Lue keskustelun säännöt.
Voiko mukava ja sosiaalinen ihminen olla yksinäinen?
21.01.2023 |
Itseni puolesta kyselen. Olen tiettävästi mukava ja pidetty ihminen, tällaisen käsityksen olen saanut. En ole ujo vaan ihan sosiaalinen tyyppi, joka voi helposti mennä juttelemaan ihan vieraillekin ihmisille. Olen hyvä kuuntelemaan ja keksin aika helposti jutunjuurta monenlaisten ihmisten kanssa.
Silti minulla ei ole ystäviä. Joskus on ollut muutama, mutta ne ystävyydet on hiipuneet. Muita pyydetään leffaan, kahville, mukaan mökille, juhliin. Ei minua. En ala roikkumaan, ennemmin taidan olla vähän etäinen ja huono viestittelemään. Olen nähnyt monta kertaa sivusta, miten jotkut naiset tutustuessaan ystävystyy heti ja ovat siitä saakka aivan paita ja peppu ja jakavat kaikki henkilökohtaiset juttunsa. Itse en ole koskaan kokenut mitään tällaista. En jotenkin osaa löytää sellaista syvää yhteyttä ja samaa aaltopituutta kenenkään kanssa. Vika varmaan on minussa, mutta mikä, sitä en tiedä.
Kommentit (231)
Vierailija kirjoitti:
Tämä voisi olla mun kirjoittama aloitus! Olen siis kaikkien kaveri, mutta valtavan yksinäinen. Epäilen sen johtuvan siitä, että olen henkilökohtaisissa asioissa aika varautunut ja hitaasti lämpenevä, joten kanssakäyminen on melko pintapuolista eikä minusta saa otetta.
Ainakin kerran minulle on tosin myös sanottu, että minulla luullaan olevan jo niin paljon sosiaalista elämää, ettei siihen tarvita lisää porukkaa.
En tiedä sitten mikä on todellinen syy, mutta minuun eivät halua tutustua miehet eivätkä naiset.
T. Sinkkunainen
Minä voin kyllä myöntää, että joskus on oikeasti ihmisiä, joiden seurassa koen alemmuutta ja ajattelen ettei noi minun ystäviä halua olla koska ovat niin sosiaalisia.
Ystävystynkin paremmin aina sellaisten epäsosiaalisten kanssa kuin normaalit sosiaaliset taidot omaavien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen huomannut, että heti jos aletaan puhua jostakin huolista ja murheista, muuttuu kahden ihmisen suhde välittömästi syvällisemmäksi. Siinä kun jaetaan henkilökohtaisia asioita, pakottaa se väkisinkin luomaan luottamusta toiseen. Ja sen eteen nähdään myös vaivaa jotta se luottamus pysyy, ettei toinen mene lavertelmaan ympäri kyliä näitä ehkä salaisiakin asioita.
Ja yleensäkin jos puhutaan tabuista, aiheista, joista ei ihan hirveen usein puhuta saattaa yhdistää.
Ja tietenkin se kaikista tiukimmin yhteen liimaava on aito nauru. Yhteinen nauru. Kun molemmat nauraa samalle asialle kyyneleet silmissä, niin ystävyys on taattua.
No tässä on esimerkki naisten välisestä sosiaalisesta koodista. Kuuntelemalla ja jakamalla huolia ja murheita uusi ystävyyssuhde syvenee nopeasti. Sen sijaan miesten välillä tällaista sosiaalista koodia ei ole.
Entä jos vain toinen jakaa ja toinen kuuntelee? Mulle käy varsin usein niin, että joku puolituttu tai jopa tutematon alkaa purkaa mulle huoliaan. Ei siinä mitään, aikoinaan kuuntelin ihan työkseni muiden huolia. Multa ilmeisesti puuttuu tietty koodi, koska en koe lähentyväni tällaisen ihmisen kanssa mitenkään. Omista huolistani puhun hyvin harvoin kenellekään muulle kuin asianomaiselle itselleen (jos huoleni siis liittyy toiseen aikuiseen ihmiseen) tai ammattilaiselle, jolla voi olla ratkaisu huolen aiheuttaneeseen ongelmaani.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen huomannut, että heti jos aletaan puhua jostakin huolista ja murheista, muuttuu kahden ihmisen suhde välittömästi syvällisemmäksi. Siinä kun jaetaan henkilökohtaisia asioita, pakottaa se väkisinkin luomaan luottamusta toiseen. Ja sen eteen nähdään myös vaivaa jotta se luottamus pysyy, ettei toinen mene lavertelmaan ympäri kyliä näitä ehkä salaisiakin asioita.
Ja yleensäkin jos puhutaan tabuista, aiheista, joista ei ihan hirveen usein puhuta saattaa yhdistää.
Ja tietenkin se kaikista tiukimmin yhteen liimaava on aito nauru. Yhteinen nauru. Kun molemmat nauraa samalle asialle kyyneleet silmissä, niin ystävyys on taattua.
No tässä on esimerkki naisten välisestä sosiaalisesta koodista. Kuuntelemalla ja jakamalla huolia ja murheita uusi ystävyyssuhde syvenee nopeasti. Sen sijaan miesten välillä tällaista sosiaalista koodia ei ole.
Entä jos vain toinen jakaa ja toinen kuuntelee? Mulle käy varsin usein niin, että joku puolituttu tai jopa tutematon alkaa purkaa mulle huoliaan. Ei siinä mitään, aikoinaan kuuntelin ihan työkseni muiden huolia. Multa ilmeisesti puuttuu tietty koodi, koska en koe lähentyväni tällaisen ihmisen kanssa mitenkään. Omista huolistani puhun hyvin harvoin kenellekään muulle kuin asianomaiselle itselleen (jos huoleni siis liittyy toiseen aikuiseen ihmiseen) tai ammattilaiselle, jolla voi olla ratkaisu huolen aiheuttaneeseen ongelmaani.
Et lähenny, kun et anna vastalahjaksi niitä omia huolia.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen huomannut, että heti jos aletaan puhua jostakin huolista ja murheista, muuttuu kahden ihmisen suhde välittömästi syvällisemmäksi. Siinä kun jaetaan henkilökohtaisia asioita, pakottaa se väkisinkin luomaan luottamusta toiseen. Ja sen eteen nähdään myös vaivaa jotta se luottamus pysyy, ettei toinen mene lavertelmaan ympäri kyliä näitä ehkä salaisiakin asioita.
Ja yleensäkin jos puhutaan tabuista, aiheista, joista ei ihan hirveen usein puhuta saattaa yhdistää.
Ja tietenkin se kaikista tiukimmin yhteen liimaava on aito nauru. Yhteinen nauru. Kun molemmat nauraa samalle asialle kyyneleet silmissä, niin ystävyys on taattua.
No tässä on esimerkki naisten välisestä sosiaalisesta koodista. Kuuntelemalla ja jakamalla huolia ja murheita uusi ystävyyssuhde syvenee nopeasti. Sen sijaan miesten välillä tällaista sosiaalista koodia ei ole.
Entä jos vain toinen jakaa ja toinen kuuntelee? Mulle käy varsin usein niin, että joku puolituttu tai jopa tutematon alkaa purkaa mulle huoliaan. Ei siinä mitään, aikoinaan kuuntelin ihan työkseni muiden huolia. Multa ilmeisesti puuttuu tietty koodi, koska en koe lähentyväni tällaisen ihmisen kanssa mitenkään. Omista huolistani puhun hyvin harvoin kenellekään muulle kuin asianomaiselle itselleen (jos huoleni siis liittyy toiseen aikuiseen ihmiseen) tai ammattilaiselle, jolla voi olla ratkaisu huolen aiheuttaneeseen ongelmaani.
Pelkäätkö tulevasi tuomituksi ja sitten haluat olla muille äärimmäisen tuomitsematon, joka puolestaan saa muut avautumaan turvallisesti sinulle? Myös jos tietävät että myötäilet paljon kaikessa, niin sinulle voi turvallisesti kertoa huolia, koska et kuitenkaan sano niistä mitään pahaa vaan sinulta saa myötätuntoa.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen huomannut, että heti jos aletaan puhua jostakin huolista ja murheista, muuttuu kahden ihmisen suhde välittömästi syvällisemmäksi. Siinä kun jaetaan henkilökohtaisia asioita, pakottaa se väkisinkin luomaan luottamusta toiseen. Ja sen eteen nähdään myös vaivaa jotta se luottamus pysyy, ettei toinen mene lavertelmaan ympäri kyliä näitä ehkä salaisiakin asioita.
Ja yleensäkin jos puhutaan tabuista, aiheista, joista ei ihan hirveen usein puhuta saattaa yhdistää.
Ja tietenkin se kaikista tiukimmin yhteen liimaava on aito nauru. Yhteinen nauru. Kun molemmat nauraa samalle asialle kyyneleet silmissä, niin ystävyys on taattua.
No tässä on esimerkki naisten välisestä sosiaalisesta koodista. Kuuntelemalla ja jakamalla huolia ja murheita uusi ystävyyssuhde syvenee nopeasti. Sen sijaan miesten välillä tällaista sosiaalista koodia ei ole.
Entä jos vain toinen jakaa ja toinen kuuntelee? Mulle käy varsin usein niin, että joku puolituttu tai jopa tutematon alkaa purkaa mulle huoliaan. Ei siinä mitään, aikoinaan kuuntelin ihan työkseni muiden huolia. Multa ilmeisesti puuttuu tietty koodi, koska en koe lähentyväni tällaisen ihmisen kanssa mitenkään. Omista huolistani puhun hyvin harvoin kenellekään muulle kuin asianomaiselle itselleen (jos huoleni siis liittyy toiseen aikuiseen ihmiseen) tai ammattilaiselle, jolla voi olla ratkaisu huolen aiheuttaneeseen ongelmaani.
Et lähenny, kun et anna vastalahjaksi niitä omia huolia.
Kuuluuko kyseiseen koodiin, että mun pitäisi antaa vastalahjaksi omia huoliani?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos olet liian täydellinen ? Jos olet liian hyvä muiden seuraan ?
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen huomannut, että heti jos aletaan puhua jostakin huolista ja murheista, muuttuu kahden ihmisen suhde välittömästi syvällisemmäksi. Siinä kun jaetaan henkilökohtaisia asioita, pakottaa se väkisinkin luomaan luottamusta toiseen. Ja sen eteen nähdään myös vaivaa jotta se luottamus pysyy, ettei toinen mene lavertelmaan ympäri kyliä näitä ehkä salaisiakin asioita.
Ja yleensäkin jos puhutaan tabuista, aiheista, joista ei ihan hirveen usein puhuta saattaa yhdistää.
Ja tietenkin se kaikista tiukimmin yhteen liimaava on aito nauru. Yhteinen nauru. Kun molemmat nauraa samalle asialle kyyneleet silmissä, niin ystävyys on taattua.
No tässä on esimerkki naisten välisestä sosiaalisesta koodista. Kuuntelemalla ja jakamalla huolia ja murheita uusi ystävyyssuhde syvenee nopeasti. Sen sijaan miesten välillä tällaista sosiaalista koodia ei ole.
Entä jos vain toinen jakaa ja toinen kuuntelee? Mulle käy varsin usein niin, että joku puolituttu tai jopa tutematon alkaa purkaa mulle huoliaan. Ei siinä mitään, aikoinaan kuuntelin ihan työkseni muiden huolia. Multa ilmeisesti puuttuu tietty koodi, koska en koe lähentyväni tällaisen ihmisen kanssa mitenkään. Omista huolistani puhun hyvin harvoin kenellekään muulle kuin asianomaiselle itselleen (jos huoleni siis liittyy toiseen aikuiseen ihmiseen) tai ammattilaiselle, jolla voi olla ratkaisu huolen aiheuttaneeseen ongelmaani.
Et lähenny, kun et anna vastalahjaksi niitä omia huolia.
Kuuluuko kyseiseen koodiin, että mun pitäisi antaa vastalahjaksi omia huoliani?
Oletan, että kuuluu. Minä en anna eikä minulla myöskään ole ystäviä. Kuuntelen kyllä sujuvasti kaikkien murheet enkä koskaan juoruile niitä eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kertoisiko joku muukin, miten ymmärtää termin sosiaalinen koodi. Kesto?
Pidän termiä edelleenkin hieman outona ja tahtoisin tietää, mitä sillä ymmäretään.
Otetaan esimerkki. Porukka, jossa jokaisen intohimona on sama peli. Yksi porukasta kertoo hauskan jutun pelistä, ehkä vähän demonstroiden - ja jokainen ymmärtää heti, mitä hän tarkoittaa. Onko tämä tapahtuma sellaisen koodin välittämistä & kokemista, jossa koodin jokin lähtökohta on niin vahvasti olemassa, että sen aistiminen on suorastaan... "yhteistä henkeä?"
En myöskään ymmärtänyt ajatusta yhdistelmästä "mukava ja sosiaalinen" + "töksähtelevä" (ap).
Ymmärtäisin sosiaalisen koodin tarkoittavan eleitä, ilmeitä, mielipiteitä, vaatetusta, puheenaiheita ja tapaa puhua.
Sama kuin tässä ketjussa 122/142 | klo 17:10 | 22.1.2023, mutta rajattomana?
Vierailija kirjoitti:
Joistakin klikeistä olet heti ulkona sosiaalisesta piiristä jos et sovi tähän muottiin.
Eli kyse voi olla myös enemmän koodin vastaanottamisesta, kuin sen välittymisestä.
Vierailija kirjoitti:
Kuvittele se klassinen "suosittujen" porukka. Siihen kuuluu hyvännäköiset, hyvin pukeutuvat, sosiaaliset ja ehkä urheilulliset tyypit. Mustiin pukeutunut pinkkitukka Narutopaidalla lähestyy joukkoa tervehtien kimeähköllä äänellä samalla heiluttaen kuningatartyyliin.
Ei tarvitse olla edes noin räikeästi erilainen, joillekin dissaamiseksi riittää että olet varakkaampi kuin he, naurat äänekkäästi tai olet ylipainoinen. Voit olla sosiaalinen ja pääosin mukava, mutta et esimerkiksi tajua että henkilön x kanssa saa heitellä hyvinkin mustaa huumoria ja y triggeröityy samasta sanastosta.
Eli kysymyksenä on, missä määrin koodin välittäjä on vastuussa koodin seurauksista silloin, kun koodi on intensiivinen tai voidaan olettaa, että koodille ollaan erittäin herkkiä? Jolloin koodi on sen vastaanottajia ajatellen epäkunnioittava, ja sillä uhmaaminen provokatiivista, jopa kiusaamista, ellei sitten silkkaa tyhmyyttä?
Tärkeä osa sosiaalisuutta on tietysti kyky ja halu kanssakäymisen sujuvuuteen. Esimerkissäsi henkilön, joka välttämättä haluaa olla tekemisissä itsensä kanssa erilaisten ihmisten kanssa (ja siis erilaisuutensa säilyttäen), joutuu etenemään lähestymänsä joukon erilaisuuden ehdoilla (vaikka hän on se erilainen joukon suhteen, hän tavoittelee jotain itsestään poikkeavaa eli erilaista). Hänen olisi saatava ensin yhden itsestään erilaisen luottamus, sen sijaan, että hän syöksyy joukkoon - ja kenties uhriutuu, ellei saa skipata työläämpää, todellisia sosiaalisia taitoja vaativaa väylää.
Termistä koodi tulee muuten hiukan mieleen jonkinsorttinen agnosia, jopa akinetopsia: henkilöllä olisi mielessään jonkinlainen "still-kuva" tavoittelemastaan sosiaalisesta tilanteesta, mutta hän olisi sokea sen välivaiheille... Samasta syystä henkilö myöhästelisi toistuvasti: hänellä olisi vaikeuksia nähdä todellisia syy-seuraus -suhteita. Hän ehkä miettisi, mikä kikka auttaisi sosiaaliseen menestykseen, sillä hän ei kykenisi ymmärtämään omaa rooliaan tavoitteen saavuttamisena. Hän kuvittelisi, että kaikki riippuu jostain yksittäisestä tekijästä ("jos ulkonäössäni olisi/ei olisi TÄMÄ piirre, tai jos osaisin TÄTÄ,, kelpaisin;" "autistinen fiksaatio?"), siis koodista.Tavallaan hän haluaisi jotain valmista ohjetta kompensoimaan sosiaalista sokeuttaan. Lapsuudessakin, kun mikään ei luultavasti äidille riittänyt, kelpaaminen oli kuin jokin tavoittamaton asia... kuin hartaasti toivottu taikatemppu, joka pelastaisi äidin pahuudelta.
Jos taikatemppu ei aikuisena toimi, sitä voi aina perustella vaikkapa pinkkitukallaan. "Oma kelpaamattomuus on muiden suvaitsemattomuuden syytä (pahan äidin syy)."
Vierailija kirjoitti:
Ulospäin tavallinen henkilö ei välttämättä tajua pinttyneitä maneereitaan mikä karkoittaa ison osan ihmisistä ympäriltään. Yksi tuttuni yritti pyrkiä sisään moneen suosittuun porukkaan. Hänen tapanaan vain oli alkaa heti arvostelemaan muita ja nostaa itseään ylöspäin. Hänellä on myös erittäin laaja yleissivistys mutta pitkät harkitut vastaukset eivät ole "in" kanalaumassa jutellessa vaikka ruokailussa.
Tämän esimerkin ymmärrän hyvin! Henkilöltä puuttuu kyky käsittää sosiaalista konseptia, sitä että sosiaalisuus on myös kuuntelemisen taito. Eli sitä, että uskaltaisi antaa muille tilaa mielessään... Se voi olla pelottavaa ihmiselle, jonka mielessä kummittelee "kuollut äiti."
Sellainen alati hyväksyntää kaipaava (äidin "hylkäämä"), pelkäävä ihminen elää omassa mielikuvitusmaailmassaan. Hänen äitinsä ei taatusti häntä ymmärtänyt, kun hän oli lapsi. Siksi hän ei ymmärrä tai luota siihen, että sosiaalisuus tarkoittaisi vuorovaikutusta; hän ei ymmärrä, mitä vuorovaikutus tarkoittaa. Hänelle se on vuoropuhelu, monologien sarja, jossa pitäisi todistaa kelpaaminen. Johon ei oikeasti usko, ellei saa sulautua toiseen.
Kuin suoraan minun elämästäni, sillä erotuksella että pääpahis on isä eikä äiti.
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt, että en ehkä ymmärrä kaikkia hienovaraisia sosiaalisia vihjeitä, joita naisten keskinäisessä ystävyydessä kai monesti on. Tarkoitan sellaista sosiaalista koodia. Ja saatan siksi vaikuttaa töksähtävältä, vaikka siis olen kohtelias ja ystävällinen. Missä tuollaista voisi opetella paremmin? Ikääkin on jo 38 eli en ole mikään ihan nuori enää. Ap
Et kai ole holhoava tai alentuva? Koska sellainen ystävällisyyden muoto on itse asiassa todella loukkaavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen huomannut, että heti jos aletaan puhua jostakin huolista ja murheista, muuttuu kahden ihmisen suhde välittömästi syvällisemmäksi. Siinä kun jaetaan henkilökohtaisia asioita, pakottaa se väkisinkin luomaan luottamusta toiseen. Ja sen eteen nähdään myös vaivaa jotta se luottamus pysyy, ettei toinen mene lavertelmaan ympäri kyliä näitä ehkä salaisiakin asioita.
Ja yleensäkin jos puhutaan tabuista, aiheista, joista ei ihan hirveen usein puhuta saattaa yhdistää.
Ja tietenkin se kaikista tiukimmin yhteen liimaava on aito nauru. Yhteinen nauru. Kun molemmat nauraa samalle asialle kyyneleet silmissä, niin ystävyys on taattua.
No tässä on esimerkki naisten välisestä sosiaalisesta koodista. Kuuntelemalla ja jakamalla huolia ja murheita uusi ystävyyssuhde syvenee nopeasti. Sen sijaan miesten välillä tällaista sosiaalista koodia ei ole.
Entä jos vain toinen jakaa ja toinen kuuntelee? Mulle käy varsin usein niin, että joku puolituttu tai jopa tutematon alkaa purkaa mulle huoliaan. Ei siinä mitään, aikoinaan kuuntelin ihan työkseni muiden huolia. Multa ilmeisesti puuttuu tietty koodi, koska en koe lähentyväni tällaisen ihmisen kanssa mitenkään. Omista huolistani puhun hyvin harvoin kenellekään muulle kuin asianomaiselle itselleen (jos huoleni siis liittyy toiseen aikuiseen ihmiseen) tai ammattilaiselle, jolla voi olla ratkaisu huolen aiheuttaneeseen ongelmaani.
Et lähenny, kun et anna vastalahjaksi niitä omia huolia.
Kuuluuko kyseiseen koodiin, että mun pitäisi antaa vastalahjaksi omia huoliani?
Kuuluu. Ja koodiin kuuluu myös, että niiden sinun huolien täytyy olla kuitenkin riittävän kevyitä huolia ja sen sosiaalisen viiteryhmän sisällä hyväksyttyjä ja aika tyypillisiä huolia eli sellaisia mitä sillä toisellakin on, jotta voitte bondata huolien kautta. Eli hyväksyttyjä ja sopivan kevyitä huolia voi olla vaikkapa kiireinen lapsiarki tai omien vanhempien hankaluudet kotihoidon kanssa. Sen sijaan vaikutat liian oudolta ja erilaiselta tai liian hard core tapaukselta ystäväksi, jos sinun huolia on että veli joutui vankilaan henkirikoksen tekemisen vuoksi tai että mieheni petti sinua miespuoleisen pomonsa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä yksi laajempi ilmentymä sanattomasta sosiaalisesta koodista on Suomessa sukupuolen tietäminen vaikka sitä ei missään vaiheessa mainita keskustelun aikana. Meidän ei tarvitse täsmentää mikä on tämä "hän" mistä puhutaan, kaikki tietää intuitiivisesti kummasta sukupuolesta on kyse. Sitä joskus ulkomaalaiset kysyy mistä sen tietää eikä siihen osaa vastata kuin, että kaikki sen tietää.
Harvemmin sitä sukupuolta tarvitsee oikeasti tietää. Siksi pärjää sukupuolineutraalilla sanalla. Ja jos sukupuolen tarvitsee vartavasten tietää, voi kysyä.
Kyllä sukupuoli on tärkeä osa kommunikoinnissa, eli tärkeää voida edes olettaa. Sukupuolta voi huijata (esim. poika esiintyä tyttönä, tai vanha nainen miehenä, joskin yleensä olemukseen kai jää jotain, mikä paljastaa sukupuolen), ja huijattunakin voi yhtälailla kommunikoida, niin että käsityksellä toisen sukupuolesta on väliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kertoisiko joku muukin, miten ymmärtää termin sosiaalinen koodi. Kesto?
Pidän termiä edelleenkin hieman outona ja tahtoisin tietää, mitä sillä ymmäretään.
Otetaan esimerkki. Porukka, jossa jokaisen intohimona on sama peli. Yksi porukasta kertoo hauskan jutun pelistä, ehkä vähän demonstroiden - ja jokainen ymmärtää heti, mitä hän tarkoittaa. Onko tämä tapahtuma sellaisen koodin välittämistä & kokemista, jossa koodin jokin lähtökohta on niin vahvasti olemassa, että sen aistiminen on suorastaan... "yhteistä henkeä?"
En myöskään ymmärtänyt ajatusta yhdistelmästä "mukava ja sosiaalinen" + "töksähtelevä" (ap).
Ymmärtäisin sosiaalisen koodin tarkoittavan eleitä, ilmeitä, mielipiteitä, vaatetusta, puheenaiheita ja tapaa puhua.
Sama kuin tässä ketjussa 122/142 | klo 17:10 | 22.1.2023, mutta rajattomana?
Vierailija kirjoitti:
Joistakin klikeistä olet heti ulkona sosiaalisesta piiristä jos et sovi tähän muottiin.
Eli kyse voi olla myös enemmän koodin vastaanottamisesta, kuin sen välittymisestä.
Vierailija kirjoitti:
Kuvittele se klassinen "suosittujen" porukka. Siihen kuuluu hyvännäköiset, hyvin pukeutuvat, sosiaaliset ja ehkä urheilulliset tyypit. Mustiin pukeutunut pinkkitukka Narutopaidalla lähestyy joukkoa tervehtien kimeähköllä äänellä samalla heiluttaen kuningatartyyliin.
Ei tarvitse olla edes noin räikeästi erilainen, joillekin dissaamiseksi riittää että olet varakkaampi kuin he, naurat äänekkäästi tai olet ylipainoinen. Voit olla sosiaalinen ja pääosin mukava, mutta et esimerkiksi tajua että henkilön x kanssa saa heitellä hyvinkin mustaa huumoria ja y triggeröityy samasta sanastosta.
Eli kysymyksenä on, missä määrin koodin välittäjä on vastuussa koodin seurauksista silloin, kun koodi on intensiivinen tai voidaan olettaa, että koodille ollaan erittäin herkkiä? Jolloin koodi on sen vastaanottajia ajatellen epäkunnioittava, ja sillä uhmaaminen provokatiivista, jopa kiusaamista, ellei sitten silkkaa tyhmyyttä?
Tärkeä osa sosiaalisuutta on tietysti kyky ja halu kanssakäymisen sujuvuuteen. Esimerkissäsi henkilön, joka välttämättä haluaa olla tekemisissä itsensä kanssa erilaisten ihmisten kanssa (ja siis erilaisuutensa säilyttäen), joutuu etenemään lähestymänsä joukon erilaisuuden ehdoilla (vaikka hän on se erilainen joukon suhteen, hän tavoittelee jotain itsestään poikkeavaa eli erilaista). Hänen olisi saatava ensin yhden itsestään erilaisen luottamus, sen sijaan, että hän syöksyy joukkoon - ja kenties uhriutuu, ellei saa skipata työläämpää, todellisia sosiaalisia taitoja vaativaa väylää.
Termistä koodi tulee muuten hiukan mieleen jonkinsorttinen agnosia, jopa akinetopsia: henkilöllä olisi mielessään jonkinlainen "still-kuva" tavoittelemastaan sosiaalisesta tilanteesta, mutta hän olisi sokea sen välivaiheille... Samasta syystä henkilö myöhästelisi toistuvasti: hänellä olisi vaikeuksia nähdä todellisia syy-seuraus -suhteita. Hän ehkä miettisi, mikä kikka auttaisi sosiaaliseen menestykseen, sillä hän ei kykenisi ymmärtämään omaa rooliaan tavoitteen saavuttamisena. Hän kuvittelisi, että kaikki riippuu jostain yksittäisestä tekijästä ("jos ulkonäössäni olisi/ei olisi TÄMÄ piirre, tai jos osaisin TÄTÄ,, kelpaisin;" "autistinen fiksaatio?"), siis koodista.Tavallaan hän haluaisi jotain valmista ohjetta kompensoimaan sosiaalista sokeuttaan. Lapsuudessakin, kun mikään ei luultavasti äidille riittänyt, kelpaaminen oli kuin jokin tavoittamaton asia... kuin hartaasti toivottu taikatemppu, joka pelastaisi äidin pahuudelta.
Jos taikatemppu ei aikuisena toimi, sitä voi aina perustella vaikkapa pinkkitukallaan. "Oma kelpaamattomuus on muiden suvaitsemattomuuden syytä (pahan äidin syy)."
Vierailija kirjoitti:
Ulospäin tavallinen henkilö ei välttämättä tajua pinttyneitä maneereitaan mikä karkoittaa ison osan ihmisistä ympäriltään. Yksi tuttuni yritti pyrkiä sisään moneen suosittuun porukkaan. Hänen tapanaan vain oli alkaa heti arvostelemaan muita ja nostaa itseään ylöspäin. Hänellä on myös erittäin laaja yleissivistys mutta pitkät harkitut vastaukset eivät ole "in" kanalaumassa jutellessa vaikka ruokailussa.
Tämän esimerkin ymmärrän hyvin! Henkilöltä puuttuu kyky käsittää sosiaalista konseptia, sitä että sosiaalisuus on myös kuuntelemisen taito. Eli sitä, että uskaltaisi antaa muille tilaa mielessään... Se voi olla pelottavaa ihmiselle, jonka mielessä kummittelee "kuollut äiti."
Sellainen alati hyväksyntää kaipaava (äidin "hylkäämä"), pelkäävä ihminen elää omassa mielikuvitusmaailmassaan. Hänen äitinsä ei taatusti häntä ymmärtänyt, kun hän oli lapsi. Siksi hän ei ymmärrä tai luota siihen, että sosiaalisuus tarkoittaisi vuorovaikutusta; hän ei ymmärrä, mitä vuorovaikutus tarkoittaa. Hänelle se on vuoropuhelu, monologien sarja, jossa pitäisi todistaa kelpaaminen. Johon ei oikeasti usko, ellei saa sulautua toiseen.
Kuin suoraan minun elämästäni, sillä erotuksella että pääpahis on isä eikä äiti.
Niin, pääpahis. Ei ole pahaa isää ilman "pahaa" äitiä... vaikka moni niin luulee.
Ja pahan isän taustalla on aina paha äiti; tai paha isä, taustapiru on kuitenkin aina ennenpitkää paha äiti. Siitä syystä, että yleensä äidit ovat vastuussa varhaiskehityksestä lapselle olennaisella tavalla.
"Pahan" äidin taustallakin on "paha" äiti, ja "paha" isoäiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama homma. Ehkä mut koetaan tylsäks, kun en tykkää lähteä juoruiluihin mukaan.
Minä olen tuollainen kuin sinä, juoruilujutuista en jaksa kiinnostua, enkä oikein osaa kommentoida sellaisiin mitään vaan tunnen oloni epämukavaksi kun muut niitä puhuu. Ehkä ongelma on sitten siinä, että olen sillä tavalla liian tylsä. Ap
Ystävyyteen aika monesti kuuluu tietynlainen uskoutuminen. Eli jos et ole valmis avaamaan itsestäsi mitään pintaa syvempää tai et ole kiinnostunut vastapuolenkaan yksityisemmistä asioista tai "juoruilujutuista", niin se saattaa ikävä kyllä olla syy, että tietty luottamuksen taso jää rakentumatta eikä tuttavuus koskaan syvene ystävyydeksi.
Tämä. Heti ei tarvitse ladata kaikkea tiskiin mutta jos muutamankaan tapaamisen jälkeen ei saa irti muuta kuin ympäripyöreää small talkia, minulla tällaiset jää tuttaviksi. Vaikka olisivat kuinka mukavia tai miellyttävän oloisia. Ja omalla kohdalla ei tarvita mitään juoruilua tai heti olla tilittämässä elämänsä traumoja, mutta jos keskustelu on aina silkkaa pintapuolista nönnönnöötä, ei kiinnosta ystävyysmielessä.
Kerron esimerkin. Tutustuin lähipiirin kautta tosi mukavaan ja miellyttävään naisihmiseen. Tapasimme usein joko suvun tapaamisissa ja joskus jopa ihan järjestimme keskenäänkin tekemistä. Mutta homma ei lähtenyt, ei millään. Mitään vikaa ei ollut varmaan kummassakaan, ja se oli jotenkin hyvä paikka miettiä, että mikä ns. mätti kun periaatteessa mikään ei mättänyt.
Lopulta tajusin, että homma mätti juuri siinä, että hän ei päästänyt kunnolla lähelle. Hänellä oli esim. avioeroa päällä, sairastunutta lähiomaista jne. Joista siis tiesin. Mutta kun kysyin kuulumisia ja että miten menee, aina oli vakiovastaus iloisesti että "ihan hyvin menee", ja that´s it.
Ei siinä mitään, ei tarvitse avautua kuin psykoterapiassa mutta se, että joskus sanoisi vaikka että paremminkin on mennyt, mutta jospa se tästä. Sillon tulee jotain säröä pintaan ja teet itsestäsi inhimillisemmän ja saat enemmän tarttumapintaa. Semmoinen koskematon teflon pitää kyllä ainakin meikäläisen pelkkänän hyvänpäiväntuttavana.
Minulle ystävyyteen ja hyvään kaveruuteen kuuluu aitous. Ei tarvitse jatkuvasti olla joku esitys ja fasadi päällä. Tai jos onkin, sitä välillä raotetaan ja kerrotaan aitoja asioita itsestä ja omista tunteista.
Vierailija kirjoitti:
Jos on tosi asiakeskeinen tapa jutella ihmisten kanssa, voi olla ystävystyminen vaikeampaa/hitaampaa. Tyypillinen nainen tykkää esim kehuista. "Vitsit, sulla on kivannäköinen pusero!". "Sun hiukset on upeat, missä käyt kampaajalla?" Jos tämän tyyppinen jutustelu vieraan ihmisen kanssa on hankalaa, voi monesti jäädä syvempi yhteys kokematta, sillä se syntyy ajan kanssa. Alussa pitää olla samanmoiset kiinnostuksen kohteet ja myös osoittaa kiinnostus toista ihmistä kohtaan. Mutta tämähän väistämättä tapahtuu pinnallisella tasolla, sillä toista ei tunne. Näinhän myös pariutuminen tapahtuu.
Totta. Ihmiselle joka keskittyy paljon kelpaamiseen, ei ehkä tule mieleen välittää toisesta ja näyttää sitä. On vaikea osoittaa suoraan rakkautta toista kohtaan, pienistä asioista (ystävyyden lähtökohta), jos tärkeintä olisi yksinkertaisesti käyttää häntä itsehyväksynnän kokemiseen.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen huomannut, että heti jos aletaan puhua jostakin huolista ja murheista, muuttuu kahden ihmisen suhde välittömästi syvällisemmäksi. Siinä kun jaetaan henkilökohtaisia asioita, pakottaa se väkisinkin luomaan luottamusta toiseen. Ja sen eteen nähdään myös vaivaa jotta se luottamus pysyy, ettei toinen mene lavertelmaan ympäri kyliä näitä ehkä salaisiakin asioita.
Ja yleensäkin jos puhutaan tabuista, aiheista, joista ei ihan hirveen usein puhuta saattaa yhdistää.
Ja tietenkin se kaikista tiukimmin yhteen liimaava on aito nauru. Yhteinen nauru. Kun molemmat nauraa samalle asialle kyyneleet silmissä, niin ystävyys on taattua.
No tässä on esimerkki naisten välisestä sosiaalisesta koodista. Kuuntelemalla ja jakamalla huolia ja murheita uusi ystävyyssuhde syvenee nopeasti. Sen sijaan miesten välillä tällaista sosiaalista koodia ei ole.
Entä jos vain toinen jakaa ja toinen kuuntelee? Mulle käy varsin usein niin, että joku puolituttu tai jopa tutematon alkaa purkaa mulle huoliaan. Ei siinä mitään, aikoinaan kuuntelin ihan työkseni muiden huolia. Multa ilmeisesti puuttuu tietty koodi, koska en koe lähentyväni tällaisen ihmisen kanssa mitenkään. Omista huolistani puhun hyvin harvoin kenellekään muulle kuin asianomaiselle itselleen (jos huoleni siis liittyy toiseen aikuiseen ihmiseen) tai ammattilaiselle, jolla voi olla ratkaisu huolen aiheuttaneeseen ongelmaani.
Et lähenny, kun et anna vastalahjaksi niitä omia huolia.
Hui. Minusta olisi pelottavaa, jos ystävä kytkisi huolensa minuun ja ajattelisi, että minun on myötäiltävä hänen kurjuuttaan, tai hän ei koe suhdetta tasapainoiseksi. Minä olen mitä olen, ja jos se tuntuisi häneltä liian hyvältä - ja haitalliselta, inspiroimisen sijaan - se olisi hänen ongelmansa.
Minä en olisi ystäväni kurjuudesta mitään velkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama homma. Ehkä mut koetaan tylsäks, kun en tykkää lähteä juoruiluihin mukaan.
Minä olen tuollainen kuin sinä, juoruilujutuista en jaksa kiinnostua, enkä oikein osaa kommentoida sellaisiin mitään vaan tunnen oloni epämukavaksi kun muut niitä puhuu. Ehkä ongelma on sitten siinä, että olen sillä tavalla liian tylsä. Ap
Ystävyyteen aika monesti kuuluu tietynlainen uskoutuminen. Eli jos et ole valmis avaamaan itsestäsi mitään pintaa syvempää tai et ole kiinnostunut vastapuolenkaan yksityisemmistä asioista tai "juoruilujutuista", niin se saattaa ikävä kyllä olla syy, että tietty luottamuksen taso jää rakentumatta eikä tuttavuus koskaan syvene ystävyydeksi.
Tämä. Heti ei tarvitse ladata kaikkea tiskiin mutta jos muutamankaan tapaamisen jälkeen ei saa irti muuta kuin ympäripyöreää small talkia, minulla tällaiset jää tuttaviksi. Vaikka olisivat kuinka mukavia tai miellyttävän oloisia. Ja omalla kohdalla ei tarvita mitään juoruilua tai heti olla tilittämässä elämänsä traumoja, mutta jos keskustelu on aina silkkaa pintapuolista nönnönnöötä, ei kiinnosta ystävyysmielessä.
Kerron esimerkin. Tutustuin lähipiirin kautta tosi mukavaan ja miellyttävään naisihmiseen. Tapasimme usein joko suvun tapaamisissa ja joskus jopa ihan järjestimme keskenäänkin tekemistä. Mutta homma ei lähtenyt, ei millään. Mitään vikaa ei ollut varmaan kummassakaan, ja se oli jotenkin hyvä paikka miettiä, että mikä ns. mätti kun periaatteessa mikään ei mättänyt.
Lopulta tajusin, että homma mätti juuri siinä, että hän ei päästänyt kunnolla lähelle. Hänellä oli esim. avioeroa päällä, sairastunutta lähiomaista jne. Joista siis tiesin. Mutta kun kysyin kuulumisia ja että miten menee, aina oli vakiovastaus iloisesti että "ihan hyvin menee", ja that´s it.
Ei siinä mitään, ei tarvitse avautua kuin psykoterapiassa mutta se, että joskus sanoisi vaikka että paremminkin on mennyt, mutta jospa se tästä. Sillon tulee jotain säröä pintaan ja teet itsestäsi inhimillisemmän ja saat enemmän tarttumapintaa. Semmoinen koskematon teflon pitää kyllä ainakin meikäläisen pelkkänän hyvänpäiväntuttavana.
Minulle ystävyyteen ja hyvään kaveruuteen kuuluu aitous. Ei tarvitse jatkuvasti olla joku esitys ja fasadi päällä. Tai jos onkin, sitä välillä raotetaan ja kerrotaan aitoja asioita itsestä ja omista tunteista.
Olen työssä, jossa työkseen kuunnellaan muiden ongelmia ja huolia. Siksi en millään jaksaisi kuunnella vapaa-ajalla kenenkään huolia, ainakaan uusien ihmisten, kaikkein läheisimpien huolia kyllä jaksan. Ja koska en jaksaisi kuunnella mitään huolipuhetta niin en halua myöskään omista huolistani puhua. Haluaisin jutella vanhojen ystävien ja uusien ystävien kanssa mieluiten vaikka maailmanpolitiikasta tai jostain vastaavasta. Mutta sellaiseen ei muilla tunnu olevan intoa ilman tuota huolien jakamista.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen huomannut, että heti jos aletaan puhua jostakin huolista ja murheista, muuttuu kahden ihmisen suhde välittömästi syvällisemmäksi. Siinä kun jaetaan henkilökohtaisia asioita, pakottaa se väkisinkin luomaan luottamusta toiseen. Ja sen eteen nähdään myös vaivaa jotta se luottamus pysyy, ettei toinen mene lavertelmaan ympäri kyliä näitä ehkä salaisiakin asioita.
Ja yleensäkin jos puhutaan tabuista, aiheista, joista ei ihan hirveen usein puhuta saattaa yhdistää.
Ja tietenkin se kaikista tiukimmin yhteen liimaava on aito nauru. Yhteinen nauru. Kun molemmat nauraa samalle asialle kyyneleet silmissä, niin ystävyys on taattua.
No tässä on esimerkki naisten välisestä sosiaalisesta koodista. Kuuntelemalla ja jakamalla huolia ja murheita uusi ystävyyssuhde syvenee nopeasti. Sen sijaan miesten välillä tällaista sosiaalista koodia ei ole.
Entä jos vain toinen jakaa ja toinen kuuntelee? Mulle käy varsin usein niin, että joku puolituttu tai jopa tutematon alkaa purkaa mulle huoliaan. Ei siinä mitään, aikoinaan kuuntelin ihan työkseni muiden huolia. Multa ilmeisesti puuttuu tietty koodi, koska en koe lähentyväni tällaisen ihmisen kanssa mitenkään. Omista huolistani puhun hyvin harvoin kenellekään muulle kuin asianomaiselle itselleen (jos huoleni siis liittyy toiseen aikuiseen ihmiseen) tai ammattilaiselle, jolla voi olla ratkaisu huolen aiheuttaneeseen ongelmaani.
Pelkäätkö tulevasi tuomituksi ja sitten haluat olla muille äärimmäisen tuomitsematon, joka puolestaan saa muut avautumaan turvallisesti sinulle? Myös jos tietävät että myötäilet paljon kaikessa, niin sinulle voi turvallisesti kertoa huolia, koska et kuitenkaan sano niistä mitään pahaa vaan sinulta saa myötätuntoa.
En pelkää tulevani tuomituksi. Mä noin yleisesti ottaen olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen ja jos mulla on jokin ongelma, pyrin ratkaisemaan ongelmani itse. Jos en osaa itse ratkaista, kysyn neuvoa joltain asiantuntijalta. Jos ongelmaan ei ole olemassakaan ratkaisua, sitten mun pitää vaan hyväksyä asia ja jatkaa elämääni yhdessä ongelmani kanssa. Ongelman hyväksymiseen ja siihen sopeutumiseen voin kyllä - ongelmasta riippuen - hakea ja olen joskus hakenutkin vertaistukea erilaisista vertaistukiryhmistä. Jälkimmäinen lauseesi pitää paikkansa. Vaikka itse en kaipaakaan huolilleni kuuntelijaa, tiedän monen muun kaipaavan. Ja aikoinaan tuli sairaanhoito-opistossa opiskeltuakin asiaa. Huolien molemminpuolinen jakaminen ei ole mulle millään tavalla ystävystymisen tai minkään muunkaan ihmissuhteen syventymisen edellytys. Eikä se, että joku muu jakaa mulle omia huoliaan suinkaan tarkoita, että olisimme jotenkin lähentyneet. Nyt kun asiaa kirjoitan niin ajattelen, että kun joku alkaa puhua mulle huolistaan, mä "laitan sairaanhoitajan hatun päähäni" ja alan kuuntelemaan.
Miten niin? Miten se näkyy meidän intuitiivisessä kulttuurissamme kun emme tiedä sukupuolta? Monesti sen kuitenkin joko arvaamme tai sitten sillä ei ole mitään merkitystä.