Ero sen vuoksi ettei toinen tahdo lapsia koskaan
Täällä 32v nainen, jonka parisuhde päättyi erilaisten haaveiden vuoksi. Kaipaisin vertaistukea, miten olette selvinneet. Tuntuu että maailma romahtanut ja haluaisi toisen vain takaisin. Mutta kun toinen ei tällä hetkellä voi kuvitella lasta omalle kohdalleen,ei tuntunut järkevältä jatkaa kun itse haaveilee perheestä. Nyt ahdistus,ikävä,pelko siitä löytääkö koskaan hänen vertaista kumppania. Meidän suhde oli hyvä,eikä ero todellakaan olisi ollut vaihtoehto jos asiassa olisi kompromissia tehtävissä. Mutta kun lapsi joko on tai ei ole..Tuntuu hirveältä luopua rakkaasta,kun ei se kuitenkaan takaa sitä että löydän koskaan hänen vertaistaan kumppania ja saisin sen toivotun lapsen ja perheen. Joten jos jollain samanlaista tilannetta,tuki olisi tarpeen.
Kommentit (128)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli muutama miespuolinen ystävä, jotka olivat ilmoittautuneet jonoon jo aiemmin ja yhtä heistä aloin tapaillakin.
Mitä helvettiä??? T. n39 ikisinkku, ei lapsia koska ei puolisoa eikä yhdenyhtä ehdokastakaan, siis koko elämän aikana. "Ilmoittautuneet jonoon?!" Jaatko jossain vuoronumeroita vai miten tämä tapahtuu??? :D
Hei tää onkin kätevä! Tohon ovelle semmoinen vuoronumerokone ja siitä sitten kutsumaan ehdokkaita sisälle. "Viisikymmentäviisi! Viisik... No niin sieltä löytyi, hei ja peremmälle vaan. Olisko sulla sitä hakemusta siinä täytettynä?"
Vierailija kirjoitti:
Kerrankin on mies pitänyt järjen matkassa.
Tunnen useammankin miehen jotka perustivat perheen koska niin kuuluu tehdä. Sitten miettivät miten elämästä tuli tälläistä. Perhe on työmaa joka ei kokonaan pääty koskaan. Toisen mieliksi se on liian rankka urakka kenelle tahansa.
Vielä huonommassa asemassa on nämä jonossa olevat miehet. Ainoa mahdollisuus parisuhteeseen naisen kanssa on tarjota perhe. Sitten mietitään miksi se vaimo kulta pihtaa ja tunnelma on kuin hautajaisissa.
Ihmiset on tälläisiä. En tiedä kuka näistä kuvioista saa ja mitä. Miehenä katson asiaa miehen näkökulmasta, mutta tuskin tuo naisellekkaan on hyvä diili.
Jotenkin hassua että esität tuon kuvion niin, että "jonossa olevat" miehet joutuvat antamaan naiselle perheen päästäkseen suhteeseen, ja nainen joutuu siinä tilanteessa tyytymään. Eikö mieskin silloin tyydy, jos kaikin keinoin haluaa suhteeseen kenen tahansa kanssa joka haluaa perheen? Miksi kuvittelet että nämä jonomiehet, mitä se sitten tarkoittaakaan, eivät voi pariutua lapsettomien naisten kanssa?
Siinä olet oikeassa, että lapsiperhearki on varmasti per seestä jos siihen ruljanssiin lähtee toisen mieliksi.
No mä olin suhteen alussa kertonut miehelle, että tahdon 5 lasta. Sain hänen kanssaan 3, hän ei halunnut enempää. Tiesin, että jos eroan, en lisää tekisi toisen miehen kanssa , koska itse kärsin aikanaan uusperheen lapsena.
Jos taas olisin painostanut miestä lapsiasiassa, olisi ero tullut varmasti. Päätin, että on oltava tyytyväinen edes tähän. Myönnän, joskus harmittaa, mutta mies on oikeasti juuri se oikea minulle.
Olen pahoillani, että et saanut lapsia hyvän miehen kanssa ja vaikka olit ilmaissut toiveesi aikaisessa vaiheessa. Toivon, että löydät vielä hyvän isäehdokkaan ja saat lapsen/lapsia.
Valitettavasti elämä joskus on epäreilua ja vaikka monessa asiassa voi tehdä kompromissin, niin lapsiasiassa oikein ei voi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerrankin on mies pitänyt järjen matkassa.
Tunnen useammankin miehen jotka perustivat perheen koska niin kuuluu tehdä. Sitten miettivät miten elämästä tuli tälläistä. Perhe on työmaa joka ei kokonaan pääty koskaan. Toisen mieliksi se on liian rankka urakka kenelle tahansa.
Vielä huonommassa asemassa on nämä jonossa olevat miehet. Ainoa mahdollisuus parisuhteeseen naisen kanssa on tarjota perhe. Sitten mietitään miksi se vaimo kulta pihtaa ja tunnelma on kuin hautajaisissa.
Ihmiset on tälläisiä. En tiedä kuka näistä kuvioista saa ja mitä. Miehenä katson asiaa miehen näkökulmasta, mutta tuskin tuo naisellekkaan on hyvä diili.Jotenkin hassua että esität tuon kuvion niin, että "jonossa olevat" miehet joutuvat antamaan naiselle perheen päästäkseen suhteeseen, ja nainen joutuu siinä tilanteessa tyytymään. Eikö mieskin silloin tyydy, jos kaikin keinoin haluaa suhteeseen kenen tahansa kanssa joka haluaa perheen? Miksi kuvittelet että nämä jonomiehet, mitä se sitten tarkoittaakaan, eivät voi pariutua lapsettomien naisten kanssa?
Siinä olet oikeassa, että lapsiperhearki on varmasti per seestä jos siihen ruljanssiin lähtee toisen mieliksi.
Jonomiehet, hauska termi, ovat jonossa juuri siksi että muualta on tullut tyrmäys suhteille. Perhe on jotain mitä he voivat tarjota. Ilman mahdollista perhettä naista tuskin löytyisi.
Tuskin moni mies haluaa heti isän rooliin, eli siihen ruljanssiin. Tuskin moni nainenkaan. Pakkoraossa on kuitenkin otettava sitä mitä tarjolla on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerrankin on mies pitänyt järjen matkassa.
Tunnen useammankin miehen jotka perustivat perheen koska niin kuuluu tehdä. Sitten miettivät miten elämästä tuli tälläistä. Perhe on työmaa joka ei kokonaan pääty koskaan. Toisen mieliksi se on liian rankka urakka kenelle tahansa.
Vielä huonommassa asemassa on nämä jonossa olevat miehet. Ainoa mahdollisuus parisuhteeseen naisen kanssa on tarjota perhe. Sitten mietitään miksi se vaimo kulta pihtaa ja tunnelma on kuin hautajaisissa.
Ihmiset on tälläisiä. En tiedä kuka näistä kuvioista saa ja mitä. Miehenä katson asiaa miehen näkökulmasta, mutta tuskin tuo naisellekkaan on hyvä diili.Jotenkin hassua että esität tuon kuvion niin, että "jonossa olevat" miehet joutuvat antamaan naiselle perheen päästäkseen suhteeseen, ja nainen joutuu siinä tilanteessa tyytymään. Eikö mieskin silloin tyydy, jos kaikin keinoin haluaa suhteeseen kenen tahansa kanssa joka haluaa perheen? Miksi kuvittelet että nämä jonomiehet, mitä se sitten tarkoittaakaan, eivät voi pariutua lapsettomien naisten kanssa?
Siinä olet oikeassa, että lapsiperhearki on varmasti per seestä jos siihen ruljanssiin lähtee toisen mieliksi.
Jonomiehet, hauska termi, ovat jonossa juuri siksi että muualta on tullut tyrmäys suhteille. Perhe on jotain mitä he voivat tarjota. Ilman mahdollista perhettä naista tuskin löytyisi.
Tuskin moni mies haluaa heti isän rooliin, eli siihen ruljanssiin. Tuskin moni nainenkaan. Pakkoraossa on kuitenkin otettava sitä mitä tarjolla on.
En ihan purematta niele sitä, että olisi olemassa paljonkin miehiä joilla on niin polttava tarve pariutua, että ottavat kenet tahansa. Ja vielä lisääntyvätkin vastentahtoisesti jotta saisivat olla jonkun kanssa suhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi neuvo ap:lle: Jos nyt et parin-kolmen vuoden sisällä löydä miestä, jonka kanssa perustat perheen, niin hanki lapsi yksin hedelmöityshoidolla. Älä jää odottelemaan liian pitkäksi aikaa. Et ikinä tule katumaan päätöstä hankkia lapsi, mutta sitä kadut, jos jäät odottelemaan jotakin ja aika ajaakin ohi.
Esitän eriävän mielipiteeni; lasten hankkimistakin voi kyllä katua. Mutta ihan varmasti katuu jos jättää hankkimatta, koska silloin voi pitää sen ruusuisen mielikuvan lapsensaamisesta.
Epäsuosittu mielipide: Ihminen, joka katuu omaa lastaan ei ole ihan tasapainoinen ja terve ihminen. Kyseessä on todennäköisesti jotakin muuta mielenterveyden ja tunne-elämän ongelmaa, joka heijastuu lapseen tällaisina ajatuksina. Jos tavallinen, mieleltään terve ja suht tasapainoinen aikuinen hankkiutuu raskaaksi ja päättää pitää lapsen, mutta sitten jälkikäteen alkaa harmitella ja katua lapsensa saamista, ei kaikki ole pääkopassa ihan kohdallaan. Se omaan lapseen syntyvä tunneside on niin voimakas etenkin naisilla, että sitä on vaikea edes yrittää selittää lapsettomalle ihmiselle.
Tilanne on tietenkin eri silloin, jos lapsi on saanut alkunsa traumaattisissa olosuhteissa esim. raiskauksessa tai äiti on itsekin hyvin nuori ja tunne-elämältään kehittymätön, eikä vanhemmille ole ollut tarjolla minkäänlaista tukea lähipiirin tai yhteiskunnan taholta raskauden aikana.
En oikein ymmärrä, mikä on pointtisi. Ehkä se, että ne kaikki jotka toteavat että heillä ei koskaan ole ollut mitään haasteita mielialan kanssa, ovat jaksavia, energisiä ja tavallisia (tykkäävät vain tavallisista asioista) voivat turvassa hankkia lapsen ja ajatella että kyllä se sitten on elämää suurempi rakkaus, koska minä olen normaali.
Tulee vaan nyt mieleen, että moniko suomalainen lisääntymisiässä oleva nainen voi rehellisesti väittää että on mielestään täysin tavallinen, aina ollut tasapainoinen, ei mitään tunne-elämän ongelmia, ei pienimpiäkään traumoja, ei mielialahaasteita, hormonitasapaino aina ollut täydellinen (häiriöt siinä voivat tehdä kaikenlaista mielenterveydelle). Ja jos voi väittää, onko sittenkään turvassa välttämättä synnytystraumoilta ja synnytyksen jälkeiseltä masennukselta?
Kommenttisi kuulostaa todella normittavalta : jos on normaali niin tunnet näissä elämän tilanteissa tasan tarkkaan näin ja näin, koska niin kävi minullakin. Jos et, olet sairas ja saastaa ja olisi syytä hävetä sitä että ei ole tarpeeksi normaali.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi neuvo ap:lle: Jos nyt et parin-kolmen vuoden sisällä löydä miestä, jonka kanssa perustat perheen, niin hanki lapsi yksin hedelmöityshoidolla. Älä jää odottelemaan liian pitkäksi aikaa. Et ikinä tule katumaan päätöstä hankkia lapsi, mutta sitä kadut, jos jäät odottelemaan jotakin ja aika ajaakin ohi.
Esitän eriävän mielipiteeni; lasten hankkimistakin voi kyllä katua. Mutta ihan varmasti katuu jos jättää hankkimatta, koska silloin voi pitää sen ruusuisen mielikuvan lapsensaamisesta.
Epäsuosittu mielipide: Ihminen, joka katuu omaa lastaan ei ole ihan tasapainoinen ja terve ihminen. Kyseessä on todennäköisesti jotakin muuta mielenterveyden ja tunne-elämän ongelmaa, joka heijastuu lapseen tällaisina ajatuksina. Jos tavallinen, mieleltään terve ja suht tasapainoinen aikuinen hankkiutuu raskaaksi ja päättää pitää lapsen, mutta sitten jälkikäteen alkaa harmitella ja katua lapsensa saamista, ei kaikki ole pääkopassa ihan kohdallaan. Se omaan lapseen syntyvä tunneside on niin voimakas etenkin naisilla, että sitä on vaikea edes yrittää selittää lapsettomalle ihmiselle.
Tilanne on tietenkin eri silloin, jos lapsi on saanut alkunsa traumaattisissa olosuhteissa esim. raiskauksessa tai äiti on itsekin hyvin nuori ja tunne-elämältään kehittymätön, eikä vanhemmille ole ollut tarjolla minkäänlaista tukea lähipiirin tai yhteiskunnan taholta raskauden aikana.
En oikein ymmärrä, mikä on pointtisi. Ehkä se, että ne kaikki jotka toteavat että heillä ei koskaan ole ollut mitään haasteita mielialan kanssa, ovat jaksavia, energisiä ja tavallisia (tykkäävät vain tavallisista asioista) voivat turvassa hankkia lapsen ja ajatella että kyllä se sitten on elämää suurempi rakkaus, koska minä olen normaali.
Tulee vaan nyt mieleen, että moniko suomalainen lisääntymisiässä oleva nainen voi rehellisesti väittää että on mielestään täysin tavallinen, aina ollut tasapainoinen, ei mitään tunne-elämän ongelmia, ei pienimpiäkään traumoja, ei mielialahaasteita, hormonitasapaino aina ollut täydellinen (häiriöt siinä voivat tehdä kaikenlaista mielenterveydelle). Ja jos voi väittää, onko sittenkään turvassa välttämättä synnytystraumoilta ja synnytyksen jälkeiseltä masennukselta?
Kommenttisi kuulostaa todella normittavalta : jos on normaali niin tunnet näissä elämän tilanteissa tasan tarkkaan näin ja näin, koska niin kävi minullakin. Jos et, olet sairas ja saastaa ja olisi syytä hävetä sitä että ei ole tarpeeksi normaali.
Eikä tuo kommentoija ota huomioon sitä että lasten katuminen ei tarkoita sitä etteikö lapseen voisi silti olla voimakas tunneside. Lasta voi rakastaa yltiöpäisesti ja silti ajatella että elämä olisi parempaa kun olisi jättänyt sen/ne tekemättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerrankin on mies pitänyt järjen matkassa.
Tunnen useammankin miehen jotka perustivat perheen koska niin kuuluu tehdä. Sitten miettivät miten elämästä tuli tälläistä. Perhe on työmaa joka ei kokonaan pääty koskaan. Toisen mieliksi se on liian rankka urakka kenelle tahansa.
Vielä huonommassa asemassa on nämä jonossa olevat miehet. Ainoa mahdollisuus parisuhteeseen naisen kanssa on tarjota perhe. Sitten mietitään miksi se vaimo kulta pihtaa ja tunnelma on kuin hautajaisissa.
Ihmiset on tälläisiä. En tiedä kuka näistä kuvioista saa ja mitä. Miehenä katson asiaa miehen näkökulmasta, mutta tuskin tuo naisellekkaan on hyvä diili.Jotenkin hassua että esität tuon kuvion niin, että "jonossa olevat" miehet joutuvat antamaan naiselle perheen päästäkseen suhteeseen, ja nainen joutuu siinä tilanteessa tyytymään. Eikö mieskin silloin tyydy, jos kaikin keinoin haluaa suhteeseen kenen tahansa kanssa joka haluaa perheen? Miksi kuvittelet että nämä jonomiehet, mitä se sitten tarkoittaakaan, eivät voi pariutua lapsettomien naisten kanssa?
Siinä olet oikeassa, että lapsiperhearki on varmasti per seestä jos siihen ruljanssiin lähtee toisen mieliksi.
Jonomiehet, hauska termi, ovat jonossa juuri siksi että muualta on tullut tyrmäys suhteille. Perhe on jotain mitä he voivat tarjota. Ilman mahdollista perhettä naista tuskin löytyisi.
Tuskin moni mies haluaa heti isän rooliin, eli siihen ruljanssiin. Tuskin moni nainenkaan. Pakkoraossa on kuitenkin otettava sitä mitä tarjolla on.En ihan purematta niele sitä, että olisi olemassa paljonkin miehiä joilla on niin polttava tarve pariutua, että ottavat kenet tahansa. Ja vielä lisääntyvätkin vastentahtoisesti jotta saisivat olla jonkun kanssa suhteessa.
Olet oikeassa. Kyllä miehet enemmin valitsevat selibaatin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerrankin on mies pitänyt järjen matkassa.
Tunnen useammankin miehen jotka perustivat perheen koska niin kuuluu tehdä. Sitten miettivät miten elämästä tuli tälläistä. Perhe on työmaa joka ei kokonaan pääty koskaan. Toisen mieliksi se on liian rankka urakka kenelle tahansa.
Vielä huonommassa asemassa on nämä jonossa olevat miehet. Ainoa mahdollisuus parisuhteeseen naisen kanssa on tarjota perhe. Sitten mietitään miksi se vaimo kulta pihtaa ja tunnelma on kuin hautajaisissa.
Ihmiset on tälläisiä. En tiedä kuka näistä kuvioista saa ja mitä. Miehenä katson asiaa miehen näkökulmasta, mutta tuskin tuo naisellekkaan on hyvä diili.Jotenkin hassua että esität tuon kuvion niin, että "jonossa olevat" miehet joutuvat antamaan naiselle perheen päästäkseen suhteeseen, ja nainen joutuu siinä tilanteessa tyytymään. Eikö mieskin silloin tyydy, jos kaikin keinoin haluaa suhteeseen kenen tahansa kanssa joka haluaa perheen? Miksi kuvittelet että nämä jonomiehet, mitä se sitten tarkoittaakaan, eivät voi pariutua lapsettomien naisten kanssa?
Siinä olet oikeassa, että lapsiperhearki on varmasti per seestä jos siihen ruljanssiin lähtee toisen mieliksi.
Jonomiehet, hauska termi, ovat jonossa juuri siksi että muualta on tullut tyrmäys suhteille. Perhe on jotain mitä he voivat tarjota. Ilman mahdollista perhettä naista tuskin löytyisi.
Tuskin moni mies haluaa heti isän rooliin, eli siihen ruljanssiin. Tuskin moni nainenkaan. Pakkoraossa on kuitenkin otettava sitä mitä tarjolla on.En ihan purematta niele sitä, että olisi olemassa paljonkin miehiä joilla on niin polttava tarve pariutua, että ottavat kenet tahansa. Ja vielä lisääntyvätkin vastentahtoisesti jotta saisivat olla jonkun kanssa suhteessa.
Olet oikeassa. Kyllä miehet enemmin valitsevat selibaatin.
No ehkä joku terapia tms. on tarpeen jos mieluummin on vastentahtoisesti sekä puoliso että isä kuin sinkku.
Itse olin 15v taaksepäin mies tuossa tilanteessa. Avovaimo halusi lapsen minä en. Olin tyytyväinen elämään. En kaivannut mitään. Rakastin ja rakastan tuota samaa naista edelleen.
Pitääkseni hänet ja liittomme, teimme yhden lapsen. Lapsi oli alusta asti rakas ja isän rooli sopi mielestäni minulle hyvin. Pidin kaikki vapaat mitä sain ja jopa vähän välttelin työtä ollakseni kotona.
Lapsia tuli vielä toinen. Ihan yhtä rakas hänkin.
Jälkikäteen olen miettinyt ottaneeni riskin. Rakastan vaimoani koska hän on juuri sellainen kuin hän on. Hän ei muuttunut äidiksi sanan negatiivisessä merkityksessä.
Lapset ovat oikeita ihmisiä. Hyvällä tuurilla he ovat mukavia ja fiksuja ihmisiä. Näin kävi meille.
Perhe-elämä on rankkaa ja useimmiten tosi kuormittavaa. Tiedostan hyvin että asiat olisivat voineet mennä toisin.
Jos vaimoni olisi alkanut, vain äidiksi ja unohtanut itsensä. Unohtanut harrastuksensa, mielenkiintonsa asioihin, leikkimielisyytensä ja mikä pahinta seksuaalisuutensa. Silloin olisin ymmärtänyt että valitsin väärin.
Tottakai meistä tuli vanhempia, molemmista. Olemme kuitenkin yhtämieltä että lapsemme ovat ihmisiä. Heillä on oma elämä ja meillä he ovat lainassa. Lopulta olemme taas kahden.
Perhe-elämä on suurelta osin ihan kamalaa. Ei unta, ei aikaa treenata, ei rauhaa, huolta, odotuksia, vaatimuksia, taloudellisia pakkoja ja toisten ihmisten umpityhmiä lapsia. En suosittele, vaikka minulla kävikin tuuri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi neuvo ap:lle: Jos nyt et parin-kolmen vuoden sisällä löydä miestä, jonka kanssa perustat perheen, niin hanki lapsi yksin hedelmöityshoidolla. Älä jää odottelemaan liian pitkäksi aikaa. Et ikinä tule katumaan päätöstä hankkia lapsi, mutta sitä kadut, jos jäät odottelemaan jotakin ja aika ajaakin ohi.
Esitän eriävän mielipiteeni; lasten hankkimistakin voi kyllä katua. Mutta ihan varmasti katuu jos jättää hankkimatta, koska silloin voi pitää sen ruusuisen mielikuvan lapsensaamisesta.
Epäsuosittu mielipide: Ihminen, joka katuu omaa lastaan ei ole ihan tasapainoinen ja terve ihminen. Kyseessä on todennäköisesti jotakin muuta mielenterveyden ja tunne-elämän ongelmaa, joka heijastuu lapseen tällaisina ajatuksina. Jos tavallinen, mieleltään terve ja suht tasapainoinen aikuinen hankkiutuu raskaaksi ja päättää pitää lapsen, mutta sitten jälkikäteen alkaa harmitella ja katua lapsensa saamista, ei kaikki ole pääkopassa ihan kohdallaan. Se omaan lapseen syntyvä tunneside on niin voimakas etenkin naisilla, että sitä on vaikea edes yrittää selittää lapsettomalle ihmiselle.
Tilanne on tietenkin eri silloin, jos lapsi on saanut alkunsa traumaattisissa olosuhteissa esim. raiskauksessa tai äiti on itsekin hyvin nuori ja tunne-elämältään kehittymätön, eikä vanhemmille ole ollut tarjolla minkäänlaista tukea lähipiirin tai yhteiskunnan taholta raskauden aikana.
En oikein ymmärrä, mikä on pointtisi. Ehkä se, että ne kaikki jotka toteavat että heillä ei koskaan ole ollut mitään haasteita mielialan kanssa, ovat jaksavia, energisiä ja tavallisia (tykkäävät vain tavallisista asioista) voivat turvassa hankkia lapsen ja ajatella että kyllä se sitten on elämää suurempi rakkaus, koska minä olen normaali.
Tulee vaan nyt mieleen, että moniko suomalainen lisääntymisiässä oleva nainen voi rehellisesti väittää että on mielestään täysin tavallinen, aina ollut tasapainoinen, ei mitään tunne-elämän ongelmia, ei pienimpiäkään traumoja, ei mielialahaasteita, hormonitasapaino aina ollut täydellinen (häiriöt siinä voivat tehdä kaikenlaista mielenterveydelle). Ja jos voi väittää, onko sittenkään turvassa välttämättä synnytystraumoilta ja synnytyksen jälkeiseltä masennukselta?
Kommenttisi kuulostaa todella normittavalta : jos on normaali niin tunnet näissä elämän tilanteissa tasan tarkkaan näin ja näin, koska niin kävi minullakin. Jos et, olet sairas ja saastaa ja olisi syytä hävetä sitä että ei ole tarpeeksi normaali.
Eikä tuo kommentoija ota huomioon sitä että lasten katuminen ei tarkoita sitä etteikö lapseen voisi silti olla voimakas tunneside. Lasta voi rakastaa yltiöpäisesti ja silti ajatella että elämä olisi parempaa kun olisi jättänyt sen/ne tekemättä.
Nykyään katson vierestä säälivänä ystävääni. Hän sai esikoisensa, joka oli vahinko. Olivat tunteneet lapsen isän kanssa kuukauden kun huomasi olevansa raskaana. Pitivät kuitenkin lapsen, mutta parisuhde oli varmasti haastava kun siihen tuli niin nopeasti se lapsi. Oli myös huonot tukiverkot ja synnytys oli traumaattinen ja vaikea. Ystäväni mietti monta vuotta haluaako enää lisää lapsia.
Päällimmäisenä mietinnässä painoi juuri huonot tukiverkot ja traumaattinen synnytys . Lapsiperhe-elämä koettiin rankkana jo yhden lapsen kanssa. Sitten ajattelivat, että jos nyt tekisi vielä toisen lapsen, olisipa sisarus esikoiselle. Ikäeroa ehti tulla lähes viisi vuotta.
Toisen lapsen vauva-aikana ystäväni masentui pahasti. Tukiverkot edelleen todella huonot ja ei vain kestänyt kun vauva oli hankala. Oli aika vaikeaa katsoa vierestä tätä keissiä. Tuo toinen lapsi on nykyäänkin jotenkin todella hankala, en tiedä vaikuttaako äidin masennus. Lapsi on mm. todella itkuinen yhä edelleen 4 vuotiaana. Tukiverkoista valitetaan vieläkin. Kaivataan omaa aikaa. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä edelleen, että toinen lapsi tehtiin tosiaankin sillä perusteella, että olisi sisarus esikoiselle. Eivät muuten ole läheisiä.
Joten kyllä, jotkut voivat tosiaankin katua lastaan .
Jos ottaa naisena eron yli 30 vuotiaana siksi, että mies ei halua lapsia, pitää olla valmis kohtaamaan sekin asia, ettei niitä välttämättä saa koskaan.
Meidän perhetutut alkoi yrittämään lasta siinä kohtaa kun oli hyvä ura, hieno talo jne jne. Ikää alko naisella olla jo 40 v. Nainen sai vammaisen lapsen ja masentui. Ilmeisesti lapsi asui lopulta sijaisperheessä
Miellyttävien ja mukavien, itsestään huolta pitävien naisten on helpompi saada mies innostumaan lapsihaaveista kanssaan. Jos koko sukusi naiset siskojasi ja tätejäsi myöten ovat sellaisia "itselleen armollisia" naisia, joilla ei ole rima millään tasolla ja perä leviää 5-10 senttiä joka vuosi niin harvempi mies tahtoo tehdä sinusta äitiä ja sitoutua sinuun lapsen kautta. Jos olet vielä siihen päälle uhriutuva ja v*ttumainen niin ei kukaan ainakaan jää katselemaan.
Lähipiirissä tapahtui tälläistä, että nuori pari oli yhdessä liki 10 vuotta ja lasta ei tullut. Yrittivät kuulema saada vaan ei tärpännyt. Sitten mies ihastui ja rakastui työtoveriinsa ja tuli ero.
Nuori nainen kohtasi toisen miehen ja menivät avioon hiljaisesti. Pian olikin raskaana ja lapsia syntyi kaksi. Eli eka mies ei ollut sopiva, jokin kemiallinen este edessä eikä raskaus onnistunut hänen kanssa. Ko mies sai kyllä lapsen toisen naisen kanssa. Näitä tapahtuu ja on tapahtunut aina, eli toisen kanssa tulee raskaaksi ja toisen ei vaikka kaikki pitäs olla kunnossa.
Eli te jotka ette tule raskaaksi nykymiehelle vaihtakaa miestä.
Exälleni oli kova paikka, koska suurin haaveeni oli saada lapsia. Emme kyllä asiasta jutelleet silloin kun aloimme seurustelemaan, mutta olinkin silloin vasta 16-vuotias ja koulut kesken ym. Sitten kun aloin 24-vuotiaana puhumaan, että olisi kiva saada vauva sitten kun olen ollut pari vuotta tässä töissä. Mies sanoi "mietitään sitten, kun ollaan jotain 37-vuotiaita". Olin ihan järkyttynyt. Siis että odottaisin yli 10 vuotta. Hälytyskellot alkoi soida. Lisäksi omassa suvussa on lapsettomuutta. Tiesin, etten voi odottaa. Onneksi löysin hyvän miehen ja sain lapsia. Exäni on edelleen lapseton, lähenee 40 v ikää. En tiedä onko omasta tahdostaan, mutta ainakin saa miettimään, olisinko edelleen lapseton jos olisin jäänyt.
Aihe on herättänyt paljon keskustelua. Kiitos teille jotka jaatte ajatuksenne ja mielipiteenne asiallisesti. Hyviä pohdintoja ja monille käynyt myös hyvin, itse keskityn näihin positiivisiin kommentteihin.
Näitä ihmisiä en ymmärrä ketkä saavat jotain tyydytystä siitä, että tulevat solvaamaan tuntemattomia ihmisiä ja heidän lapsihaaveita. Kai se kertoo teistä jotain enemmän. Jos kukaan ei niitä lapsia enää tee niin kuinkas tämä yhteiskunta pyörii ja kuka maksaa verot ja meidän eläkkeet.
Vela N39 kirjoitti:
Masentava ketju. Ihan kuin elämä ei olisi mitään muuta kuin lisääntyminen.
En ymmärrä, mutta ei onneksi tarvikaan.
Onneksi et, tekis liian kipeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi neuvo ap:lle: Jos nyt et parin-kolmen vuoden sisällä löydä miestä, jonka kanssa perustat perheen, niin hanki lapsi yksin hedelmöityshoidolla. Älä jää odottelemaan liian pitkäksi aikaa. Et ikinä tule katumaan päätöstä hankkia lapsi, mutta sitä kadut, jos jäät odottelemaan jotakin ja aika ajaakin ohi.
Esitän eriävän mielipiteeni; lasten hankkimistakin voi kyllä katua. Mutta ihan varmasti katuu jos jättää hankkimatta, koska silloin voi pitää sen ruusuisen mielikuvan lapsensaamisesta.
Epäsuosittu mielipide: Ihminen, joka katuu omaa lastaan ei ole ihan tasapainoinen ja terve ihminen. Kyseessä on todennäköisesti jotakin muuta mielenterveyden ja tunne-elämän ongelmaa, joka heijastuu lapseen tällaisina ajatuksina. Jos tavallinen, mieleltään terve ja suht tasapainoinen aikuinen hankkiutuu raskaaksi ja päättää pitää lapsen, mutta sitten jälkikäteen alkaa harmitella ja katua lapsensa saamista, ei kaikki ole pääkopassa ihan kohdallaan. Se omaan lapseen syntyvä tunneside on niin voimakas etenkin naisilla, että sitä on vaikea edes yrittää selittää lapsettomalle ihmiselle.
Tilanne on tietenkin eri silloin, jos lapsi on saanut alkunsa traumaattisissa olosuhteissa esim. raiskauksessa tai äiti on itsekin hyvin nuori ja tunne-elämältään kehittymätön, eikä vanhemmille ole ollut tarjolla minkäänlaista tukea lähipiirin tai yhteiskunnan taholta raskauden aikana.
En oikein ymmärrä, mikä on pointtisi. Ehkä se, että ne kaikki jotka toteavat että heillä ei koskaan ole ollut mitään haasteita mielialan kanssa, ovat jaksavia, energisiä ja tavallisia (tykkäävät vain tavallisista asioista) voivat turvassa hankkia lapsen ja ajatella että kyllä se sitten on elämää suurempi rakkaus, koska minä olen normaali.
Tulee vaan nyt mieleen, että moniko suomalainen lisääntymisiässä oleva nainen voi rehellisesti väittää että on mielestään täysin tavallinen, aina ollut tasapainoinen, ei mitään tunne-elämän ongelmia, ei pienimpiäkään traumoja, ei mielialahaasteita, hormonitasapaino aina ollut täydellinen (häiriöt siinä voivat tehdä kaikenlaista mielenterveydelle). Ja jos voi väittää, onko sittenkään turvassa välttämättä synnytystraumoilta ja synnytyksen jälkeiseltä masennukselta?
Kommenttisi kuulostaa todella normittavalta : jos on normaali niin tunnet näissä elämän tilanteissa tasan tarkkaan näin ja näin, koska niin kävi minullakin. Jos et, olet sairas ja saastaa ja olisi syytä hävetä sitä että ei ole tarpeeksi normaali.
Eikä tuo kommentoija ota huomioon sitä että lasten katuminen ei tarkoita sitä etteikö lapseen voisi silti olla voimakas tunneside. Lasta voi rakastaa yltiöpäisesti ja silti ajatella että elämä olisi parempaa kun olisi jättänyt sen/ne tekemättä.
Nykyään katson vierestä säälivänä ystävääni. Hän sai esikoisensa, joka oli vahinko. Olivat tunteneet lapsen isän kanssa kuukauden kun huomasi olevansa raskaana. Pitivät kuitenkin lapsen, mutta parisuhde oli varmasti haastava kun siihen tuli niin nopeasti se lapsi. Oli myös huonot tukiverkot ja synnytys oli traumaattinen ja vaikea. Ystäväni mietti monta vuotta haluaako enää lisää lapsia.
Päällimmäisenä mietinnässä painoi juuri huonot tukiverkot ja traumaattinen synnytys . Lapsiperhe-elämä koettiin rankkana jo yhden lapsen kanssa. Sitten ajattelivat, että jos nyt tekisi vielä toisen lapsen, olisipa sisarus esikoiselle. Ikäeroa ehti tulla lähes viisi vuotta.
Toisen lapsen vauva-aikana ystäväni masentui pahasti. Tukiverkot edelleen todella huonot ja ei vain kestänyt kun vauva oli hankala. Oli aika vaikeaa katsoa vierestä tätä keissiä. Tuo toinen lapsi on nykyäänkin jotenkin todella hankala, en tiedä vaikuttaako äidin masennus. Lapsi on mm. todella itkuinen yhä edelleen 4 vuotiaana. Tukiverkoista valitetaan vieläkin. Kaivataan omaa aikaa. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä edelleen, että toinen lapsi tehtiin tosiaankin sillä perusteella, että olisi sisarus esikoiselle. Eivät muuten ole läheisiä.
Joten kyllä, jotkut voivat tosiaankin katua lastaan .
Mikset sinä ystävänä ole tukiverkkona?
Kulttuuri on muuttunut ja vapautunut. On ihan ok tajuta ja sanoa että hei, en muuten haluakaan sitä perinteistä lapsiperhe-elämää. Vanhempani menivät v. 1978 20-vuotiaina naimisiin ja saivat 9 kk päästä ensimmäisen lapsensa. Meitä sisaruksia tuli lopulta kolme. Niin kuulemma kuului elää, ei edes harkittu muuta.
Minä taas tajusin jo hyvin nuorena että olen aromanttinen aseksuaali. Olisin ollut todella onneton jos olisin ympäristön painostuksesta lyönyt jonkun kanssa hynttyyt yhteen ja pukannut jälkikasvua pihalle. Ehkä en olisi selvinnyt henkisesti - tai hengissä. Nuorempana minulla ei ollut vielä sanoja suuntaumukselleni, joten helpotus oli suuri kun tajusin etten ole ainoa laatuani ja että saan olla tällainen kuin olen. Nyt 40v. ja niin onnellinen yksin (en kuitenkaan yksinäinen, ystäviä on).
Monella muullakin on varmaan sama tarina. Vihdoinkin voidaan sanoa rehellisesti että ei lapsia ikinä, kiitos.