Onko toinen nainen mielestäsi se perheenrikkoja?

Vierailija kirjoitti:

Stereotyyppistä keskustelua. Kun suhteessa voi salaa ja avoimestikin halveksia puolisoaan, niin eikö se ole pettämistä. Yksikin ystäväni meni niin pitkälle, että kertoi toivovansa puolisonsa kuolemaa. Erota ei voinut, koska omaisuutta ja uskonnollinen työyhteisö. Vuosia meni ja halveksittu puoliso masentui. Nousi masennuksestaan, kun sai ihmisarvonsa takaisin kohdattuaan ihmisen, joka arvosti häntä ja nautti hänen seurastaan. Kun tämä paljastui, niin halveksiva puoliso löysi raivonsa ja lyttäsi taas kaiken. Ihastunut puoliso vaipui vuosiksi "puolikuolleeksi". Halveksija tahtoi jatkaa liittoa. Ja jatkoivat.

Eikö tuollaista katsota toisen pettämiseksi? Itsensäkin pettämiseksi. Lopultahan tuon esimerkin halveksija jätti halveksitun eläkkeelle jäätyään ja halveksittu tappoi itsensä.

Itsekin tiedän yhden parin, jossa toinen on kertonut minulle odottavansa toisen kuolemaa. Erota ei voi, koska kumppanilla mielenterveysongelmia. Ihan niinkuin se ei pahentaisi niitä, että aistii kumppaniltaan padottua halveksuntaa. Mutta ota nyt näistä muiden suhteista sitten tolkkua, kun ei meinaa ne omatkaan sujua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Hmm, miksi pettäjää ei voisi dumpata vähän kokeiltuaan.

Miksi otatte aviomiehen sukunimen? Miehet ei tee muuta kuin petä ja laiskottele, mikä tarve teillä on nostaa näitä jalustalle? Kuten näette niin hienosti näyttää toimivan!

Miksi olette aina ihan raivona kertomassa miten nainen on susi, mutta miesten systemaattinen petollisuus ei raivostuta teitä yhtään? Miksi rynnktte näiden syliin, omistatte joka reikänne ja identiteettinne näille, kun palkkiona mies vain juoksee muiden perässä?

Ja sitten nimi vaihdettuna pillitätte muille naisille. Ettekö saa sitä miestä edes nimenvaihdolla pidettyä? Miksi vaihdat nimesi? Miksi suku menee miesten mukaan kun he vain pettävät liiton säännöt?

Mies on kiero käärme. Tajutkaa jo miten kaksinaamaisia miehet ovat, sen sijaan että syytätte miestenne petollisuudesta ja väkivallasta aina muita. Heteroidenhan mukaan miehen lyöntikikin on naisen vika. Ja nimet vaan vaihtuu!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Hmm, miksi pettäjää ei voisi dumpata vähän kokeiltuaan.

Kaikkea voi toki muille ihmisille halutessaan tehdä, mutta silloin ei ehkä ole itsekään juuri sitä pettäjää parempi. Mikä oli oikeastaan tuon minun pohdintani lähtökohta alunperinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Hmm, miksi pettäjää ei voisi dumpata vähän kokeiltuaan.

Kaikkea voi toki muille ihmisille halutessaan tehdä, mutta silloin ei ehkä ole itsekään juuri sitä pettäjää parempi. Mikä oli oikeastaan tuon minun pohdintani lähtökohta alunperinkin.

Kuka nyt pettäjää jaksaisi vakavissaan katsella? Hetken huviksi ehkä justjust kelpaa. Mut ei enempään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

En ole sama, mutta kommentoinnin tarpeen aiheuttaa minussa ainakin tilanteessa täysin ulkopuolisen ihmisen pahansuopuus ja siihen pohjautuva yleistämisen tarve. Jätetyksi tulleen tarpeen uskoa, ettei uusi suhde kestä ymmärrän täysin. Moni vaan tarrautuu liian pitkäksi aikaa siihen uskoon ja oman elämän eteenpäin rakentaminen viivästyy. Jos puoliso haluaa omasta tahdostaan kävellä ulos suhteesta ja vielä niinkin satuttavasti, että suoraan toiseen suhteeseem, ei pitäisi antaa enää mielessään mitään arvoa sille onnistuuko hän uudessa suhteessaan vai ei. Yhdentekevä ihminen.

Voihan sitä jokainen yleisellä tasolla näitä parisuhteisiin liittyviä mätäpaiseita mitä salasuhteilijat ovat kommentoida. Näinhän muutkin tekevät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Kommenttisi tarina osoittaa enemmänkin tarvetta puolustella täällä palstalla vanhoja tekojaan. Mistä tämä kumpuaa?

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteen voi rikkoa ainoastaan siinä olevat ihmiset, ei kukaan ulkopuolinen. Eli vastuu on tietysti pettäjällä, mutta eihän sekään kohteliasta ole vikitellä varattuja.

Aika usein nämä varatut ovat niitä vikittelijöitä. Ei tietysti kannata lähteä mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Kommenttisi tarina osoittaa enemmänkin tarvetta puolustella täällä palstalla vanhoja tekojaan. Mistä tämä kumpuaa?

Heh. Jos minä kysyn sinulta miksi ajoit päin keltaisia ja sinä vastaat, että koska ajattelit, että ehdit vielä vanhoilla vihreillä niin voiko sitä sanoa sinun syyksi, selitykseksi vai puolusteluksi? Tämä on pariterapiassa käyneenä vähän sellainen outo ilmiö tässä keskustelussa; "miksi petit?", "koska koen jääneeni liitossani vaille hellyyttä"; "aijjaha, sitä puolustellaan tekosia!!??"

Jos minä väitän tässä, että kaikki ketkä harrastaa neulomista jäävät vanhoiksi piioiksi ja sinä kerrot, ettei tämä sinun kokemuksesi mukaan pidä paikkaansa, niin tekeekö se sinusta harrastuksesi puolustelijan vai enemmän virheellisen yleistyksen korjaajan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Itse aikanaan hoidin asian siten, että erosin siitä lukioaikaisesta ihastuksesta, jota luulin rakkaudeksi kokemattomuuttani, jo yliopiston tokana vuotena.

Toisaalta en sitten koskaan saavuttanutkaan sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen, mutta elämä on.

Toisaalta/toisaalta ei ole koskaan tarvinnut pettää ketään, vaan olen nyt kolmannessa pitkässä suhteessani, jossa tietysti toivon vanhuuspäivätkin näkeväni, mutta jos muulta alkaa näyttämään, niin vesalakin sen sanoo, että se on lähtö.

En tiedä, ymmärrätkö, mutta annat itsestäsi juuri sen kuvan, mistä naiset paljon kritiikkiä saavat: ensin talot lapset elintasot yhdeltä ja sitten ah niin ihana kahden aikuisen rakkaus sielunkumppanuuksineen ja ennen kaikkea fyysisine yhteensopivuuksineen. Ehkä se kritiikki ei olekaan täysin vailla pohjaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Mä tässä loppuunkalutussa, sataan kertaan kuullussa tarinassa ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa: aivan aidostiko ihmiset alkavat hankkimaan taloja ja herranen aika lapsia ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus..?

Mä vähän luulen, että ei. Mutta kun kohtaa kiehtovamman, niin se vanha tylsä alkaa tuntumaan ehkä siltä, että eihän sillä ollut edes arvot kohdallaan.

Tai sitten tosiaan joku vaan tekee noin. En osaa sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Itse aikanaan hoidin asian siten, että erosin siitä lukioaikaisesta ihastuksesta, jota luulin rakkaudeksi kokemattomuuttani, jo yliopiston tokana vuotena.

Toisaalta en sitten koskaan saavuttanutkaan sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen, mutta elämä on.

Toisaalta/toisaalta ei ole koskaan tarvinnut pettää ketään, vaan olen nyt kolmannessa pitkässä suhteessani, jossa tietysti toivon vanhuuspäivätkin näkeväni, mutta jos muulta alkaa näyttämään, niin vesalakin sen sanoo, että se on lähtö.

En tiedä, ymmärrätkö, mutta annat itsestäsi juuri sen kuvan, mistä naiset paljon kritiikkiä saavat: ensin talot lapset elintasot yhdeltä ja sitten ah niin ihana kahden aikuisen rakkaus sielunkumppanuuksineen ja ennen kaikkea fyysisine yhteensopivuuksineen. Ehkä se kritiikki ei olekaan täysin vailla pohjaa...

mikä se kritiikki sitten on? Ei minulle tuota vaikeuksia myöntää, että luulin tahtovani jotain muuta mitä oikeasti tahdoin. Parissakymmenessä vuodessa oli valtaosa rakkautta, ja jollain lailla rakastan tätä ihmistä yhä, miksi siis minun olisi pitänyt kävellä pois ihmisen luota jota rakastin? Kuitenkin elämä, jota yhdessä rakennettiin ei mulle tuottanutkaan hyvää oloa. Nuorina kun kaikki mahdollisuudet oli edessä, mutta kuitenkin samaan aikaan rajalliset, oli elämämme lähempänä molempien haaveita. Mitä enemmän tuli mahdollisuuksia, sitä enemmän toinen halusi ja sitä enemmän minä halusin vaan vetäytyä rauhaan. Perusarvojen erilaisuus tuli siis vastaan vasta mahdollisuuksien ekonomian kautta. Minä väsyin ja ahdistuin, hän ei suostunut yksinkertaistamaan elämää minun pyynnöstäni. Nyt hän elää haluamansa näköistä elämää McMansionissaan ja minä nautin rauhasta, läheisistä ja luonnosta.

Tiedoksi vielä, että tulotasomme on kokolailla sama, ja ollut sitä opintojen päättämisestä saakka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Niin. Minä taas ajattelen, että sillä kakkosellakin on vastuunsa siinä, miltä pohjalta antaa toisen ihmisen tehdä kenties elämän kokoisia ratkaisuja. Vähän sama juttu kun minusta on väärin houkutella toinen kevyin perustein muuttamaan esimerkki toiselle paikkakunnalle ja dumpata sitten kun muuttokuorma ajaa pihaan, niin samalla tavoin on minusta väärin tarjota varatulle vaihtoehtoa joka ei sitten todellisuudella ole tarjolla. Jos lähtee juttuun mielellä "rakastuin varattuun ja haluan sen itselleni" niin silloin pitää miettiä tarkkaan mitä oikeasti toivoo. Onko oikeasti valmis elämään sen pettäjän kanssa jos sen saa. Jos ei ole, niin sitten se pitäisi jättää rauhaan. Kuten nyt ehkä yleensäkin, jos ihmissuhteessa on kovin suuri epätasapaino sen kanssa miten tosissaan ollaan. Mutta silloin se vielä korostuu, kun toiselle osapuolelle sen suhteen hinta uhkaa muodostua äkkiä hyvin korkeaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Mä tässä loppuunkalutussa, sataan kertaan kuullussa tarinassa ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa: aivan aidostiko ihmiset alkavat hankkimaan taloja ja herranen aika lapsia ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus..?

Mä vähän luulen, että ei. Mutta kun kohtaa kiehtovamman, niin se vanha tylsä alkaa tuntumaan ehkä siltä, että eihän sillä ollut edes arvot kohdallaan.

Tai sitten tosiaan joku vaan tekee noin. En osaa sanoa.

Lyhyt vastaus: kyllä. Minä en ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi nuo kaikki vaatimukset täyttänyt. Joten otin sen johon rakastuin ja joka rakastui minuun vaikkei se ollut yhteensopivuudeltaan täydellinen. Veikkaan, että aika moni valitsee joko näin, tai sitten sen paperilla yhteensopivan jonka kanssa ei ole kipinää. Hyvin harva osuu ekalla yrityksellä yhteen sen joka tasolla natsaavan lottopotin kanssa. Veikkaan, että moni ei edes tapaa sellaista koskaan.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Mä tässä loppuunkalutussa, sataan kertaan kuullussa tarinassa ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa: aivan aidostiko ihmiset alkavat hankkimaan taloja ja herranen aika lapsia ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus..?

Mä vähän luulen, että ei. Mutta kun kohtaa kiehtovamman, niin se vanha tylsä alkaa tuntumaan ehkä siltä, että eihän sillä ollut edes arvot kohdallaan.

Tai sitten tosiaan joku vaan tekee noin. En osaa sanoa.

sinä olet viisikymppisenä tasan sama ihminen kuin 16 vuotiaana? Samat haaveet, samat harrastukset, samat arvostuksen aiheet? Onnittelen varhaisesta syvästä itsetuntemuksesta!

Minä ainakin halusin 16 vuotiaana lakimieheksi, uran, menestystä, ei lapsia.. No, vain osa toteutui. Isäni mm äänesti nuorena Kokoomusta, mutta on nyt vasemmiston kannattaja. Elämässä voi tulla eteen tapahtumia, jotka muuttaa ihmistä, toista ehkä toiseen suuntaan ja toista toiseen. Me kasvettiin molemmat maalla, toisen piti päästä pois sieltä maaseudun tylsistä kuvioista, toisesta ei taas saanut maaseutua pois vaikka maaseudulta lähtikin pois.

Lyhyesti; lapseni isän ahne, harakkamainen, nousukasmainen, jatkuva kuluttamisen tarve sekä loputon nautinnonhalu tappoi minun rakkauteni. Tämä ei tullut esille silloin kun ei ollut millä ostaa tai mitä muille esitellä. Minulla on tuollaisen elämäntavan ja asenteen kanssa vakava aatteellinen ristiriita, joka itselläni lapsen tulon myötä korostui entisestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Itse aikanaan hoidin asian siten, että erosin siitä lukioaikaisesta ihastuksesta, jota luulin rakkaudeksi kokemattomuuttani, jo yliopiston tokana vuotena.

Toisaalta en sitten koskaan saavuttanutkaan sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen, mutta elämä on.

Toisaalta/toisaalta ei ole koskaan tarvinnut pettää ketään, vaan olen nyt kolmannessa pitkässä suhteessani, jossa tietysti toivon vanhuuspäivätkin näkeväni, mutta jos muulta alkaa näyttämään, niin vesalakin sen sanoo, että se on lähtö.

En tiedä, ymmärrätkö, mutta annat itsestäsi juuri sen kuvan, mistä naiset paljon kritiikkiä saavat: ensin talot lapset elintasot yhdeltä ja sitten ah niin ihana kahden aikuisen rakkaus sielunkumppanuuksineen ja ennen kaikkea fyysisine yhteensopivuuksineen. Ehkä se kritiikki ei olekaan täysin vailla pohjaa...

mikä se kritiikki sitten on? Ei minulle tuota vaikeuksia myöntää, että luulin tahtovani jotain muuta mitä oikeasti tahdoin. Parissakymmenessä vuodessa oli valtaosa rakkautta, ja jollain lailla rakastan tätä ihmistä yhä, miksi siis minun olisi pitänyt kävellä pois ihmisen luota jota rakastin? Kuitenkin elämä, jota yhdessä rakennettiin ei mulle tuottanutkaan hyvää oloa. Nuorina kun kaikki mahdollisuudet oli edessä, mutta kuitenkin samaan aikaan rajalliset, oli elämämme lähempänä molempien haaveita. Mitä enemmän tuli mahdollisuuksia, sitä enemmän toinen halusi ja sitä enemmän minä halusin vaan vetäytyä rauhaan. Perusarvojen erilaisuus tuli siis vastaan vasta mahdollisuuksien ekonomian kautta. Minä väsyin ja ahdistuin, hän ei suostunut yksinkertaistamaan elämää minun pyynnöstäni. Nyt hän elää haluamansa näköistä elämää McMansionissaan ja minä nautin rauhasta, läheisistä ja luonnosta.

Tiedoksi vielä, että tulotasomme on kokolailla sama, ja ollut sitä opintojen päättämisestä saakka.

Taitaa koko tarina olla keksitty. Mitä tahansa pitää keksiä mutta ei myöntää tosiasioita.