Lue keskustelun säännöt.
Miten nämä 90- luvun puolivälissä syntyneet on kasvatettu, kun joka toisella on mielenterveysongelmia?
26.12.2022 |
Töissä ei jakseta käydä, mutta somettaa ja puunata itseään kyllä.
Kommentit (797)
No somettaa ja puunata en jaksa. Kasvatettiin väkivallalla, haukkumalla ja häpäisemällä. Vanhemmat jaksoi toki käydä töissä, mutta vapaa-ajalla vain dokasivat. Siihen päälle lamat. Taitaa olla aika monen meistä tarina. Mitäs olitte niin packoja vanhempia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.
Nykynuori ei kestä enää "paskaduunia" kun virtuaalimaailmasta saa täysin epärealistisen kuvan elämästä. Jos 8-vuotiaat näkee netistä prolapse-pornoa, niin miten luulet että se vaikuttaa niiden kykyyn harastaa normaalia yhdyntää joka johtaisi raskauteen? Länsimaat tulee rominalla alas kun sitä johdetaan paskasti.
Vanhoina hyvinä aikoina ne joilla meni huonoiten, eivät jääneet naapureitaan häiritsemään heikkoudellaan vaan ampuivat itsensä.
Osa oli varmaan liian herkkiä ja hyviä kovaan yhteiskuntaan. Suomi menetti monta älykästä ja lahjakasta yksilöään.
Terveimmät oireilevat sairaassa ympäristössä eniten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä malliesimerkki: https://www.vauva.fi/keskustelu/4361153/sosiaalisten-tilanteiden-pelko-…. Piiloudutaan diagnoosin taakse (jota ei tosin edes ole, kun ei uskalla hakeutua hoitoon! :D) eikä oteta mitään vastuuta. Itseä pidetään jotenkin poikkeavan erilaisena (muut pystyvät, minä en) ja odotetaan, että se kuuluisa "joku muu" korjaa asiat. Hyi olkoon.
Sinä se olet hyi olkoon kun halveksit muita ihmisiä. Sinun kaltaisten ihmisten takia eivät uskalla.
No moi, löysit sinäkin tuon ketjun aloittaja tänne! Taitaa harmittaa muiden elämässään eteneminen sinun luuhatessa kotona, kun noin kiukuttaa :)
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt vuonna 1994 ja ainakin meidän perheessämme painotettiin työn tärkeyttä. Oma tavoite oli aina, että pääsen töihin ja olen taloudellisesti riippumaton kenestäkään. Onneksi sain työpaikan. Eihän tämä helppoa aina ole ollut, mutta se kuuluu elämään.
Mulle tämä työn tuputus aiheutti mielenterveysongelmat, ja en ole ollut yliopistosta valmistumisen jälkeen päivääkään töissä.
Isä hoki että ensin työt, sitten huvit. Ja hän oli töissä aina. Kun tuli palkkatöistään kotiin, meni metsään raivaamaan. Lomillakin piti mennä metsään tai autotalliin. Haukkui minua, kun halusin olla vapaa lapsi ja nuori. Leikin, fanitin bändejä ja hengasin kavereiden kanssa kylillä. Olisi pitänyt tehdä koti- ja puutarhatöitä....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monet nuoret on kasvatettu niin, että aina pitää olla kivaa. Ja kun ei olekaan kivaa, esim. joutuu olemaan erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä, koetaan kaikki kiusaamisena. Siitä sitten helposti lannistutaan ja masennutaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luen juuri kirjaa kompleksisesta traumasta ja siinä mielestäni todettiin, että pelkästään fyysisesti kuritetuksi tulleet kokevat olevansa itse asiassa vähemmän traumatisoituneita kuin ne, jotka ovat kokeneet toistuvaa emotionaalista hylkäämistä ja henkistä väkivaltaa lapsuudessaan.
Kiinnostava ajatus, sillä juuri 90-luvulla fyysisistä kuritusta ei enää sallittu, joten nämä tietyn kurittamisen mallin saaneet vanhemmat yrittivät varmaan kompensoida kurittamisen tarvettaan verbaalisesti.
Pete Walker - Complex PTSD: From Surviving to Thriving on se kirja.
Varmasti eivät kompensoinut. Monisatavuotinen perinne on ollut Suomessa, että omaa lasta ei sovi kehua ettei se ylpisty. Emme me suomalaiset varmasti ylitsevuotavia kehuja ole vieläkään, mutta taatusti juuri te nuoremmat sukupolvet ovat niitä, joita on vähiten latistettu, eniten kehuttu, vähiten vaadittu ja eniten pidetty sylissä. Lopputuloksena nuorempi polvi, joka on sitä mieltä että juuri heillä on vaikeampaa kuin koskaan.
Kohtasin tänä syksynä teinin, joka oli sitä mieltä että juuri heidän sukupolvellaan on vaikeinta koska heillä on ilmastonmuutos. Ei kuulemma voi sodan kokemista verrata siihen, että joutuu kokemaan ilmastoahdistusta.
Ehkä yksi syy nykynuorten ahdistukseen onkin liika tiedostavuus. Suomalaisen nuoren elämä on aika mukavaa ja helppoa, kun mitään ei ole pakko tehdä, jos ei halua. Kun omat ongelmat ovat kovin pieniä, murehditaan koko maailman ongelmia, koski se sitten ilmastonmuutosta tai toisella puolella maapalloa tapahtuvaa epäkohtaa. Nykyään vielä some tuo ne koko maailman ongelmat todella lähelle, kun niitä voi uppoutua selaamaan rajattomasti napin painalluksella. Näitä ongelmia sitten vatvotaan kotisohvalta käsin, vaikka mitään vaikutusmahdollisuuksia ei globaalisti tarkasteltuna yhdellä suomalaisnuorella ole. Asioita ei osata suhteuttaa oikeisiin mittakaavoihin, niin kyllähän se sitten ahdistaa, kun omat vanhemmat syövät punaista lihaa ja ajavat polttomoottoriautolla, eivätkä välitä, vaikka m a a i l m a t u h o u t u u. Ainoa keino asioihin puuttumiseen on epätiedostavien - välinpitämättömien - ihmisten toimintatapojen tuomitseminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt vuonna 1994 ja ainakin meidän perheessämme painotettiin työn tärkeyttä. Oma tavoite oli aina, että pääsen töihin ja olen taloudellisesti riippumaton kenestäkään. Onneksi sain työpaikan. Eihän tämä helppoa aina ole ollut, mutta se kuuluu elämään.
Mulle tämä työn tuputus aiheutti mielenterveysongelmat, ja en ole ollut yliopistosta valmistumisen jälkeen päivääkään töissä.
Isä hoki että ensin työt, sitten huvit. Ja hän oli töissä aina. Kun tuli palkkatöistään kotiin, meni metsään raivaamaan. Lomillakin piti mennä metsään tai autotalliin. Haukkui minua, kun halusin olla vapaa lapsi ja nuori. Leikin, fanitin bändejä ja hengasin kavereiden kanssa kylillä. Olisi pitänyt tehdä koti- ja puutarhatöitä....
No ihan aiheestahan tuo on sanonut. Eli et vieläkään kykene tekemään mitään. Pthui!
Lapsille ei enää opeteta että typeryydestä seuraa aina rangaistus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luen juuri kirjaa kompleksisesta traumasta ja siinä mielestäni todettiin, että pelkästään fyysisesti kuritetuksi tulleet kokevat olevansa itse asiassa vähemmän traumatisoituneita kuin ne, jotka ovat kokeneet toistuvaa emotionaalista hylkäämistä ja henkistä väkivaltaa lapsuudessaan.
Kiinnostava ajatus, sillä juuri 90-luvulla fyysisistä kuritusta ei enää sallittu, joten nämä tietyn kurittamisen mallin saaneet vanhemmat yrittivät varmaan kompensoida kurittamisen tarvettaan verbaalisesti.
Pete Walker - Complex PTSD: From Surviving to Thriving on se kirja.
Varmasti eivät kompensoinut. Monisatavuotinen perinne on ollut Suomessa, että omaa lasta ei sovi kehua ettei se ylpisty. Emme me suomalaiset varmasti ylitsevuotavia kehuja ole vieläkään, mutta taatusti juuri te nuoremmat sukupolvet ovat niitä, joita on vähiten latistettu, eniten kehuttu, vähiten vaadittu ja eniten pidetty sylissä. Lopputuloksena nuorempi polvi, joka on sitä mieltä että juuri heillä on vaikeampaa kuin koskaan.
Kohtasin tänä syksynä teinin, joka oli sitä mieltä että juuri heidän sukupolvellaan on vaikeinta koska heillä on ilmastonmuutos. Ei kuulemma voi sodan kokemista verrata siihen, että joutuu kokemaan ilmastoahdistusta.
Ehkä yksi syy nykynuorten ahdistukseen onkin liika tiedostavuus. Suomalaisen nuoren elämä on aika mukavaa ja helppoa, kun mitään ei ole pakko tehdä, jos ei halua. Kun omat ongelmat ovat kovin pieniä, murehditaan koko maailman ongelmia, koski se sitten ilmastonmuutosta tai toisella puolella maapalloa tapahtuvaa epäkohtaa. Nykyään vielä some tuo ne koko maailman ongelmat todella lähelle, kun niitä voi uppoutua selaamaan rajattomasti napin painalluksella. Näitä ongelmia sitten vatvotaan kotisohvalta käsin, vaikka mitään vaikutusmahdollisuuksia ei globaalisti tarkasteltuna yhdellä suomalaisnuorella ole. Asioita ei osata suhteuttaa oikeisiin mittakaavoihin, niin kyllähän se sitten ahdistaa, kun omat vanhemmat syövät punaista lihaa ja ajavat polttomoottoriautolla, eivätkä välitä, vaikka m a a i l m a t u h o u t u u. Ainoa keino asioihin puuttumiseen on epätiedostavien - välinpitämättömien - ihmisten toimintatapojen tuomitseminen.
Niin, vaikka esim. jättäisi autonsa pesemättä, ei se "käyttämättä" jäänyt vesi mitenkään kulkeudu kehitysmaiden lasten juotavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Heidät kasvattivat talvisodan kokeneet lapset ja heidän omaan lapsuuteensa osui 90-luvun lama.
Millä matematiikalla? Minä olen lama-ajan lapsi ja edes omat isovanhempani eivät ole kokeneet talvisotaa, tai korkeintaan ovat syntyneet juuri sen aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Milleniaalina tunnistan kyllä ylitsevuotavan omaan napaan ja omiin tunteisiin keskittymisen, sekä jatkuvan terapiapuheen ja yliavautumisen.
Tunnistan myös menneet sukupolvet, joille kärjistettynä "kunniallinen" lähtö haulikon kanssa oli vaihtoehto ennen ongelmiensa myöntämistä. Sekoilua ja julmaa kasvatusta, masennusta jota ei kutsuttu masennukseksi.
Tulkitsen että nykyinen on vastareaktio aiempaan epäinhimilliseen esittämiseen ja kultainen keskitie hakee vielä paikkaansa.
Tämä on osuvimpia ketjuun pitkään aikaan kirjoitettuja viestejä. Toivottavasti tulevaisuudessa tosiaan löytyy sinunkin mainitsemasi keskitie eli tilanne, jossa mielenterveysongelmia ei tarvitse hävetä, mutta myöskään jokaista mielenliikahdusta ei ole tarpeen diagnosoida eikä mielenterveyden ajoittaisen heilahtelun vuoksi vaadita erityiskohtelua. Olemme nimittäin saavuttamassa pistettä, jossa diagnoosien määrä ei voi enää yhteiskunnan romahtamatta lisääntyä eikä kaikkia erityistarpeita pystytä huomioimaan. Samoin kouluissa on tehtävä iso suunnanmuutos. Erityisen tai tehostetun tuen tarve ei voi vain ikuisesti kasvaa, vaan jonkin on yhteiskunnassa ja kasvatuksessa muututtava.
Nykyäänhän koulussa ei enää saa olla tarkkisluokkaa vaan kaikki ovat iloisesti samassa hikisessä kopissa kärsimässä. Väittäisin että ainaki koulumaailmassa erityistä tukea on huomattavasti aiempaa vähemmän ja sille on huutava pula, erityisesti niiden normaalien oppilaiden takia. Tarkkisluokat, tasoryhmät ja kova kuri takaisin!
Kyllä niitä erityisluokkia on nykyäänkin. Ei niitä ole kielletty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Milleniaalina tunnistan kyllä ylitsevuotavan omaan napaan ja omiin tunteisiin keskittymisen, sekä jatkuvan terapiapuheen ja yliavautumisen.
Tunnistan myös menneet sukupolvet, joille kärjistettynä "kunniallinen" lähtö haulikon kanssa oli vaihtoehto ennen ongelmiensa myöntämistä. Sekoilua ja julmaa kasvatusta, masennusta jota ei kutsuttu masennukseksi.
Tulkitsen että nykyinen on vastareaktio aiempaan epäinhimilliseen esittämiseen ja kultainen keskitie hakee vielä paikkaansa.
Tämä on osuvimpia ketjuun pitkään aikaan kirjoitettuja viestejä. Toivottavasti tulevaisuudessa tosiaan löytyy sinunkin mainitsemasi keskitie eli tilanne, jossa mielenterveysongelmia ei tarvitse hävetä, mutta myöskään jokaista mielenliikahdusta ei ole tarpeen diagnosoida eikä mielenterveyden ajoittaisen heilahtelun vuoksi vaadita erityiskohtelua. Olemme nimittäin saavuttamassa pistettä, jossa diagnoosien määrä ei voi enää yhteiskunnan romahtamatta lisääntyä eikä kaikkia erityistarpeita pystytä huomioimaan. Samoin kouluissa on tehtävä iso suunnanmuutos. Erityisen tai tehostetun tuen tarve ei voi vain ikuisesti kasvaa, vaan jonkin on yhteiskunnassa ja kasvatuksessa muututtava.
Nykyäänhän koulussa ei enää saa olla tarkkisluokkaa vaan kaikki ovat iloisesti samassa hikisessä kopissa kärsimässä. Väittäisin että ainaki koulumaailmassa erityistä tukea on huomattavasti aiempaa vähemmän ja sille on huutava pula, erityisesti niiden normaalien oppilaiden takia. Tarkkisluokat, tasoryhmät ja kova kuri takaisin!
Kyllä niitä erityisluokkia on nykyäänkin. Ei niitä ole kielletty.
Tunnettu ilmiö ettei ole. Kiva jos on yksittäinen poikkeus jossain olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niille on annettu kaikille joku nepsydiagnoosi jotta saa pelata iphonella aamusta yöhön jne ja todella rudea väkeö ei opetettu mitään muiden sukupolvien kunnioitusta saati normikanssakäymistä siks ja kaikkea on saatu mitä keksitty pyytää.
Vierailija kirjoitti:
Laiskuus. Aina ihmisillä on ollut mielenterv.ongelmia, mutta nykyaikana itsensä kuuntelu on mennyt liian pitkälle. Joka ikisestä väsymyksestä, sydänsuruista, tympimisestä jäädään kotiin ja haetaan diagnooseja. Siihen jopa kannustetaan. Esim Hoitajalakon aikana uupumus nousi ilmiöksi. Sinänsä hauskaa, että nyt uupuneita ovat ne, jotka eivät juuri työelämäänsä edes ehtineet aloittaa ja työssä sitten käyvät ne äitien ja isoäitien ikäiset naiset. Meillä tekee työtä 70- v täyttäneitä hoitajia keikalla vanhustyössä. Tarviihan sitä sijaisia näille 98- syntyneille uupuneille työläisille. Nykyään epämukava olo, tylsä työ, tyytymättömyys omaan elämään= työuupumus. Ihmettelen kuka meidän eläkkeet maksaa kun ihmiset ei jaksa mitään. Jos alle vuos on käyty töissä ja jo uuvuttaa kuukausiksi ni en sitten tiedä.
Näinhän se tahtoo mennä. Omalla työpaikallani parikymppinen työkaveri tuli jätetyksi muutaman kuukauden seurustelusuhteen jälkeen ja samoihin aikoihin viisikymppinen työkaveri tuli jätetyksi 30-vuotisen avioliiton jälkeen. Viisikymppinen toipui nopeammin työkuntoiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.
Ole hyvä, guuglasin sen mielelläni sinulle jottei sinun tarvitse tehdä sitä itse:
https://mieli.fi/vahvista-mielenterveyttasi/mita-mielenterveys-on/resil…
Resilienssi on yksi oleellinen psykologian termi. Toki jos et tiedä mitä se tarkoittaa, voit luottaa asiasta saamaasi kuvaan ja siitä tekemääsi tulkintaan. Ne ovat todennäköisesti aivan yhtä todellisia kuin virallinenkin määritelmä. Toimii myös muihin termeihin, esim. Talvisota tai demokratia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Remmissä ei nähty ennen mitään vikaa vaikka kaikki olivat sitä lapsena saaneet.
Väärin. Sen suosio ei ikinä olisi voinut ylipäänsä lähteä laskuun, ellei osa sitä saaneista olisi nähnyt siinä vikaa. Muutenhan kaikki olisivat jatkaneet omien lastensa kanssa samalla tavalla.
Itse sain remmiä (harvinaisissa ääritilanteissa, ehkä luokkaa kerran joka toinen vuosi) enkä ikinä ilman syytä. Silti on vain harvoja asioita, joihin olen nykyhetkessä tyytyväisempi kuin siihen, että siitä on päästy. Minulla sentään oli muissa suhteissa rakastavat, huolehtivat ja kannustavat vanhemmat, ja silti on jäänyt painamaan huonoja muistoja asiasta. En ihmettele miten sitten jollakulla jolla on huonot vanhemmat.
Olen 80-luvun lopulla syntynyt ja meillä oli myös suunnilleen noin. Vanhemmat oli muuten ok, mutta ruumillinen kuritus oli käytössä ja vyöstä tuli ehkä pari kertaa vuodessa. Olinkohan viimeistä ikäluokkaa jota vielä näin kasvatettiin? Vanhemmat tosin oli kyllä aika vanhoja minut saadessaan, joten se ehkä vaikutti kasvatuskäytäntöihin. Itse koen, että se oli tavallaan ihan turhaa, koska olin ihan tolkullinen lapsi ja jo suullinen moittiminenkin oli itselle rangaistus. Tarkoitan, että nolotti ja tuntui kurjalta sekin, jos "tuli sanomista", enkä usko, että vyöllä kurittaminen yhtään tehosti asiaa ainakaan minun kohdallani. Ja silloin isompana esiteinityttönä, kun vielä kuritettiin, se koko tilanne oli tosi nolo ja hävetti kun piti takapuoli paljaana olla kuritettavana. Ei varmaan tehnyt hyvää itsetunnolle yms.
Luulen, että olit tosiaan viimeisiä, jotka sai kuritusta normaaleilta vanhemmilta eli vanhemmilta, jotka ei muuten olleet väkivaltaisia tai häiriintyneitä, vaan kurittivat, koska pitivät sitä asiaan kuuluvana.
Näin 80-luvun alkupuolella syntyneenä ja keski-ikäistyvänä neitinä voin ihan tätä palstaa silmäillessäni todeta, ettei taida nuoret ikäluokat saada pitää sitä mt-ongelmaisen titteliä. Syitä varmasti on laidasta laitaan ja itseäni fiksumpi osaa ne varmasti luetellakin.
Vaikka itse olekin lapsista pitävä lapseton ihminen, olen aistinut tässä aikuisiällä tiettyä lapsivihaa. Miten lapsi voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, jos yhteiskunta on hänen koko ikänsä pitänyt häntä riesana?
En tiedä, että onko tämäkään mikään syy, mutta kunhan ammattitaidottomana pohdiskelen - saattaapi olla myös vain huono mielipide ;)
Ja sieltä klassikko, muiden ihmisten syyllistäminen. Edelleen, kummasti se OMA VASTUU pääsee unohtumaan!