Ero sen vuoksi ettei toinen tahdo lapsia koskaan
Täällä 32v nainen, jonka parisuhde päättyi erilaisten haaveiden vuoksi. Kaipaisin vertaistukea, miten olette selvinneet. Tuntuu että maailma romahtanut ja haluaisi toisen vain takaisin. Mutta kun toinen ei tällä hetkellä voi kuvitella lasta omalle kohdalleen,ei tuntunut järkevältä jatkaa kun itse haaveilee perheestä. Nyt ahdistus,ikävä,pelko siitä löytääkö koskaan hänen vertaista kumppania. Meidän suhde oli hyvä,eikä ero todellakaan olisi ollut vaihtoehto jos asiassa olisi kompromissia tehtävissä. Mutta kun lapsi joko on tai ei ole..Tuntuu hirveältä luopua rakkaasta,kun ei se kuitenkaan takaa sitä että löydän koskaan hänen vertaistaan kumppania ja saisin sen toivotun lapsen ja perheen. Joten jos jollain samanlaista tilannetta,tuki olisi tarpeen.
Kommentit (128)
Lähtiskö mies jos vaan "tulisit" raskaaksi?
Koulukaveri tuli vuosia sitten yllätysraskaaksi ja mies lähti karkuun. Naisen vanhemmat uhkailivat ja pakottivat miehen maksamaan elatusrahat lapsesta tai olemaan tyttären kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Koulukaveri tuli vuosia sitten yllätysraskaaksi ja mies lähti karkuun. Naisen vanhemmat uhkailivat ja pakottivat miehen maksamaan elatusrahat lapsesta tai olemaan tyttären kanssa.
Alentavaa naiselle ja lapsen isälle. Huono perusta perheelle.
Useaan kertaan toistunut sama kuvio. Vaikka moneen kertaan sanonut etten halua lapsia, niin jostain syystä tyttöystävät eivät ole asiaa ymmärtäneet. Sitten ei auta muu kuin ero, kun nainen ei muusta puhu kuin vauvasta.
Ymmärtäkää: jos toinen ei halua lasta, niin hän ei halua lasta.
Vierailija kirjoitti:
Useaan kertaan toistunut sama kuvio. Vaikka moneen kertaan sanonut etten halua lapsia, niin jostain syystä tyttöystävät eivät ole asiaa ymmärtäneet. Sitten ei auta muu kuin ero, kun nainen ei muusta puhu kuin vauvasta.
Ymmärtäkää: jos toinen ei halua lasta, niin hän ei halua lasta.
Sama täällä. Kaksi pidempää suhdetta kaatunut tähän. Yhdet treffit ei edenneet kuin puolituntia ja jouduin jo seinää vasten lapsiasiassa.
Piuhat vedin poikki heti kun tohtori antoi luvan, eli se juna on lähtenyt jo asemalta.
En tuomitse. En vain itse halua lapsia. Keskustelut oman isäni kanssa teroittivat tämän näkemyksen jo teininä. Kuulemma elämän vaikeudet tajuaa vasta kun saa perhettä.
No mulla on, ja on ollut, pääosin tosi mukavaa.
M43
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi neuvo ap:lle: Jos nyt et parin-kolmen vuoden sisällä löydä miestä, jonka kanssa perustat perheen, niin hanki lapsi yksin hedelmöityshoidolla. Älä jää odottelemaan liian pitkäksi aikaa. Et ikinä tule katumaan päätöstä hankkia lapsi, mutta sitä kadut, jos jäät odottelemaan jotakin ja aika ajaakin ohi.
Esitän eriävän mielipiteeni; lasten hankkimistakin voi kyllä katua. Mutta ihan varmasti katuu jos jättää hankkimatta, koska silloin voi pitää sen ruusuisen mielikuvan lapsensaamisesta.
Epäsuosittu mielipide: Ihminen, joka katuu omaa lastaan ei ole ihan tasapainoinen ja terve ihminen. Kyseessä on todennäköisesti jotakin muuta mielenterveyden ja tunne-elämän ongelmaa, joka heijastuu lapseen tällaisina ajatuksina. Jos tavallinen, mieleltään terve ja suht tasapainoinen aikuinen hankkiutuu raskaaksi ja päättää pitää lapsen, mutta sitten jälkikäteen alkaa harmitella ja katua lapsensa saamista, ei kaikki ole pääkopassa ihan kohdallaan. Se omaan lapseen syntyvä tunneside on niin voimakas etenkin naisilla, että sitä on vaikea edes yrittää selittää lapsettomalle ihmiselle.
Tilanne on tietenkin eri silloin, jos lapsi on saanut alkunsa traumaattisissa olosuhteissa esim. raiskauksessa tai äiti on itsekin hyvin nuori ja tunne-elämältään kehittymätön, eikä vanhemmille ole ollut tarjolla minkäänlaista tukea lähipiirin tai yhteiskunnan taholta raskauden aikana.
En oikein ymmärrä, mikä on pointtisi. Ehkä se, että ne kaikki jotka toteavat että heillä ei koskaan ole ollut mitään haasteita mielialan kanssa, ovat jaksavia, energisiä ja tavallisia (tykkäävät vain tavallisista asioista) voivat turvassa hankkia lapsen ja ajatella että kyllä se sitten on elämää suurempi rakkaus, koska minä olen normaali.
Tulee vaan nyt mieleen, että moniko suomalainen lisääntymisiässä oleva nainen voi rehellisesti väittää että on mielestään täysin tavallinen, aina ollut tasapainoinen, ei mitään tunne-elämän ongelmia, ei pienimpiäkään traumoja, ei mielialahaasteita, hormonitasapaino aina ollut täydellinen (häiriöt siinä voivat tehdä kaikenlaista mielenterveydelle). Ja jos voi väittää, onko sittenkään turvassa välttämättä synnytystraumoilta ja synnytyksen jälkeiseltä masennukselta?
Kommenttisi kuulostaa todella normittavalta : jos on normaali niin tunnet näissä elämän tilanteissa tasan tarkkaan näin ja näin, koska niin kävi minullakin. Jos et, olet sairas ja saastaa ja olisi syytä hävetä sitä että ei ole tarpeeksi normaali.
Eikä tuo kommentoija ota huomioon sitä että lasten katuminen ei tarkoita sitä etteikö lapseen voisi silti olla voimakas tunneside. Lasta voi rakastaa yltiöpäisesti ja silti ajatella että elämä olisi parempaa kun olisi jättänyt sen/ne tekemättä.
Nykyään katson vierestä säälivänä ystävääni. Hän sai esikoisensa, joka oli vahinko. Olivat tunteneet lapsen isän kanssa kuukauden kun huomasi olevansa raskaana. Pitivät kuitenkin lapsen, mutta parisuhde oli varmasti haastava kun siihen tuli niin nopeasti se lapsi. Oli myös huonot tukiverkot ja synnytys oli traumaattinen ja vaikea. Ystäväni mietti monta vuotta haluaako enää lisää lapsia.
Päällimmäisenä mietinnässä painoi juuri huonot tukiverkot ja traumaattinen synnytys . Lapsiperhe-elämä koettiin rankkana jo yhden lapsen kanssa. Sitten ajattelivat, että jos nyt tekisi vielä toisen lapsen, olisipa sisarus esikoiselle. Ikäeroa ehti tulla lähes viisi vuotta.
Toisen lapsen vauva-aikana ystäväni masentui pahasti. Tukiverkot edelleen todella huonot ja ei vain kestänyt kun vauva oli hankala. Oli aika vaikeaa katsoa vierestä tätä keissiä. Tuo toinen lapsi on nykyäänkin jotenkin todella hankala, en tiedä vaikuttaako äidin masennus. Lapsi on mm. todella itkuinen yhä edelleen 4 vuotiaana. Tukiverkoista valitetaan vieläkin. Kaivataan omaa aikaa. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä edelleen, että toinen lapsi tehtiin tosiaankin sillä perusteella, että olisi sisarus esikoiselle. Eivät muuten ole läheisiä.
Joten kyllä, jotkut voivat tosiaankin katua lastaan .
Mikset sinä ystävänä ole tukiverkkona?
En ole toisten pelastaja. Minulla on myös oma perhe hoidettavana. Kyllähän sitä voisi miettiä tämä perhe esim. Tukiperhettä tai perhetyön apua.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni meni toisinpäin - kaksi parisuhdetta päättyi siihen, että mies halusikin lapsia, minä en.
Itse olen aina tehnyt tämän todella selväksi, ensimmäisessä oltiin molemmat vielä niin nuoria, etten usko miehen tätä kunnolla miettineen loppuun asti, toisessa suhteessa (kolmenkympin korvilla) mies ilmeisesti kuvitteli, että muuttaisin vielä mieleni.
Lapsiasian kanssa ei saisi lähteä pelleilemään, ja se onkin mielestäni yksi ainoita asioita joissa ei kannata lähteä joustamaan tai taipumaan toisen tahtoon, siitä ei seuraa kuin katkeruutta olipa kummalla puolella tahansa.
Se, että parikymppisenä "tekee selväksi", ettei halua lapsia, ei ole välttämättä sama asia 3-kymppisenä. Itse en ole koskaan pitänyt lapsista ja olin aina 30:een ikävuoteen sitä mieltä, etten niitä halua. Kuitenkin hieman päälle 30-vuotiaana aloinkin haluta äidiksi. Onnekseni sain 2 tervettä, ihanaa lasta, valitettavasti vain väärän miehen kanssa. En uskaltanut tehdä siinä kohtaa sitä, mitä olisi pitänyt, eli erota ja yrittää etsiä uusi mies. Minulle iski paniikki, koska olin jo 33 -vuotias. Lasten isä on alkoholisti, mutta eipä ole tarvinnut hänen kanssaan olla tekemisissä ja olen yksin lapseni kasvattanut. Olisi siis tässä valossa ollut aivan sama, vaikka olisin hankkiutunut raskaaksi itsellisenä naisena.
Kyllä se vammainen lapsi on ihan yhtä rakas lapsi. Ehkä äiti uupui, ehkä ei osannut hakea apua arkeen ja jaksanut pitää itsestään huolta?