Miten nämä 90- luvun puolivälissä syntyneet on kasvatettu, kun joka toisella on mielenterveysongelmia?

Esimerkiksi hyväksikäytön muistuminen mieleen, kun on vaikka aloittanut seurustelun. Siinäkin on sellainen tilanne, että palstan asiantuntijat varmasti vahvalla ajattelulla ja sisulla vaan eläisivät elämää eteenpäin vailla mielenterveyden horjumista.

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi hyväksikäytön muistuminen mieleen, kun on vaikka aloittanut seurustelun. Siinäkin on sellainen tilanne, että palstan asiantuntijat varmasti vahvalla ajattelulla ja sisulla vaan eläisivät elämää eteenpäin vailla mielenterveyden horjumista.

No todellakin. Ei siinä ole varaa jäädä sängyn pohjalle makaamaan, se on moraalisesti kyseenalaista ja vain pahentaa omaa oloa. Arjen täytyy jatkua ja menneet on menneitä, turha enää murehtia

Lamalapsia

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi hyväksikäytön muistuminen mieleen, kun on vaikka aloittanut seurustelun. Siinäkin on sellainen tilanne, että palstan asiantuntijat varmasti vahvalla ajattelulla ja sisulla vaan eläisivät elämää eteenpäin vailla mielenterveyden horjumista.

Et voi vakavissasi väittää, että puolet tuosta lumihiutaleporukasta on joutunut hyväksikäytön kohteeksi. Selitys on muualla. Missä? Pertti-Jenniinalla on viikset ja balettihame. Hänestä on kauheaa ja suvaitsematonta, jos häntä katsotaan pitkään. Vielä kamamalpaa ja mikroaggressiivista on, jos kukaan ei katsokaan. Pertti-Jenniinalla viiraa päästä. 

Mun nuoremmat sisarukset on näitä. Muistan kun perheessä tapahtuneen kuolemantapauksen jälkeen tuli masennusta, syömishäiriötä yms. Olivat silloin yläasteella. Apua ei meinannut saada millään. Aina sai vain minimin kun oikein mun vanhemmat taisteli. Sitten jossain vaiheessa todettiin, ettei se riitä ja sai vähän enemmän apua, mutta aina liian vähän ja liian myöhään. Tätä se mielenterveyspalvelujen leikkaaminen teettää.

Toinen heistä on työkyvyttömyyseläkkellä ja toinen ei ole ikinä ollut töissä.

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi hyväksikäytön muistuminen mieleen, kun on vaikka aloittanut seurustelun. Siinäkin on sellainen tilanne, että palstan asiantuntijat varmasti vahvalla ajattelulla ja sisulla vaan eläisivät elämää eteenpäin vailla mielenterveyden horjumista.

Jep, nämä unohdetut traumat Traumat kun tapaavat olla sellaisia, että niitä ei saa pois mielestä eikä unista. Nämä repressed traumas ovat vähän sellainen juttu, että onkos niitä olemassakaan Jos on täysin dissosiatiivinen ja todella sekaisin niin saattaa ollakin, muuten kyseessä ovat lähinnä valemuistot, jotka värittyvät omista elämänkokemuksista. Näitähän on tutkittu ja kun ihmisille valheellisesti kerrotaan, että he ovat lapsena eksyneet tavarataloon, yllättävän suuri osa alkaa itsekin muistaa kyseisen tapahtuman.

Toki nuorimpien ikäluokkien kohdalla seurustelun aloittaminen on jo senkokoinen kuormittava elämäntapahtuma, että jonkinlainen terapia on varmaan ihan indikoitua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.

Ole hyvä, guuglasin sen mielelläni sinulle jottei sinun tarvitse tehdä sitä itse:

https://mieli.fi/vahvista-mielenterveyttasi/mita-mielenterveys-on/resil…

Resilienssi on yksi oleellinen psykologian termi. Toki jos et tiedä mitä se tarkoittaa, voit luottaa asiasta saamaasi kuvaan ja siitä tekemääsi tulkintaan. Ne ovat todennäköisesti aivan yhtä todellisia kuin virallinenkin määritelmä. Toimii myös muihin termeihin, esim. Talvisota tai demokratia.

Kyllä minä tiedän mitä resilienssi tarkoittaa, se on koronan aikana esiin noussut muotitermi, jota mammat tykkäävät nykyään kuorossa toistella. Minä kysyin tarkennusta. Konkreettisia esimerkkejä. Miten tämä resilienssin puute näkyy 90-luvulla syntyneissä? Mitä tarkalleen on vastuun ottaminen omasta elämästä? Riittääkö tähän esim. että käy töissä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.

Ole hyvä, guuglasin sen mielelläni sinulle jottei sinun tarvitse tehdä sitä itse:

https://mieli.fi/vahvista-mielenterveyttasi/mita-mielenterveys-on/resil…

Resilienssi on yksi oleellinen psykologian termi. Toki jos et tiedä mitä se tarkoittaa, voit luottaa asiasta saamaasi kuvaan ja siitä tekemääsi tulkintaan. Ne ovat todennäköisesti aivan yhtä todellisia kuin virallinenkin määritelmä. Toimii myös muihin termeihin, esim. Talvisota tai demokratia.

Jos hän kokee resilienssi tarkoittavan katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, silloin resilienssi varmaan on hänelle sitä. Ennen sanottiin vaan silleen lannistavasti että hän on väärässä ja tietämätön, mutta nykyinen sellainen olisi aivan liian traumatisoivaa.

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi hyväksikäytön muistuminen mieleen, kun on vaikka aloittanut seurustelun. Siinäkin on sellainen tilanne, että palstan asiantuntijat varmasti vahvalla ajattelulla ja sisulla vaan eläisivät elämää eteenpäin vailla mielenterveyden horjumista.

Traumaattiset yksilökokemukset ovat asia erikseen. Ei ole tarpeen saivarrella. Ketjussa puhutaan sukupolvikokemuksista, asioista, jotka yhdistävät tietyn ikäisiä niin, että tämä ikäluokka näkyy yliedustettuna jossain tilastossa, vaikkapa sitten mielenterveysongelmien määrässä. Tuskin väität, että tuo kokemasi oli aivan yleistä 90-luvulla syntyneiden nuoruudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vanhoina hyvinä aikoina ne joilla meni huonoiten, eivät jääneet naapureitaan häiritsemään heikkoudellaan vaan ampuivat itsensä.

Osa oli varmaan liian herkkiä ja hyviä kovaan yhteiskuntaan. Suomi menetti monta älykästä ja lahjakasta yksilöään.

Terveimmät oireilevat sairaassa ympäristössä eniten.

Jep. Kylmää todella ajatella, kuinka monta tuotteliasta, ahkeraa ja älykästä yksilöä jätettiin vain ampumaan tai hirttämään itsensä, koska mielenterveyden oireita pidettiin vain laiskuutena tai vähä-älyisyytenä eikä niitä haluttu hoitaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.

Minä kyllä tulkitsen tämän niin, että ei pidä uhriutua ja jäädä märehtimään asioita, joille ei mitään voi, vaan elää elämäänsä. Sitä voi samanaikaisesti hoitaa mielenterveysongelmiaan ja olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Kun on mielekästä tekemistä ja elää aktiivista elämää töitä tehden, saa onnistumisen kokemuksia ja siten parantaa omanarvontuntoaan. Kun on riittävästi puuhaa, ei ehdi myöskään vatvoa jokaista tuntemusta ja mielenliikahdusta. Jopa monet ammattipsykologit ovat sitä mieltä, että terapia ei automaattisesti ole hyväksi, vaikka olisikin vaikea tausta. Sairaan tai uhrin identiteetti on todella helppo omaksua, sillä jokainen kaipaa hoivaa, mutta mitä vähemmän itseltään vaatii, sitä vaikeampaa on vastoinkäymisistä päästä yli. Ääripäähän voi yhtä hyvin mennä sekä niin, että on itselleen armoton että liiankin armollinen.

Eli puuhakkuus on merkki vastuun ottamisesta elämässä? No tämä kieltämättä vastaa sitä ajatusmallia, joka omilla 60- ja 70-luvulla syntyneillä vanhemmillani on. Itsensä kiireisenä pitäminen on yleinen tapa vältellä omien tunteiden kohtaamista.

Ja kyllä, käyn töissä, opiskelen ja olen suorittanut koko helvatan elämäni niin kuin vanhempani minulle opettivat. Mutta tuntuu että en kovin pitkään voi jatkaa tätä rataa ja pysyä mieleltäni terveeltä. Katkeruus on jo alkanut hiipiä psyykeen, minkä varmaan tästäkin viestistä huomaa.

Yhä enemmän nuorissa näkyy sitä, että mitään epämukavaa ei haluta tehdä. Ei käydä koulussa eikä töissä koska ei viitsitä.

Nämä toki ääripäitä koska olen töissä lasussa. Mutta yleistyvä trendi on nuorten ahdistuneisuus (tai ainakin sillä selitetään sitä, ettei suoriuduta mistään eikä pystytä mihinkään ) ja se, ettei minkään eteen haluta nähdä vaivaa. Kaiken pitäisi olla aina vaan kivaa ja mielekästä ja asiat tehdään juuri kuten itselle sopii. Puhelimella kyllä jaksetaan olla ja monet ovatkin siitä täysin riippuvaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.

Ole hyvä, guuglasin sen mielelläni sinulle jottei sinun tarvitse tehdä sitä itse:

https://mieli.fi/vahvista-mielenterveyttasi/mita-mielenterveys-on/resil…

Resilienssi on yksi oleellinen psykologian termi. Toki jos et tiedä mitä se tarkoittaa, voit luottaa asiasta saamaasi kuvaan ja siitä tekemääsi tulkintaan. Ne ovat todennäköisesti aivan yhtä todellisia kuin virallinenkin määritelmä. Toimii myös muihin termeihin, esim. Talvisota tai demokratia.

Kyllä minä tiedän mitä resilienssi tarkoittaa, se on koronan aikana esiin noussut muotitermi, jota mammat tykkäävät nykyään kuorossa toistella. Minä kysyin tarkennusta. Konkreettisia esimerkkejä. Miten tämä resilienssin puute näkyy 90-luvulla syntyneissä? Mitä tarkalleen on vastuun ottaminen omasta elämästä? Riittääkö tähän esim. että käy töissä?

Töiden tekeminen on yksi tapa olla tuottava yhteiskunnan jäsen, ja siitä, kuinka suuri osuus väestöstä on yhteiskunnassa tuottavalla ja kuinka suuri saamapuolella, on yleinen hyvinvointi pitkälti kiinni. Suomen talous ei ole yli kymmeneen vuoteen ollut ylijäämäinen, ja käännettä parempaan tuskin on odotettavissa. Päinvastoin huoltosuhde heikkenee koko ajan. Väistämättä, jos muutosta ei tapahdu, jossain kohtaa saavutamme tilan, jossa nykyisenkaltaista yhteiskuntaa ei enää pystytä ylläpitämään. Poliitikot kannustavat kansalaisia synnytystalkoisiin, mutta syntyvyyden kasvusta ei ole hyötyä, jos riittävän suuri osa syntyvistä lapsista ei kestä normaalielämän paineita.

On traagista, että sotienjälkeinen sukupolvi joutui elämään hirveissä oloissa ja pärjäämään traumojensa kanssa ilman asianmukaista psykiatrista apua, mutta jos rakennustalkoiden sijaan olisi jääty kotiin murehtimaan sotamuistoja, vaikeaa isäsuhdetta ja ilkeää kansakoulunopettajaa, ei suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa olisi koskaan edes rakennettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.

Ole hyvä, guuglasin sen mielelläni sinulle jottei sinun tarvitse tehdä sitä itse:

https://mieli.fi/vahvista-mielenterveyttasi/mita-mielenterveys-on/resil…

Resilienssi on yksi oleellinen psykologian termi. Toki jos et tiedä mitä se tarkoittaa, voit luottaa asiasta saamaasi kuvaan ja siitä tekemääsi tulkintaan. Ne ovat todennäköisesti aivan yhtä todellisia kuin virallinenkin määritelmä. Toimii myös muihin termeihin, esim. Talvisota tai demokratia.

Kyllä minä tiedän mitä resilienssi tarkoittaa, se on koronan aikana esiin noussut muotitermi, jota mammat tykkäävät nykyään kuorossa toistella. Minä kysyin tarkennusta. Konkreettisia esimerkkejä. Miten tämä resilienssin puute näkyy 90-luvulla syntyneissä? Mitä tarkalleen on vastuun ottaminen omasta elämästä? Riittääkö tähän esim. että käy töissä?

Konkreettisena esimerkkinä resilienssistä suhtautuminen siihen, että törmää aihe vapaalla vaikeaan termiin, jonka merkitystä ei ymmärrä.

Resilientti ihminen luottaa omaan kykyynsä selvitä ja suoriutua tästäkin asiasta. Esimerkkinä voi vaikka googlata termin, lukea useita hakutuloksia ja klikata auki useita hakutuloksia. Ongelmana voi myös olla pitempien tekstien lukeminen, johon oppii myös löytämään ratkaisuja.

Epäresilientti ihminen taas kuormittuu tällaisesta vastoinkäymisestä. Hänellä saattaa omat kokemukset ja ajatukset sekoittua sinällään neutraaliin asiaan. Saattaa esimerkiksi kokea ja tehdä jopa sellaisia johtopäätöksiä, että joku käyttää tätä termiä ei sen sisällön vuoksi vaan koska haluaa että muut eivät hoida mielenterveysongelmiaan ja katkeroitumista. Faktojen puutteessa tukeudutaan omiin luuloihin. Sinällään neutraali asia kuten tuntematon termi muuttuu tunteikkaaksi asiaksi, ja oman persoonan mukaan ongelmista joko lamaannutaan, masennutaan, ahdistutaan, pelätään jne. Taas näitä termejä, ei näistä ikinä mitään tule Aina ne boomerit haluaa vettuillla ovat epäresilienttejä ajatusmalleja.

Mitäpä itse veikkaisit, mitä on vastuun ottaminen elämästä ja riittääkö siihen työssäkäynti? Ainakin meillä koulussa kirjoitettiin jo kuudennella luokalla hienoja aineita aiheesta Vapaus ja vastuu. Mitäpä olet mieltä, olisiko sinulla aikuisena jonkinlaista reflektointikykyä asiaan? Alkaisiko se vastuun ottaminen elämästä vaikkapa siitä, että alkaisit ihan itse pohtimaan sitä asiaa jos on tähänastinen elämä mennyt muita asioita miettiessä? Vai menisikö se sittenkin niin, että jonkun muun pitäisi antaa aiheesta kattava lista esimerkkejä? 🤪

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.

Minä kyllä tulkitsen tämän niin, että ei pidä uhriutua ja jäädä märehtimään asioita, joille ei mitään voi, vaan elää elämäänsä. Sitä voi samanaikaisesti hoitaa mielenterveysongelmiaan ja olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Kun on mielekästä tekemistä ja elää aktiivista elämää töitä tehden, saa onnistumisen kokemuksia ja siten parantaa omanarvontuntoaan. Kun on riittävästi puuhaa, ei ehdi myöskään vatvoa jokaista tuntemusta ja mielenliikahdusta. Jopa monet ammattipsykologit ovat sitä mieltä, että terapia ei automaattisesti ole hyväksi, vaikka olisikin vaikea tausta. Sairaan tai uhrin identiteetti on todella helppo omaksua, sillä jokainen kaipaa hoivaa, mutta mitä vähemmän itseltään vaatii, sitä vaikeampaa on vastoinkäymisistä päästä yli. Ääripäähän voi yhtä hyvin mennä sekä niin, että on itselleen armoton että liiankin armollinen.

Eli puuhakkuus on merkki vastuun ottamisesta elämässä? No tämä kieltämättä vastaa sitä ajatusmallia, joka omilla 60- ja 70-luvulla syntyneillä vanhemmillani on. Itsensä kiireisenä pitäminen on yleinen tapa vältellä omien tunteiden kohtaamista.

Ja kyllä, käyn töissä, opiskelen ja olen suorittanut koko helvatan elämäni niin kuin vanhempani minulle opettivat. Mutta tuntuu että en kovin pitkään voi jatkaa tätä rataa ja pysyä mieleltäni terveeltä. Katkeruus on jo alkanut hiipiä psyykeen, minkä varmaan tästäkin viestistä huomaa.

Mitä vanhempiesi sitten olisi pitänyt tehdä? Puhut ihan kuin se, että opiskelee ja käy töissä, on jokin kohtuuton vaatimus, jolla vanhempasi sinua ovat kiusanneet ja sinut julmasti traumatisoineet. Se, että aikuinen ihminen hommaa jonkin ammatin ja elättää itsensä, on ihan tavanomainen oletus minä tahansa aikana, missä tahansa yhteiskunnassa.

Oon syntyny -93. Ihan tavallisen kasvatuksen sain ihan tavallisessa perheessä. Mielenterveys alkoi rakoilla, kun aikuisiällä vastaan tuli todella ikäviä asioita. Pitkään masennusta sairastanut kaverini oli koko kouluikänsä koulukiusattu.

Jos yleistyksiä pitää tehdä, meidät kasvatettiin maailmaan, jota ei enää ole. Nykyään epävarmuus on kaikkialla. Määräaikaisia työpätkiä tarjolla, talous sakkaa vähän väliä... Työmaailman vaatimukset kasvaa koko ajan ja ns. helppoja töitä ei ole enää. Kaikkialle esim etsitään sitä supliikkia ja sosiaalista asiakaspalvelun mestaria. Monesta ei ole sellaiseksi.

Toinen konkreettinen esimerkki on some. Ei meidän ikäluokkaa kasvatettu somemaailmaa ajatellen. Omassa lapsuudessa vain harvoilla oli puhelimet. Facebook yleistyi vasta lukio aikana. Ollaan kuitenkin niin nuoria, että on kovat paineet olla kaikkialla somessa ja tuottaa kiiltokuva elämää sinne. Vaatii aika paljon, jotta voi pysyä pois siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.

Minä kyllä tulkitsen tämän niin, että ei pidä uhriutua ja jäädä märehtimään asioita, joille ei mitään voi, vaan elää elämäänsä. Sitä voi samanaikaisesti hoitaa mielenterveysongelmiaan ja olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Kun on mielekästä tekemistä ja elää aktiivista elämää töitä tehden, saa onnistumisen kokemuksia ja siten parantaa omanarvontuntoaan. Kun on riittävästi puuhaa, ei ehdi myöskään vatvoa jokaista tuntemusta ja mielenliikahdusta. Jopa monet ammattipsykologit ovat sitä mieltä, että terapia ei automaattisesti ole hyväksi, vaikka olisikin vaikea tausta. Sairaan tai uhrin identiteetti on todella helppo omaksua, sillä jokainen kaipaa hoivaa, mutta mitä vähemmän itseltään vaatii, sitä vaikeampaa on vastoinkäymisistä päästä yli. Ääripäähän voi yhtä hyvin mennä sekä niin, että on itselleen armoton että liiankin armollinen.

Eli puuhakkuus on merkki vastuun ottamisesta elämässä? No tämä kieltämättä vastaa sitä ajatusmallia, joka omilla 60- ja 70-luvulla syntyneillä vanhemmillani on. Itsensä kiireisenä pitäminen on yleinen tapa vältellä omien tunteiden kohtaamista.

Ja kyllä, käyn töissä, opiskelen ja olen suorittanut koko helvatan elämäni niin kuin vanhempani minulle opettivat. Mutta tuntuu että en kovin pitkään voi jatkaa tätä rataa ja pysyä mieleltäni terveeltä. Katkeruus on jo alkanut hiipiä psyykeen, minkä varmaan tästäkin viestistä huomaa.

Eittämättä kyllä huomaa, että olet katkera ja huomaa myös sen, että vääntelee asioita ihan outoon muotoon. Uhriutumisen ja murehtimiseen välttäminen ei muutu puuhakkuudeksi vaikka kuinka sinusta siltä tuntuu. Sinulla on nyt joku outo ajatusmalli, joka ei ole ihan normaali. No se on kai sinun ristisi ja asioiden näkeminen synkäksi värittyneenä on yksi masennusoire. Mutta ehkä sillekin kannattaisi TEHDÄ jotakin sen sijaan että katkeroituu, ja tämä ei ollut kehotus mihinkään puuhasteluun.

Vierailija kirjoitti:

Yhä enemmän nuorissa näkyy sitä, että mitään epämukavaa ei haluta tehdä. Ei käydä koulussa eikä töissä koska ei viitsitä.

Nämä toki ääripäitä koska olen töissä lasussa. Mutta yleistyvä trendi on nuorten ahdistuneisuus (tai ainakin sillä selitetään sitä, ettei suoriuduta mistään eikä pystytä mihinkään ) ja se, ettei minkään eteen haluta nähdä vaivaa. Kaiken pitäisi olla aina vaan kivaa ja mielekästä ja asiat tehdään juuri kuten itselle sopii. Puhelimella kyllä jaksetaan olla ja monet ovatkin siitä täysin riippuvaisia.

Ootko koskaan miettiny, että mistähän tämä johtuu? Voisko kyse olla esim. siitä, että vaatimukset kasvaa ja lapsilta odotetaan paljon enemmän kuin mihin kykenevät? Kouluissa esim yhä nuoremmilta odotetaan yhä itsenäisempää ja omatoimisempaa otetta vaikka lapset tarvitsevat ohjausta ja selkeitä sääntöjä. Voisko yleistyvä ahdistus johtua tästä sen sijaan, että lapseg ja nuoret olisi jotenki heikkoa pullamössö kansaa nykyään.

Sodan jälkeen syntyneet on kaltoinkohdelleet lapsiaan. Nämä lapset ovat nykyisten nuorten aikuisten vanhempia. Joko he ovat jatkaneet samalla linjalla tai ylikompensoineet omien traumojensa vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi hyväksikäytön muistuminen mieleen, kun on vaikka aloittanut seurustelun. Siinäkin on sellainen tilanne, että palstan asiantuntijat varmasti vahvalla ajattelulla ja sisulla vaan eläisivät elämää eteenpäin vailla mielenterveyden horjumista.

Jep, nämä unohdetut traumat Traumat kun tapaavat olla sellaisia, että niitä ei saa pois mielestä eikä unista. Nämä repressed traumas ovat vähän sellainen juttu, että onkos niitä olemassakaan Jos on täysin dissosiatiivinen ja todella sekaisin niin saattaa ollakin, muuten kyseessä ovat lähinnä valemuistot, jotka värittyvät omista elämänkokemuksista. Näitähän on tutkittu ja kun ihmisille valheellisesti kerrotaan, että he ovat lapsena eksyneet tavarataloon, yllättävän suuri osa alkaa itsekin muistaa kyseisen tapahtuman.

Toki nuorimpien ikäluokkien kohdalla seurustelun aloittaminen on jo senkokoinen kuormittava elämäntapahtuma, että jonkinlainen terapia on varmaan ihan indikoitua.

Mielenkiintoinen väittämä, mutta ainakin minulle tuli selvät muistikuvat ilman johdattelijoita. Kovin sekaisinkaan en voinut olla edeltävinä aikoina, kun työelämässä harvemmin ihan sekaisin pärjää.