menneistä mokista. Mutta tietty se näkökulma on eri jos ei ylipäänsä ole kenenkään kakkonen koskaan ollutkaan.

En sotkeentuisi mielellään ollenkaan, tietysti nyt never say never. Mutta yritin siis valottaa sitä ajatusta, miksi se pettäjän menneisyys voi olla hyvin vaikeaa uuden suhteen alulle, toisena näkökulmana sille, että menneisyys ei mitään vaikuta.

Enkä minäkään sanonut, että kakkosella on oikeus moralisoida. Totesin vain, minkälaisia ajatuskulkuja luulisin itselläni olevan, jos siinä tilanteessa olisin. Olet oikeassa, aivan teoreettista, mutta näin keskustelupalstalla teoreettisiakin tilanteita tulee käytyä läpi.

Sitä en usko, että näkökulmaani kakkosen vastuuseen muuttaisi se, että tilanteeseen joutuisin. Minusta sinä ylikorostat sitä. Mies tietää, mihin lähtee, millä hinnalla, niinhän kakkostakin aina vaaditaan tekemään. Että kyllähän sä tiesit, mihin lähdit.

Lisäksi pidän hieman ristiriitaisena sitä, että mielellään korostetaan, että ei minulla ollut mitään tekemistä eron kanssa, he olisivat eronneet ilman minuakin, nukuttiinkin jo eri huoneissa - mutta sitten kuitenkin se olet sinä, joka on siellä törttöillyt ja olet nyt vastuussa siitä. Mitenkä se niin voi olla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Mä tässä loppuunkalutussa, sataan kertaan kuullussa tarinassa ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa: aivan aidostiko ihmiset alkavat hankkimaan taloja ja herranen aika lapsia ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus..?

Mä vähän luulen, että ei. Mutta kun kohtaa kiehtovamman, niin se vanha tylsä alkaa tuntumaan ehkä siltä, että eihän sillä ollut edes arvot kohdallaan.

Tai sitten tosiaan joku vaan tekee noin. En osaa sanoa.

sinä olet viisikymppisenä tasan sama ihminen kuin 16 vuotiaana? Samat haaveet, samat harrastukset, samat arvostuksen aiheet? Onnittelen varhaisesta syvästä itsetuntemuksesta!

Minä ainakin halusin 16 vuotiaana lakimieheksi, uran, menestystä, ei lapsia.. No, vain osa toteutui. Isäni mm äänesti nuorena Kokoomusta, mutta on nyt vasemmiston kannattaja. Elämässä voi tulla eteen tapahtumia, jotka muuttaa ihmistä, toista ehkä toiseen suuntaan ja toista toiseen. Me kasvettiin molemmat maalla, toisen piti päästä pois sieltä maaseudun tylsistä kuvioista, toisesta ei taas saanut maaseutua pois vaikka maaseudulta lähtikin pois.

Lyhyesti; lapseni isän ahne, harakkamainen, nousukasmainen, jatkuva kuluttamisen tarve sekä loputon nautinnonhalu tappoi minun rakkauteni. Tämä ei tullut esille silloin kun ei ollut millä ostaa tai mitä muille esitellä. Minulla on tuollaisen elämäntavan ja asenteen kanssa vakava aatteellinen ristiriita, joka itselläni lapsen tulon myötä korostui entisestään.

No se on totta, että en koskaan ole ollut niin nuori, että en olisi tajunnut noita todella äärimmäisen perusteellisten juttujen tärkeyttä. En mä seitsenvuotiaana kaveerannut niiden kanssa, joiden huumori oli ilkeää tai typerää, rehvastelivat uusilla tavaroilla, kärkkyivät toisten tavaroita tai joiden kanssa en keksinyt mitään juteltavaa tai yhteistä tekemistä.

Ei tällä oikeastaan ole mitään tekemistä sen kanssa, mistä olen haaveillut ja mitä olen saavuttanut tai en, vaan siitä, että ystäviksi ja todellakin puolisoksi olen aina hakenut enemmän ns. henkisiä piirteitä kuin sitä, halutaanko me tasan samaa. Sovitella kun aina voi käytännön asioita, mutta sitä perimmäistä luonnetta juuri ei muuttaa. Ja väitän, että se tulee kyllä esiin aina, oli materiaalisia mahdollisuuksia sitä toteuttaa tai ei.

Tosin voihan olla, että harakkakin on pettynyt, kun luuli naineensa ihmisen, jonka haave on nousujohteinen lakimies ura isossa kaupungissa.

Kyllä, harakka oli syvästi pettynyt kumppaninvalintaansa ja se tuli esille tavassa katsoa minua ja suhtautumisessa niihin asioihin, joista minä nautin.

Hommahan menee näin: nuoripari tarvitsee auton; he ostaa tasan niin hyvän auton mihin on varaa, eli ei kovin hyvää. Seuraavassa vaihdossa on mahdollisuus upgradeta, mutta vain tavalliseen opeliin. Sitten ollaankin jo VW varoissa. Tämä oli se kohta johon minä olen tyytyväinen ja mieskin joutui pitkään olemaan. Kunnes ura, ylennykset, bonukset.. ja elämän tärkein sisältö alkoi olla iso TV, isompi TV, minkähänlaisen grillin ostaisi, oma talo pitää rakentaa ja kun kerran lainaa otetaan niin otetaas reilusti ja vaihdetaan taas autoa. Viikot p eräsuoli pitkällä töitä ja omaisuudenhoitoa ja viikonloppunahan pitää sitten rentoutua viinillä, talvella riitti vielä pullo, kesällä pitää viikonlopuksi jo hankkia pönikkä. Kun se stressi, ja se vertailu miksi työkaverilla on sijoituksia siellä ja täällä, onkohan sillä perintömetsää, mihin fittaniin meidän rahat menee?? Tyytyväinen ei voi joka tapauksessa ikinä olla.

Ja swear to g o d, kuluttamisen ihanuus on itseään ruokkiva ilmiö, haaveet vaan koko ajan kasvaa. Ihmettelen suuresti jos sulla ei ole edes sivusta katsellen kokemusta tästä että aivan tavallisella ihmisellä /perheelläkin lähtee tuo ostaminen ihan lapasesta kun pankin rahahanat aukeaa.

BTW, nyt kun tuota omaa teini-ikäistä poikaa katselen kavereineen, serkkuineen, ystävieni lapsia, nuoria mediassa, niin aika vähissä tuon ikäisillä olisi kaverit jos kriteeri olisi "ei haaveile isoista tuloista ja ostiskelusta, vaan on enemmän kiinnostunut noista henkisistä jutuista". Toiset meistä vaan elämänkokemuksen myötä kasvaa tuosta vähän irti ja toiset ei..

Toinen nainen on siinä tapauksessa perheenrikkoja, jos tietää miehen olevan varattu ja jos asia paljastuu vaimolle ja perhe hajoaa. Miehellä sama, eli asian pitää paljastua ja aiheuttaa perheen hajoaminen. Muussa tapauksessa mies on pettäjä ja toinen nainen on toinen nainen/miksi haluatkaan häntä kutsua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Mä tässä loppuunkalutussa, sataan kertaan kuullussa tarinassa ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa: aivan aidostiko ihmiset alkavat hankkimaan taloja ja herranen aika lapsia ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus..?

Mä vähän luulen, että ei. Mutta kun kohtaa kiehtovamman, niin se vanha tylsä alkaa tuntumaan ehkä siltä, että eihän sillä ollut edes arvot kohdallaan.

Tai sitten tosiaan joku vaan tekee noin. En osaa sanoa.

Missä tuossa sanotaan, ettei ensimmäisen kumppanin kanssa ollut noita asioita?

Siinähän kirjoitetaan, että ensimmäisen kerran AIKUISIÄLLÄ kohtaa tällasen ihmisen.

Jos ei itse ole rakastunut teini-ikäisenä JA aikuisena, ei tosiaan ole ymmärrystä kuinka eri asia se on keskenkasvuisena tai aikuisena. 

Itse tulen omia lapsiani kannustamaan siihen, että odottaisivat rauhassa, eivätkä sitoutuisi liian nuorina.

Edelleen kuka on niin tyhmä ja vastuuton että alkaa taloja rakentamaan ja lapsia tekemään sellaisen kanssa jonka elämän perusarvot poikkeavat omista. Keskenkasvuisen ihmisen selittelyä. Kuka on niin alhaisen epärehellinen ettei kommunikoi niistä perusarvoistaan kumppanilleen?

"

– Yleensä eroprosessi alkaa yksittäisestä havainnosta: ihminen on kuvitellut, että puoliso on tietynlainen, mutta huomaakin yhtäkkiä, että eipäs olekaan, Osmo Kontula sanoo.

Kun huomaa puolisossaan yhden ärsyttävän piirteen, alkaa kiinnittää helpommin huomiota muihinkin huonoihin puoliin. Sellaisiinkin, joita ei ennen huomannut tai piti vain söpöinä.

Perhearki voi paljastaa kumppanista uusia puolia: mies ei ehkä olekaan isänä niin innostunut kuin vaimo oli odottanut, vaimo taas saattaakin paljastua vaikkapa kaikkitietäväksi määräilijä-äidiksi."

"Arvot myös muuttuvat hitaasti elämänkokemuksen karttuessa. Arvot ovat päivittäisten valintojemme ja toimintamme taustalla ja kuvaavat niitä asioita, joita pidämme elämässä tärkeimpinä."

siinäpä sinulle vastauksia miksi 16 vuotiaana solmitun parisuhteen osapuolet eivät ehkä enää 20 vuotta myöhemmin olekaan toisilleen sopivat kumppanit.

Mutta on hyviäkin uutisia:

"– Jos ajattelee ihmisen elämänkaarta, nelikymppisenä on oikeastaan hyvä aika erota. Siinä iässä on ehtinyt kerryttää elämänkokemusta ja alkaa olla jo sinut itsensä kanssa. Voi ajatella, että edessä on aika hieno elämänvaihe: ikä ei paina ja ehtii vielä vaikka mitä – rakentaa vaikka uuden pitkäaikaisen parisuhteenkin."

Joo tätä mä tarkoitin. Että onko todella niin, että ihmiset tuntee toisensa niin huonosti, että siihen väliin jää joku kuvitelma siitä, mitä toinen on? Että luulee, että tuo ei naura blondivitseille, vaikka se oikeasti kertoo niitä koko ajan?

Perhearki varmaan paljastaa itsestäkin piirteitä, joista ei tiennyt mitään, mutta sentään joku roti, että yht'äkkiä muka asutaankin aivan vieraan ihmisen kanssa - jos niin on käynyt, niin kyllä jossain tosiaan mättää. Arvot muuttuu iän myötä totta kai, mutta kyllähän niistäkin koko ajan puhutaan. Jos muuttuu liikaa, fine, mutta ei kai se voi tulla ihan ohhoh.

Ja vaikka miten: sanooko Kontulakaan, että tuossa tilanteessa pitää pettää?

eihän ihminen välttämättä tunne itseäänkään ja yllättyy, että mites minusta tulikin näin omistautunut isä kun en koskaan edes halunnut lapsia ja tämäkin oli vahinko, esimerkiksi.

Mistä sen päättelee, että se klisheinen erilleen kasvaminen olisi tullut ihan että ohhoh? Pikkuhiljaahan se tulee, nimenomaan. Ensin vähän *tuttelee joku toisen tekeminen, alat huomautella, se pistääkin takasin mikä sitä ärsyttää, tulee useammin pientä kinaa kun halutaan pohjimmiltaan vähän eri asioita. Huomaat että ennen käytiin hiihtämässä yhdessä, nyt sillä kumppanilla on aina sykemittari ja sport tracker, etkä sinä siinä mukana tee muuta kuin pilaat hyvän treenitallenteen. Harrastellaan siis jatkossa enemmän yksin. Mökille se ei enää lähdekään joka kerran mukaan kun pitää mennä pe iltana työporukassa dinnerille, tulen sitten lauantaina niin mennään koko perheellä retkelle. No eipä tullutkaan päivänvalolla kun meni, köhköh, vähän myöhään.. Huomaat, että harrastat yksin, mökkeilet yksin, heräät aamulla lasten kanssa yksin, menet illalla nukkumaan yksin ku toinen jää viinilasin kanssa katsomaan vielä yhden leffan. Heräät aina useammin sohvalta koska nukut huonosti kun toinen kuorsaa. Lopulta muutat toiseen huoneeseen ja huomaat, ettei seksiäkään ole ollut muutamaan kuukauteen. No eipä siinä, mitäpä tässä eroamaankaan kun on perhe jne. Monilla menee vuosikymmenet noin. Sitten joku kohtaa vaikka harrastuksessa joka viikko jonkun kenen kanssa viihtyy aina useammin kymmenet minuutit parkkipaikalla juttelemassa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Niin. Minä taas ajattelen, että sillä kakkosellakin on vastuunsa siinä, miltä pohjalta antaa toisen ihmisen tehdä kenties elämän kokoisia ratkaisuja. Vähän sama juttu kun minusta on väärin houkutella toinen kevyin perustein muuttamaan esimerkki toiselle paikkakunnalle ja dumpata sitten kun muuttokuorma ajaa pihaan, niin samalla tavoin on minusta väärin tarjota varatulle vaihtoehtoa joka ei sitten todellisuudella ole tarjolla. Jos lähtee juttuun mielellä "rakastuin varattuun ja haluan sen itselleni" niin silloin pitää miettiä tarkkaan mitä oikeasti toivoo. Onko oikeasti valmis elämään sen pettäjän kanssa jos sen saa. Jos ei ole, niin sitten se pitäisi jättää rauhaan. Kuten nyt ehkä yleensäkin, jos ihmissuhteessa on kovin suuri epätasapaino sen kanssa miten tosissaan ollaan. Mutta silloin se vielä korostuu, kun toiselle osapuolelle sen suhteen hinta uhkaa muodostua äkkiä hyvin korkeaksi.

Mutta nyt puhut ihan eri asiasta, asiaa tietysti tosin. Siis totta kai on vastuu vastata huutoonsa munkin mielestä.

En siis puhu tosissaan tai ei tosissaan olemisesta, vaan siitä, että vaikka olisin kuinka tosissani, en voisi mitään sille, että miettisin, olenko aivan varma, että tiedän kaiken, mitä tässä nyt tapahtui. Tiedänkö aivan varmasti, että mies on kohdellut exää reilusti, että pettäminen on ollut senkaltaista, kun se minulle on kuvailtu, jne. Suoraan sanottuna: onko totta, että on nukuttu vierashuoneessa koko ajan ja ero tosiaan oli vain nimi paperiin. Ja miettisin sitäkin, että jos se oli vain nimi paperiin, miksi siihen tarvitsi minua odotella.

Sen vuoksi en usko, että helposti voisinkaan lähteä vakavaan suhteeseen toisen pettämisen kautta. Minua siis alku painaisi. Mutta tämä on vain mun mielipide.

Vähän hassua tosin, että tässäkin sä korostat kakkosen vastuuta: hänen pitää varmasti tietää, että ottaa toisen, kun pettämisen jälkeen on kerran tulossa. Eiköhän niinkin, että se, joka vanhoihin varsiin alkaa uutta suhdetta perustamaan, on vastuussa myös siitä, että ymmärtää, millä hinnalla ja riskillä sitä tekee. Että siinä tosiaan voi jäädä vaikka kokonaan yksin.

Minulle jäi nyt epäselväksi, että etkö sinä siis sotkeentuisi varattuihin ylipäänsä vai sotkeentuisit vain hupimielellä? Jos ensiksi mainittu, niin silloinhan se pettäjän huoliminen on ylipäänsä aika teoreettinen kysymys. Kuten sanoin, minusta kakkosella ei ole varaa moralisoida pettäjälle menneistä mokista. Mutta tietty se näkökulma on eri jos ei ylipäänsä ole kenenkään kakkonen koskaan ollutkaan.

En sotkeentuisi mielellään ollenkaan, tietysti nyt never say never. Mutta yritin siis valottaa sitä ajatusta, miksi se pettäjän menneisyys voi olla hyvin vaikeaa uuden suhteen alulle, toisena näkökulmana sille, että menneisyys ei mitään vaikuta.

Enkä minäkään sanonut, että kakkosella on oikeus moralisoida. Totesin vain, minkälaisia ajatuskulkuja luulisin itselläni olevan, jos siinä tilanteessa olisin. Olet oikeassa, aivan teoreettista, mutta näin keskustelupalstalla teoreettisiakin tilanteita tulee käytyä läpi.

Sitä en usko, että näkökulmaani kakkosen vastuuseen muuttaisi se, että tilanteeseen joutuisin. Minusta sinä ylikorostat sitä. Mies tietää, mihin lähtee, millä hinnalla, niinhän kakkostakin aina vaaditaan tekemään. Että kyllähän sä tiesit, mihin lähdit.

Lisäksi pidän hieman ristiriitaisena sitä, että mielellään korostetaan, että ei minulla ollut mitään tekemistä eron kanssa, he olisivat eronneet ilman minuakin, nukuttiinkin jo eri huoneissa - mutta sitten kuitenkin se olet sinä, joka on siellä törttöillyt ja olet nyt vastuussa siitä. Mitenkä se niin voi olla?

Joo, siis hainkin sitä, että huuteletko ikäänkuin sieltä "hyveellisten" puolelta vai oletko oikeasti joutunut käsittelemään kolmiodraamassa myös omaa syyllisyyttä ja silti päätynyt siihen lopputulokseen, että sinulla on varaa tuomita toinen teosta jossa olit itse vapaaehtoisesti mukana. Ne kun on kaksi täysin eri asiaa. (Ja joo, tiedän että sanoit ettei kyse ole tuomitsemisesta, mutta paremman sanan puutteessa.) Ihan kiinnostavaa siis keskustella kummasta tahansa näkökulmasta, halusin vaan tietää kummasta on kyse.

Viimeisestä kappaleesta, en tarkoittanut sitä noin. Muutenkin loppuvasta suhteesta puhuin siksi, että se oli kuitenkin osa sitä miksei minun ollut erityisen vaikea luottaa puolisooni. Minä ikäänkuin ajattelin, että jos se pettäisi se kertoisi koska niin se teki viimeksikin, ja se riitti minulle. En tarkoittanut sitä omaa syyllisyyttä vähentävänä tekijänä.

Vieläkö täällä jauhetaan tätä paskaa?

Mitä väliä sillä on kuka on perheenrikkoja ja kuka ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Mä tässä loppuunkalutussa, sataan kertaan kuullussa tarinassa ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa: aivan aidostiko ihmiset alkavat hankkimaan taloja ja herranen aika lapsia ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus..?

Mä vähän luulen, että ei. Mutta kun kohtaa kiehtovamman, niin se vanha tylsä alkaa tuntumaan ehkä siltä, että eihän sillä ollut edes arvot kohdallaan.

Tai sitten tosiaan joku vaan tekee noin. En osaa sanoa.

Missä tuossa sanotaan, ettei ensimmäisen kumppanin kanssa ollut noita asioita?

Siinähän kirjoitetaan, että ensimmäisen kerran AIKUISIÄLLÄ kohtaa tällasen ihmisen.

Jos ei itse ole rakastunut teini-ikäisenä JA aikuisena, ei tosiaan ole ymmärrystä kuinka eri asia se on keskenkasvuisena tai aikuisena. 

Itse tulen omia lapsiani kannustamaan siihen, että odottaisivat rauhassa, eivätkä sitoutuisi liian nuorina.

Edelleen kuka on niin tyhmä ja vastuuton että alkaa taloja rakentamaan ja lapsia tekemään sellaisen kanssa jonka elämän perusarvot poikkeavat omista. Keskenkasvuisen ihmisen selittelyä. Kuka on niin alhaisen epärehellinen ettei kommunikoi niistä perusarvoistaan kumppanilleen?

"

– Yleensä eroprosessi alkaa yksittäisestä havainnosta: ihminen on kuvitellut, että puoliso on tietynlainen, mutta huomaakin yhtäkkiä, että eipäs olekaan, Osmo Kontula sanoo.

Kun huomaa puolisossaan yhden ärsyttävän piirteen, alkaa kiinnittää helpommin huomiota muihinkin huonoihin puoliin. Sellaisiinkin, joita ei ennen huomannut tai piti vain söpöinä.

Perhearki voi paljastaa kumppanista uusia puolia: mies ei ehkä olekaan isänä niin innostunut kuin vaimo oli odottanut, vaimo taas saattaakin paljastua vaikkapa kaikkitietäväksi määräilijä-äidiksi."

"Arvot myös muuttuvat hitaasti elämänkokemuksen karttuessa. Arvot ovat päivittäisten valintojemme ja toimintamme taustalla ja kuvaavat niitä asioita, joita pidämme elämässä tärkeimpinä."

siinäpä sinulle vastauksia miksi 16 vuotiaana solmitun parisuhteen osapuolet eivät ehkä enää 20 vuotta myöhemmin olekaan toisilleen sopivat kumppanit.

Mutta on hyviäkin uutisia:

"– Jos ajattelee ihmisen elämänkaarta, nelikymppisenä on oikeastaan hyvä aika erota. Siinä iässä on ehtinyt kerryttää elämänkokemusta ja alkaa olla jo sinut itsensä kanssa. Voi ajatella, että edessä on aika hieno elämänvaihe: ikä ei paina ja ehtii vielä vaikka mitä – rakentaa vaikka uuden pitkäaikaisen parisuhteenkin."

Tässä ihmetyttää vain se, miksi siihen menee 20 vuotta, että tajuaa millainen toinen oikeasti on. Ymmärrän jos esim. kuukauden seurustelun jälkeen huomaisi, että on erehtynyt ja ei oikeasti sovitakaan yhteen. Mutta 20 vuotta??