Onko toinen nainen mielestäsi se perheenrikkoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kolmas riko mitään.

Tästä on omakohtaista kokemusta, puolin ja toisin.

Itsellä juurikin nyt suhde varattuun. Kyseessä pelkkä seksisuhde mutta onhan tässä ehtinyt toiseen tutustua jo aikalailla. Kyseessä mies jolla useampi lapsi, osa aikuisia, osa vielä alaikäisiä. Pitkä liitto, hommattu kaikki ja elämä monelta osin kunnossa. Muttei seksiä. Iso kynnys ja paljon moraalisia ongelmia ollut, ei ole helppoa pettää. Seksiä ei saa kotona, haluja kuitenkin.

En ole viemässä miestä eikä suhde perustu haluun olla yhdessä. Molemmilla syynsä tähän järjestelyyn. Mies puhuu vaimosta vähän mutta jos niin kauniisti, arvostan sitä. Tuntuu kurjalta nähdä miten surullinen on seksittömyydestä ja joutunut tekemään tälläisen ratkaisun.

Olen saanut käsityksen että mies hoitaa velvollisuutensa lasten suhteen, sitten hakee eroa.

Elämä on paljon muutakin kuin seksiä, se on silti tärkeää ja jokaisen olisi hyvä muistaa miten voi käydä jos yksipuolisella päätöksellä sen toiselta evää kokonaan.

Tässä sen näkee miten tyhmiä (ja moraalittomia) toiset naiset todellisuudessa ovat. Mies vähän veisaa itkuvirttä ah niin rakkaasta, mutta frigidistä vaimostaan (saatikka ne lapsetkin!!) ja sinä heti uskot ja olet auliisti itseäsi tarjoamassa.

Minkä vuoksi sinä ajattelit että minä tässä suhteessa olen? Seksin takia, jos et jo hoksannut. En halua miestä, parisuhdetta enkä säätöä. Minulle tämä on oikein hyvä järjestely, kaipaan seksiä, libidoni on ollut aina korkea. Löysin miehen joka on oikein fiksu, komea ja kunnollinen. Ja hän löysi naisen joka haluaa seksiä aidosti, ei aiheuta ongelmia liittoon ja on vaiti suhteesta.

Meillä oli tämä suhde ollut päällä jo puoli vuotta ennenkuin alettiin edes puhua elämäntilantestamme. Minulle on sinänsä ihan sama mikä miehen tilanne on, ei minulta kukaan säälistä saa seksiä. Ihan tämä perustuu kaikinpuolin hyvään seksiin jota molemmat haluaa aidosti.

Turha minua on tuomita tai lohduttaa itseään luulemalla minua tyhmäksi.

Tuo liitto oli rikki jo kauan aikaa sitten eikä sillä ole mitään tekemistä minun kanssa.

Mutta voitko selittää, miten nuo rikkinäisen liiton asiat tulivat edes mitenkään puheeksi?

Minulla on ollut pelkkä seksisuhde, en edes tiedä, oliko mies naimisissa, muutamista seikoista päättelen, että saattoi olla.

Minulta tuli tiukka stop tykkänään juuri tuolle elämäntilanteesta puhumiselle. Minun tai hänen elämäntilanteensa nimenomaan ei kuulunut millään tavalla seksin harjoittamiseen. Vaistosin, että sieltä voisi hyvinkin tulla tuo erinomaisen tuttu tarina rikkinäisestä liitosta, ihanista lapsista, vaimosta joka ei halua.

Siinä vaiheessa, kun seksin jälkeen ei pueta päälle ja lähdetä, mieluummin vielä hotellihuoneesta kuin kummankaan kotoa, vaan aletaan jorisemaan elämäntilanteita ja vuodattamaan selityksiä seksille, kyse ei ole enää vain seksisuhteesta.

Että ainakin sillä tasolla petät itseäsi, jos moista väität.

Tämä suhde kestänyt kohta vuoden, kyllähän siinä tutuksi tulee väkisin. Näemme kuitenkin joka viikko kerran tai pari. Kysyin puolen vuoden kohdalla suoraan onko varattu ja kertoi rehellisesti. Hän kysyi minulta myös miksen halua miestä/suhdetta. Siinä kohdin päivitämme tilanteen muttei se mitään muuttanut. Molemmille helpotus että molempien tilanteet sellaiset ettei kumpikaan ala varkain toisesta enempää haluamaan.

Ja vaikka kyse seksistä, onhan toisesta jollain tasolla pakko pitää. Hän on erinomainen keskustelija, minä kuuntelija. Ei me puhuta arjesta, perheistä, töistä yms. Joskus otamme viikonlopun vapaata yhdessä ja ollaan jossakin. Nautitaan hyvää ruokaa, viiniä, saunomista sekä yllinkyllin seksiä. Kyllä tämä on molemmille seksin tarpeiden tyydyttämistä pääsääntöisesti mutta näin myös luottamus välille on rakentunut kun tuntee toista muutoinkin jollain tasolla.

Tulee mieleen miettiikö moni että seksisuhde on vain jotain pikaista tarpeiden tyydyttämistä. Voi kai se olla sellaistakin, meillä se on toisenlaista. Varataan aikaa runsaasti, nautiskellaan tuntikausia. Meillä on aina hauskaakin, huumorintajumme kohtaa loistavasti.

Olemmehan me todella itsekkäitä, en ole sitä kieltänytkään. Molemmat saa toisistaan ne parhaat palat. Sitä ei tarina kuitenkaan kerro miten tähän on päädytty eikä sitä tule koskaan kukaan tietämäänkään.

Kuten sanoin: älä valehtele siis itsellesi, että kyse on pelkästä seksistä. Sinulle on kyse seksistä, jota kannattelee vahva tunneyhteys huumorintajuisine keskusteluineen.

Minä, jolla oli puhdas seksisuhde, sain siihen kyllä myös aikaakin menemään, eli oli meilläkin käytössä hotelliviikonloput ja tuntikausien nautiskelut. Tein vain alusta lähtien selväksi, että mikään "elämäntilanne" ei minua kiinnosta. Suhde kesti 3 vuotta, enkä todellakaan vieläkään varmaksi tiedä, oliko hän naimisissa.

Sinä olet tunneyhteydessä mieheen, minä en todellakaan ollut. Ja tämä on kyllä loppupeleissä vaikuttavampi asia kuin ymmärrätkään. Kas parhaiden palojen kanssa käy niin, että nälkä kasvaa syödessä. Kysytäänpä siis asiaa uudelleen n. 3-5 v päästä, jos suhde sinne asti kantaa.

Hyvin sanottu ja itse koettu.

Haluaisin vain huomauttaa, näin jälkeen päin, tuon alkuperäisen kirjoittajalle, että oikeasti, mitkä on chaanssit, että ihmiseen, joka on erinomainen keskustelija, jonka kanssa ei tarvitse puhua arjesta, perheistä, töistä yms. ja otetaan viikonloppuja joissa nautitaan hyvää ruokaa, viiniä, saunomista sekä yllinkyllin seksiä, tunnetaan luottamusta, on hauskaa ja huumorintajut kohtaa EI rakastu ja ala varkain haluamaan enemmän?

Psykopaattihan semmoinen ihminen on, joka ei ala väkisinkin tuntemaan rakkauden tunteita. Ja se on menoa sitten se, voin todeta todellakin omasta kokemuksestani, jota ei suosittele kenellekään.

Itselläni suhde loppui kun seinään, kun tajusin tämän. Onneksi ei vielä kerinnyt pahempaa tapahtumaan. Yht'äkkiä ymmärsin, että kusetan itseäni ihan täysillä ja petän siis ennen kaikkea itseäni. Jotenkin näin se kuvion niin raadollisenakin sen jälkeen.

Hoin hakevani vain seksiä, mutta pskan marjat. Minä hain yhteyttä, läheisyyttä, hyväksyntää, ylistystä. Lopetin suhteen ja aloin puhumaan kotona tarpeistani. Ei kaikki mitenkään simsalabim parantunut ja jotkut asiat hiertää edelleen, mutta ainakin olen rehellinen itselleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kakkosnainen eroaa ykkösnaisesta psykologisesti? Onko kakkosnainen sitoutumiskyvytön?

Kakkosnaisilla on usein huono itsetunto. He pönkittävät itsetuntoaan ajattelemalla, että ovat jotenkin parempia naisia kuin ykkösnainen, koska "eihän se mies muuten pettäisi vaimoaan minun kanssa, minussa täytyy olla jotain, jota vaimosta ei löydy". Tosiasiassa pettäjämiehiä kiinnostaa toisessa naisessa tasan tarkkaan yksi asia, nimittäin pillu. Eikä kyse ole edes siitä, ettei sitä saisi vaimolta. Nämä miehet vaan haluavat panna ketä tahansa joka on siihen valmis.

ei minun tarvinnut sen kummemmin pohtia olenko parempi kuin rannalle jäänyt "ykkösnainen". Hän oli valehtelija ja manipuloiva moraaliton oman edun tavoittelija, joka mm yritti tulla raskaaksi mieheltä salaa, uhkaili itsemurhalla, viranomaisilla ja vaikka millä, stalkkasi ja käytti miestä taloudellisesti hyväkseen. [ja kaikesta em on kiitos vaan kirjallinen näyttö ennen kuin joku ehtii taas huutaa "hyväuskoinen hölmö!"]

Mies oli siis koukussa epävakaisiin tunnetiloihin, draamaan ja jännänaisiin. En missään nimessä suostuisi minkäänlaiseen suhteeseen ihmisen kanssa, jolla on noin sotkuinen tunne-elämä.

Juoksisin. En enää järjen kasvettua päähän hyväksy edes kavereiksi ihmisiä, jotka ovat onnistuneet sotkemaan itsensä täyskreiseihin suhteisiin. Vähän kovaa, mutta yleensä sitä haetaan tuota ja siksi sitä elämässäkin on. Suostun tekemisiin vain henkisesti tasapainoisten kanssa.

Oppirahat, nääs.

Vähän off-topicina tähän: mulla on erittäinkin tervepäinen ystävä, joka eli vuosia suhteessa, jonka viimeinen abaut 1,5 vuotta olivat jotain aivan sairasta. Niin kauan kun nuori perhe eli vieraassa kaupungissa, meni kaikki hyvin, elämä oli ihan normaalia perhe-elämää. Mutta kun he muuttivat takaisin kotiseudulle lähelle vanhoja ystäviä ja perhettä, koki miehensä ilmeisesti menettävänsä jotenkin otettaan ja alkoi kiristämään hiljalleen kontrolliaan. Kaveri ei voinut käydä lopulta edes kuntosalilla ilman riidan haastamista ja kuulustelua. Lähteminen ei ole niin helposti tehty kuin sanottu kun on lapset, sitä vaan toivoo, että toisella olisi vaikka työstressi jonka mentyä ohi tilanne muuttuu takaisin sellaiseksi kuin joskus oli, normaaliksi. No ei muuttunut vaan paheni.

Tämä vaan kommenttina kun vähän suoraan sanottuna loukkaava tuo näkemys, että ihminen olisi itsessään jotenkin koukussa draamaan ja 'epävakaisiin tunnetiloihin' jos on eronnut (henkisesti) väkivaltaisesta suhteesta..

Jos eroaminen on tapahtunut toisen draaman kaaren kautta, eli pettämisen, niin kyllä väitän, että on koukussa draamaan.

On totta, että ihmiselämässä sattuu ja tapahtuu. Mutta eihän henkisesti tasapainossa oleva ihminen edes sorru mihinkään kiristykseen ja alistukseen lapsien tms takia, vaan ymmärtää, että juurikin lapsien takia henkisesti tai fyysisesti väkivaltainen suhde on  heti lopetettava.

Tämän sanominen on loukkaavaa, tiedän sen. Siitä huolimatta sanon, että missään nimessä en alkaisi suhteeseen miehen kanssa, joka kamppailee itsensä ja toisen kanssa ulos henkisesti (tai fyysisesti) väkivaltaisesta suhteesta. En näe, mitä hyvää toisin tilanteeseen, ongelmat ja hankaluudet ja suoranaiset vaarat näen.

"eihän henkisesti tasapainossa oleva ihminen edes sorru mihinkään kiristykseen ja alistukseen". Psykologit ovat eri mieltä, ellei toki mielestäsi henkistä epätasapainoisuutta ole kiltteys ja luottamuksen tunteminen toisia ihmisiä kohtaan. 

https://yle.fi/a/3-5092324

https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/c95966ac-d3fe-43d6-882c-0feb…

Kulostaa epäilyttävästi aivan uhrin syyllistämiseltä. Onhan siihenkin usein osoitettavissa sarja valintoja miksi joku joutuu raiskauksen tai ryöstön uhriksi, mutta silti meillä taitaa olla yleisen käsityksen mukainen yhteinen sopimus olla syyllistämättä uhria näistä valinnoista. 

Ehkä toivoisit toimittavan toisin? Esim rikoksen uhrin saamaa apua tai korvauksia voitaisi rajoittaa sillä perusteella, että hän itse meni jengien suosimalle alueelle canada goose päällään? Koska sinähän osaat kertoa, ettei yksikään ihminen täydessä järjessä niin tee.

Koulukiusatulle voisi sanoa, että ihan on oma valinta jos et vaihda koulua ja jos annat kiusaajien päästä ihon alle. Ihmiset joilla on terve itsetunto eivät lällättelystä hätkähdä -näin voisin itse helposti jollekin epäonnekkaammalle lällätellä.

Huomaa kyllä että täällä kärkkäimmin kommentoivat ovat nuoria tai muutoin ilman elämänkokemusta ja syvempää ymmärrystä. Hyvin mustavalkoinen maailma monella.

Ihminen on inhimillinen ja epätäydellinen. On elämäntilanteita joissa eri tarpeet nousee esiin, olipa suhteessa tai sinkku. Ei elämässä ratkaisut tekemisistään ole aina moraalisesti oikein, eikä mene muutenkaan kuin oppikirjasta. Tästä keskustelu on sinänsä turhaa koska jokaisella nousee esiin puolustusreaktio omien tekemisten suhteen. Tai petetyksi tulemisen pelko/muisto valtaa mielen.

Minut on jätetty toisen naisen vuoksi pitkästä liitosta. Se ei ollut sen toisen vika että rako tulla meidän liiton väliin oli luotu. Me emme hoitaneet liittoamme oikein, virheitä teki molemmat. Jos olisimme olleet rehellisiä toisillemme, ennenkaikkea itsellemme niin ero olisi tullut jo kauan ennen toista naista. Oli paljon asioita mihin olisimme voineet vaikuttaa mutta myös niitä mihin emme. Itse olin 20 vuotiaana ihan eri ihminen kuin nyt 40 vuotiaana, kuten puolisokin. Olimme kuitenkin sitoutuneita, liiankin joten sitkeästi yritimme vaikkei enää edes pohjaa ollut minkä päälle rakentaa. Edes lapset ei pitäneet meitä yhdessä.

Erosimme sopuisasti ja ystävinä. Puhuimme läpi asiat ja molemmat oli ihan samaa mieltä mikä liiton hajoitti, eikä se ollut toinen nainen.

Minä olin se sitkeämpi. Olin uskollinen yli 20 vuotta koska niin kuuluu olla. Halusin olla yhdessä lasten takia koska se tuntui oikealta. Mukavuudenhalu piti yhdessä, ero on työläs prosessi jonka vuoksi elämä muuttuu lopullisesti. Siihen liittyy paljon pelkoja, epävarmuutta ja huolta.

Erosta nyt muutama vuosi ja olen itse toinen nainen. Olenko ylpeä? En. Onko minulla huono itsetunto? Ei, löydän seuraa helposti, jopa ahdistavan helposti.

Kolkuttaako omatunto? Kyllä ja ei. Aionko viedä toisen miehen? En.

En ala yksityiskohtia kertomaan. Mutta kohdattiin ja pikkuhiljaa rakastuttiin. Molemmat kipuilee asian kanssa. Olemme puhuneet läpi kaiken mahdollisen, senkin olenko vain pientä piristystä harmaaseen arkeen, onko tunteet tätä vain kun emme voi viettää arkea yhdessä, miten hankalaa on nähdä kun moraaliset ongelmat velloo taustalla, häviääkö taika kun ero koittaa yms.

Mies oli eropuheet nostanut pöydälle jo aikaa ennen minua. Minä en ole etsinyt parisuhdetta, omat kipuiluni käyn sen vuoksi.

Vaimo ei halua erota, miestä mietityttää lapset. Niihin asioihin en puutu, en ole pyytänyt mitään enkä vaikuta asioihin taustalla, siis terapioimalla miestä.

En ole koskaan kokenut vastaavaa yhteyttä. Olen taistellut vastaan, suostunut vain kahteen tapaamiseen ja lopettanut usein yhteydenpidon, vain sortuakseni muutaman päivän päästä.

Mies tekee samaa, ei ole helppoa. En kuuntele heidän liiton murheita, en ole siihen oikea ihminen.

Onhan tämä raadollista. Mutta hyvin inhimillistä. Itsekkyys ja moraali taistelee keskenään.

Omasta kokemuksesta kuitenkin tiedän tämä voi päätyä miten vain. Ja olen siihen valmis. Jos he päättää jatkaa liittoaan niin vetäydyn, jos ero tulee, annan erorauhan. En puutu nytkään heidän liiton asioihin. Minä ja se mies olemme eri suhde, he ovat eri suhde, keskenään heidän pitää asiansa hoitaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteen rikkoutumisen on vastuussa vain ja ainoastaan parisuhteen osapuolet. Se joka antaa parisuhteen mennä tilanteeseen että siellä on tilaa kolmannelle, se joka pettää. Perhe rikkoutuu vasta kun parisuhde ensin hajoaa. Se tila johon toinen nainen/mies mahtui alkoi muodostumaan kauan ennen kuin hän oli kuvioissa.

Pettäjä luo sen tilan pettämiselleen ja toteuttaa sen. Syy on pettäjässä ja hänen teoissaan. Vääntelemällä ja muovailemalla tosiasiat eivät muutu miksikään.

Parisuhteen rikkoja on se joka laittaa lusikat jakoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kakkosnainen eroaa ykkösnaisesta psykologisesti? Onko kakkosnainen sitoutumiskyvytön?

Kakkosnaisilla on usein huono itsetunto. He pönkittävät itsetuntoaan ajattelemalla, että ovat jotenkin parempia naisia kuin ykkösnainen, koska "eihän se mies muuten pettäisi vaimoaan minun kanssa, minussa täytyy olla jotain, jota vaimosta ei löydy". Tosiasiassa pettäjämiehiä kiinnostaa toisessa naisessa tasan tarkkaan yksi asia, nimittäin pillu. Eikä kyse ole edes siitä, ettei sitä saisi vaimolta. Nämä miehet vaan haluavat panna ketä tahansa joka on siihen valmis.

ei minun tarvinnut sen kummemmin pohtia olenko parempi kuin rannalle jäänyt "ykkösnainen". Hän oli valehtelija ja manipuloiva moraaliton oman edun tavoittelija, joka mm yritti tulla raskaaksi mieheltä salaa, uhkaili itsemurhalla, viranomaisilla ja vaikka millä, stalkkasi ja käytti miestä taloudellisesti hyväkseen. [ja kaikesta em on kiitos vaan kirjallinen näyttö ennen kuin joku ehtii taas huutaa "hyväuskoinen hölmö!"]

Mies oli siis koukussa epävakaisiin tunnetiloihin, draamaan ja jännänaisiin. En missään nimessä suostuisi minkäänlaiseen suhteeseen ihmisen kanssa, jolla on noin sotkuinen tunne-elämä.

Juoksisin. En enää järjen kasvettua päähän hyväksy edes kavereiksi ihmisiä, jotka ovat onnistuneet sotkemaan itsensä täyskreiseihin suhteisiin. Vähän kovaa, mutta yleensä sitä haetaan tuota ja siksi sitä elämässäkin on. Suostun tekemisiin vain henkisesti tasapainoisten kanssa.

Oppirahat, nääs.

Vähän off-topicina tähän: mulla on erittäinkin tervepäinen ystävä, joka eli vuosia suhteessa, jonka viimeinen abaut 1,5 vuotta olivat jotain aivan sairasta. Niin kauan kun nuori perhe eli vieraassa kaupungissa, meni kaikki hyvin, elämä oli ihan normaalia perhe-elämää. Mutta kun he muuttivat takaisin kotiseudulle lähelle vanhoja ystäviä ja perhettä, koki miehensä ilmeisesti menettävänsä jotenkin otettaan ja alkoi kiristämään hiljalleen kontrolliaan. Kaveri ei voinut käydä lopulta edes kuntosalilla ilman riidan haastamista ja kuulustelua. Lähteminen ei ole niin helposti tehty kuin sanottu kun on lapset, sitä vaan toivoo, että toisella olisi vaikka työstressi jonka mentyä ohi tilanne muuttuu takaisin sellaiseksi kuin joskus oli, normaaliksi. No ei muuttunut vaan paheni.

Tämä vaan kommenttina kun vähän suoraan sanottuna loukkaava tuo näkemys, että ihminen olisi itsessään jotenkin koukussa draamaan ja 'epävakaisiin tunnetiloihin' jos on eronnut (henkisesti) väkivaltaisesta suhteesta..

Jos eroaminen on tapahtunut toisen draaman kaaren kautta, eli pettämisen, niin kyllä väitän, että on koukussa draamaan.

On totta, että ihmiselämässä sattuu ja tapahtuu. Mutta eihän henkisesti tasapainossa oleva ihminen edes sorru mihinkään kiristykseen ja alistukseen lapsien tms takia, vaan ymmärtää, että juurikin lapsien takia henkisesti tai fyysisesti väkivaltainen suhde on  heti lopetettava.

Tämän sanominen on loukkaavaa, tiedän sen. Siitä huolimatta sanon, että missään nimessä en alkaisi suhteeseen miehen kanssa, joka kamppailee itsensä ja toisen kanssa ulos henkisesti (tai fyysisesti) väkivaltaisesta suhteesta. En näe, mitä hyvää toisin tilanteeseen, ongelmat ja hankaluudet ja suoranaiset vaarat näen.

"eihän henkisesti tasapainossa oleva ihminen edes sorru mihinkään kiristykseen ja alistukseen". Psykologit ovat eri mieltä, ellei toki mielestäsi henkistä epätasapainoisuutta ole kiltteys ja luottamuksen tunteminen toisia ihmisiä kohtaan. 

https://yle.fi/a/3-5092324

https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/c95966ac-d3fe-43d6-882c-0feb…

Kulostaa epäilyttävästi aivan uhrin syyllistämiseltä. Onhan siihenkin usein osoitettavissa sarja valintoja miksi joku joutuu raiskauksen tai ryöstön uhriksi, mutta silti meillä taitaa olla yleisen käsityksen mukainen yhteinen sopimus olla syyllistämättä uhria näistä valinnoista. 

Ehkä toivoisit toimittavan toisin? Esim rikoksen uhrin saamaa apua tai korvauksia voitaisi rajoittaa sillä perusteella, että hän itse meni jengien suosimalle alueelle canada goose päällään? Koska sinähän osaat kertoa, ettei yksikään ihminen täydessä järjessä niin tee.

Koulukiusatulle voisi sanoa, että ihan on oma valinta jos et vaihda koulua ja jos annat kiusaajien päästä ihon alle. Ihmiset joilla on terve itsetunto eivät lällättelystä hätkähdä -näin voisin itse helposti jollekin epäonnekkaammalle lällätellä.

Turha uhriutua siitä, että sanon, että henkisesti epävakaassa tilanteessa olevan ihmisen kanssa ei kannata alkaa salasuhteeseen ja sotkea hänen ennestään sekaista elämäänsä pettämiskuvioilla.

Varsinkaan, jos oma asennoituminen on, että tämä suhde kertoo siitä, että on "parempi kuin ykkösnainen".

Miten akat selitätte että toisia naisia on näin paljon? Miksi ette kykene kritisoimaan miestä? Tehän itse julistaudutte heidän omaisuudekseen, nimikin vaihtuu isännän mukaan kuin mustalla or*alla. Or*ien nimet vaihdettiin, sekin on varmaan mielestänne romanttista :D

Tässä sitten miestenne kiitos. Eikö perheen pää oikein kykene kantamaan perhearvoja? Nauran jokaiselle petetylle nimenvaihtaja-akalle. Itse omistatte nimennekin seksihullulle, kiitos näkyy olevan suuri!

Eikö mies oikein halua omistautua teille ;) Eikö uusi sukunimi sidokaan teitä ukkoonne? Eikö perheen pää osaa oikein johtaa edes siitintään?

Vierailija kirjoitti:

Huomaa kyllä että täällä kärkkäimmin kommentoivat ovat nuoria tai muutoin ilman elämänkokemusta ja syvempää ymmärrystä. Hyvin mustavalkoinen maailma monella.

Ihminen on inhimillinen ja epätäydellinen. On elämäntilanteita joissa eri tarpeet nousee esiin, olipa suhteessa tai sinkku. Ei elämässä ratkaisut tekemisistään ole aina moraalisesti oikein, eikä mene muutenkaan kuin oppikirjasta. Tästä keskustelu on sinänsä turhaa koska jokaisella nousee esiin puolustusreaktio omien tekemisten suhteen. Tai petetyksi tulemisen pelko/muisto valtaa mielen.

Minut on jätetty toisen naisen vuoksi pitkästä liitosta. Se ei ollut sen toisen vika että rako tulla meidän liiton väliin oli luotu. Me emme hoitaneet liittoamme oikein, virheitä teki molemmat. Jos olisimme olleet rehellisiä toisillemme, ennenkaikkea itsellemme niin ero olisi tullut jo kauan ennen toista naista. Oli paljon asioita mihin olisimme voineet vaikuttaa mutta myös niitä mihin emme. Itse olin 20 vuotiaana ihan eri ihminen kuin nyt 40 vuotiaana, kuten puolisokin. Olimme kuitenkin sitoutuneita, liiankin joten sitkeästi yritimme vaikkei enää edes pohjaa ollut minkä päälle rakentaa. Edes lapset ei pitäneet meitä yhdessä.

Erosimme sopuisasti ja ystävinä. Puhuimme läpi asiat ja molemmat oli ihan samaa mieltä mikä liiton hajoitti, eikä se ollut toinen nainen.

Minä olin se sitkeämpi. Olin uskollinen yli 20 vuotta koska niin kuuluu olla. Halusin olla yhdessä lasten takia koska se tuntui oikealta. Mukavuudenhalu piti yhdessä, ero on työläs prosessi jonka vuoksi elämä muuttuu lopullisesti. Siihen liittyy paljon pelkoja, epävarmuutta ja huolta.

Erosta nyt muutama vuosi ja olen itse toinen nainen. Olenko ylpeä? En. Onko minulla huono itsetunto? Ei, löydän seuraa helposti, jopa ahdistavan helposti.

Kolkuttaako omatunto? Kyllä ja ei. Aionko viedä toisen miehen? En.

En ala yksityiskohtia kertomaan. Mutta kohdattiin ja pikkuhiljaa rakastuttiin. Molemmat kipuilee asian kanssa. Olemme puhuneet läpi kaiken mahdollisen, senkin olenko vain pientä piristystä harmaaseen arkeen, onko tunteet tätä vain kun emme voi viettää arkea yhdessä, miten hankalaa on nähdä kun moraaliset ongelmat velloo taustalla, häviääkö taika kun ero koittaa yms.

Mies oli eropuheet nostanut pöydälle jo aikaa ennen minua. Minä en ole etsinyt parisuhdetta, omat kipuiluni käyn sen vuoksi.

Vaimo ei halua erota, miestä mietityttää lapset. Niihin asioihin en puutu, en ole pyytänyt mitään enkä vaikuta asioihin taustalla, siis terapioimalla miestä.

En ole koskaan kokenut vastaavaa yhteyttä. Olen taistellut vastaan, suostunut vain kahteen tapaamiseen ja lopettanut usein yhteydenpidon, vain sortuakseni muutaman päivän päästä.

Mies tekee samaa, ei ole helppoa. En kuuntele heidän liiton murheita, en ole siihen oikea ihminen.

Onhan tämä raadollista. Mutta hyvin inhimillistä. Itsekkyys ja moraali taistelee keskenään.

Omasta kokemuksesta kuitenkin tiedän tämä voi päätyä miten vain. Ja olen siihen valmis. Jos he päättää jatkaa liittoaan niin vetäydyn, jos ero tulee, annan erorauhan. En puutu nytkään heidän liiton asioihin. Minä ja se mies olemme eri suhde, he ovat eri suhde, keskenään heidän pitää asiansa hoitaa.

Sanon vaan, että rohkaise miestä hakemaan keskusteluapua. Mun kumppanini ei aiemman eronsa yhteydessä "kehdannut", ei kokenut, että siitä olisi apua. Ja oli sairastua henkisesti päättämättömytensä ja syyllisyyden sekä pelkojensa kanssa. Kuitenkin kun hän eronsa keskellä joutui yllättäen tapaamaan kriisiosaston henkilökuntaa, oli tuo tapaaminen käänteentekevä sen kannalta että hän osasi tehdä viimein ratkaisuja ja tavallaan pelko poistui, tai ei kokonaan poistunut, mutta hän sai omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa perspektiiviä noiden ammattilaisten avulla. 

Minusta monesta kommentista paistaa sellainen, että jos jonkin asian olemassaolon torjuu mielestään, silloin sitä ei ole, eikä sitä tarvitse pelätä. Samantyyppistä kommentointia on esim koronnousuja tai taloudellisia vaikeuksia, työttömyyttä, käsittelevissä ketjuissa. Moni tahtoo ajatella niin, että kun ei koskaan tee virhearviointeja kuten joku muu saattaisi tehdä, välttyy tyystin vaikeuksilta ja murheilta.

Vierailija kirjoitti:

Huomaa kyllä että täällä kärkkäimmin kommentoivat ovat nuoria tai muutoin ilman elämänkokemusta ja syvempää ymmärrystä. Hyvin mustavalkoinen maailma monella.

Ihminen on inhimillinen ja epätäydellinen. On elämäntilanteita joissa eri tarpeet nousee esiin, olipa suhteessa tai sinkku. Ei elämässä ratkaisut tekemisistään ole aina moraalisesti oikein, eikä mene muutenkaan kuin oppikirjasta. Tästä keskustelu on sinänsä turhaa koska jokaisella nousee esiin puolustusreaktio omien tekemisten suhteen. Tai petetyksi tulemisen pelko/muisto valtaa mielen.

Minut on jätetty toisen naisen vuoksi pitkästä liitosta. Se ei ollut sen toisen vika että rako tulla meidän liiton väliin oli luotu. Me emme hoitaneet liittoamme oikein, virheitä teki molemmat. Jos olisimme olleet rehellisiä toisillemme, ennenkaikkea itsellemme niin ero olisi tullut jo kauan ennen toista naista. Oli paljon asioita mihin olisimme voineet vaikuttaa mutta myös niitä mihin emme. Itse olin 20 vuotiaana ihan eri ihminen kuin nyt 40 vuotiaana, kuten puolisokin. Olimme kuitenkin sitoutuneita, liiankin joten sitkeästi yritimme vaikkei enää edes pohjaa ollut minkä päälle rakentaa. Edes lapset ei pitäneet meitä yhdessä.

Erosimme sopuisasti ja ystävinä. Puhuimme läpi asiat ja molemmat oli ihan samaa mieltä mikä liiton hajoitti, eikä se ollut toinen nainen.

Minä olin se sitkeämpi. Olin uskollinen yli 20 vuotta koska niin kuuluu olla. Halusin olla yhdessä lasten takia koska se tuntui oikealta. Mukavuudenhalu piti yhdessä, ero on työläs prosessi jonka vuoksi elämä muuttuu lopullisesti. Siihen liittyy paljon pelkoja, epävarmuutta ja huolta.

Erosta nyt muutama vuosi ja olen itse toinen nainen. Olenko ylpeä? En. Onko minulla huono itsetunto? Ei, löydän seuraa helposti, jopa ahdistavan helposti.

Kolkuttaako omatunto? Kyllä ja ei. Aionko viedä toisen miehen? En.

En ala yksityiskohtia kertomaan. Mutta kohdattiin ja pikkuhiljaa rakastuttiin. Molemmat kipuilee asian kanssa. Olemme puhuneet läpi kaiken mahdollisen, senkin olenko vain pientä piristystä harmaaseen arkeen, onko tunteet tätä vain kun emme voi viettää arkea yhdessä, miten hankalaa on nähdä kun moraaliset ongelmat velloo taustalla, häviääkö taika kun ero koittaa yms.

Mies oli eropuheet nostanut pöydälle jo aikaa ennen minua. Minä en ole etsinyt parisuhdetta, omat kipuiluni käyn sen vuoksi.

Vaimo ei halua erota, miestä mietityttää lapset. Niihin asioihin en puutu, en ole pyytänyt mitään enkä vaikuta asioihin taustalla, siis terapioimalla miestä.

En ole koskaan kokenut vastaavaa yhteyttä. Olen taistellut vastaan, suostunut vain kahteen tapaamiseen ja lopettanut usein yhteydenpidon, vain sortuakseni muutaman päivän päästä.

Mies tekee samaa, ei ole helppoa. En kuuntele heidän liiton murheita, en ole siihen oikea ihminen.

Onhan tämä raadollista. Mutta hyvin inhimillistä. Itsekkyys ja moraali taistelee keskenään.

Omasta kokemuksesta kuitenkin tiedän tämä voi päätyä miten vain. Ja olen siihen valmis. Jos he päättää jatkaa liittoaan niin vetäydyn, jos ero tulee, annan erorauhan. En puutu nytkään heidän liiton asioihin. Minä ja se mies olemme eri suhde, he ovat eri suhde, keskenään heidän pitää asiansa hoitaa.

Jep, sanot ensiksi että sinut jätettiin toisen naisen takia pitkästä liitosta ja lapsiakin oli eli esiinnyt miehenä. Sitten myöhemmin sanot olevasi itse toinen nainen jollekin miehelle.

Ei uppoa nyt tällainen diipadaapa. Oletko sittenkin itse pettäjä jolla jostain kumpuava tarve tarinoida kliseitä täynnä olevaa huttua tänne samalla alentavasti muihin ketjun keskustelojoihin suhtautuen.

Taidat olla se mihin nimimerkki Kaffebulla viittasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kakkosnainen eroaa ykkösnaisesta psykologisesti? Onko kakkosnainen sitoutumiskyvytön?

Kakkosnaisilla on usein huono itsetunto. He pönkittävät itsetuntoaan ajattelemalla, että ovat jotenkin parempia naisia kuin ykkösnainen, koska "eihän se mies muuten pettäisi vaimoaan minun kanssa, minussa täytyy olla jotain, jota vaimosta ei löydy". Tosiasiassa pettäjämiehiä kiinnostaa toisessa naisessa tasan tarkkaan yksi asia, nimittäin pillu. Eikä kyse ole edes siitä, ettei sitä saisi vaimolta. Nämä miehet vaan haluavat panna ketä tahansa joka on siihen valmis.

ei minun tarvinnut sen kummemmin pohtia olenko parempi kuin rannalle jäänyt "ykkösnainen". Hän oli valehtelija ja manipuloiva moraaliton oman edun tavoittelija, joka mm yritti tulla raskaaksi mieheltä salaa, uhkaili itsemurhalla, viranomaisilla ja vaikka millä, stalkkasi ja käytti miestä taloudellisesti hyväkseen. [ja kaikesta em on kiitos vaan kirjallinen näyttö ennen kuin joku ehtii taas huutaa "hyväuskoinen hölmö!"]

Mies oli siis koukussa epävakaisiin tunnetiloihin, draamaan ja jännänaisiin. En missään nimessä suostuisi minkäänlaiseen suhteeseen ihmisen kanssa, jolla on noin sotkuinen tunne-elämä.

Juoksisin. En enää järjen kasvettua päähän hyväksy edes kavereiksi ihmisiä, jotka ovat onnistuneet sotkemaan itsensä täyskreiseihin suhteisiin. Vähän kovaa, mutta yleensä sitä haetaan tuota ja siksi sitä elämässäkin on. Suostun tekemisiin vain henkisesti tasapainoisten kanssa.

Oppirahat, nääs.

Vähän off-topicina tähän: mulla on erittäinkin tervepäinen ystävä, joka eli vuosia suhteessa, jonka viimeinen abaut 1,5 vuotta olivat jotain aivan sairasta. Niin kauan kun nuori perhe eli vieraassa kaupungissa, meni kaikki hyvin, elämä oli ihan normaalia perhe-elämää. Mutta kun he muuttivat takaisin kotiseudulle lähelle vanhoja ystäviä ja perhettä, koki miehensä ilmeisesti menettävänsä jotenkin otettaan ja alkoi kiristämään hiljalleen kontrolliaan. Kaveri ei voinut käydä lopulta edes kuntosalilla ilman riidan haastamista ja kuulustelua. Lähteminen ei ole niin helposti tehty kuin sanottu kun on lapset, sitä vaan toivoo, että toisella olisi vaikka työstressi jonka mentyä ohi tilanne muuttuu takaisin sellaiseksi kuin joskus oli, normaaliksi. No ei muuttunut vaan paheni.

Tämä vaan kommenttina kun vähän suoraan sanottuna loukkaava tuo näkemys, että ihminen olisi itsessään jotenkin koukussa draamaan ja 'epävakaisiin tunnetiloihin' jos on eronnut (henkisesti) väkivaltaisesta suhteesta..

Jos eroaminen on tapahtunut toisen draaman kaaren kautta, eli pettämisen, niin kyllä väitän, että on koukussa draamaan.

On totta, että ihmiselämässä sattuu ja tapahtuu. Mutta eihän henkisesti tasapainossa oleva ihminen edes sorru mihinkään kiristykseen ja alistukseen lapsien tms takia, vaan ymmärtää, että juurikin lapsien takia henkisesti tai fyysisesti väkivaltainen suhde on  heti lopetettava.

Tämän sanominen on loukkaavaa, tiedän sen. Siitä huolimatta sanon, että missään nimessä en alkaisi suhteeseen miehen kanssa, joka kamppailee itsensä ja toisen kanssa ulos henkisesti (tai fyysisesti) väkivaltaisesta suhteesta. En näe, mitä hyvää toisin tilanteeseen, ongelmat ja hankaluudet ja suoranaiset vaarat näen.

"eihän henkisesti tasapainossa oleva ihminen edes sorru mihinkään kiristykseen ja alistukseen". Psykologit ovat eri mieltä, ellei toki mielestäsi henkistä epätasapainoisuutta ole kiltteys ja luottamuksen tunteminen toisia ihmisiä kohtaan. 

https://yle.fi/a/3-5092324

https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/c95966ac-d3fe-43d6-882c-0feb…

Kulostaa epäilyttävästi aivan uhrin syyllistämiseltä. Onhan siihenkin usein osoitettavissa sarja valintoja miksi joku joutuu raiskauksen tai ryöstön uhriksi, mutta silti meillä taitaa olla yleisen käsityksen mukainen yhteinen sopimus olla syyllistämättä uhria näistä valinnoista. 

Ehkä toivoisit toimittavan toisin? Esim rikoksen uhrin saamaa apua tai korvauksia voitaisi rajoittaa sillä perusteella, että hän itse meni jengien suosimalle alueelle canada goose päällään? Koska sinähän osaat kertoa, ettei yksikään ihminen täydessä järjessä niin tee.

Koulukiusatulle voisi sanoa, että ihan on oma valinta jos et vaihda koulua ja jos annat kiusaajien päästä ihon alle. Ihmiset joilla on terve itsetunto eivät lällättelystä hätkähdä -näin voisin itse helposti jollekin epäonnekkaammalle lällätellä.

Turha uhriutua siitä, että sanon, että henkisesti epävakaassa tilanteessa olevan ihmisen kanssa ei kannata alkaa salasuhteeseen ja sotkea hänen ennestään sekaista elämäänsä pettämiskuvioilla.

Varsinkaan, jos oma asennoituminen on, että tämä suhde kertoo siitä, että on "parempi kuin ykkösnainen".

Mutta tätähän et edes sanonut. Esitit, että lainaamasi kirjoittajan kumppani oli koukussa jännänaisiin, koska oli joutunut aiemmassa suhteessa jonkinlaisen henkisen väkivallan kohteeksi. Sitten kerroit, että minun ystäväni on henkisesti epätasapainoinen, koska "sortui kiristykseen ja alistukseen" kun jäi odottamaan tilanteen liitossaan kääntyvän paremmaksi.

Minusta olet varsin lapsellinen ja luulisin melko elämää kokematon jos todella olet sitä mieltä, että kun vanhempien välillä esiintyy henkistä väkivaltaa, on jo lastenkin vuoksi lähdettävä "heti" tai on henkisesti epätasapainoinen.  Jos itse arvioisit omaa käytöstäsi, koska myönnät viimeksi olleesi henkisesti väkivaltainen kumppaniasi kohtaan? Minä myönnän manipuloineeni omani parturiin vain pari viikkoa sitten ensin ehdottamalla, sitten nälvimällä ja lopulta päättämällä hänen puolestaan. En ole ylpeä tuosta, mutta ihan  kun seuraa pariskuntia tuttavapiirissä tai niin sanotusti Prismassa, on henkinen kaltoinkohtelu ja manipulointi ainakin lieväasteisena varsin yleistä. Sulla on luultavasti asteikko huoneentauluna, mikä kiistattomasti näyttää sinulle koska on aika lähteä "heti", jottei olisi aivan henkisesti tasapainoton ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaa kyllä että täällä kärkkäimmin kommentoivat ovat nuoria tai muutoin ilman elämänkokemusta ja syvempää ymmärrystä. Hyvin mustavalkoinen maailma monella.

Ihminen on inhimillinen ja epätäydellinen. On elämäntilanteita joissa eri tarpeet nousee esiin, olipa suhteessa tai sinkku. Ei elämässä ratkaisut tekemisistään ole aina moraalisesti oikein, eikä mene muutenkaan kuin oppikirjasta. Tästä keskustelu on sinänsä turhaa koska jokaisella nousee esiin puolustusreaktio omien tekemisten suhteen. Tai petetyksi tulemisen pelko/muisto valtaa mielen.

Minut on jätetty toisen naisen vuoksi pitkästä liitosta. Se ei ollut sen toisen vika että rako tulla meidän liiton väliin oli luotu. Me emme hoitaneet liittoamme oikein, virheitä teki molemmat. Jos olisimme olleet rehellisiä toisillemme, ennenkaikkea itsellemme niin ero olisi tullut jo kauan ennen toista naista. Oli paljon asioita mihin olisimme voineet vaikuttaa mutta myös niitä mihin emme. Itse olin 20 vuotiaana ihan eri ihminen kuin nyt 40 vuotiaana, kuten puolisokin. Olimme kuitenkin sitoutuneita, liiankin joten sitkeästi yritimme vaikkei enää edes pohjaa ollut minkä päälle rakentaa. Edes lapset ei pitäneet meitä yhdessä.

Erosimme sopuisasti ja ystävinä. Puhuimme läpi asiat ja molemmat oli ihan samaa mieltä mikä liiton hajoitti, eikä se ollut toinen nainen.

Minä olin se sitkeämpi. Olin uskollinen yli 20 vuotta koska niin kuuluu olla. Halusin olla yhdessä lasten takia koska se tuntui oikealta. Mukavuudenhalu piti yhdessä, ero on työläs prosessi jonka vuoksi elämä muuttuu lopullisesti. Siihen liittyy paljon pelkoja, epävarmuutta ja huolta.

Erosta nyt muutama vuosi ja olen itse toinen nainen. Olenko ylpeä? En. Onko minulla huono itsetunto? Ei, löydän seuraa helposti, jopa ahdistavan helposti.

Kolkuttaako omatunto? Kyllä ja ei. Aionko viedä toisen miehen? En.

En ala yksityiskohtia kertomaan. Mutta kohdattiin ja pikkuhiljaa rakastuttiin. Molemmat kipuilee asian kanssa. Olemme puhuneet läpi kaiken mahdollisen, senkin olenko vain pientä piristystä harmaaseen arkeen, onko tunteet tätä vain kun emme voi viettää arkea yhdessä, miten hankalaa on nähdä kun moraaliset ongelmat velloo taustalla, häviääkö taika kun ero koittaa yms.

Mies oli eropuheet nostanut pöydälle jo aikaa ennen minua. Minä en ole etsinyt parisuhdetta, omat kipuiluni käyn sen vuoksi.

Vaimo ei halua erota, miestä mietityttää lapset. Niihin asioihin en puutu, en ole pyytänyt mitään enkä vaikuta asioihin taustalla, siis terapioimalla miestä.

En ole koskaan kokenut vastaavaa yhteyttä. Olen taistellut vastaan, suostunut vain kahteen tapaamiseen ja lopettanut usein yhteydenpidon, vain sortuakseni muutaman päivän päästä.

Mies tekee samaa, ei ole helppoa. En kuuntele heidän liiton murheita, en ole siihen oikea ihminen.

Onhan tämä raadollista. Mutta hyvin inhimillistä. Itsekkyys ja moraali taistelee keskenään.

Omasta kokemuksesta kuitenkin tiedän tämä voi päätyä miten vain. Ja olen siihen valmis. Jos he päättää jatkaa liittoaan niin vetäydyn, jos ero tulee, annan erorauhan. En puutu nytkään heidän liiton asioihin. Minä ja se mies olemme eri suhde, he ovat eri suhde, keskenään heidän pitää asiansa hoitaa.

Sanon vaan, että rohkaise miestä hakemaan keskusteluapua. Mun kumppanini ei aiemman eronsa yhteydessä "kehdannut", ei kokenut, että siitä olisi apua. Ja oli sairastua henkisesti päättämättömytensä ja syyllisyyden sekä pelkojensa kanssa. Kuitenkin kun hän eronsa keskellä joutui yllättäen tapaamaan kriisiosaston henkilökuntaa, oli tuo tapaaminen käänteentekevä sen kannalta että hän osasi tehdä viimein ratkaisuja ja tavallaan pelko poistui, tai ei kokonaan poistunut, mutta hän sai omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa perspektiiviä noiden ammattilaisten avulla. 

Minusta monesta kommentista paistaa sellainen, että jos jonkin asian olemassaolon torjuu mielestään, silloin sitä ei ole, eikä sitä tarvitse pelätä. Samantyyppistä kommentointia on esim koronnousuja tai taloudellisia vaikeuksia, työttömyyttä, käsittelevissä ketjuissa. Moni tahtoo ajatella niin, että kun ei koskaan tee virhearviointeja kuten joku muu saattaisi tehdä, välttyy tyystin vaikeuksilta ja murheilta.

Kiitos ihanasta viestistäsi. Olen sanonut miehelle että hakisi keskusteluapua, joko yksin tai yhdessä tai molempia.

Hän kipuillut eromietteitä pitkään, yksin. On totta että minun ilmestyminen kuvioihin ei ole auttanut. Tiedetään molemmat että ongelmat ja haasteet alkaa juurikin siitä pisteestä jos päätämme haluta olla yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaa kyllä että täällä kärkkäimmin kommentoivat ovat nuoria tai muutoin ilman elämänkokemusta ja syvempää ymmärrystä. Hyvin mustavalkoinen maailma monella.

Ihminen on inhimillinen ja epätäydellinen. On elämäntilanteita joissa eri tarpeet nousee esiin, olipa suhteessa tai sinkku. Ei elämässä ratkaisut tekemisistään ole aina moraalisesti oikein, eikä mene muutenkaan kuin oppikirjasta. Tästä keskustelu on sinänsä turhaa koska jokaisella nousee esiin puolustusreaktio omien tekemisten suhteen. Tai petetyksi tulemisen pelko/muisto valtaa mielen.

Minut on jätetty toisen naisen vuoksi pitkästä liitosta. Se ei ollut sen toisen vika että rako tulla meidän liiton väliin oli luotu. Me emme hoitaneet liittoamme oikein, virheitä teki molemmat. Jos olisimme olleet rehellisiä toisillemme, ennenkaikkea itsellemme niin ero olisi tullut jo kauan ennen toista naista. Oli paljon asioita mihin olisimme voineet vaikuttaa mutta myös niitä mihin emme. Itse olin 20 vuotiaana ihan eri ihminen kuin nyt 40 vuotiaana, kuten puolisokin. Olimme kuitenkin sitoutuneita, liiankin joten sitkeästi yritimme vaikkei enää edes pohjaa ollut minkä päälle rakentaa. Edes lapset ei pitäneet meitä yhdessä.

Erosimme sopuisasti ja ystävinä. Puhuimme läpi asiat ja molemmat oli ihan samaa mieltä mikä liiton hajoitti, eikä se ollut toinen nainen.

Minä olin se sitkeämpi. Olin uskollinen yli 20 vuotta koska niin kuuluu olla. Halusin olla yhdessä lasten takia koska se tuntui oikealta. Mukavuudenhalu piti yhdessä, ero on työläs prosessi jonka vuoksi elämä muuttuu lopullisesti. Siihen liittyy paljon pelkoja, epävarmuutta ja huolta.

Erosta nyt muutama vuosi ja olen itse toinen nainen. Olenko ylpeä? En. Onko minulla huono itsetunto? Ei, löydän seuraa helposti, jopa ahdistavan helposti.

Kolkuttaako omatunto? Kyllä ja ei. Aionko viedä toisen miehen? En.

En ala yksityiskohtia kertomaan. Mutta kohdattiin ja pikkuhiljaa rakastuttiin. Molemmat kipuilee asian kanssa. Olemme puhuneet läpi kaiken mahdollisen, senkin olenko vain pientä piristystä harmaaseen arkeen, onko tunteet tätä vain kun emme voi viettää arkea yhdessä, miten hankalaa on nähdä kun moraaliset ongelmat velloo taustalla, häviääkö taika kun ero koittaa yms.

Mies oli eropuheet nostanut pöydälle jo aikaa ennen minua. Minä en ole etsinyt parisuhdetta, omat kipuiluni käyn sen vuoksi.

Vaimo ei halua erota, miestä mietityttää lapset. Niihin asioihin en puutu, en ole pyytänyt mitään enkä vaikuta asioihin taustalla, siis terapioimalla miestä.

En ole koskaan kokenut vastaavaa yhteyttä. Olen taistellut vastaan, suostunut vain kahteen tapaamiseen ja lopettanut usein yhteydenpidon, vain sortuakseni muutaman päivän päästä.

Mies tekee samaa, ei ole helppoa. En kuuntele heidän liiton murheita, en ole siihen oikea ihminen.

Onhan tämä raadollista. Mutta hyvin inhimillistä. Itsekkyys ja moraali taistelee keskenään.

Omasta kokemuksesta kuitenkin tiedän tämä voi päätyä miten vain. Ja olen siihen valmis. Jos he päättää jatkaa liittoaan niin vetäydyn, jos ero tulee, annan erorauhan. En puutu nytkään heidän liiton asioihin. Minä ja se mies olemme eri suhde, he ovat eri suhde, keskenään heidän pitää asiansa hoitaa.

Jep, sanot ensiksi että sinut jätettiin toisen naisen takia pitkästä liitosta ja lapsiakin oli eli esiinnyt miehenä. Sitten myöhemmin sanot olevasi itse toinen nainen jollekin miehelle.

Ei uppoa nyt tällainen diipadaapa. Oletko sittenkin itse pettäjä jolla jostain kumpuava tarve tarinoida kliseitä täynnä olevaa huttua tänne samalla alentavasti muihin ketjun keskustelojoihin suhtautuen.

Taidat olla se mihin nimimerkki Kaffebulla viittasi.

täh?

Vierailija kirjoitti:

Huomaa kyllä että täällä kärkkäimmin kommentoivat ovat nuoria tai muutoin ilman elämänkokemusta ja syvempää ymmärrystä. Hyvin mustavalkoinen maailma monella.

-------

Vaimo ei halua erota, miestä mietityttää lapset. Niihin asioihin en puutu, en ole pyytänyt mitään enkä vaikuta asioihin taustalla, siis terapioimalla miestä.

Tai sitten on meitä, jotka kommentoimme nimenomaan samoja asioita kokeneena, nähneenä, mihin se yleensä, sanotaan nyt 7/10 kertaa johtaa. Joilla todellakin on elämänkokemusta nähdä, että mitkään harmaan sävyt eivät auta, vaan samaan ansaan lankeaa hyvin moni.

Onkin aika outoa, että sinä, joka olet kokenut, että eron voi aivan sopuisasti ja yhteisymmärryksessä ottaa, menet suoraan sanottuna vanhaan lankaan, jossa "vaimo ei halua erota ja miestä mietityttää lapset". Oletko varma, että jos vaimo tietäisi tilanteen, että mies on nyt kerta kaikkiaan löytänyt sielunkumppaninsa, eikä edes aiemmin tiennyt, mitä syvä yhteys on, hän edelleenkään ei haluaisi erota?

Ja vaikka näin olisikin, vaimolla valitettavasti ei tulisi edes olla mitään sananvaltaa siihen, että mies haluaa erota ja eroaa. Jos siis mies ihan totta haluaa erota.

Lapsien tulisi mietityttää molempia. Itse sopuisasti ja fiksusti eronneena tietänet, että oikeastaan se on lapsien etu nimenomaan, että lakataan hampaat irvessä yrittämästä. Miksi siis juuri tämän miehen kohdalla on toisin?

En halua maalailla piruja, mutta valitettavasti alat todennäköisesti pian - halusit tai et - kuulla, miten epävakaa vaimo on ja siksi tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kakkosnainen eroaa ykkösnaisesta psykologisesti? Onko kakkosnainen sitoutumiskyvytön?

Kakkosnaisilla on usein huono itsetunto. He pönkittävät itsetuntoaan ajattelemalla, että ovat jotenkin parempia naisia kuin ykkösnainen, koska "eihän se mies muuten pettäisi vaimoaan minun kanssa, minussa täytyy olla jotain, jota vaimosta ei löydy". Tosiasiassa pettäjämiehiä kiinnostaa toisessa naisessa tasan tarkkaan yksi asia, nimittäin pillu. Eikä kyse ole edes siitä, ettei sitä saisi vaimolta. Nämä miehet vaan haluavat panna ketä tahansa joka on siihen valmis.

ei minun tarvinnut sen kummemmin pohtia olenko parempi kuin rannalle jäänyt "ykkösnainen". Hän oli valehtelija ja manipuloiva moraaliton oman edun tavoittelija, joka mm yritti tulla raskaaksi mieheltä salaa, uhkaili itsemurhalla, viranomaisilla ja vaikka millä, stalkkasi ja käytti miestä taloudellisesti hyväkseen. [ja kaikesta em on kiitos vaan kirjallinen näyttö ennen kuin joku ehtii taas huutaa "hyväuskoinen hölmö!"]

Mies oli siis koukussa epävakaisiin tunnetiloihin, draamaan ja jännänaisiin. En missään nimessä suostuisi minkäänlaiseen suhteeseen ihmisen kanssa, jolla on noin sotkuinen tunne-elämä.

Juoksisin. En enää järjen kasvettua päähän hyväksy edes kavereiksi ihmisiä, jotka ovat onnistuneet sotkemaan itsensä täyskreiseihin suhteisiin. Vähän kovaa, mutta yleensä sitä haetaan tuota ja siksi sitä elämässäkin on. Suostun tekemisiin vain henkisesti tasapainoisten kanssa.

Oppirahat, nääs.

Vähän off-topicina tähän: mulla on erittäinkin tervepäinen ystävä, joka eli vuosia suhteessa, jonka viimeinen abaut 1,5 vuotta olivat jotain aivan sairasta. Niin kauan kun nuori perhe eli vieraassa kaupungissa, meni kaikki hyvin, elämä oli ihan normaalia perhe-elämää. Mutta kun he muuttivat takaisin kotiseudulle lähelle vanhoja ystäviä ja perhettä, koki miehensä ilmeisesti menettävänsä jotenkin otettaan ja alkoi kiristämään hiljalleen kontrolliaan. Kaveri ei voinut käydä lopulta edes kuntosalilla ilman riidan haastamista ja kuulustelua. Lähteminen ei ole niin helposti tehty kuin sanottu kun on lapset, sitä vaan toivoo, että toisella olisi vaikka työstressi jonka mentyä ohi tilanne muuttuu takaisin sellaiseksi kuin joskus oli, normaaliksi. No ei muuttunut vaan paheni.

Tämä vaan kommenttina kun vähän suoraan sanottuna loukkaava tuo näkemys, että ihminen olisi itsessään jotenkin koukussa draamaan ja 'epävakaisiin tunnetiloihin' jos on eronnut (henkisesti) väkivaltaisesta suhteesta..

Jos eroaminen on tapahtunut toisen draaman kaaren kautta, eli pettämisen, niin kyllä väitän, että on koukussa draamaan.

On totta, että ihmiselämässä sattuu ja tapahtuu. Mutta eihän henkisesti tasapainossa oleva ihminen edes sorru mihinkään kiristykseen ja alistukseen lapsien tms takia, vaan ymmärtää, että juurikin lapsien takia henkisesti tai fyysisesti väkivaltainen suhde on  heti lopetettava.

Tämän sanominen on loukkaavaa, tiedän sen. Siitä huolimatta sanon, että missään nimessä en alkaisi suhteeseen miehen kanssa, joka kamppailee itsensä ja toisen kanssa ulos henkisesti (tai fyysisesti) väkivaltaisesta suhteesta. En näe, mitä hyvää toisin tilanteeseen, ongelmat ja hankaluudet ja suoranaiset vaarat näen.

"eihän henkisesti tasapainossa oleva ihminen edes sorru mihinkään kiristykseen ja alistukseen". Psykologit ovat eri mieltä, ellei toki mielestäsi henkistä epätasapainoisuutta ole kiltteys ja luottamuksen tunteminen toisia ihmisiä kohtaan. 

https://yle.fi/a/3-5092324

https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/c95966ac-d3fe-43d6-882c-0feb…

Kulostaa epäilyttävästi aivan uhrin syyllistämiseltä. Onhan siihenkin usein osoitettavissa sarja valintoja miksi joku joutuu raiskauksen tai ryöstön uhriksi, mutta silti meillä taitaa olla yleisen käsityksen mukainen yhteinen sopimus olla syyllistämättä uhria näistä valinnoista. 

Ehkä toivoisit toimittavan toisin? Esim rikoksen uhrin saamaa apua tai korvauksia voitaisi rajoittaa sillä perusteella, että hän itse meni jengien suosimalle alueelle canada goose päällään? Koska sinähän osaat kertoa, ettei yksikään ihminen täydessä järjessä niin tee.

Koulukiusatulle voisi sanoa, että ihan on oma valinta jos et vaihda koulua ja jos annat kiusaajien päästä ihon alle. Ihmiset joilla on terve itsetunto eivät lällättelystä hätkähdä -näin voisin itse helposti jollekin epäonnekkaammalle lällätellä.

Turha uhriutua siitä, että sanon, että henkisesti epävakaassa tilanteessa olevan ihmisen kanssa ei kannata alkaa salasuhteeseen ja sotkea hänen ennestään sekaista elämäänsä pettämiskuvioilla.

Varsinkaan, jos oma asennoituminen on, että tämä suhde kertoo siitä, että on "parempi kuin ykkösnainen".

Mutta tätähän et edes sanonut. Esitit, että lainaamasi kirjoittajan kumppani oli koukussa jännänaisiin, koska oli joutunut aiemmassa suhteessa jonkinlaisen henkisen väkivallan kohteeksi. Sitten kerroit, että minun ystäväni on henkisesti epätasapainoinen, koska "sortui kiristykseen ja alistukseen" kun jäi odottamaan tilanteen liitossaan kääntyvän paremmaksi.

Minusta olet varsin lapsellinen ja luulisin melko elämää kokematon jos todella olet sitä mieltä, että kun vanhempien välillä esiintyy henkistä väkivaltaa, on jo lastenkin vuoksi lähdettävä "heti" tai on henkisesti epätasapainoinen.  Jos itse arvioisit omaa käytöstäsi, koska myönnät viimeksi olleesi henkisesti väkivaltainen kumppaniasi kohtaan? Minä myönnän manipuloineeni omani parturiin vain pari viikkoa sitten ensin ehdottamalla, sitten nälvimällä ja lopulta päättämällä hänen puolestaan. En ole ylpeä tuosta, mutta ihan  kun seuraa pariskuntia tuttavapiirissä tai niin sanotusti Prismassa, on henkinen kaltoinkohtelu ja manipulointi ainakin lieväasteisena varsin yleistä. Sulla on luultavasti asteikko huoneentauluna, mikä kiistattomasti näyttää sinulle koska on aika lähteä "heti", jottei olisi aivan henkisesti tasapainoton ihminen.

Otapa nyt ihan rauhallisesti. Hengitä syvään hetki. Kyllä pettämisen vuoksi pitää lähteä ja heti.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteen rikkoutumisen on vastuussa vain ja ainoastaan parisuhteen osapuolet. Se joka antaa parisuhteen mennä tilanteeseen että siellä on tilaa kolmannelle, se joka pettää. Perhe rikkoutuu vasta kun parisuhde ensin hajoaa. Se tila johon toinen nainen/mies mahtui alkoi muodostumaan kauan ennen kuin hän oli kuvioissa.

Tää klisee tulee usein vastaan. Oikeastihan kaikissa pitkissä liitoissa on välillä niitä ylä- ja alamäkiä, henkilökohtaisia kriisejä, kasvua ja sen sellaista. Myötä- ja vastoinkäymisissä, vai mitä?

Sanoisin että moni kolmas pyörä usein haistaa tämän pienen ja usein ihan väliaikaisen raon ja käyttää tilannetta hyväkseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kakkosnainen eroaa ykkösnaisesta psykologisesti? Onko kakkosnainen sitoutumiskyvytön?

Kakkosnaisilla on usein huono itsetunto. He pönkittävät itsetuntoaan ajattelemalla, että ovat jotenkin parempia naisia kuin ykkösnainen, koska "eihän se mies muuten pettäisi vaimoaan minun kanssa, minussa täytyy olla jotain, jota vaimosta ei löydy". Tosiasiassa pettäjämiehiä kiinnostaa toisessa naisessa tasan tarkkaan yksi asia, nimittäin pillu. Eikä kyse ole edes siitä, ettei sitä saisi vaimolta. Nämä miehet vaan haluavat panna ketä tahansa joka on siihen valmis.

ei minun tarvinnut sen kummemmin pohtia olenko parempi kuin rannalle jäänyt "ykkösnainen". Hän oli valehtelija ja manipuloiva moraaliton oman edun tavoittelija, joka mm yritti tulla raskaaksi mieheltä salaa, uhkaili itsemurhalla, viranomaisilla ja vaikka millä, stalkkasi ja käytti miestä taloudellisesti hyväkseen. [ja kaikesta em on kiitos vaan kirjallinen näyttö ennen kuin joku ehtii taas huutaa "hyväuskoinen hölmö!"]

Mies oli siis koukussa epävakaisiin tunnetiloihin, draamaan ja jännänaisiin. En missään nimessä suostuisi minkäänlaiseen suhteeseen ihmisen kanssa, jolla on noin sotkuinen tunne-elämä.

Juoksisin. En enää järjen kasvettua päähän hyväksy edes kavereiksi ihmisiä, jotka ovat onnistuneet sotkemaan itsensä täyskreiseihin suhteisiin. Vähän kovaa, mutta yleensä sitä haetaan tuota ja siksi sitä elämässäkin on. Suostun tekemisiin vain henkisesti tasapainoisten kanssa.

Oppirahat, nääs.

Vähän off-topicina tähän: mulla on erittäinkin tervepäinen ystävä, joka eli vuosia suhteessa, jonka viimeinen abaut 1,5 vuotta olivat jotain aivan sairasta. Niin kauan kun nuori perhe eli vieraassa kaupungissa, meni kaikki hyvin, elämä oli ihan normaalia perhe-elämää. Mutta kun he muuttivat takaisin kotiseudulle lähelle vanhoja ystäviä ja perhettä, koki miehensä ilmeisesti menettävänsä jotenkin otettaan ja alkoi kiristämään hiljalleen kontrolliaan. Kaveri ei voinut käydä lopulta edes kuntosalilla ilman riidan haastamista ja kuulustelua. Lähteminen ei ole niin helposti tehty kuin sanottu kun on lapset, sitä vaan toivoo, että toisella olisi vaikka työstressi jonka mentyä ohi tilanne muuttuu takaisin sellaiseksi kuin joskus oli, normaaliksi. No ei muuttunut vaan paheni.

Tämä vaan kommenttina kun vähän suoraan sanottuna loukkaava tuo näkemys, että ihminen olisi itsessään jotenkin koukussa draamaan ja 'epävakaisiin tunnetiloihin' jos on eronnut (henkisesti) väkivaltaisesta suhteesta..

Jos eroaminen on tapahtunut toisen draaman kaaren kautta, eli pettämisen, niin kyllä väitän, että on koukussa draamaan.

On totta, että ihmiselämässä sattuu ja tapahtuu. Mutta eihän henkisesti tasapainossa oleva ihminen edes sorru mihinkään kiristykseen ja alistukseen lapsien tms takia, vaan ymmärtää, että juurikin lapsien takia henkisesti tai fyysisesti väkivaltainen suhde on  heti lopetettava.

Tämän sanominen on loukkaavaa, tiedän sen. Siitä huolimatta sanon, että missään nimessä en alkaisi suhteeseen miehen kanssa, joka kamppailee itsensä ja toisen kanssa ulos henkisesti (tai fyysisesti) väkivaltaisesta suhteesta. En näe, mitä hyvää toisin tilanteeseen, ongelmat ja hankaluudet ja suoranaiset vaarat näen.

"eihän henkisesti tasapainossa oleva ihminen edes sorru mihinkään kiristykseen ja alistukseen". Psykologit ovat eri mieltä, ellei toki mielestäsi henkistä epätasapainoisuutta ole kiltteys ja luottamuksen tunteminen toisia ihmisiä kohtaan. 

https://yle.fi/a/3-5092324

https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/c95966ac-d3fe-43d6-882c-0feb…

Kulostaa epäilyttävästi aivan uhrin syyllistämiseltä. Onhan siihenkin usein osoitettavissa sarja valintoja miksi joku joutuu raiskauksen tai ryöstön uhriksi, mutta silti meillä taitaa olla yleisen käsityksen mukainen yhteinen sopimus olla syyllistämättä uhria näistä valinnoista. 

Ehkä toivoisit toimittavan toisin? Esim rikoksen uhrin saamaa apua tai korvauksia voitaisi rajoittaa sillä perusteella, että hän itse meni jengien suosimalle alueelle canada goose päällään? Koska sinähän osaat kertoa, ettei yksikään ihminen täydessä järjessä niin tee.

Koulukiusatulle voisi sanoa, että ihan on oma valinta jos et vaihda koulua ja jos annat kiusaajien päästä ihon alle. Ihmiset joilla on terve itsetunto eivät lällättelystä hätkähdä -näin voisin itse helposti jollekin epäonnekkaammalle lällätellä.

Turha uhriutua siitä, että sanon, että henkisesti epävakaassa tilanteessa olevan ihmisen kanssa ei kannata alkaa salasuhteeseen ja sotkea hänen ennestään sekaista elämäänsä pettämiskuvioilla.

Varsinkaan, jos oma asennoituminen on, että tämä suhde kertoo siitä, että on "parempi kuin ykkösnainen".

Mutta tätähän et edes sanonut. Esitit, että lainaamasi kirjoittajan kumppani oli koukussa jännänaisiin, koska oli joutunut aiemmassa suhteessa jonkinlaisen henkisen väkivallan kohteeksi. Sitten kerroit, että minun ystäväni on henkisesti epätasapainoinen, koska "sortui kiristykseen ja alistukseen" kun jäi odottamaan tilanteen liitossaan kääntyvän paremmaksi.

Minusta olet varsin lapsellinen ja luulisin melko elämää kokematon jos todella olet sitä mieltä, että kun vanhempien välillä esiintyy henkistä väkivaltaa, on jo lastenkin vuoksi lähdettävä "heti" tai on henkisesti epätasapainoinen.  Jos itse arvioisit omaa käytöstäsi, koska myönnät viimeksi olleesi henkisesti väkivaltainen kumppaniasi kohtaan? Minä myönnän manipuloineeni omani parturiin vain pari viikkoa sitten ensin ehdottamalla, sitten nälvimällä ja lopulta päättämällä hänen puolestaan. En ole ylpeä tuosta, mutta ihan  kun seuraa pariskuntia tuttavapiirissä tai niin sanotusti Prismassa, on henkinen kaltoinkohtelu ja manipulointi ainakin lieväasteisena varsin yleistä. Sulla on luultavasti asteikko huoneentauluna, mikä kiistattomasti näyttää sinulle koska on aika lähteä "heti", jottei olisi aivan henkisesti tasapainoton ihminen.

Olimme sen verran lapsellisia mennessämme yhteen, että emme vielä olleet oppineet tuollaista manipuloinnin ja puolesta päättämisen kulttuuria lainkaan. Puhumme siis asiat suoraan. Jos mua miehen kuontalo häiritsee, sanon sen, mutta kyllä se on hänen päätöksensä, mitä sille tekee. Omahan on tukkansa ja imagonsa. Miksi muuten tunsit tarvetta päättää siitä, koska miehesi käy parturissa? Mitä saavutit?

Minä sanoin, että olen oppirahani maksanut ja nykyään katson tarkemmin seuraani. Eli myönnän ja myönsin olevani kova, miksei myös loukkaava, kun sanon, että en halua lähipiiriini henkilöitä, joilla on draamaviettiä tai sekaista draamaa elämässään.

Ja kyllä mulla on asteikko, joka kehottaa lähtemään heti. Se heti tulee vastaan juuri silloin, kun täysin normijärkinen (kuten kuvailit) ihminen alkaa muuttumaan kontrolloiduksi alistujaksi. Jos sä olet sitä mieltä, että siinä jotain pitää vielä katsella, toivoa ja rukoilla, se on sinun kantasi. Minä olisin ystävälläni aika painokkaasti kertonut, että hänen muutoksensa on huolestuttava, eikä pidemmän päälle lapsille edullinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kakkosnainen eroaa ykkösnaisesta psykologisesti? Onko kakkosnainen sitoutumiskyvytön?

Kakkosnaisilla on usein huono itsetunto. He pönkittävät itsetuntoaan ajattelemalla, että ovat jotenkin parempia naisia kuin ykkösnainen, koska "eihän se mies muuten pettäisi vaimoaan minun kanssa, minussa täytyy olla jotain, jota vaimosta ei löydy". Tosiasiassa pettäjämiehiä kiinnostaa toisessa naisessa tasan tarkkaan yksi asia, nimittäin pillu. Eikä kyse ole edes siitä, ettei sitä saisi vaimolta. Nämä miehet vaan haluavat panna ketä tahansa joka on siihen valmis.

ei minun tarvinnut sen kummemmin pohtia olenko parempi kuin rannalle jäänyt "ykkösnainen". Hän oli valehtelija ja manipuloiva moraaliton oman edun tavoittelija, joka mm yritti tulla raskaaksi mieheltä salaa, uhkaili itsemurhalla, viranomaisilla ja vaikka millä, stalkkasi ja käytti miestä taloudellisesti hyväkseen. [ja kaikesta em on kiitos vaan kirjallinen näyttö ennen kuin joku ehtii taas huutaa "hyväuskoinen hölmö!"]

Mies oli siis koukussa epävakaisiin tunnetiloihin, draamaan ja jännänaisiin. En missään nimessä suostuisi minkäänlaiseen suhteeseen ihmisen kanssa, jolla on noin sotkuinen tunne-elämä.

Juoksisin. En enää järjen kasvettua päähän hyväksy edes kavereiksi ihmisiä, jotka ovat onnistuneet sotkemaan itsensä täyskreiseihin suhteisiin. Vähän kovaa, mutta yleensä sitä haetaan tuota ja siksi sitä elämässäkin on. Suostun tekemisiin vain henkisesti tasapainoisten kanssa.

Oppirahat, nääs.

Vähän off-topicina tähän: mulla on erittäinkin tervepäinen ystävä, joka eli vuosia suhteessa, jonka viimeinen abaut 1,5 vuotta olivat jotain aivan sairasta. Niin kauan kun nuori perhe eli vieraassa kaupungissa, meni kaikki hyvin, elämä oli ihan normaalia perhe-elämää. Mutta kun he muuttivat takaisin kotiseudulle lähelle vanhoja ystäviä ja perhettä, koki miehensä ilmeisesti menettävänsä jotenkin otettaan ja alkoi kiristämään hiljalleen kontrolliaan. Kaveri ei voinut käydä lopulta edes kuntosalilla ilman riidan haastamista ja kuulustelua. Lähteminen ei ole niin helposti tehty kuin sanottu kun on lapset, sitä vaan toivoo, että toisella olisi vaikka työstressi jonka mentyä ohi tilanne muuttuu takaisin sellaiseksi kuin joskus oli, normaaliksi. No ei muuttunut vaan paheni.

Tämä vaan kommenttina kun vähän suoraan sanottuna loukkaava tuo näkemys, että ihminen olisi itsessään jotenkin koukussa draamaan ja 'epävakaisiin tunnetiloihin' jos on eronnut (henkisesti) väkivaltaisesta suhteesta..

Jos eroaminen on tapahtunut toisen draaman kaaren kautta, eli pettämisen, niin kyllä väitän, että on koukussa draamaan.

On totta, että ihmiselämässä sattuu ja tapahtuu. Mutta eihän henkisesti tasapainossa oleva ihminen edes sorru mihinkään kiristykseen ja alistukseen lapsien tms takia, vaan ymmärtää, että juurikin lapsien takia henkisesti tai fyysisesti väkivaltainen suhde on  heti lopetettava.

Tämän sanominen on loukkaavaa, tiedän sen. Siitä huolimatta sanon, että missään nimessä en alkaisi suhteeseen miehen kanssa, joka kamppailee itsensä ja toisen kanssa ulos henkisesti (tai fyysisesti) väkivaltaisesta suhteesta. En näe, mitä hyvää toisin tilanteeseen, ongelmat ja hankaluudet ja suoranaiset vaarat näen.

"eihän henkisesti tasapainossa oleva ihminen edes sorru mihinkään kiristykseen ja alistukseen". Psykologit ovat eri mieltä, ellei toki mielestäsi henkistä epätasapainoisuutta ole kiltteys ja luottamuksen tunteminen toisia ihmisiä kohtaan. 

https://yle.fi/a/3-5092324

https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/c95966ac-d3fe-43d6-882c-0feb…

Kulostaa epäilyttävästi aivan uhrin syyllistämiseltä. Onhan siihenkin usein osoitettavissa sarja valintoja miksi joku joutuu raiskauksen tai ryöstön uhriksi, mutta silti meillä taitaa olla yleisen käsityksen mukainen yhteinen sopimus olla syyllistämättä uhria näistä valinnoista. 

Ehkä toivoisit toimittavan toisin? Esim rikoksen uhrin saamaa apua tai korvauksia voitaisi rajoittaa sillä perusteella, että hän itse meni jengien suosimalle alueelle canada goose päällään? Koska sinähän osaat kertoa, ettei yksikään ihminen täydessä järjessä niin tee.

Koulukiusatulle voisi sanoa, että ihan on oma valinta jos et vaihda koulua ja jos annat kiusaajien päästä ihon alle. Ihmiset joilla on terve itsetunto eivät lällättelystä hätkähdä -näin voisin itse helposti jollekin epäonnekkaammalle lällätellä.

Turha uhriutua siitä, että sanon, että henkisesti epävakaassa tilanteessa olevan ihmisen kanssa ei kannata alkaa salasuhteeseen ja sotkea hänen ennestään sekaista elämäänsä pettämiskuvioilla.

Varsinkaan, jos oma asennoituminen on, että tämä suhde kertoo siitä, että on "parempi kuin ykkösnainen".

Mutta tätähän et edes sanonut. Esitit, että lainaamasi kirjoittajan kumppani oli koukussa jännänaisiin, koska oli joutunut aiemmassa suhteessa jonkinlaisen henkisen väkivallan kohteeksi. Sitten kerroit, että minun ystäväni on henkisesti epätasapainoinen, koska "sortui kiristykseen ja alistukseen" kun jäi odottamaan tilanteen liitossaan kääntyvän paremmaksi.

Minusta olet varsin lapsellinen ja luulisin melko elämää kokematon jos todella olet sitä mieltä, että kun vanhempien välillä esiintyy henkistä väkivaltaa, on jo lastenkin vuoksi lähdettävä "heti" tai on henkisesti epätasapainoinen.  Jos itse arvioisit omaa käytöstäsi, koska myönnät viimeksi olleesi henkisesti väkivaltainen kumppaniasi kohtaan? Minä myönnän manipuloineeni omani parturiin vain pari viikkoa sitten ensin ehdottamalla, sitten nälvimällä ja lopulta päättämällä hänen puolestaan. En ole ylpeä tuosta, mutta ihan  kun seuraa pariskuntia tuttavapiirissä tai niin sanotusti Prismassa, on henkinen kaltoinkohtelu ja manipulointi ainakin lieväasteisena varsin yleistä. Sulla on luultavasti asteikko huoneentauluna, mikä kiistattomasti näyttää sinulle koska on aika lähteä "heti", jottei olisi aivan henkisesti tasapainoton ihminen.

Otapa nyt ihan rauhallisesti. Hengitä syvään hetki. Kyllä pettämisen vuoksi pitää lähteä ja heti.

"Mutta eihän henkisesti tasapainossa oleva ihminen edes sorru mihinkään kiristykseen ja alistukseen lapsien tms takia, vaan ymmärtää, että juurikin lapsien takia henkisesti tai fyysisesti väkivaltainen suhde on  heti lopetettava."

Ei mitään käsitystä realiteeteista.

Tällasessa tilanteessa etenkin miehen vaihtoehdot on usein joko jatkaa suhteessa ja olla läsnä lastensa elämässä, tai varautua siihen, että suhde lapsiin kärsii. Kumman ratkaisun sinä tekisit, oi Sophie?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaa kyllä että täällä kärkkäimmin kommentoivat ovat nuoria tai muutoin ilman elämänkokemusta ja syvempää ymmärrystä. Hyvin mustavalkoinen maailma monella.

Ihminen on inhimillinen ja epätäydellinen. On elämäntilanteita joissa eri tarpeet nousee esiin, olipa suhteessa tai sinkku. Ei elämässä ratkaisut tekemisistään ole aina moraalisesti oikein, eikä mene muutenkaan kuin oppikirjasta. Tästä keskustelu on sinänsä turhaa koska jokaisella nousee esiin puolustusreaktio omien tekemisten suhteen. Tai petetyksi tulemisen pelko/muisto valtaa mielen.

Minut on jätetty toisen naisen vuoksi pitkästä liitosta. Se ei ollut sen toisen vika että rako tulla meidän liiton väliin oli luotu. Me emme hoitaneet liittoamme oikein, virheitä teki molemmat. Jos olisimme olleet rehellisiä toisillemme, ennenkaikkea itsellemme niin ero olisi tullut jo kauan ennen toista naista. Oli paljon asioita mihin olisimme voineet vaikuttaa mutta myös niitä mihin emme. Itse olin 20 vuotiaana ihan eri ihminen kuin nyt 40 vuotiaana, kuten puolisokin. Olimme kuitenkin sitoutuneita, liiankin joten sitkeästi yritimme vaikkei enää edes pohjaa ollut minkä päälle rakentaa. Edes lapset ei pitäneet meitä yhdessä.

Erosimme sopuisasti ja ystävinä. Puhuimme läpi asiat ja molemmat oli ihan samaa mieltä mikä liiton hajoitti, eikä se ollut toinen nainen.

Minä olin se sitkeämpi. Olin uskollinen yli 20 vuotta koska niin kuuluu olla. Halusin olla yhdessä lasten takia koska se tuntui oikealta. Mukavuudenhalu piti yhdessä, ero on työläs prosessi jonka vuoksi elämä muuttuu lopullisesti. Siihen liittyy paljon pelkoja, epävarmuutta ja huolta.

Erosta nyt muutama vuosi ja olen itse toinen nainen. Olenko ylpeä? En. Onko minulla huono itsetunto? Ei, löydän seuraa helposti, jopa ahdistavan helposti.

Kolkuttaako omatunto? Kyllä ja ei. Aionko viedä toisen miehen? En.

En ala yksityiskohtia kertomaan. Mutta kohdattiin ja pikkuhiljaa rakastuttiin. Molemmat kipuilee asian kanssa. Olemme puhuneet läpi kaiken mahdollisen, senkin olenko vain pientä piristystä harmaaseen arkeen, onko tunteet tätä vain kun emme voi viettää arkea yhdessä, miten hankalaa on nähdä kun moraaliset ongelmat velloo taustalla, häviääkö taika kun ero koittaa yms.

Mies oli eropuheet nostanut pöydälle jo aikaa ennen minua. Minä en ole etsinyt parisuhdetta, omat kipuiluni käyn sen vuoksi.

Vaimo ei halua erota, miestä mietityttää lapset. Niihin asioihin en puutu, en ole pyytänyt mitään enkä vaikuta asioihin taustalla, siis terapioimalla miestä.

En ole koskaan kokenut vastaavaa yhteyttä. Olen taistellut vastaan, suostunut vain kahteen tapaamiseen ja lopettanut usein yhteydenpidon, vain sortuakseni muutaman päivän päästä.

Mies tekee samaa, ei ole helppoa. En kuuntele heidän liiton murheita, en ole siihen oikea ihminen.

Onhan tämä raadollista. Mutta hyvin inhimillistä. Itsekkyys ja moraali taistelee keskenään.

Omasta kokemuksesta kuitenkin tiedän tämä voi päätyä miten vain. Ja olen siihen valmis. Jos he päättää jatkaa liittoaan niin vetäydyn, jos ero tulee, annan erorauhan. En puutu nytkään heidän liiton asioihin. Minä ja se mies olemme eri suhde, he ovat eri suhde, keskenään heidän pitää asiansa hoitaa.

Jep, sanot ensiksi että sinut jätettiin toisen naisen takia pitkästä liitosta ja lapsiakin oli eli esiinnyt miehenä. Sitten myöhemmin sanot olevasi itse toinen nainen jollekin miehelle.

Ei uppoa nyt tällainen diipadaapa. Oletko sittenkin itse pettäjä jolla jostain kumpuava tarve tarinoida kliseitä täynnä olevaa huttua tänne samalla alentavasti muihin ketjun keskustelojoihin suhtautuen.

Taidat olla se mihin nimimerkki Kaffebulla viittasi.

täh?

Lue teksti uudellle.

Lauseet

1. Minut on jätetty toisen naisen vuoksi pitkästä liitosta

Ja myöhemmin

2. Erosta nyt muutama vuosi ja olen itse toinen nainen.

Ja perään toki peruskliseet ennenkokemattomasta yhteydestä jnejne.

Älä viitsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaa kyllä että täällä kärkkäimmin kommentoivat ovat nuoria tai muutoin ilman elämänkokemusta ja syvempää ymmärrystä. Hyvin mustavalkoinen maailma monella.

Ihminen on inhimillinen ja epätäydellinen. On elämäntilanteita joissa eri tarpeet nousee esiin, olipa suhteessa tai sinkku. Ei elämässä ratkaisut tekemisistään ole aina moraalisesti oikein, eikä mene muutenkaan kuin oppikirjasta. Tästä keskustelu on sinänsä turhaa koska jokaisella nousee esiin puolustusreaktio omien tekemisten suhteen. Tai petetyksi tulemisen pelko/muisto valtaa mielen.

Minut on jätetty toisen naisen vuoksi pitkästä liitosta. Se ei ollut sen toisen vika että rako tulla meidän liiton väliin oli luotu. Me emme hoitaneet liittoamme oikein, virheitä teki molemmat. Jos olisimme olleet rehellisiä toisillemme, ennenkaikkea itsellemme niin ero olisi tullut jo kauan ennen toista naista. Oli paljon asioita mihin olisimme voineet vaikuttaa mutta myös niitä mihin emme. Itse olin 20 vuotiaana ihan eri ihminen kuin nyt 40 vuotiaana, kuten puolisokin. Olimme kuitenkin sitoutuneita, liiankin joten sitkeästi yritimme vaikkei enää edes pohjaa ollut minkä päälle rakentaa. Edes lapset ei pitäneet meitä yhdessä.

Erosimme sopuisasti ja ystävinä. Puhuimme läpi asiat ja molemmat oli ihan samaa mieltä mikä liiton hajoitti, eikä se ollut toinen nainen.

Minä olin se sitkeämpi. Olin uskollinen yli 20 vuotta koska niin kuuluu olla. Halusin olla yhdessä lasten takia koska se tuntui oikealta. Mukavuudenhalu piti yhdessä, ero on työläs prosessi jonka vuoksi elämä muuttuu lopullisesti. Siihen liittyy paljon pelkoja, epävarmuutta ja huolta.

Erosta nyt muutama vuosi ja olen itse toinen nainen. Olenko ylpeä? En. Onko minulla huono itsetunto? Ei, löydän seuraa helposti, jopa ahdistavan helposti.

Kolkuttaako omatunto? Kyllä ja ei. Aionko viedä toisen miehen? En.

En ala yksityiskohtia kertomaan. Mutta kohdattiin ja pikkuhiljaa rakastuttiin. Molemmat kipuilee asian kanssa. Olemme puhuneet läpi kaiken mahdollisen, senkin olenko vain pientä piristystä harmaaseen arkeen, onko tunteet tätä vain kun emme voi viettää arkea yhdessä, miten hankalaa on nähdä kun moraaliset ongelmat velloo taustalla, häviääkö taika kun ero koittaa yms.

Mies oli eropuheet nostanut pöydälle jo aikaa ennen minua. Minä en ole etsinyt parisuhdetta, omat kipuiluni käyn sen vuoksi.

Vaimo ei halua erota, miestä mietityttää lapset. Niihin asioihin en puutu, en ole pyytänyt mitään enkä vaikuta asioihin taustalla, siis terapioimalla miestä.

En ole koskaan kokenut vastaavaa yhteyttä. Olen taistellut vastaan, suostunut vain kahteen tapaamiseen ja lopettanut usein yhteydenpidon, vain sortuakseni muutaman päivän päästä.

Mies tekee samaa, ei ole helppoa. En kuuntele heidän liiton murheita, en ole siihen oikea ihminen.

Onhan tämä raadollista. Mutta hyvin inhimillistä. Itsekkyys ja moraali taistelee keskenään.

Omasta kokemuksesta kuitenkin tiedän tämä voi päätyä miten vain. Ja olen siihen valmis. Jos he päättää jatkaa liittoaan niin vetäydyn, jos ero tulee, annan erorauhan. En puutu nytkään heidän liiton asioihin. Minä ja se mies olemme eri suhde, he ovat eri suhde, keskenään heidän pitää asiansa hoitaa.

Jep, sanot ensiksi että sinut jätettiin toisen naisen takia pitkästä liitosta ja lapsiakin oli eli esiinnyt miehenä. Sitten myöhemmin sanot olevasi itse toinen nainen jollekin miehelle.

Ei uppoa nyt tällainen diipadaapa. Oletko sittenkin itse pettäjä jolla jostain kumpuava tarve tarinoida kliseitä täynnä olevaa huttua tänne samalla alentavasti muihin ketjun keskustelojoihin suhtautuen.

Taidat olla se mihin nimimerkki Kaffebulla viittasi.

täh?

Lue teksti uudellle.

Lauseet

1. Minut on jätetty toisen naisen vuoksi pitkästä liitosta

Ja myöhemmin

2. Erosta nyt muutama vuosi ja olen itse toinen nainen.

Ja perään toki peruskliseet ennenkokemattomasta yhteydestä jnejne.

Älä viitsi.

"sanot ensiksi että sinut jätettiin toisen naisen takia pitkästä liitosta ja lapsiakin oli eli esiinnyt miehenä". Yhä, täh?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaa kyllä että täällä kärkkäimmin kommentoivat ovat nuoria tai muutoin ilman elämänkokemusta ja syvempää ymmärrystä. Hyvin mustavalkoinen maailma monella.

Ihminen on inhimillinen ja epätäydellinen. On elämäntilanteita joissa eri tarpeet nousee esiin, olipa suhteessa tai sinkku. Ei elämässä ratkaisut tekemisistään ole aina moraalisesti oikein, eikä mene muutenkaan kuin oppikirjasta. Tästä keskustelu on sinänsä turhaa koska jokaisella nousee esiin puolustusreaktio omien tekemisten suhteen. Tai petetyksi tulemisen pelko/muisto valtaa mielen.

Minut on jätetty toisen naisen vuoksi pitkästä liitosta. Se ei ollut sen toisen vika että rako tulla meidän liiton väliin oli luotu. Me emme hoitaneet liittoamme oikein, virheitä teki molemmat. Jos olisimme olleet rehellisiä toisillemme, ennenkaikkea itsellemme niin ero olisi tullut jo kauan ennen toista naista. Oli paljon asioita mihin olisimme voineet vaikuttaa mutta myös niitä mihin emme. Itse olin 20 vuotiaana ihan eri ihminen kuin nyt 40 vuotiaana, kuten puolisokin. Olimme kuitenkin sitoutuneita, liiankin joten sitkeästi yritimme vaikkei enää edes pohjaa ollut minkä päälle rakentaa. Edes lapset ei pitäneet meitä yhdessä.

Erosimme sopuisasti ja ystävinä. Puhuimme läpi asiat ja molemmat oli ihan samaa mieltä mikä liiton hajoitti, eikä se ollut toinen nainen.

Minä olin se sitkeämpi. Olin uskollinen yli 20 vuotta koska niin kuuluu olla. Halusin olla yhdessä lasten takia koska se tuntui oikealta. Mukavuudenhalu piti yhdessä, ero on työläs prosessi jonka vuoksi elämä muuttuu lopullisesti. Siihen liittyy paljon pelkoja, epävarmuutta ja huolta.

Erosta nyt muutama vuosi ja olen itse toinen nainen. Olenko ylpeä? En. Onko minulla huono itsetunto? Ei, löydän seuraa helposti, jopa ahdistavan helposti.

Kolkuttaako omatunto? Kyllä ja ei. Aionko viedä toisen miehen? En.

En ala yksityiskohtia kertomaan. Mutta kohdattiin ja pikkuhiljaa rakastuttiin. Molemmat kipuilee asian kanssa. Olemme puhuneet läpi kaiken mahdollisen, senkin olenko vain pientä piristystä harmaaseen arkeen, onko tunteet tätä vain kun emme voi viettää arkea yhdessä, miten hankalaa on nähdä kun moraaliset ongelmat velloo taustalla, häviääkö taika kun ero koittaa yms.

Mies oli eropuheet nostanut pöydälle jo aikaa ennen minua. Minä en ole etsinyt parisuhdetta, omat kipuiluni käyn sen vuoksi.

Vaimo ei halua erota, miestä mietityttää lapset. Niihin asioihin en puutu, en ole pyytänyt mitään enkä vaikuta asioihin taustalla, siis terapioimalla miestä.

En ole koskaan kokenut vastaavaa yhteyttä. Olen taistellut vastaan, suostunut vain kahteen tapaamiseen ja lopettanut usein yhteydenpidon, vain sortuakseni muutaman päivän päästä.

Mies tekee samaa, ei ole helppoa. En kuuntele heidän liiton murheita, en ole siihen oikea ihminen.

Onhan tämä raadollista. Mutta hyvin inhimillistä. Itsekkyys ja moraali taistelee keskenään.

Omasta kokemuksesta kuitenkin tiedän tämä voi päätyä miten vain. Ja olen siihen valmis. Jos he päättää jatkaa liittoaan niin vetäydyn, jos ero tulee, annan erorauhan. En puutu nytkään heidän liiton asioihin. Minä ja se mies olemme eri suhde, he ovat eri suhde, keskenään heidän pitää asiansa hoitaa.

Jep, sanot ensiksi että sinut jätettiin toisen naisen takia pitkästä liitosta ja lapsiakin oli eli esiinnyt miehenä. Sitten myöhemmin sanot olevasi itse toinen nainen jollekin miehelle.

Ei uppoa nyt tällainen diipadaapa. Oletko sittenkin itse pettäjä jolla jostain kumpuava tarve tarinoida kliseitä täynnä olevaa huttua tänne samalla alentavasti muihin ketjun keskustelojoihin suhtautuen.

Taidat olla se mihin nimimerkki Kaffebulla viittasi.

täh?

Lue teksti uudellle.

Lauseet

1. Minut on jätetty toisen naisen vuoksi pitkästä liitosta

Ja myöhemmin

2. Erosta nyt muutama vuosi ja olen itse toinen nainen.

Ja perään toki peruskliseet ennenkokemattomasta yhteydestä jnejne.

Älä viitsi.

"sanot ensiksi että sinut jätettiin toisen naisen takia pitkästä liitosta ja lapsiakin oli eli esiinnyt miehenä". Yhä, täh?

haluan vielä mainita, että en siis missään nimessä halua yleistää, etteikö mieskin voisi tulla jätetyksi toisen naisen vuoksi, siis kun kumppani löytää itselleen uuden naisen, mutta menin sitten kuitenkin yleistämään ja siksi en löydä mainitsemaasi ristiriitaa kirjoittajan kertomuksessa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteen rikkoutumisen on vastuussa vain ja ainoastaan parisuhteen osapuolet. Se joka antaa parisuhteen mennä tilanteeseen että siellä on tilaa kolmannelle, se joka pettää. Perhe rikkoutuu vasta kun parisuhde ensin hajoaa. Se tila johon toinen nainen/mies mahtui alkoi muodostumaan kauan ennen kuin hän oli kuvioissa.

Tää klisee tulee usein vastaan. Oikeastihan kaikissa pitkissä liitoissa on välillä niitä ylä- ja alamäkiä, henkilökohtaisia kriisejä, kasvua ja sen sellaista. Myötä- ja vastoinkäymisissä, vai mitä?

Sanoisin että moni kolmas pyörä usein haistaa tämän pienen ja usein ihan väliaikaisen raon ja käyttää tilannetta hyväkseen.

Mutta kyllä se silti on pariskunnan omissa käsissä, mitä kolmannen kanssa käy. Täällä todettiin myös, että ei kaikki eroa, vaikka pettämistä olisikin. Oikeastaan yllättävän harva todella kokoaa kimpsunsa siihen paikkaan, vaan kyllä siinä yleensä yritetään vielä.

Viimeistään siis siinä vaiheessa, kun kolmas on liitossa pyörähtänyt "pienen ja usein ihan väliaikaisen raon" vuoksi olisi pariskunnan aika ottaa asiansa esille ja selvittää ne, eikö? Kyllähän kolmannen jälkeenkin he ovat ihan itse vastuussa parisuhteestaan.