Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?
Olen kertakaikkisen turhautunut uusperheellisyyteen. Pelkäsin omaa sopeutumattomuttani jo siinä vaiheessa kun tähän kelkkaan lähdin, ja nyt varmaan lentää kuraa niskaan, mutta jotenkin ajattelin että sopeudun lopulta. Muutama vuosi menikin ihan ok, mutta kun oma lapsi aikuistui ja muutti pois niin nyt tämä on muuttunut sietämättömäksi.
Miehen lapset sinänsä ovat ihan ok ja mukavia, mutta en kertakaikkiaan meinaa kestää kun ovat täällä joka toinen viikonloppu ja lomilla tietty enemmänkin. Olen koittanut järjestää nuo viikonloput täyteen omia menoja ja harrastuksia, mutta se ei sovi miehelle vaan hän mököttää kun en ole paikalla ja läsnä. Ahdistus kasvaa ja kasvaa eikä keskusteluista huolimatta tunnu löytyvän mitään keskitietä. Tykkään miehestä valtavasti ja kun olemme kahdestaan, niin kaikki on todella hyvin enkä hänestä haluaisi luopua. En vaan tiedä pystynkö odottamaan seuraavia 10 vuotta että miehen lapset eivät meillä enää niin notkuisi. Jos jostain syystä tänne muuttaisivat, niin lähtisin saman tien. Nyt kuitenkin verrattain vähän ovat niin mietin saisinko jotenkin sopeutettua itseni tähän vai pitäisikö vaan lähteä
Kommentit (1149)
Vierailija kirjoitti:
Mä elän uusperheessä ja minusta tuntuu, että mies on paljon tiukempi minun lapsiani kohtaan kuin omaansa. Hänen vuoroviikkotyttärensä on prinsessa, jota me muut palvelemme ja viihdytämme, kun hän on meillä.
Osittain toki johtuu siitäkin, että on nuorin ja kuopuksen asemassa sekä on meillä harvemmin kuin minun lapseni, mutta silti koen, ettei ole reilua omia lapsiani kohtaan.
Tämän kanssa kipuilen, mies ei näe asiaa näin.
Meillä oli juuri näin. Niinä viikkoina kun miehen tytär ei ollut meillä, ei voitu käydä missään, ei tehdä mitään kivaa eikä edes juuri mitään herkkujakaan olisi saanut syödä koska lapsi ei ollut paikalla ja jäisi ilman. Mies nykyään ex, ja onneksi en suostunut tekemään yhteisiä lapsia koska omia oli jo kolme edellisestä liitosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla uusperhe-elämä vakavassa harkinnassa.
Omat lapseni ovat jo aikuisia, pois kotoa muuttaneita.
Miehellä 10-vuotias, joka on puolet kuukaudesta paikalla + lomilla enemmän.
Mulla ainakin jo ajatuksen tasolla paljon sopeutumisongelmia. 😬
No ei taida kannattaa... itselläni oli epäonnistunut uusperhe, mut mitä lapsiin tulee, kaikki lapset ovat rikkaus, elävät ainutlaatuista lapsuuttaan ja ainoa mitä ansaitsevat, on että heidän kodissaan, kodeissaan he ovat ilon aihe. Jos se ei onnistu, ei oo oikein lapsia kohtaan uusperhe. Ja lapset on harvoin ongelma, kyse on joko parisuhteen toimimattomuudesta ja aikuisuuden puutteesta ja vanhempien omista haasteista, joita kannattais käsitellä terapiassa. Perhe jossa lapsi on rasite, on sairas perhe, eikä siellä kukaan voi voida hyvin, eikä rakkaus sellaisessa perheessä elä.
Vierailija kirjoitti:
n. 10 minuuttia sen jälkeen kun tapasimme naisystävän kanssa ensimmäistä kertaa siten että lapset olivat mukana.
Miksi? Käyttäytyivätkö ne lapset huonosti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa, kun tajusin, että en voi suunnitella mitään, kun viikonloppuvuorot vaihtuvat vähän väliä. Harkitsen miehen jättämistä. Hän murtuu, tiedän.
Minulla oli samanlainen ongelma. Puolisoni ("Liisa") ja hänen exänsä ("Mikko") lapsella oli lastenvalvojalla sovittu vuoroviikkosysteemi. Eihän se kuitenkaan niin toiminut. Koskaan en voinut tietää, milloin lapsi tulee meille tai milloin lähtee. Liisa ei koskaan kertonut etukäteen minulle näistä asioista, eikä tietenkään kysynyt käykö minulle. Tästä asiasta riitelimme usein.
Ehkä yksi raivostuttavimmista tilanteista oli, kun minun ja Liisan piti lähteä serkkuni mökille muutaman kymmenen kilometrin päähän. Tämä oli oikeasti sovittu jo hyvissä ajoin. Ihmettelin, kun Liisa ei valmistautunut lainkaan. Juuri kun olin sanomassa hänelle, että meidän pitää lähteä, ovikello soi. Silloin tajusin mikä homman nimi oli. Päässä oikein kilahti, mutta avasin oven. Siellähän se lapsi oli. Lähdin mökille samalla oven avauksella ja palasin vasta seuraavana päivänä. Lapsi oli edelleen meillä. Tästäkin koko tilanteesta väänsimme myöhemmin.
En ymmärrä, miksi muutin Liisan, nykyään ex-puolisoni, kanssa samaan asuntoon, vaikka sama meno oli jo ennen yhteenmuuttoa. En vain jostain syystä tajunnut asiaa aikaisemmin. Liisa oli itsekin selvästi ahdistunut tilanteesta koska ei pystynyt suunnittelemaan etukäteen mitään. Tai kyllähän hän ja minä suunnittelimme, mutta hyvin usein suunnitelmat menivät vituiksi. Liisa ei vain halunnut sanoa Mikolle ei. Liisa usein vertasi minua Mikkoon ja kertoi, kuinka Mikko teki monet asiat minua paremmin. En tajua miten kestin sitä paskaa vuoden verran.
Tuttua itsellenikin tuo tapaamisaikojen jatkuva muuttelu, ja niin ettei minulta juuri kyselty. Kun yksi odottamani yhteinen viikonloppu meni jälleen siihen, että miehen lapsi tulikin hänelle taas ylimääräiseksi viikonlopuksi, nostin asian esiin etten voi jatkaa enää näin. Toisen lapsen kanssa on ok viettää aikaa välillä, mutta jos pääasiallisesti alkaa olla sitä, ettei niitä kaksistaan vietettäviä viikonloppuja ole, niin kyllä se parisuhde alkaa kärsiä.
AP:n ja muiden ketjun kaltaisten naisten takia olin mieluummin yksin, kuin lastani vihaavan ihmisen kanssa. Aloin seurustelemaan vasta kun lapsi on oli 19v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ratkaistiin uusperheen ongelmat sillä, että päätettiin olla muuttamatta yhteen ennen kuin lapset lähtevät maailmalle. Molemmat hoitaa omat lapsensa miten parhaaksi näkee. Yhdessä ollaan oltu yli kymmenen vuotta ja siitäkin naimisissa viisi, parin vuoden päästä kun viimeisetkin on potkittu pihalle niin voidaan katsella yhteistä kotia.
Sama meillä. Minulla ja miehelläni on kummallakin omia lapsia. Asumme kumpikin omassa kodissamme, joten ei juurikaan tule sellaista tilannetta, että toisen lapset alkaisivat ärsyttää tai stressata. Tämä on toiminut oikein hyvin. On aivan mahdollista, että muutamme yhteen sitten, kun lapset ovat lentäneet pois pesästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa, kun tajusin, että en voi suunnitella mitään, kun viikonloppuvuorot vaihtuvat vähän väliä. Harkitsen miehen jättämistä. Hän murtuu, tiedän.
Minulla oli samanlainen ongelma. Puolisoni ("Liisa") ja hänen exänsä ("Mikko") lapsella oli lastenvalvojalla sovittu vuoroviikkosysteemi. Eihän se kuitenkaan niin toiminut. Koskaan en voinut tietää, milloin lapsi tulee meille tai milloin lähtee. Liisa ei koskaan kertonut etukäteen minulle näistä asioista, eikä tietenkään kysynyt käykö minulle. Tästä asiasta riitelimme usein.
Ehkä yksi raivostuttavimmista tilanteista oli, kun minun ja Liisan piti lähteä serkkuni mökille muutaman kymmenen kilometrin päähän. Tämä oli oikeasti sovittu jo hyvissä ajoin. Ihmettelin, kun Liisa ei valmistautunut lainkaan. Juuri kun olin sanomassa hänelle, että meidän pitää lähteä, ovikello soi. Silloin tajusin mikä homman nimi oli. Päässä oikein kilahti, mutta avasin oven. Siellähän se lapsi oli. Lähdin mökille samalla oven avauksella ja palasin vasta seuraavana päivänä. Lapsi oli edelleen meillä. Tästäkin koko tilanteesta väänsimme myöhemmin.
En ymmärrä, miksi muutin Liisan, nykyään ex-puolisoni, kanssa samaan asuntoon, vaikka sama meno oli jo ennen yhteenmuuttoa. En vain jostain syystä tajunnut asiaa aikaisemmin. Liisa oli itsekin selvästi ahdistunut tilanteesta koska ei pystynyt suunnittelemaan etukäteen mitään. Tai kyllähän hän ja minä suunnittelimme, mutta hyvin usein suunnitelmat menivät vituiksi. Liisa ei vain halunnut sanoa Mikolle ei. Liisa usein vertasi minua Mikkoon ja kertoi, kuinka Mikko teki monet asiat minua paremmin. En tajua miten kestin sitä paskaa vuoden verran.
Tuttua itsellenikin tuo tapaamisaikojen jatkuva muuttelu, ja niin ettei minulta juuri kyselty. Kun yksi odottamani yhteinen viikonloppu meni jälleen siihen, että miehen lapsi tulikin hänelle taas ylimääräiseksi viikonlopuksi, nostin asian esiin etten voi jatkaa enää näin. Toisen lapsen kanssa on ok viettää aikaa välillä, mutta jos pääasiallisesti alkaa olla sitä, ettei niitä kaksistaan vietettäviä viikonloppuja ole, niin kyllä se parisuhde alkaa kärsiä.
En ole huomannut parisuhteen kärsivän, vaikka lapsetonta viikonloppua ei ole ollut kertaakaan lasten syntymän jälkeen. Kolme lasta, vanhin 15,
seuraava 11 ja nuorin 7.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa, kun tajusin, että en voi suunnitella mitään, kun viikonloppuvuorot vaihtuvat vähän väliä. Harkitsen miehen jättämistä. Hän murtuu, tiedän.
Minulla oli samanlainen ongelma. Puolisoni ("Liisa") ja hänen exänsä ("Mikko") lapsella oli lastenvalvojalla sovittu vuoroviikkosysteemi. Eihän se kuitenkaan niin toiminut. Koskaan en voinut tietää, milloin lapsi tulee meille tai milloin lähtee. Liisa ei koskaan kertonut etukäteen minulle näistä asioista, eikä tietenkään kysynyt käykö minulle. Tästä asiasta riitelimme usein.
Ehkä yksi raivostuttavimmista tilanteista oli, kun minun ja Liisan piti lähteä serkkuni mökille muutaman kymmenen kilometrin päähän. Tämä oli oikeasti sovittu jo hyvissä ajoin. Ihmettelin, kun Liisa ei valmistautunut lainkaan. Juuri kun olin sanomassa hänelle, että meidän pitää lähteä, ovikello soi. Silloin tajusin mikä homman nimi oli. Päässä oikein kilahti, mutta avasin oven. Siellähän se lapsi oli. Lähdin mökille samalla oven avauksella ja palasin vasta seuraavana päivänä. Lapsi oli edelleen meillä. Tästäkin koko tilanteesta väänsimme myöhemmin.
En ymmärrä, miksi muutin Liisan, nykyään ex-puolisoni, kanssa samaan asuntoon, vaikka sama meno oli jo ennen yhteenmuuttoa. En vain jostain syystä tajunnut asiaa aikaisemmin. Liisa oli itsekin selvästi ahdistunut tilanteesta koska ei pystynyt suunnittelemaan etukäteen mitään. Tai kyllähän hän ja minä suunnittelimme, mutta hyvin usein suunnitelmat menivät vituiksi. Liisa ei vain halunnut sanoa Mikolle ei. Liisa usein vertasi minua Mikkoon ja kertoi, kuinka Mikko teki monet asiat minua paremmin. En tajua miten kestin sitä paskaa vuoden verran.
Tuttua itsellenikin tuo tapaamisaikojen jatkuva muuttelu, ja niin ettei minulta juuri kyselty. Kun yksi odottamani yhteinen viikonloppu meni jälleen siihen, että miehen lapsi tulikin hänelle taas ylimääräiseksi viikonlopuksi, nostin asian esiin etten voi jatkaa enää näin. Toisen lapsen kanssa on ok viettää aikaa välillä, mutta jos pääasiallisesti alkaa olla sitä, ettei niitä kaksistaan vietettäviä viikonloppuja ole, niin kyllä se parisuhde alkaa kärsiä.
Miten se on ongelma? Etkö rakasta lapsia vai ainoastaan omiaasi?
Ei kai yksi lapsi ole ongelma, vie sen mummolaan tai lyö rahaa kouraan ja lähettää vähäksi aikaa kaupungille jos on sellainen tilanne, että on ihan pakko päästä viettämään aikaa kahdestaan ja lipittelemään viiniä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa, kun tajusin, että en voi suunnitella mitään, kun viikonloppuvuorot vaihtuvat vähän väliä. Harkitsen miehen jättämistä. Hän murtuu, tiedän.
Minulla oli samanlainen ongelma. Puolisoni ("Liisa") ja hänen exänsä ("Mikko") lapsella oli lastenvalvojalla sovittu vuoroviikkosysteemi. Eihän se kuitenkaan niin toiminut. Koskaan en voinut tietää, milloin lapsi tulee meille tai milloin lähtee. Liisa ei koskaan kertonut etukäteen minulle näistä asioista, eikä tietenkään kysynyt käykö minulle. Tästä asiasta riitelimme usein.
Ehkä yksi raivostuttavimmista tilanteista oli, kun minun ja Liisan piti lähteä serkkuni mökille muutaman kymmenen kilometrin päähän. Tämä oli oikeasti sovittu jo hyvissä ajoin. Ihmettelin, kun Liisa ei valmistautunut lainkaan. Juuri kun olin sanomassa hänelle, että meidän pitää lähteä, ovikello soi. Silloin tajusin mikä homman nimi oli. Päässä oikein kilahti, mutta avasin oven. Siellähän se lapsi oli. Lähdin mökille samalla oven avauksella ja palasin vasta seuraavana päivänä. Lapsi oli edelleen meillä. Tästäkin koko tilanteesta väänsimme myöhemmin.
En ymmärrä, miksi muutin Liisan, nykyään ex-puolisoni, kanssa samaan asuntoon, vaikka sama meno oli jo ennen yhteenmuuttoa. En vain jostain syystä tajunnut asiaa aikaisemmin. Liisa oli itsekin selvästi ahdistunut tilanteesta koska ei pystynyt suunnittelemaan etukäteen mitään. Tai kyllähän hän ja minä suunnittelimme, mutta hyvin usein suunnitelmat menivät vituiksi. Liisa ei vain halunnut sanoa Mikolle ei. Liisa usein vertasi minua Mikkoon ja kertoi, kuinka Mikko teki monet asiat minua paremmin. En tajua miten kestin sitä paskaa vuoden verran.
Tuttua itsellenikin tuo tapaamisaikojen jatkuva muuttelu, ja niin ettei minulta juuri kyselty. Kun yksi odottamani yhteinen viikonloppu meni jälleen siihen, että miehen lapsi tulikin hänelle taas ylimääräiseksi viikonlopuksi, nostin asian esiin etten voi jatkaa enää näin. Toisen lapsen kanssa on ok viettää aikaa välillä, mutta jos pääasiallisesti alkaa olla sitä, ettei niitä kaksistaan vietettäviä viikonloppuja ole, niin kyllä se parisuhde alkaa kärsiä.
En ole huomannut parisuhteen kärsivän, vaikka lapsetonta viikonloppua ei ole ollut kertaakaan lasten syntymän jälkeen. Kolme lasta, vanhin 15,
seuraava 11 ja nuorin 7.
Jos olette ydinperhe, niin teillä on ollut aikanaan se tutustumisvaihe kaksistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa, kun tajusin, että en voi suunnitella mitään, kun viikonloppuvuorot vaihtuvat vähän väliä. Harkitsen miehen jättämistä. Hän murtuu, tiedän.
Minulla oli samanlainen ongelma. Puolisoni ("Liisa") ja hänen exänsä ("Mikko") lapsella oli lastenvalvojalla sovittu vuoroviikkosysteemi. Eihän se kuitenkaan niin toiminut. Koskaan en voinut tietää, milloin lapsi tulee meille tai milloin lähtee. Liisa ei koskaan kertonut etukäteen minulle näistä asioista, eikä tietenkään kysynyt käykö minulle. Tästä asiasta riitelimme usein.
Ehkä yksi raivostuttavimmista tilanteista oli, kun minun ja Liisan piti lähteä serkkuni mökille muutaman kymmenen kilometrin päähän. Tämä oli oikeasti sovittu jo hyvissä ajoin. Ihmettelin, kun Liisa ei valmistautunut lainkaan. Juuri kun olin sanomassa hänelle, että meidän pitää lähteä, ovikello soi. Silloin tajusin mikä homman nimi oli. Päässä oikein kilahti, mutta avasin oven. Siellähän se lapsi oli. Lähdin mökille samalla oven avauksella ja palasin vasta seuraavana päivänä. Lapsi oli edelleen meillä. Tästäkin koko tilanteesta väänsimme myöhemmin.
En ymmärrä, miksi muutin Liisan, nykyään ex-puolisoni, kanssa samaan asuntoon, vaikka sama meno oli jo ennen yhteenmuuttoa. En vain jostain syystä tajunnut asiaa aikaisemmin. Liisa oli itsekin selvästi ahdistunut tilanteesta koska ei pystynyt suunnittelemaan etukäteen mitään. Tai kyllähän hän ja minä suunnittelimme, mutta hyvin usein suunnitelmat menivät vituiksi. Liisa ei vain halunnut sanoa Mikolle ei. Liisa usein vertasi minua Mikkoon ja kertoi, kuinka Mikko teki monet asiat minua paremmin. En tajua miten kestin sitä paskaa vuoden verran.
Tuttua itsellenikin tuo tapaamisaikojen jatkuva muuttelu, ja niin ettei minulta juuri kyselty. Kun yksi odottamani yhteinen viikonloppu meni jälleen siihen, että miehen lapsi tulikin hänelle taas ylimääräiseksi viikonlopuksi, nostin asian esiin etten voi jatkaa enää näin. Toisen lapsen kanssa on ok viettää aikaa välillä, mutta jos pääasiallisesti alkaa olla sitä, ettei niitä kaksistaan vietettäviä viikonloppuja ole, niin kyllä se parisuhde alkaa kärsiä.
Miten se on ongelma? Etkö rakasta lapsia vai ainoastaan omiaasi?
Ei kai yksi lapsi ole ongelma, vie sen mummolaan tai lyö rahaa kouraan ja lähettää vähäksi aikaa kaupungille jos on sellainen tilanne, että on ihan pakko päästä viettämään aikaa kahdestaan ja lipittelemään viiniä?
Ei, en halua suhdetta, jossa yhteistä kaksistaanolo aikaa ei ole liki lainkaan. Joten jos sitä ei ole, niin silloin täytyy miettiä, kannattaako suhdetta jatkaa.
Entäs sillä lapsella? Onko hänellä sopeutumisongelmia, vai kysyykö häneltä kukaan?[/quote]
On (luonnollisestikin) kysytty hänen ajatuksiaan asiasta.
Tarvitsen ja arvostan niin paljon omaa rauhaa ja tilaa, ja arvostan myös lapsen oikeutta omaan kotiinsa, niin olen päättänyt olla muuttamatta uusperhekuvioihin. 👍
Parempi näin, että molemmilla omat asunnot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki tuntemani uusperheäidit vihaavat kumppaniensa lapsia vaikka hymyilevät lämmintä tekohymyä lapsille.
Ymmärrän. Niin raskasta itsellänikin sietää heitä.
Se viikko kun lapset ovat pois on aina ihan eri maailmasta. Ja sen viikon vuoksi sitä sietää sen toisen.Ja vuoroviikkoäidit, älkää soitelko tarpeettomasti uusperheeseen. Antakaa rauha jos ei oikeasti ole asiaa!
Ai antakaa rauha vihata meidän lapsia viikon rauhassa?
Hyi kuinka myrkyllistä sakkia. Tuskin te olisitte tyytyväisiä siinä ydinperheessäkään, perhe on usein nimittäin juuri sellainen, kuin millaisen aikuiset siitä itse rakentavat.
Kyllä. Perheen aikuiset rakentavat. Ja sille rakennushommille on exien annettava rauha.
Kunnioitettava että uusperhe on PERHE.
Se on niiden aikuisten elämänyksikkö. Ja jos ei kunnioitusta siihen löydy, toisten kotiin...
Se koti on niiden, jotka siellä asuu. Ei muiden.
Kotirauha!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki tuntemani uusperheäidit vihaavat kumppaniensa lapsia vaikka hymyilevät lämmintä tekohymyä lapsille.
Ymmärrän. Niin raskasta itsellänikin sietää heitä.
Se viikko kun lapset ovat pois on aina ihan eri maailmasta. Ja sen viikon vuoksi sitä sietää sen toisen.Ja vuoroviikkoäidit, älkää soitelko tarpeettomasti uusperheeseen. Antakaa rauha jos ei oikeasti ole asiaa!
Ai antakaa rauha vihata meidän lapsia viikon rauhassa?
Hyi kuinka myrkyllistä sakkia. Tuskin te olisitte tyytyväisiä siinä ydinperheessäkään, perhe on usein nimittäin juuri sellainen, kuin millaisen aikuiset siitä itse rakentavat.
Kyllä. Perheen aikuiset rakentavat. Ja sille rakennushommille on exien annettava rauha.
Kunnioitettava että uusperhe on PERHE.
Se on niiden aikuisten elämänyksikkö. Ja jos ei kunnioitusta siihen löydy, toisten kotiin...
Se koti on niiden, jotka siellä asuu. Ei muiden.Kotirauha!
Exät, älkää häiritkö uusperheen elämää!
Ymmärtäkää että he ovat nyt perhe.
Ei ylimääräistä yhteydenottoa tai itsensä tyrkyttämistä exän suvun juhliin. Tai muistojen vaalimista niin että hypit nykyisen varpaille. Poista parisuhdemateriaalit netistä, viilennä sopivasti suhteita entisiin sukulaisiin.
Et voi vaalia muistojasi astumalla toisen varpaille.
Ja muistakaa jokainen puolustaa sitä perhettä mikä teillä on nyt edessänne, omaa kotianne.
No joko aloittaja lähti lätkimään, vai vieläkö kituuttaa uusioperheessä?
olethan sinä tiennyt tuon jo alusta alkaen...että lapset kuuluvat pakettiin...turha se nyt on marista ettei homma kiinnosta.
Mua yks mies vonkasi aivan selvästi lapselleen äidiksi. Vonkaus oli aivan ilmiselvää ja se olikin just tosi luotaantyöntävää. Itselläni ei ole lapsia, enkä todellakaan ala hoitamaan vieraan naisen pentua. Se on biologisen äidin tehtävä.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on 1 lapsi, ja kumppanillami 1 lapsi. Asumme yhdessä, kumppanin lapsi tulee aina viikonloppuisin meille. Silloin kumppani puuhailee lapsensa kanssa aamusta iltaan, ja tuo kovaääninen ja huomionkipeä lapsi päättää aina hyvissä ajoin aikataulun viikonlopulle, kertoo mitä tehdään ja kirjoittelee ylös viikonlopun ohjelmaa. Nauttii esiintymisestä ja vaatii meitä istumaan sohvalla kuuntelemassa kun hän laulaa/rämpyttää kitaraa. Kaikki pyörii hänen ympärillään pe-su, ja kun arki taas tulee, kumppani muuttuu hiljaiseksi ja vetäytyy omiin oloihinsa. Ei tee lapseni kanssa viikolla juuri mitään, auttaa kyllä ruuanlaitossa ja siivoaa. Mutta itseä satuttaa se kun tiedän että lapseni kokee olevansa huonompi ja vähemmän tärkeä kuin kumppanini lapsi, hänen kanssa juttelu ei tuo kumppanilleni hymyä huulille, eivätkä he ulkoile /pelaile tms yhdessä. Jos ollaan kipeinä ja kumppanin lapsi ei tule meille (vain oksennustauti) niin kumppani kiukuttelee koko viikonlopun.
Eikö sinun lapsellasi ole omaa vanhempaa, jonka kasvoille tuo hymy nousee, tai jonka kanssa pelata?
Et voi vaatia kumppaniasi rakastamaan sinun lastasi kuin lomaansa, se on aivan mahdotonta.
Mulla on kaksi lasta vuoroviikoin, enkä kyllä aio muuttaa miestä tänne sotkemaan meidän kuvioita. Seurustelen, ja miehen kanssa vieraillaan toistemme kodeissa yön yli, kun muksut ovat isällään. Mutta vaikea kuvitella, että jaksaisin katsella lasten lisäksi ketään kotonani viikosta toiseen. Ehkä aiemmasta erosta on vielä liian vähän aikaa, kun lähinnä yhdessäasumisen huonot puolet tulevat mieleen.
Minulla oli samanlainen ongelma. Puolisoni ("Liisa") ja hänen exänsä ("Mikko") lapsella oli lastenvalvojalla sovittu vuoroviikkosysteemi. Eihän se kuitenkaan niin toiminut. Koskaan en voinut tietää, milloin lapsi tulee meille tai milloin lähtee. Liisa ei koskaan kertonut etukäteen minulle näistä asioista, eikä tietenkään kysynyt käykö minulle. Tästä asiasta riitelimme usein.
Ehkä yksi raivostuttavimmista tilanteista oli, kun minun ja Liisan piti lähteä serkkuni mökille muutaman kymmenen kilometrin päähän. Tämä oli oikeasti sovittu jo hyvissä ajoin. Ihmettelin, kun Liisa ei valmistautunut lainkaan. Juuri kun olin sanomassa hänelle, että meidän pitää lähteä, ovikello soi. Silloin tajusin mikä homman nimi oli. Päässä oikein kilahti, mutta avasin oven. Siellähän se lapsi oli. Lähdin mökille samalla oven avauksella ja palasin vasta seuraavana päivänä. Lapsi oli edelleen meillä. Tästäkin koko tilanteesta väänsimme myöhemmin.
En ymmärrä, miksi muutin Liisan, nykyään ex-puolisoni, kanssa samaan asuntoon, vaikka sama meno oli jo ennen yhteenmuuttoa. En vain jostain syystä tajunnut asiaa aikaisemmin. Liisa oli itsekin selvästi ahdistunut tilanteesta koska ei pystynyt suunnittelemaan etukäteen mitään. Tai kyllähän hän ja minä suunnittelimme, mutta hyvin usein suunnitelmat menivät vituiksi. Liisa ei vain halunnut sanoa Mikolle ei. Liisa usein vertasi minua Mikkoon ja kertoi, kuinka Mikko teki monet asiat minua paremmin. En tajua miten kestin sitä paskaa vuoden verran.