Lue keskustelun säännöt.
Voisiko joku lapsena uusperheessä elänyt kertoa, miten lapsi kokee tämän?
20.02.2023 |
Olen ollut viitisen vuotta uusperheessä. Miehen lapset ovat nyt 13 ja 11, köyvät joka toinen vkl. Ovat hyväkäytöksisiä kovassa kurissa kasvatettuja.
En saa heihin kontaktia, en vieläkään. Teen ruon, seurustelen ruokapöydässä, ja he vastaavat. Mutta muistan vain yhden tilanteen, jossa minulle on kysymättä ja oma-aloitteisesti sanottu jotain. Siis jotain muuta kuin mihin mä laitan nää roskat.
Mietin siis, tunnistaisiko joku omaa kokemusta ja kertoisi, miten lapsi ehkä jokee minut?
Mies erosi silloin, kun lapset olivat 5 ja 3. Minä tulin kuvioon pari vuotta myöhemmin. Ja nyt siis viitisen vuotta uusperheenä. En muuten vietä aikaa heidän kanssaan kuin ruokapöydässä. No, kesälomalla he olivat viikon meidän mökillä, niin silloin olin mukana enemmän. Kuvio on usein tämä: Lähden viikonloppuaamuisin liikkeelle ennen kuin he heräävät. Ip teen ruoan ja syömme. Illalla he ovat omissa huoneissaan padeillä, kun olemme kaikki kotona.
Olen omasta mielestäni ihan asiallinen ja ystävällinen.
En kysy, mitä pitäisi tehdä toisin, vasn kysyn lapsen näkökulmaa.
Kommentit (250)
No tuohon oma-aloitteisuuden puutteeseen viitaten, ehkä lapset tosiaan on jokseenkin arkoja tai ainakin ujoja aloittamaan keskustelua itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaverini jaksoi aina demonisoida äitipuoltaan, joka oli myös hänen pikkusisarustensa äiti. Hänen arvosteli äitipuolen ulkonäköä, vaatteita, harrastuksia ja oikeastaan kaikkea tämän tekemisiä. Äitipuolen laittamat ruoat oli aina pahoja ja pihaan istuttamat kukat rumia. Kaveri myös valehteli isälleen mustamaalatakseen äitiään. Kerran tämä kaveri kaatoi äitipuolen valmistaman ruoan jäteastiaan ja valehteli kirkkain silmin isälleen, että tämä ei ollut laittanut lapsille lainkaan ruokaa. Onneksi isoveli kertoi isälleen totuuden. Tämän kaverin ja isoveljensä äiti oli kuollut syöpään lasten ollessa pieniä.
Tämä äitipuoli oli hyvin mukava ja lapset huomioonottava tyyppi, hän oli myös opettajana samassa koulussa mitä itse kävin. Kaveri oli eri koulussa, onneksi. Muuten varmaan olisi sielläkin jatkanut. Muistan kerran kaverilla kylässä ollessa tämän kaverin isoveljen kyllästyneen siskonsa käytökseen ja sanoneen, että mene sitten sinne äidin luo jos kerran on niin vaikeaa. Sen jälkeen kaveri ehkä vähän hillitsi käytöstään, mutta vielä nykyäänkin suhtautuu äitipuoleensa kuin joku huonokäytöksinen teini. Hän on 33v.
Että ei se syy aina uusperheissä tai äitipuolissa ole, kyllä ne lapset ja aikuisemmatkin lapset osaa jos jonkinlaista.
Ai kamalaa, mikä tyyppi.
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen juttu oli kirjoittaa avaukseen, että kovassa kurissa kasvatettuja? En ehtinyt lukea koko ketjua. No tarviiko olla sherlock tajutakseen, että nujerretut lapset, jotka eivät saa positiivista huomiota ja joilla on etäinen uusi kumppani isällä, ilmestyvät vain ruokapöytään ja ovat siinäkin vaisuja. Toivottavasti lapsilla on edes lämmin äiti.
Minäkin toivoisin, että ap avaisi tuota "kovaa kuria". Isä vai äitikö vaatii kuria ja millä tavalla? En ihmettele, jos lapset ovat arkoja ja varuillaan, jos kuri on kova.
Tuo "kovassa kurissa kasvatettu" saa minun red flagit vilkkumaan. Minut kasvatettiin samalla tavalla, enkä todellakaan ikinä jutellut biologisten, avioliitossa toistensa kanssa samassa talossa elävien vanhempieni kanssa. Siis muuta kuin "vie roskat" tyyppisiä. Veljeni kasvattaa katrastaan samalla tavalla, ehkä ihan pienet leikkivät rentoutuneesti, mutta esiteinejä ei saa alakertaan kuin huutamalla.
Enkä todellakaan inahtanutkaan vieraiden aikuisten läsnäollessa, muuta kuin tervehtiminen kädestä pitäen oli pakollista. Vasta 17-vuotiaana onnistuin eka kerran juttelemaan vanhempieni kotona jonkun aikuisen kanssa, kun kyseessä oli kaverini äiti jonka kanssa olin kaverini kautta ollut tekemisissä. Äiti suorastaan tyrmistyi. Kerran työporukan kanssa käytiin luontoretkellä ja osa porukasta otti tuollaisen esiteinin mukaan. Olin jotenkin yllättynyt kun nämä lapset puhuivat vanhemmalleen ja muille aikuisille.
En valitettavasti usko että 11 vuoden kovan kurin jälkeen lapsi pystyy muodostamaan läheistä ja turvallista suhdetta uuteen aikuiseen. Ehkä kymmenen vuoden päästä voit kokeilla uudestaan, kun voitte jutella kuin aikuinen aikuiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen juttu oli kirjoittaa avaukseen, että kovassa kurissa kasvatettuja? En ehtinyt lukea koko ketjua. No tarviiko olla sherlock tajutakseen, että nujerretut lapset, jotka eivät saa positiivista huomiota ja joilla on etäinen uusi kumppani isällä, ilmestyvät vain ruokapöytään ja ovat siinäkin vaisuja. Toivottavasti lapsilla on edes lämmin äiti.
Minäkin toivoisin, että ap avaisi tuota "kovaa kuria". Isä vai äitikö vaatii kuria ja millä tavalla? En ihmettele, jos lapset ovat arkoja ja varuillaan, jos kuri on kova.
Miehen mukaan äiti on tosi tiukka. Pienenä eivät saaneet juosta ulkona, etteivät kaadu, eivät saaneet kiivetä kiipeilytelineissä. Olohuoneessa oli valkoiset kangassohvat, eikä se onnistu ilman kuria.
Eniten minua on hännästyttänyt se, että lapsi hakee talouspaperin ja pyyhkii lattialta ruoanjämät pois. Kerroin tämän eräälle lto:lle ja hän sanoi, että nyt on kovassa kurissa kasvatetut. Siitä tuo sanonta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen juttu oli kirjoittaa avaukseen, että kovassa kurissa kasvatettuja? En ehtinyt lukea koko ketjua. No tarviiko olla sherlock tajutakseen, että nujerretut lapset, jotka eivät saa positiivista huomiota ja joilla on etäinen uusi kumppani isällä, ilmestyvät vain ruokapöytään ja ovat siinäkin vaisuja. Toivottavasti lapsilla on edes lämmin äiti.
Todennäköisesti se ankara vanhempi on äiti, kun lapset eivät edes käy isällään kuin joskus viikonloppuisin.
Vanhempien ongelmat usein perityy lapsille. Et voi mitään sille että sosiaaliset taidot on mitä on. Satut vain olemaan siinä sylkykuppina. Ei ole sinun vikasi. Normaali lapsi pystyy muodostamaan kontaktin myös vieraaseen aikuiseen.
Todennköisesti heijastavat sinuun tapaa jolla äitinsä suhtautuu sinuun. Et ehkä ole äidillensä olemassa tai äiti puhuu ikävästi sinusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän OT mutta moni ketjussa sanoo että jutteluyritykset on urkkimista ja utelua, miten saadaan keskustelua aikaan jos toiselta osapuolelta ei voi mitään kysyä? Tivaaminen toki asia erikseen.
Ja yleisestikin hyvä lasten oppia keskustelutaitoja.Joo, en myöskään ymmärrä, miten näiden pitäisi joidenkin mielestä olla.
Tuollahan vaan tietoisesti opetetaan lapsista tuppisuita, jotka ei puhu oma-aloitteisesti mitään kenellekään. Nämä lapset kun ei edes ole mitään pieniä, vaan teini ja esiteini. Kyllä tuon ikäisen jo pitäisi pystyä tai ainakin opetella kommunikoimaan muidenkin ihmisten kuin vain omien vanhempien kanssa, vaikka olisikin ujo ja arka lapsi. Vaikeaa tulee olemaan elämässä, jos totutetaan siihen, että aina haluteesaan voi vetäytyä omaan kuoreensa puhumattomana. Tai kaihan sitä voi, muttei kannata.
MIKSI sen lapsen pitäisi jutella just tälle vieraalle ihmiselle, jota näkevät harvakseltaan ja jota eivät itse ole millään tavoin valinneet elämäänsä?
Ja mistä ihmeestä syntyy käsitys että nämä lapset puhuisi vain omille vanhemmilleen???
Mutta eihän ap nyt enää ole vieras viiden vuoden jälkeen.
Ulkopuolinen on ja pysyy aina vieraana.
Ei välttämättä, muutenhan kukaan ei tutustuisi keneenkään koskaan. On täysin mahdollista rakentaa hyvä luottamussuhde ulkopuoliseen, jos niin halutaan. Ja olisi mielestäni syytä haluta, vaikka sitten vaarana onkin kaikenlainen mielistely ja muu ahdistava räpistely.
Sitä ei mielestäni ajatella tarpeeksi, että todellakin ihminen on läsnä ollessaan aina jonkinlainen ilmatilan viejä. Jos hän on muitakin asioita, ja pääasiassa positiivisia, niin kokonaisuus voi kääntyä plussalle. Mutta meillä on tapana liian usein ajatella, ettei tarvitse tehdä mitään ja neutraalius riittää. Ihan jo laskennallisesti, ei riitä muuhun kuin jonkinasteiseen siedettävyyteen. Todellisuudessa lapset jäävät heitteille joka ikinen viikonloppu, jonka he voisivat saada tuosta suhteesta jotain itselleenkin.
Objektiivisesti ajatellen neutraalikin äitipuoli voi olla positiivinen asia verrattuna siihen, että hänen tilallaan heiluisi liuta vaihtuvia tyyppejä, ja isä heiluisi omassa vuoristoradassaan näiden kanssa. Mutta lapsen on erittäin vaikea katsoa asiaa siitä kulmasta.
Aapeen tilanne vain on erikoisen vaikea, jos hän itse on väistelijä ja lapset samoin. Mutta silloin hänelle jää aikuisen vastuu viestiä lapsille myönteistä tilan tekemistä. Saada heidät käsittämään, että hän haluaisi olla lapsille vapauttava tekijä joka turvaa heidän kasvuaan ja aikuistumistaan, ja että hän haluaisi olla heille resurssi ja lämmön lähde enemmän kuin rasite. Mutta haluaisiko hän sitä itse ja onko hänestä siihen? Ja miten toimii hänen miehensä siinä keskiössä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Unohdit sellaiset tunteet kuin viha ja inho. Yrität koko ajan tehdä miehen lapsista ujoja, koska he eivät puhu sinulle. Huomattavasti todennäköisempää on se, että he inhoavat sinua eivätkä siksi keskustele kanssasi. Vika ei ole miehen lapsissa, vika on sinussa, joka haluat leikkiä perhettä, mutta miehen lapset kieltäytyvät olemasta sätkynukkejasi. Leivo itttekses vaan!
Tai sitten heille puhutaan isän uudesta puolisosta pahaa toisessa kodissa, tai he muusta syystä luulevat olevansa epälojaaleja äitiään kohtaan, jos ystävystyvät isän uuden puolison kanssa.
Tämä on yleinen äitipuolten elättämä toive. Suurin osa äideistä ei puhu lapsilleen mitään isän uudesta naisesta, vaikka nämä miten kovasti sitä toivovat. Kun lapset on surullisia, ahdistuneita tai hiljaa, niin vika on aina äidissä, ei isän luona olevasta ikävästä tunnelmasta tai äitipuolesta, joka koko ajan moittii äitiä ja selittää, että niin huono nainen, ettei isänne sitä jaksanut.
Katsos kun erolapset kertovat aika lailla siitäkin, miten äitipuoli mustamaalaa äitiä! "Se halusi teidät tänne, koska ei pidä teistä lainkaan".
Lapset ovat yleensä lojaalimpia biologisille vanhemmilleen. Eli se minkälaisen ilmapiirin äiti luo on se mikä hallitsee ja sitä lapset mukailevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo "kovassa kurissa kasvatettu" saa minun red flagit vilkkumaan. Minut kasvatettiin samalla tavalla, enkä todellakaan ikinä jutellut biologisten, avioliitossa toistensa kanssa samassa talossa elävien vanhempieni kanssa. Siis muuta kuin "vie roskat" tyyppisiä. Veljeni kasvattaa katrastaan samalla tavalla, ehkä ihan pienet leikkivät rentoutuneesti, mutta esiteinejä ei saa alakertaan kuin huutamalla.
Enkä todellakaan inahtanutkaan vieraiden aikuisten läsnäollessa, muuta kuin tervehtiminen kädestä pitäen oli pakollista. Vasta 17-vuotiaana onnistuin eka kerran juttelemaan vanhempieni kotona jonkun aikuisen kanssa, kun kyseessä oli kaverini äiti jonka kanssa olin kaverini kautta ollut tekemisissä. Äiti suorastaan tyrmistyi. Kerran työporukan kanssa käytiin luontoretkellä ja osa porukasta otti tuollaisen esiteinin mukaan. Olin jotenkin yllättynyt kun nämä lapset puhuivat vanhemmalleen ja muille aikuisille.
En valitettavasti usko että 11 vuoden kovan kurin jälkeen lapsi pystyy muodostamaan läheistä ja turvallista suhdetta uuteen aikuiseen. Ehkä kymmenen vuoden päästä voit kokeilla uudestaan, kun voitte jutella kuin aikuinen aikuiselle.
Sä et ehkä vieläkään ymmärrä, miten epänormaali perheenne oli. Tuosta on vielä valovuosia siihen, että lapset käyttäytyvät sisäsiististi ja korjaavat aina jälkensä ja varovat valkoista sohvaa, vierastaen aikuista ihmistä, joka ei auta heitä lähentymään mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo "kovassa kurissa kasvatettu" saa minun red flagit vilkkumaan. Minut kasvatettiin samalla tavalla, enkä todellakaan ikinä jutellut biologisten, avioliitossa toistensa kanssa samassa talossa elävien vanhempieni kanssa. Siis muuta kuin "vie roskat" tyyppisiä. Veljeni kasvattaa katrastaan samalla tavalla, ehkä ihan pienet leikkivät rentoutuneesti, mutta esiteinejä ei saa alakertaan kuin huutamalla.
Enkä todellakaan inahtanutkaan vieraiden aikuisten läsnäollessa, muuta kuin tervehtiminen kädestä pitäen oli pakollista. Vasta 17-vuotiaana onnistuin eka kerran juttelemaan vanhempieni kotona jonkun aikuisen kanssa, kun kyseessä oli kaverini äiti jonka kanssa olin kaverini kautta ollut tekemisissä. Äiti suorastaan tyrmistyi. Kerran työporukan kanssa käytiin luontoretkellä ja osa porukasta otti tuollaisen esiteinin mukaan. Olin jotenkin yllättynyt kun nämä lapset puhuivat vanhemmalleen ja muille aikuisille.
En valitettavasti usko että 11 vuoden kovan kurin jälkeen lapsi pystyy muodostamaan läheistä ja turvallista suhdetta uuteen aikuiseen. Ehkä kymmenen vuoden päästä voit kokeilla uudestaan, kun voitte jutella kuin aikuinen aikuiselle.
Sä et ehkä vieläkään ymmärrä, miten epänormaali perheenne oli. Tuosta on vielä valovuosia siihen, että lapset käyttäytyvät sisäsiististi ja korjaavat aina jälkensä ja varovat valkoista sohvaa, vierastaen aikuista ihmistä, joka ei auta heitä lähentymään mitenkään.
Minä en ole koskaan tavannut parivuotiasta, joka osaa varoa valkoista sohvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän OT mutta moni ketjussa sanoo että jutteluyritykset on urkkimista ja utelua, miten saadaan keskustelua aikaan jos toiselta osapuolelta ei voi mitään kysyä? Tivaaminen toki asia erikseen.
Ja yleisestikin hyvä lasten oppia keskustelutaitoja.Joo, en myöskään ymmärrä, miten näiden pitäisi joidenkin mielestä olla.
Tuollahan vaan tietoisesti opetetaan lapsista tuppisuita, jotka ei puhu oma-aloitteisesti mitään kenellekään. Nämä lapset kun ei edes ole mitään pieniä, vaan teini ja esiteini. Kyllä tuon ikäisen jo pitäisi pystyä tai ainakin opetella kommunikoimaan muidenkin ihmisten kuin vain omien vanhempien kanssa, vaikka olisikin ujo ja arka lapsi. Vaikeaa tulee olemaan elämässä, jos totutetaan siihen, että aina haluteesaan voi vetäytyä omaan kuoreensa puhumattomana. Tai kaihan sitä voi, muttei kannata.
MIKSI sen lapsen pitäisi jutella just tälle vieraalle ihmiselle, jota näkevät harvakseltaan ja jota eivät itse ole millään tavoin valinneet elämäänsä?
Ja mistä ihmeestä syntyy käsitys että nämä lapset puhuisi vain omille vanhemmilleen???
Mutta eihän ap nyt enää ole vieras viiden vuoden jälkeen.
Ulkopuolinen on ja pysyy aina vieraana.
Ei välttämättä, muutenhan kukaan ei tutustuisi keneenkään koskaan. On täysin mahdollista rakentaa hyvä luottamussuhde ulkopuoliseen, jos niin halutaan. Ja olisi mielestäni syytä haluta, vaikka sitten vaarana onkin kaikenlainen mielistely ja muu ahdistava räpistely.
Sitä ei mielestäni ajatella tarpeeksi, että todellakin ihminen on läsnä ollessaan aina jonkinlainen ilmatilan viejä. Jos hän on muitakin asioita, ja pääasiassa positiivisia, niin kokonaisuus voi kääntyä plussalle. Mutta meillä on tapana liian usein ajatella, ettei tarvitse tehdä mitään ja neutraalius riittää. Ihan jo laskennallisesti, ei riitä muuhun kuin jonkinasteiseen siedettävyyteen. Todellisuudessa lapset jäävät heitteille joka ikinen viikonloppu, jonka he voisivat saada tuosta suhteesta jotain itselleenkin.
Objektiivisesti ajatellen neutraalikin äitipuoli voi olla positiivinen asia verrattuna siihen, että hänen tilallaan heiluisi liuta vaihtuvia tyyppejä, ja isä heiluisi omassa vuoristoradassaan näiden kanssa. Mutta lapsen on erittäin vaikea katsoa asiaa siitä kulmasta.
Aapeen tilanne vain on erikoisen vaikea, jos hän itse on väistelijä ja lapset samoin. Mutta silloin hänelle jää aikuisen vastuu viestiä lapsille myönteistä tilan tekemistä. Saada heidät käsittämään, että hän haluaisi olla lapsille vapauttava tekijä joka turvaa heidän kasvuaan ja aikuistumistaan, ja että hän haluaisi olla heille resurssi ja lämmön lähde enemmän kuin rasite. Mutta haluaisiko hän sitä itse ja onko hänestä siihen? Ja miten toimii hänen miehensä siinä keskiössä?
Kahteen viimeiseen kysymykseen: en oikeastaan halua. En jaksa, elämäni on tarpeeksi kuormittavaa muutenkin.
Kun menimme naimisiin, niin teimme sopimuksen, että mies hoitaa lapsensa. Sanoin, etten halua, että mies vaatii minulta mitään, eikä hän ole vaatinut.
Ap
Eivät kaikki lapset ole samanlaisia ja ajattele samalla tavalla.
Mitähän jos kertoisit lapsille, että sinusta olisi mukavaa jutella heidän kanssaan enemmän. Voihan olla, että lapset eivät ole tulleet ajatelleeksi koko asiaa ja luulevat, että tilanne on sinun mielestäsi ihan OK.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän OT mutta moni ketjussa sanoo että jutteluyritykset on urkkimista ja utelua, miten saadaan keskustelua aikaan jos toiselta osapuolelta ei voi mitään kysyä? Tivaaminen toki asia erikseen.
Ja yleisestikin hyvä lasten oppia keskustelutaitoja.Joo, en myöskään ymmärrä, miten näiden pitäisi joidenkin mielestä olla.
Tuollahan vaan tietoisesti opetetaan lapsista tuppisuita, jotka ei puhu oma-aloitteisesti mitään kenellekään. Nämä lapset kun ei edes ole mitään pieniä, vaan teini ja esiteini. Kyllä tuon ikäisen jo pitäisi pystyä tai ainakin opetella kommunikoimaan muidenkin ihmisten kuin vain omien vanhempien kanssa, vaikka olisikin ujo ja arka lapsi. Vaikeaa tulee olemaan elämässä, jos totutetaan siihen, että aina haluteesaan voi vetäytyä omaan kuoreensa puhumattomana. Tai kaihan sitä voi, muttei kannata.
MIKSI sen lapsen pitäisi jutella just tälle vieraalle ihmiselle, jota näkevät harvakseltaan ja jota eivät itse ole millään tavoin valinneet elämäänsä?
Ja mistä ihmeestä syntyy käsitys että nämä lapset puhuisi vain omille vanhemmilleen???
Mutta eihän ap nyt enää ole vieras viiden vuoden jälkeen.
Ulkopuolinen on ja pysyy aina vieraana.
Ei välttämättä, muutenhan kukaan ei tutustuisi keneenkään koskaan. On täysin mahdollista rakentaa hyvä luottamussuhde ulkopuoliseen, jos niin halutaan. Ja olisi mielestäni syytä haluta, vaikka sitten vaarana onkin kaikenlainen mielistely ja muu ahdistava räpistely.
Sitä ei mielestäni ajatella tarpeeksi, että todellakin ihminen on läsnä ollessaan aina jonkinlainen ilmatilan viejä. Jos hän on muitakin asioita, ja pääasiassa positiivisia, niin kokonaisuus voi kääntyä plussalle. Mutta meillä on tapana liian usein ajatella, ettei tarvitse tehdä mitään ja neutraalius riittää. Ihan jo laskennallisesti, ei riitä muuhun kuin jonkinasteiseen siedettävyyteen. Todellisuudessa lapset jäävät heitteille joka ikinen viikonloppu, jonka he voisivat saada tuosta suhteesta jotain itselleenkin.
Objektiivisesti ajatellen neutraalikin äitipuoli voi olla positiivinen asia verrattuna siihen, että hänen tilallaan heiluisi liuta vaihtuvia tyyppejä, ja isä heiluisi omassa vuoristoradassaan näiden kanssa. Mutta lapsen on erittäin vaikea katsoa asiaa siitä kulmasta.
Aapeen tilanne vain on erikoisen vaikea, jos hän itse on väistelijä ja lapset samoin. Mutta silloin hänelle jää aikuisen vastuu viestiä lapsille myönteistä tilan tekemistä. Saada heidät käsittämään, että hän haluaisi olla lapsille vapauttava tekijä joka turvaa heidän kasvuaan ja aikuistumistaan, ja että hän haluaisi olla heille resurssi ja lämmön lähde enemmän kuin rasite. Mutta haluaisiko hän sitä itse ja onko hänestä siihen? Ja miten toimii hänen miehensä siinä keskiössä?
Kahteen viimeiseen kysymykseen: en oikeastaan halua. En jaksa, elämäni on tarpeeksi kuormittavaa muutenkin.
Kun menimme naimisiin, niin teimme sopimuksen, että mies hoitaa lapsensa. Sanoin, etten halua, että mies vaatii minulta mitään, eikä hän ole vaatinut.
Ap
Eikö tuo sitten kuormita sinua - se, että olet ulkopuolinen ja mietit, miten lapset mahtavat tilanteen kokea?
On hienoa, että mies on pitänyt sopimuksen, ja se on oikeasti kamalaa jos mies kokee voivansa vaatia vaikka ja mitä mutta mitä luulet, haluaisitko kuitenkin antaa lapsille mahdollisuuden lähentymiseen? Omilla ehdoillasi? Ehkä se olisi kaikille lopulta paras? Voithan tehdä sen hitaasti, kuormittuneisuuttasi kuunnellen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa vastata, minulla oli ihana isäpuoli joka paistoi lettuja ja rakensi meille majoja, vei onkimaan ja haki kotiin yömenoista kun olin isompi. Lämmin ja ihana ihminen.
Hänen pojat oli 8- ja 10-vuotiaat kun meistä tuli uusperhe, minä 9-v. Oli ihana pappakin lapsilleni.
Joku teillä nyt mättää että lapset kokevat sinut etäiseksi, teetkö heidän kanssaan mitään yhteistä? Voisitko viettää aikaa vaikka erikseen kummankin kanssa, siinä voisi olla helpompi jutella ja lähentyä. Miten miehesi kokee tilanteen?Kuten aiemmin sanoin, niin en hae tilanteeseen muutosta. Mnulla on 84 v äiti, joka tarvitsee minua. Lisäksi minulla on kaksi aikuista lasta, jotka myös joskus tarvitsevat minua. Ja mikäli en halua unohtaa omasta hyvinvoinnista hyvinvoinnista huoehtimista, niin minun on toimittava niin kuin toimin. Saan burm outin, jos repeydyn vielä näiden lastenkin elämään.
Miehelle tämä on ok. Sanoo, että kyllä hän osaa lapsensa hoitaa.
Minä olen keskustelija. Omien lastenikin kanssa minä juttelin, juttelin ja juttelin samalla, kuin leivoimme. En muuten oikein osannut olla lasten kanssa, mutta tämä oli meidän juttumme. Nämä lapset eivät halua leipoa kanssani, eikä heidän kanssaan oikein tule juttua.
Vaikutat erittäin rasittavalta ja tuomitsevalta.
Miksi niiden vieraiden lasten pitäisi leipoa sinun kanssasi? Oikeesti.
Itsehän tuomitset. Ap kertoo, että ei oikein osannut olla omienkaan lastensa kanssa, mutta että leipoessa he saivat kontaktin toisiinsa. Hyvin keksitty ap:lta jokin yhteinen juttu, minusta. Hän toivoisi, että se toimisi miehenkin lasten kanssa, mutta ei toimi.
Mitä muuta hän voisi keksiä? Vai onko ongelma turha, jos lapset eivät kärsi etäisestä äitipuolesta? Eiköhän kaikissa perheissä ala olla sama juttu, että lapset ovat ruudun ääressä omissa huoneissaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän OT mutta moni ketjussa sanoo että jutteluyritykset on urkkimista ja utelua, miten saadaan keskustelua aikaan jos toiselta osapuolelta ei voi mitään kysyä? Tivaaminen toki asia erikseen.
Ja yleisestikin hyvä lasten oppia keskustelutaitoja.Joo, en myöskään ymmärrä, miten näiden pitäisi joidenkin mielestä olla.
Tuollahan vaan tietoisesti opetetaan lapsista tuppisuita, jotka ei puhu oma-aloitteisesti mitään kenellekään. Nämä lapset kun ei edes ole mitään pieniä, vaan teini ja esiteini. Kyllä tuon ikäisen jo pitäisi pystyä tai ainakin opetella kommunikoimaan muidenkin ihmisten kuin vain omien vanhempien kanssa, vaikka olisikin ujo ja arka lapsi. Vaikeaa tulee olemaan elämässä, jos totutetaan siihen, että aina haluteesaan voi vetäytyä omaan kuoreensa puhumattomana. Tai kaihan sitä voi, muttei kannata.
MIKSI sen lapsen pitäisi jutella just tälle vieraalle ihmiselle, jota näkevät harvakseltaan ja jota eivät itse ole millään tavoin valinneet elämäänsä?
Ja mistä ihmeestä syntyy käsitys että nämä lapset puhuisi vain omille vanhemmilleen???
Mutta eihän ap nyt enää ole vieras viiden vuoden jälkeen.
Ulkopuolinen on ja pysyy aina vieraana.
Ei välttämättä, muutenhan kukaan ei tutustuisi keneenkään koskaan. On täysin mahdollista rakentaa hyvä luottamussuhde ulkopuoliseen, jos niin halutaan. Ja olisi mielestäni syytä haluta, vaikka sitten vaarana onkin kaikenlainen mielistely ja muu ahdistava räpistely.
Sitä ei mielestäni ajatella tarpeeksi, että todellakin ihminen on läsnä ollessaan aina jonkinlainen ilmatilan viejä. Jos hän on muitakin asioita, ja pääasiassa positiivisia, niin kokonaisuus voi kääntyä plussalle. Mutta meillä on tapana liian usein ajatella, ettei tarvitse tehdä mitään ja neutraalius riittää. Ihan jo laskennallisesti, ei riitä muuhun kuin jonkinasteiseen siedettävyyteen. Todellisuudessa lapset jäävät heitteille joka ikinen viikonloppu, jonka he voisivat saada tuosta suhteesta jotain itselleenkin.
Objektiivisesti ajatellen neutraalikin äitipuoli voi olla positiivinen asia verrattuna siihen, että hänen tilallaan heiluisi liuta vaihtuvia tyyppejä, ja isä heiluisi omassa vuoristoradassaan näiden kanssa. Mutta lapsen on erittäin vaikea katsoa asiaa siitä kulmasta.
Aapeen tilanne vain on erikoisen vaikea, jos hän itse on väistelijä ja lapset samoin. Mutta silloin hänelle jää aikuisen vastuu viestiä lapsille myönteistä tilan tekemistä. Saada heidät käsittämään, että hän haluaisi olla lapsille vapauttava tekijä joka turvaa heidän kasvuaan ja aikuistumistaan, ja että hän haluaisi olla heille resurssi ja lämmön lähde enemmän kuin rasite. Mutta haluaisiko hän sitä itse ja onko hänestä siihen? Ja miten toimii hänen miehensä siinä keskiössä?
Kahteen viimeiseen kysymykseen: en oikeastaan halua. En jaksa, elämäni on tarpeeksi kuormittavaa muutenkin.
Kun menimme naimisiin, niin teimme sopimuksen, että mies hoitaa lapsensa. Sanoin, etten halua, että mies vaatii minulta mitään, eikä hän ole vaatinut.
Ap
Eikö tuo sitten kuormita sinua - se, että olet ulkopuolinen ja mietit, miten lapset mahtavat tilanteen kokea?
On hienoa, että mies on pitänyt sopimuksen, ja se on oikeasti kamalaa jos mies kokee voivansa vaatia vaikka ja mitä mutta mitä luulet, haluaisitko kuitenkin antaa lapsille mahdollisuuden lähentymiseen? Omilla ehdoillasi? Ehkä se olisi kaikille lopulta paras? Voithan tehdä sen hitaasti, kuormittuneisuuttasi kuunnellen?
Uusperheeseen (kun se ei ole edes koskaan ollut ns perhe, vaan kommuuni) kuuluu aina ulkopuolisuuden tunne. Totta kai olen ulkopuolinen suhteessa mieheen + lapsiin, mutta niinhän mieskin on ulkopuolinen suhteessa minun + lapsiini. Ei uusperhe ole koskaan ns perhe, eikä sitä saa sellaiseen muottiin änkeä (ellei yhteen ole menty siten, että lapset taaperoita).
Mietin, miten lapset kokevat tilanteen, mutta ei tällaiset asiat minua kuormita. Heillä on asiat elämässä hyvin.
Voin antaa lapsilleni mahdollisuuden lähentymiseen, mutta se vaatii, että äitini kuolee ensin pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa vastata, minulla oli ihana isäpuoli joka paistoi lettuja ja rakensi meille majoja, vei onkimaan ja haki kotiin yömenoista kun olin isompi. Lämmin ja ihana ihminen.
Hänen pojat oli 8- ja 10-vuotiaat kun meistä tuli uusperhe, minä 9-v. Oli ihana pappakin lapsilleni.
Joku teillä nyt mättää että lapset kokevat sinut etäiseksi, teetkö heidän kanssaan mitään yhteistä? Voisitko viettää aikaa vaikka erikseen kummankin kanssa, siinä voisi olla helpompi jutella ja lähentyä. Miten miehesi kokee tilanteen?Kuten aiemmin sanoin, niin en hae tilanteeseen muutosta. Mnulla on 84 v äiti, joka tarvitsee minua. Lisäksi minulla on kaksi aikuista lasta, jotka myös joskus tarvitsevat minua. Ja mikäli en halua unohtaa omasta hyvinvoinnista hyvinvoinnista huoehtimista, niin minun on toimittava niin kuin toimin. Saan burm outin, jos repeydyn vielä näiden lastenkin elämään.
Miehelle tämä on ok. Sanoo, että kyllä hän osaa lapsensa hoitaa.
Minä olen keskustelija. Omien lastenikin kanssa minä juttelin, juttelin ja juttelin samalla, kuin leivoimme. En muuten oikein osannut olla lasten kanssa, mutta tämä oli meidän juttumme. Nämä lapset eivät halua leipoa kanssani, eikä heidän kanssaan oikein tule juttua.
Vaikutat erittäin rasittavalta ja tuomitsevalta.
Miksi niiden vieraiden lasten pitäisi leipoa sinun kanssasi? Oikeesti.
Ei tarvitsekaan. Ei kai se ole tuomitsevaa, jos kerran tai kaksi viidessä vuodessa kysyy, haluatko leipoa???
Koko tämä kirjoittelusi on tuomitsevaa.
Näin täysin ulkopuolisena kyllä kiinnostaa mikä tässä on niin väärin, että ap kysyy tälläisestä tilanteesta? Veikkaan itse, että lapset kokevat puolison vain liian vieraaksi uskaltaakseen itse juurikaan aloittaa keskustelua.
Ihmettelee ja pällistelee ja nostaa oikeaksi käytökseksi oman käytöksensä. Pällistelee ja julistaa, että kiitollisuudesta pitäisi olla sellainen kuin hän, kun kerran vierashuonekin on hänen.
Paaaaaaaaasaaaaa ja paaaaaaaasaa.
Kerro asiallisesti, miten ap:n pitäisi käyttäytyä. Kohtuutonta minusta, jos ap pitäisi poistua kodistaan siksi aikaa, kun lapset ovat isällään.
Samaa ihmettelen. Joka toinen vklp lähdettävä evakkoon omasta kodista?! Huhhuh.
Kokemusta uusperheestä myös, tuollaista lasten ujoilua se on usein vaan.
Ratkaisun avain on isällä. Hänen pitää saada teidät porukalla tekeen jotain. Hankala toki jos isä ja lapsetkaan eivät tee mitään yhdessä vaan kaikki omilla ruuduillaan. Silloin on kierroskin Kimbeä täysin mahdotonta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa vastata, minulla oli ihana isäpuoli joka paistoi lettuja ja rakensi meille majoja, vei onkimaan ja haki kotiin yömenoista kun olin isompi. Lämmin ja ihana ihminen.
Hänen pojat oli 8- ja 10-vuotiaat kun meistä tuli uusperhe, minä 9-v. Oli ihana pappakin lapsilleni.
Joku teillä nyt mättää että lapset kokevat sinut etäiseksi, teetkö heidän kanssaan mitään yhteistä? Voisitko viettää aikaa vaikka erikseen kummankin kanssa, siinä voisi olla helpompi jutella ja lähentyä. Miten miehesi kokee tilanteen?Kuten aiemmin sanoin, niin en hae tilanteeseen muutosta. Mnulla on 84 v äiti, joka tarvitsee minua. Lisäksi minulla on kaksi aikuista lasta, jotka myös joskus tarvitsevat minua. Ja mikäli en halua unohtaa omasta hyvinvoinnista hyvinvoinnista huoehtimista, niin minun on toimittava niin kuin toimin. Saan burm outin, jos repeydyn vielä näiden lastenkin elämään.
Miehelle tämä on ok. Sanoo, että kyllä hän osaa lapsensa hoitaa.
Minä olen keskustelija. Omien lastenikin kanssa minä juttelin, juttelin ja juttelin samalla, kuin leivoimme. En muuten oikein osannut olla lasten kanssa, mutta tämä oli meidän juttumme. Nämä lapset eivät halua leipoa kanssani, eikä heidän kanssaan oikein tule juttua.
Vaikutat erittäin rasittavalta ja tuomitsevalta.
Miksi niiden vieraiden lasten pitäisi leipoa sinun kanssasi? Oikeesti.
Ei tarvitsekaan. Ei kai se ole tuomitsevaa, jos kerran tai kaksi viidessä vuodessa kysyy, haluatko leipoa???
Koko tämä kirjoittelusi on tuomitsevaa.
Näin täysin ulkopuolisena kyllä kiinnostaa mikä tässä on niin väärin, että ap kysyy tälläisestä tilanteesta? Veikkaan itse, että lapset kokevat puolison vain liian vieraaksi uskaltaakseen itse juurikaan aloittaa keskustelua.
Ihmettelee ja pällistelee ja nostaa oikeaksi käytökseksi oman käytöksensä. Pällistelee ja julistaa, että kiitollisuudesta pitäisi olla sellainen kuin hän, kun kerran vierashuonekin on hänen.
Paaaaaaaaasaaaaa ja paaaaaaaasaa.
Kerro asiallisesti, miten ap:n pitäisi käyttäytyä. Kohtuutonta minusta, jos ap pitäisi poistua kodistaan siksi aikaa, kun lapset ovat isällään.
Samaa ihmettelen. Joka toinen vklp lähdettävä evakkoon omasta kodista?! Huhhuh.
Kokemusta uusperheestä myös, tuollaista lasten ujoilua se on usein vaan.
Ratkaisun avain on isällä. Hänen pitää saada teidät porukalla tekeen jotain. Hankala toki jos isä ja lapsetkaan eivät tee mitään yhdessä vaan kaikki omilla ruuduillaan. Silloin on kierroskin Kimbeä täysin mahdotonta.
Kyllä mies jotain tekee lastensa kanssa. Silloin, kun minä hoidan äitini tai lasteni asioita.
Olettepa hyökkääviä ap:ta kohtaan.
Itse elin lapsena uusperheessä. Olen äitini esikoinen. Hän sai tuo uuden miehen kanssa lapsen. Äitini etääntyi minusta ja kohteli toisinaan ala-arvoisesti, mutta isäpuoleni kohteli hyvin ja sisarpuoleni on minulle hyvin rakas.
Ongelmat tuskin johtuivat uusperhekuviosta vaan äitini mielenterveysongelmista ja kiitän mielessäni säännöllisesti isäpuoltani tasapainon ja turvan tuomisesta epävakaan äitini luomaan ilmapiiriin. Sain sentään jonkinlaiset taidot pärjätä tässä elämässäni.
Ei ketjun aloittajan tarvitse elämässään väistellä ja tehdä itsestään vähäistä vain kumppanin lasten tähden. En ryhdy tämän enempää arvailemaan, missä ongelma on, mutta en yllättyisi, jos syynä on miehen lasten äiti mustamaalauskampanjoineen.
Uusperhe voi toimia jopa paremmin kuin ydinperhe. Vaatii joustoa ja hyvää tahtoa vaan jokaiselta.
Tsemppiä ap!
Ap linjoilla taas.
Onpa ollut vauhdikasta keskustelua. Yritän niputtaa vastauksia, mitä on päivän aikana kysytty:
- tulin kuvioihin pari vuotta eron jälkeen. Tietääkseni äiti on minua kohtaan asiallinen eikä hauku minua.
- kovassa kurissa kasvatetuilla tarkoitan sitä, että lapset on hyväkäytöksisiä. Tekevät juuri niin kuin aikuinen pyytää. Eivät pullikoi vastaan. Jo pienenä siivosivat joka murun lattialta, joka pöydästä tippui. Ja tämä siis äidin ansiota, ei isän.
- lapsilla molemmilla on meillä oma huone. Kun sanoin, että ne ovat minun huoneeni, niin tarkoittaa, että itse omistan tämän asunnon. En ole joku tyttö, joka tulee isän mukana, kuten joku ilmaisi. Isä on pikemminkin tullut tänne minun mukanani.
- kyllä lapset vastaavat minulle, jos jotain kysyn. Ovat ihan ystävällisiä. Katsovat silmiin, vastaavat perusteellisesti. En koe sitä dissaavana. Pointti on tämä: Oma-aloitteisesti he eivät ota minuun kontaktia. Ja ei, ei se minua haittaa. Kunhan ihmettelen asiaa.
- samoin olen ihan tyytyväinen olemassa olevaan tilanteeseen. En kaipaa muutosta. Siksi sanoin aloituksessa, etten kysy neuvoja, mitä pitäisi tehdä toisin.
- viiden vuoden aikana meillä on ollut yksi yhteinen kesälomaviikko mökillä, ja lisäksi ehkä toiset seitsemän päivää silloin tällöin on tehty jotain yhdessä.