Kertokaa onnistuneista avioeroista! Miten elämänne parani avioeron johdosta?

Jos se on välttämätön, niin ei siinä mitään, sitten tilanne paranee. Suomessa on niin hyvä infrastruktuuri, lämpimät talot ja juoksevat vedet, että kyllä yksi aikuinen riittää perheessä. Kun lapset on pieniä, oma aika on kortilla ja voi olla väsyttävääkin, mutta kun ne vähän kasvavat niin kaikki on rentoa. Oma tupa ja oma lupa. Luksusta on jos lapset ovat välillä isällään tai on muita tukiverkkoja.

Olin joka päivä onnellinen tullessani töistä kotiin, heti kun ex oli muuttanut pois. Oli paljon vähemmän kotitöitä, koska ex ei siivonnut ikinä mutta levitti tavaransa ja kuraa kengissään joka paikkaan. Hän ei myöskään ollut enää huutamassa lapsille. Eikä viikonloppuisin tarvinnut mennä anoppilaan kakun kanssa. Ero osoittautui hyväksi ratkaisuksi.

No ainakaan ei enää tarvitse miettiä tappaako itsensä että pääsee toisesta eroon. Tietysti rahaa on enemmän, kukaan ei petä, ei hauku, saan syödä mitä halua ja missä tahansa kohtaa kotiani, mennä miten haluan, kukaan ei hauku ulkonäköäni, kukaan ei valvota, kukaan ei uhkaile väkivallalla, vihaa lapsiani, kukaan ei velkaannuta minua, elämä ei ole päivittäistä kärsimystä enää.

Minulla oli nuorena solmittu liitto, kesti yli 10 vuotta, vaativan ihmisen kanssa. Elämänlaatu parani 100% kun pääsin eroon hänestä, joka oli alun alkaenkin aivan väärä ihminen minulle. Olen kiltti tyttö, joka on kasvatettu miellyttämään, se on ihan ok, jos kukaan ei käytä sitä hyväksi. Olin aivan väsynyt miellyttämään puolisoani ja hyppäämään hänen pillin mukaan, kun hän huomasi tämän heikkouteni. 

Onneksi jossain vaiheessa ymmärsin että minua käytetään hyväksi ja sain voimia hankkiutua hänestä eroon. Se oli vaikeaa, mutta se kannatti.

Kukaan ei kulkenut perässäni pohtimassa, mitä kaikkea tein väärin...

Esim: pitikö sun siivota, eikö sun pitänyt ostaa x-merkin juustoa, Ai katsoitko sä tätä hömppäohjelmaa, joko sä menet nukkumaan/et kai sä vielä mene nukkumaan, lista töistäni ja tekemättömyyksistäni oli loputon.

Ensimmäisiä asioita mitä tein kotonani, oli koota kirjahylly. Kuusiokoloavaimella, käsin. Koska meillä on yhteisiä lapsia, en päässyt ihan kokonaan kesästä ja eksä sanoi kokoamisestani "akkukäyttöisellä vääntimellä se olisi ollut nopeampaa".

Varmaan oli oikeassa, mutta kun sillä ei ollut mitään väliä!

Mulla ainakin jäi ihan kamalasti energiaa, kun jäi se jatkuva pohtiminen pois mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin tai miten milloinkin tein asioita väärin, väärässä järjestyksessä tai muuten vain kommentoimisen arvoisesti.

Eksäni oli manspeinaaja. Pahin kaikista.

Vaihdoin samoihin aikoihin työpaikan parempipalkkaiseen, niin ei tule taloudellistakaan negatiivista vaikutusta. Kannattaa laittaa verkot vesille sen suhteen.

Se on aivan mieletön parannus elämänlaatuun, kun ei kulu enää energiaa riitelyyn, ärtymykseen ja kivireen vetämiseen perässä. Kaikki on niin helppoa, mutkatonta ja kevyttä. :) Mun exällä oli myös tapana lytätä mua kaikissa asioissa, joten itsetuntonikin oli aika pohjalla. Nyt kun kukaan ei lyttää, ja ystävät ja töissä kollegat ja pomo kehuvat, on mun itsetuntokin jo parantunut huomattavasti.

Kukaan ei kyttää töistä kotiin tuloa kellon kanssa verhojen raossa, eikä huorittele. Ei nälvi ja arvostele kaikista asioista, ei vaadi "tiputtamaan p..lua tänne, tai sitten tapahtuu jotain". Eikä vihjaile lasten olevan jonkun muun kuin hänen.

Et kertonut onko teillä lapsia tai minkä ikäisiä olette.

Mutta luulin, että ydinperhe oli ihanne ja pidin siitä kiinni, kunnes en enää jaksanut.

Ensimmäisellä viikolla uudessa kodissa tajusin, että lapsista lähtee ääntä. Sisarukset nauroivat ja lauloivat yhdessä, vitsailivat ja tekivät jotain keittiössä keskenään.

Meidän perhe oli oli ollut rikki, ja lapsetkin ymmärsivät ettei iskää kannattanut ärsyttää olemassaolollaan.

Miehestä tuli kyllä ihan kelpo vanhempi, kunhan ei tarvinnut olla lastensa kanssa liikaa tekemisissä. Luultavasti hän oli myös se mies, joka itki baarissa sitä, miten häntä niin kovin vieraannutetaan omista lapsistaan...

Vierailija kirjoitti:

Olin joka päivä onnellinen tullessani töistä kotiin, heti kun ex oli muuttanut pois. Oli paljon vähemmän kotitöitä, koska ex ei siivonnut ikinä mutta levitti tavaransa ja kuraa kengissään joka paikkaan. Hän ei myöskään ollut enää huutamassa lapsille. Eikä viikonloppuisin tarvinnut mennä anoppilaan kakun kanssa. Ero osoittautui hyväksi ratkaisuksi.

Hyvä että pääsit vaimostasi eroon.

olen alkanut käymään paikallisesa laulamassa karaokea sieltä saan aina jonkun saattajan kun tarjoon kaljan.

Yksi huollettava vähemmän. Taloudellisesti ei vaikutusta puoleen eikä toiseen. Ei virtahepoa olohuoneessa -lasten isä on alkoholisti. Ei viinaa, ei petettyjä lupauksia. Ei valtavaa huolta ja ahdistusta. No ne ei ole poistuneet kokonaan koskaan, mutta vähin erin olen saanut henkisen vapauden takaisin.

Taloudellisesta näkökulmasta kannattaa muuten huomioida se, että vaikka talouden ruokakulut maksettaisiin parisuhteessa puoliksi, niin mies usein syö 75% siitä ruuasta ja miesten takia usein myös pitää olla kalliimpaa ruokaa (jotain pihvejä jne.). Miesten vaatteet on isoja ja pesukonetta pitää pyörittää usein. Ei tarvi olla mitään autoa, millä voi naapureille lesota, vaan naiselle riittää halvempikin kulkemiseen. Neliöitä voi yhdellä olla vähemmän. En itse tarvi mitään maksukanavia, kallista nettiliittymää jne., vaan ihan perus riittää.

Toki riippuu tapauksesta, mutta jos nainen maksaa parisuhteessa puolet kaikista kuluista, niin eron jälkeen voi olla, että naiselle jää vähemmän maksettavaa, kuin mitä hänen osuutensa oli parisuhteessa ollessa. Itselleni kävi näin.

Olin vuosia aviossa miehen kanssa, joka ei ymmärtänyt olevansa mieleltään sairas.  Hän ei hakeutunut hoitoon, vaikka monta kertaa pyysin. Oli paljon kaikenlaista outoa, ja myös minun lähtöni estämistä, kun yritin puhua että joko hoitoon tai alamme keskustella avioerosta. Kumpikaan ei tullut hänestä kysymykseenkään, ja mitään sairautta ei ollut. Onneksi siinä liitossa ei ollut varsinaista fyysistä väkivaltaa, että olisi tarvinnut pelätä sitä. Alkoholi kuului kuvioon myös tiettyinä aikoina.

Lopulta tajusin, että ydinperhe ei ole aina se onnellinen vaihtoehto, pakko oman mielenterveydenkin vuoksi ilman keskusteluita lähteä ja jos ei saada aikaan sopueroa, niin sitten on pakko vaan ottaa ohjat vaikka selän takana. Eli klassinen kämppä tyhjäksi päivän aikana ainakin omista ja lasten tavaroista. Kaiken vein, mitä olin itse ja omilla rahoillani maksanut. Ja se oli melkoinen läjä tavaraa. 

Muutimme sukulaisteni avulla yksi työpäivä mummini tyhjänä olleeseen kerrostaloneliöön (Alzheimeria sairastanut mummi oli vanhainkodissa). 

Itse lasten tapaamisjärjestelyt ja ositus olivat ihan oma lukunsa, jossa tarvitsin myös asianajajan apua. 

Exälle ei ero meinannut mennä alussa jakeluun. 

Jossain vaiheessa exkin lopulta tajusi, että ei se lääkäri tapa. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä voi hoitaa.

Alussa en antanut lapsia valvomattomiin tapaamisiin, ennen kuin mies todistetusti kävi lääkärillä (en luottanut pelkkään sanaansa ja menin itse sinne lääkärille mukaan, se oli tapaamisten ehto, sanoin että tapellaan vaikka oikeudessa, mutta silloin voi mennä vuosia siinä sodassa, että tällä tavalla pääset nopeammin näkemään lapsia) ja hänellä oli lopulta hoitosuhde. 

Tapaamiset oli omalla pihalla ja minä olin läsnä. Loppuvaiheessa tapaamiset oli meillä kotona, ja lähdin kahville tai kirjastoon. Kun ne meni hyvin, suostuin järjestelyihin, eli keskiviikkoiltaisin tapaaminen ja lopulta myös joka toinen viikonloppu. 

Myöhemmin tapasin miehen, jonka kanssa menin naimisiin, ja saimme yllätyslapsen. Olemme yhä naimisissa, nuorin on 10v. Vanhemmat lapseni ja miehen tytär on jo muuttaneet omilleen, viimeisin viime kuussa. 

Ex on yhä sinkku. Ei kuulemma uskaltaudu enää suhteisiin, kun on se sairaus. Ollaan nykyään kelvollisissa väleissä, hän on ollut meillä myös  lasten synttäri- ja joulukahveilla. 

Jos olisin jäänyt tuohon ensimmäiseen liittoon, olisin varmaan tullut hulluksi ja sekopäiseksi itsekin. Hyvä kun en jäänyt siihen noidankehään. Hyvä lapsillekin, koska nyt heillä on paljon tasapainoisempi isä, joka myöntää ettei ilman lääkettä pärjää ja Alkon ovea ei avata. 

Parani kaikilla mahdollisilla tavoilla. Olin nuori ja typerä ja menin naimisiin väkivaltaisen narkin kanssa. Hänestä eroaminen oli elämäni paras päätös. 

Mene ap, töihin niin ei tarvitse pelätä taloudellisesti. 

Menin nuorena yhteen paljon vanhemman miehen kanssa. Minulla oli huono itsetunto ja luulin etten saisi muutakaan. Parisuhteessa mies vei ja minä vikisin. Kaikki omaisuus oli hänen (vaikka olisi yhdessä ostettu), kämppä oli hänen (vaikka maksettiin vuokra yhdessä), oli alkoholinkäyttöä, pettämistä, jatkuvaa arvostelua ja kaikkea paskaa mitä ei halua enää edes miettiä.

Nykyään omanikäinen puoliso ja tuntuu että vihdoin saa kokea millainen normaali suhde on <3