Ero sen vuoksi ettei toinen tahdo lapsia koskaan

Tosi kurja tilanne, mutta kompromissia tuossa on tosiaan aika mahdoton tehdä. Mulla edessä todennäköisesti samanlainen ero. Rakastan miestäni yli kaiken ja hän myös minua, mutta minä en halua lapsia ja hän on muuttamassa mieltään asian suhteen. Kamalaltahan se tuntuu.

Lapsista on paljon murhetta. Mulla teini kipeänä ja jää jälkeen koulujutuissa. Kannattaa ottaa huomioon,että lapsista on paljon murhettakin.

Erosin samasta syystä 10 vuotta sitten. Miehelle lapset olivat täysin ehdoton ei. Nyt minulla on puoliso ja kaksi alle 5v lasta, exällä menossa toinen "vakava parisuhde" eromme jälkeen ja tulossa 4. lapsi.

Miehen ehdoton ei oli ehdoton vain minun kanssani.

Elämä on valintoja, eikä hyvää vaihtoehtoa aina ole. Silloin on valittava se vähiten huono. Kaikkea ei voi saada.

Minulla on juuri menossa ero vähän samoista syistä, tosin sillä erolla että mies olisi halunnut omien sanojensa mukaan lapsia sitten joskus, "kun tilanne on sopiva". Minä vaan en uskalla enää odottaa, kun itse haluaisin ruveta yrittämään lasta vaikka heti. Olisin itse asiassa ollut siihen valmis jo monta vuotta, mutta mies aina vain viimeisen kolmen vuoden ajan vältteli koko asiasta puhumistakaan ja sanoi, että "ei ole ajankohtaista", kun yritin ruveta puhumaan lapsista. Kaiken lisäksi mies purki kesällä seitsemän vuotta kestäneen kihlauksemme kun kertoi, ettei haluakaan mennä naimisiin. Haluaisi kyllä olla suhteessa minun kanssani, mutta naimisiin ei kuulemma halua.

Olen nyt 30v ja mies 32v, ja alunperin kun kahdeksan vuotta sitten mentiin yhteen niin lapsiasiasta ja naimisiinmenostakin puhuttiin vakavasti. Silloin mieskin väitti olvansa samaa mieltä minun kanssani, haluavansa naimisiin (ja kihloihin mentiinkin) ja silloin hänelle oli ok, kun sanoin että haluan ensimmäisen lapsen ennen kuin täytän 30v. Mutta tosiaan kävi niin, että vuodet kuluivat mutta mies ei suostunut edes puhumaan noista asioista tai suunnittelemaan mitään, ja nyt paljastui että naimisiin hän ei halua ollenkaan ja lapsia ehkä todennäköisesti vasta lähempänä neljääkymppiä.

Minulla on edelleen tunteita miestä kohtaan, ja ero surettaa todella paljon kun on niin paljon yhteisiä muistoja ja kaikkea, mutta en näe myöskään muuta vaihtoehtoa. En varmaan enää edes haluaisi/uskaltaisi tehdä lapsia tälle miehelle, koska hän on osoittanut ettei hänen sanaansa voi luottaa ja että hän ei välitä minun toiveistani ja haaveistani.

Mä tapailen miestä, joka on eronnut juuri vastaavasta syystä. Tosin hän oli se, joka niitä lapsia halusi, nainen ei. Sai seuraavan kanssa yhden lapsen, mutta suhde oli ilmeisesti sen verran riitainen, että eivät hankkineet enempää. Jälkeenpäin on kuulemma harmitellut (ja harmittelee edelleen, ainokainen on jo 20), kun ei useampaa lasta saanut. Olisi varmasti ollut hieno isä useammallekin lapselle.

Eli kyllä, se, että haaveet perheestä ja lasten hankinnasta eivät kohtaa, on riittävän hyvä syy eroon. Ketään ei kannata pakottaa vanhemmaksi eikä ketään kannata pakottaa lapsettomaksi. Se, ettei itse saa (yrittää) vaikuttaa oman elämänsä järjestämiseen, voi aiheuttaa katkeruutta myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut samassa tilanteessa ja ymmärrän täysin mitä mietit. Itse en ehkä olisi koskaan pystynyt katkaisemaan suhdetta, koska olimme niin onnellisia ja rakastin miestäni paljon. Hän oli kuitenkin minua viisaampi/varovaisempi ja tiesi varmaan, että jotenkin sen lapsen olisin siihen saanut painostettua jos olisimme jatkaneet. Mieheni ei tosiaan halunnut lisää lapsia itselleen, ikinä. Mieheni siis jätti minut ja se oli ankeinta ja raskainta aikaa, suru oli niin massiivinen. Minulla oli muutama miespuolinen ystävä, jotka olivat ilmoittautuneet jonoon jo aiemmin ja yhtä heistä aloin tapaillakin. Meitä yhdisti toive perheestä. Aikaa myöten vakiinnuimme, mutta kävi ilmi ettemme saisi lapsia ilman hoitoja. Uusi mies osoittautui aivan kullanarvoiseksi näissä lapsiasioissa, osallistui mukisematta ja joustavasti hoitoihin ja on ollut hieno, osallistuva isä meidän lapsille. Jos itselleni olisin miehen valinnut niin ex olisi ollut ilman muuta oikea minulle. Mutta perheenisäksi (perhe-elämä kestää kuitenkin 20 vuotta) on nykyinen mieheni niin paljon sopivampi ja aktiivisempi kuin exäni. Ja lapset ovat kyllä sen menetyksen arvoisia, monin verroin.

"Ilmoittautuneet jonoon" - hyi yäk, puhut todella vastenmielisesti kumppanistasi ja näistä muista kiinnostuneista miehistä. Tietääkö puolisosi, että olet vain tyytynyt häneen? Toivottavasti hän joskus löytää naisen joka rakastaa häntä aidosti, jokainen on sen arvoinen.

Ihmisellä on oikeus myös muuttaa mielipidettään, ymmärrän täysin, että moni ei tälläiseen maailmaan lapsia halua tehdä. Voisiko vaihtoehto olla jonkun kotia vailla olevan isomman lapsen ottaminen perheeseen?

Sama juttu menossa täällä, olen 30v ja haluan lapsia nyt, enkä "sitku". Erosin pitkästä suhteesta miehen epävarmuuden ja vitkuttelun (ja koko asian välttelyn) takia, ja nyt etsin miestä sillä mentaliteetilla, että miehen pitää olla varma ja halukas perustamaan perhe suht nopeasti. Sitku-miehet ja ehkä-miehet jätän suosiolla muille. Ja jos miestä ei löydy siihen mennessä kun olen 32, niin todennäköisesti hakeudun yksin hedelmöityshoitoihin.

Ettekö keskustelleet lastenhankinnasta seurusteluainana?

Vierailija kirjoitti:

Ihmisellä on oikeus myös muuttaa mielipidettään, ymmärrän täysin, että moni ei tälläiseen maailmaan lapsia halua tehdä. Voisiko vaihtoehto olla jonkun kotia vailla olevan isomman lapsen ottaminen perheeseen?

Niin että naisen pitäisi luopua itselleen kaikkein tärkeimmistä asioista ja tulevaisuudentoiveista sen takia, että mies nyt vaan muutti mieltään? No ei onnistu. Mies vaihtoon vaan, kyllä niitäkin miehiä löytyy jotka sen oma perheen haluaa.

Toive ja tarve omasta lapsesta on sen verran iso asia, ettei ketään voi vaatia luopumaan siitä. Itse en ainakaan ole valmis luopumaan siitä kenenkään miehen takia, olipa millainen mies hyvänsä. Toki miehellä on oikeus muuttaa mieltään, ja niin on naisellakin. Nainenkin voi muuttaa mieltään miehen suhteen, että en minä tätä tyyppiä haluakaan.

Onneksi teit eropäätöksen, vaikka raskasta se onkin. Mutta lapsettomaksi jääminen olisi ollut paljon raastavampaa ja kasvattanut lopulta syvän katkeruuden miestä kohtaan. Ja onneksi olet riittävän aikaisin liikkeellä, olisi paljon pahempaa olla tuossa tilanteessa esim 38-vuotiaana.

Minä tein about sinun ikäisenäsi saman päätöksen, kamalaa se oli, mutta suuntasin ajatuksiani aktiivisesti tulevien lasten toiveisiin. Pari vuotta rämmin syvissä vesissä ja etsin miestä, piti lähteä pk-seudun ulkopuolelle jotta löysin tolkkupäisiä, perhearvoja arvostavia ehdokkaita. Lopulta löysin ja nyt odotan parhaillaan meidän kolmatta lasta.

Voin kertoa, että niin raastavaa kuin se ero silloisesta miehestä olikin, jota ihan elämäni suurimpana rakkautena pidin, kalpenee se kaikki tämän nykyisen elämäni henkisen rikkauden rinnalla. Minulla on maailman ihanin perhe ja olen erittäin kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin silloin repäistä itseni irti lapsivastaisesta miehestä.

Vierailija kirjoitti:

Erosin samasta syystä 10 vuotta sitten. Miehelle lapset olivat täysin ehdoton ei. Nyt minulla on puoliso ja kaksi alle 5v lasta, exällä menossa toinen "vakava parisuhde" eromme jälkeen ja tulossa 4. lapsi.

Miehen ehdoton ei oli ehdoton vain minun kanssani.

Tämäkin on mahdollisuus joka kannattaa jokaisen lapsihaaveista kumppanin vuoksi luopuvan sisäistää. On myös mahdollista, että mies vitkuttelee asian kanssa kunnes naisen kannalta on liian myöhäistä ja hankkii sitten itse lapset nuoremman naisen kanssa.

Mulla oli aiemmassa työpaikassa pomo, joka oli eronnut vaimostaan juorujen mukaan koska eivät onnistuneet saamaan lasta. Molemmat kyllä toivoivat ja yrittivät. Eron jälkeen oli yrittänyt toisenkin naisen kanssa, mutta eivät olleet enää ehtineet saada, ikä tuli ehkä vastaan. Heille ero ja mies palasi lopulta yhteen tämän ekan naisen kanssa, jonka kanssa eivät lapsia saaneet. Ilmeisesti jonkin noin vuosikymmenen aikaa veivät nämä tapahtumat, että ei ihan tuulella käyden, mutta tiivistettynä. Ohishhhhhh

Vierailija kirjoitti:

Tosi kurja tilanne, mutta kompromissia tuossa on tosiaan aika mahdoton tehdä. Mulla edessä todennäköisesti samanlainen ero. Rakastan miestäni yli kaiken ja hän myös minua, mutta minä en halua lapsia ja hän on muuttamassa mieltään asian suhteen. Kamalaltahan se tuntuu.

Joo kyllä se niin taitaa olla että ei toisen unelman esteenä kannata olla. Sitä saattaa toinen katkeroitua vuosien varrella kun ei saanut unelmaansa toteutettua. Tsemppiä sinnekkin vaikean asian läpikäyntiin.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisellä on oikeus myös muuttaa mielipidettään, ymmärrän täysin, että moni ei tälläiseen maailmaan lapsia halua tehdä. Voisiko vaihtoehto olla jonkun kotia vailla olevan isomman lapsen ottaminen perheeseen?

Ei ole oikeutta muuttaa muelipidettä enää lasten hankkimisen jälkeen.

Meillä puolisolla oli palava hinku perheytymiseen, lapset saatiin ja parin vuoden päästä oli selvää että eivät häntä isommin kiinnosta.

Jos sielussa on joku aukko niin lapset eivät sitä taatusti täytä.

Lähipiirissä on kaksi eronnutta pariskuntaa, joissa molemmissa miehet olisivat halunneet lapsia ja naiset eivät.

Toinen naisista sai sitten lapsen uuden miehensä kanssa. Ei kait siinä, mielihän voi muuttua.

Mutta niin, lapsiasia on kyllä varmasti sellainen että jos toinen ehdottomasti tahtoo ja toinen ehdottomasti ei, nii n ei siinä ole kuin yksi vaihtoehto - eli erota.

Jotkut kommentit saattavat vähän olla kärkeviä, kun näin itsestäkin velana saattaa äkkiä tuntua että miksi erota hyvästä suhteesta niinkin mitättömästä asiasta kuin lapset. Mutta jos se on tärkeää, niin se on.

Vaikka kipeää ero tekeekin, niin tämä on niin iso asia, että kannattaa erota. Eiköhän kaikilla ole suhteiden päättymisen jälkeen ollut tuollaisia tunteita ja pelkoja, että löytääkö enää ketää sopivaa itselleen ja kas kummaa, sieltä jostain eteen tulee vielä uusi kumppani.

Oma tilanteeni oli se, että ex mieheni päättikin haluta lapsia ja minä en lapsia halunnut. Ero oli ainoa oikea ratkaisu, vaikka silloin se tuntui maailmanlopulta ja etten tuosta ikinä pääsisi yli. Nyt kumpikin onnellisia tahoillaan ja saaneet sen mitä ovat halunneet. Joskus irti päästäminen voi olla parasta mitä voit toiselle tehdä, rakkaudesta huolimatta tai ehkä nimenomaan rakkauden takia.

Joo nämä vitkuttelevat sitku-miehet on kyllä rasittavia. Ymmärrän, että joskus 22v:nä ollaan sitä mieltä, että sitku, mutta kyllä kolmekymppisenä pitäisi jo tietää ja osata vastata, tai ainakin antaa jonkinlainen realistinen aikajana sille asialle. Raskautuminenkin voi kestää pitkään, joten ei sitä auta odotella johonkin 35v:n asti ja ajatella että sitten se tärppää ekasta..

Tällaisia kaveripariskuntia on meilläkin useita ja nyt kun me olemme ensimmäisinä raskaana, niin kyllä ovat tyttöystävät, avovaimot ja vaimot tulleet minun juttusilleni KAIKISSA kekkereissä ja illanistujaisissa, että "niin mites se teillä sitten onnistui, kauanko teillä meni, miten päädyitte alkaa yrittää, mitä miehesi on mieltä?". Ja ovat silminnähden stressaantuneita siitä, kun heidän miehensä vain jahkailevat ja keksivät tekosyitä, miksei tarvitsisi alkaa yrittää. Ja minua niin riepoo tämä miesten sitku-asenne. Olisin itse laittanut miehen samantien vaihtoon, jos olisi ruvennut änkyttää siinä vaiheessa, kun asia oli meille ajankotainen.

Onhan se iso asia ja pelottava ja stressaava, enkä tiedä miltä tuleva perhe-elämä sitten joskus näyttää, mutta ei sitä auta jahkailemaan ruveta.

Oikean päätöksen teit. Työtoveri teki "puolison mieliksi" lapsen, ja sanoo nykyäänkin ihan suoraan ettei lapset kiinnosta. Teki mieli kysyä että onko kertonut lapselle ihan suoraan ettei ole tästä kiinnostunut? En viitsi kuitenkaan kysyä.

Meille naisille aina tuputetaan sitä uskomusta että uuden parisuhteen löytäminen olisi jotenkin huippuvaikeaa. Itse olin 28 kun erosin, ja sain kuulla että olen iäkäs ja tuskin löydän ketään uutta. Kyllä maailmassa ihmisiä riittää. Toki voi olla ihan ok että ap lähtee selvittelemään että kuinka lapsen hankintaprosessi itsenäiselle naiselle sitten etenisi, siinä samalla kun käynnistelee deittailua.