Miten nämä 90- luvun puolivälissä syntyneet on kasvatettu, kun joka toisella on mielenterveysongelmia?

Siis onko teidän kaikkien vanhemmat alkoholisteja? Olen yllättynyt. Ja siis minunkin vanhemmat olivat alkoholisteja kyllä, mutta luulin olevani harvinaisuus. Tätä ketjua lukiessa vaikuttaa siltä, että suunnilleen jokaisessa perheessä oli 90-luvulla vähintään yksi alkoholisti.

Syntynyt -90

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.

Minä kyllä tulkitsen tämän niin, että ei pidä uhriutua ja jäädä märehtimään asioita, joille ei mitään voi, vaan elää elämäänsä. Sitä voi samanaikaisesti hoitaa mielenterveysongelmiaan ja olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Kun on mielekästä tekemistä ja elää aktiivista elämää töitä tehden, saa onnistumisen kokemuksia ja siten parantaa omanarvontuntoaan. Kun on riittävästi puuhaa, ei ehdi myöskään vatvoa jokaista tuntemusta ja mielenliikahdusta. Jopa monet ammattipsykologit ovat sitä mieltä, että terapia ei automaattisesti ole hyväksi, vaikka olisikin vaikea tausta. Sairaan tai uhrin identiteetti on todella helppo omaksua, sillä jokainen kaipaa hoivaa, mutta mitä vähemmän itseltään vaatii, sitä vaikeampaa on vastoinkäymisistä päästä yli. Ääripäähän voi yhtä hyvin mennä sekä niin, että on itselleen armoton että liiankin armollinen.

Eli puuhakkuus on merkki vastuun ottamisesta elämässä? No tämä kieltämättä vastaa sitä ajatusmallia, joka omilla 60- ja 70-luvulla syntyneillä vanhemmillani on. Itsensä kiireisenä pitäminen on yleinen tapa vältellä omien tunteiden kohtaamista.

Ja kyllä, käyn töissä, opiskelen ja olen suorittanut koko helvatan elämäni niin kuin vanhempani minulle opettivat. Mutta tuntuu että en kovin pitkään voi jatkaa tätä rataa ja pysyä mieleltäni terveeltä. Katkeruus on jo alkanut hiipiä psyykeen, minkä varmaan tästäkin viestistä huomaa.

Mitä vanhempiesi sitten olisi pitänyt tehdä? Puhut ihan kuin se, että opiskelee ja käy töissä, on jokin kohtuuton vaatimus, jolla vanhempasi sinua ovat kiusanneet ja sinut julmasti traumatisoineet. Se, että aikuinen ihminen hommaa jonkin ammatin ja elättää itsensä, on ihan tavanomainen oletus minä tahansa aikana, missä tahansa yhteiskunnassa.

Ja kuinka paljon sinä oikein raadat ja suoritat? Jos normaali työviikko on 40 tuntia, niin montako tuntia ylitöitä tulee viikossa? Oletko ajatellut että vähentäisit normiviikkoon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi hyväksikäytön muistuminen mieleen, kun on vaikka aloittanut seurustelun. Siinäkin on sellainen tilanne, että palstan asiantuntijat varmasti vahvalla ajattelulla ja sisulla vaan eläisivät elämää eteenpäin vailla mielenterveyden horjumista.

Jep, nämä unohdetut traumat Traumat kun tapaavat olla sellaisia, että niitä ei saa pois mielestä eikä unista. Nämä repressed traumas ovat vähän sellainen juttu, että onkos niitä olemassakaan Jos on täysin dissosiatiivinen ja todella sekaisin niin saattaa ollakin, muuten kyseessä ovat lähinnä valemuistot, jotka värittyvät omista elämänkokemuksista. Näitähän on tutkittu ja kun ihmisille valheellisesti kerrotaan, että he ovat lapsena eksyneet tavarataloon, yllättävän suuri osa alkaa itsekin muistaa kyseisen tapahtuman.

Toki nuorimpien ikäluokkien kohdalla seurustelun aloittaminen on jo senkokoinen kuormittava elämäntapahtuma, että jonkinlainen terapia on varmaan ihan indikoitua.

Mielenkiintoinen väittämä, mutta ainakin minulle tuli selvät muistikuvat ilman johdattelijoita. Kovin sekaisinkaan en voinut olla edeltävinä aikoina, kun työelämässä harvemmin ihan sekaisin pärjää.

Mistä tiedät, että muistikuvasi ovat totta eivätkä kuvitelmia? Johdattelu ei tässä ollut oleellinen asia. Muistikuvat kun eivät ole mitään filmejä totuudesta vaan asioita, jotka vuosien varrella tapaavat muuttua ihan normaalistikin - saati sellaisista asioista jotka on jo unohdettukin.

Vierailija kirjoitti:

Sodan jälkeen syntyneet on kaltoinkohdelleet lapsiaan. Nämä lapset ovat nykyisten nuorten aikuisten vanhempia. Joko he ovat jatkaneet samalla linjalylikompensoineet omien traumojensa vuoksi.

Ja näin nykynuoret ovat mielenterveysongelmaisia. Asia ei johdu heistä itsestään vaan heidän isovanhemmistaan. 🤩

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.

Minä kyllä tulkitsen tämän niin, että ei pidä uhriutua ja jäädä märehtimään asioita, joille ei mitään voi, vaan elää elämäänsä. Sitä voi samanaikaisesti hoitaa mielenterveysongelmiaan ja olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Kun on mielekästä tekemistä ja elää aktiivista elämää töitä tehden, saa onnistumisen kokemuksia ja siten parantaa omanarvontuntoaan. Kun on riittävästi puuhaa, ei ehdi myöskään vatvoa jokaista tuntemusta ja mielenliikahdusta. Jopa monet ammattipsykologit ovat sitä mieltä, että terapia ei automaattisesti ole hyväksi, vaikka olisikin vaikea tausta. Sairaan tai uhrin identiteetti on todella helppo omaksua, sillä jokainen kaipaa hoivaa, mutta mitä vähemmän itseltään vaatii, sitä vaikeampaa on vastoinkäymisistä päästä yli. Ääripäähän voi yhtä hyvin mennä sekä niin, että on itselleen armoton että liiankin armollinen.

Eli puuhakkuus on merkki vastuun ottamisesta elämässä? No tämä kieltämättä vastaa sitä ajatusmallia, joka omilla 60- ja 70-luvulla syntyneillä vanhemmillani on. Itsensä kiireisenä pitäminen on yleinen tapa vältellä omien tunteiden kohtaamista.

Ja kyllä, käyn töissä, opiskelen ja olen suorittanut koko helvatan elämäni niin kuin vanhempani minulle opettivat. Mutta tuntuu että en kovin pitkään voi jatkaa tätä rataa ja pysyä mieleltäni terveeltä. Katkeruus on jo alkanut hiipiä psyykeen, minkä varmaan tästäkin viestistä huomaa.

Mitä vanhempiesi sitten olisi pitänyt tehdä? Puhut ihan kuin se, että opiskelee ja käy töissä, on jokin kohtuuton vaatimus, jolla vanhempasi sinua ovat kiusanneet ja sinut julmasti traumatisoineet. Se, että aikuinen ihminen hommaa jonkin ammatin ja elättää itsensä, on ihan tavanomainen oletus minä tahansa aikana, missä tahansa yhteiskunnassa.

Ja kuinka paljon sinä oikein raadat ja suoritat? Jos normaali työviikko on 40 tuntia, niin montako tuntia ylitöitä tulee viikossa? Oletko ajatellut että vähentäisit normiviikkoon?

En nyt oikein ymmärrä, miten minun työviikkoni pituus liittyy tähän keskusteluun. Teen ihan normaalia vähän alle 40-tuntista työviikkoa, välillä enemmän ja välillä vähemmän tilanteen mukaan. En ole mikään raataja tai suorittaja enkä myöskään rahan perään. Nyt olen lomalla enkä ole tänään suurin piirtein noussut sohvalta. Ei tarvitse olla niin mustavalkoinen. Sitä voi käydä ihan normaalisti töissä ilman, että se olisi jotain stressaavaa suorittamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhä enemmän nuorissa näkyy sitä, että mitään epämukavaa ei haluta tehdä. Ei käydä koulussa eikä töissä koska ei viitsitä.

Nämä toki ääripäitä koska olen töissä lasussa. Mutta yleistyvä trendi on nuorten ahdistuneisuus (tai ainakin sillä selitetään sitä, ettei suoriuduta mistään eikä pystytä mihinkään ) ja se, ettei minkään eteen haluta nähdä vaivaa. Kaiken pitäisi olla aina vaan kivaa ja mielekästä ja asiat tehdään juuri kuten itselle sopii. Puhelimella kyllä jaksetaan olla ja monet ovatkin siitä täysin riippuvaisia.

Ootko koskaan miettiny, että mistähän tämä johtuu? Voisko kyse olla esim. siitä, että vaatimukset kasvaa ja lapsilta odotetaan paljon enemmän kuin mihin kykenevät? Kouluissa esim yhä nuoremmilta odotetaan yhä itsenäisempää ja omatoimisempaa otetta vaikka lapset tarvitsevat ohjausta ja selkeitä sääntöjä. Voisko yleistyvä ahdistus johtua tästä sen sijaan, että lapseg ja nuoret olisi jotenki heikkoa pullamössö kansaa nykyään.

Miten ihmeessä vaatimukset kasvaa ja lapsilta oletetaan enemmän kuin kykenevät? Peruskoulusta päästessään joka kolmas ei osaa kunnolla lukea, kirjoittaminen ja laskeminen ei suju vielä isommalta osalta. Ammattiopistossa ei enää tarvitse osata lukea eikä edes osata puhuta suomea. Nykyään kasvavana ongelmana peruskouluissakin on selektiivinen mutismi, eli lapset eivät enää puhukaan. Mutta sitäkään ei saa enää lapsilta vaatia, saattavat muuten ahdistua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.

Minä kyllä tulkitsen tämän niin, että ei pidä uhriutua ja jäädä märehtimään asioita, joille ei mitään voi, vaan elää elämäänsä. Sitä voi samanaikaisesti hoitaa mielenterveysongelmiaan ja olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Kun on mielekästä tekemistä ja elää aktiivista elämää töitä tehden, saa onnistumisen kokemuksia ja siten parantaa omanarvontuntoaan. Kun on riittävästi puuhaa, ei ehdi myöskään vatvoa jokaista tuntemusta ja mielenliikahdusta. Jopa monet ammattipsykologit ovat sitä mieltä, että terapia ei automaattisesti ole hyväksi, vaikka olisikin vaikea tausta. Sairaan tai uhrin identiteetti on todella helppo omaksua, sillä jokainen kaipaa hoivaa, mutta mitä vähemmän itseltään vaatii, sitä vaikeampaa on vastoinkäymisistä päästä yli. Ääripäähän voi yhtä hyvin mennä sekä niin, että on itselleen armoton että liiankin armollinen.

Eli puuhakkuus on merkki vastuun ottamisesta elämässä? No tämä kieltämättä vastaa sitä ajatusmallia, joka omilla 60- ja 70-luvulla syntyneillä vanhemmillani on. Itsensä kiireisenä pitäminen on yleinen tapa vältellä omien tunteiden kohtaamista.

Ja kyllä, käyn töissä, opiskelen ja olen suorittanut koko helvatan elämäni niin kuin vanhempani minulle opettivat. Mutta tuntuu että en kovin pitkään voi jatkaa tätä rataa ja pysyä mieleltäni terveeltä. Katkeruus on jo alkanut hiipiä psyykeen, minkä varmaan tästäkin viestistä huomaa.

Mitä vanhempiesi sitten olisi pitänyt tehdä? Puhut ihan kuin se, että opiskelee ja käy töissä, on jokin kohtuuton vaatimus, jolla vanhempasi sinua ovat kiusanneet ja sinut julmasti traumatisoineet. Se, että aikuinen ihminen hommaa jonkin ammatin ja elättää itsensä, on ihan tavanomainen oletus minä tahansa aikana, missä tahansa yhteiskunnassa.

Ja kuinka paljon sinä oikein raadat ja suoritat? Jos normaali työviikko on 40 tuntia, niin montako tuntia ylitöitä tulee viikossa? Oletko ajatellut että vähentäisit normiviikkoon?

Nämä sinun viestisi antavat kuvan, anteeksi vain, ihmisestä, jolla on taipumusta tarpeettomaan liioitteluun ja ongelmien paisutteluun. Ahdistaisi ja stressaisi ehkä vähemmän, jos kaikesta ei asiakseen etsisi ongelmia vaan keskittyisi ratkaisujen etsimiseen ongelmien sijaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.

Minä kyllä tulkitsen tämän niin, että ei pidä uhriutua ja jäädä märehtimään asioita, joille ei mitään voi, vaan elää elämäänsä. Sitä voi samanaikaisesti hoitaa mielenterveysongelmiaan ja olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Kun on mielekästä tekemistä ja elää aktiivista elämää töitä tehden, saa onnistumisen kokemuksia ja siten parantaa omanarvontuntoaan. Kun on riittävästi puuhaa, ei ehdi myöskään vatvoa jokaista tuntemusta ja mielenliikahdusta. Jopa monet ammattipsykologit ovat sitä mieltä, että terapia ei automaattisesti ole hyväksi, vaikka olisikin vaikea tausta. Sairaan tai uhrin identiteetti on todella helppo omaksua, sillä jokainen kaipaa hoivaa, mutta mitä vähemmän itseltään vaatii, sitä vaikeampaa on vastoinkäymisistä päästä yli. Ääripäähän voi yhtä hyvin mennä sekä niin, että on itselleen armoton että liiankin armollinen.

Eli puuhakkuus on merkki vastuun ottamisesta elämässä? No tämä kieltämättä vastaa sitä ajatusmallia, joka omilla 60- ja 70-luvulla syntyneillä vanhemmillani on. Itsensä kiireisenä pitäminen on yleinen tapa vältellä omien tunteiden kohtaamista.

Ja kyllä, käyn töissä, opiskelen ja olen suorittanut koko helvatan elämäni niin kuin vanhempani minulle opettivat. Mutta tuntuu että en kovin pitkään voi jatkaa tätä rataa ja pysyä mieleltäni terveeltä. Katkeruus on jo alkanut hiipiä psyykeen, minkä varmaan tästäkin viestistä huomaa.

Mitä vanhempiesi sitten olisi pitänyt tehdä? Puhut ihan kuin se, että opiskelee ja käy töissä, on jokin kohtuuton vaatimus, jolla vanhempasi sinua ovat kiusanneet ja sinut julmasti traumatisoineet. Se, että aikuinen ihminen hommaa jonkin ammatin ja elättää itsensä, on ihan tavanomainen oletus minä tahansa aikana, missä tahansa yhteiskunnassa.

Ja kuinka paljon sinä oikein raadat ja suoritat? Jos normaali työviikko on 40 tuntia, niin montako tuntia ylitöitä tulee viikossa? Oletko ajatellut että vähentäisit normiviikkoon?

En nyt oikein ymmärrä, miten minun työviikkoni pituus liittyy tähän keskusteluun. Teen ihan normaalia vähän alle 40-tuntista työviikkoa, välillä enemmän ja välillä vähemmän tilanteen mukaan. En ole mikään raataja tai suorittaja enkä myöskään rahan perään. Nyt olen lomalla enkä ole tänään suurin piirtein noussut sohvalta. Ei tarvitse olla niin mustavalkoinen. Sitä voi käydä ihan normaalisti töissä ilman, että se olisi jotain stressaavaa suorittamista.

Jos nyt olet se jolle vastattiin, niin sanoit suorittaneesi koko elämäsi. Sillä tarkoitettiin siis että ihan käyt ihan päivätöissä? No me ollaan suorittamia kaikki, kun oikein silmiin katsotaan Mutta nyt siis makaat sohvalla ja hyvä niin, oletkin ehtinyt kohdata omia tunteitasi ja huomannut että ne eivät ole kivoja ja sairastuttavat sinut. Ja näin olet toiminut paremmin kuin puuhakkaat vanhempasi ja olet jotenkin aatteellisesti ylevämpi mutta psyykkisesti sairaampi?

Voi toki hyvin myös olla, että ei noissa jutuissasi ollut muuta pointtia kuin että halusit purkaa pahaa oloasi? Mutta jos esimerkiksi vastuun ottaminen elämästä on ihan vieras käsite, kannattaa ehkä viettää aikaa vaikka sitä pohtien kuin tunteita analysoiden? Jaksuja!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sodan jälkeen syntyneet on kaltoinkohdelleet lapsiaan. Nämä lapset ovat nykyisten nuorten aikuisten vanhempia. Joko he ovat jatkaneet samalla linjalylikompensoineet omien traumojensa vuoksi.

Ja näin nykynuoret ovat mielenterveysongelmaisia. Asia ei johdu heistä itsestään vaan heidän isovanhemmistaan. 🤩

Siis puhutaanko tässä ketjussa nykynuorista vai 90- luvun puolivälissä syntyneistä? Ovat kaksi eri asiaa tiedoksi kaikille harmaahapsille

T 90 luvulla syntynyt ja on mielenterveysongelmia :D

Nykyään ei saisi aikuisilta vaatia etteivät tee enempää ihmisiä liikakansoituksen keskelle kuolemaan.

Suomessakaan ei ole ikinä ennen ollut näin paljon ihmisiä ja "työvoimapula" oli pelkkää hevonhuttua.

Some ja pakko olla siellä, ilmastoahdistus, Kardashianit ja muut muovisen näköiset ihmiset mediassa, jatkuva julkinen puhe mielenterveydestä, ekstroverttiyden ihannointi, nuorten ehdottomuus, lehtijutut lävistyksiä täynnä olevista polyamoristeista tai aseksuaaleista jne jne...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.

Minä kyllä tulkitsen tämän niin, että ei pidä uhriutua ja jäädä märehtimään asioita, joille ei mitään voi, vaan elää elämäänsä. Sitä voi samanaikaisesti hoitaa mielenterveysongelmiaan ja olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Kun on mielekästä tekemistä ja elää aktiivista elämää töitä tehden, saa onnistumisen kokemuksia ja siten parantaa omanarvontuntoaan. Kun on riittävästi puuhaa, ei ehdi myöskään vatvoa jokaista tuntemusta ja mielenliikahdusta. Jopa monet ammattipsykologit ovat sitä mieltä, että terapia ei automaattisesti ole hyväksi, vaikka olisikin vaikea tausta. Sairaan tai uhrin identiteetti on todella helppo omaksua, sillä jokainen kaipaa hoivaa, mutta mitä vähemmän itseltään vaatii, sitä vaikeampaa on vastoinkäymisistä päästä yli. Ääripäähän voi yhtä hyvin mennä sekä niin, että on itselleen armoton että liiankin armollinen.

Eli puuhakkuus on merkki vastuun ottamisesta elämässä? No tämä kieltämättä vastaa sitä ajatusmallia, joka omilla 60- ja 70-luvulla syntyneillä vanhemmillani on. Itsensä kiireisenä pitäminen on yleinen tapa vältellä omien tunteiden kohtaamista.

Ja kyllä, käyn töissä, opiskelen ja olen suorittanut koko helvatan elämäni niin kuin vanhempani minulle opettivat. Mutta tuntuu että en kovin pitkään voi jatkaa tätä rataa ja pysyä mieleltäni terveeltä. Katkeruus on jo alkanut hiipiä psyykeen, minkä varmaan tästäkin viestistä huomaa.

Mitä vanhempiesi sitten olisi pitänyt tehdä? Puhut ihan kuin se, että opiskelee ja käy töissä, on jokin kohtuuton vaatimus, jolla vanhempasi sinua ovat kiusanneet ja sinut julmasti traumatisoineet. Se, että aikuinen ihminen hommaa jonkin ammatin ja elättää itsensä, on ihan tavanomainen oletus minä tahansa aikana, missä tahansa yhteiskunnassa.

Ja kuinka paljon sinä oikein raadat ja suoritat? Jos normaali työviikko on 40 tuntia, niin montako tuntia ylitöitä tulee viikossa? Oletko ajatellut että vähentäisit normiviikkoon?

En nyt oikein ymmärrä, miten minun työviikkoni pituus liittyy tähän keskusteluun. Teen ihan normaalia vähän alle 40-tuntista työviikkoa, välillä enemmän ja välillä vähemmän tilanteen mukaan. En ole mikään raataja tai suorittaja enkä myöskään rahan perään. Nyt olen lomalla enkä ole tänään suurin piirtein noussut sohvalta. Ei tarvitse olla niin mustavalkoinen. Sitä voi käydä ihan normaalisti töissä ilman, että se olisi jotain stressaavaa suorittamista.

Jos nyt olet se jolle vastattiin, niin sanoit suorittaneesi koko elämäsi. Sillä tarkoitettiin siis että ihan käyt ihan päivätöissä? No me ollaan suorittamia kaikki, kun oikein silmiin katsotaan Mutta nyt siis makaat sohvalla ja hyvä niin, oletkin ehtinyt kohdata omia tunteitasi ja huomannut että ne eivät ole kivoja ja sairastuttavat sinut. Ja näin olet toiminut paremmin kuin puuhakkaat vanhempasi ja olet jotenkin aatteellisesti ylevämpi mutta psyykkisesti sairaampi?

Voi toki hyvin myös olla, että ei noissa jutuissasi ollut muuta pointtia kuin että halusit purkaa pahaa oloasi? Mutta jos esimerkiksi vastuun ottaminen elämästä on ihan vieras käsite, kannattaa ehkä viettää aikaa vaikka sitä pohtien kuin tunteita analysoiden? Jaksuja!

Sinulla on nyt mennyt ainakin kaksi keskustelijaa keskenään sekaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.

Minä kyllä tulkitsen tämän niin, että ei pidä uhriutua ja jäädä märehtimään asioita, joille ei mitään voi, vaan elää elämäänsä. Sitä voi samanaikaisesti hoitaa mielenterveysongelmiaan ja olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Kun on mielekästä tekemistä ja elää aktiivista elämää töitä tehden, saa onnistumisen kokemuksia ja siten parantaa omanarvontuntoaan. Kun on riittävästi puuhaa, ei ehdi myöskään vatvoa jokaista tuntemusta ja mielenliikahdusta. Jopa monet ammattipsykologit ovat sitä mieltä, että terapia ei automaattisesti ole hyväksi, vaikka olisikin vaikea tausta. Sairaan tai uhrin identiteetti on todella helppo omaksua, sillä jokainen kaipaa hoivaa, mutta mitä vähemmän itseltään vaatii, sitä vaikeampaa on vastoinkäymisistä päästä yli. Ääripäähän voi yhtä hyvin mennä sekä niin, että on itselleen armoton että liiankin armollinen.

Eli puuhakkuus on merkki vastuun ottamisesta elämässä? No tämä kieltämättä vastaa sitä ajatusmallia, joka omilla 60- ja 70-luvulla syntyneillä vanhemmillani on. Itsensä kiireisenä pitäminen on yleinen tapa vältellä omien tunteiden kohtaamista.

Ja kyllä, käyn töissä, opiskelen ja olen suorittanut koko helvatan elämäni niin kuin vanhempani minulle opettivat. Mutta tuntuu että en kovin pitkään voi jatkaa tätä rataa ja pysyä mieleltäni terveeltä. Katkeruus on jo alkanut hiipiä psyykeen, minkä varmaan tästäkin viestistä huomaa.

Mitä vanhempiesi sitten olisi pitänyt tehdä? Puhut ihan kuin se, että opiskelee ja käy töissä, on jokin kohtuuton vaatimus, jolla vanhempasi sinua ovat kiusanneet ja sinut julmasti traumatisoineet. Se, että aikuinen ihminen hommaa jonkin ammatin ja elättää itsensä, on ihan tavanomainen oletus minä tahansa aikana, missä tahansa yhteiskunnassa.

Ja kuinka paljon sinä oikein raadat ja suoritat? Jos normaali työviikko on 40 tuntia, niin montako tuntia ylitöitä tulee viikossa? Oletko ajatellut että vähentäisit normiviikkoon?

Nämä sinun viestisi antavat kuvan, anteeksi vain, ihmisestä, jolla on taipumusta tarpeettomaan liioitteluun ja ongelmien paisutteluun. Ahdistaisi ja stressaisi ehkä vähemmän, jos kaikesta ei asiakseen etsisi ongelmia vaan keskittyisi ratkaisujen etsimiseen ongelmien sijaan.

Jos sinusta siltä tuntuu, niin sitten asia varmaan on sinulle niin ja sinä koet, että minä olen ahdistunut ja stressaantunut. 🙃

Olen onnellinen siitä että itse sain elää ja kasvaa lapsuus- ja teinivuodet ns. vanhaan tyyliin. Toki kännykät jo oli ja myöhemmin netti ja some alkoi yleistyä, mutta aikuiseksi sai kasvaa sillä tavalla itse opin ja erehdyksen kautta. Vanhemmat luottivat että homma toimii ja siihen aikaan oli aika paljon vapauksia. Aika paljon jäi vanhemmille kertomatta. Kukaan ei kytännyt reaaliajassa koulunkäyntiä, pienenä lapsena ei ollut mitään gps-seurataa jatkuvasti päällä. Välillä tuli hölmöiltyä ja niistä selvittiin. Omassa perheessä ei ollut väkivaltaa, kaltoinkohtelua tai alkoholiongelmia. Ne toki asiana erikseen.

Itseäni vähän nuoremmat ovat olleet jatkuvassa kontrollissa. Lapsia ei päästetä yksin enää minnekään (eikä varmaan enää voikaan). Wilma kilisee viestejä, jos Venni-Uniikki on pelleillyt oppitunneilla. Nuorille ei ole mitään järkevää tekemistä tai paikkaa, jossa saisi olla aikuisilta rauhassa. Kaikkea seurataan, kaikesta jää jälki ja mikään ei pysy salassa. Suomen myötä teinit jakavat kaiken itsestään netissä ja ovat myös siellä jatkuvan tarkkailun alla. Kaikessa pitää onnistua ja keskinkertaisuutta ei hyväksytä. Ja suurin osa on sitä keskivertoa, joten on parempi olla tekemättä mitään, kun ei kelpaa minnekään 😟

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sodan jälkeen syntyneet on kaltoinkohdelleet lapsiaan. Nämä lapset ovat nykyisten nuorten aikuisten vanhempia. Joko he ovat jatkaneet samalla linjalylikompensoineet omien traumojensa vuoksi.

Ja näin nykynuoret ovat mielenterveysongelmaisia. Asia ei johdu heistä itsestään vaan heidän isovanhemmistaan. 🤩

Mitä tarkoittaa "heistä itsestään"? Meinaatko geenejä vai kasvatusta, joka periytyy omasta kasvatuksesta?

Meitä pieniä lapsia hakattiin, retuutettiin ja kaltoinkohdeltiin siihen vedoten että emääkin oli hakattu, retuutettu ja kaltoinkohdeltu. Aukoton logiikka.

Jos olisivat yhtään fiksumpia eivät olisi siinneet enää sen jälkeen kun maapallon kantokyky ja yhteiskunnan elatuskyky oli jo ylitetty, saati että karkaisivat päiväkoti-ikäisen päälle mylvien että heitä on joskus kaltoinkohdellut joku muu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sodan jälkeen syntyneet on kaltoinkohdelleet lapsiaan. Nämä lapset ovat nykyisten nuorten aikuisten vanhempia. Joko he ovat jatkaneet samalla linjalylikompensoineet omien traumojensa vuoksi.

Ja näin nykynuoret ovat mielenterveysongelmaisia. Asia ei johdu heistä itsestään vaan heidän isovanhemmistaan. 🤩

Siis puhutaanko tässä ketjussa nykynuorista vai 90- luvun puolivälissä syntyneistä? Ovat kaksi eri asiaa tiedoksi kaikille harmaahapsille

T 90 luvulla syntynyt ja on mielenterveysongelmia :D

Jos olisit lukenut ketjua niin tietäisit. Ennen nuoret olivat alle 20-vuotiaita, nykyään alle 40-vuotiaita. Mutta eihän nuoret nykyään jaksa pitkiä tekstejä lukea. 😛 Sitten 40-vuotiaana voi olettaa että on ammatti ja työ, siihen saakka nuoret vielä hakevat itseään ja identiteettiään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sodan jälkeen syntyneet on kaltoinkohdelleet lapsiaan. Nämä lapset ovat nykyisten nuorten aikuisten vanhempia. Joko he ovat jatkaneet samalla linjalylikompensoineet omien traumojensa vuoksi.

Ja näin nykynuoret ovat mielenterveysongelmaisia. Asia ei johdu heistä itsestään vaan heidän isovanhemmistaan. 🤩

Siis puhutaanko tässä ketjussa nykynuorista vai 90- luvun puolivälissä syntyneistä? Ovat kaksi eri asiaa tiedoksi kaikille harmaahapsille

T 90 luvulla syntynyt ja on mielenterveysongelmia :D

Puhutaan käsittääkseni trendistä, joka koskee sekä 90-luvun puolivälissä syntyneitä, eli niitä, jotka parhaillaan aloittelevat työuraansa, siltä osin kuin aloittelevat, että 2000-luvun alussa syntyneitä vielä opiskelevia nuoria. Kyllähän suurin piirtein kymmenen vuoden sisällä toisistaan syntyneet lasketaan samaan sukupolveen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sodan jälkeen syntyneet on kaltoinkohdelleet lapsiaan. Nämä lapset ovat nykyisten nuorten aikuisten vanhempia. Joko he ovat jatkaneet samalla linjalylikompensoineet omien traumojensa vuoksi.

Ja näin nykynuoret ovat mielenterveysongelmaisia. Asia ei johdu heistä itsestään vaan heidän isovanhemmistaan. 🤩

Mitä tarkoittaa "heistä itsestään"? Meinaatko geenejä vai kasvatusta, joka periytyy omasta kasvatuksesta?

Meitä pieniä lapsia hakattiin, retuutettiin ja kaltoinkohdeltiin siihen vedoten että emääkin oli hakattu, retuutettu ja kaltoinkohdeltu. Aukoton logiikka.

Jos olisivat yhtään fiksumpia eivät olisi siinneet enää sen jälkeen kun maapallon kantokyky ja yhteiskunnan elatuskyky oli jo ylitetty, saati että karkaisivat päiväkoti-ikäisen päälle mylvien että heitä on joskus kaltoinkohdellut joku muu.

Jos nyt yhtään olet ketjua lukenut, niin aika paljon on jaapattu ketjussa resilienssistä ja vastuun ottamisesta itsestään. Kumpi puuttuu nuorison edustajalta nyt, lukutaito vai keskittymiskyky? 😛

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sodan jälkeen syntyneet on kaltoinkohdelleet lapsiaan. Nämä lapset ovat nykyisten nuorten aikuisten vanhempia. Joko he ovat jatkaneet samalla linjalylikompensoineet omien traumojensa vuoksi.

Ja näin nykynuoret ovat mielenterveysongelmaisia. Asia ei johdu heistä itsestään vaan heidän isovanhemmistaan. 🤩

Siis puhutaanko tässä ketjussa nykynuorista vai 90- luvun puolivälissä syntyneistä? Ovat kaksi eri asiaa tiedoksi kaikille harmaahapsille

T 90 luvulla syntynyt ja on mielenterveysongelmia :D

Jos olisit lukenut ketjua niin tietäisit. Ennen nuoret olivat alle 20-vuotiaita, nykyään alle 40-vuotiaita. Mutta eihän nuoret nykyään jaksa pitkiä tekstejä lukea. 😛 Sitten 40-vuotiaana voi olettaa että on ammatti ja työ, siihen saakka nuoret vielä hakevat itseään ja identiteettiään.

Tämä. Olemassa olevan tiedon määrä on sama kuin 80-luvulla, samoin ihmisten määrä. Siksi neuvonkin, että mene töihin. Se tapahtuu niin että kävelet jostain valitsemastasi ovesta sisään ja sen jälkeen rahatulva ryöpsähtää tilille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sodan jälkeen syntyneet on kaltoinkohdelleet lapsiaan. Nämä lapset ovat nykyisten nuorten aikuisten vanhempia. Joko he ovat jatkaneet samalla linjalylikompensoineet omien traumojensa vuoksi.

Ja näin nykynuoret ovat mielenterveysongelmaisia. Asia ei johdu heistä itsestään vaan heidän isovanhemmistaan. 🤩

Mitä tarkoittaa "heistä itsestään"? Meinaatko geenejä vai kasvatusta, joka periytyy omasta kasvatuksesta?

Meitä pieniä lapsia hakattiin, retuutettiin ja kaltoinkohdeltiin siihen vedoten että emääkin oli hakattu, retuutettu ja kaltoinkohdeltu. Aukoton logiikka.

Jos olisivat yhtään fiksumpia eivät olisi siinneet enää sen jälkeen kun maapallon kantokyky ja yhteiskunnan elatuskyky oli jo ylitetty, saati että karkaisivat päiväkoti-ikäisen päälle mylvien että heitä on joskus kaltoinkohdellut joku muu.

Jos nyt yhtään olet ketjua lukenut, niin aika paljon on jaapattu ketjussa resilienssistä ja vastuun ottamisesta itsestään. Kumpi puuttuu nuorison edustajalta nyt, lukutaito vai keskittymiskyky? 😛

Molemmat. Tietysti.