Miksi haluan aina miestä joka ei halua minua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Tiedätkö mitä on "limerence" ? Katso tubesta kanava Crappy childhood fairy.

Yleensä nämä juontaa lapsuuteen ja tyydyttämättömiin henkisiin tarpeisiin.

Vierailija kirjoitti:

Naiset tuntuu etsivän turvallisia miehiä. Eli siis miehiä, jotka ovat tavalla tai toisella dominoivia jollakin elämän osa-alueella. Joko fyysisesti tai sitten psyykkisesti, mutta dominoiva pitää olla. Jos mies ei ole kumpaakaan, niin heikoilla ollaan.

Minusta olet oikeassa, että suurin osa naisista ja miehistä myös etsii turvallista kumppania. Sen vuoksi, että etsitään korjaavaa kokemusta rakkaudesta kaikkiin niihin haavoihin, joita meillä on. Rakkaudessa on myös infantiili puoli hyvin vahvana, jolloin rakastetulta toivotaan dominoivaa rajojen vartioimista kuten hyvä äiti (rinta kleiniläisittäin) on. Rakastettu huolehtii tarpeistamme silloinkin, kun emme itse siihen pysty. 

Siinä ei ole mitään epänormaalia, patologista, mutta jos sitä odotetaan vain itselle, toive muuttuu epärealistiseksi realiteettien tasolla. Tavallaan keskustelussa on jo useasti sivuttu sitä miten suuri kaipuu turvallisuuteen on siten, että tarve pohjautuu mielen näyttämölle sen sijaan, että siinä olisi mukana myös aikuinen realiteetteihin perustuva vastavuoroisuus ja kyky nähdä toinen ihminen omana itsenään ilman projektioita. 

Miehen osalta naisen ominaisuuksiin kohdistuvat toiveet perustuvat vielä selvemmin hyvään rintaan, koska nainen kantaa myös äidillisyyden aspekteja. Usein toistuva toive aurinkoisesta luonteesta, mukavasta ja ymmärtävästä naisesta perustuvat ns. hyvään, ruokkivaan rintaan. Mukana on usein myös kateutta ja avuttomuutta, tuhoutumisen pelkoa tuosta vallasta, joka hyvän rinnan omistamisesta syntyy jo vauvalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Siis ehdotat minulle psykoterapiaa, koska kiinnostukset eivät ole kohdanneet miesten kanssa? Tämän täytyy olla provo.

Tiedän että itsetuntooni ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti ns. vääränlaisen miesten kiinnostuksenosoitukset, joita on ollut elämäni aikana liian paljon. Olen joskus kirjaimellisesti itkenyt sitä että olenko oikeasti niin ruma ja ällöttävä, että taas sellainen mies kuvittelee saavansa minut. Olen kateellinen ihmisille joita ei koskaan ole lähestynyt kukaan, kun minä saan kimppuuni jatkuvasti ties millaisia inhotuksia.

Aion lähitulevaisuudessa kokeilla vuosien tauon jälkeen tinderin lataamista. Näen sen kohdallani psykoterapiaa toimivampana ratkaisuna. Jostain kumman syystä siellä saan kiinnostuksenosoituksia sellaisilta miehiltä kuin haluan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tämä on minusta hyvä kommentti. Itselläni ei ole taipumusta haluta saavuttamattomia, mutta muuten ajattelen juuri näin. Hyvässä tilanteessa kumpikin kokee toisen olevan lottovoitto ja toisen ilmaisema kiinnostus tuntuu valtavan mieluisalta. Kiinnostus voidaan ilmaista aivan suoraan, eikä se millään tavoin vähennä vastapuolen kiinnostusta. 

Jotkut täällä ovat puhuneet kiinnostuksesta niin, että se ei voisi koskaan olla 50/50, vaan toinen olisi aina toista enemmän kiinnostunut. Tämä tuntuu minulle vieraalta ajatukselta, ihan kuin kyseessä olisi jonkinlainen nollasummapeli tai kilpailu, jossa toisen lisääntynyt kiinnostus vähentää sitä toiselta. Itse ajattelen että kiinnostus voi olla paljon enemmän kuin 50% - parhaassa tapauksessa se lähestyy sataa prosenttia! Silloin sillä on "varaa" vähän välillä laantua ja myöhemmin taas lisääntyä, eikä silti olla lähelläkään tuota 50%:n vaaravyöhykettä jossa kiinnostuksen asteesta tulee jonkinlainen pelinappula.

Ehkä tämän voisi tulkita niin, että minulla ei ole tapana verrata oman kiinnostukseni astetta sen vastapuolen kiinnostukseen. Miten niin edes voisi realistisesti ajatellen tehdä? Emmehän pääse toisen ihmisen mielen sisään, vaikka yrittäisimme. On parempi tutkailla ja tulla tietoiseksi siitä, minkä verran itse on kiinnostunut ja minkälaisista syistä. Ja jos siellä löytyy syitä joista voi jo valmiiksi sanoa etteivät ne johda kestävään suhteeseen, niin niitä voi pyrkiä työstämään.

Vierailija kirjoitti:

Naiset tuntuu etsivän turvallisia miehiä. Eli siis miehiä, jotka ovat tavalla tai toisella dominoivia jollakin elämän osa-alueella. Joko fyysisesti tai sitten psyykkisesti, mutta dominoiva pitää olla. Jos mies ei ole kumpaakaan, niin heikoilla ollaan.

Vielä jäi kommentoimatta sana dominoida. En tiedä mitä se pitää sisällään sinun näkökulmastasi, mutta passiivisuus on voimattomuutta, harhailua, häilyvyyttä, joka kaipaa muotoa. On paljon ihmisiä, jotka odottavat toiselta muotoilua ja ihmisiä, jotka tahtovat tulla muotoilluksi, vaikka eivät sitä itse tietoisella tasolla toivo. Tuollaiset suhteet ovat usein alkuhuuman jälkeen onnettomia, sillä roolitus on liian tiukka.

Meissä kaikissa on kaikki, joten mitä enemmän omia puoliaan tunnistaa (ml. tavan millä ne ilmenevät: puhutaan esimerkiksi passiivisesta aggressiosta, jumpittamisesta, mikä on hyvin dominoivaa, vaikka näennäisesti ei tapahdu mitään), sitä helpompi yleensä on nähdä muissakin monia eri puolia eikä vain yhtä.

Pidämme piilossa niitä puoliamme, joita pelkäämme tai inhoamme, mutta eivät ne todellisuudessa ole vaarallisia asioita. Se on paljon vaarallisempaa, että etsimme jotain kiellettyä ja tuntematonta puoltamme muista ihmisistä, koska silloin suhteet, joihin päädymme eivät pääty hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tämä on minusta hyvä kommentti. Itselläni ei ole taipumusta haluta saavuttamattomia, mutta muuten ajattelen juuri näin. Hyvässä tilanteessa kumpikin kokee toisen olevan lottovoitto ja toisen ilmaisema kiinnostus tuntuu valtavan mieluisalta. Kiinnostus voidaan ilmaista aivan suoraan, eikä se millään tavoin vähennä vastapuolen kiinnostusta. 

Jotkut täällä ovat puhuneet kiinnostuksesta niin, että se ei voisi koskaan olla 50/50, vaan toinen olisi aina toista enemmän kiinnostunut. Tämä tuntuu minulle vieraalta ajatukselta, ihan kuin kyseessä olisi jonkinlainen nollasummapeli tai kilpailu, jossa toisen lisääntynyt kiinnostus vähentää sitä toiselta. Itse ajattelen että kiinnostus voi olla paljon enemmän kuin 50% - parhaassa tapauksessa se lähestyy sataa prosenttia! Silloin sillä on "varaa" vähän välillä laantua ja myöhemmin taas lisääntyä, eikä silti olla lähelläkään tuota 50%:n vaaravyöhykettä jossa kiinnostuksen asteesta tulee jonkinlainen pelinappula.

Ehkä tämän voisi tulkita niin, että minulla ei ole tapana verrata oman kiinnostukseni astetta sen vastapuolen kiinnostukseen. Miten niin edes voisi realistisesti ajatellen tehdä? Emmehän pääse toisen ihmisen mielen sisään, vaikka yrittäisimme. On parempi tutkailla ja tulla tietoiseksi siitä, minkä verran itse on kiinnostunut ja minkälaisista syistä. Ja jos siellä löytyy syitä joista voi jo valmiiksi sanoa etteivät ne johda kestävään suhteeseen, niin niitä voi pyrkiä työstämään.

Hyviä huomioita.

Ja jos joku ajattelee voivansa lukea toisen ajatuksia, on kyseessä aina oman mielen heijastus. Emme voi tietää ja tuntea toista ihmistä täysin koskaan. Myös oman mielen tutkiminen on vaikeaa, mutta yksi hyvä keino siihen on tutkia tapaa miten muita kohtaa, miten heitä kuvaa ja käsittelee. Sikäli parisuhde ja pariutuminen ovat sen huipentuma, kun käsillä on ihmisen arin alue (käytännössä päästään käsiksi varhaiseen vuorovaikutukseen ja objektisuhteisiin).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan missään tapauksessa haluaisi, että minut koeajettaisiin seksin kautta. Olisi todella kauheaa ja traumaattista joutua hylätyksi sen takia, että olisi miehen mielestä jotenkin huono tai epäkiinnostava seksissä, siis kaikkein paljaimmillaan ja haavoittuvimmillaan. Pystytkö yhtään ajattelemaan asiaa naisen kannalta tästä näkökulmasta, siis sinä mies, joka kirjoitit tästä asiasta?

Ei kyse ole mistään "koeajosta", vaan siitä, että on loukkaavaa ja turhauttavaa, että naiset kelpuuttavat vain loputtomiin "keskusteluihin" mutta eivät muuhun. Jos mies on kiinnostunut niistä keskusteluista ja tapaamisista ja nainen on monin tavoin kehunut häntä, niin kyllä se on turhauttavaa. Jos tuntikausien keskustelut eivät johda mihinkään, se on lähinnä ajanhukkaa.

Asia olisi eri, jos ne naiset olisivat olleet jotenkin nihkeitä, keskustelu ei olisi sujunut eikä olisi ollut luontevaa tavata jne. Lisäksi on sitten vielä niin, että joskus sellainen nainen on sitten kuitenkin mennyt sänkyyn jonkun toisen äijän kanssa, jonka kanssa hänellä ei ole ollut mitään pitkiä keskusteluja tai tutustumisia. Sellainen tilanne tuntuu kaksinverroin loukkaavalta: naisella on kaksoisstandardit. Sanoo haluavansa edetä hitaasti ja keskustella, mutta sitten kuitenkin menee sänkyyn jonkun toisen kanssa ihan vain siksi, että sattui huvittamaan tai riittävän komea mies sattui kohdalle. Tuollaisen jälkeen kaikki puhe siitä, että "haluan edetä hitaasti ja tutustua kunnolla" on täyttä soopaa. Kun nainen kuitenkin voi mennä nopeasti sänkyyn, niin jos hän ei halua sitä minun kanssani, hyvistä keskusteluista huolimatta, niin siinä tulee huijattu olo. Siksi oletan, että seksipuolen pitää edetä yhtä nopeasti kuin niiden keskustelujenkin. Muuten jutusta puuttuu jotain olennaista.

Se, ettei seksi välttämättä ole alusta asti hyvää, on itsestään selvyys. Eihän sitä heti voi automaattisesti tietää, mistä toinen pitää. Se paranee ajan myötä. Siksi se pitääkin aloittaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jotta suhde pääsee kasvamaan ja kehittymään aina vain paremmaksi mahdollisimman pian. Jos seksuaalista yhteensopivuutta ei ole, se pettymys odottaa vain siellä satojen tuntien keskustelujen päässä kuitenkin. Parempi pyrkiä ottamaan selvää siitäkin puolesta mahdollisimman pian. Jos taas huomaa keskusteluista, ettei toinen kiinnosta seksuaalisesti, on parasta olla asian suhteen rehellinen mahdollisimman pian sen sijaan että pitää miestä seksittömällä keskusteluseura-friend zonella.

Entä jos kyseessä on nainen, joka ei mene kenenkään kassa nopeasti sänkyyn?

Niin, onhan niitä estoisia ja ihan frigidejäkin naisia. Sitä toivoo, ettei sellaiseen ehtisi itse ihastua, vaan asia selviäisi mahdollisimman pian. Nykyään moni on hukassa itsensä kanssa, häpeää vartaloaan ja kaikkea. Ainahan sitä kaikenlaisia ihmisiä on maailmassa.

Täällä seksuaalisesti avoin ja vapaamielinen, nautinnonhaluinen nainen. Rakkaussuhteessa ei ole tavatonta että vapaapäivistäni valtaosa kuluu seksiä harrastaessa. Minua on kuitenkin eräs mies syyttänyt frigidiksi ja estoiseksi, vain siksi että seksuaalisuuteni oli erilaista kuin hänellä.

En halua harrastaa seksiä ennen kuin tunnen toisen hyvin, ihan siitä yksinkertaisesta syystä että seksi on minulle paljon muutakin kuin fyysinen toimitus. Siihen kuuluu mm. kielipelit, enkä nyt tarkoita pelkästään fyysistä kieltä! Minun täytyy ensin oppia tietämään, mistä juuri tämä kyseinen mies syttyy, millaiset sanat ja konseptit herättävät hänessä häpeää, mielihyvää, pelkoa, uteliaisuutta, euforiaa, naurua jne. jne., jotta voin toteuttaa seksuaalisuuttani hänen kanssaan merkityksellisellä tavalla. Jos persoonallisuuksien kohtaaminen rajataan seksuaalisen kanssakäymisen ulkopuolelle, tulos on minun näkökulmastani parhaimmillaankin melko mitätöntä akrobaattista suorittamista. Ei siksi että olisin jotenkin estoinen, vaan siksi että haluan paljon enemmän!

Arvaa mitä? Jos minulta kysytään, niin ne joille seksi on pelkkää hydrauliikkaa ovat niitä frigidejä ja estoisia. Tuo on minulle merkki siitä, että ihminen ei uskalla avata itseään toiselle henkisesti. Siksi en harrasta seksiä ennen kuin olemme kunnolla tutustuneet ja ihastuneet - se kun on kätevä tapa rajata nämä frigidit yksilöt pois kilpakosijoiden joukosta.

Eihän kukaan ole rajannut seksuaalista kanssakäymistä persoonallisuuksien kohtaamisen ulkopuolelle, en ainakaan huomannut. Joku toinen jo huomauttikin, ettemme (me toisen koulukunnan naiset) splittaa erilleen noita lainkaan. Kaikki liittyy yhteen - olen aivan samalla kannalla. 

Tosiasiassa ei taida olla hetkeä, jolloin voisit tietää mikä on oikea määrä tietoa toisesta, että seksiä voi harrastaa. Toiseen tutustumisen taustalla voi olla pelkopohjaista ajattelua, hylkäämisen pelkoa, monenlaista, mihin ei vaikuta se kuinka hyvin toinen pitää tuntea ennen seksin harrastamista. Siitä huolimatta koeajo voi mennä pieleen, vaikka sitä olisi odotettu pitempään eli se ei ole tae mistään. Ihmissuhteet ovat sillä tavalla epävarmoja, kun toista ei vielä tunne kovin hyvin. Ellei sitten odota seksin harrastamisessa vuosia. Seksi on osa tutustumista joka tapauksessa, vaikka sitä viivyttäisi.

Koeajo? Mennä pieleen?

Minua ei kiinnosta koeajot eikä niiden onnistumisen optimointi. Minua kiinnostaa aito yhteys todelliseen ihmiseen, jonka käsitys minusta ei ole pahasti virheellinen tai kuvitelmien varassa (ja sama toiseen suuntaan). Kun tämä toteutuu, on ihan sama miten se ensimmäinen seksikerta "onnistuu". En tule edes ajatelleeksi asiaa tuollaisesta näkökulmasta. Seksi on yhdessäoloa, rentoutumista ja yhteyden rakentamista, ei suoritus. Ennemmin tai myöhemmin siitä tulee myös valtavan nautinnollista. Siis kun nämä lähtökohtaiset kriteerini täyttyvät. En ole vielä kertaakaan elämäni aikana joutunut pettymään.

Joo, seksi on tutustumista "vaikka sitä viivyttäisi". Yhdessä asuminenkin on tutustumista, ja useimmat meistä pitävät silti tarpeellisena harrastaa ensin muita tutustumisen muotoja ennen kuin tähän lajiin edetään. 

En minäkään ajattele seksiä ihan suoranaisesti koeajona, eikä sen tarvitse olla täydellistä, koska ei tunneta kovin hyvin, seksihän kehittyy vasta myöhemmin täydellisemmäksi. Se on kuitenkin olennainen osa sitä tietoa jonka tarvitsen ennen kun tiedän kannattaako suhteeseen panostaa sen enempää. Siinä mielessä ymmärrän hyvin miehisenä koettua ajattelua seksin viivyttämisestä, vaikka nainen olenkin.

Täällä toinen nainen joka ajattelee samoin. Minä en oikeastaan edes pysty sitoutumaan henkisellä tasolla suhteen edistämiseen ennenkuin on harrastettu seksiä. Minulle on joskus käynyt niin, ettei se toisen kosketus sitten kuitenkaan tunnu oikealta ja orastanut ihastus lopahtaakin seksiin. Se on hirveän kurja tilanne molemmille osapuolille. En halua päästää toista ihastumaan ennenkuin olen varma siitä, että seksi toimii.

Uskon, että näin voi olla osalla ihmisistä. Itselläni on aivan erilaiset kokemukset. Aina kun olen tutustunut toiseen rauhassa ja siltä pohjalta ihastunut, myös seksi on ollut nautinnollista ja hienoa (joko alusta asti tai kehittynyt sellaiseksi ajan kanssa). Jos taas olen lähtenyt soitellen sotaan, tulokset ovat olleet vaihtelevia. Yhden tällaisen miehen kanssa seksi toimi kyllä, mutta parisuhdetta en voinut ajatella ollenkaan, mikä paljastui kun tutustuimme paremmin. Ei sekään hauska tilanne ole!

Kuten jo aiemmin sanoinkin, lienee parasta että jokainen tutustuu itseensä ja siihen mikä itselle toimii, ja pyrkii löytämään kumppanin jolle toimii sama tyyli. Minä olen ollut siinä mielessä kai onnekas, että ei ole ollut vaikeuksia löytää kiinnostavia ja viehättäviä miehiä, joille hidas eteneminen ei ole ollut minkäänlainen ongelma.

Minulla onkin taustalla kirjava valikoima kiintymyssuhdehäiriöitä, hylkäämistraumoja, luottamusongelmia, sitoutumispelkoa sun muita peikkoja vaikuttamassa tähänkin asiaan. Mutta tämä on toiminut minulle sikäli kuin joku on ylipäänsä toiminut. Kaikki pisimmät ja lupaavimmat suhteeni ovat alkaneet seksillä. Vrt niistä, joissa on odotettu pidempään ei ole tullut mitään.

Mielenkiintoista. Minulla on läheinen ystävä, jolla on vastaavaa historiaa kuin sinulla, jonka kanssa olemme paljon puhuneet otsikon aiheesta (siksi tulin tätä keskustelua selaamaankin). Hän on myös kanssasi samoilla linjoilla tuon seksin aloittamisen suhteen. Itselläni on turvallinen kiintymyssuhdetyyli ja sen mukainen parisuhdehistoria. 

Onko sinun mielestäsi helpompi luottaa ihmiseen, jonka kanssa olet harrastanut (hyvää) seksiä? Voisiko se vaikuttaa suhteen onnistumiseen?

Ei ensisijaisesti ole kyse siitä, että minun olisi seksin jälkeen helpompi luottaa toiseen. Vaan että minun on jotenkin helpompi luottaa omiin tunteisiini. Seksi selkiyttää minulle jotenkin sitä mitä haluan kyseiseltä ihmiseltä. Vasta seksin jälkeen uskallan edes jollain tasolla luvata, että olen kiinnostunut vielä huomennakin. Että tunteeni on ainakin jossain määrin todellisia. Ennen seksiä koen, että intohimo perustuu pitkälti mielikuviin toisesta ihmisestä ja siitä miten hän koskee, eikä ne välttämättä vastaa ollenkaan todellisuuttaan. Seksin jälkeen en enää himoitse mielikuvaa vaan todellista ihmistä. Jotenkin näin sen koen.

Kiitos selostuksesta! Entä jos seksi jonkun kanssa ei ole hyvää? Lopetatko jutun nopeasti vai annatko seksille mahdollisuuden kehittyä paremmaksi?

Aika nopeasti yleensä lopetan. Mutta ei kyse ole niinkään siitä, onko seksi teknisesti hyvää vai ei. Vaan siitä tuntuuko toisen ihmisen kosketus jotenkin oikealta. Luontevalta. Omalta. On ollut kertoja, jolloin itse seksi on varmaan ollut objektiivisesti korkeintaan keskinkertaista mutta kosketus silti oikea. Ja kertoja, kun olen saanut orgasmin henkilön kanssa jonka kosketus on tuntunut silti jotenkin väärältä.

Kiitos taas vastauksesta. Kuvittelen ymmärtäväni mitä tarkoitat, ja minullekin kosketus on hyvin tärkeä asia. Minun ei kuitenkaan tarvitse mennä seksiin asti, jotta tiedän miltä se kenenkin kanssa tuntuisi. Varmasti on niin, että karsin potentiaalisten kumppanien joukosta epäsopivat pois tällä perusteella, ihan kuten sinäkin, vaikka en seksiä harrastakaan nopeasti.

Vielä haluaisin kysyä tällaista asiaa: harrastatko nettideittailua ja käytkö treffeillä useiden ihmisten kanssa ns. ristiin? Ja menetkö siis sänkyyn useamman kanssa siinä vaiheessa kun on vielä monta tapailukumppania kehissä, etkä tunne heistä ketään niin hyvin että tietäisit tuleeko siitä suhdetta vai ei? Jos kyllä, niin tuntuuko tällainen ihan mahdolliselta hallita emotionaalisesti? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Siis ehdotat minulle psykoterapiaa, koska kiinnostukset eivät ole kohdanneet miesten kanssa? Tämän täytyy olla provo.

Tiedän että itsetuntooni ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti ns. vääränlaisen miesten kiinnostuksenosoitukset, joita on ollut elämäni aikana liian paljon. Olen joskus kirjaimellisesti itkenyt sitä että olenko oikeasti niin ruma ja ällöttävä, että taas sellainen mies kuvittelee saavansa minut. Olen kateellinen ihmisille joita ei koskaan ole lähestynyt kukaan, kun minä saan kimppuuni jatkuvasti ties millaisia inhotuksia.

Aion lähitulevaisuudessa kokeilla vuosien tauon jälkeen tinderin lataamista. Näen sen kohdallani psykoterapiaa toimivampana ratkaisuna. Jostain kumman syystä siellä saan kiinnostuksenosoituksia sellaisilta miehiltä kuin haluan.

En ehdota, kerroin vain keinoista miten itsetuntemusta voi halutessaan parantaa. En edes näe sitä ongelmana, ettei sopivaa kumppania löydy, vaan pidän sitä normaalina. Tosin Tinder on minusta todella huono tapa etsiä, koska siellä on käytettävissä vain kuva ja vähän tekstiä, jolloin ei saa tuntumaan siihen fiilikseen mikä ihmisestä lähtee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Siis ehdotat minulle psykoterapiaa, koska kiinnostukset eivät ole kohdanneet miesten kanssa? Tämän täytyy olla provo.

Tiedän että itsetuntooni ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti ns. vääränlaisen miesten kiinnostuksenosoitukset, joita on ollut elämäni aikana liian paljon. Olen joskus kirjaimellisesti itkenyt sitä että olenko oikeasti niin ruma ja ällöttävä, että taas sellainen mies kuvittelee saavansa minut. Olen kateellinen ihmisille joita ei koskaan ole lähestynyt kukaan, kun minä saan kimppuuni jatkuvasti ties millaisia inhotuksia.

Aion lähitulevaisuudessa kokeilla vuosien tauon jälkeen tinderin lataamista. Näen sen kohdallani psykoterapiaa toimivampana ratkaisuna. Jostain kumman syystä siellä saan kiinnostuksenosoituksia sellaisilta miehiltä kuin haluan.

En ehdota, kerroin vain keinoista miten itsetuntemusta voi halutessaan parantaa. En edes näe sitä ongelmana, ettei sopivaa kumppania löydy, vaan pidän sitä normaalina. Tosin Tinder on minusta todella huono tapa etsiä, koska siellä on käytettävissä vain kuva ja vähän tekstiä, jolloin ei saa tuntumaan siihen fiilikseen mikä ihmisestä lähtee.

Minustakin se on huono tapa ja siksi en siellä ole aikoihin ollutkaan. Sielläkin suurin osa treffeistä on turhia, kun ihminen ei vastaa yhtään sitä käsitystä mikä sovelluksen kautta on syntynyt. Olen kuitenkin ymmärtänyt ettei itselläni ole muuta vaihtoehtoa, jos joskus aion jonkun löytää. Suhtautumiseni sovelluksen käyttöön muuttui vähän kun sain tietää, että maksullisella versiolla pystyy nykyään selailla profiileja piilossa, eikä tarvi olla tyrkyllä koko käyttäjäkunnalle.

Vierailija kirjoitti:

Melkein kaikki ovat kokeneet sen, että ei saa sitä jonka haluaa. Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.

Onneksi realismi kasvaa vanhetessa ja jokaisella on oma makunsa. Ja tärkeintä, ihmiset ymmärtävät, että voi olla onnellinen vaikka ei saisi sitä ns kaikista parhainta. Joku voisi kutsua tätä rumasti tyytymiseksi, mutta luonnollisesti kyse ei ole tyytymistä vaan elämän ymmärtämisestä. Tässä vaiheessa suurin osa löytää sen oikean.

Ja sitten on ne, jotka joko jatkavat sen komeimman/kauneimman jahtaamista. Ja tietenkin ne surulliset, jotka eivät löydä ketään.

Miksiköhän tämä on saanut peräti kaksi alapeukkua. Siksikö, että puhutaan "tyytymisestä"? Kyllähän tyytymiseen perustuvia suhteita on aika paljon varsinkin siinä vaiheessa, kun toiseen on hyvin pettynyt ja suhde jatkuu. Selitetään asiat parhain päin ja jatketaan tai sitten suhde on alunperinkin ollut keino torjua yksinäisyyttä ja perustaa perhe lähimpänä sopivaa olevan kanssa.

Tämä malli ei tietenkään vastaa ideaalia, joka rakkaudesta annetaan ja joka omankin ajatteluni taustalla on. Itse en pystyisi tyytymään, koska en pystyisi tuntemaan seksuaalista halukkuutta "ihan kivaa" kohtaan, vaan seksi alkaisi nopeasti ällöttää. Se olisi väärin suhteen toista osapuolta kohtaan, ettei hän saisi tuntea oloaan halutuksi.

En siis ole kaveriliittojen kannattaja, mutta jotkut ihmiset kokevat ne hyvinä, turvallisina ja toimivina. Siihenkin on olemassa painavat syynsä miksi tuollaisen suhteen kokee parhaana, itse kullakin omansa. Sama pätee niihin, jotka eivät koskaan löydä sopivaa ja tahtovat elää yksin. Se ei ole mikään häiriö eikä sairaudentila. (Kuten sanottu, valtaosalla on turvaton kiintymyssuhdemalli, niilläkin, jotka ovat parisuhteessa.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Siis ehdotat minulle psykoterapiaa, koska kiinnostukset eivät ole kohdanneet miesten kanssa? Tämän täytyy olla provo.

Tiedän että itsetuntooni ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti ns. vääränlaisen miesten kiinnostuksenosoitukset, joita on ollut elämäni aikana liian paljon. Olen joskus kirjaimellisesti itkenyt sitä että olenko oikeasti niin ruma ja ällöttävä, että taas sellainen mies kuvittelee saavansa minut. Olen kateellinen ihmisille joita ei koskaan ole lähestynyt kukaan, kun minä saan kimppuuni jatkuvasti ties millaisia inhotuksia.

Aion lähitulevaisuudessa kokeilla vuosien tauon jälkeen tinderin lataamista. Näen sen kohdallani psykoterapiaa toimivampana ratkaisuna. Jostain kumman syystä siellä saan kiinnostuksenosoituksia sellaisilta miehiltä kuin haluan.

Huhhuh... Itsetunto on tosiaankin hauraalla pohjalla, jos siihen vaikuttaa se, että vääränläiset miehet kiinnostuvat sinusta. Sitä ei voi mitenkään kontrolloida ketkä kiinnostuvat kenestäkin ja jokaisella ihmisellä on lupa kiinnostua ihan kenestä vaan. Onpa todella omituinen ajatusmaailma, että onpa kamalaa kun joku ruma mies kuvittelee (ei välttämättä edes kuvittele, tämä on sinun tulkintasi vain) saavasi sinut. Mies voi olla kiinnostunut eikä kuvittele yhtään mitään ja silti kokeilee kepillä jäätä, koska mitä hävittävää hänellä on? Ihan normaalia toimintaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein kaikki ovat kokeneet sen, että ei saa sitä jonka haluaa. Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.

Onneksi realismi kasvaa vanhetessa ja jokaisella on oma makunsa. Ja tärkeintä, ihmiset ymmärtävät, että voi olla onnellinen vaikka ei saisi sitä ns kaikista parhainta. Joku voisi kutsua tätä rumasti tyytymiseksi, mutta luonnollisesti kyse ei ole tyytymistä vaan elämän ymmärtämisestä. Tässä vaiheessa suurin osa löytää sen oikean.

Ja sitten on ne, jotka joko jatkavat sen komeimman/kauneimman jahtaamista. Ja tietenkin ne surulliset, jotka eivät löydä ketään.

Miksiköhän tämä on saanut peräti kaksi alapeukkua. Siksikö, että puhutaan "tyytymisestä"? Kyllähän tyytymiseen perustuvia suhteita on aika paljon varsinkin siinä vaiheessa, kun toiseen on hyvin pettynyt ja suhde jatkuu. Selitetään asiat parhain päin ja jatketaan tai sitten suhde on alunperinkin ollut keino torjua yksinäisyyttä ja perustaa perhe lähimpänä sopivaa olevan kanssa.

Tämä malli ei tietenkään vastaa ideaalia, joka rakkaudesta annetaan ja joka omankin ajatteluni taustalla on. Itse en pystyisi tyytymään, koska en pystyisi tuntemaan seksuaalista halukkuutta "ihan kivaa" kohtaan, vaan seksi alkaisi nopeasti ällöttää. Se olisi väärin suhteen toista osapuolta kohtaan, ettei hän saisi tuntea oloaan halutuksi.

En siis ole kaveriliittojen kannattaja, mutta jotkut ihmiset kokevat ne hyvinä, turvallisina ja toimivina. Siihenkin on olemassa painavat syynsä miksi tuollaisen suhteen kokee parhaana, itse kullakin omansa. Sama pätee niihin, jotka eivät koskaan löydä sopivaa ja tahtovat elää yksin. Se ei ole mikään häiriö eikä sairaudentila. (Kuten sanottu, valtaosalla on turvaton kiintymyssuhdemalli, niilläkin, jotka ovat parisuhteessa.)

Varmaan siksi kun tuossa annetaan ymmärtää että kaikki haluavat saman ihmisen: 'Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.' Jos vain yksi saa haluamansa, se merkitsee että kaikki haluavat juuri sitä, jonka tämä yksi saa.

Tämä on valtavan yleinen harhaluulo, jota erityisesti internetissä levitetään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika nopeasti yleensä lopetan. Mutta ei kyse ole niinkään siitä, onko seksi teknisesti hyvää vai ei. Vaan siitä tuntuuko toisen ihmisen kosketus jotenkin oikealta. Luontevalta. Omalta. On ollut kertoja, jolloin itse seksi on varmaan ollut objektiivisesti korkeintaan keskinkertaista mutta kosketus silti oikea. Ja kertoja, kun olen saanut orgasmin henkilön kanssa jonka kosketus on tuntunut silti jotenkin väärältä.

Mies antaa orgasmin: ei kelpaa. Mies koskettaa oikein mutta et saa orgasmia: ei kelpaa. Mt-potilas tai trolli sinä olet.

Luetunymmärtäminen... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Siis ehdotat minulle psykoterapiaa, koska kiinnostukset eivät ole kohdanneet miesten kanssa? Tämän täytyy olla provo.

Tiedän että itsetuntooni ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti ns. vääränlaisen miesten kiinnostuksenosoitukset, joita on ollut elämäni aikana liian paljon. Olen joskus kirjaimellisesti itkenyt sitä että olenko oikeasti niin ruma ja ällöttävä, että taas sellainen mies kuvittelee saavansa minut. Olen kateellinen ihmisille joita ei koskaan ole lähestynyt kukaan, kun minä saan kimppuuni jatkuvasti ties millaisia inhotuksia.

Aion lähitulevaisuudessa kokeilla vuosien tauon jälkeen tinderin lataamista. Näen sen kohdallani psykoterapiaa toimivampana ratkaisuna. Jostain kumman syystä siellä saan kiinnostuksenosoituksia sellaisilta miehiltä kuin haluan.

Huhhuh... Itsetunto on tosiaankin hauraalla pohjalla, jos siihen vaikuttaa se, että vääränläiset miehet kiinnostuvat sinusta. Sitä ei voi mitenkään kontrolloida ketkä kiinnostuvat kenestäkin ja jokaisella ihmisellä on lupa kiinnostua ihan kenestä vaan. Onpa todella omituinen ajatusmaailma, että onpa kamalaa kun joku ruma mies kuvittelee (ei välttämättä edes kuvittele, tämä on sinun tulkintasi vain) saavasi sinut. Mies voi olla kiinnostunut eikä kuvittele yhtään mitään ja silti kokeilee kepillä jäätä, koska mitä hävittävää hänellä on? Ihan normaalia toimintaa.

Kiinnitin huomiota siihen, että kommentoija pelkää, että häntä itseään pidetään rumana ja ällöttävänä, vaikka tosiasiassa hän itse pitää aloitteen arkielämässä tekeviä miehiä vastenmielisinä ja ei-tasokkaina.

Näin meidän mielemme toimii, että se tulkitsee muita sen perusteella miten itse reagoimme. Se miten kuvaamme muita kertoo usein itsestämme paljon enemmän kuin muista.

Täällähän on paljon puhuttu tasoista eli että pariudutaan samantasoisen kanssa, joten siitä näkokulmasta myös voisi nähdä tämän huolen oman itsetunnon kannalta, että ihan eri kaliiberia olevat lähestyvät. Sitä en pidä aitona huolena, koska suositut ihmiset saavat lähestymisiä hyvin monenlaisilta ihmisiltä, niin miehet kuin naisetkin. Olla suosittu = on paljon valinnanvaraa, ja voihan sitä tietysti tasokkuudeksikin sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Melkein kaikki ovat kokeneet sen, että ei saa sitä jonka haluaa. Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.

Onneksi realismi kasvaa vanhetessa ja jokaisella on oma makunsa. Ja tärkeintä, ihmiset ymmärtävät, että voi olla onnellinen vaikka ei saisi sitä ns kaikista parhainta. Joku voisi kutsua tätä rumasti tyytymiseksi, mutta luonnollisesti kyse ei ole tyytymistä vaan elämän ymmärtämisestä. Tässä vaiheessa suurin osa löytää sen oikean.

Ja sitten on ne, jotka joko jatkavat sen komeimman/kauneimman jahtaamista. Ja tietenkin ne surulliset, jotka eivät löydä ketään.

Ymmärrän ajatuksesi, onhan tässäkin pointtinsa. Silti olen sitä mieltä, et ei se naisilla ainakaan noin mene. En ole ollut ystävieni kanssa kiinnostunut samoista pojista, vaan meillä on ollut hyvinkin erilaiset miesmaut. 

Mutta onko miehillä noin, että kaikki haluavat vain sen yhden kaunottaren? Kieltämättä lapselliselta kuulostaa, olis kiinnostava tutkimusaihe. Ja kypsän ja terveen miehen merkki, et sitten kuitenkin löytää sen oman rouvan ja kokee onnea, vaikkei tämä olekaan se huippukaunotar.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

Miksi he kokivat sinut lottovoitoksi? Missä asioissa oli epäsuhtaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein kaikki ovat kokeneet sen, että ei saa sitä jonka haluaa. Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.

Onneksi realismi kasvaa vanhetessa ja jokaisella on oma makunsa. Ja tärkeintä, ihmiset ymmärtävät, että voi olla onnellinen vaikka ei saisi sitä ns kaikista parhainta. Joku voisi kutsua tätä rumasti tyytymiseksi, mutta luonnollisesti kyse ei ole tyytymistä vaan elämän ymmärtämisestä. Tässä vaiheessa suurin osa löytää sen oikean.

Ja sitten on ne, jotka joko jatkavat sen komeimman/kauneimman jahtaamista. Ja tietenkin ne surulliset, jotka eivät löydä ketään.

Miksiköhän tämä on saanut peräti kaksi alapeukkua. Siksikö, että puhutaan "tyytymisestä"? Kyllähän tyytymiseen perustuvia suhteita on aika paljon varsinkin siinä vaiheessa, kun toiseen on hyvin pettynyt ja suhde jatkuu. Selitetään asiat parhain päin ja jatketaan tai sitten suhde on alunperinkin ollut keino torjua yksinäisyyttä ja perustaa perhe lähimpänä sopivaa olevan kanssa.

Tämä malli ei tietenkään vastaa ideaalia, joka rakkaudesta annetaan ja joka omankin ajatteluni taustalla on. Itse en pystyisi tyytymään, koska en pystyisi tuntemaan seksuaalista halukkuutta "ihan kivaa" kohtaan, vaan seksi alkaisi nopeasti ällöttää. Se olisi väärin suhteen toista osapuolta kohtaan, ettei hän saisi tuntea oloaan halutuksi.

En siis ole kaveriliittojen kannattaja, mutta jotkut ihmiset kokevat ne hyvinä, turvallisina ja toimivina. Siihenkin on olemassa painavat syynsä miksi tuollaisen suhteen kokee parhaana, itse kullakin omansa. Sama pätee niihin, jotka eivät koskaan löydä sopivaa ja tahtovat elää yksin. Se ei ole mikään häiriö eikä sairaudentila. (Kuten sanottu, valtaosalla on turvaton kiintymyssuhdemalli, niilläkin, jotka ovat parisuhteessa.)

Varmaan siksi kun tuossa annetaan ymmärtää että kaikki haluavat saman ihmisen: 'Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.' Jos vain yksi saa haluamansa, se merkitsee että kaikki haluavat juuri sitä, jonka tämä yksi saa.

Tämä on valtavan yleinen harhaluulo, jota erityisesti internetissä levitetään.

Okei, ymmärsin tuon yhden sillä tavalla, että suosittu valitsee vain yhden eli jäljelle jää paljon särkyneitä sydämiä, jotka sitten tietysti korjaantuvat ajallaan. Nuoruusiässä minun nähdäkseni usein tapahtuu sitäkin, että vaihdetaan parempaan tai kalibroidaan omaa tasoa muulla tavoin, jota tämä kirjoittaja ehkä kuvaa tyytymisenä. 

Sanat joita käyttää näissä yhteyksissä ovat hyvin latautuneita, vaikka voidaan puhua perimmältään samoista asioista. Aina ei saa ketä haluaa, mutta sitä ei tarvitse nimittää tyytymiseksi eikä rakentaa ajatusta sen varaan, että olisi yksi rajattu maku (sama kaikilla), vaikka onkin totta, että jotkut ihmiset ovat hyvin monien ihannekumppaneita noin periaatteessa. Tarkoitan sitä, että he ovat sitä kauempaa katsottuna, mutta sitä ei voi tietää ovatko läheltä, kun suhdetta ei ole syntynyt. Yleinen ilmiö se silti on, että vanha suola janottaa eli joku nuoruuden rakkaus on jäänyt kummittelemaan ihannekumppanina, jota "kaikki" halusivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Siis ehdotat minulle psykoterapiaa, koska kiinnostukset eivät ole kohdanneet miesten kanssa? Tämän täytyy olla provo.

Tiedän että itsetuntooni ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti ns. vääränlaisen miesten kiinnostuksenosoitukset, joita on ollut elämäni aikana liian paljon. Olen joskus kirjaimellisesti itkenyt sitä että olenko oikeasti niin ruma ja ällöttävä, että taas sellainen mies kuvittelee saavansa minut. Olen kateellinen ihmisille joita ei koskaan ole lähestynyt kukaan, kun minä saan kimppuuni jatkuvasti ties millaisia inhotuksia.

Aion lähitulevaisuudessa kokeilla vuosien tauon jälkeen tinderin lataamista. Näen sen kohdallani psykoterapiaa toimivampana ratkaisuna. Jostain kumman syystä siellä saan kiinnostuksenosoituksia sellaisilta miehiltä kuin haluan.

Huhhuh... Itsetunto on tosiaankin hauraalla pohjalla, jos siihen vaikuttaa se, että vääränläiset miehet kiinnostuvat sinusta. Sitä ei voi mitenkään kontrolloida ketkä kiinnostuvat kenestäkin ja jokaisella ihmisellä on lupa kiinnostua ihan kenestä vaan. Onpa todella omituinen ajatusmaailma, että onpa kamalaa kun joku ruma mies kuvittelee (ei välttämättä edes kuvittele, tämä on sinun tulkintasi vain) saavasi sinut. Mies voi olla kiinnostunut eikä kuvittele yhtään mitään ja silti kokeilee kepillä jäätä, koska mitä hävittävää hänellä on? Ihan normaalia toimintaa.

Enpä usko että kukaan lähestyy ihmistä, josta ajattelee ettei ole mahdollisuuksia. Nämä lähestyivät minua ja se kertoo siitä, että näkivät minun olevan jotenkin samassa sarjassa heidän kanssaan. Olen melko varma että kuka tahansa alkaa miettiä, millaisena muut hänet oikein näkevät, jos toinen toistaan vastenmielisemmät ihmiset uskaltautuvat tulla pokaamaan.

Vähän minua lohduttaa se tieto, että isoäidilläni oli aikanaan sama ongelma. Hänen ei tarvinnut kuin kaupassa käydä ja heti oli joku epämiellyttävä heppu tyrkyttämässä hänelle itseään. Hän oli nuorempana hyvin samannäköinen kuin minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Siis ehdotat minulle psykoterapiaa, koska kiinnostukset eivät ole kohdanneet miesten kanssa? Tämän täytyy olla provo.

Tiedän että itsetuntooni ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti ns. vääränlaisen miesten kiinnostuksenosoitukset, joita on ollut elämäni aikana liian paljon. Olen joskus kirjaimellisesti itkenyt sitä että olenko oikeasti niin ruma ja ällöttävä, että taas sellainen mies kuvittelee saavansa minut. Olen kateellinen ihmisille joita ei koskaan ole lähestynyt kukaan, kun minä saan kimppuuni jatkuvasti ties millaisia inhotuksia.

Aion lähitulevaisuudessa kokeilla vuosien tauon jälkeen tinderin lataamista. Näen sen kohdallani psykoterapiaa toimivampana ratkaisuna. Jostain kumman syystä siellä saan kiinnostuksenosoituksia sellaisilta miehiltä kuin haluan.

Olen eri, mutta näen psykoterapian tarvetta ihan jokaisella ihmisellä. Ei ole loukkaus ehdottaa, vaan tapa yrittää auttaa. Itseymmärrystä ei ole koskaan liikaa kenelläkään.

Kiinnostaa: missä tapaat näitä inhotuksia? Tiedoksi, että mies kokee itsensä 99%:sesti aina maailman kuninkaana ja parhaana saaliina kenelle tahansa.  Jos mietitään syvällisemmin, niin jokainen näistä inhotuksistakin on arvokas ihminen. Kertoo luonteestasi rumaa, että asetat itsesi paljon heidän yläpuolelleen.