Lue keskustelun säännöt.
Voisiko joku lapsena uusperheessä elänyt kertoa, miten lapsi kokee tämän?
20.02.2023 |
Olen ollut viitisen vuotta uusperheessä. Miehen lapset ovat nyt 13 ja 11, köyvät joka toinen vkl. Ovat hyväkäytöksisiä kovassa kurissa kasvatettuja.
En saa heihin kontaktia, en vieläkään. Teen ruon, seurustelen ruokapöydässä, ja he vastaavat. Mutta muistan vain yhden tilanteen, jossa minulle on kysymättä ja oma-aloitteisesti sanottu jotain. Siis jotain muuta kuin mihin mä laitan nää roskat.
Mietin siis, tunnistaisiko joku omaa kokemusta ja kertoisi, miten lapsi ehkä jokee minut?
Mies erosi silloin, kun lapset olivat 5 ja 3. Minä tulin kuvioon pari vuotta myöhemmin. Ja nyt siis viitisen vuotta uusperheenä. En muuten vietä aikaa heidän kanssaan kuin ruokapöydässä. No, kesälomalla he olivat viikon meidän mökillä, niin silloin olin mukana enemmän. Kuvio on usein tämä: Lähden viikonloppuaamuisin liikkeelle ennen kuin he heräävät. Ip teen ruoan ja syömme. Illalla he ovat omissa huoneissaan padeillä, kun olemme kaikki kotona.
Olen omasta mielestäni ihan asiallinen ja ystävällinen.
En kysy, mitä pitäisi tehdä toisin, vasn kysyn lapsen näkökulmaa.
Kommentit (250)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen juttu oli kirjoittaa avaukseen, että kovassa kurissa kasvatettuja? En ehtinyt lukea koko ketjua. No tarviiko olla sherlock tajutakseen, että nujerretut lapset, jotka eivät saa positiivista huomiota ja joilla on etäinen uusi kumppani isällä, ilmestyvät vain ruokapöytään ja ovat siinäkin vaisuja. Toivottavasti lapsilla on edes lämmin äiti.
Minäkin toivoisin, että ap avaisi tuota "kovaa kuria". Isä vai äitikö vaatii kuria ja millä tavalla? En ihmettele, jos lapset ovat arkoja ja varuillaan, jos kuri on kova.
Miehen mukaan äiti on tosi tiukka. Pienenä eivät saaneet juosta ulkona, etteivät kaadu, eivät saaneet kiivetä kiipeilytelineissä. Olohuoneessa oli valkoiset kangassohvat, eikä se onnistu ilman kuria.
Eniten minua on hännästyttänyt se, että lapsi hakee talouspaperin ja pyyhkii lattialta ruoanjämät pois. Kerroin tämän eräälle lto:lle ja hän sanoi, että nyt on kovassa kurissa kasvatetut. Siitä tuo sanonta.
Ap
Minä en olisi uskaltanut edes tuota talouspaperia hakea, sitäkin olisin ottanut väärän määrän (etkö tajua että puolikas paperi riittää, senkin tuhlari). Otin vastaan huudot ja häpäisyn, huuto siis pikkusiskolle (tuu nyt kattoon mitä se taaskin on tehnyt). Ja ihan biologinen äiti kyseessä, omien sanojensa mukaan maailman paras ja rakastavin sellainen. Anteeksi ohis, oli pakko :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut aika saman oloisessa tilanteessa lapsena. Kahden eri äitipuolen kanssa. Tosin minä asuin isän kanssa, joten äitipuolet olivat arkeani koko ajan.
Toisesta äitipuolesta pidin enemmän, joten olin hänen kanssa tekemisissä enemmän (ikäni 4-10v)
Toinen äitipuoli oli kuvioissa 11-16v. Tai on siis edelleenkin, mutta muutin pois kotoa 16vuotiaana.
Suhtauduin tähän toiseen äitipuoleen neutraalisti. En kaivannut häneltä mitään, enkä en halunnut viettää aikaa hänen kanssaan. Ja hyvä kun hän osasi kunnioittaa sitä. En erityisesti pitänyt äitipuoleni persoonasta, mutta tulimme toimeen ja yritin olla kohtelias. Arvostan sitä ettei hän tupannut väkisin seuraani kun osoitin neutraalilla käytökselläni etten kaipaa mitään erityistä.
Eli sanoisin, että arvosta lasten omia viestejä. Teillä on asialliset ja neutraalit välit. Ja se on aivan riittävä tilanne. Jos lapset haluisivat jotain enemmän, he hakisivat sitä huomiota.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestäni seksi ja lasten saaminen kuuluu avioliittoon, ja avioliitto on elinikäiseksi tarkoitettu. Jos puoliso kuolee eli tulet leskeksi niin tällöin voit halutessasi solmia uuden avioliiton. Jos kuitenkin päätät ottaa avioeron, niin tällöin olisi suotavaa että vietät loppuelämäsi yksineläjänä ja selibaatissa.
Tällä tavalla vältytään monelta murheelta, katkeruudelta ja ulkopuolisuuden tunteelta kun ei ole mitään jatkuvasti vaihtuvia isä- ja äitipuolia eikä mitään uusperhesotkuja.
Muuta toki 1950-luvun Irlantiin.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestäni seksi ja lasten saaminen kuuluu avioliittoon, ja avioliitto on elinikäiseksi tarkoitettu. Jos puoliso kuolee eli tulet leskeksi niin tällöin voit halutessasi solmia uuden avioliiton. Jos kuitenkin päätät ottaa avioeron, niin tällöin olisi suotavaa että vietät loppuelämäsi yksineläjänä ja selibaatissa.
Tällä tavalla vältytään monelta murheelta, katkeruudelta ja ulkopuolisuuden tunteelta kun ei ole mitään jatkuvasti vaihtuvia isä- ja äitipuolia eikä mitään uusperhesotkuja.
Minun mielestäni tuollainen ajattelu kuuluu 1800-luvulle. Ja sekin oli silloin niin vain ja ainoastaan siksi, ettei ihmiset jumalanpelossaan uskaltaneet muuta eivätkä tienneet paremmasta.
Se ei vaan ole sama kuin ydinperhe. Lapset eriarvoisia. Minulla on isä, jolla on oma ydinperheensä ja äiti, jolla on oma ydinperheensä. Itse en kuulu kumpaankaan perheeseen. Puolivanhemmalle ovat aina ne omat lapset arvokkaampia ja lisäkapsi välttämätön paha. Toivoisin että kaikki lapset säästettäisiin tältä helvetiltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se ei vaan ole sama kuin ydinperhe. Lapset eriarvoisia. Minulla on isä, jolla on oma ydinperheensä ja äiti, jolla on oma ydinperheensä. Itse en kuulu kumpaankaan perheeseen. Puolivanhemmalle ovat aina ne omat lapset arvokkaampia ja lisäkapsi välttämätön paha. Toivoisin että kaikki lapset säästettäisiin tältä helvetiltä.
Ei se ydinperhe mitään takaa, joten turhaa jossittelua ajatella ydinperheissä kaiken olevan paremmin ja sen vuoksi ihannoida ydinperheitä.
Olin 80-luvulla yksinhuoltajaäidin lapsi, isällä kävin juuri noin joka toinen viikonloppu. Näin oli lähes syntymästäni saakka, isällä on ollut puoliso niin kauan kuin muistan.
Minä lapsena en koskaan saanut tähän puolisoon kontaktia. Hän jutteli minulle lähinnä "pesepä kädet" tai "viikkasitko ne sun lakanat" -tyyliin, ihan ystävällisesti, muttei muuta. Leikkipuistokäynnit, kirjan lukemiset ym. oli kahdestaan isän kanssa. Sitten kun heille syntyi lapsia, puoliso lämpeni minullekin vähän, mutta olin silloin jo 7 enkä enää osannut olla hänen kanssaan luontevasti.
Sanoisin siis, että tuollainen puolitoista päivää kahdesti kuussa ei välttämättä vain riitä tutustuttamaan ihmisiä kunnolla, kun alkuasetelma on niin epäaito (isäni puolison mielestä oli alkuun varmaan lähinnä rasittavaa, että joku lapsi tuli viemään vapaa-aikaa, hän oli silloin myös hyvin nuori). Silloin kun sun bonuslapset oli pienempiä, sun olis pitänyt tehdä niiden kanssa juttuja. 3-5-vuotiaiden kanssa on ihan helppo tutustua: vie ne leikkipuistoon, jätskille, uimaan, leikkii legoilla. Yksinkertaisia juttuja. Jos et ole sitä tehnyt silloin, ne varmaan kokee että ne on teidän kodissa "ylimääräisiä" niin kuin mäkin koin aikoinaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestäni seksi ja lasten saaminen kuuluu avioliittoon, ja avioliitto on elinikäiseksi tarkoitettu. Jos puoliso kuolee eli tulet leskeksi niin tällöin voit halutessasi solmia uuden avioliiton. Jos kuitenkin päätät ottaa avioeron, niin tällöin olisi suotavaa että vietät loppuelämäsi yksineläjänä ja selibaatissa.
Tällä tavalla vältytään monelta murheelta, katkeruudelta ja ulkopuolisuuden tunteelta kun ei ole mitään jatkuvasti vaihtuvia isä- ja äitipuolia eikä mitään uusperhesotkuja.
Minun mielestäni tuollainen ajattelu kuuluu 1800-luvulle. Ja sekin oli silloin niin vain ja ainoastaan siksi, ettei ihmiset jumalanpelossaan uskaltaneet muuta eivätkä tienneet paremmasta.
Tiesi ne. Hommat vaan pidettiin salassa ja virallista avioeroa ei otettu, tai varmaan jotkut suhteet on oikeasti olleet koko kylän tiedossa, mutta annettu olla, jos vaikkapa mies on ollut sellaisessa asemassa.
Onhan niitä hassuja vanhoja lehti-ilmoituksia nähty, missä mies etsintäkuuluttaa karannutta vaimoaan. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ei vaan ole sama kuin ydinperhe. Lapset eriarvoisia. Minulla on isä, jolla on oma ydinperheensä ja äiti, jolla on oma ydinperheensä. Itse en kuulu kumpaankaan perheeseen. Puolivanhemmalle ovat aina ne omat lapset arvokkaampia ja lisäkapsi välttämätön paha. Toivoisin että kaikki lapset säästettäisiin tältä helvetiltä.
Ei se ydinperhe mitään takaa, joten turhaa jossittelua ajatella ydinperheissä kaiken olevan paremmin ja sen vuoksi ihannoida ydinperheitä.
Jep. Ihan ydinperheessäkin lapset voi olla eriarvoisia. Onhan näitä tarinoita, kun jotakuta täyssisaruksista on suosittu ja toista parjattu.
Ap:n tapauksessa lapset on olleet pieniä vanhempien erotessa, eivätkä varmaan edes muista aikaa, kun vanhemmat oli yhdessä, että vähän erikoista, että lapset suhtautuu niin nihkeästi isän luona. Siis lasten koti on tietysti äidin luona, mutta kyllähän isovanhemmat, kummit ja jopa kavereiden vanhemmat voi tulla hyvin toimeen lasten kanssa, vaikkei usein näe.
Joko ap:n tai isän käytöksessä on jotain, että lapset ei tykkää, tai sitten ovat esim. kuulleet isän ja uuden naisen haukkumista tms. ja ovat siksi epäluuloisia. Kannattaisi (varsinkin sen isän) tehdä lasten kanssa muutakin, kuin olla älylaitteilla eri huoneissa ja syödä. Mikä isän rooli on tässä kaikessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen olemaan saatavilla jos tarvitsee apua, kuuntelijaa tai seuraa. Mutta en lähtisi itse tuputtamaan seuraani. Se lapsi ei ole kutsunut sinua elämäänsä. Ja jos lapselle riittää yhteinen ruokailuhetki, niin sitten se on niin. Pääasia olisi ettei lapsi ole silminnähden ahdistunut saman katon alla olemisesta.
Meillä ollaan vähän kuin kämppikset ja aina joskus sillä tuulella ollessaan puolison lapsi kertoo minullekin jonkun asiansa. Pääasia että kunnioittaa sitä kuinka aikuiset ovat taloudesta vastuussa ja niin on hänkin jahka aikuistuu ensin. Ei mitään ongelmaa. Enkä vaivaa päätäni siitä kuinka hän on enimmäkseen omassa huoneessaan.
Ketjussa näköjään ap:n lisäksi muitakin kylmäsydämisiä puusilmiä. Koitan miettiä missä olet eniten väärässä: ehkä siinä että pidät lapsia samanlaisina kuin aikuisia. Mutta eivät he ole, he vasta opettelevat maailmaa ja kehittyvät rakastavien katseiden alla, taustalla ehkä hyvinkin traumaattinen ero jossa lapsuudenperhe hajosi. Tämä on just tätä nykypaskaa, että lapset kyllä sopeutuvat ihan kaikkeen ja ihan äkkiä, kun vaan vanhempi raahaa jonkun ihastuttavan uuden ihmisen heidän kotiinsa asumaan.
En lähde tuputtamaan seuraani = ei kiinnosta yhtään noi vieraat penskat täällä, pysyköön huoneissaan pädeillä, parempi kaikille.
Lapset katoavat omiin uusiokoteihinsa, heidän minuutensa katoaa koska he eivät ole kutsuneet sinua elämäänsä. No kerron sinulle sen verran, että aikuisena se on sun tehtävä tehdä se effortti ja nähdä vaivaa suhteen luomiseksi lapseen, kutsuä hänet teidän yhteiseen elämään, aidosti ihmetellä tätä ihanaa kasvavaa ihmistä. Lapsi ei ole tasaveroinen tai samaan kykenevä, mutta lahjomaton siinä, että huomaa tykätäänkö siitä että hän tulee teille, tykätäänkö hänestä.
Ilmeisen vaikea olla aidosti rakastava aikuinen, joka laittaa omat tunteensa syrjään eikä jää potenaan että miksi toi kummajainen ei tykkää musta. Tän takiapa lapsiaan ei kannattaisi altistaa uusperheelle, jos siellä on näitä kunnioitusta vaativia (mistä? Lapset ei sulle velkaa vaan vanhempien pitää lapset elättää) ja siihen tunnelmaan tyytyviä että lapset eivät ole silminnähden ahdistuneita. Luuletko että sun silmäsi ikinä näkee mitään lapsen tunteista, he todellakin ne peittävät ne vähät hetket kun ruokapöydässä vetävät kättä lippaan ja keskustelevat kotonaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestäni seksi ja lasten saaminen kuuluu avioliittoon, ja avioliitto on elinikäiseksi tarkoitettu. Jos puoliso kuolee eli tulet leskeksi niin tällöin voit halutessasi solmia uuden avioliiton. Jos kuitenkin päätät ottaa avioeron, niin tällöin olisi suotavaa että vietät loppuelämäsi yksineläjänä ja selibaatissa.
Tällä tavalla vältytään monelta murheelta, katkeruudelta ja ulkopuolisuuden tunteelta kun ei ole mitään jatkuvasti vaihtuvia isä- ja äitipuolia eikä mitään uusperhesotkuja.
Minun mielestäni tuollainen ajattelu kuuluu 1800-luvulle. Ja sekin oli silloin niin vain ja ainoastaan siksi, ettei ihmiset jumalanpelossaan uskaltaneet muuta eivätkä tienneet paremmasta.
"Eivätkä tienneet paremmasta".
Kuten esim. uusperheiden "ihanuudesta".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En mäkään saa sanaakaan omasta 13vuotiaasta. Ei se juuri edes tervehdi tai sano huomenta. Örisee tai katsoo vaan. Kyl se sit puhuu kun sillä asiaa on.
Murkkuikä, sellasiahan me suurin osa on oltu. Kun tulee parikymppiseksi, kyllä juttu taas luistaa.
Antaa olla hiljaa. Läheisyys riittää, tunne että olen tärkeä.
Vierailija kirjoitti:
En osaa vastata, minulla oli ihana isäpuoli joka paistoi lettuja ja rakensi meille majoja, vei onkimaan ja haki kotiin yömenoista kun olin isompi. Lämmin ja ihana ihminen.
Hänen pojat oli 8- ja 10-vuotiaat kun meistä tuli uusperhe, minä 9-v. Oli ihana pappakin lapsilleni.
Joku teillä nyt mättää että lapset kokevat sinut etäiseksi, teetkö heidän kanssaan mitään yhteistä? Voisitko viettää aikaa vaikka erikseen kummankin kanssa, siinä voisi olla helpompi jutella ja lähentyä. Miten miehesi kokee tilanteen?
Huhhuh kuulostaa ihanalta. Tasan ei mee onnen lahjat, ite sain iskän vankilaan lähtemisen jälkeen se k suaalisesti ahdistelevan ja kiusaavan sairaan "isäpuolen" joka poltti kaikki perheen entiset kuvat takassa, esti yhteydet isään, pahoinpiteli äitiä, aiheutti tahallaan traumoja ja vihasi mua ja jota jouduttiin pakenee turvakotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma kokemus oli, että harmitti lähteä joka toinen viikonloppu omasta kodista kylään isän kotiin.
Ei siellä mitään tekemistä ollut, kun kaverit oli sieltä kaukana. Perjantaina aloin jo odottaa, että tulisi sunnuntai ja pääsisi kotiin.
Oli jotenkin vaikea tunnelma aina viikonloppuisin. Kun oli ISÄVIIKONLOPPU. Kaikki oli vähän hokallaan ja hössötti, että nyt on isän ja isän perheen aikaa ja minun pitää viihtyä. Kyseltiin kuulumisia ja kaikkea mahdollista. Tunnelma oli teennäinen ja monesti jo torstaina oli maha kipeä, kun jännitin lähtöä.
Onneksi oli kirjoja. Uppouduin kirjoihin niinä viikonloppuina, että aika olisi kulunut nopeampaa.
15 vuotiaana kieltäydyin menemästä kyläilemään heidän luo. Halusin olla omassa kodissa viikonloput
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestäni seksi ja lasten saaminen kuuluu avioliittoon, ja avioliitto on elinikäiseksi tarkoitettu. Jos puoliso kuolee eli tulet leskeksi niin tällöin voit halutessasi solmia uuden avioliiton. Jos kuitenkin päätät ottaa avioeron, niin tällöin olisi suotavaa että vietät loppuelämäsi yksineläjänä ja selibaatissa.
Tällä tavalla vältytään monelta murheelta, katkeruudelta ja ulkopuolisuuden tunteelta kun ei ole mitään jatkuvasti vaihtuvia isä- ja äitipuolia eikä mitään uusperhesotkuja.
Minun mielestäni tuollainen ajattelu kuuluu 1800-luvulle. Ja sekin oli silloin niin vain ja ainoastaan siksi, ettei ihmiset jumalanpelossaan uskaltaneet muuta eivätkä tienneet paremmasta.
Kyllä 1800-luvullakin erottiin, mutta silloin ero tiesi totaalieroa myös lapsista. Avioliitto oli ja on edelleen taloudellinen sopimus.
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus oli, että harmitti lähteä joka toinen viikonloppu omasta kodista kylään isän kotiin.
Ei siellä mitään tekemistä ollut, kun kaverit oli sieltä kaukana. Perjantaina aloin jo odottaa, että tulisi sunnuntai ja pääsisi kotiin.
Oli jotenkin vaikea tunnelma aina viikonloppuisin. Kun oli ISÄVIIKONLOPPU. Kaikki oli vähän hokallaan ja hössötti, että nyt on isän ja isän perheen aikaa ja minun pitää viihtyä. Kyseltiin kuulumisia ja kaikkea mahdollista. Tunnelma oli teennäinen ja monesti jo torstaina oli maha kipeä, kun jännitin lähtöä.
Onneksi oli kirjoja. Uppouduin kirjoihin niinä viikonloppuina, että aika olisi kulunut nopeampaa.
15 vuotiaana kieltäydyin menemästä kyläilemään heidän luo. Halusin olla omassa kodissa viikonloput
Tämä. Isäviikonloppuna oltiin kylässä, oltiin kohteliaita, ei ihmeemmin näytetty tunteita, koska kaikilla piti olla kivaa, mehän oltiin isän luona. Eniten otti päähän se, että siellä lauantai oli siivouspäivä, minä ja pikkuveli tietenkin osallistuimme eli siivosimme kotia, jossa emme edes asuneet. Minusta se oli väärin, mutta äitipuoli ilmoitti, että kaikki perheenjäsenet osallistuvat. Siellä me veljen kanssa jynssättiin kalkkitahroja suihkuseinästä tai pestiin roskakaappia sisäpuolelta ja toivottiin, että kunpa isällä ja äitipuolella olisi joku sunnuntaimeno, niin äiti hakisi kotiin jo aamulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Unohdit sellaiset tunteet kuin viha ja inho. Yrität koko ajan tehdä miehen lapsista ujoja, koska he eivät puhu sinulle. Huomattavasti todennäköisempää on se, että he inhoavat sinua eivätkä siksi keskustele kanssasi. Vika ei ole miehen lapsissa, vika on sinussa, joka haluat leikkiä perhettä, mutta miehen lapset kieltäytyvät olemasta sätkynukkejasi. Leivo itttekses vaan!
Tai sitten heille puhutaan isän uudesta puolisosta pahaa toisessa kodissa, tai he muusta syystä luulevat olevansa epälojaaleja äitiään kohtaan, jos ystävystyvät isän uuden puolison kanssa.
Tämä on yleinen äitipuolten elättämä toive. Suurin osa äideistä ei puhu lapsilleen mitään isän uudesta naisesta, vaikka nämä miten kovasti sitä toivovat. Kun lapset on surullisia, ahdistuneita tai hiljaa, niin vika on aina äidissä, ei isän luona olevasta ikävästä tunnelmasta tai äitipuolesta, joka koko ajan moittii äitiä ja selittää, että niin huono nainen, ettei isänne sitä jaksanut.
Katsos kun erolapset kertovat aika lailla siitäkin, miten äitipuoli mustamaalaa äitiä! "Se halusi teidät tänne, koska ei pidä teistä lainkaan".
No se on just näin.
Olen lukenut vain nämä viimeiset sivut, mutta tulee mieleen, että kuka helvata on saanut päähänsä, että lapsen on pakko mennä etävanhemmalleen? Isälle on samantekevää, äitipuoli ei halua, lapsikin olisi mieluumin kavereiden kanssa. Tehdään asetelmia, joista kaikki odottaa, että viikonloppu menisi ohi. Kuka tässä voittaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa vastata, minulla oli ihana isäpuoli joka paistoi lettuja ja rakensi meille majoja, vei onkimaan ja haki kotiin yömenoista kun olin isompi. Lämmin ja ihana ihminen.
Hänen pojat oli 8- ja 10-vuotiaat kun meistä tuli uusperhe, minä 9-v. Oli ihana pappakin lapsilleni.
Joku teillä nyt mättää että lapset kokevat sinut etäiseksi, teetkö heidän kanssaan mitään yhteistä? Voisitko viettää aikaa vaikka erikseen kummankin kanssa, siinä voisi olla helpompi jutella ja lähentyä. Miten miehesi kokee tilanteen?Kuten aiemmin sanoin, niin en hae tilanteeseen muutosta. Mnulla on 84 v äiti, joka tarvitsee minua. Lisäksi minulla on kaksi aikuista lasta, jotka myös joskus tarvitsevat minua. Ja mikäli en halua unohtaa omasta hyvinvoinnista hyvinvoinnista huoehtimista, niin minun on toimittava niin kuin toimin. Saan burm outin, jos repeydyn vielä näiden lastenkin elämään.
Miehelle tämä on ok. Sanoo, että kyllä hän osaa lapsensa hoitaa.
Minä olen keskustelija. Omien lastenikin kanssa minä juttelin, juttelin ja juttelin samalla, kuin leivoimme. En muuten oikein osannut olla lasten kanssa, mutta tämä oli meidän juttumme. Nämä lapset eivät halua leipoa kanssani, eikä heidän kanssaan oikein tule juttua.
En nyt ymmärrä. Sanot ettet halua tilanteeseen muutosta, mutta ihmettelet etteivät juttele kanssasi. Olet keskustelija, mutta ei oikein osaa olla lasten kanssa. Kyllähän he sen vaistoavat. Vie kumpikin erikseen leffaan ja syömään ilman miestäsi. Jos niiden aikana ei juttua irtoa, niin sitten kannattaa varmaan tyytyä nykytilanteeseen.
Mun mielestäni seksi ja lasten saaminen kuuluu avioliittoon, ja avioliitto on elinikäiseksi tarkoitettu. Jos puoliso kuolee eli tulet leskeksi niin tällöin voit halutessasi solmia uuden avioliiton. Jos kuitenkin päätät ottaa avioeron, niin tällöin olisi suotavaa että vietät loppuelämäsi yksineläjänä ja selibaatissa.
Tällä tavalla vältytään monelta murheelta, katkeruudelta ja ulkopuolisuuden tunteelta kun ei ole mitään jatkuvasti vaihtuvia isä- ja äitipuolia eikä mitään uusperhesotkuja.