Miksi haluan aina miestä joka ei halua minua

Mäkin haluun niitä jota en voi saada. En siksi että ne oisi niitä suositumpia tai komeimpia vaan koska en uskalla oikeesti rakastua. Jos sitten joku kunnollinen mies kiinnostuu musta, ahdistun ja pakenen. Mitä vahvempaa ja aidompaa se kiinnostus on sitä enemmän ahdistun.

Olen käynyt terapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tämä on minusta hyvä kommentti. Itselläni ei ole taipumusta haluta saavuttamattomia, mutta muuten ajattelen juuri näin. Hyvässä tilanteessa kumpikin kokee toisen olevan lottovoitto ja toisen ilmaisema kiinnostus tuntuu valtavan mieluisalta. Kiinnostus voidaan ilmaista aivan suoraan, eikä se millään tavoin vähennä vastapuolen kiinnostusta. 

Jotkut täällä ovat puhuneet kiinnostuksesta niin, että se ei voisi koskaan olla 50/50, vaan toinen olisi aina toista enemmän kiinnostunut. Tämä tuntuu minulle vieraalta ajatukselta, ihan kuin kyseessä olisi jonkinlainen nollasummapeli tai kilpailu, jossa toisen lisääntynyt kiinnostus vähentää sitä toiselta. Itse ajattelen että kiinnostus voi olla paljon enemmän kuin 50% - parhaassa tapauksessa se lähestyy sataa prosenttia! Silloin sillä on "varaa" vähän välillä laantua ja myöhemmin taas lisääntyä, eikä silti olla lähelläkään tuota 50%:n vaaravyöhykettä jossa kiinnostuksen asteesta tulee jonkinlainen pelinappula.

Ehkä tämän voisi tulkita niin, että minulla ei ole tapana verrata oman kiinnostukseni astetta sen vastapuolen kiinnostukseen. Miten niin edes voisi realistisesti ajatellen tehdä? Emmehän pääse toisen ihmisen mielen sisään, vaikka yrittäisimme. On parempi tutkailla ja tulla tietoiseksi siitä, minkä verran itse on kiinnostunut ja minkälaisista syistä. Ja jos siellä löytyy syitä joista voi jo valmiiksi sanoa etteivät ne johda kestävään suhteeseen, niin niitä voi pyrkiä työstämään.

Hyviä huomioita.

Ja jos joku ajattelee voivansa lukea toisen ajatuksia, on kyseessä aina oman mielen heijastus. Emme voi tietää ja tuntea toista ihmistä täysin koskaan. Myös oman mielen tutkiminen on vaikeaa, mutta yksi hyvä keino siihen on tutkia tapaa miten muita kohtaa, miten heitä kuvaa ja käsittelee. Sikäli parisuhde ja pariutuminen ovat sen huipentuma, kun käsillä on ihmisen arin alue (käytännössä päästään käsiksi varhaiseen vuorovaikutukseen ja objektisuhteisiin).

Kyllä. Ja juuri siksi parisuhteeseen on ladattuna oikeasti aivan liikaa ja epärealistisiakin asioita, kun alitajunta toivoo sitä korjaavaa kokemusta omista lapsuudentraumoista. Näin kaikista tasapainoisimmillakin ihmisillä. Ja siksi erot on niin tavallisia, on selittämätöntä pahaa oloa jota voidaan koittaa selittää vaikka millä "no kun toi aina/ ei koskaan", vaikka syyt on oikeasti ihan muualla.

Harvinaisia ovat pitkät liitot, joissa uskalletaan nähdä oma ja toisen rikkinäisyys, ja silti rakastetaan eikä hylätä, ja yhdessä koitetaan kasvaa himpun terveemmiksi ihmisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein kaikki ovat kokeneet sen, että ei saa sitä jonka haluaa. Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.

Onneksi realismi kasvaa vanhetessa ja jokaisella on oma makunsa. Ja tärkeintä, ihmiset ymmärtävät, että voi olla onnellinen vaikka ei saisi sitä ns kaikista parhainta. Joku voisi kutsua tätä rumasti tyytymiseksi, mutta luonnollisesti kyse ei ole tyytymistä vaan elämän ymmärtämisestä. Tässä vaiheessa suurin osa löytää sen oikean.

Ja sitten on ne, jotka joko jatkavat sen komeimman/kauneimman jahtaamista. Ja tietenkin ne surulliset, jotka eivät löydä ketään.

Ymmärrän ajatuksesi, onhan tässäkin pointtinsa. Silti olen sitä mieltä, et ei se naisilla ainakaan noin mene. En ole ollut ystävieni kanssa kiinnostunut samoista pojista, vaan meillä on ollut hyvinkin erilaiset miesmaut. 

Mutta onko miehillä noin, että kaikki haluavat vain sen yhden kaunottaren? Kieltämättä lapselliselta kuulostaa, olis kiinnostava tutkimusaihe. Ja kypsän ja terveen miehen merkki, et sitten kuitenkin löytää sen oman rouvan ja kokee onnea, vaikkei tämä olekaan se huippukaunotar.

Eri vastaaja tässä. Olen itse nainen, mutta minulla on useita läheisiä miespuolisia ystäviä ja vastaan siltä pohjalta.

Ystävistäni vain yhdellä on sellainen ns. geneerinen naismaku, eli häntä viehättää eniten sellainen nainen, joka on mahdollisimman monen muun miehen mielestä kaunis ja haluttava. Muilla on toiveita ja mieltymyksiä, jotka voivat poiketa paljonkin yleisestä linjasta. Mielestäni silmiinpistävin ero on näiden miesten itsetunnossa. Tällä kaunottaria havittelevalla on selvästi hauraampi itsetunto kuin muilla. Se näkyy monella tavalla, mm. niin että hän pitää itseään ulkoisesti rumempana kuin onkaan (on oikeasti komea mies). Ilmeisesti kauniina pidetyn naisen seurassa liikkuminen on hänelle itsetuntoa kohottava kokemus, jota hän pyrkii kokemaan aina uudestaan. Hän hyväksyy kauniilta naiselta kaikenlaista myrkyllistä käytöstäkin, ja hänen parisuhteissaan toistuu muutama vahingolliset kaavat.

Muut ystävämieheni ovat itsetunnoltaan enemmän tai vähemmän terveitä, ja heillä on ihan yhtä vaihteleva maku naisten suhteen kuin naispuolisilla ystävilläni. Kumppanilta toivotaan ensisijaisesti tietynlaista persoonallisuutta, ei niinkään tiettyjä ulkonäköpiirteitä. Ulkonäköfiksaatioistakin heillä on kokemusta, mutta ne kokemukset ovat jääneet teini-ikään ja nykyään niille naureskellaan makeasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Siis ehdotat minulle psykoterapiaa, koska kiinnostukset eivät ole kohdanneet miesten kanssa? Tämän täytyy olla provo.

Tiedän että itsetuntooni ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti ns. vääränlaisen miesten kiinnostuksenosoitukset, joita on ollut elämäni aikana liian paljon. Olen joskus kirjaimellisesti itkenyt sitä että olenko oikeasti niin ruma ja ällöttävä, että taas sellainen mies kuvittelee saavansa minut. Olen kateellinen ihmisille joita ei koskaan ole lähestynyt kukaan, kun minä saan kimppuuni jatkuvasti ties millaisia inhotuksia.

Aion lähitulevaisuudessa kokeilla vuosien tauon jälkeen tinderin lataamista. Näen sen kohdallani psykoterapiaa toimivampana ratkaisuna. Jostain kumman syystä siellä saan kiinnostuksenosoituksia sellaisilta miehiltä kuin haluan.

Olen eri, mutta näen psykoterapian tarvetta ihan jokaisella ihmisellä. Ei ole loukkaus ehdottaa, vaan tapa yrittää auttaa. Itseymmärrystä ei ole koskaan liikaa kenelläkään.

Kiinnostaa: missä tapaat näitä inhotuksia? Tiedoksi, että mies kokee itsensä 99%:sesti aina maailman kuninkaana ja parhaana saaliina kenelle tahansa.  Jos mietitään syvällisemmin, niin jokainen näistä inhotuksistakin on arvokas ihminen. Kertoo luonteestasi rumaa, että asetat itsesi paljon heidän yläpuolelleen. 

Useimmiten kohtaan heitä jossain arkisissa tilanteissa, yleisimmin kadulla kävellessä (joko lenkillä tai muuten). Viimeisin oli muutama viikko sitten kun olin lähdössä töistä kotiin ja avaamassa polkupyöräni lukkoa, niin random tyyppi tuli kyselemään miksei mulla ole sormusta.

En aseta itseäni ihmisenä heidän yläpuolelleen, ja olen aina mahdollisimman kiva noissa kohtaamisissa. Mutta rehellisesti en voi välttyä kokemasta inhotusta siitä, että nämä ilmaisevat kiinnostuksensa. Negatiiviset tunteeni heräävät juuri siitä hetkestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistelen tässä yhtä nuoruuden juttua. Kyllähän hän tuotti orgasmeja, vaikkei edetty yhdyntään ja minä koskettelin häntä sen mitä pystyin. Olen aika varma, että seksi olisi ollut ainakin mulle hyvää, koska yhdessäolo oli ollut niin täydellistä esileikkiä.

Ei sen odottelun tarvitse olla pelkkää juttelua vaan tutustumista toisen fysiikkaan, tempoon, kosketukseen ja luonteiden ja tulevaisuudentoiveiden yhteensopivuuden tarkastelua.

Minä taas en ymmärrä, mikä tässä on ylipäänsä se motivaatio lykätä nimenomaan yhdyntää jos kaikkea muuta kerran tehdään? Itsellä seksuaalisuuteen liittyy toive yhteensopivuuteen sekä libidojen että arvojen suhteen. Henkilö, joka kokee seksin lykkäämisen itseisarvona ei jaa maailmankuvaani. Sikäli tuntuu nurinkuriselta lukea sivukaupalla perusteluja, miten hyvinkin himokkaat ihmiset voivat haluta pidättäytyä. Juu varmasti. Mutta osa meistä etsii ihmistä, jolla on mutkaton ja luonnollinen suhtautuminen seksiin. Se ei ole jotain pahaa ja likaista josta menee rikki. Siis ihmistä, jolla ei yksinkertaisesti ole mitään syytä odottaa kun oikea ihminen osuu kohdalle.

Miten voi olla niin vaikeaa ymmärtää, että syy odottaa voi olla ihan muuta kuin seksin pitäminen pahana ja likaisena? Minulla on mutkaton ja luonnollinen suhtautuminen seksiin. Viimeksi kun menin ensitapaamisella miehen kanssa sänkyyn, kävi seuraavaa:

Mies ihastui minuun tulenpalavasti (kehui mm. mutkatonta suhtautumistani seksiin..). Jatkoimme tapailua ja seksin harrastamista. Tutustuttuamme paremmin, totesin että en halua parisuhdetta ja mitä luultavimmin en tule koskaan ihastumaan häneen romanttisesti. Jatkoimme tapailua panosuhteena - mies siis erikseen sanoi tämän olevan hänelle ok. Sitten mies alkoi käyttäytyä mustasukkaisesti ja vaativasti, ja odottaa minulta asioita jotka kuuluisivat parisuhteeseen. Juttelimme asiasta ja kävi ilmi että mies ei lainkaan ymmärtänyt miksi emme voisi kuitenkin olla suhteessa, olihan hän niin valtavan ihastunut ja minä olisin hänelle täydellinen kumppani (todellisuudessa hän oli ihastunut enemmän omaan mielikuvaansa minusta kuin todelliseen persoonallisuuteeni). Lopetin tapailun ja jälkikäteen mies kertoi minun särkeneen hänen sydämensä.

Seksi on minusta parhaimmillaan silloin kun sitä on harrastettu yhteensopivan ihmisen kanssa jonkin aikaa. Yhden illan juttuja en tästä syystä harrasta. Koska pidän seksistä valtavasti ja haluan sen olevan mahdollisimman tyydyttävää, valitsen seksikumppanikseni mieluiten ihmisen, jonka kanssa voin suurella todennäköisyydellä jatkaa sen harrastamista mahdollisimman pitkään. Mieleltään vakaan ja sellaisen, joka tuntee itsensä ja ymmärtää miten oman mielen mekanismit toimivat. Tämän asian arvioiminen ei onnistu luotettavasti ensitapaamisella eikä vielä seuraavallakaan. Paremman tutustumisen jälkeen olen tähän mennessä aina pystynyt arvioimaan oikein.

Mitä väliä sillä syyllä lopulta edes on? En oikein ymmärrä koko tätä keskustelujuonnetta, että joku kertoo miksi haluaa ihmisen joka ei koe tarvetta pitkittää seksin aloitusta, ja aina siihen pitää tulla jonkun jänkkäämään vastaan että minäkin olen hurjan himokas ja halukas ja silti en harrasta heti seksiä. Ihan rauhassa saat olla vaikka seksin ylijumalatar for all I care. Joku saa haluta ihmisen, joka ei koe tarvetta itseisarvona lykätä seksiä. Piste. Se on ihan sallittu toive, eikä sitä tarvitse kenenkään ottaa loukkauksena.

Totta kai jokainen saa valita omien toiveidensa mukaan!

Mutta toisten määritteleminen lähtökohtaisesti viallisiksi, jos he valitsevat eri tavalla, ei ole ok. Tässä esimerkki tällaisesta määrittelystä: "Mutta osa meistä etsii ihmistä, jolla on mutkaton ja luonnollinen suhtautuminen seksiin. Se ei ole jotain pahaa ja likaista josta menee rikki. Siis ihmistä, jolla ei yksinkertaisesti ole mitään syytä odottaa kun oikea ihminen osuu kohdalle." Tässä annetaan ymmärtää että jokainen, joka haluaa edetä hitaammin, näkee seksin pahana ja likaisena eikä suhtaudu mutkattomasti ja luonnollisesti.

Tiedän useamman naisen, joille on muodostunut tarve toimia omaa luonnollista tyyliään vastaan, oman nautinnon kustannuksella, koska he ovat oppineet pitämään omia tarpeitaan vääränlaisuutena ja frigidiytenä, kun osa ihmisistä nostaa omaa seksuaalista tyyliään jalustalle ja luo kuvaa että muut tyylit ovat ongelmallisia. Tämä on ihan yhtä ikävä ilmiö kuin 'slut shaming', jossa seksistä nauttiminen määritellään pahaksi ja mielenvikaisuuden merkiksi. Siksi näihin tulee vastaesimerkkejä, joissa pyritään osoittamaan ko. väite vääräksi - ei siksi että juuri sinun haluttaisiin muokkaavan omia kumppaniin liittyviä toiveitasi.

Minä ajattelisin, että useimmilla ihmisillä on taipumus nostaa se oma tyyli tavalla tai toisella jalustalle. Siksihän se on omaksi tyyliksi valikoitunutkin, kun se koetaan hyväksi ja toimivaksi. Silloin siihen liitetään hyviä ominaisuuksia ja kyllä, vastakkaiseen toimintatapaan saatetaan liittää vähän huonompia. Ihan samalla tavalla tätä tekee ne odottamista kannattavatkin. En nyt oikeastaan edes tiedä, miksi omista kumppanihaaveista pitäisi puhua täysin neutraalisti. Harva ne asiat varmaan täysin neutraalina kokee.

Varmaan ymmärrät kuitenkin eron omista toiveista puhumisen ja sheimaamisen välillä? 

"Minulle toimii parhaiten asia X" vs. "Asian Y tekijät ovat mielenvikaisia". Huomautan kyllä sheimaamisesta yhtä lailla silloin jos näen hitaan etenemisen puolestapuhujan tekevän sitä. Nykyään vain tuntuu olevan paljon yleisempää tämä hillittömyyden tavoittelu, jossa kaikenlainen itsehillintä nähdään lähtökohtaisesti viallisena.

Ymmärrän. Ja minusta tekstissä ei sheimattu ketään. Siinä toki oli esitetty näkemys, millaisia hyviä puolia saattaa olla niillä ihmisillä jotka eivät koe tarvetta odottaa. Joku syyhän niihin preferensseihin aina on. Yleensä se, että niihin preferoitaviin asioihin liitetään omassa maailmankuvassa myönteisiä piirteitä ja/tai vastakkaiseen toimintatapaan taas kielteisiä. Jos joku ajattelee, että seksiin mutkattomasti suhtautuva ihminen ei todennäköisesti koe tarvetta lykätä sitä kovin pitkään, niin hänellä on täysi oikeus ajatella niin.

Rasisteillakin on täysi oikeus ajatella miten ajattelee. Ja minulla on oikeus huomauttaa rasistisiin kommentteihin että ei ollut ihan ok kommentti. 

Nopeasti seksiin etenevien kumppaniehdokkaiden suosimisen vertaaminen rasismiin on kyllä jo melkoinen pohjanoteeraus.

Puhun eri tavalla etenevien parjaamisesta, en siitä että itse suosii jotain tiettyä tyyliä.

Ei se ole mitään parjaamista, että suosii tiettyä tyyliä siksi, että kokee näillä ihmisillä olevan keskimäärin useammin tiettyjä positiivisia ominaisuuksia.

Edelleenkin, en kritisoi sitä suosimista, vaan sitä miten asiasta puhutaan.

Haluan älykkään kumppanin, koska keskiälyiset ihmiset ovat tylsiä turvenuijia.

Haluan valkoihoisen kumppanin, koska tummaihoiset ovat heikkoälyisiä.

Haluan suurkaupungissa varttuneen kumppanin, koska maalla varttuneet ovat juntteja.

Jne.

Ihmisellä saa olla kaikenlaisia preferenssejä kumppanin suhteen, ja syyt niille preferensseille saavat olla ennakkoluuloihin perustuvia. On silti huonoa käytöstä tuoda esiin tällainen syy faktamuodossa. Fiksumpi ihminen ottaa vastuun omista ennakkoluuloistaan ja sanoo esim. "...koska minulla on huonoja kokemuksia maalla kasvaneista". 

Mutta kun sinä jankutat sivutolkulla ihmiselle, joka ei ole solvannut ketään tylsäksi, heikkoälyiseksi tai huonoksi. Tuo on nyt jotain ihan omaa projektiotasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

Miksi he kokivat sinut lottovoitoksi? Missä asioissa oli epäsuhtaa?

Ulkonäkö, itsestä huolehtiminen, käyttäytyminen ja koko persoona. Usein myös koulutustasossa on ollut epäsuhtaa, mutta se nyt ei varsinaisesti ole mikään ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

Voisin tähän lisätä, että en itse mitenkään jatkuvasti ihastu miehiin, joita en voi saada, koska yleensäkin ihastun todella harvoin. Olen kerran ollut sillä tavalla ihastunut että olen ajatellut, että tuon miehen haluan. Tapailimme hetken, mutta tunteeni olivat olleet alusta saakka yksipuolisia. 

Kohtaan kyllä silloin tällöin kiinnostavia miehiä, mutta ajatuksenani kuitenkin on, että ovat saavuttamattomia. Eiväthän he ole tehneet aloitetta minulle, joten se kertoo, etteivät he halua minua. Minua haluavat vain nämä kanssani eripariset.

Entäs jos mies ajattelee samalla tavoin, että et ole osoittanu hänelle huomiota, niin eipä taida kiinnostaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistelen tässä yhtä nuoruuden juttua. Kyllähän hän tuotti orgasmeja, vaikkei edetty yhdyntään ja minä koskettelin häntä sen mitä pystyin. Olen aika varma, että seksi olisi ollut ainakin mulle hyvää, koska yhdessäolo oli ollut niin täydellistä esileikkiä.

Ei sen odottelun tarvitse olla pelkkää juttelua vaan tutustumista toisen fysiikkaan, tempoon, kosketukseen ja luonteiden ja tulevaisuudentoiveiden yhteensopivuuden tarkastelua.

Minä taas en ymmärrä, mikä tässä on ylipäänsä se motivaatio lykätä nimenomaan yhdyntää jos kaikkea muuta kerran tehdään? Itsellä seksuaalisuuteen liittyy toive yhteensopivuuteen sekä libidojen että arvojen suhteen. Henkilö, joka kokee seksin lykkäämisen itseisarvona ei jaa maailmankuvaani. Sikäli tuntuu nurinkuriselta lukea sivukaupalla perusteluja, miten hyvinkin himokkaat ihmiset voivat haluta pidättäytyä. Juu varmasti. Mutta osa meistä etsii ihmistä, jolla on mutkaton ja luonnollinen suhtautuminen seksiin. Se ei ole jotain pahaa ja likaista josta menee rikki. Siis ihmistä, jolla ei yksinkertaisesti ole mitään syytä odottaa kun oikea ihminen osuu kohdalle.

Miten voi olla niin vaikeaa ymmärtää, että syy odottaa voi olla ihan muuta kuin seksin pitäminen pahana ja likaisena? Minulla on mutkaton ja luonnollinen suhtautuminen seksiin. Viimeksi kun menin ensitapaamisella miehen kanssa sänkyyn, kävi seuraavaa:

Mies ihastui minuun tulenpalavasti (kehui mm. mutkatonta suhtautumistani seksiin..). Jatkoimme tapailua ja seksin harrastamista. Tutustuttuamme paremmin, totesin että en halua parisuhdetta ja mitä luultavimmin en tule koskaan ihastumaan häneen romanttisesti. Jatkoimme tapailua panosuhteena - mies siis erikseen sanoi tämän olevan hänelle ok. Sitten mies alkoi käyttäytyä mustasukkaisesti ja vaativasti, ja odottaa minulta asioita jotka kuuluisivat parisuhteeseen. Juttelimme asiasta ja kävi ilmi että mies ei lainkaan ymmärtänyt miksi emme voisi kuitenkin olla suhteessa, olihan hän niin valtavan ihastunut ja minä olisin hänelle täydellinen kumppani (todellisuudessa hän oli ihastunut enemmän omaan mielikuvaansa minusta kuin todelliseen persoonallisuuteeni). Lopetin tapailun ja jälkikäteen mies kertoi minun särkeneen hänen sydämensä.

Seksi on minusta parhaimmillaan silloin kun sitä on harrastettu yhteensopivan ihmisen kanssa jonkin aikaa. Yhden illan juttuja en tästä syystä harrasta. Koska pidän seksistä valtavasti ja haluan sen olevan mahdollisimman tyydyttävää, valitsen seksikumppanikseni mieluiten ihmisen, jonka kanssa voin suurella todennäköisyydellä jatkaa sen harrastamista mahdollisimman pitkään. Mieleltään vakaan ja sellaisen, joka tuntee itsensä ja ymmärtää miten oman mielen mekanismit toimivat. Tämän asian arvioiminen ei onnistu luotettavasti ensitapaamisella eikä vielä seuraavallakaan. Paremman tutustumisen jälkeen olen tähän mennessä aina pystynyt arvioimaan oikein.

Mitä väliä sillä syyllä lopulta edes on? En oikein ymmärrä koko tätä keskustelujuonnetta, että joku kertoo miksi haluaa ihmisen joka ei koe tarvetta pitkittää seksin aloitusta, ja aina siihen pitää tulla jonkun jänkkäämään vastaan että minäkin olen hurjan himokas ja halukas ja silti en harrasta heti seksiä. Ihan rauhassa saat olla vaikka seksin ylijumalatar for all I care. Joku saa haluta ihmisen, joka ei koe tarvetta itseisarvona lykätä seksiä. Piste. Se on ihan sallittu toive, eikä sitä tarvitse kenenkään ottaa loukkauksena.

Totta kai jokainen saa valita omien toiveidensa mukaan!

Mutta toisten määritteleminen lähtökohtaisesti viallisiksi, jos he valitsevat eri tavalla, ei ole ok. Tässä esimerkki tällaisesta määrittelystä: "Mutta osa meistä etsii ihmistä, jolla on mutkaton ja luonnollinen suhtautuminen seksiin. Se ei ole jotain pahaa ja likaista josta menee rikki. Siis ihmistä, jolla ei yksinkertaisesti ole mitään syytä odottaa kun oikea ihminen osuu kohdalle." Tässä annetaan ymmärtää että jokainen, joka haluaa edetä hitaammin, näkee seksin pahana ja likaisena eikä suhtaudu mutkattomasti ja luonnollisesti.

Tiedän useamman naisen, joille on muodostunut tarve toimia omaa luonnollista tyyliään vastaan, oman nautinnon kustannuksella, koska he ovat oppineet pitämään omia tarpeitaan vääränlaisuutena ja frigidiytenä, kun osa ihmisistä nostaa omaa seksuaalista tyyliään jalustalle ja luo kuvaa että muut tyylit ovat ongelmallisia. Tämä on ihan yhtä ikävä ilmiö kuin 'slut shaming', jossa seksistä nauttiminen määritellään pahaksi ja mielenvikaisuuden merkiksi. Siksi näihin tulee vastaesimerkkejä, joissa pyritään osoittamaan ko. väite vääräksi - ei siksi että juuri sinun haluttaisiin muokkaavan omia kumppaniin liittyviä toiveitasi.

Minä ajattelisin, että useimmilla ihmisillä on taipumus nostaa se oma tyyli tavalla tai toisella jalustalle. Siksihän se on omaksi tyyliksi valikoitunutkin, kun se koetaan hyväksi ja toimivaksi. Silloin siihen liitetään hyviä ominaisuuksia ja kyllä, vastakkaiseen toimintatapaan saatetaan liittää vähän huonompia. Ihan samalla tavalla tätä tekee ne odottamista kannattavatkin. En nyt oikeastaan edes tiedä, miksi omista kumppanihaaveista pitäisi puhua täysin neutraalisti. Harva ne asiat varmaan täysin neutraalina kokee.

Varmaan ymmärrät kuitenkin eron omista toiveista puhumisen ja sheimaamisen välillä? 

"Minulle toimii parhaiten asia X" vs. "Asian Y tekijät ovat mielenvikaisia". Huomautan kyllä sheimaamisesta yhtä lailla silloin jos näen hitaan etenemisen puolestapuhujan tekevän sitä. Nykyään vain tuntuu olevan paljon yleisempää tämä hillittömyyden tavoittelu, jossa kaikenlainen itsehillintä nähdään lähtökohtaisesti viallisena.

Ymmärrän. Ja minusta tekstissä ei sheimattu ketään. Siinä toki oli esitetty näkemys, millaisia hyviä puolia saattaa olla niillä ihmisillä jotka eivät koe tarvetta odottaa. Joku syyhän niihin preferensseihin aina on. Yleensä se, että niihin preferoitaviin asioihin liitetään omassa maailmankuvassa myönteisiä piirteitä ja/tai vastakkaiseen toimintatapaan taas kielteisiä. Jos joku ajattelee, että seksiin mutkattomasti suhtautuva ihminen ei todennäköisesti koe tarvetta lykätä sitä kovin pitkään, niin hänellä on täysi oikeus ajatella niin.

Rasisteillakin on täysi oikeus ajatella miten ajattelee. Ja minulla on oikeus huomauttaa rasistisiin kommentteihin että ei ollut ihan ok kommentti. 

Nopeasti seksiin etenevien kumppaniehdokkaiden suosimisen vertaaminen rasismiin on kyllä jo melkoinen pohjanoteeraus.

Puhun eri tavalla etenevien parjaamisesta, en siitä että itse suosii jotain tiettyä tyyliä.

Ei se ole mitään parjaamista, että suosii tiettyä tyyliä siksi, että kokee näillä ihmisillä olevan keskimäärin useammin tiettyjä positiivisia ominaisuuksia.

Edelleenkin, en kritisoi sitä suosimista, vaan sitä miten asiasta puhutaan.

Haluan älykkään kumppanin, koska keskiälyiset ihmiset ovat tylsiä turvenuijia.

Haluan valkoihoisen kumppanin, koska tummaihoiset ovat heikkoälyisiä.

Haluan suurkaupungissa varttuneen kumppanin, koska maalla varttuneet ovat juntteja.

Jne.

Ihmisellä saa olla kaikenlaisia preferenssejä kumppanin suhteen, ja syyt niille preferensseille saavat olla ennakkoluuloihin perustuvia. On silti huonoa käytöstä tuoda esiin tällainen syy faktamuodossa. Fiksumpi ihminen ottaa vastuun omista ennakkoluuloistaan ja sanoo esim. "...koska minulla on huonoja kokemuksia maalla kasvaneista". 

Mutta kun sinä jankutat sivutolkulla ihmiselle, joka ei ole solvannut ketään tylsäksi, heikkoälyiseksi tai huonoksi. Tuo on nyt jotain ihan omaa projektiotasi.

Keskustelussa on puolusteltu frigidiksi solvaamista, minä kritisoin tätä puolustelua.

En voi tietää kenen henkilön kanssa milloinkin keskustelen, mutta ihmettelen miten kukaan voi tällaisessa asiassa asettua puolustuskannalle. Kumppaninsa voi valita juuri niillä perusteilla kuin tahtoo esittämättä solvauksia niiden suuntaan, jotka ovat syystä tai toisesta erilaisia kuin itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

Voisin tähän lisätä, että en itse mitenkään jatkuvasti ihastu miehiin, joita en voi saada, koska yleensäkin ihastun todella harvoin. Olen kerran ollut sillä tavalla ihastunut että olen ajatellut, että tuon miehen haluan. Tapailimme hetken, mutta tunteeni olivat olleet alusta saakka yksipuolisia. 

Kohtaan kyllä silloin tällöin kiinnostavia miehiä, mutta ajatuksenani kuitenkin on, että ovat saavuttamattomia. Eiväthän he ole tehneet aloitetta minulle, joten se kertoo, etteivät he halua minua. Minua haluavat vain nämä kanssani eripariset.

Entäs jos mies ajattelee samalla tavoin, että et ole osoittanu hänelle huomiota, niin eipä taida kiinnostaa?

Tuskin ajattelee. En kiinnostu sen tyyppisistä miehistä, jotka tuijottelevat jossain nurkassa odottaen naisen aloitetta. Toisinaan olen kyllä havainnut jonkinlaista kiinnostusta minua kiinnostavalta mieheltä ja olen miettinyt, olisiko hän tehnyt aloitteen, jos tilanne olisi ollut toisenlainen. Mutta se on aivan turhaa spekulointia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Siis ehdotat minulle psykoterapiaa, koska kiinnostukset eivät ole kohdanneet miesten kanssa? Tämän täytyy olla provo.

Tiedän että itsetuntooni ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti ns. vääränlaisen miesten kiinnostuksenosoitukset, joita on ollut elämäni aikana liian paljon. Olen joskus kirjaimellisesti itkenyt sitä että olenko oikeasti niin ruma ja ällöttävä, että taas sellainen mies kuvittelee saavansa minut. Olen kateellinen ihmisille joita ei koskaan ole lähestynyt kukaan, kun minä saan kimppuuni jatkuvasti ties millaisia inhotuksia.

Aion lähitulevaisuudessa kokeilla vuosien tauon jälkeen tinderin lataamista. Näen sen kohdallani psykoterapiaa toimivampana ratkaisuna. Jostain kumman syystä siellä saan kiinnostuksenosoituksia sellaisilta miehiltä kuin haluan.

Olen eri, mutta näen psykoterapian tarvetta ihan jokaisella ihmisellä. Ei ole loukkaus ehdottaa, vaan tapa yrittää auttaa. Itseymmärrystä ei ole koskaan liikaa kenelläkään.

Kiinnostaa: missä tapaat näitä inhotuksia? Tiedoksi, että mies kokee itsensä 99%:sesti aina maailman kuninkaana ja parhaana saaliina kenelle tahansa.  Jos mietitään syvällisemmin, niin jokainen näistä inhotuksistakin on arvokas ihminen. Kertoo luonteestasi rumaa, että asetat itsesi paljon heidän yläpuolelleen. 

Useimmiten kohtaan heitä jossain arkisissa tilanteissa, yleisimmin kadulla kävellessä (joko lenkillä tai muuten). Viimeisin oli muutama viikko sitten kun olin lähdössä töistä kotiin ja avaamassa polkupyöräni lukkoa, niin random tyyppi tuli kyselemään miksei mulla ole sormusta.

En aseta itseäni ihmisenä heidän yläpuolelleen, ja olen aina mahdollisimman kiva noissa kohtaamisissa. Mutta rehellisesti en voi välttyä kokemasta inhotusta siitä, että nämä ilmaisevat kiinnostuksensa. Negatiiviset tunteeni heräävät juuri siitä hetkestä.

En ole tuo kommentoimasi, mutta voisiko yksi osa asiaa olla se, että yksinkertaisesti asut alueella, jossa tapaa paljon tuollaisia miehiä, jotka tekevät paljon aloitteita naisille, monenlaisille. Tällaisia miehiä ovat esimerkiksi päihdeongelmaiset ja miehet, jotka tulevat toisenlaisesta kulttuurista. Liikut lisäksi auton sijasta pyörällä, ehkä myös, kävellen, joukkoliikennevälineissa eli ihmisten parissa ts. tapaat paljon ihmisiä, jolloin osa heistä väistämättä on tuon kaltaisia miehiä, joiden tapana on tehdä aloitteita paljon.

Toisaalta ei mielestäni ole kyse aloitteista välttämättä, vaan mies vain tahtoo jutella kauniin naisen kanssa, koska se piristää hänen päiväänsä. Se ei välttämättä ole mikään aloite seurusteluun, vaan ainostaan mies osoittaa, että olet ihana hänen mielestään ja jos siitä jotain kivaa seuraa, niin sekin on hänelle voitto. Eli ainakin sinä katsot häntä ja näet hänet, hän saa sinuun kontaktin ja hän voi nähdä sen vaikkapa harjoituksena. Tai ehkä joku kala joskus jää verkkoonkin tuolla menetelmällä, enhän minä tiedä.

Anyway, ehkä siis tulkitset tilannetta turhan raskaasti ja painavasti, ehkä siksi, että olet sinkku ja pohdit aloitteita, pariutumista yms. itse koko ajan. Jos olisit varattu, ajattelisit kevyesti, että aha, taasko yksi sulhanen tarjolla, voi sinua, ei nyt tule kauppoja. Eli et liittäisi sitä omaan arvoosi lainkaan etkä ahdistuisi siitä. 

Vielä yksi seikka tuli mieleen ahdistavuudesta eli se, että jos asut alueella missä tuota tapahtuu, niin ymmärrän hyvin sen ahdistavuuden, koska nuo voivat olla myös iso riesa. Itseäni lähti toissakesänä eräs mies pienellä paikkakunnalla kaupassa seuraamaan. Hän oli selkeästi hyvissä aikeissa ja keksi jutunjuurta, mutta jos olisin asunut tuolla paikkakunnalla (kävin ohikulkumatkalla kaupassa), niin olisin kyllä pelästynyt. Ei mitään mukavaa ole, jos naapurustossa oikein vilisee tällaisia. Onneksi asun alueella, missä toisen yksityisyyttä ja reviiriä kunnioitetaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Siis ehdotat minulle psykoterapiaa, koska kiinnostukset eivät ole kohdanneet miesten kanssa? Tämän täytyy olla provo.

Tiedän että itsetuntooni ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti ns. vääränlaisen miesten kiinnostuksenosoitukset, joita on ollut elämäni aikana liian paljon. Olen joskus kirjaimellisesti itkenyt sitä että olenko oikeasti niin ruma ja ällöttävä, että taas sellainen mies kuvittelee saavansa minut. Olen kateellinen ihmisille joita ei koskaan ole lähestynyt kukaan, kun minä saan kimppuuni jatkuvasti ties millaisia inhotuksia.

Aion lähitulevaisuudessa kokeilla vuosien tauon jälkeen tinderin lataamista. Näen sen kohdallani psykoterapiaa toimivampana ratkaisuna. Jostain kumman syystä siellä saan kiinnostuksenosoituksia sellaisilta miehiltä kuin haluan.

Olen eri, mutta näen psykoterapian tarvetta ihan jokaisella ihmisellä. Ei ole loukkaus ehdottaa, vaan tapa yrittää auttaa. Itseymmärrystä ei ole koskaan liikaa kenelläkään.

Kiinnostaa: missä tapaat näitä inhotuksia? Tiedoksi, että mies kokee itsensä 99%:sesti aina maailman kuninkaana ja parhaana saaliina kenelle tahansa.  Jos mietitään syvällisemmin, niin jokainen näistä inhotuksistakin on arvokas ihminen. Kertoo luonteestasi rumaa, että asetat itsesi paljon heidän yläpuolelleen. 

Useimmiten kohtaan heitä jossain arkisissa tilanteissa, yleisimmin kadulla kävellessä (joko lenkillä tai muuten). Viimeisin oli muutama viikko sitten kun olin lähdössä töistä kotiin ja avaamassa polkupyöräni lukkoa, niin random tyyppi tuli kyselemään miksei mulla ole sormusta.

En aseta itseäni ihmisenä heidän yläpuolelleen, ja olen aina mahdollisimman kiva noissa kohtaamisissa. Mutta rehellisesti en voi välttyä kokemasta inhotusta siitä, että nämä ilmaisevat kiinnostuksensa. Negatiiviset tunteeni heräävät juuri siitä hetkestä.

Olen eri kommentoija jolla on turvallinen kiintymyssuhdetyyli, eli minua ei rutiininomaisesti häiritse se jos mies on minusta kiinnostunut. Kun asetan itseni tähän kuvaamaasi tilanteeseen, niin tilanne saattaisi hyvinkin häiritä minua, mutta ei miehen ulkoisten ominaisuuksien takia, vaan siksi että hän lähestyy ja on kiinnostunut tietämättä minusta ihmisenä yhtään mitään. Se kertoisi minulle, että kiinnostus kohdistuu lähinnä ulkonäköön tai muuhun ulkoisesti havaittavaan. Koen sellaisen vieraaksi, ja rakkaussuhteessa haluan tulla rakastetuksi ensisijaisesti sisäisten ominaisuuksieni vuoksi. Ihastun siis vain sellaisiin miehiin, jotka ovat valikoivia, tutustuvat maltillisesti ja ottavat aidosti selvää persoonallisuudestani ennen kuin ihastuvat minuun.

Oletko miettinyt sellaista, että sinullakin saattaa olla pohjimmiltaan jokin muu syy tähän vastenmielisyyden tunteeseen kuin se miltä lähestyvä mies näyttää? Ulkonäkö on helposti ja nopeasti havaittavissa. Kun havaitset kielteisen tunnereaktion samaan aikaan kun miehen fyysinen olemus tulee tietoisuuteesi, saatat tulla luulleeksi että näiden välillä on syy-seuraussuhde, vaikka oikeasti ne ehkä ovatkin kaksi erillistä asiaa jotka vain sattuivat tapahtumaan yhtä aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Siis ehdotat minulle psykoterapiaa, koska kiinnostukset eivät ole kohdanneet miesten kanssa? Tämän täytyy olla provo.

Tiedän että itsetuntooni ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti ns. vääränlaisen miesten kiinnostuksenosoitukset, joita on ollut elämäni aikana liian paljon. Olen joskus kirjaimellisesti itkenyt sitä että olenko oikeasti niin ruma ja ällöttävä, että taas sellainen mies kuvittelee saavansa minut. Olen kateellinen ihmisille joita ei koskaan ole lähestynyt kukaan, kun minä saan kimppuuni jatkuvasti ties millaisia inhotuksia.

Aion lähitulevaisuudessa kokeilla vuosien tauon jälkeen tinderin lataamista. Näen sen kohdallani psykoterapiaa toimivampana ratkaisuna. Jostain kumman syystä siellä saan kiinnostuksenosoituksia sellaisilta miehiltä kuin haluan.

Huhhuh... Itsetunto on tosiaankin hauraalla pohjalla, jos siihen vaikuttaa se, että vääränläiset miehet kiinnostuvat sinusta. Sitä ei voi mitenkään kontrolloida ketkä kiinnostuvat kenestäkin ja jokaisella ihmisellä on lupa kiinnostua ihan kenestä vaan. Onpa todella omituinen ajatusmaailma, että onpa kamalaa kun joku ruma mies kuvittelee (ei välttämättä edes kuvittele, tämä on sinun tulkintasi vain) saavasi sinut. Mies voi olla kiinnostunut eikä kuvittele yhtään mitään ja silti kokeilee kepillä jäätä, koska mitä hävittävää hänellä on? Ihan normaalia toimintaa.

Enpä usko että kukaan lähestyy ihmistä, josta ajattelee ettei ole mahdollisuuksia. Nämä lähestyivät minua ja se kertoo siitä, että näkivät minun olevan jotenkin samassa sarjassa heidän kanssaan. Olen melko varma että kuka tahansa alkaa miettiä, millaisena muut hänet oikein näkevät, jos toinen toistaan vastenmielisemmät ihmiset uskaltautuvat tulla pokaamaan.

Vähän minua lohduttaa se tieto, että isoäidilläni oli aikanaan sama ongelma. Hänen ei tarvinnut kuin kaupassa käydä ja heti oli joku epämiellyttävä heppu tyrkyttämässä hänelle itseään. Hän oli nuorempana hyvin samannäköinen kuin minä.

Kuulostaa vähän vääristyneeltä, kun puhut miehistä "toinen toistaan vastenmielisimpinä" olioina... Ellei sitten joku hampaaton alkkis-porukka aina vuoron perään vainoa sinua.

Miksi näet niin monet niin kamalina? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Siis ehdotat minulle psykoterapiaa, koska kiinnostukset eivät ole kohdanneet miesten kanssa? Tämän täytyy olla provo.

Tiedän että itsetuntooni ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti ns. vääränlaisen miesten kiinnostuksenosoitukset, joita on ollut elämäni aikana liian paljon. Olen joskus kirjaimellisesti itkenyt sitä että olenko oikeasti niin ruma ja ällöttävä, että taas sellainen mies kuvittelee saavansa minut. Olen kateellinen ihmisille joita ei koskaan ole lähestynyt kukaan, kun minä saan kimppuuni jatkuvasti ties millaisia inhotuksia.

Aion lähitulevaisuudessa kokeilla vuosien tauon jälkeen tinderin lataamista. Näen sen kohdallani psykoterapiaa toimivampana ratkaisuna. Jostain kumman syystä siellä saan kiinnostuksenosoituksia sellaisilta miehiltä kuin haluan.

Olen eri, mutta näen psykoterapian tarvetta ihan jokaisella ihmisellä. Ei ole loukkaus ehdottaa, vaan tapa yrittää auttaa. Itseymmärrystä ei ole koskaan liikaa kenelläkään.

Kiinnostaa: missä tapaat näitä inhotuksia? Tiedoksi, että mies kokee itsensä 99%:sesti aina maailman kuninkaana ja parhaana saaliina kenelle tahansa.  Jos mietitään syvällisemmin, niin jokainen näistä inhotuksistakin on arvokas ihminen. Kertoo luonteestasi rumaa, että asetat itsesi paljon heidän yläpuolelleen. 

Useimmiten kohtaan heitä jossain arkisissa tilanteissa, yleisimmin kadulla kävellessä (joko lenkillä tai muuten). Viimeisin oli muutama viikko sitten kun olin lähdössä töistä kotiin ja avaamassa polkupyöräni lukkoa, niin random tyyppi tuli kyselemään miksei mulla ole sormusta.

En aseta itseäni ihmisenä heidän yläpuolelleen, ja olen aina mahdollisimman kiva noissa kohtaamisissa. Mutta rehellisesti en voi välttyä kokemasta inhotusta siitä, että nämä ilmaisevat kiinnostuksensa. Negatiiviset tunteeni heräävät juuri siitä hetkestä.

Selvä, kiitos kun avasit!

Itse ottaisin tuollaiset tilanteet sekä huvittuneena että vähän imarreltunakin, kiva että joku viitsii ja uskaltaa avata suunsa. Toinenhan osoittaa sanoillaan, et olen hänen mielestään niin viehättävä, että olettaisi olevan varattu.  Vaikka sanoja oliskin mikä rumilus, niin tuntuisi minusta mukavalta, varmaan hyräilisin kotimatkan hyväntuulisena. 

Minusta tuo sinun inhotusreaktiosi kuulostaa oireelliselta, kannattaisi miettiä, mistä se oikeastaan kumpuaa. Miksi pahoitat mielesi positiivisista sanoista? Ihan oman itsesi tähden, jotta olisit valmiimpi kohtaamaan elämäsi rakkauden <3 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Siis ehdotat minulle psykoterapiaa, koska kiinnostukset eivät ole kohdanneet miesten kanssa? Tämän täytyy olla provo.

Tiedän että itsetuntooni ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti ns. vääränlaisen miesten kiinnostuksenosoitukset, joita on ollut elämäni aikana liian paljon. Olen joskus kirjaimellisesti itkenyt sitä että olenko oikeasti niin ruma ja ällöttävä, että taas sellainen mies kuvittelee saavansa minut. Olen kateellinen ihmisille joita ei koskaan ole lähestynyt kukaan, kun minä saan kimppuuni jatkuvasti ties millaisia inhotuksia.

Aion lähitulevaisuudessa kokeilla vuosien tauon jälkeen tinderin lataamista. Näen sen kohdallani psykoterapiaa toimivampana ratkaisuna. Jostain kumman syystä siellä saan kiinnostuksenosoituksia sellaisilta miehiltä kuin haluan.

Huhhuh... Itsetunto on tosiaankin hauraalla pohjalla, jos siihen vaikuttaa se, että vääränläiset miehet kiinnostuvat sinusta. Sitä ei voi mitenkään kontrolloida ketkä kiinnostuvat kenestäkin ja jokaisella ihmisellä on lupa kiinnostua ihan kenestä vaan. Onpa todella omituinen ajatusmaailma, että onpa kamalaa kun joku ruma mies kuvittelee (ei välttämättä edes kuvittele, tämä on sinun tulkintasi vain) saavasi sinut. Mies voi olla kiinnostunut eikä kuvittele yhtään mitään ja silti kokeilee kepillä jäätä, koska mitä hävittävää hänellä on? Ihan normaalia toimintaa.

Enpä usko että kukaan lähestyy ihmistä, josta ajattelee ettei ole mahdollisuuksia. Nämä lähestyivät minua ja se kertoo siitä, että näkivät minun olevan jotenkin samassa sarjassa heidän kanssaan. Olen melko varma että kuka tahansa alkaa miettiä, millaisena muut hänet oikein näkevät, jos toinen toistaan vastenmielisemmät ihmiset uskaltautuvat tulla pokaamaan.

Vähän minua lohduttaa se tieto, että isoäidilläni oli aikanaan sama ongelma. Hänen ei tarvinnut kuin kaupassa käydä ja heti oli joku epämiellyttävä heppu tyrkyttämässä hänelle itseään. Hän oli nuorempana hyvin samannäköinen kuin minä.

Kuulostaa vähän vääristyneeltä, kun puhut miehistä "toinen toistaan vastenmielisimpinä" olioina... Ellei sitten joku hampaaton alkkis-porukka aina vuoron perään vainoa sinua.

Miksi näet niin monet niin kamalina? 

En varmasti näkisikään heitä vastenmielisenä, jos vain kävelisivät kadulla vastaan osoittamatta minkäänlaista kiinnostusta minuun. Tuskin edes huomaisin, korkeintaan katsoisin neutraalisti. Se vastenmielisyyden kokemus syntyy siinä hetkessä, kun kyseinen ihminen ilmaisee olevansa seksuaalisesti/romanttisesti kiinnostunut minusta. Siinä kohtaa vasta arvioin häntä itse siitä näkökulmasta ja kun henkilö ei miellytä siinä mielessä, koen hänet vastenmieliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistelen tässä yhtä nuoruuden juttua. Kyllähän hän tuotti orgasmeja, vaikkei edetty yhdyntään ja minä koskettelin häntä sen mitä pystyin. Olen aika varma, että seksi olisi ollut ainakin mulle hyvää, koska yhdessäolo oli ollut niin täydellistä esileikkiä.

Ei sen odottelun tarvitse olla pelkkää juttelua vaan tutustumista toisen fysiikkaan, tempoon, kosketukseen ja luonteiden ja tulevaisuudentoiveiden yhteensopivuuden tarkastelua.

Minä taas en ymmärrä, mikä tässä on ylipäänsä se motivaatio lykätä nimenomaan yhdyntää jos kaikkea muuta kerran tehdään? Itsellä seksuaalisuuteen liittyy toive yhteensopivuuteen sekä libidojen että arvojen suhteen. Henkilö, joka kokee seksin lykkäämisen itseisarvona ei jaa maailmankuvaani. Sikäli tuntuu nurinkuriselta lukea sivukaupalla perusteluja, miten hyvinkin himokkaat ihmiset voivat haluta pidättäytyä. Juu varmasti. Mutta osa meistä etsii ihmistä, jolla on mutkaton ja luonnollinen suhtautuminen seksiin. Se ei ole jotain pahaa ja likaista josta menee rikki. Siis ihmistä, jolla ei yksinkertaisesti ole mitään syytä odottaa kun oikea ihminen osuu kohdalle.

Miten voi olla niin vaikeaa ymmärtää, että syy odottaa voi olla ihan muuta kuin seksin pitäminen pahana ja likaisena? Minulla on mutkaton ja luonnollinen suhtautuminen seksiin. Viimeksi kun menin ensitapaamisella miehen kanssa sänkyyn, kävi seuraavaa:

Mies ihastui minuun tulenpalavasti (kehui mm. mutkatonta suhtautumistani seksiin..). Jatkoimme tapailua ja seksin harrastamista. Tutustuttuamme paremmin, totesin että en halua parisuhdetta ja mitä luultavimmin en tule koskaan ihastumaan häneen romanttisesti. Jatkoimme tapailua panosuhteena - mies siis erikseen sanoi tämän olevan hänelle ok. Sitten mies alkoi käyttäytyä mustasukkaisesti ja vaativasti, ja odottaa minulta asioita jotka kuuluisivat parisuhteeseen. Juttelimme asiasta ja kävi ilmi että mies ei lainkaan ymmärtänyt miksi emme voisi kuitenkin olla suhteessa, olihan hän niin valtavan ihastunut ja minä olisin hänelle täydellinen kumppani (todellisuudessa hän oli ihastunut enemmän omaan mielikuvaansa minusta kuin todelliseen persoonallisuuteeni). Lopetin tapailun ja jälkikäteen mies kertoi minun särkeneen hänen sydämensä.

Seksi on minusta parhaimmillaan silloin kun sitä on harrastettu yhteensopivan ihmisen kanssa jonkin aikaa. Yhden illan juttuja en tästä syystä harrasta. Koska pidän seksistä valtavasti ja haluan sen olevan mahdollisimman tyydyttävää, valitsen seksikumppanikseni mieluiten ihmisen, jonka kanssa voin suurella todennäköisyydellä jatkaa sen harrastamista mahdollisimman pitkään. Mieleltään vakaan ja sellaisen, joka tuntee itsensä ja ymmärtää miten oman mielen mekanismit toimivat. Tämän asian arvioiminen ei onnistu luotettavasti ensitapaamisella eikä vielä seuraavallakaan. Paremman tutustumisen jälkeen olen tähän mennessä aina pystynyt arvioimaan oikein.

Mitä väliä sillä syyllä lopulta edes on? En oikein ymmärrä koko tätä keskustelujuonnetta, että joku kertoo miksi haluaa ihmisen joka ei koe tarvetta pitkittää seksin aloitusta, ja aina siihen pitää tulla jonkun jänkkäämään vastaan että minäkin olen hurjan himokas ja halukas ja silti en harrasta heti seksiä. Ihan rauhassa saat olla vaikka seksin ylijumalatar for all I care. Joku saa haluta ihmisen, joka ei koe tarvetta itseisarvona lykätä seksiä. Piste. Se on ihan sallittu toive, eikä sitä tarvitse kenenkään ottaa loukkauksena.

Totta kai jokainen saa valita omien toiveidensa mukaan!

Mutta toisten määritteleminen lähtökohtaisesti viallisiksi, jos he valitsevat eri tavalla, ei ole ok. Tässä esimerkki tällaisesta määrittelystä: "Mutta osa meistä etsii ihmistä, jolla on mutkaton ja luonnollinen suhtautuminen seksiin. Se ei ole jotain pahaa ja likaista josta menee rikki. Siis ihmistä, jolla ei yksinkertaisesti ole mitään syytä odottaa kun oikea ihminen osuu kohdalle." Tässä annetaan ymmärtää että jokainen, joka haluaa edetä hitaammin, näkee seksin pahana ja likaisena eikä suhtaudu mutkattomasti ja luonnollisesti.

Tiedän useamman naisen, joille on muodostunut tarve toimia omaa luonnollista tyyliään vastaan, oman nautinnon kustannuksella, koska he ovat oppineet pitämään omia tarpeitaan vääränlaisuutena ja frigidiytenä, kun osa ihmisistä nostaa omaa seksuaalista tyyliään jalustalle ja luo kuvaa että muut tyylit ovat ongelmallisia. Tämä on ihan yhtä ikävä ilmiö kuin 'slut shaming', jossa seksistä nauttiminen määritellään pahaksi ja mielenvikaisuuden merkiksi. Siksi näihin tulee vastaesimerkkejä, joissa pyritään osoittamaan ko. väite vääräksi - ei siksi että juuri sinun haluttaisiin muokkaavan omia kumppaniin liittyviä toiveitasi.

Minä ajattelisin, että useimmilla ihmisillä on taipumus nostaa se oma tyyli tavalla tai toisella jalustalle. Siksihän se on omaksi tyyliksi valikoitunutkin, kun se koetaan hyväksi ja toimivaksi. Silloin siihen liitetään hyviä ominaisuuksia ja kyllä, vastakkaiseen toimintatapaan saatetaan liittää vähän huonompia. Ihan samalla tavalla tätä tekee ne odottamista kannattavatkin. En nyt oikeastaan edes tiedä, miksi omista kumppanihaaveista pitäisi puhua täysin neutraalisti. Harva ne asiat varmaan täysin neutraalina kokee.

Varmaan ymmärrät kuitenkin eron omista toiveista puhumisen ja sheimaamisen välillä? 

"Minulle toimii parhaiten asia X" vs. "Asian Y tekijät ovat mielenvikaisia". Huomautan kyllä sheimaamisesta yhtä lailla silloin jos näen hitaan etenemisen puolestapuhujan tekevän sitä. Nykyään vain tuntuu olevan paljon yleisempää tämä hillittömyyden tavoittelu, jossa kaikenlainen itsehillintä nähdään lähtökohtaisesti viallisena.

Ymmärrän. Ja minusta tekstissä ei sheimattu ketään. Siinä toki oli esitetty näkemys, millaisia hyviä puolia saattaa olla niillä ihmisillä jotka eivät koe tarvetta odottaa. Joku syyhän niihin preferensseihin aina on. Yleensä se, että niihin preferoitaviin asioihin liitetään omassa maailmankuvassa myönteisiä piirteitä ja/tai vastakkaiseen toimintatapaan taas kielteisiä. Jos joku ajattelee, että seksiin mutkattomasti suhtautuva ihminen ei todennäköisesti koe tarvetta lykätä sitä kovin pitkään, niin hänellä on täysi oikeus ajatella niin.

Rasisteillakin on täysi oikeus ajatella miten ajattelee. Ja minulla on oikeus huomauttaa rasistisiin kommentteihin että ei ollut ihan ok kommentti. 

Nopeasti seksiin etenevien kumppaniehdokkaiden suosimisen vertaaminen rasismiin on kyllä jo melkoinen pohjanoteeraus.

Puhun eri tavalla etenevien parjaamisesta, en siitä että itse suosii jotain tiettyä tyyliä.

Ei se ole mitään parjaamista, että suosii tiettyä tyyliä siksi, että kokee näillä ihmisillä olevan keskimäärin useammin tiettyjä positiivisia ominaisuuksia.

Edelleenkin, en kritisoi sitä suosimista, vaan sitä miten asiasta puhutaan.

Haluan älykkään kumppanin, koska keskiälyiset ihmiset ovat tylsiä turvenuijia.

Haluan valkoihoisen kumppanin, koska tummaihoiset ovat heikkoälyisiä.

Haluan suurkaupungissa varttuneen kumppanin, koska maalla varttuneet ovat juntteja.

Jne.

Ihmisellä saa olla kaikenlaisia preferenssejä kumppanin suhteen, ja syyt niille preferensseille saavat olla ennakkoluuloihin perustuvia. On silti huonoa käytöstä tuoda esiin tällainen syy faktamuodossa. Fiksumpi ihminen ottaa vastuun omista ennakkoluuloistaan ja sanoo esim. "...koska minulla on huonoja kokemuksia maalla kasvaneista". 

Mutta kun sinä jankutat sivutolkulla ihmiselle, joka ei ole solvannut ketään tylsäksi, heikkoälyiseksi tai huonoksi. Tuo on nyt jotain ihan omaa projektiotasi.

Et nyt ymmärtänyt pointtia, sitten ei varmaan voi mitään.

eri joka ymmärsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

Miksi he kokivat sinut lottovoitoksi? Missä asioissa oli epäsuhtaa?

Ulkonäkö, itsestä huolehtiminen, käyttäytyminen ja koko persoona. Usein myös koulutustasossa on ollut epäsuhtaa, mutta se nyt ei varsinaisesti ole mikään ongelma.

Voit olla kaunis, puhdas ja hyväkäytöksinen, mutta luonne ja persoona valitettavasti vaikuttaa hieman epätasapainoiselta, pahoittelen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein kaikki ovat kokeneet sen, että ei saa sitä jonka haluaa. Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.

Onneksi realismi kasvaa vanhetessa ja jokaisella on oma makunsa. Ja tärkeintä, ihmiset ymmärtävät, että voi olla onnellinen vaikka ei saisi sitä ns kaikista parhainta. Joku voisi kutsua tätä rumasti tyytymiseksi, mutta luonnollisesti kyse ei ole tyytymistä vaan elämän ymmärtämisestä. Tässä vaiheessa suurin osa löytää sen oikean.

Ja sitten on ne, jotka joko jatkavat sen komeimman/kauneimman jahtaamista. Ja tietenkin ne surulliset, jotka eivät löydä ketään.

Ymmärrän ajatuksesi, onhan tässäkin pointtinsa. Silti olen sitä mieltä, et ei se naisilla ainakaan noin mene. En ole ollut ystävieni kanssa kiinnostunut samoista pojista, vaan meillä on ollut hyvinkin erilaiset miesmaut. 

Mutta onko miehillä noin, että kaikki haluavat vain sen yhden kaunottaren? Kieltämättä lapselliselta kuulostaa, olis kiinnostava tutkimusaihe. Ja kypsän ja terveen miehen merkki, et sitten kuitenkin löytää sen oman rouvan ja kokee onnea, vaikkei tämä olekaan se huippukaunotar.

Eri vastaaja tässä. Olen itse nainen, mutta minulla on useita läheisiä miespuolisia ystäviä ja vastaan siltä pohjalta.

Ystävistäni vain yhdellä on sellainen ns. geneerinen naismaku, eli häntä viehättää eniten sellainen nainen, joka on mahdollisimman monen muun miehen mielestä kaunis ja haluttava. Muilla on toiveita ja mieltymyksiä, jotka voivat poiketa paljonkin yleisestä linjasta. Mielestäni silmiinpistävin ero on näiden miesten itsetunnossa. Tällä kaunottaria havittelevalla on selvästi hauraampi itsetunto kuin muilla. Se näkyy monella tavalla, mm. niin että hän pitää itseään ulkoisesti rumempana kuin onkaan (on oikeasti komea mies). Ilmeisesti kauniina pidetyn naisen seurassa liikkuminen on hänelle itsetuntoa kohottava kokemus, jota hän pyrkii kokemaan aina uudestaan. Hän hyväksyy kauniilta naiselta kaikenlaista myrkyllistä käytöstäkin, ja hänen parisuhteissaan toistuu muutama vahingolliset kaavat.

Muut ystävämieheni ovat itsetunnoltaan enemmän tai vähemmän terveitä, ja heillä on ihan yhtä vaihteleva maku naisten suhteen kuin naispuolisilla ystävilläni. Kumppanilta toivotaan ensisijaisesti tietynlaista persoonallisuutta, ei niinkään tiettyjä ulkonäköpiirteitä. Ulkonäköfiksaatioistakin heillä on kokemusta, mutta ne kokemukset ovat jääneet teini-ikään ja nykyään niille naureskellaan makeasti.

En ole kommentoimasi, mutta tuli mieleen, että ehkä tuon miehen perimmäinen syy valita puoliso ei kuitenkaan ole ulkonäkö, vaikka sinusta se saattaisi näyttää siltä. Ei siitä huolimatta, vaikka mies arvostaa kaunista naista, aina, miehet ovat ulkonäkökeskeisempiä kuin naiset, enemmistö ainakin.

Hieman hätkähdin, kun mies sanoi minulle aivan vähän aikaa sitten, että "olen niin ylpeä sinusta, kun olet niin kaunis". Kauneus on katsojan silmissä (olen 50+), mutta tuohon sisältyi myös se aspekti, että nainen on ihan normaalillekin miehelle ylpeydenaihe, jos hän on miehen mielestä kaunis ja muutenkin edustava. Oli jotenkin todella liikkistä, että hän näkee minut noin, aivan vilpittömästi kuvittelee, että olen muidenkin mielestä ihan noin edustava, että oikein ylpeyttä saa tuntea (olen ihan tavallinen).

En oikeastaan voi kuvitella naista, joka ajattelisi tai sanoisi noin, joten tässä ehkä on sukupuolten ja sukupuoliroolien välillä eroa. (Tällaisista eroista täällä usein väännetään eli kumpi sukupuolista on ulkonäkökeskeisempi ja millä tavalla.) 

Summa summarum, en pidä sitä minään häiriön merkkinä, jos mies haluaa itselleen kauniin naisen - niin kauniin kuin rahkeet riittävät ja tietenkin muut hyvät, itselle mieluisat ominaisuudet myös. Kyllä naisetkin painottavat ulkonäköä, vaikkeivat sitä myöntäisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Siis ehdotat minulle psykoterapiaa, koska kiinnostukset eivät ole kohdanneet miesten kanssa? Tämän täytyy olla provo.

Tiedän että itsetuntooni ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti ns. vääränlaisen miesten kiinnostuksenosoitukset, joita on ollut elämäni aikana liian paljon. Olen joskus kirjaimellisesti itkenyt sitä että olenko oikeasti niin ruma ja ällöttävä, että taas sellainen mies kuvittelee saavansa minut. Olen kateellinen ihmisille joita ei koskaan ole lähestynyt kukaan, kun minä saan kimppuuni jatkuvasti ties millaisia inhotuksia.

Aion lähitulevaisuudessa kokeilla vuosien tauon jälkeen tinderin lataamista. Näen sen kohdallani psykoterapiaa toimivampana ratkaisuna. Jostain kumman syystä siellä saan kiinnostuksenosoituksia sellaisilta miehiltä kuin haluan.

Huhhuh... Itsetunto on tosiaankin hauraalla pohjalla, jos siihen vaikuttaa se, että vääränläiset miehet kiinnostuvat sinusta. Sitä ei voi mitenkään kontrolloida ketkä kiinnostuvat kenestäkin ja jokaisella ihmisellä on lupa kiinnostua ihan kenestä vaan. Onpa todella omituinen ajatusmaailma, että onpa kamalaa kun joku ruma mies kuvittelee (ei välttämättä edes kuvittele, tämä on sinun tulkintasi vain) saavasi sinut. Mies voi olla kiinnostunut eikä kuvittele yhtään mitään ja silti kokeilee kepillä jäätä, koska mitä hävittävää hänellä on? Ihan normaalia toimintaa.

Enpä usko että kukaan lähestyy ihmistä, josta ajattelee ettei ole mahdollisuuksia. Nämä lähestyivät minua ja se kertoo siitä, että näkivät minun olevan jotenkin samassa sarjassa heidän kanssaan. Olen melko varma että kuka tahansa alkaa miettiä, millaisena muut hänet oikein näkevät, jos toinen toistaan vastenmielisemmät ihmiset uskaltautuvat tulla pokaamaan.

Vähän minua lohduttaa se tieto, että isoäidilläni oli aikanaan sama ongelma. Hänen ei tarvinnut kuin kaupassa käydä ja heti oli joku epämiellyttävä heppu tyrkyttämässä hänelle itseään. Hän oli nuorempana hyvin samannäköinen kuin minä.

Jonkin verran miehiä tuntevana voin sanoa, että normi-itsetunnolla varustettu mies ei ajattele niin, että en voi yrittää iskeä tuota naista, koska en ole riittävän hyvä. Mies voi tiedostaa, että on ns. eri kaliiberia kuin nainen, mutta silti tekee liikkeen, koska häntä ei pelota pakit. Miehet ajattelevat näitä asioita paljon suoraviivaisemmin kuin naiset. Jokin asia kiinnostaa, no menenpä kokeilemaan, okei ei onnistunut voi harmi. Ja sitten mies jatkaa elämää eteenpäin. Toki jotkut jäävät märehtimään näitä asioita ja eivät myöskään uskalla lähestyä kiinnostavaa naista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

En ole kommentoimasi, mutta olet ilmeisesti sama, jolle jo aikaisemmin esitin arvauksen, että ehkä syy on yksinkertaisesti se, että edes mietit jotain miestä potentiaalisena (kielsit kuitenkin lähteväsi treffeille matalalla kynnyksellä), joka ei sitä itsellesi ole ja selität sen avulla ongelmaasi pariutumisessa. 

Minusta se ei ole ongelma, ettei kiinnostu kaikista, vaan se on normaalia. Ongelmasi on jokin muu, kuten on niilläkin miehillä, jotka täällä valittavat, että heistä kiinnostuneet naiset eivät ole puoleensavetäviä. Eli se on harmillista, mutta ei kuitenkaan pariutumisen ongelman perimmäinen syy, vaan pintakuohua, joka peittää alleen sen mistä oikeasti on kyse psykodynaamisesta näkökulmasta. (Ja sillä en tarkoita, että itsestä pitää löytyä jokin vika tai virheasetus, vaan tarkoitan itseymmärrystä, joka vapauttaa energiaa.)

Oman mielen perusasetuksia on vain hyvin, hyvin vaikea (mahdoton) löytää omin avuin, koska puolustusmekanismit ovat kasvaneet meihin kiinni kuin haarniskat. Muiden apua ja näkökulmia tarvitaan, pitempi psykoterapia niistä tietysti merkittävin. Itsekin olen käynyt, en siksi, että olisi masennusta tai muuta mielenterveyshäiriötä, vaan itseymmärryksen takia ja eräästä muusta syystä. Pitkä psykoterapia tarvitaan sen vuoksi, että kyse on varhaisista tavoista olla kontaktissa (objektisuhteista). Lyhyemmät terapiat palauttavat kyllä pinnallisen toimintakyvyn ja rationaalisia selviytymiskeinoja. 

Siis ehdotat minulle psykoterapiaa, koska kiinnostukset eivät ole kohdanneet miesten kanssa? Tämän täytyy olla provo.

Tiedän että itsetuntooni ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti ns. vääränlaisen miesten kiinnostuksenosoitukset, joita on ollut elämäni aikana liian paljon. Olen joskus kirjaimellisesti itkenyt sitä että olenko oikeasti niin ruma ja ällöttävä, että taas sellainen mies kuvittelee saavansa minut. Olen kateellinen ihmisille joita ei koskaan ole lähestynyt kukaan, kun minä saan kimppuuni jatkuvasti ties millaisia inhotuksia.

Aion lähitulevaisuudessa kokeilla vuosien tauon jälkeen tinderin lataamista. Näen sen kohdallani psykoterapiaa toimivampana ratkaisuna. Jostain kumman syystä siellä saan kiinnostuksenosoituksia sellaisilta miehiltä kuin haluan.

Olen eri, mutta näen psykoterapian tarvetta ihan jokaisella ihmisellä. Ei ole loukkaus ehdottaa, vaan tapa yrittää auttaa. Itseymmärrystä ei ole koskaan liikaa kenelläkään.

Kiinnostaa: missä tapaat näitä inhotuksia? Tiedoksi, että mies kokee itsensä 99%:sesti aina maailman kuninkaana ja parhaana saaliina kenelle tahansa.  Jos mietitään syvällisemmin, niin jokainen näistä inhotuksistakin on arvokas ihminen. Kertoo luonteestasi rumaa, että asetat itsesi paljon heidän yläpuolelleen. 

Useimmiten kohtaan heitä jossain arkisissa tilanteissa, yleisimmin kadulla kävellessä (joko lenkillä tai muuten). Viimeisin oli muutama viikko sitten kun olin lähdössä töistä kotiin ja avaamassa polkupyöräni lukkoa, niin random tyyppi tuli kyselemään miksei mulla ole sormusta.

En aseta itseäni ihmisenä heidän yläpuolelleen, ja olen aina mahdollisimman kiva noissa kohtaamisissa. Mutta rehellisesti en voi välttyä kokemasta inhotusta siitä, että nämä ilmaisevat kiinnostuksensa. Negatiiviset tunteeni heräävät juuri siitä hetkestä.

En ole tuo kommentoimasi, mutta voisiko yksi osa asiaa olla se, että yksinkertaisesti asut alueella, jossa tapaa paljon tuollaisia miehiä, jotka tekevät paljon aloitteita naisille, monenlaisille. Tällaisia miehiä ovat esimerkiksi päihdeongelmaiset ja miehet, jotka tulevat toisenlaisesta kulttuurista. Liikut lisäksi auton sijasta pyörällä, ehkä myös, kävellen, joukkoliikennevälineissa eli ihmisten parissa ts. tapaat paljon ihmisiä, jolloin osa heistä väistämättä on tuon kaltaisia miehiä, joiden tapana on tehdä aloitteita paljon.

Toisaalta ei mielestäni ole kyse aloitteista välttämättä, vaan mies vain tahtoo jutella kauniin naisen kanssa, koska se piristää hänen päiväänsä. Se ei välttämättä ole mikään aloite seurusteluun, vaan ainostaan mies osoittaa, että olet ihana hänen mielestään ja jos siitä jotain kivaa seuraa, niin sekin on hänelle voitto. Eli ainakin sinä katsot häntä ja näet hänet, hän saa sinuun kontaktin ja hän voi nähdä sen vaikkapa harjoituksena. Tai ehkä joku kala joskus jää verkkoonkin tuolla menetelmällä, enhän minä tiedä.

Anyway, ehkä siis tulkitset tilannetta turhan raskaasti ja painavasti, ehkä siksi, että olet sinkku ja pohdit aloitteita, pariutumista yms. itse koko ajan. Jos olisit varattu, ajattelisit kevyesti, että aha, taasko yksi sulhanen tarjolla, voi sinua, ei nyt tule kauppoja. Eli et liittäisi sitä omaan arvoosi lainkaan etkä ahdistuisi siitä. 

Vielä yksi seikka tuli mieleen ahdistavuudesta eli se, että jos asut alueella missä tuota tapahtuu, niin ymmärrän hyvin sen ahdistavuuden, koska nuo voivat olla myös iso riesa. Itseäni lähti toissakesänä eräs mies pienellä paikkakunnalla kaupassa seuraamaan. Hän oli selkeästi hyvissä aikeissa ja keksi jutunjuurta, mutta jos olisin asunut tuolla paikkakunnalla (kävin ohikulkumatkalla kaupassa), niin olisin kyllä pelästynyt. Ei mitään mukavaa ole, jos naapurustossa oikein vilisee tällaisia. Onneksi asun alueella, missä toisen yksityisyyttä ja reviiriä kunnioitetaan. 

Samaa mieltä. Tuollaisen "missä sormus" voi nähdä ihan kevyenä harmittomana flirttinä, ja siihen voi vastatakin kujeilevasti, ilman että kumpikaan haluaa mitään sen enempää, pientä viatonta sananvaihtoa ihmisten kesken.

Miksi elämän pitäisi olla niin vakavaa? Jutellaan enemmän toisillemme kivasti!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tottunut siihen että miehet kiinnostuvat. Jos menen treffeille, on lähes satavarmaa, että mies ihastuu, haluaa tavata uudestaan ja on aktiivinen minun suuntaani.
Liika helppous kuitenkin tekee miehestä luotaantyöntävän. Mies, joka ei heti ole sulaa vahaa, on tavoittelemisen arvoinen.

Et siis oikeastaan halua mitään suhdetta vaan vain deittailupelejä? Jos haluaisit suhteen niin olisi vain positiivista jos toinen on "helppo" ja sinusta kovin kiinnostunut.

Haluan, mutta en sellaisen kanssa, jonka tiedän saavani heti sormia napsauttamalla. Pitää olla pieni epävarmuus miehen kiinnostuksen suhteen.

Eli siis haluat jännitystä ja peliä enmmän kuin suhdetta.

En sanoisi niinkään. Haluan että molemmat ovat ikään kuin samalla viivalla, eli kummallekin se toinen ihminen on yhtä lailla "saavutus". En halua suhdetta jossa olen itse miehelle saavutus mutta mies ei ole minulle, ja olen suhteessa näin ollen ns. niskan päällä. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan?

Mitä jatkoa tuollaiselle suhteelle voi odottaa, jos kaikki tähtää vain suhteen saavuttamiseen. Jos itse suhde sitten jääkin tyhjäksi.

Ihan kuin jengi ymmärtäisi tahallaan väärin kommenttini. Nimenomaan en näe suhdetta itsessään mitenkää tavoittelemisen arvoisena asiana. Pointtina oli että molempien pitäisi kokea yhtä lailla, että toinen ihminen on itselle lottovoitto (käytetään nyt tätä sanaa jos asia avautuisi paremmin), silloin suhteessa on jotain järkeä.

Olen eri, mutta minustakin suhteessa molempien pitää olla toisilleen se lottovoitto. Mutta ihmettelen ajatusta, ettei liian "helppo" voi olla lottovoitto. Minusta ideaali on se, että molemmat on niin poskettoman rakastuneita että homma on alusta asti ihan selvä. Kukaan ei ole haastava tai vaikea vaan molemmat tietää mitä haluaa. Jotenkin nurinkurinen ajatus, että se että toinen tietää mitä haluaa olisi miinus.

Itselläkin kyllä taipumusta haluta niitä joita en voi saada, mutta ilmeisesti eri syistä. Minä koen, että se on nimenomaan se terveen ja tasapainoisen suhteen peruslähtökohta, että toisesta tykkää sitä enemmän mitä enemmän se osoittaa kiinnostusta - ei toisinpäin. Niin kauan kuin etsii haasteita, eli pohjimmiltaan toisen välinpitämättömyys vetää puoleensa ja kiintymys karkottaa, ei mistään parisuhteesta voikaan tulla mitään.

Tuohan se olisikin ihanteellinen tilanne että kokisi, että se helppo olisi itselle lottovoitto. Mutta minulla ei koskaan ole ollut näin. Nämä minusta hullaantuneet liian helpot ovat olleet itselleni kaikkea muuta, eikä heissä ole ollut usein yhtäkään ominaisuutta, jota mieheltä haluan. Ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi he kokivat minut lottovoitoksi. Itsekin tiedän että olisin ollut heille sellainen, monellakin tavalla. Kontrasti minun ja näiden miesten välillä oli todella räikeä.

En tiedä tuleeko koskaan vastaan sellaista, jonka kanssa tunteet kohtaavat, mutta mitään kompromisseja en ala tekemään.

Miksi he kokivat sinut lottovoitoksi? Missä asioissa oli epäsuhtaa?

Ulkonäkö, itsestä huolehtiminen, käyttäytyminen ja koko persoona. Usein myös koulutustasossa on ollut epäsuhtaa, mutta se nyt ei varsinaisesti ole mikään ongelma.

Voit olla kaunis, puhdas ja hyväkäytöksinen, mutta luonne ja persoona valitettavasti vaikuttaa hieman epätasapainoiselta, pahoittelen.

Olet oikeassa, sitä se onkin. Yksi ongelma onkin ollut se, että mies on ollut tylsä ja tavallinen, vähän persoonattoman oloinen, kun taas itse en ole sellainen.