Onko toinen nainen mielestäsi se perheenrikkoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Niin. Minä taas ajattelen, että sillä kakkosellakin on vastuunsa siinä, miltä pohjalta antaa toisen ihmisen tehdä kenties elämän kokoisia ratkaisuja. Vähän sama juttu kun minusta on väärin houkutella toinen kevyin perustein muuttamaan esimerkki toiselle paikkakunnalle ja dumpata sitten kun muuttokuorma ajaa pihaan, niin samalla tavoin on minusta väärin tarjota varatulle vaihtoehtoa joka ei sitten todellisuudella ole tarjolla. Jos lähtee juttuun mielellä "rakastuin varattuun ja haluan sen itselleni" niin silloin pitää miettiä tarkkaan mitä oikeasti toivoo. Onko oikeasti valmis elämään sen pettäjän kanssa jos sen saa. Jos ei ole, niin sitten se pitäisi jättää rauhaan. Kuten nyt ehkä yleensäkin, jos ihmissuhteessa on kovin suuri epätasapaino sen kanssa miten tosissaan ollaan. Mutta silloin se vielä korostuu, kun toiselle osapuolelle sen suhteen hinta uhkaa muodostua äkkiä hyvin korkeaksi.

Mutta nyt puhut ihan eri asiasta, asiaa tietysti tosin. Siis totta kai on vastuu vastata huutoonsa munkin mielestä.

En siis puhu tosissaan tai ei tosissaan olemisesta, vaan siitä, että vaikka olisin kuinka tosissani, en voisi mitään sille, että miettisin, olenko aivan varma, että tiedän kaiken, mitä tässä nyt tapahtui. Tiedänkö aivan varmasti, että mies on kohdellut exää reilusti, että pettäminen on ollut senkaltaista, kun se minulle on kuvailtu, jne. Suoraan sanottuna: onko totta, että on nukuttu vierashuoneessa koko ajan ja ero tosiaan oli vain nimi paperiin. Ja miettisin sitäkin, että jos se oli vain nimi paperiin, miksi siihen tarvitsi minua odotella.

Sen vuoksi en usko, että helposti voisinkaan lähteä vakavaan suhteeseen toisen pettämisen kautta. Minua siis alku painaisi. Mutta tämä on vain mun mielipide.

Vähän hassua tosin, että tässäkin sä korostat kakkosen vastuuta: hänen pitää varmasti tietää, että ottaa toisen, kun pettämisen jälkeen on kerran tulossa. Eiköhän niinkin, että se, joka vanhoihin varsiin alkaa uutta suhdetta perustamaan, on vastuussa myös siitä, että ymmärtää, millä hinnalla ja riskillä sitä tekee. Että siinä tosiaan voi jäädä vaikka kokonaan yksin.

Sama ongelma on kaikissa suhteissa. Aina voi "jäädä vaikka kokonaan yksin" eikä koskaan voi tietää, onko toinen ollut rehellinen vai onko esim. seurustellut jonkun toisenkin kanssa suhteen alkuaikoina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Mä tässä loppuunkalutussa, sataan kertaan kuullussa tarinassa ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa: aivan aidostiko ihmiset alkavat hankkimaan taloja ja herranen aika lapsia ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus..?

Mä vähän luulen, että ei. Mutta kun kohtaa kiehtovamman, niin se vanha tylsä alkaa tuntumaan ehkä siltä, että eihän sillä ollut edes arvot kohdallaan.

Tai sitten tosiaan joku vaan tekee noin. En osaa sanoa.

sinä olet viisikymppisenä tasan sama ihminen kuin 16 vuotiaana? Samat haaveet, samat harrastukset, samat arvostuksen aiheet? Onnittelen varhaisesta syvästä itsetuntemuksesta!

Minä ainakin halusin 16 vuotiaana lakimieheksi, uran, menestystä, ei lapsia.. No, vain osa toteutui. Isäni mm äänesti nuorena Kokoomusta, mutta on nyt vasemmiston kannattaja. Elämässä voi tulla eteen tapahtumia, jotka muuttaa ihmistä, toista ehkä toiseen suuntaan ja toista toiseen. Me kasvettiin molemmat maalla, toisen piti päästä pois sieltä maaseudun tylsistä kuvioista, toisesta ei taas saanut maaseutua pois vaikka maaseudulta lähtikin pois.

Lyhyesti; lapseni isän ahne, harakkamainen, nousukasmainen, jatkuva kuluttamisen tarve sekä loputon nautinnonhalu tappoi minun rakkauteni. Tämä ei tullut esille silloin kun ei ollut millä ostaa tai mitä muille esitellä. Minulla on tuollaisen elämäntavan ja asenteen kanssa vakava aatteellinen ristiriita, joka itselläni lapsen tulon myötä korostui entisestään.

No se on totta, että en koskaan ole ollut niin nuori, että en olisi tajunnut noita todella äärimmäisen perusteellisten juttujen tärkeyttä. En mä seitsenvuotiaana kaveerannut niiden kanssa, joiden huumori oli ilkeää tai typerää, rehvastelivat uusilla tavaroilla, kärkkyivät toisten tavaroita tai joiden kanssa en keksinyt mitään juteltavaa tai yhteistä tekemistä.

Ei tällä oikeastaan ole mitään tekemistä sen kanssa, mistä olen haaveillut ja mitä olen saavuttanut tai en, vaan siitä, että ystäviksi ja todellakin puolisoksi olen aina hakenut enemmän ns. henkisiä piirteitä kuin sitä, halutaanko me tasan samaa. Sovitella kun aina voi käytännön asioita, mutta sitä perimmäistä luonnetta juuri ei muuttaa. Ja väitän, että se tulee kyllä esiin aina, oli materiaalisia mahdollisuuksia sitä toteuttaa tai ei.

Tosin voihan olla, että harakkakin on pettynyt, kun luuli naineensa ihmisen, jonka haave on nousujohteinen lakimies ura isossa kaupungissa.

Kyllä, harakka oli syvästi pettynyt kumppaninvalintaansa ja se tuli esille tavassa katsoa minua ja suhtautumisessa niihin asioihin, joista minä nautin.

Hommahan menee näin: nuoripari tarvitsee auton; he ostaa tasan niin hyvän auton mihin on varaa, eli ei kovin hyvää. Seuraavassa vaihdossa on mahdollisuus upgradeta, mutta vain tavalliseen opeliin. Sitten ollaankin jo VW varoissa. Tämä oli se kohta johon minä olen tyytyväinen ja mieskin joutui pitkään olemaan. Kunnes ura, ylennykset, bonukset.. ja elämän tärkein sisältö alkoi olla iso TV, isompi TV, minkähänlaisen grillin ostaisi, oma talo pitää rakentaa ja kun kerran lainaa otetaan niin otetaas reilusti ja vaihdetaan taas autoa. Viikot p eräsuoli pitkällä töitä ja omaisuudenhoitoa ja viikonloppunahan pitää sitten rentoutua viinillä, talvella riitti vielä pullo, kesällä pitää viikonlopuksi jo hankkia pönikkä. Kun se stressi, ja se vertailu miksi työkaverilla on sijoituksia siellä ja täällä, onkohan sillä perintömetsää, mihin fittaniin meidän rahat menee?? Tyytyväinen ei voi joka tapauksessa ikinä olla.

Ja swear to g o d, kuluttamisen ihanuus on itseään ruokkiva ilmiö, haaveet vaan koko ajan kasvaa. Ihmettelen suuresti jos sulla ei ole edes sivusta katsellen kokemusta tästä että aivan tavallisella ihmisellä /perheelläkin lähtee tuo ostaminen ihan lapasesta kun pankin rahahanat aukeaa.

BTW, nyt kun tuota omaa teini-ikäistä poikaa katselen kavereineen, serkkuineen, ystävieni lapsia, nuoria mediassa, niin aika vähissä tuon ikäisillä olisi kaverit jos kriteeri olisi "ei haaveile isoista tuloista ja ostiskelusta, vaan on enemmän kiinnostunut noista henkisistä jutuista". Toiset meistä vaan elämänkokemuksen myötä kasvaa tuosta vähän irti ja toiset ei..

Totta kai mulla on. Mutta sitähän mä juuri sanoinkin, että tollaset ihmiset on tuota jo lapsena. Joillain on luonteessa, joillain kasvatuksessa ja usealla molemmissa. Kyllähän sen ihmistyypin, jolle on ostaminen, omistaminen ja tavara merkkaa eniten, jokainen tuntee.

Mutta tästähän siinä onkin kyse: hehän hokevat sitä koko ajan. Siis puheissa on koko todellakin enemmän ja vähemmän ja mistähän sen saisi. Nuorena haaveillaan kaiken maan oikoteistä, että miten nopeiten pääisi rahaan kiinni.

Joten miten ihmeessä, jos itse on täysin päinvastainen, näiden kanssa edes hengaa, saati alkaa lapsia laittamaan??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Niin. Tai sitten ihminen valitsee hyvin nuorena sen kumppanin kenen kanssa aletaan rakentaa sitä keskiluokkaista kuplaa taloineen ja lapsineen. Alle parikymppinen on kuitenkin vielä hyvin kypsymätön ja aika saattaa osoittaa, ettei rinnalla ole oikea kumppani. Ihan elämän perusarvoissa saattaa olla isoja ristiriitoja aiheuttavia eroja.

Sitten tapaa ensimmäisen kerran aikuisiällään henkilön kenen kanssa samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus.. ja tuntuu kuin olisi löytänyt kodin.

Sen koommin kun suhteeseen aloimme ja tapasimme viimein toistemme läheiset, ei ole suhdettamme tarvinnut puolustella kenellekään. Ero oli toki läheisille pettymys ja pelko iso siitä että poltan näppini. Osaatko sinä selittää miksi se pelko poistui kun läheiset tapasivat uuden kumppanini ja sittemmin on perheeni toive, että avioituisimme (jota emme tosin aio tehdä, en ole avioitunut aiemminkaan, enkä tarvitse sitä nytkään)?

Kymmenettä vuotta meillä on tämä illusio pysynyt elossa ja vuoristoratakin on saman verran takanapäin. Kauanko vielä pitää odottaa että heräämme?

Tiedän, että on yksi ihminen joka hartaasti jaksoi eroamme toivoa ainakin viisi vuotta, mutta uskoisin, että hänkin on jo jatkanut elämäänsä..

Mä tässä loppuunkalutussa, sataan kertaan kuullussa tarinassa ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa: aivan aidostiko ihmiset alkavat hankkimaan taloja ja herranen aika lapsia ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samanlainen huumori, arvot, mielenkiinnon aiheet, fyysinen yhteensopivuus..?

Mä vähän luulen, että ei. Mutta kun kohtaa kiehtovamman, niin se vanha tylsä alkaa tuntumaan ehkä siltä, että eihän sillä ollut edes arvot kohdallaan.

Tai sitten tosiaan joku vaan tekee noin. En osaa sanoa.

Missä tuossa sanotaan, ettei ensimmäisen kumppanin kanssa ollut noita asioita?

Siinähän kirjoitetaan, että ensimmäisen kerran AIKUISIÄLLÄ kohtaa tällasen ihmisen.

Jos ei itse ole rakastunut teini-ikäisenä JA aikuisena, ei tosiaan ole ymmärrystä kuinka eri asia se on keskenkasvuisena tai aikuisena. 

Itse tulen omia lapsiani kannustamaan siihen, että odottaisivat rauhassa, eivätkä sitoutuisi liian nuorina.

Edelleen kuka on niin tyhmä ja vastuuton että alkaa taloja rakentamaan ja lapsia tekemään sellaisen kanssa jonka elämän perusarvot poikkeavat omista. Keskenkasvuisen ihmisen selittelyä. Kuka on niin alhaisen epärehellinen ettei kommunikoi niistä perusarvoistaan kumppanilleen?

"

– Yleensä eroprosessi alkaa yksittäisestä havainnosta: ihminen on kuvitellut, että puoliso on tietynlainen, mutta huomaakin yhtäkkiä, että eipäs olekaan, Osmo Kontula sanoo.

Kun huomaa puolisossaan yhden ärsyttävän piirteen, alkaa kiinnittää helpommin huomiota muihinkin huonoihin puoliin. Sellaisiinkin, joita ei ennen huomannut tai piti vain söpöinä.

Perhearki voi paljastaa kumppanista uusia puolia: mies ei ehkä olekaan isänä niin innostunut kuin vaimo oli odottanut, vaimo taas saattaakin paljastua vaikkapa kaikkitietäväksi määräilijä-äidiksi."

"Arvot myös muuttuvat hitaasti elämänkokemuksen karttuessa. Arvot ovat päivittäisten valintojemme ja toimintamme taustalla ja kuvaavat niitä asioita, joita pidämme elämässä tärkeimpinä."

siinäpä sinulle vastauksia miksi 16 vuotiaana solmitun parisuhteen osapuolet eivät ehkä enää 20 vuotta myöhemmin olekaan toisilleen sopivat kumppanit.

Mutta on hyviäkin uutisia:

"– Jos ajattelee ihmisen elämänkaarta, nelikymppisenä on oikeastaan hyvä aika erota. Siinä iässä on ehtinyt kerryttää elämänkokemusta ja alkaa olla jo sinut itsensä kanssa. Voi ajatella, että edessä on aika hieno elämänvaihe: ikä ei paina ja ehtii vielä vaikka mitä – rakentaa vaikka uuden pitkäaikaisen parisuhteenkin."

Joo tätä mä tarkoitin. Että onko todella niin, että ihmiset tuntee toisensa niin huonosti, että siihen väliin jää joku kuvitelma siitä, mitä toinen on? Että luulee, että tuo ei naura blondivitseille, vaikka se oikeasti kertoo niitä koko ajan?

Perhearki varmaan paljastaa itsestäkin piirteitä, joista ei tiennyt mitään, mutta sentään joku roti, että yht'äkkiä muka asutaankin aivan vieraan ihmisen kanssa - jos niin on käynyt, niin kyllä jossain tosiaan mättää. Arvot muuttuu iän myötä totta kai, mutta kyllähän niistäkin koko ajan puhutaan. Jos muuttuu liikaa, fine, mutta ei kai se voi tulla ihan ohhoh.

Ja vaikka miten: sanooko Kontulakaan, että tuossa tilanteessa pitää pettää?

eihän ihminen välttämättä tunne itseäänkään ja yllättyy, että mites minusta tulikin näin omistautunut isä kun en koskaan edes halunnut lapsia ja tämäkin oli vahinko, esimerkiksi.

Mistä sen päättelee, että se klisheinen erilleen kasvaminen olisi tullut ihan että ohhoh? Pikkuhiljaahan se tulee, nimenomaan. Ensin vähän *tuttelee joku toisen tekeminen, alat huomautella, se pistääkin takasin mikä sitä ärsyttää, tulee useammin pientä kinaa kun halutaan pohjimmiltaan vähän eri asioita. Huomaat että ennen käytiin hiihtämässä yhdessä, nyt sillä kumppanilla on aina sykemittari ja sport tracker, etkä sinä siinä mukana tee muuta kuin pilaat hyvän treenitallenteen. Harrastellaan siis jatkossa enemmän yksin. Mökille se ei enää lähdekään joka kerran mukaan kun pitää mennä pe iltana työporukassa dinnerille, tulen sitten lauantaina niin mennään koko perheellä retkelle. No eipä tullutkaan päivänvalolla kun meni, köhköh, vähän myöhään.. Huomaat, että harrastat yksin, mökkeilet yksin, heräät aamulla lasten kanssa yksin, menet illalla nukkumaan yksin ku toinen jää viinilasin kanssa katsomaan vielä yhden leffan. Heräät aina useammin sohvalta koska nukut huonosti kun toinen kuorsaa. Lopulta muutat toiseen huoneeseen ja huomaat, ettei seksiäkään ole ollut muutamaan kuukauteen. No eipä siinä, mitäpä tässä eroamaankaan kun on perhe jne. Monilla menee vuosikymmenet noin. Sitten joku kohtaa vaikka harrastuksessa joka viikko jonkun kenen kanssa viihtyy aina useammin kymmenet minuutit parkkipaikalla juttelemassa...

...ja sen sijaan, että alkaisi kotona puhumaan siitä, että ollaan me kyllä sen verran erilleen kasvettu, eikä oikein enää yhdessä viihdytäkään, niin eiköhän laiteta ero tulille, onkin pakko lähteä pettämään. Miksi se on parempi vaihtoehto? 

Jos ero tuosta sydänten kohtaamisesta kuitenkin tulee ja eron jälkeen ollaan auvoisan onnellisia uudessa elämässä, miksi se pettämisvaihe pitää siihen väliin osuttaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Niin. Minä taas ajattelen, että sillä kakkosellakin on vastuunsa siinä, miltä pohjalta antaa toisen ihmisen tehdä kenties elämän kokoisia ratkaisuja. Vähän sama juttu kun minusta on väärin houkutella toinen kevyin perustein muuttamaan esimerkki toiselle paikkakunnalle ja dumpata sitten kun muuttokuorma ajaa pihaan, niin samalla tavoin on minusta väärin tarjota varatulle vaihtoehtoa joka ei sitten todellisuudella ole tarjolla. Jos lähtee juttuun mielellä "rakastuin varattuun ja haluan sen itselleni" niin silloin pitää miettiä tarkkaan mitä oikeasti toivoo. Onko oikeasti valmis elämään sen pettäjän kanssa jos sen saa. Jos ei ole, niin sitten se pitäisi jättää rauhaan. Kuten nyt ehkä yleensäkin, jos ihmissuhteessa on kovin suuri epätasapaino sen kanssa miten tosissaan ollaan. Mutta silloin se vielä korostuu, kun toiselle osapuolelle sen suhteen hinta uhkaa muodostua äkkiä hyvin korkeaksi.

Mutta nyt puhut ihan eri asiasta, asiaa tietysti tosin. Siis totta kai on vastuu vastata huutoonsa munkin mielestä.

En siis puhu tosissaan tai ei tosissaan olemisesta, vaan siitä, että vaikka olisin kuinka tosissani, en voisi mitään sille, että miettisin, olenko aivan varma, että tiedän kaiken, mitä tässä nyt tapahtui. Tiedänkö aivan varmasti, että mies on kohdellut exää reilusti, että pettäminen on ollut senkaltaista, kun se minulle on kuvailtu, jne. Suoraan sanottuna: onko totta, että on nukuttu vierashuoneessa koko ajan ja ero tosiaan oli vain nimi paperiin. Ja miettisin sitäkin, että jos se oli vain nimi paperiin, miksi siihen tarvitsi minua odotella.

Sen vuoksi en usko, että helposti voisinkaan lähteä vakavaan suhteeseen toisen pettämisen kautta. Minua siis alku painaisi. Mutta tämä on vain mun mielipide.

Vähän hassua tosin, että tässäkin sä korostat kakkosen vastuuta: hänen pitää varmasti tietää, että ottaa toisen, kun pettämisen jälkeen on kerran tulossa. Eiköhän niinkin, että se, joka vanhoihin varsiin alkaa uutta suhdetta perustamaan, on vastuussa myös siitä, että ymmärtää, millä hinnalla ja riskillä sitä tekee. Että siinä tosiaan voi jäädä vaikka kokonaan yksin.

Minulle jäi nyt epäselväksi, että etkö sinä siis sotkeentuisi varattuihin ylipäänsä vai sotkeentuisit vain hupimielellä? Jos ensiksi mainittu, niin silloinhan se pettäjän huoliminen on ylipäänsä aika teoreettinen kysymys. Kuten sanoin, minusta kakkosella ei ole varaa moralisoida pettäjälle menneistä mokista. Mutta tietty se näkökulma on eri jos ei ylipäänsä ole kenenkään kakkonen koskaan ollutkaan.

En sotkeentuisi mielellään ollenkaan, tietysti nyt never say never. Mutta yritin siis valottaa sitä ajatusta, miksi se pettäjän menneisyys voi olla hyvin vaikeaa uuden suhteen alulle, toisena näkökulmana sille, että menneisyys ei mitään vaikuta.

Enkä minäkään sanonut, että kakkosella on oikeus moralisoida. Totesin vain, minkälaisia ajatuskulkuja luulisin itselläni olevan, jos siinä tilanteessa olisin. Olet oikeassa, aivan teoreettista, mutta näin keskustelupalstalla teoreettisiakin tilanteita tulee käytyä läpi.

Sitä en usko, että näkökulmaani kakkosen vastuuseen muuttaisi se, että tilanteeseen joutuisin. Minusta sinä ylikorostat sitä. Mies tietää, mihin lähtee, millä hinnalla, niinhän kakkostakin aina vaaditaan tekemään. Että kyllähän sä tiesit, mihin lähdit.

Lisäksi pidän hieman ristiriitaisena sitä, että mielellään korostetaan, että ei minulla ollut mitään tekemistä eron kanssa, he olisivat eronneet ilman minuakin, nukuttiinkin jo eri huoneissa - mutta sitten kuitenkin se olet sinä, joka on siellä törttöillyt ja olet nyt vastuussa siitä. Mitenkä se niin voi olla?

Joo, siis hainkin sitä, että huuteletko ikäänkuin sieltä "hyveellisten" puolelta vai oletko oikeasti joutunut käsittelemään kolmiodraamassa myös omaa syyllisyyttä ja silti päätynyt siihen lopputulokseen, että sinulla on varaa tuomita toinen teosta jossa olit itse vapaaehtoisesti mukana. Ne kun on kaksi täysin eri asiaa. (Ja joo, tiedän että sanoit ettei kyse ole tuomitsemisesta, mutta paremman sanan puutteessa.) Ihan kiinnostavaa siis keskustella kummasta tahansa näkökulmasta, halusin vaan tietää kummasta on kyse.

Viimeisestä kappaleesta, en tarkoittanut sitä noin. Muutenkin loppuvasta suhteesta puhuin siksi, että se oli kuitenkin osa sitä miksei minun ollut erityisen vaikea luottaa puolisooni. Minä ikäänkuin ajattelin, että jos se pettäisi se kertoisi koska niin se teki viimeksikin, ja se riitti minulle. En tarkoittanut sitä omaa syyllisyyttä vähentävänä tekijänä.

Niin ja minä sanoin, että minä valitettavasti miettisin, tekikö se niin viimeksikään. Sinä olet luottavaisempi ihminen kuin minä. Hyvikset keksit tähän nyt itse, minä en näe olevani hyvis, vaan aika kyyninen ihminen.

Syyllisyyttäsi minä tässä juuri en ymmärräkään ollenkaan, eli sitä, että sinä katsot olevasi vastuussa paitsi siitä, että mies petti myös siitä, että teidän yhteiselo pettämisen jälkeen jatkuu. Ikään kuin miehelle nyt kamalasti jotain tulevaisuudessa velkaa, kun olet mennyt näin epämoraalisen teon tekemään.

Väistämättä käy mielessä sekin, että entä velkasi vaimolle? Olisiko sinnekin suuntaan jotain hyvitettävää, vai onko mies ainut, joka on ansainnut nyt sinun syyllisyydentuntosi ja sen tuoman tulevaisuuden?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Niin. Minä taas ajattelen, että sillä kakkosellakin on vastuunsa siinä, miltä pohjalta antaa toisen ihmisen tehdä kenties elämän kokoisia ratkaisuja. Vähän sama juttu kun minusta on väärin houkutella toinen kevyin perustein muuttamaan esimerkki toiselle paikkakunnalle ja dumpata sitten kun muuttokuorma ajaa pihaan, niin samalla tavoin on minusta väärin tarjota varatulle vaihtoehtoa joka ei sitten todellisuudella ole tarjolla. Jos lähtee juttuun mielellä "rakastuin varattuun ja haluan sen itselleni" niin silloin pitää miettiä tarkkaan mitä oikeasti toivoo. Onko oikeasti valmis elämään sen pettäjän kanssa jos sen saa. Jos ei ole, niin sitten se pitäisi jättää rauhaan. Kuten nyt ehkä yleensäkin, jos ihmissuhteessa on kovin suuri epätasapaino sen kanssa miten tosissaan ollaan. Mutta silloin se vielä korostuu, kun toiselle osapuolelle sen suhteen hinta uhkaa muodostua äkkiä hyvin korkeaksi.

Mutta nyt puhut ihan eri asiasta, asiaa tietysti tosin. Siis totta kai on vastuu vastata huutoonsa munkin mielestä.

En siis puhu tosissaan tai ei tosissaan olemisesta, vaan siitä, että vaikka olisin kuinka tosissani, en voisi mitään sille, että miettisin, olenko aivan varma, että tiedän kaiken, mitä tässä nyt tapahtui. Tiedänkö aivan varmasti, että mies on kohdellut exää reilusti, että pettäminen on ollut senkaltaista, kun se minulle on kuvailtu, jne. Suoraan sanottuna: onko totta, että on nukuttu vierashuoneessa koko ajan ja ero tosiaan oli vain nimi paperiin. Ja miettisin sitäkin, että jos se oli vain nimi paperiin, miksi siihen tarvitsi minua odotella.

Sen vuoksi en usko, että helposti voisinkaan lähteä vakavaan suhteeseen toisen pettämisen kautta. Minua siis alku painaisi. Mutta tämä on vain mun mielipide.

Vähän hassua tosin, että tässäkin sä korostat kakkosen vastuuta: hänen pitää varmasti tietää, että ottaa toisen, kun pettämisen jälkeen on kerran tulossa. Eiköhän niinkin, että se, joka vanhoihin varsiin alkaa uutta suhdetta perustamaan, on vastuussa myös siitä, että ymmärtää, millä hinnalla ja riskillä sitä tekee. Että siinä tosiaan voi jäädä vaikka kokonaan yksin.

Minulle jäi nyt epäselväksi, että etkö sinä siis sotkeentuisi varattuihin ylipäänsä vai sotkeentuisit vain hupimielellä? Jos ensiksi mainittu, niin silloinhan se pettäjän huoliminen on ylipäänsä aika teoreettinen kysymys. Kuten sanoin, minusta kakkosella ei ole varaa moralisoida pettäjälle menneistä mokista. Mutta tietty se näkökulma on eri jos ei ylipäänsä ole kenenkään kakkonen koskaan ollutkaan.

En sotkeentuisi mielellään ollenkaan, tietysti nyt never say never. Mutta yritin siis valottaa sitä ajatusta, miksi se pettäjän menneisyys voi olla hyvin vaikeaa uuden suhteen alulle, toisena näkökulmana sille, että menneisyys ei mitään vaikuta.

Enkä minäkään sanonut, että kakkosella on oikeus moralisoida. Totesin vain, minkälaisia ajatuskulkuja luulisin itselläni olevan, jos siinä tilanteessa olisin. Olet oikeassa, aivan teoreettista, mutta näin keskustelupalstalla teoreettisiakin tilanteita tulee käytyä läpi.

Sitä en usko, että näkökulmaani kakkosen vastuuseen muuttaisi se, että tilanteeseen joutuisin. Minusta sinä ylikorostat sitä. Mies tietää, mihin lähtee, millä hinnalla, niinhän kakkostakin aina vaaditaan tekemään. Että kyllähän sä tiesit, mihin lähdit.

Lisäksi pidän hieman ristiriitaisena sitä, että mielellään korostetaan, että ei minulla ollut mitään tekemistä eron kanssa, he olisivat eronneet ilman minuakin, nukuttiinkin jo eri huoneissa - mutta sitten kuitenkin se olet sinä, joka on siellä törttöillyt ja olet nyt vastuussa siitä. Mitenkä se niin voi olla?

Joo, siis hainkin sitä, että huuteletko ikäänkuin sieltä "hyveellisten" puolelta vai oletko oikeasti joutunut käsittelemään kolmiodraamassa myös omaa syyllisyyttä ja silti päätynyt siihen lopputulokseen, että sinulla on varaa tuomita toinen teosta jossa olit itse vapaaehtoisesti mukana. Ne kun on kaksi täysin eri asiaa. (Ja joo, tiedän että sanoit ettei kyse ole tuomitsemisesta, mutta paremman sanan puutteessa.) Ihan kiinnostavaa siis keskustella kummasta tahansa näkökulmasta, halusin vaan tietää kummasta on kyse.

Viimeisestä kappaleesta, en tarkoittanut sitä noin. Muutenkin loppuvasta suhteesta puhuin siksi, että se oli kuitenkin osa sitä miksei minun ollut erityisen vaikea luottaa puolisooni. Minä ikäänkuin ajattelin, että jos se pettäisi se kertoisi koska niin se teki viimeksikin, ja se riitti minulle. En tarkoittanut sitä omaa syyllisyyttä vähentävänä tekijänä.

Niin ja minä sanoin, että minä valitettavasti miettisin, tekikö se niin viimeksikään. Sinä olet luottavaisempi ihminen kuin minä. Hyvikset keksit tähän nyt itse, minä en näe olevani hyvis, vaan aika kyyninen ihminen.

Syyllisyyttäsi minä tässä juuri en ymmärräkään ollenkaan, eli sitä, että sinä katsot olevasi vastuussa paitsi siitä, että mies petti myös siitä, että teidän yhteiselo pettämisen jälkeen jatkuu. Ikään kuin miehelle nyt kamalasti jotain tulevaisuudessa velkaa, kun olet mennyt näin epämoraalisen teon tekemään.

Väistämättä käy mielessä sekin, että entä velkasi vaimolle? Olisiko sinnekin suuntaan jotain hyvitettävää, vai onko mies ainut, joka on ansainnut nyt sinun syyllisyydentuntosi ja sen tuoman tulevaisuuden?

Näissä keskusteluissa on jostain syystä aina se perusoletus, että ihmiset elävät jossain henkilökohtaisissa tyhjiöissä joissa kaikki toisesta ihmisestä saatava informaatio on pelkästään sen toisen oman kertomuksen varassa. Eihän se läheskään aina näin ole.

Ja en minä omaan suhteeseeni viitannut tuolla että suhdetta pitäisi jatkaa. Se on jo päättynyt muusta syistä, eikä sen jatkaminen aikanaan ollut todellakaan mikään velvollisuus, kyllä minä sitä ihmistä rakastin 10+ vuotta. Minä nyt lähinnä tartuin ajatukseen, että jos joku lähtisi suhteeseen varatun kanssa ja sitten varatun jätettyä vanhan suhteensa dumppaisikin sen varatun sanoen "yäk pettäjä", niin minusta se olisi aika tekopyhää. Pätee oikeastaan yleisemminkin suhteisiin, ei pelkästään varattuihin. Minusta ei ole oikein antaa ihmisen ymmärtää asioita joista tietää ettei itsellä ole aikomustakaan antaa. Ja ainakaan ei pidä antaa toisen tehdä elämän kokoisia ratkaisuja sellaisessa väärässä uskossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Niin. Minä taas ajattelen, että sillä kakkosellakin on vastuunsa siinä, miltä pohjalta antaa toisen ihmisen tehdä kenties elämän kokoisia ratkaisuja. Vähän sama juttu kun minusta on väärin houkutella toinen kevyin perustein muuttamaan esimerkki toiselle paikkakunnalle ja dumpata sitten kun muuttokuorma ajaa pihaan, niin samalla tavoin on minusta väärin tarjota varatulle vaihtoehtoa joka ei sitten todellisuudella ole tarjolla. Jos lähtee juttuun mielellä "rakastuin varattuun ja haluan sen itselleni" niin silloin pitää miettiä tarkkaan mitä oikeasti toivoo. Onko oikeasti valmis elämään sen pettäjän kanssa jos sen saa. Jos ei ole, niin sitten se pitäisi jättää rauhaan. Kuten nyt ehkä yleensäkin, jos ihmissuhteessa on kovin suuri epätasapaino sen kanssa miten tosissaan ollaan. Mutta silloin se vielä korostuu, kun toiselle osapuolelle sen suhteen hinta uhkaa muodostua äkkiä hyvin korkeaksi.

Mutta nyt puhut ihan eri asiasta, asiaa tietysti tosin. Siis totta kai on vastuu vastata huutoonsa munkin mielestä.

En siis puhu tosissaan tai ei tosissaan olemisesta, vaan siitä, että vaikka olisin kuinka tosissani, en voisi mitään sille, että miettisin, olenko aivan varma, että tiedän kaiken, mitä tässä nyt tapahtui. Tiedänkö aivan varmasti, että mies on kohdellut exää reilusti, että pettäminen on ollut senkaltaista, kun se minulle on kuvailtu, jne. Suoraan sanottuna: onko totta, että on nukuttu vierashuoneessa koko ajan ja ero tosiaan oli vain nimi paperiin. Ja miettisin sitäkin, että jos se oli vain nimi paperiin, miksi siihen tarvitsi minua odotella.

Sen vuoksi en usko, että helposti voisinkaan lähteä vakavaan suhteeseen toisen pettämisen kautta. Minua siis alku painaisi. Mutta tämä on vain mun mielipide.

Vähän hassua tosin, että tässäkin sä korostat kakkosen vastuuta: hänen pitää varmasti tietää, että ottaa toisen, kun pettämisen jälkeen on kerran tulossa. Eiköhän niinkin, että se, joka vanhoihin varsiin alkaa uutta suhdetta perustamaan, on vastuussa myös siitä, että ymmärtää, millä hinnalla ja riskillä sitä tekee. Että siinä tosiaan voi jäädä vaikka kokonaan yksin.

Minulle jäi nyt epäselväksi, että etkö sinä siis sotkeentuisi varattuihin ylipäänsä vai sotkeentuisit vain hupimielellä? Jos ensiksi mainittu, niin silloinhan se pettäjän huoliminen on ylipäänsä aika teoreettinen kysymys. Kuten sanoin, minusta kakkosella ei ole varaa moralisoida pettäjälle menneistä mokista. Mutta tietty se näkökulma on eri jos ei ylipäänsä ole kenenkään kakkonen koskaan ollutkaan.

En sotkeentuisi mielellään ollenkaan, tietysti nyt never say never. Mutta yritin siis valottaa sitä ajatusta, miksi se pettäjän menneisyys voi olla hyvin vaikeaa uuden suhteen alulle, toisena näkökulmana sille, että menneisyys ei mitään vaikuta.

Enkä minäkään sanonut, että kakkosella on oikeus moralisoida. Totesin vain, minkälaisia ajatuskulkuja luulisin itselläni olevan, jos siinä tilanteessa olisin. Olet oikeassa, aivan teoreettista, mutta näin keskustelupalstalla teoreettisiakin tilanteita tulee käytyä läpi.

Sitä en usko, että näkökulmaani kakkosen vastuuseen muuttaisi se, että tilanteeseen joutuisin. Minusta sinä ylikorostat sitä. Mies tietää, mihin lähtee, millä hinnalla, niinhän kakkostakin aina vaaditaan tekemään. Että kyllähän sä tiesit, mihin lähdit.

Lisäksi pidän hieman ristiriitaisena sitä, että mielellään korostetaan, että ei minulla ollut mitään tekemistä eron kanssa, he olisivat eronneet ilman minuakin, nukuttiinkin jo eri huoneissa - mutta sitten kuitenkin se olet sinä, joka on siellä törttöillyt ja olet nyt vastuussa siitä. Mitenkä se niin voi olla?

Joo, siis hainkin sitä, että huuteletko ikäänkuin sieltä "hyveellisten" puolelta vai oletko oikeasti joutunut käsittelemään kolmiodraamassa myös omaa syyllisyyttä ja silti päätynyt siihen lopputulokseen, että sinulla on varaa tuomita toinen teosta jossa olit itse vapaaehtoisesti mukana. Ne kun on kaksi täysin eri asiaa. (Ja joo, tiedän että sanoit ettei kyse ole tuomitsemisesta, mutta paremman sanan puutteessa.) Ihan kiinnostavaa siis keskustella kummasta tahansa näkökulmasta, halusin vaan tietää kummasta on kyse.

Viimeisestä kappaleesta, en tarkoittanut sitä noin. Muutenkin loppuvasta suhteesta puhuin siksi, että se oli kuitenkin osa sitä miksei minun ollut erityisen vaikea luottaa puolisooni. Minä ikäänkuin ajattelin, että jos se pettäisi se kertoisi koska niin se teki viimeksikin, ja se riitti minulle. En tarkoittanut sitä omaa syyllisyyttä vähentävänä tekijänä.

Niin ja minä sanoin, että minä valitettavasti miettisin, tekikö se niin viimeksikään. Sinä olet luottavaisempi ihminen kuin minä. Hyvikset keksit tähän nyt itse, minä en näe olevani hyvis, vaan aika kyyninen ihminen.

Syyllisyyttäsi minä tässä juuri en ymmärräkään ollenkaan, eli sitä, että sinä katsot olevasi vastuussa paitsi siitä, että mies petti myös siitä, että teidän yhteiselo pettämisen jälkeen jatkuu. Ikään kuin miehelle nyt kamalasti jotain tulevaisuudessa velkaa, kun olet mennyt näin epämoraalisen teon tekemään.

Väistämättä käy mielessä sekin, että entä velkasi vaimolle? Olisiko sinnekin suuntaan jotain hyvitettävää, vai onko mies ainut, joka on ansainnut nyt sinun syyllisyydentuntosi ja sen tuoman tulevaisuuden?

Näissä keskusteluissa on jostain syystä aina se perusoletus, että ihmiset elävät jossain henkilökohtaisissa tyhjiöissä joissa kaikki toisesta ihmisestä saatava informaatio on pelkästään sen toisen oman kertomuksen varassa. Eihän se läheskään aina näin ole.

Ja en minä omaan suhteeseeni viitannut tuolla että suhdetta pitäisi jatkaa. Se on jo päättynyt muusta syistä, eikä sen jatkaminen aikanaan ollut todellakaan mikään velvollisuus, kyllä minä sitä ihmistä rakastin 10+ vuotta. Minä nyt lähinnä tartuin ajatukseen, että jos joku lähtisi suhteeseen varatun kanssa ja sitten varatun jätettyä vanhan suhteensa dumppaisikin sen varatun sanoen "yäk pettäjä", niin minusta se olisi aika tekopyhää. Pätee oikeastaan yleisemminkin suhteisiin, ei pelkästään varattuihin. Minusta ei ole oikein antaa ihmisen ymmärtää asioita joista tietää ettei itsellä ole aikomustakaan antaa. Ja ainakaan ei pidä antaa toisen tehdä elämän kokoisia ratkaisuja sellaisessa väärässä uskossa.

Tartuit siis ajatukseen, jonka sepitit päässäsi ilmeisesti oikein lukematta, mitä minä sanoin. Minä en puhunut mitään yök-pettäjäajatuksista tai dumppaamisesta sen jälkeen, kun pettäjä eroaa.

Minä vastasin kirjoitukseen, jossa pohdittiin, minkälaisen suhteen pettäjän kanssa voi rakentaa. Minä kirjoitin mahdollisesta luottamuksen puutteesta, en pettämisen moralisoinnista sinällään. 

Eli suomennettuna minun ajatukseni: jos suhtelisin varatun kanssa, en tietenkään voisi moralisoida hänen tekoaan, omani olisi yhtä epämoraalinen ja vastoin arvojani. Tästä kuitenkaan minun mielestäni ei seuraa mitään muuta.

Ei siitä seuraa, että minä olen vastuussa hänelle jotenkin siten, että hylkään kriittisen tapani ajatella asioita. Siitä ei seuraa, että minun pitäisi tuntea vastuuta hänen petoksestaan. Minä en siis ole vastuussa siitä, että hän pettää. Olen vastuussa vain siitä, että tein epämoraalisen teon. Yritän selventää: jos jostain syystä haluan kovasti takin ja menen ja varastan sen, se ei tarkoita, että minä olen vastuussa kaikista takeista, joita kaupasta on varastettu. Vastaan vain omasta osastani, en muiden.

Ja mitä tulee elämän kokoisiin ratkaisuihin: pettäjä onkin tainnut tehdä semmoisen tempun, että meni lupaamaan, mutta ei antamaan. Jotenkin kummasti sinulla unohtuu tässä se vaimo, jolla myös oli aihetta odottaa, että häntä ei petetä odotuksissaan, tehtyään elämän kokoisen ratkaisun, kuten vaikkapa lapsen pettäjälle.

Siinäpä syy, miksi kuvittelen, että minulla ja pettäjällä olisi ainakin helkkarin kuoppainen alku, jollei mahdoton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Niin. Minä taas ajattelen, että sillä kakkosellakin on vastuunsa siinä, miltä pohjalta antaa toisen ihmisen tehdä kenties elämän kokoisia ratkaisuja. Vähän sama juttu kun minusta on väärin houkutella toinen kevyin perustein muuttamaan esimerkki toiselle paikkakunnalle ja dumpata sitten kun muuttokuorma ajaa pihaan, niin samalla tavoin on minusta väärin tarjota varatulle vaihtoehtoa joka ei sitten todellisuudella ole tarjolla. Jos lähtee juttuun mielellä "rakastuin varattuun ja haluan sen itselleni" niin silloin pitää miettiä tarkkaan mitä oikeasti toivoo. Onko oikeasti valmis elämään sen pettäjän kanssa jos sen saa. Jos ei ole, niin sitten se pitäisi jättää rauhaan. Kuten nyt ehkä yleensäkin, jos ihmissuhteessa on kovin suuri epätasapaino sen kanssa miten tosissaan ollaan. Mutta silloin se vielä korostuu, kun toiselle osapuolelle sen suhteen hinta uhkaa muodostua äkkiä hyvin korkeaksi.

Mutta nyt puhut ihan eri asiasta, asiaa tietysti tosin. Siis totta kai on vastuu vastata huutoonsa munkin mielestä.

En siis puhu tosissaan tai ei tosissaan olemisesta, vaan siitä, että vaikka olisin kuinka tosissani, en voisi mitään sille, että miettisin, olenko aivan varma, että tiedän kaiken, mitä tässä nyt tapahtui. Tiedänkö aivan varmasti, että mies on kohdellut exää reilusti, että pettäminen on ollut senkaltaista, kun se minulle on kuvailtu, jne. Suoraan sanottuna: onko totta, että on nukuttu vierashuoneessa koko ajan ja ero tosiaan oli vain nimi paperiin. Ja miettisin sitäkin, että jos se oli vain nimi paperiin, miksi siihen tarvitsi minua odotella.

Sen vuoksi en usko, että helposti voisinkaan lähteä vakavaan suhteeseen toisen pettämisen kautta. Minua siis alku painaisi. Mutta tämä on vain mun mielipide.

Vähän hassua tosin, että tässäkin sä korostat kakkosen vastuuta: hänen pitää varmasti tietää, että ottaa toisen, kun pettämisen jälkeen on kerran tulossa. Eiköhän niinkin, että se, joka vanhoihin varsiin alkaa uutta suhdetta perustamaan, on vastuussa myös siitä, että ymmärtää, millä hinnalla ja riskillä sitä tekee. Että siinä tosiaan voi jäädä vaikka kokonaan yksin.

Minulle jäi nyt epäselväksi, että etkö sinä siis sotkeentuisi varattuihin ylipäänsä vai sotkeentuisit vain hupimielellä? Jos ensiksi mainittu, niin silloinhan se pettäjän huoliminen on ylipäänsä aika teoreettinen kysymys. Kuten sanoin, minusta kakkosella ei ole varaa moralisoida pettäjälle menneistä mokista. Mutta tietty se näkökulma on eri jos ei ylipäänsä ole kenenkään kakkonen koskaan ollutkaan.

En sotkeentuisi mielellään ollenkaan, tietysti nyt never say never. Mutta yritin siis valottaa sitä ajatusta, miksi se pettäjän menneisyys voi olla hyvin vaikeaa uuden suhteen alulle, toisena näkökulmana sille, että menneisyys ei mitään vaikuta.

Enkä minäkään sanonut, että kakkosella on oikeus moralisoida. Totesin vain, minkälaisia ajatuskulkuja luulisin itselläni olevan, jos siinä tilanteessa olisin. Olet oikeassa, aivan teoreettista, mutta näin keskustelupalstalla teoreettisiakin tilanteita tulee käytyä läpi.

Sitä en usko, että näkökulmaani kakkosen vastuuseen muuttaisi se, että tilanteeseen joutuisin. Minusta sinä ylikorostat sitä. Mies tietää, mihin lähtee, millä hinnalla, niinhän kakkostakin aina vaaditaan tekemään. Että kyllähän sä tiesit, mihin lähdit.

Lisäksi pidän hieman ristiriitaisena sitä, että mielellään korostetaan, että ei minulla ollut mitään tekemistä eron kanssa, he olisivat eronneet ilman minuakin, nukuttiinkin jo eri huoneissa - mutta sitten kuitenkin se olet sinä, joka on siellä törttöillyt ja olet nyt vastuussa siitä. Mitenkä se niin voi olla?

Joo, siis hainkin sitä, että huuteletko ikäänkuin sieltä "hyveellisten" puolelta vai oletko oikeasti joutunut käsittelemään kolmiodraamassa myös omaa syyllisyyttä ja silti päätynyt siihen lopputulokseen, että sinulla on varaa tuomita toinen teosta jossa olit itse vapaaehtoisesti mukana. Ne kun on kaksi täysin eri asiaa. (Ja joo, tiedän että sanoit ettei kyse ole tuomitsemisesta, mutta paremman sanan puutteessa.) Ihan kiinnostavaa siis keskustella kummasta tahansa näkökulmasta, halusin vaan tietää kummasta on kyse.

Viimeisestä kappaleesta, en tarkoittanut sitä noin. Muutenkin loppuvasta suhteesta puhuin siksi, että se oli kuitenkin osa sitä miksei minun ollut erityisen vaikea luottaa puolisooni. Minä ikäänkuin ajattelin, että jos se pettäisi se kertoisi koska niin se teki viimeksikin, ja se riitti minulle. En tarkoittanut sitä omaa syyllisyyttä vähentävänä tekijänä.

Niin ja minä sanoin, että minä valitettavasti miettisin, tekikö se niin viimeksikään. Sinä olet luottavaisempi ihminen kuin minä. Hyvikset keksit tähän nyt itse, minä en näe olevani hyvis, vaan aika kyyninen ihminen.

Syyllisyyttäsi minä tässä juuri en ymmärräkään ollenkaan, eli sitä, että sinä katsot olevasi vastuussa paitsi siitä, että mies petti myös siitä, että teidän yhteiselo pettämisen jälkeen jatkuu. Ikään kuin miehelle nyt kamalasti jotain tulevaisuudessa velkaa, kun olet mennyt näin epämoraalisen teon tekemään.

Väistämättä käy mielessä sekin, että entä velkasi vaimolle? Olisiko sinnekin suuntaan jotain hyvitettävää, vai onko mies ainut, joka on ansainnut nyt sinun syyllisyydentuntosi ja sen tuoman tulevaisuuden?

Näissä keskusteluissa on jostain syystä aina se perusoletus, että ihmiset elävät jossain henkilökohtaisissa tyhjiöissä joissa kaikki toisesta ihmisestä saatava informaatio on pelkästään sen toisen oman kertomuksen varassa. Eihän se läheskään aina näin ole.

Ja en minä omaan suhteeseeni viitannut tuolla että suhdetta pitäisi jatkaa. Se on jo päättynyt muusta syistä, eikä sen jatkaminen aikanaan ollut todellakaan mikään velvollisuus, kyllä minä sitä ihmistä rakastin 10+ vuotta. Minä nyt lähinnä tartuin ajatukseen, että jos joku lähtisi suhteeseen varatun kanssa ja sitten varatun jätettyä vanhan suhteensa dumppaisikin sen varatun sanoen "yäk pettäjä", niin minusta se olisi aika tekopyhää. Pätee oikeastaan yleisemminkin suhteisiin, ei pelkästään varattuihin. Minusta ei ole oikein antaa ihmisen ymmärtää asioita joista tietää ettei itsellä ole aikomustakaan antaa. Ja ainakaan ei pidä antaa toisen tehdä elämän kokoisia ratkaisuja sellaisessa väärässä uskossa.

Tartuit siis ajatukseen, jonka sepitit päässäsi ilmeisesti oikein lukematta, mitä minä sanoin. Minä en puhunut mitään yök-pettäjäajatuksista tai dumppaamisesta sen jälkeen, kun pettäjä eroaa.

Minä vastasin kirjoitukseen, jossa pohdittiin, minkälaisen suhteen pettäjän kanssa voi rakentaa. Minä kirjoitin mahdollisesta luottamuksen puutteesta, en pettämisen moralisoinnista sinällään. 

Eli suomennettuna minun ajatukseni: jos suhtelisin varatun kanssa, en tietenkään voisi moralisoida hänen tekoaan, omani olisi yhtä epämoraalinen ja vastoin arvojani. Tästä kuitenkaan minun mielestäni ei seuraa mitään muuta.

Ei siitä seuraa, että minä olen vastuussa hänelle jotenkin siten, että hylkään kriittisen tapani ajatella asioita. Siitä ei seuraa, että minun pitäisi tuntea vastuuta hänen petoksestaan. Minä en siis ole vastuussa siitä, että hän pettää. Olen vastuussa vain siitä, että tein epämoraalisen teon. Yritän selventää: jos jostain syystä haluan kovasti takin ja menen ja varastan sen, se ei tarkoita, että minä olen vastuussa kaikista takeista, joita kaupasta on varastettu. Vastaan vain omasta osastani, en muiden.

Ja mitä tulee elämän kokoisiin ratkaisuihin: pettäjä onkin tainnut tehdä semmoisen tempun, että meni lupaamaan, mutta ei antamaan. Jotenkin kummasti sinulla unohtuu tässä se vaimo, jolla myös oli aihetta odottaa, että häntä ei petetä odotuksissaan, tehtyään elämän kokoisen ratkaisun, kuten vaikkapa lapsen pettäjälle.

Siinäpä syy, miksi kuvittelen, että minulla ja pettäjällä olisi ainakin helkkarin kuoppainen alku, jollei mahdoton.

Minusta tämä menee nyt vähän toistemme ohi jankkaamiseksi. En minä väittänyt sinun sanoneen tuollaista, sitähän minä juuri kysyin kummasta lähtökohdasta puhut. Siitä, että olet oikeasti ryhtynyt salasuhteeseen varatun kanssa vaikka et katso voivasi seurustella entisen pettäjän kanssa, miksi? Siinä ei ole minusta mitään järkeä. Vai siitä, mikä ilmeisesti on tilanne, että kaikki on pelkkää spekulaatiota. Se kun on vähän eri asia.

Enkä minä ole unohtanut sitä petettyä. Mutta ei ne tilanteet ole aina niin yksiselitteisiä. Omassa tapauksessani veikkaan, että ero oli lopulta petetyllekin onnenpotku ja luultavasti on uudessa suhteessaan paljon onnellisempi. Mitä olen elämää nähnyt, niin eipä niissä kuolevissa suhteissa roikkuvista ole yleensä kumpikaan ollut pitkään aikaan onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Niin. Minä taas ajattelen, että sillä kakkosellakin on vastuunsa siinä, miltä pohjalta antaa toisen ihmisen tehdä kenties elämän kokoisia ratkaisuja. Vähän sama juttu kun minusta on väärin houkutella toinen kevyin perustein muuttamaan esimerkki toiselle paikkakunnalle ja dumpata sitten kun muuttokuorma ajaa pihaan, niin samalla tavoin on minusta väärin tarjota varatulle vaihtoehtoa joka ei sitten todellisuudella ole tarjolla. Jos lähtee juttuun mielellä "rakastuin varattuun ja haluan sen itselleni" niin silloin pitää miettiä tarkkaan mitä oikeasti toivoo. Onko oikeasti valmis elämään sen pettäjän kanssa jos sen saa. Jos ei ole, niin sitten se pitäisi jättää rauhaan. Kuten nyt ehkä yleensäkin, jos ihmissuhteessa on kovin suuri epätasapaino sen kanssa miten tosissaan ollaan. Mutta silloin se vielä korostuu, kun toiselle osapuolelle sen suhteen hinta uhkaa muodostua äkkiä hyvin korkeaksi.

Mutta nyt puhut ihan eri asiasta, asiaa tietysti tosin. Siis totta kai on vastuu vastata huutoonsa munkin mielestä.

En siis puhu tosissaan tai ei tosissaan olemisesta, vaan siitä, että vaikka olisin kuinka tosissani, en voisi mitään sille, että miettisin, olenko aivan varma, että tiedän kaiken, mitä tässä nyt tapahtui. Tiedänkö aivan varmasti, että mies on kohdellut exää reilusti, että pettäminen on ollut senkaltaista, kun se minulle on kuvailtu, jne. Suoraan sanottuna: onko totta, että on nukuttu vierashuoneessa koko ajan ja ero tosiaan oli vain nimi paperiin. Ja miettisin sitäkin, että jos se oli vain nimi paperiin, miksi siihen tarvitsi minua odotella.

Sen vuoksi en usko, että helposti voisinkaan lähteä vakavaan suhteeseen toisen pettämisen kautta. Minua siis alku painaisi. Mutta tämä on vain mun mielipide.

Vähän hassua tosin, että tässäkin sä korostat kakkosen vastuuta: hänen pitää varmasti tietää, että ottaa toisen, kun pettämisen jälkeen on kerran tulossa. Eiköhän niinkin, että se, joka vanhoihin varsiin alkaa uutta suhdetta perustamaan, on vastuussa myös siitä, että ymmärtää, millä hinnalla ja riskillä sitä tekee. Että siinä tosiaan voi jäädä vaikka kokonaan yksin.

Minulle jäi nyt epäselväksi, että etkö sinä siis sotkeentuisi varattuihin ylipäänsä vai sotkeentuisit vain hupimielellä? Jos ensiksi mainittu, niin silloinhan se pettäjän huoliminen on ylipäänsä aika teoreettinen kysymys. Kuten sanoin, minusta kakkosella ei ole varaa moralisoida pettäjälle menneistä mokista. Mutta tietty se näkökulma on eri jos ei ylipäänsä ole kenenkään kakkonen koskaan ollutkaan.

En sotkeentuisi mielellään ollenkaan, tietysti nyt never say never. Mutta yritin siis valottaa sitä ajatusta, miksi se pettäjän menneisyys voi olla hyvin vaikeaa uuden suhteen alulle, toisena näkökulmana sille, että menneisyys ei mitään vaikuta.

Enkä minäkään sanonut, että kakkosella on oikeus moralisoida. Totesin vain, minkälaisia ajatuskulkuja luulisin itselläni olevan, jos siinä tilanteessa olisin. Olet oikeassa, aivan teoreettista, mutta näin keskustelupalstalla teoreettisiakin tilanteita tulee käytyä läpi.

Sitä en usko, että näkökulmaani kakkosen vastuuseen muuttaisi se, että tilanteeseen joutuisin. Minusta sinä ylikorostat sitä. Mies tietää, mihin lähtee, millä hinnalla, niinhän kakkostakin aina vaaditaan tekemään. Että kyllähän sä tiesit, mihin lähdit.

Lisäksi pidän hieman ristiriitaisena sitä, että mielellään korostetaan, että ei minulla ollut mitään tekemistä eron kanssa, he olisivat eronneet ilman minuakin, nukuttiinkin jo eri huoneissa - mutta sitten kuitenkin se olet sinä, joka on siellä törttöillyt ja olet nyt vastuussa siitä. Mitenkä se niin voi olla?

Joo, siis hainkin sitä, että huuteletko ikäänkuin sieltä "hyveellisten" puolelta vai oletko oikeasti joutunut käsittelemään kolmiodraamassa myös omaa syyllisyyttä ja silti päätynyt siihen lopputulokseen, että sinulla on varaa tuomita toinen teosta jossa olit itse vapaaehtoisesti mukana. Ne kun on kaksi täysin eri asiaa. (Ja joo, tiedän että sanoit ettei kyse ole tuomitsemisesta, mutta paremman sanan puutteessa.) Ihan kiinnostavaa siis keskustella kummasta tahansa näkökulmasta, halusin vaan tietää kummasta on kyse.

Viimeisestä kappaleesta, en tarkoittanut sitä noin. Muutenkin loppuvasta suhteesta puhuin siksi, että se oli kuitenkin osa sitä miksei minun ollut erityisen vaikea luottaa puolisooni. Minä ikäänkuin ajattelin, että jos se pettäisi se kertoisi koska niin se teki viimeksikin, ja se riitti minulle. En tarkoittanut sitä omaa syyllisyyttä vähentävänä tekijänä.

Niin ja minä sanoin, että minä valitettavasti miettisin, tekikö se niin viimeksikään. Sinä olet luottavaisempi ihminen kuin minä. Hyvikset keksit tähän nyt itse, minä en näe olevani hyvis, vaan aika kyyninen ihminen.

Syyllisyyttäsi minä tässä juuri en ymmärräkään ollenkaan, eli sitä, että sinä katsot olevasi vastuussa paitsi siitä, että mies petti myös siitä, että teidän yhteiselo pettämisen jälkeen jatkuu. Ikään kuin miehelle nyt kamalasti jotain tulevaisuudessa velkaa, kun olet mennyt näin epämoraalisen teon tekemään.

Väistämättä käy mielessä sekin, että entä velkasi vaimolle? Olisiko sinnekin suuntaan jotain hyvitettävää, vai onko mies ainut, joka on ansainnut nyt sinun syyllisyydentuntosi ja sen tuoman tulevaisuuden?

Näissä keskusteluissa on jostain syystä aina se perusoletus, että ihmiset elävät jossain henkilökohtaisissa tyhjiöissä joissa kaikki toisesta ihmisestä saatava informaatio on pelkästään sen toisen oman kertomuksen varassa. Eihän se läheskään aina näin ole.

Ja en minä omaan suhteeseeni viitannut tuolla että suhdetta pitäisi jatkaa. Se on jo päättynyt muusta syistä, eikä sen jatkaminen aikanaan ollut todellakaan mikään velvollisuus, kyllä minä sitä ihmistä rakastin 10+ vuotta. Minä nyt lähinnä tartuin ajatukseen, että jos joku lähtisi suhteeseen varatun kanssa ja sitten varatun jätettyä vanhan suhteensa dumppaisikin sen varatun sanoen "yäk pettäjä", niin minusta se olisi aika tekopyhää. Pätee oikeastaan yleisemminkin suhteisiin, ei pelkästään varattuihin. Minusta ei ole oikein antaa ihmisen ymmärtää asioita joista tietää ettei itsellä ole aikomustakaan antaa. Ja ainakaan ei pidä antaa toisen tehdä elämän kokoisia ratkaisuja sellaisessa väärässä uskossa.

Niin. Pettäjän karma kun osuu niin alkaakin vikinä siitä että ei anneta ihmisen tehdä ratkaisuja väärässä uskossa. Jepjep. Olisikohan se pettäjän syytä erota ensin, käsitellä asiansa ja lähteä puhtaalta pöydältä uusiin suhteisiin. Minusta tuollainen käytös on pettäjille oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Niin. Minä taas ajattelen, että sillä kakkosellakin on vastuunsa siinä, miltä pohjalta antaa toisen ihmisen tehdä kenties elämän kokoisia ratkaisuja. Vähän sama juttu kun minusta on väärin houkutella toinen kevyin perustein muuttamaan esimerkki toiselle paikkakunnalle ja dumpata sitten kun muuttokuorma ajaa pihaan, niin samalla tavoin on minusta väärin tarjota varatulle vaihtoehtoa joka ei sitten todellisuudella ole tarjolla. Jos lähtee juttuun mielellä "rakastuin varattuun ja haluan sen itselleni" niin silloin pitää miettiä tarkkaan mitä oikeasti toivoo. Onko oikeasti valmis elämään sen pettäjän kanssa jos sen saa. Jos ei ole, niin sitten se pitäisi jättää rauhaan. Kuten nyt ehkä yleensäkin, jos ihmissuhteessa on kovin suuri epätasapaino sen kanssa miten tosissaan ollaan. Mutta silloin se vielä korostuu, kun toiselle osapuolelle sen suhteen hinta uhkaa muodostua äkkiä hyvin korkeaksi.

Mutta nyt puhut ihan eri asiasta, asiaa tietysti tosin. Siis totta kai on vastuu vastata huutoonsa munkin mielestä.

En siis puhu tosissaan tai ei tosissaan olemisesta, vaan siitä, että vaikka olisin kuinka tosissani, en voisi mitään sille, että miettisin, olenko aivan varma, että tiedän kaiken, mitä tässä nyt tapahtui. Tiedänkö aivan varmasti, että mies on kohdellut exää reilusti, että pettäminen on ollut senkaltaista, kun se minulle on kuvailtu, jne. Suoraan sanottuna: onko totta, että on nukuttu vierashuoneessa koko ajan ja ero tosiaan oli vain nimi paperiin. Ja miettisin sitäkin, että jos se oli vain nimi paperiin, miksi siihen tarvitsi minua odotella.

Sen vuoksi en usko, että helposti voisinkaan lähteä vakavaan suhteeseen toisen pettämisen kautta. Minua siis alku painaisi. Mutta tämä on vain mun mielipide.

Vähän hassua tosin, että tässäkin sä korostat kakkosen vastuuta: hänen pitää varmasti tietää, että ottaa toisen, kun pettämisen jälkeen on kerran tulossa. Eiköhän niinkin, että se, joka vanhoihin varsiin alkaa uutta suhdetta perustamaan, on vastuussa myös siitä, että ymmärtää, millä hinnalla ja riskillä sitä tekee. Että siinä tosiaan voi jäädä vaikka kokonaan yksin.

Minulle jäi nyt epäselväksi, että etkö sinä siis sotkeentuisi varattuihin ylipäänsä vai sotkeentuisit vain hupimielellä? Jos ensiksi mainittu, niin silloinhan se pettäjän huoliminen on ylipäänsä aika teoreettinen kysymys. Kuten sanoin, minusta kakkosella ei ole varaa moralisoida pettäjälle menneistä mokista. Mutta tietty se näkökulma on eri jos ei ylipäänsä ole kenenkään kakkonen koskaan ollutkaan.

En sotkeentuisi mielellään ollenkaan, tietysti nyt never say never. Mutta yritin siis valottaa sitä ajatusta, miksi se pettäjän menneisyys voi olla hyvin vaikeaa uuden suhteen alulle, toisena näkökulmana sille, että menneisyys ei mitään vaikuta.

Enkä minäkään sanonut, että kakkosella on oikeus moralisoida. Totesin vain, minkälaisia ajatuskulkuja luulisin itselläni olevan, jos siinä tilanteessa olisin. Olet oikeassa, aivan teoreettista, mutta näin keskustelupalstalla teoreettisiakin tilanteita tulee käytyä läpi.

Sitä en usko, että näkökulmaani kakkosen vastuuseen muuttaisi se, että tilanteeseen joutuisin. Minusta sinä ylikorostat sitä. Mies tietää, mihin lähtee, millä hinnalla, niinhän kakkostakin aina vaaditaan tekemään. Että kyllähän sä tiesit, mihin lähdit.

Lisäksi pidän hieman ristiriitaisena sitä, että mielellään korostetaan, että ei minulla ollut mitään tekemistä eron kanssa, he olisivat eronneet ilman minuakin, nukuttiinkin jo eri huoneissa - mutta sitten kuitenkin se olet sinä, joka on siellä törttöillyt ja olet nyt vastuussa siitä. Mitenkä se niin voi olla?

Joo, siis hainkin sitä, että huuteletko ikäänkuin sieltä "hyveellisten" puolelta vai oletko oikeasti joutunut käsittelemään kolmiodraamassa myös omaa syyllisyyttä ja silti päätynyt siihen lopputulokseen, että sinulla on varaa tuomita toinen teosta jossa olit itse vapaaehtoisesti mukana. Ne kun on kaksi täysin eri asiaa. (Ja joo, tiedän että sanoit ettei kyse ole tuomitsemisesta, mutta paremman sanan puutteessa.) Ihan kiinnostavaa siis keskustella kummasta tahansa näkökulmasta, halusin vaan tietää kummasta on kyse.

Viimeisestä kappaleesta, en tarkoittanut sitä noin. Muutenkin loppuvasta suhteesta puhuin siksi, että se oli kuitenkin osa sitä miksei minun ollut erityisen vaikea luottaa puolisooni. Minä ikäänkuin ajattelin, että jos se pettäisi se kertoisi koska niin se teki viimeksikin, ja se riitti minulle. En tarkoittanut sitä omaa syyllisyyttä vähentävänä tekijänä.

Niin ja minä sanoin, että minä valitettavasti miettisin, tekikö se niin viimeksikään. Sinä olet luottavaisempi ihminen kuin minä. Hyvikset keksit tähän nyt itse, minä en näe olevani hyvis, vaan aika kyyninen ihminen.

Syyllisyyttäsi minä tässä juuri en ymmärräkään ollenkaan, eli sitä, että sinä katsot olevasi vastuussa paitsi siitä, että mies petti myös siitä, että teidän yhteiselo pettämisen jälkeen jatkuu. Ikään kuin miehelle nyt kamalasti jotain tulevaisuudessa velkaa, kun olet mennyt näin epämoraalisen teon tekemään.

Väistämättä käy mielessä sekin, että entä velkasi vaimolle? Olisiko sinnekin suuntaan jotain hyvitettävää, vai onko mies ainut, joka on ansainnut nyt sinun syyllisyydentuntosi ja sen tuoman tulevaisuuden?

Näissä keskusteluissa on jostain syystä aina se perusoletus, että ihmiset elävät jossain henkilökohtaisissa tyhjiöissä joissa kaikki toisesta ihmisestä saatava informaatio on pelkästään sen toisen oman kertomuksen varassa. Eihän se läheskään aina näin ole.

Ja en minä omaan suhteeseeni viitannut tuolla että suhdetta pitäisi jatkaa. Se on jo päättynyt muusta syistä, eikä sen jatkaminen aikanaan ollut todellakaan mikään velvollisuus, kyllä minä sitä ihmistä rakastin 10+ vuotta. Minä nyt lähinnä tartuin ajatukseen, että jos joku lähtisi suhteeseen varatun kanssa ja sitten varatun jätettyä vanhan suhteensa dumppaisikin sen varatun sanoen "yäk pettäjä", niin minusta se olisi aika tekopyhää. Pätee oikeastaan yleisemminkin suhteisiin, ei pelkästään varattuihin. Minusta ei ole oikein antaa ihmisen ymmärtää asioita joista tietää ettei itsellä ole aikomustakaan antaa. Ja ainakaan ei pidä antaa toisen tehdä elämän kokoisia ratkaisuja sellaisessa väärässä uskossa.

Tartuit siis ajatukseen, jonka sepitit päässäsi ilmeisesti oikein lukematta, mitä minä sanoin. Minä en puhunut mitään yök-pettäjäajatuksista tai dumppaamisesta sen jälkeen, kun pettäjä eroaa.

Minä vastasin kirjoitukseen, jossa pohdittiin, minkälaisen suhteen pettäjän kanssa voi rakentaa. Minä kirjoitin mahdollisesta luottamuksen puutteesta, en pettämisen moralisoinnista sinällään. 

Eli suomennettuna minun ajatukseni: jos suhtelisin varatun kanssa, en tietenkään voisi moralisoida hänen tekoaan, omani olisi yhtä epämoraalinen ja vastoin arvojani. Tästä kuitenkaan minun mielestäni ei seuraa mitään muuta.

Ei siitä seuraa, että minä olen vastuussa hänelle jotenkin siten, että hylkään kriittisen tapani ajatella asioita. Siitä ei seuraa, että minun pitäisi tuntea vastuuta hänen petoksestaan. Minä en siis ole vastuussa siitä, että hän pettää. Olen vastuussa vain siitä, että tein epämoraalisen teon. Yritän selventää: jos jostain syystä haluan kovasti takin ja menen ja varastan sen, se ei tarkoita, että minä olen vastuussa kaikista takeista, joita kaupasta on varastettu. Vastaan vain omasta osastani, en muiden.

Ja mitä tulee elämän kokoisiin ratkaisuihin: pettäjä onkin tainnut tehdä semmoisen tempun, että meni lupaamaan, mutta ei antamaan. Jotenkin kummasti sinulla unohtuu tässä se vaimo, jolla myös oli aihetta odottaa, että häntä ei petetä odotuksissaan, tehtyään elämän kokoisen ratkaisun, kuten vaikkapa lapsen pettäjälle.

Siinäpä syy, miksi kuvittelen, että minulla ja pettäjällä olisi ainakin helkkarin kuoppainen alku, jollei mahdoton.

Minusta tämä menee nyt vähän toistemme ohi jankkaamiseksi. En minä väittänyt sinun sanoneen tuollaista, sitähän minä juuri kysyin kummasta lähtökohdasta puhut. Siitä, että olet oikeasti ryhtynyt salasuhteeseen varatun kanssa vaikka et katso voivasi seurustella entisen pettäjän kanssa, miksi? Siinä ei ole minusta mitään järkeä. Vai siitä, mikä ilmeisesti on tilanne, että kaikki on pelkkää spekulaatiota. Se kun on vähän eri asia.

Enkä minä ole unohtanut sitä petettyä. Mutta ei ne tilanteet ole aina niin yksiselitteisiä. Omassa tapauksessani veikkaan, että ero oli lopulta petetyllekin onnenpotku ja luultavasti on uudessa suhteessaan paljon onnellisempi. Mitä olen elämää nähnyt, niin eipä niissä kuolevissa suhteissa roikkuvista ole yleensä kumpikaan ollut pitkään aikaan onnellinen.

Menee tosiaan.  Minä taas tartuin tuohon mielestäni kummalliseen vastuuseen, mikä kakkoselle syntyy suhteesta sen vuoksi, että pettäjä on pettänyt lupauksensa jollekin toiselle ja nyt lähtee, kuten kaikki muutkin kaikissa tapauksissa, riskillä uuteen suhteeseen. 

On siis outo ajatus, että samaan aikaan kun suhde on kuollut, siitä eroon pääseminen on onnenpotku, kakkonen on vastuussa siitä, että hänen vuokseen toinen tekee elämän kokousen ratkaisun. Tässä on mielestäni vaan ristiriita.  

Tulee vähän Indiana Jones-olo😀 Eli että miksi se kakkonen niin kovin vastuuta kantaa, sen enemmän pettämisessa osana olosta kuin "elämän kokoisesta ratkaisusta", kun lopputulos olisi joka tapauksessa ollut sama?

Itse ajattelen myös, että kyllä asioista voi keskustella ihan itsetuntemuksensakin tasolla, vaikka kaikkea ei nyt ihan presiis kokenut ole. Tilaisuuksia ryhtyä suhteisiin varatun kanssa varmaan tarjoutuu kaikille. Ja yleisellä tasolla voi asioista keskustella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopettakaa asian vierestä jankkaaminen! Pettämistä tapahtuu monenlaisissa tilanteissa se on selvää ja ei kai tässä pettäjän motiiveista edes kysytty.

Onko toinen nainen perheenrikkoja? Ei ole koska se perhe on rikki jo siinä vaiheessa kun siihen jompikumpi kutsuu kolmannen mukaan. Voiko se kolmas osapuoli vaikuttaa siihen saako perhettä ehjäksi? Voi, jos pettäjä ilmaisee halunsa korjata perheensä, kuuluu kolmannen astua sivuun ja pysyä siellä. Ei mitään vetoamisia erityiseen yhteyteen, ei mitään, täysi radiohiljaisuus heti jos pettäjä osoittaa minkään tasoista ajatusta korjata sen mikä kotona on rikki.

Pettäjä rikkoo perheen kutsumalla kolmannen mukaan. Turha väittää yhtään mitään muuta. Narsistinen ihminen käyttää tuota argumentaatiota oikeuttakseen salasuhteilunsa.

Ei se tarve vieraan läheisyydelle synny tyhjiössä, sori nyt vaan.

Sori nyt vaan, mutta tämä on täyttä pääsiäispashaa. Ei kaikille todellakaan parisuhteen ongelmat synnytä tarvetta vieraan läheisyydelle.

Juuri tämä on pointti: miten toimit, kun parisuhteesi on kriisissä, teillä/sinulla/puolisolla on ongelmia? Syntyykö sinulle tarve vieraan läheisyydelle noin vain, tarttuu kuin flunssa, sitä on liikkeellä, eihän sille mitään mahtanut. Joskus sairastuu flunssaan, toisinaan syntyy tarve vieraan läheisyydelle.

Kun omassa suhteessani on ollut ongelmia, viimeinen, mikä on käynyt mielessä, on sotkea asiaan joku kolmas ja saada ongelmia vielä sieltäkin kautta. Ylipäätään mitkään panetukset eivät ole olleet päällimmäisenä tai ajatus, että herraisä, tässähän pitääkin vierasta panemaan lähteä!

Myönnän, että tuota mieltä olin itsekin ennen parisuhteen ongelmia. Luulin, että meitä pitää yhdessä ilman vieraita jokin mystinen yhteys, joka on kestää kaiken ja muuta ei tarvita. Ei terveeseen suhteeseen vieras mahdu, hoin. Ja onhan se näin. Mutta se suhteen painoarvo punnittiinkin vasta siinä tilanteessa, kun parisuhde ei ollut terveimmillään tai parhaimmillaan.

Silloin SINÄ päätät, syntyikö tarve vieraan läheisyyteen vaiko yritykseen korjata suhde. Sillä molempia et vain voi saada.

Ummm.. oudohkoa että hyökkäät mua vastaan etenkin kun ollaan vähän niinko samaa mieltä:

-suhteen ongelmatilanteet ei edellytä hakemaan kolmannen osapuolen läheisyyttä

-toisaalta kolmannen osapuolen läheisyyttä ei haeta tyhjiöstä ts. ongelmattomasta suhteesta käsin

ja kyllä kyllä, tiedän, että on itsehillintänsä tyystin menettäneitä ihmisiä, jotka oirehtii vetämällä viinaa kaksinkäsin, snorttaamalla nenäänsä mitä vaan, tai vaikka addiktoitumalla bodaamiseen, mutta kun tällainen kohdistaa pakkomielteensä vieraisiin naisiin ni onhan sekin suhteen ongelma?

Vähän hiipii semmonen tunne, ettei vaan nuitten työkavereihenkin tyytymättömyydessä olis vähän sitäkin että kotona niitä tarpeita ja fiiliksiä väheksytään. Samaan tapaan kun tässäkin väheksytään sitä pettäjää eikä yhtään mitenkään haluta nähdä minkäänlaista inhimillistä syytä sielä käytöksen takana. Terapia uskottomuuden jälkeen kun tietääkseni lähtee just siitä kysymyksestä "mix?", ei kysymyksestä "kuinka pahantekijää riittävästi rangaistaisi?".

Mut ei mitään, jatkakaa hyväksi kokemallanne tiellä. Miesvaltaisella alalla kun työskentelen niin otaksun et saan jatkossakin strategia-päivillä kuunnella kännistä tilitystä siitä kun parisuhde ei anna mitään mut erotakaan ei uskalla kun lapset /iäkkäät vanhemmat / talous........

Oudohkoa on se, että sinä otat täällä mielipiteet hyökkäyksinä. Ja sori nyt vaan siitäkin, että en tajunnut, että vastaan Sinulle, vaan kerroin vain mielipiteeni tuosta iän ikuisesta fraasista, että parisuhteen ongelmat "synnyttää tarpeen vieraan läheisyydelle".

Minäkin olen miesvaltaisella alalla ja kuunnellut 35 vuotta näitä selityksiä, miksi juuri tällä strategiapäivän illallisella kenellekin herralle on syntynyt tarve vieraan läheisyyteen. Se on, päinvastoin kuin näemmä sinulla, lisännyt jyrkkyyttäni sen suhteen, mitä ajattelen syistä pettämisen taustalla.

minä ajattelen niin, että niiiiiiiiiiiiin moni SUOMALAINEN nainen pitää miestään ihan yhtenä lapsista, yksinkertaisena mitäänosaamattomana tollona, itsestäänselvyytenä, välillä suorastaan rasitteena äitin ja lasten muuten mukavassa elämässä, että moni ansaitsisi potkun persiille, mutta kun mies on liian usein selkärangaton lähtemään ni sitten se mankuu työkaverinaisen kainaloon kokemaan hetken ihailua ja lämpöä

pahoittelut jos totuus sattuu.

Miksi sinun stereotypinen, kapeakatseinen totuutesi minuun sattuisi? Minä en tosin pidä tuota totuutena, sori nyt vaan taas, Sinä.

Ja jos tuo on sinun versiosi inhimillisistä syistä, joiden vuoksi pettämistä pitäisi ymmärtää, sekin on aivan oma valintasi.

Sitäkään en ole kovin usein kyllä omalla miesvaltaisella alallani kohdannut, että työkaverinaiset erityisesti ihailisivat ja lämmöllä kohtelisivat työkaverimiehiä, vaikka saattavat heidän sänkyynsä haksahtaakin. Yleensä siitä on seurannut aika kankeat ja hankalat, suorastaan vihamieliset välit. Mutta tämä on jo toinen juttu.

vaikea sanoa kun en ole työkaverin sänkyyn lähtenyt :) Mulla nuo kohtaamiset on herättäneet lähinnä surua. Itseasiassa sanoin juuri eräänä iltana miehelleni, kun unelmäät ohjelma pyöri taustalla kun laitettiin ruokaa, että tulee joskus surullinen olo noista nuorista ihmisistä joita kävelee kirkon ovista yhtenä siimana kesälauantaisin. Puolet päätyy eroon, vaikkei kukaan varmasti sitä tuossa hetkessä aikonut. Vaikka kuinka olisi se tahto ratkoa ongelmia yhdessä, moni ei siihen kykene. Ihmettelen tätä nöyryyden puutetta palstalle kirjoittavilla naisilla. Meitä on kaksi nuoruuden liittoa sössinyttä tässä (mun liitto ei päättynyt pettämiseen, vaikka petetyksikin tulin, vikaa olen löytänyt omastakin toiminnasta), asenne vähän vähemmän 'MINÄ TIEDÄN' ja enemmän 'minä koitan kuunnella'.

No minä myönnänkin, että huonosti jaksan kuunnella ukkomiesten sössötystä ja sänkyyn pyrkimistä, olen kaikille sanonut ihan saman kuin nyt täällä palstalla, että viepä kuule tuokin puhtisi kotiin, niin voit yllättyä tuloksista. Sano vaimollesi samat kauniit leperrykset, joita nyt yrität syöttää minulle.

Ja minähän se olen puhunut siitä, että mieluummin kuin ymmärrettäisiin pettämistä, yritettäisiin korjata sitä omaa liittoa. Ihan ilman tarvetta vieraaseen läheisyyteen.

Tämä ja tismalleen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Niin. Minä taas ajattelen, että sillä kakkosellakin on vastuunsa siinä, miltä pohjalta antaa toisen ihmisen tehdä kenties elämän kokoisia ratkaisuja. Vähän sama juttu kun minusta on väärin houkutella toinen kevyin perustein muuttamaan esimerkki toiselle paikkakunnalle ja dumpata sitten kun muuttokuorma ajaa pihaan, niin samalla tavoin on minusta väärin tarjota varatulle vaihtoehtoa joka ei sitten todellisuudella ole tarjolla. Jos lähtee juttuun mielellä "rakastuin varattuun ja haluan sen itselleni" niin silloin pitää miettiä tarkkaan mitä oikeasti toivoo. Onko oikeasti valmis elämään sen pettäjän kanssa jos sen saa. Jos ei ole, niin sitten se pitäisi jättää rauhaan. Kuten nyt ehkä yleensäkin, jos ihmissuhteessa on kovin suuri epätasapaino sen kanssa miten tosissaan ollaan. Mutta silloin se vielä korostuu, kun toiselle osapuolelle sen suhteen hinta uhkaa muodostua äkkiä hyvin korkeaksi.

Mutta nyt puhut ihan eri asiasta, asiaa tietysti tosin. Siis totta kai on vastuu vastata huutoonsa munkin mielestä.

En siis puhu tosissaan tai ei tosissaan olemisesta, vaan siitä, että vaikka olisin kuinka tosissani, en voisi mitään sille, että miettisin, olenko aivan varma, että tiedän kaiken, mitä tässä nyt tapahtui. Tiedänkö aivan varmasti, että mies on kohdellut exää reilusti, että pettäminen on ollut senkaltaista, kun se minulle on kuvailtu, jne. Suoraan sanottuna: onko totta, että on nukuttu vierashuoneessa koko ajan ja ero tosiaan oli vain nimi paperiin. Ja miettisin sitäkin, että jos se oli vain nimi paperiin, miksi siihen tarvitsi minua odotella.

Sen vuoksi en usko, että helposti voisinkaan lähteä vakavaan suhteeseen toisen pettämisen kautta. Minua siis alku painaisi. Mutta tämä on vain mun mielipide.

Vähän hassua tosin, että tässäkin sä korostat kakkosen vastuuta: hänen pitää varmasti tietää, että ottaa toisen, kun pettämisen jälkeen on kerran tulossa. Eiköhän niinkin, että se, joka vanhoihin varsiin alkaa uutta suhdetta perustamaan, on vastuussa myös siitä, että ymmärtää, millä hinnalla ja riskillä sitä tekee. Että siinä tosiaan voi jäädä vaikka kokonaan yksin.

Minulle jäi nyt epäselväksi, että etkö sinä siis sotkeentuisi varattuihin ylipäänsä vai sotkeentuisit vain hupimielellä? Jos ensiksi mainittu, niin silloinhan se pettäjän huoliminen on ylipäänsä aika teoreettinen kysymys. Kuten sanoin, minusta kakkosella ei ole varaa moralisoida pettäjälle menneistä mokista. Mutta tietty se näkökulma on eri jos ei ylipäänsä ole kenenkään kakkonen koskaan ollutkaan.

En sotkeentuisi mielellään ollenkaan, tietysti nyt never say never. Mutta yritin siis valottaa sitä ajatusta, miksi se pettäjän menneisyys voi olla hyvin vaikeaa uuden suhteen alulle, toisena näkökulmana sille, että menneisyys ei mitään vaikuta.

Enkä minäkään sanonut, että kakkosella on oikeus moralisoida. Totesin vain, minkälaisia ajatuskulkuja luulisin itselläni olevan, jos siinä tilanteessa olisin. Olet oikeassa, aivan teoreettista, mutta näin keskustelupalstalla teoreettisiakin tilanteita tulee käytyä läpi.

Sitä en usko, että näkökulmaani kakkosen vastuuseen muuttaisi se, että tilanteeseen joutuisin. Minusta sinä ylikorostat sitä. Mies tietää, mihin lähtee, millä hinnalla, niinhän kakkostakin aina vaaditaan tekemään. Että kyllähän sä tiesit, mihin lähdit.

Lisäksi pidän hieman ristiriitaisena sitä, että mielellään korostetaan, että ei minulla ollut mitään tekemistä eron kanssa, he olisivat eronneet ilman minuakin, nukuttiinkin jo eri huoneissa - mutta sitten kuitenkin se olet sinä, joka on siellä törttöillyt ja olet nyt vastuussa siitä. Mitenkä se niin voi olla?

Joo, siis hainkin sitä, että huuteletko ikäänkuin sieltä "hyveellisten" puolelta vai oletko oikeasti joutunut käsittelemään kolmiodraamassa myös omaa syyllisyyttä ja silti päätynyt siihen lopputulokseen, että sinulla on varaa tuomita toinen teosta jossa olit itse vapaaehtoisesti mukana. Ne kun on kaksi täysin eri asiaa. (Ja joo, tiedän että sanoit ettei kyse ole tuomitsemisesta, mutta paremman sanan puutteessa.) Ihan kiinnostavaa siis keskustella kummasta tahansa näkökulmasta, halusin vaan tietää kummasta on kyse.

Viimeisestä kappaleesta, en tarkoittanut sitä noin. Muutenkin loppuvasta suhteesta puhuin siksi, että se oli kuitenkin osa sitä miksei minun ollut erityisen vaikea luottaa puolisooni. Minä ikäänkuin ajattelin, että jos se pettäisi se kertoisi koska niin se teki viimeksikin, ja se riitti minulle. En tarkoittanut sitä omaa syyllisyyttä vähentävänä tekijänä.

Niin ja minä sanoin, että minä valitettavasti miettisin, tekikö se niin viimeksikään. Sinä olet luottavaisempi ihminen kuin minä. Hyvikset keksit tähän nyt itse, minä en näe olevani hyvis, vaan aika kyyninen ihminen.

Syyllisyyttäsi minä tässä juuri en ymmärräkään ollenkaan, eli sitä, että sinä katsot olevasi vastuussa paitsi siitä, että mies petti myös siitä, että teidän yhteiselo pettämisen jälkeen jatkuu. Ikään kuin miehelle nyt kamalasti jotain tulevaisuudessa velkaa, kun olet mennyt näin epämoraalisen teon tekemään.

Väistämättä käy mielessä sekin, että entä velkasi vaimolle? Olisiko sinnekin suuntaan jotain hyvitettävää, vai onko mies ainut, joka on ansainnut nyt sinun syyllisyydentuntosi ja sen tuoman tulevaisuuden?

Näissä keskusteluissa on jostain syystä aina se perusoletus, että ihmiset elävät jossain henkilökohtaisissa tyhjiöissä joissa kaikki toisesta ihmisestä saatava informaatio on pelkästään sen toisen oman kertomuksen varassa. Eihän se läheskään aina näin ole.

Ja en minä omaan suhteeseeni viitannut tuolla että suhdetta pitäisi jatkaa. Se on jo päättynyt muusta syistä, eikä sen jatkaminen aikanaan ollut todellakaan mikään velvollisuus, kyllä minä sitä ihmistä rakastin 10+ vuotta. Minä nyt lähinnä tartuin ajatukseen, että jos joku lähtisi suhteeseen varatun kanssa ja sitten varatun jätettyä vanhan suhteensa dumppaisikin sen varatun sanoen "yäk pettäjä", niin minusta se olisi aika tekopyhää. Pätee oikeastaan yleisemminkin suhteisiin, ei pelkästään varattuihin. Minusta ei ole oikein antaa ihmisen ymmärtää asioita joista tietää ettei itsellä ole aikomustakaan antaa. Ja ainakaan ei pidä antaa toisen tehdä elämän kokoisia ratkaisuja sellaisessa väärässä uskossa.

Niin. Pettäjän karma kun osuu niin alkaakin vikinä siitä että ei anneta ihmisen tehdä ratkaisuja väärässä uskossa. Jepjep. Olisikohan se pettäjän syytä erota ensin, käsitellä asiansa ja lähteä puhtaalta pöydältä uusiin suhteisiin. Minusta tuollainen käytös on pettäjille oikein.

Itse asiassa tavallisin tarina taitaa olla, että vaimo saa tietää pettämisestä ja heittää miehen ulos, pettäjä tallustaa kakkosen luo havaitakseen, että eipä aukene uksi sielläkään.

Sen sijaan, että osaisi edes ajatella, että oh irony, hän katkeroituu ja painelee kostamaan hankalan eron kautta exälle ja juoruaa kylillä, mikä sanonko mä mikä kakkonen onkaan, vokottelija oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kakkosnainen eroaa ykkösnaisesta psykologisesti? Onko kakkosnainen sitoutumiskyvytön?

Kakkosnaisilla on usein huono itsetunto. He pönkittävät itsetuntoaan ajattelemalla, että ovat jotenkin parempia naisia kuin ykkösnainen, koska "eihän se mies muuten pettäisi vaimoaan minun kanssa, minussa täytyy olla jotain, jota vaimosta ei löydy". Tosiasiassa pettäjämiehiä kiinnostaa toisessa naisessa tasan tarkkaan yksi asia, nimittäin pillu. Eikä kyse ole edes siitä, ettei sitä saisi vaimolta. Nämä miehet vaan haluavat panna ketä tahansa joka on siihen valmis.

ei minun tarvinnut sen kummemmin pohtia olenko parempi kuin rannalle jäänyt "ykkösnainen". Hän oli valehtelija ja manipuloiva moraaliton oman edun tavoittelija, joka mm yritti tulla raskaaksi mieheltä salaa, uhkaili itsemurhalla, viranomaisilla ja vaikka millä, stalkkasi ja käytti miestä taloudellisesti hyväkseen. [ja kaikesta em on kiitos vaan kirjallinen näyttö ennen kuin joku ehtii taas huutaa "hyväuskoinen hölmö!"]

Mies oli siis koukussa epävakaisiin tunnetiloihin, draamaan ja jännänaisiin. En missään nimessä suostuisi minkäänlaiseen suhteeseen ihmisen kanssa, jolla on noin sotkuinen tunne-elämä.

Juoksisin. En enää järjen kasvettua päähän hyväksy edes kavereiksi ihmisiä, jotka ovat onnistuneet sotkemaan itsensä täyskreiseihin suhteisiin. Vähän kovaa, mutta yleensä sitä haetaan tuota ja siksi sitä elämässäkin on. Suostun tekemisiin vain henkisesti tasapainoisten kanssa.

Oppirahat, nääs.

Vähän off-topicina tähän: mulla on erittäinkin tervepäinen ystävä, joka eli vuosia suhteessa, jonka viimeinen abaut 1,5 vuotta olivat jotain aivan sairasta. Niin kauan kun nuori perhe eli vieraassa kaupungissa, meni kaikki hyvin, elämä oli ihan normaalia perhe-elämää. Mutta kun he muuttivat takaisin kotiseudulle lähelle vanhoja ystäviä ja perhettä, koki miehensä ilmeisesti menettävänsä jotenkin otettaan ja alkoi kiristämään hiljalleen kontrolliaan. Kaveri ei voinut käydä lopulta edes kuntosalilla ilman riidan haastamista ja kuulustelua. Lähteminen ei ole niin helposti tehty kuin sanottu kun on lapset, sitä vaan toivoo, että toisella olisi vaikka työstressi jonka mentyä ohi tilanne muuttuu takaisin sellaiseksi kuin joskus oli, normaaliksi. No ei muuttunut vaan paheni.

Tämä vaan kommenttina kun vähän suoraan sanottuna loukkaava tuo näkemys, että ihminen olisi itsessään jotenkin koukussa draamaan ja 'epävakaisiin tunnetiloihin' jos on eronnut (henkisesti) väkivaltaisesta suhteesta..

Jos eroaminen on tapahtunut toisen draaman kaaren kautta, eli pettämisen, niin kyllä väitän, että on koukussa draamaan.

On totta, että ihmiselämässä sattuu ja tapahtuu. Mutta eihän henkisesti tasapainossa oleva ihminen edes sorru mihinkään kiristykseen ja alistukseen lapsien tms takia, vaan ymmärtää, että juurikin lapsien takia henkisesti tai fyysisesti väkivaltainen suhde on  heti lopetettava.

Tämän sanominen on loukkaavaa, tiedän sen. Siitä huolimatta sanon, että missään nimessä en alkaisi suhteeseen miehen kanssa, joka kamppailee itsensä ja toisen kanssa ulos henkisesti (tai fyysisesti) väkivaltaisesta suhteesta. En näe, mitä hyvää toisin tilanteeseen, ongelmat ja hankaluudet ja suoranaiset vaarat näen.

"eihän henkisesti tasapainossa oleva ihminen edes sorru mihinkään kiristykseen ja alistukseen". Psykologit ovat eri mieltä, ellei toki mielestäsi henkistä epätasapainoisuutta ole kiltteys ja luottamuksen tunteminen toisia ihmisiä kohtaan. 

https://yle.fi/a/3-5092324

https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/c95966ac-d3fe-43d6-882c-0feb…

Kulostaa epäilyttävästi aivan uhrin syyllistämiseltä. Onhan siihenkin usein osoitettavissa sarja valintoja miksi joku joutuu raiskauksen tai ryöstön uhriksi, mutta silti meillä taitaa olla yleisen käsityksen mukainen yhteinen sopimus olla syyllistämättä uhria näistä valinnoista. 

Ehkä toivoisit toimittavan toisin? Esim rikoksen uhrin saamaa apua tai korvauksia voitaisi rajoittaa sillä perusteella, että hän itse meni jengien suosimalle alueelle canada goose päällään? Koska sinähän osaat kertoa, ettei yksikään ihminen täydessä järjessä niin tee.

Koulukiusatulle voisi sanoa, että ihan on oma valinta jos et vaihda koulua ja jos annat kiusaajien päästä ihon alle. Ihmiset joilla on terve itsetunto eivät lällättelystä hätkähdä -näin voisin itse helposti jollekin epäonnekkaammalle lällätellä.

Turha uhriutua siitä, että sanon, että henkisesti epävakaassa tilanteessa olevan ihmisen kanssa ei kannata alkaa salasuhteeseen ja sotkea hänen ennestään sekaista elämäänsä pettämiskuvioilla.

Varsinkaan, jos oma asennoituminen on, että tämä suhde kertoo siitä, että on "parempi kuin ykkösnainen".

Mutta tätähän et edes sanonut. Esitit, että lainaamasi kirjoittajan kumppani oli koukussa jännänaisiin, koska oli joutunut aiemmassa suhteessa jonkinlaisen henkisen väkivallan kohteeksi. Sitten kerroit, että minun ystäväni on henkisesti epätasapainoinen, koska "sortui kiristykseen ja alistukseen" kun jäi odottamaan tilanteen liitossaan kääntyvän paremmaksi.

Minusta olet varsin lapsellinen ja luulisin melko elämää kokematon jos todella olet sitä mieltä, että kun vanhempien välillä esiintyy henkistä väkivaltaa, on jo lastenkin vuoksi lähdettävä "heti" tai on henkisesti epätasapainoinen.  Jos itse arvioisit omaa käytöstäsi, koska myönnät viimeksi olleesi henkisesti väkivaltainen kumppaniasi kohtaan? Minä myönnän manipuloineeni omani parturiin vain pari viikkoa sitten ensin ehdottamalla, sitten nälvimällä ja lopulta päättämällä hänen puolestaan. En ole ylpeä tuosta, mutta ihan  kun seuraa pariskuntia tuttavapiirissä tai niin sanotusti Prismassa, on henkinen kaltoinkohtelu ja manipulointi ainakin lieväasteisena varsin yleistä. Sulla on luultavasti asteikko huoneentauluna, mikä kiistattomasti näyttää sinulle koska on aika lähteä "heti", jottei olisi aivan henkisesti tasapainoton ihminen.

Olimme sen verran lapsellisia mennessämme yhteen, että emme vielä olleet oppineet tuollaista manipuloinnin ja puolesta päättämisen kulttuuria lainkaan. Puhumme siis asiat suoraan. Jos mua miehen kuontalo häiritsee, sanon sen, mutta kyllä se on hänen päätöksensä, mitä sille tekee. Omahan on tukkansa ja imagonsa. Miksi muuten tunsit tarvetta päättää siitä, koska miehesi käy parturissa? Mitä saavutit?

Minä sanoin, että olen oppirahani maksanut ja nykyään katson tarkemmin seuraani. Eli myönnän ja myönsin olevani kova, miksei myös loukkaava, kun sanon, että en halua lähipiiriini henkilöitä, joilla on draamaviettiä tai sekaista draamaa elämässään.

Ja kyllä mulla on asteikko, joka kehottaa lähtemään heti. Se heti tulee vastaan juuri silloin, kun täysin normijärkinen (kuten kuvailit) ihminen alkaa muuttumaan kontrolloiduksi alistujaksi. Jos sä olet sitä mieltä, että siinä jotain pitää vielä katsella, toivoa ja rukoilla, se on sinun kantasi. Minä olisin ystävälläni aika painokkaasti kertonut, että hänen muutoksensa on huolestuttava, eikä pidemmän päälle lapsille edullinen.

Musta kuulostaa ettei sulla just ole sellasta kokemusta jonka pohjalta voisit sanoo varmaksi et miehesi kanssa toimisitte tilanteessa näin tai noin. Tehän ootte menneet lapsena yhteen ihan niin kun moni meistä eronneistakin. En mäkään kuvitellut et me koskaan joudutaan suhteess vaikeuksiin ja nyt kun erosta on jo sen yli 10v en ees tunnista sitä miestä jonka kanssa teininä alettiin joistain jutuista. Välil on mennyt  sovussa asiat, välillä oon kattonut vaan epäuskoisena et tähänkö se meillä meni. Syytä varmaan molemmissa yleensä. Sitä on niin järkevä muka kun kaikki tuntuu sujuvan mun tavalla, sit ootkin viittaamassa kintaalla pettämiselle kun ei mustat sukat vaan löydy ees etsimällä. No, kokemusta rikkaampana taas osaa näitäkin lukee...

-sivusta

Sanoin lapsellisina, en lapsena. Sarkasmi on tunnetusti vaikea laji, viittasin siihen, että jostain syystä edellinen kirjoittaja halusi niputtaa minut lapselliseksi ja kokemattomaksi, kun en ollut kanssaan samaa mieltä.

Muutoinkaan en saa ajatuksesi päästä kiinni. Siis onhan meillä pitkä liitto, johon on mahtunut monenmoista. Sitä ei vielä kuitenkaan, että pakottaisin mieheni parturiin, koska kyllä sentään liitosta johtumatta hänen tukkansa on hänen omansa.

minkälaista monenmoista? Ettehän henkisesti epätasapainoisia vaan ole menneet olemaan? Ettekä draamasta riippuvaiseksi erehtymään?

Jotkut sekoittavat intohimon ja draaman rakkaudeksi vaikka aikuinen rakkaus on valintoja ja kyllä myös sitä arkea. Arkea ei kukaan oikeasti pääse pakoon oli sitten suhteessa tai ei. Jotkut luulevat tasapainoista aikuista rakkautta riippuvuudeksi. Ei se sitä ole. Vain intohimo- ja draamariippuvaiset sarjapettäjät sanovat niin.

Minuakin jäi vähän kiinnostamaan minkälaista monenlaista siihen liittoon sitten on mahtunut millä on koeteltu suhdetta riittävästi, että voi varmasti sanoa, ettei koskaan minkäänlaista draamaa tule kumpikaan osapuoli lietsoneeksi, mutta mikä ei sitten kuitenkaan osoita sitä, että tasapainottomuuttaan ovat olleet koukussa epävakaisiin tunnetiloihin? 

Ts miksi kirjoittajan ongelmat parisuhteessa eivät ole osoitus epätasapainottomuudesta, kun taas sitten jonkin toisen joutuminen petoksen tai uhkailun kohteeksi onkin osoitus siitä, että on koukussa draamaan?

Aikuisten pitkään liittoon mahtuu monenlaista. Esimerkiksi nuoruuden epävarmuus tulevaisuuden suhteen, työnteon, siis molempien uran sovitteleminen, opiskelujen, lasten teon, asumispaikkojen, jne. erilaiset toiveet, vaikeat sairaudet, lasten asioissakin on ongelmia toisinaan, vanhemmat vanhenevat ja itselle ikä tuo kremppoja. Toki arjen ylä- ja alamäkiä, tylsyyttäkin.

Mikään näistä ei ole tuonut kummallekaan epätasapainottomuutta, eikä todellakaan koukuttanut draamaan. Juuri siitä on kyse, että kyllä vaikeudet sinällään riittää, ei siinä tarvitse enää mitään lietsoa. Kiitollisia ollaan oltu, kun yli on selvitty ja nyt ollaan ihanassa, seesteisessä vaiheessa, lapset kotoa jo poissa ja aikaa toisillemme aina enemmän. Eläkkeellekin päästään muutamien vuosien  päästä.

Jos toisaalta joku näistä asioista olisi alkanut johtaa esim. kontrollointiin, kiristykseen, petoksiin, jne olen kyllä sitä mieltä, että lähtö olisi tullut heti. 

Kaikki oikeasti eivät ole vailla draamaa ja pysyttele epätasapainoisissa ihmissuhteissa.

Aivan ja kun ne eriävät toiveet johtaa kiristykseen tai manipulointiin, jonka seurauksena tulee ero, sinä kerrot, että tämä eronnut on henkisesti epätasapainoinen ja koukussa jännänaisiin & draamaan. Sitä en yhäkään ymmärrä miksi?

Jos siis olisit itse jonkin haasteen seurauksena eronnut, otetaan nyt vaikka esimerkkinä puolisosi puolelta manipulointiin äitynyt kiista asuinpaikasta, saisinko minä sanoa, että tuollaisessa suhteessa kun olit olet koukussa draamaan enkä minä ainakaan kaipaa sellaista ihmistä elämääni?

Pointtihan olikin se, että äimistyit jankkaamaan siitä ajatuksestani, että todellakin täysjärkisen ihmisen (jollaiseksi ystävääsi kuvailit) pitäisi osata erota, jos huomaa, että toinen alkaa manipuloimaan ja kiristämään. Jos ei eroa, yleensä joku suhteessa palvelee kuitenkin. Yleensä se on se draamankaari: meillä on kamalaa, meillä on ihanaa, meillä on kamalaa. Meillä on kamalaa, mutta tämä muuttuu ihanaksi.

Sitä on tietysti vaikea myöntää ja tuntuu pahalta, kun joku sanoo, että tuommoista en halua elämääni. Mutta minä sanon, asiasta jotain vierestä näetsen tietävänä minäkin.

Niin. Ja hänhän erosi. Ja maksoi erosta kovan hinnan. Kas kun kaikkien kumppanit eivät välitä sitoutua rakentavaan eroon Ja eron jälkeiseen vanhemmuuteen. Edelleen olen sitä mieltä että niin kauan on helppo neuvoa kun ei ole kohdannut tilannetta jossa puoliso ei halua enää olla yhteistyökykyinen.

Siinä kohtaa, kun eroaa henkisesti väkivaltaisesta suhteesta ei uusien kumppanien todellakaan kuuluisi olla ensimmäinen ajatus mielessä, vaan itsensä eheyttäminen ja terapiassa sen selvittäminen, mitä omassa mielessä on tapahtunut, että toinen näin pääsi alistamaan ja manipuloimaan. Itsensä korjaamisen pitäisi olla täysin pääprioriteetti.

Ne, jotka eivät sitoudu ei-rakentavaan (tätä varmaan tarkoitit) eroon ja sitä seuraavaan vanhemmuuteen ovat aivan oikeassa. Vaikka pariskunta onkin eronnut, heidän välillään on vielä niin paljon selvitettävää, etttä kolmas ei sitä asiaa auta, vaan tuhoaa senkin vähän, mihin nämä kaksi ehkä ilman kolmatta säklättämässä taustalla pääsisivät.

Ja ennen kaikkea ystäväsi ei pääse paranemaan haavoistaan, ellei nyt ennen uusia kumppaneita tutustu itseensä.

Miksi sinä yhä puhut siitä kolmannesta osapuolesta?

Kyse oli nyt ymmärtääkseni tilanteesta a, jossa ymmärtääkseni mies oli kokenut suhteensa loppusuoralla henkistä väkivaltaa (manipulointia, kiristystä, selvinnyt että vauvaakin on koitettu saada jossain vaiheessa alulle hänen tietämättään) ja sitten eronnut kun on löytänyt uuden rakkauden. Eli ensin vaikeudet, jotka liittyivät kumppanin manipulointiin ja /tai toivat kumppanista manipuloijan esiin. Sitten erohalu, joka ei parantanut tilannetta, sitten uusi ihastus ja sitten irti.

Tilanteessa b en ole maininnut sanallakaan mitään kolmatta osapuolta, koska sellaista ei ollut. Vain mies, josta kuoriutui kus*pää kun joku ei muuton jälkeen enää elämässä ilmeisesti mennytkään mieltä myöden, ja nainen, joka empi eroa koska alkoi tulla melko selväksi ettei siitä tule sivistynyt.

Sinulle on yritetty tässä kertoa, ettei se kerro ihmisen draamannälästä yhtään mitään, että hän eroaa suhteesta, jossa se kumppani tekee loppuhetkistä yhtä draamaa. draamaahan nämä ihmiset nimenomaan lähtevät pakoon!

Se on aivan mahtavaa, että kuulut siihen joukkoon joka löytää kumppanin ja elämä soljuu yhdessä harmoniassa loppuunsa saakka. Mutta ymmärrätkö, että osa meistä tuntee läheisesti myös ihmisiä kenen kumppani on sairastunut esim henkisesti ja kovasta yrityksestä huolimatta ei yhteiselosta tule enää mitään. Tunnen ihmisen kenen kumppani sairastui somaattisesti ja kehitti addiktion kipulääkkeisiin, jonka jälkeen seurasi nopea syöksykierre. Tunnen pariskunnan kenen suhteen loppu oli yhtä kaaosta, koska lapsettomuus ei heillä ollut se naistenlehtien kertoma yhdistävä tekijä, vaan erottava.

Noiden ihmisten joukossa on myös kaksi sellaista kenellä uusi ihastus oli se mikä sai lopulta luovuttamaan toivottoman tilanteen edessä. Mutta se ei kerro heidän yleisestä henkisestä tasapainostaan yhtään mitään, vaan se kertoo siitä, ettei meistä kaikilla ole valmiita vastauksia tilanteeseen missä ennen rakas kumppani onkin ilkeä, valehteleva, varasteleva kuset housussa makaava addikti, mutta samaan aikaan myös vaikeasti sairas sellainen. Kolmas osapuoli ei kokonaisuutta varsin helpota, mutta tiedätkö mitä se helpottaa; se äidin pieni salaisuus helpottaa päätöstä jättää se koko perhettä satuttava ihminen pois perheen päivittäisestä arjesta, vaikka se hylkäämiseltä tuntuukin.

Mutta komeaa, että sinun henkinen tasapainosi säilyy ja päätösten järkiperusteisuus, riippumatta siitä minkälaisia tilanteita elämä eteen heittää. Johan te olette kokeneet yhdessä rinnakkain seisoen ja toisianne tukien arjen haasteet; tylsyyden ja erimielisyyden siitä ostetaanko OKT vai rivari.

Sivusta, mutta itselläkin se meni vähän tuohon suuntaan, että vasta ulkopuolinen ihastus antoi sen lopullisen sysäyksen toksisen suhteen jättämiselle. Joskus se ihastuksen huuma saa ehkä tekemään asioita jotka kaduttaa, mutta joskus se puskee myös tekemään välttämättömiä ratkaisuja joihin ei muuten olisi ollut voimia.

Toinenkin sivusta, mutta eipä tuo millään tavalla erikoista ole, useimmiten kai se noin menee, että mennään sieltä, missä aita on matalin kuin että aletaan työstämään omaa elämää suoraselkäisesti eteenpäin.

Toksisen suhteen ja gaslightingin tunnistaminen ja niistä irtautuminen ei aina ole helppoa. Siinä ei mietitä ensimmäisenä tyylipisteitä vaan omaa selviytymistä. Tai näin se ainakin itselläni meni. Sitten, kun on päässyt toipumisessa riittävän pitkälle riittää paremmin energiaa myös katumukselle ja itsepaheksunnalle.

Toivottavasti et tehnyt kokemaasi samaa jollekin toiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Niin. Minä taas ajattelen, että sillä kakkosellakin on vastuunsa siinä, miltä pohjalta antaa toisen ihmisen tehdä kenties elämän kokoisia ratkaisuja. Vähän sama juttu kun minusta on väärin houkutella toinen kevyin perustein muuttamaan esimerkki toiselle paikkakunnalle ja dumpata sitten kun muuttokuorma ajaa pihaan, niin samalla tavoin on minusta väärin tarjota varatulle vaihtoehtoa joka ei sitten todellisuudella ole tarjolla. Jos lähtee juttuun mielellä "rakastuin varattuun ja haluan sen itselleni" niin silloin pitää miettiä tarkkaan mitä oikeasti toivoo. Onko oikeasti valmis elämään sen pettäjän kanssa jos sen saa. Jos ei ole, niin sitten se pitäisi jättää rauhaan. Kuten nyt ehkä yleensäkin, jos ihmissuhteessa on kovin suuri epätasapaino sen kanssa miten tosissaan ollaan. Mutta silloin se vielä korostuu, kun toiselle osapuolelle sen suhteen hinta uhkaa muodostua äkkiä hyvin korkeaksi.

Mutta nyt puhut ihan eri asiasta, asiaa tietysti tosin. Siis totta kai on vastuu vastata huutoonsa munkin mielestä.

En siis puhu tosissaan tai ei tosissaan olemisesta, vaan siitä, että vaikka olisin kuinka tosissani, en voisi mitään sille, että miettisin, olenko aivan varma, että tiedän kaiken, mitä tässä nyt tapahtui. Tiedänkö aivan varmasti, että mies on kohdellut exää reilusti, että pettäminen on ollut senkaltaista, kun se minulle on kuvailtu, jne. Suoraan sanottuna: onko totta, että on nukuttu vierashuoneessa koko ajan ja ero tosiaan oli vain nimi paperiin. Ja miettisin sitäkin, että jos se oli vain nimi paperiin, miksi siihen tarvitsi minua odotella.

Sen vuoksi en usko, että helposti voisinkaan lähteä vakavaan suhteeseen toisen pettämisen kautta. Minua siis alku painaisi. Mutta tämä on vain mun mielipide.

Vähän hassua tosin, että tässäkin sä korostat kakkosen vastuuta: hänen pitää varmasti tietää, että ottaa toisen, kun pettämisen jälkeen on kerran tulossa. Eiköhän niinkin, että se, joka vanhoihin varsiin alkaa uutta suhdetta perustamaan, on vastuussa myös siitä, että ymmärtää, millä hinnalla ja riskillä sitä tekee. Että siinä tosiaan voi jäädä vaikka kokonaan yksin.

Minulle jäi nyt epäselväksi, että etkö sinä siis sotkeentuisi varattuihin ylipäänsä vai sotkeentuisit vain hupimielellä? Jos ensiksi mainittu, niin silloinhan se pettäjän huoliminen on ylipäänsä aika teoreettinen kysymys. Kuten sanoin, minusta kakkosella ei ole varaa moralisoida pettäjälle menneistä mokista. Mutta tietty se näkökulma on eri jos ei ylipäänsä ole kenenkään kakkonen koskaan ollutkaan.

En sotkeentuisi mielellään ollenkaan, tietysti nyt never say never. Mutta yritin siis valottaa sitä ajatusta, miksi se pettäjän menneisyys voi olla hyvin vaikeaa uuden suhteen alulle, toisena näkökulmana sille, että menneisyys ei mitään vaikuta.

Enkä minäkään sanonut, että kakkosella on oikeus moralisoida. Totesin vain, minkälaisia ajatuskulkuja luulisin itselläni olevan, jos siinä tilanteessa olisin. Olet oikeassa, aivan teoreettista, mutta näin keskustelupalstalla teoreettisiakin tilanteita tulee käytyä läpi.

Sitä en usko, että näkökulmaani kakkosen vastuuseen muuttaisi se, että tilanteeseen joutuisin. Minusta sinä ylikorostat sitä. Mies tietää, mihin lähtee, millä hinnalla, niinhän kakkostakin aina vaaditaan tekemään. Että kyllähän sä tiesit, mihin lähdit.

Lisäksi pidän hieman ristiriitaisena sitä, että mielellään korostetaan, että ei minulla ollut mitään tekemistä eron kanssa, he olisivat eronneet ilman minuakin, nukuttiinkin jo eri huoneissa - mutta sitten kuitenkin se olet sinä, joka on siellä törttöillyt ja olet nyt vastuussa siitä. Mitenkä se niin voi olla?

Joo, siis hainkin sitä, että huuteletko ikäänkuin sieltä "hyveellisten" puolelta vai oletko oikeasti joutunut käsittelemään kolmiodraamassa myös omaa syyllisyyttä ja silti päätynyt siihen lopputulokseen, että sinulla on varaa tuomita toinen teosta jossa olit itse vapaaehtoisesti mukana. Ne kun on kaksi täysin eri asiaa. (Ja joo, tiedän että sanoit ettei kyse ole tuomitsemisesta, mutta paremman sanan puutteessa.) Ihan kiinnostavaa siis keskustella kummasta tahansa näkökulmasta, halusin vaan tietää kummasta on kyse.

Viimeisestä kappaleesta, en tarkoittanut sitä noin. Muutenkin loppuvasta suhteesta puhuin siksi, että se oli kuitenkin osa sitä miksei minun ollut erityisen vaikea luottaa puolisooni. Minä ikäänkuin ajattelin, että jos se pettäisi se kertoisi koska niin se teki viimeksikin, ja se riitti minulle. En tarkoittanut sitä omaa syyllisyyttä vähentävänä tekijänä.

Niin ja minä sanoin, että minä valitettavasti miettisin, tekikö se niin viimeksikään. Sinä olet luottavaisempi ihminen kuin minä. Hyvikset keksit tähän nyt itse, minä en näe olevani hyvis, vaan aika kyyninen ihminen.

Syyllisyyttäsi minä tässä juuri en ymmärräkään ollenkaan, eli sitä, että sinä katsot olevasi vastuussa paitsi siitä, että mies petti myös siitä, että teidän yhteiselo pettämisen jälkeen jatkuu. Ikään kuin miehelle nyt kamalasti jotain tulevaisuudessa velkaa, kun olet mennyt näin epämoraalisen teon tekemään.

Väistämättä käy mielessä sekin, että entä velkasi vaimolle? Olisiko sinnekin suuntaan jotain hyvitettävää, vai onko mies ainut, joka on ansainnut nyt sinun syyllisyydentuntosi ja sen tuoman tulevaisuuden?

Näissä keskusteluissa on jostain syystä aina se perusoletus, että ihmiset elävät jossain henkilökohtaisissa tyhjiöissä joissa kaikki toisesta ihmisestä saatava informaatio on pelkästään sen toisen oman kertomuksen varassa. Eihän se läheskään aina näin ole.

Ja en minä omaan suhteeseeni viitannut tuolla että suhdetta pitäisi jatkaa. Se on jo päättynyt muusta syistä, eikä sen jatkaminen aikanaan ollut todellakaan mikään velvollisuus, kyllä minä sitä ihmistä rakastin 10+ vuotta. Minä nyt lähinnä tartuin ajatukseen, että jos joku lähtisi suhteeseen varatun kanssa ja sitten varatun jätettyä vanhan suhteensa dumppaisikin sen varatun sanoen "yäk pettäjä", niin minusta se olisi aika tekopyhää. Pätee oikeastaan yleisemminkin suhteisiin, ei pelkästään varattuihin. Minusta ei ole oikein antaa ihmisen ymmärtää asioita joista tietää ettei itsellä ole aikomustakaan antaa. Ja ainakaan ei pidä antaa toisen tehdä elämän kokoisia ratkaisuja sellaisessa väärässä uskossa.

Niin. Pettäjän karma kun osuu niin alkaakin vikinä siitä että ei anneta ihmisen tehdä ratkaisuja väärässä uskossa. Jepjep. Olisikohan se pettäjän syytä erota ensin, käsitellä asiansa ja lähteä puhtaalta pöydältä uusiin suhteisiin. Minusta tuollainen käytös on pettäjille oikein.

Itse asiassa tavallisin tarina taitaa olla, että vaimo saa tietää pettämisestä ja heittää miehen ulos, pettäjä tallustaa kakkosen luo havaitakseen, että eipä aukene uksi sielläkään.

Sen sijaan, että osaisi edes ajatella, että oh irony, hän katkeroituu ja painelee kostamaan hankalan eron kautta exälle ja juoruaa kylillä, mikä sanonko mä mikä kakkonen onkaan, vokottelija oikein.

Niin. Pettäjä ei koskaan näe mitään syytä itsessään. Luuseri.

Vastuu on sekä pettävällä miehellä että toisella naisella. Nuorempana oli pari kertaa lyhyt juttu naimisissa olevan miehen kanssa. Tiesin että ovat naimisissa. Itse olin sinkku. Tiesin että jos nämä vaimot saavat tietää niin pahoittavat mielensä. Tiesin että suostumalla vaikeutin avioliittojen mahdollisia ongelmia entisestään. En välittänyt. Minulle miehet olivat hauskanpitoa. Järkiinnyin kuitenkin jossain vaiheessa. Bonus nuoruuden hairahduksista on se etten koskaan enää usko yhdenkään miehen uskollisuuteen avioliitossa, saati avoliitossa. Naimisiin olen myöhemmiten mennyt tämä ajatus mielessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valheessa eläminen käy molemmille osapuolille psyyken päälle kun aikaa kuluu.

Vaikka salasuhteesta muodostuisi oikea suhde tai jopa uusi avioliitto niin pohjalla oleva valhe ja salailun ilmapiiri seuraa mukana.

Todellista aikuista sitoutunutta rakkautta vailla näyttelemistä ja draaman tunnetta ei pääse syntymään vaan suhde on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Suhdetta pitää jopa puolustaa ulkoa tulevaa painetta ja arvostelua vastaan

. Silloin suhteen osapuolet oikeasti etääntyvät toisistaan vaikka kokisivat että koko maailma on heitä vastaan mutta me selvitään esteistä huolimatta. Nopea naimisiinmeno on yksi tämän oireista, pelkkää teatteria siis.

Sitä voi kuvitella siinä alun huumassa sielunkumppanuutta, maagista yhteyttä tai mitä ikinä mutta sellainen on vain molemmilla osapuolilla pakenemista.

Pakenemista omista menneisyytensä vaillejäämisistään.

Siksi tuollaiset suhteet harvoin kestävät vaan kaatuvat viimeistään silloin kun jompikumpi suhteen osapuolista ymmärtää että koko suhde oli vain illuusiota jostain sellaisesta mitä ei ole olemassakaan.

Eli koko ns rakkaus ja koko suhde oli loppuviimein harhaa ja valheita. Mitään aitoa yhteyttä ei ollut.

Raadollista tietenkin tuo on mutta jokainen vastaa valinnoistaan ja rakentamastaan elämästä itse.

Minä olin 25 vuotta naimisissa salasuhteeni kanssa enkä allekirjoita mitään noista asioista mitä luettelit.

Me rakastuttiin, rakennettiin elämä ja olimme onnellisia kauan. Ero tuli aivan muista syistä, syistä johon suhteen alku ei mitenkään vaikuttanut.

Jokin tarinassa selvästikin aiheutti sinulle tarpeen tulla kommentoimaan. Mistä tämä kumpuaa?

Olen eri, mutta minäkin kommentoin tuota samaa tekstiä ja minulla on kyllä luontainen tarve tulla oikomaan typeriä yleistyksiä ja virheväittämiä.

Tämähän on täysin luonne- ja maailmankatsomuskysymys. Joillekin painaa menneisyys enemmän kuin toisille. Tarkoitan, että joku ajattelee, että mennyt on mennyttä ja toinen taas katsoo, että se, mitä olet tehnyt menneisyydessä on osa sinua ja muokkaa sitä, mitä olet tänään.

Itse kuulun jälkimmäisiin, joten kyllä varmaan kokisin luottamuspulaa jotenkin vaistomaisesti, vaikka kuinka juteltaisiin, jos suhde saisi alkunsa pettämisestä = tietäisin, että toinen on salaillut ja valehdellut edelliselle puolisolle.

Nämä vuoden vierashuoneessa-nukkumiset ovat aina niin tapauskohtaisia, että niistä on vaikea sanoa mitään. Ehkä kumminkin ajattelisin, että kyse on henkilöstä, joka ei saa päätöksiä vietyä loppuun helposti ilman ulkoisia tekijöitä.

Minä taas olen tavallaan sitä mieltä, että on aika tekopyhää kakkoselta tuntea luottamuspulaa pettäjää kohtaan. Tavallaan ymmärrän paremmin sen, jos itse moraalisesti puhtoinen ihminen ei halua ihmistä joka on joskus pettänyt (tai sotkeentunut varattuun), mutta kun se suhde on ikäänkuin alkanut yhteisestä "rikoksesta" niin minusta siinä ollaan samassa veneessä eikä kummallakaan ole varaa tuomita toista. Jos olen itse tehnyt moraalisesti kyseenalaisia asioita ja silti vaadin toista ihmistä luottamaan minuun, niin mikä oikeus minulla olisi vaatia toiseltakaan täysin tahratonta menneisyyttä? Eikö se olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei hminen voi muuttua ja kerran erehtynyt on aina moraaliton ja epäluotettava - eli silloinhan minä olisin sitä itsekin eikä minulla olisi oikeutta pyytää keneltäkään luottamusta?

Lisään vielä, että osittain puolisoni kanssa vaikutti kyllä se, että hän tunnusti ja teki ratkaisut lyhyen ajan sisällä. Minä en henkilökohtaisesti pelkää niinkään jätetyksi tai edes petetyksi tulemista niin paljon kuin sitä että viilataan vuositolkulla selän takana linssiin ja esitetään että kaikki on hyvin. Sitä puolisoni ei ollut tehnyt kenellekään. Jos puolisoni olisi tehnyt minulle samoin kuin edelliselle, minä olisin voinut elää sen kanssa. Minusta on oikeastaan aika se ja sama, käykö se jättäjä vieraissa pari viikkoa ennen eroa vai sen jälkeen. Pitkäaikainen sivusuhde on eri asia.

Näinpä juuri taisin sanoakin. Että jos tietäisin toisen salailleen ja valehdelleen, luottaminen olisi vaikeaa, kun taas erilaiset "ollaan melkein erottu kun tapasimme"-tilanteet ovat moniulotteisempia.

Mutta silti en näe, että kakkonen on samalla "viivalla" kuin mies, joka pettää, jos hän on sinkku. Hänhän ei peittele eikä salaile, eikä hänellä ole takanaan ketään, kenelle on tilivelvollinen. Tuo on suorastaan aika omituinen tapa ajatella, eli siis, että mies voi ikään kuin huoletta siirtää puolet tekemisestään kakkosen vastuulle.

Että siis, koska sinä valitettavasti rakastuit varattuun, joka petti puolisoaan ja sitten jätti tämän, se tekee sinusta yhtä epäluotettavan kuin minä olen? Ei minusta.

Mutta olenhan minä tehnyt paljon muutakin kuin rakastunut, jos jotain on kerran petetty. Rakastuminen on pelkkä tunne, pettäminen on tekoja.

Eikä se minusta tarkoita sitä että joku siirtäisi syyllisyyttä. Pettäjä on minusta 100% syyllinen pettämiseen. Mutta on sekin minusta jotenkin moraalisesti arveluttavaa, että yhdessä mennään töppäilemään ja sitten toinen pitääkin niitä yhdessä tehtyjä mokia parisuhteen poissulkukriteerinä. Tavallaan se olisi minusta sitä pettäjää kohtaan väärin. Jos iskee varatun, niin sitten pitää olla valmis elämään sen kanssa että on iskenyt varatun. Muuten on näitä tässäkin ketjussa esiintyneitä naisia, jotka iskevät varattuja vaan huvikseen. Millainen ihminen sellainen tekee? Satuttaa muita olematta edes tosissaan? Joku tosirakkauden löytäminen on sentään jollain tasolla ymmärrettävää, mutta ei sitä tosirakkautta dumpata vain siksi että se sattui tykkäämään takaisin.

Kuten sanoin, riippuu tietysti tilanteista. Jos todella on yksissä tuumin katsottu toista silmiin ja todettu, että me tässä ollaan nyt tosirakastuneita ja sen vuoksi tehdään nyt niin, että sinä petät puolisoasi ja sitten kohta jätät sen, niin silloin tosiaan olla yhdessä töppäilty.

Mutta jos tilanne on tavallisempi, eli se, että ensin toinen pettää puolisoaan ja sinkkukakkonen alkaa tulla rakkaammaksi kuin puoliso ja näin ollen sitten liitto, heikoissa tai vahvoissa kantimissa oleva, loppuu, niin tosiaan pitää olla varautunut siihen, että iski varatun. Minun näkökannaltani se tarkoittaa mm. sitä, että mietin, tiedänkö nyt oikeasti ihan kaiken, mitä siellä tapahtui. Onko jätetyllä puolisolla kenties eri mielikuva tapahtumista, kuulenko vain yksipuolisen totuuden.

Lisäksi härskisti pitäisin oikeutettuna näitä ajatuksiani ja mietteitäni, enkä todellakaan hyvällä silmällä katsoisi, jos mies alkaisi selittää, että tämähän on meidän yhteinen asia, jossa sinä olet kanssani töppäillyt ja sen vuoksi et saa noita ajatuksia miettiä ja tunteita tuntea.

Kyllähän lähtökohta tietysti on, että tosirakkaudessa pitää luottaa ja sitä rataa, mutta kun. Ehkä mä vaan olen liian kyyninen ja varovainen.

Niin. Minä taas ajattelen, että sillä kakkosellakin on vastuunsa siinä, miltä pohjalta antaa toisen ihmisen tehdä kenties elämän kokoisia ratkaisuja. Vähän sama juttu kun minusta on väärin houkutella toinen kevyin perustein muuttamaan esimerkki toiselle paikkakunnalle ja dumpata sitten kun muuttokuorma ajaa pihaan, niin samalla tavoin on minusta väärin tarjota varatulle vaihtoehtoa joka ei sitten todellisuudella ole tarjolla. Jos lähtee juttuun mielellä "rakastuin varattuun ja haluan sen itselleni" niin silloin pitää miettiä tarkkaan mitä oikeasti toivoo. Onko oikeasti valmis elämään sen pettäjän kanssa jos sen saa. Jos ei ole, niin sitten se pitäisi jättää rauhaan. Kuten nyt ehkä yleensäkin, jos ihmissuhteessa on kovin suuri epätasapaino sen kanssa miten tosissaan ollaan. Mutta silloin se vielä korostuu, kun toiselle osapuolelle sen suhteen hinta uhkaa muodostua äkkiä hyvin korkeaksi.

Mutta nyt puhut ihan eri asiasta, asiaa tietysti tosin. Siis totta kai on vastuu vastata huutoonsa munkin mielestä.

En siis puhu tosissaan tai ei tosissaan olemisesta, vaan siitä, että vaikka olisin kuinka tosissani, en voisi mitään sille, että miettisin, olenko aivan varma, että tiedän kaiken, mitä tässä nyt tapahtui. Tiedänkö aivan varmasti, että mies on kohdellut exää reilusti, että pettäminen on ollut senkaltaista, kun se minulle on kuvailtu, jne. Suoraan sanottuna: onko totta, että on nukuttu vierashuoneessa koko ajan ja ero tosiaan oli vain nimi paperiin. Ja miettisin sitäkin, että jos se oli vain nimi paperiin, miksi siihen tarvitsi minua odotella.

Sen vuoksi en usko, että helposti voisinkaan lähteä vakavaan suhteeseen toisen pettämisen kautta. Minua siis alku painaisi. Mutta tämä on vain mun mielipide.

Vähän hassua tosin, että tässäkin sä korostat kakkosen vastuuta: hänen pitää varmasti tietää, että ottaa toisen, kun pettämisen jälkeen on kerran tulossa. Eiköhän niinkin, että se, joka vanhoihin varsiin alkaa uutta suhdetta perustamaan, on vastuussa myös siitä, että ymmärtää, millä hinnalla ja riskillä sitä tekee. Että siinä tosiaan voi jäädä vaikka kokonaan yksin.

Minulle jäi nyt epäselväksi, että etkö sinä siis sotkeentuisi varattuihin ylipäänsä vai sotkeentuisit vain hupimielellä? Jos ensiksi mainittu, niin silloinhan se pettäjän huoliminen on ylipäänsä aika teoreettinen kysymys. Kuten sanoin, minusta kakkosella ei ole varaa moralisoida pettäjälle menneistä mokista. Mutta tietty se näkökulma on eri jos ei ylipäänsä ole kenenkään kakkonen koskaan ollutkaan.

En sotkeentuisi mielellään ollenkaan, tietysti nyt never say never. Mutta yritin siis valottaa sitä ajatusta, miksi se pettäjän menneisyys voi olla hyvin vaikeaa uuden suhteen alulle, toisena näkökulmana sille, että menneisyys ei mitään vaikuta.

Enkä minäkään sanonut, että kakkosella on oikeus moralisoida. Totesin vain, minkälaisia ajatuskulkuja luulisin itselläni olevan, jos siinä tilanteessa olisin. Olet oikeassa, aivan teoreettista, mutta näin keskustelupalstalla teoreettisiakin tilanteita tulee käytyä läpi.

Sitä en usko, että näkökulmaani kakkosen vastuuseen muuttaisi se, että tilanteeseen joutuisin. Minusta sinä ylikorostat sitä. Mies tietää, mihin lähtee, millä hinnalla, niinhän kakkostakin aina vaaditaan tekemään. Että kyllähän sä tiesit, mihin lähdit.

Lisäksi pidän hieman ristiriitaisena sitä, että mielellään korostetaan, että ei minulla ollut mitään tekemistä eron kanssa, he olisivat eronneet ilman minuakin, nukuttiinkin jo eri huoneissa - mutta sitten kuitenkin se olet sinä, joka on siellä törttöillyt ja olet nyt vastuussa siitä. Mitenkä se niin voi olla?

Joo, siis hainkin sitä, että huuteletko ikäänkuin sieltä "hyveellisten" puolelta vai oletko oikeasti joutunut käsittelemään kolmiodraamassa myös omaa syyllisyyttä ja silti päätynyt siihen lopputulokseen, että sinulla on varaa tuomita toinen teosta jossa olit itse vapaaehtoisesti mukana. Ne kun on kaksi täysin eri asiaa. (Ja joo, tiedän että sanoit ettei kyse ole tuomitsemisesta, mutta paremman sanan puutteessa.) Ihan kiinnostavaa siis keskustella kummasta tahansa näkökulmasta, halusin vaan tietää kummasta on kyse.

Viimeisestä kappaleesta, en tarkoittanut sitä noin. Muutenkin loppuvasta suhteesta puhuin siksi, että se oli kuitenkin osa sitä miksei minun ollut erityisen vaikea luottaa puolisooni. Minä ikäänkuin ajattelin, että jos se pettäisi se kertoisi koska niin se teki viimeksikin, ja se riitti minulle. En tarkoittanut sitä omaa syyllisyyttä vähentävänä tekijänä.

Niin ja minä sanoin, että minä valitettavasti miettisin, tekikö se niin viimeksikään. Sinä olet luottavaisempi ihminen kuin minä. Hyvikset keksit tähän nyt itse, minä en näe olevani hyvis, vaan aika kyyninen ihminen.

Syyllisyyttäsi minä tässä juuri en ymmärräkään ollenkaan, eli sitä, että sinä katsot olevasi vastuussa paitsi siitä, että mies petti myös siitä, että teidän yhteiselo pettämisen jälkeen jatkuu. Ikään kuin miehelle nyt kamalasti jotain tulevaisuudessa velkaa, kun olet mennyt näin epämoraalisen teon tekemään.

Väistämättä käy mielessä sekin, että entä velkasi vaimolle? Olisiko sinnekin suuntaan jotain hyvitettävää, vai onko mies ainut, joka on ansainnut nyt sinun syyllisyydentuntosi ja sen tuoman tulevaisuuden?

Näissä keskusteluissa on jostain syystä aina se perusoletus, että ihmiset elävät jossain henkilökohtaisissa tyhjiöissä joissa kaikki toisesta ihmisestä saatava informaatio on pelkästään sen toisen oman kertomuksen varassa. Eihän se läheskään aina näin ole.

Ja en minä omaan suhteeseeni viitannut tuolla että suhdetta pitäisi jatkaa. Se on jo päättynyt muusta syistä, eikä sen jatkaminen aikanaan ollut todellakaan mikään velvollisuus, kyllä minä sitä ihmistä rakastin 10+ vuotta. Minä nyt lähinnä tartuin ajatukseen, että jos joku lähtisi suhteeseen varatun kanssa ja sitten varatun jätettyä vanhan suhteensa dumppaisikin sen varatun sanoen "yäk pettäjä", niin minusta se olisi aika tekopyhää. Pätee oikeastaan yleisemminkin suhteisiin, ei pelkästään varattuihin. Minusta ei ole oikein antaa ihmisen ymmärtää asioita joista tietää ettei itsellä ole aikomustakaan antaa. Ja ainakaan ei pidä antaa toisen tehdä elämän kokoisia ratkaisuja sellaisessa väärässä uskossa.

Tartuit siis ajatukseen, jonka sepitit päässäsi ilmeisesti oikein lukematta, mitä minä sanoin. Minä en puhunut mitään yök-pettäjäajatuksista tai dumppaamisesta sen jälkeen, kun pettäjä eroaa.

Minä vastasin kirjoitukseen, jossa pohdittiin, minkälaisen suhteen pettäjän kanssa voi rakentaa. Minä kirjoitin mahdollisesta luottamuksen puutteesta, en pettämisen moralisoinnista sinällään. 

Eli suomennettuna minun ajatukseni: jos suhtelisin varatun kanssa, en tietenkään voisi moralisoida hänen tekoaan, omani olisi yhtä epämoraalinen ja vastoin arvojani. Tästä kuitenkaan minun mielestäni ei seuraa mitään muuta.

Ei siitä seuraa, että minä olen vastuussa hänelle jotenkin siten, että hylkään kriittisen tapani ajatella asioita. Siitä ei seuraa, että minun pitäisi tuntea vastuuta hänen petoksestaan. Minä en siis ole vastuussa siitä, että hän pettää. Olen vastuussa vain siitä, että tein epämoraalisen teon. Yritän selventää: jos jostain syystä haluan kovasti takin ja menen ja varastan sen, se ei tarkoita, että minä olen vastuussa kaikista takeista, joita kaupasta on varastettu. Vastaan vain omasta osastani, en muiden.

Ja mitä tulee elämän kokoisiin ratkaisuihin: pettäjä onkin tainnut tehdä semmoisen tempun, että meni lupaamaan, mutta ei antamaan. Jotenkin kummasti sinulla unohtuu tässä se vaimo, jolla myös oli aihetta odottaa, että häntä ei petetä odotuksissaan, tehtyään elämän kokoisen ratkaisun, kuten vaikkapa lapsen pettäjälle.

Siinäpä syy, miksi kuvittelen, että minulla ja pettäjällä olisi ainakin helkkarin kuoppainen alku, jollei mahdoton.

Minusta tämä menee nyt vähän toistemme ohi jankkaamiseksi. En minä väittänyt sinun sanoneen tuollaista, sitähän minä juuri kysyin kummasta lähtökohdasta puhut. Siitä, että olet oikeasti ryhtynyt salasuhteeseen varatun kanssa vaikka et katso voivasi seurustella entisen pettäjän kanssa, miksi? Siinä ei ole minusta mitään järkeä. Vai siitä, mikä ilmeisesti on tilanne, että kaikki on pelkkää spekulaatiota. Se kun on vähän eri asia.

Enkä minä ole unohtanut sitä petettyä. Mutta ei ne tilanteet ole aina niin yksiselitteisiä. Omassa tapauksessani veikkaan, että ero oli lopulta petetyllekin onnenpotku ja luultavasti on uudessa suhteessaan paljon onnellisempi. Mitä olen elämää nähnyt, niin eipä niissä kuolevissa suhteissa roikkuvista ole yleensä kumpikaan ollut pitkään aikaan onnellinen.

Menee tosiaan.  Minä taas tartuin tuohon mielestäni kummalliseen vastuuseen, mikä kakkoselle syntyy suhteesta sen vuoksi, että pettäjä on pettänyt lupauksensa jollekin toiselle ja nyt lähtee, kuten kaikki muutkin kaikissa tapauksissa, riskillä uuteen suhteeseen. 

On siis outo ajatus, että samaan aikaan kun suhde on kuollut, siitä eroon pääseminen on onnenpotku, kakkonen on vastuussa siitä, että hänen vuokseen toinen tekee elämän kokousen ratkaisun. Tässä on mielestäni vaan ristiriita.  

Tulee vähän Indiana Jones-olo😀 Eli että miksi se kakkonen niin kovin vastuuta kantaa, sen enemmän pettämisessa osana olosta kuin "elämän kokoisesta ratkaisusta", kun lopputulos olisi joka tapauksessa ollut sama?

Itse ajattelen myös, että kyllä asioista voi keskustella ihan itsetuntemuksensakin tasolla, vaikka kaikkea ei nyt ihan presiis kokenut ole. Tilaisuuksia ryhtyä suhteisiin varatun kanssa varmaan tarjoutuu kaikille. Ja yleisellä tasolla voi asioista keskustella.

Haa! Tässä tavoitit jotain, mitä mä olen aina ihmetellyt tai en yhtään tajua.

Ollaan kuolleessa liitossa, ei seksiä, ei mitään yhteistä, ei rakkautta, mutta ei se ole mikään syy eroon. Sitten tulee joku ihminen, joka on niin mullistava ja ihan erilainen ja vasta ymmärretään, mitä on rakkaus, mutta se ei olekaan syy eroon, vaan pettämiseen. Se ihana ihminen on sitten lopulta kyllä syy eroon, mutta ei ilmeisesti niin suuri syy, että ottaisi suorilta eron ilman pettämistä?