Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?

Vierailija kirjoitti:

Meillä homma kaatui siihen, kun mies koki että olen mustasukkainen ja hän ei saa olla lastensa kanssa kuten haluaa. Mikä tarkoitti sitä, että joka toinen viikko minua saati parisuhdetta ei ollut olemassakaan. Lapsilla ei mitään rajoja ja pilalle hemmoteltuja. En edes sanonut usein mitään, mutta naamastani näki etten tykkää. Miehen rakkaus kuoli kun kehtasin mitään vaatia, edes alkeellisia sääntöjä tai sitä, että aikuiset voisivat edes puhua keskenään viikon aikana. Lapset oli sentään jo kouluikäisiä. Siinä vaiheessa kun toinen lukittuu kimppaan lastensa kanssa ja kokee SINUT häiriötekijänä, on peli menetetty. Tämän myötä aloin minäkin melkein inhoamaan lapsia.

Aivan sama kokemus täällä. Tosin lapsia miehellä vain yksi ja hänkin reilusti teini-ikäinen.

Oikea kohtaaminen kirjoitti:

Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.

Tähän minäkin pyrin, oikeaan kohtaamiseen.

Ap

En ikipäivänä muuta yhteen miesystäväni kanssa, en niin kauan kuin meillä on lapsia kotona. Aivan kuolleena syntynyt ajatus. Lasteni täytyy saada olla kotonaan rennosti, eikä heistä ikinä tule niin läheisiä miehen kanssa, että se onnistuisi. Lapseni ovat vältteleviä, eivätkä erityisen sosiaalisia. Sanovat, että mies on ok, mutta vetäytyvät huoneisiinsa, kun mies on meillä. Miehen lapset ovat jo täysi-ikäisiä, mutta en halua silti ängetä heidän elämäänsä. Lapset ovat enemmän tai vähemmän hukassa elämässään, vaikkakin ovat todella herttaisia.

Aika paljon riippuu lasten iästä ja luonteista myös, että miten asiat menevät. Joku ei sopeudu koskaan uusperheeseen, joku taas melko helpostikin.

Miesnäkökulma: ei olisi edes mahd. ollenkaan aloittaa tapailua tai seurustelua naisen kanssa, jolla lapsia ennestään. Minä en kotonani katselisi vieraan miehen lapsia yhtään viikonloppua. Ja kyllä on omat lapset ja avioliitto.

Ratkaistiin uusperheen ongelmat sillä, että päätettiin olla muuttamatta yhteen ennen kuin lapset lähtevät maailmalle. Molemmat hoitaa omat lapsensa miten parhaaksi näkee. Yhdessä ollaan oltu yli kymmenen vuotta ja siitäkin naimisissa viisi, parin vuoden päästä kun viimeisetkin on potkittu pihalle niin voidaan katsella yhteistä kotia.

Olen tiedostanut ihan jostain peruskoulusta asti etten hhalunnut mitään hemmetin taloja, koiria, lapsia ja kaikenlaista hevonpaskakulutusta. Ja hyvä niin sillä eihän enää edes ole mitään hyvää kulutusta edes myynnissä. Lelut on superkalliita ja huonoja ja viihde on kuollut.

Vierailija kirjoitti:

Oikea kohtaaminen kirjoitti:

Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.

Tähän minäkin pyrin, oikeaan kohtaamiseen.

Ap

Juuri näin! Miehen ja naisen aatamin aikaiseen tyyliin!

Ap

Itselläni on 1 lapsi, ja kumppanillami 1 lapsi. Asumme yhdessä, kumppanin lapsi tulee aina viikonloppuisin meille. Silloin kumppani puuhailee lapsensa kanssa aamusta iltaan, ja tuo kovaääninen ja huomionkipeä lapsi päättää aina hyvissä ajoin aikataulun viikonlopulle, kertoo mitä tehdään ja kirjoittelee ylös viikonlopun ohjelmaa. Nauttii esiintymisestä ja vaatii meitä istumaan sohvalla kuuntelemassa kun hän laulaa/rämpyttää kitaraa. Kaikki pyörii hänen ympärillään pe-su, ja kun arki taas tulee, kumppani muuttuu hiljaiseksi ja vetäytyy omiin oloihinsa. Ei tee lapseni kanssa viikolla juuri mitään, auttaa kyllä ruuanlaitossa ja siivoaa. Mutta itseä satuttaa se kun tiedän että lapseni kokee olevansa huonompi ja vähemmän tärkeä kuin kumppanini lapsi, hänen kanssa juttelu ei tuo kumppanilleni hymyä huulille, eivätkä he ulkoile /pelaile tms yhdessä. Jos ollaan kipeinä ja kumppanin lapsi ei tule meille (vain oksennustauti) niin kumppani kiukuttelee koko viikonlopun.

Itse olen lapseton, mutta satunnaisesti käynyt lukemassa eräällä somekanavalla uusperheiden juttuja. Siis siellä on ihan järkkyjä kommentteja pääosin kumppaneiden lapsista. Varsinkin siinä vaiheessa, kun saadaan sen uuden kumppanin kanssa yhteisiä lapsia, niin yhtäkkiä ne kumppanin omat lapset muuttuukin kamaliksi. Ja lisäksi alkaa hirveä vertaus omiin lapsiin.

Lisäksi paljon kommentteja, siitä miten lapsellinen kumppani tuntuukin hyväksikäyttävän lapsetonta kumppania. Esim. Aiemmin miehellä ei ole ollut varaa ottaa lapsi kuin joka toinen vkl, pienen asunnon vuoksi. Mutta uuden kumppanin kanssa onkin mahdollista ostaa isompi kämppä ja lisäksi kumppani voi myös hoitaa lasta sillä aikaa, kun itse työskentelee vähän enemmän. Eli sai kätevästi ilmaista lastenhoitoapua.

Ei kyllä toisaalta säälitä yhtään ne vanhemmat, jotka vapaaehtoisesti tollaseen kuvioon lähtevät. Varsinkin ne, jotka kertovat "hampaat irvessä sietävänsä kumppanin lapsia", siihen asti, kunnes nämä muuttavat kotoa. Siinä voikin käydä niin, että se kumppani haluaakin eron siinä kohtaa. Voi tuntua vähän katkeralta kenties siinä tapauksessa. Siksi ei kannattaisi elää mitään "sit kun -elämää." Saatikka, että "joutuu sietämään" kenenkään toisen lapsia. Ihan järkkyä ajatella näiden lasten kohtaloa. Tehkää palvelus lapsille ja erotkaa tai muuttakaa ainakin erilleen.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on 1 lapsi, ja kumppanillami 1 lapsi. Asumme yhdessä, kumppanin lapsi tulee aina viikonloppuisin meille. Silloin kumppani puuhailee lapsensa kanssa aamusta iltaan, ja tuo kovaääninen ja huomionkipeä lapsi päättää aina hyvissä ajoin aikataulun viikonlopulle, kertoo mitä tehdään ja kirjoittelee ylös viikonlopun ohjelmaa. Nauttii esiintymisestä ja vaatii meitä istumaan sohvalla kuuntelemassa kun hän laulaa/rämpyttää kitaraa. Kaikki pyörii hänen ympärillään pe-su, ja kun arki taas tulee, kumppani muuttuu hiljaiseksi ja vetäytyy omiin oloihinsa. Ei tee lapseni kanssa viikolla juuri mitään, auttaa kyllä ruuanlaitossa ja siivoaa. Mutta itseä satuttaa se kun tiedän että lapseni kokee olevansa huonompi ja vähemmän tärkeä kuin kumppanini lapsi, hänen kanssa juttelu ei tuo kumppanilleni hymyä huulille, eivätkä he ulkoile /pelaile tms yhdessä. Jos ollaan kipeinä ja kumppanin lapsi ei tule meille (vain oksennustauti) niin kumppani kiukuttelee koko viikonlopun.

Ja päätät jatkaa tässä suhteessa koska?

Koska hän on maailman ainut mies/nainen maailmassa? Koska olisi niin yksinäistä yksin?

Vierailija kirjoitti:

Mulle oli viimeinen niitti siinä kun olin maksanut exän lapsille matkan etelään all-inclusive hoidolla. Lapset luulivat että limsahanat ovat täysin rajoituksettomassa käytössä. Huomautin heitä, että kohtuudella - emme ole mitään rosvoja jotka tulevat nipistämään hotellinpitäjän pienistä katteista viimeisetkin muruset. Exän mielestä lapset olivat oikeassa. Se oli osaltani siinä.

Miksi murehdit myyjän katetta kerta palvelusta olet naksanut?

En lähde ikinä enää uusperhekuvioihin tai jos lähden, niin täytyy olla todella hyvä mies ja fiksu lasten äiti. Lapset on just sellaisia miksi vanhemmat on kasvattannut...

Minä en ole piika, ilmainen lapsenvahti enkä orja. Ei jaksa edes kirjoittaa mitä on tullut koettua...vikaa ei ole ollut lapsissa yleensä.

Pidin aina lasten puolia, oli ne omia tai kumppanin, jos isä kohteli lapsia eriarvoisesti tai äiti sekoili urakalla yms. Olin ystävällinen aikuinen, johon voi luottaa. Yritin kuunnella ja neuvoa, jos neuvoa pyydettiin ongelmissa.

Olin se turvallinen aikuinen, kun vanhemmat ei sitä ollut.

Tehtiin kaikkea kivaa yhdessä.

En halua kiintyy lapsiin, enkä muuttaa yhteen enää. Ei vaan pysty.

Älkää menkö yhteen ihmisen kanssa, jos ette pysty olemaan se yksi turvallinen aikuinen lapsen elämässä.

Älkää menkö yhteen ihmisen kanssa, joka ei pysty huolehtimaan ja kasvattamaan omia lapsia kunnolla.

Älkää menkö yhteen ihmisen kanssa, jonka exä tekee kiusaa ja yrittää hankaloittaa elämäänne.

Älkää menkö yhteen ihmisen kanssa, joka hyppää exän pillin mukaan eikä aseta rajoja.

Älkää menkö yhteen ihmisen kanssa, joka tekee selväksi, että on sun lapset ja sitten on mun lapset.

Vierailija kirjoitti:

Ratkaistiin uusperheen ongelmat sillä, että päätettiin olla muuttamatta yhteen ennen kuin lapset lähtevät maailmalle. Molemmat hoitaa omat lapsensa miten parhaaksi näkee. Yhdessä ollaan oltu yli kymmenen vuotta ja siitäkin naimisissa viisi, parin vuoden päästä kun viimeisetkin on potkittu pihalle niin voidaan katsella yhteistä kotia.

Onpa rumasti todettu lapsista: "kun viimeinenkin on potkittu pihalle". Miten omista lapsista voi noin todeta. Odotatko hartaasti tuota päivää. Surullista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ratkaistiin uusperheen ongelmat sillä, että päätettiin olla muuttamatta yhteen ennen kuin lapset lähtevät maailmalle. Molemmat hoitaa omat lapsensa miten parhaaksi näkee. Yhdessä ollaan oltu yli kymmenen vuotta ja siitäkin naimisissa viisi, parin vuoden päästä kun viimeisetkin on potkittu pihalle niin voidaan katsella yhteistä kotia.

Onpa rumasti todettu lapsista: "kun viimeinenkin on potkittu pihalle". Miten omista lapsista voi noin todeta. Odotatko hartaasti tuota päivää. Surullista.

Olen eri, mutta älä ota sanontoja niin kirjaimellisesti.

Ja kyllä minunkin mieestäni lasten on joku päivä aika lentää pesästä. Ei tee hyvä edes sille lapsele ryhtyä peräkammarinpojaksi.

Istuimme vielä autossa. Olimme vieneet juuri viikonloppuaan meillä viettäneet miehen lapset äidilleen. Ajoin, koska mies oli tapansa mukaan kännissä. Yksi lapsistani huokasi takapenkillä, että nää viikonloput on niin väsyttäviä. Mies kääntyi ja oikein sylkäisi sanat suustaan, kolme päivää juoneen punaiset silmät muljahtaen; kuule kyllä tää talo on enemmän mun lasten koti kuin teidän.

Istuin ihan hiljaa. Mietin, miten me päästäisiin täältä pois. Kokonaan. Nopeasti.

Jo aika alussa sen mahdottomuuden huomasin. En halua jakaa miestäni toisen naisen lapsen kanssa.

Miksi ne henkilöt,jotka valittavat uusperhearkea, edes ovat halunneet muuttaa yhteen henkilön kanssa,jolla on lapsi?

Siinä vaiheessa kun heräsin vaahtomuovipatjalta klaukkalalaisen rivitaloasunnon vierashuoneesta.

Vierailija kirjoitti:

Ratkaistiin uusperheen ongelmat sillä, että päätettiin olla muuttamatta yhteen ennen kuin lapset lähtevät maailmalle. Molemmat hoitaa omat lapsensa miten parhaaksi näkee. Yhdessä ollaan oltu yli kymmenen vuotta ja siitäkin naimisissa viisi, parin vuoden päästä kun viimeisetkin on potkittu pihalle niin voidaan katsella yhteistä kotia.

Uusperhe ei lopu tuohon. Ne puolison lapset tekee omia lapsia ja sitte ne lapsenlapset on teillä. Miettikääpä sitä! Kunpa tämän olisin tajunnut aikoinaan.

n. 10 minuuttia sen jälkeen kun tapasimme naisystävän kanssa ensimmäistä kertaa siten että lapset olivat mukana.