Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?
Olen kertakaikkisen turhautunut uusperheellisyyteen. Pelkäsin omaa sopeutumattomuttani jo siinä vaiheessa kun tähän kelkkaan lähdin, ja nyt varmaan lentää kuraa niskaan, mutta jotenkin ajattelin että sopeudun lopulta. Muutama vuosi menikin ihan ok, mutta kun oma lapsi aikuistui ja muutti pois niin nyt tämä on muuttunut sietämättömäksi.
Miehen lapset sinänsä ovat ihan ok ja mukavia, mutta en kertakaikkiaan meinaa kestää kun ovat täällä joka toinen viikonloppu ja lomilla tietty enemmänkin. Olen koittanut järjestää nuo viikonloput täyteen omia menoja ja harrastuksia, mutta se ei sovi miehelle vaan hän mököttää kun en ole paikalla ja läsnä. Ahdistus kasvaa ja kasvaa eikä keskusteluista huolimatta tunnu löytyvän mitään keskitietä. Tykkään miehestä valtavasti ja kun olemme kahdestaan, niin kaikki on todella hyvin enkä hänestä haluaisi luopua. En vaan tiedä pystynkö odottamaan seuraavia 10 vuotta että miehen lapset eivät meillä enää niin notkuisi. Jos jostain syystä tänne muuttaisivat, niin lähtisin saman tien. Nyt kuitenkin verrattain vähän ovat niin mietin saisinko jotenkin sopeutettua itseni tähän vai pitäisikö vaan lähteä
Kommentit (1149)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minustakaan ei ole uusperseilyyn. En vain sopeutunut vaikka eri osoitteissa asuttiin. Aikuisilla oli yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja harrastuksia. Mutta lapset...
Omat alakouluikäiset lapset harrastaa urheilua, heillä on kavereita ja omia menoja. He ovat tottuneita osallistumaan leireihin, kursseille, uimakouluihin jne. Heidän kanssa on käyty ravintoloissa (eivät nirsoile, sushit ym on herkkua), teattereissa ja tapahtumissa. Olemme kasvattaneet heistä itsenäisiä, kohteliaita ja hyvätapaisia ihmisalkuja jotka pärjää tilanteissa kuin tilanteissa.
Sitten ne exän lapset. Ne eivät käy ikinä missään. He marisevat ja riehuvat kotona kaiket päivät pelaillen älylaitteilla ja tuijottaen telkkaria. Hei eivät syö mitään muuta kun saarioisten pizzaa, nakkeja ja hampparia. Kotiruokakin on pahaa. Jos yrittää heidän kanssa jonnekin mennä niin on liian tylsää, ei jaksa kävellä, pahaa ruokaa, milloin mennään kotiin. Eivät osaa luistella, uida, kiivetä tai osallistua mihinkään koska ei ole kuntoa, taitoa, halua tai uskallusta.
Yritin välittää mutta omat rahkeet eivät vaan riitä kasvattamaan toisen lapsia. Enkä jaksanut pidemmän päälle olla heidän seurassa saati että oltaisiin voitu tehdä yhtään mitään kaikki yhdessä. Omia lapsia kun ei myöskään ihan ymmärrettävästi kiinnostanut heidän seurassa olla, lähinnä kohottivat ihmeissään kulmia touhulle.
Ei enää koskaan miestä jolla kotona-asuvia lapsia.
Minunkaan eksän lapset ei ollut kiinnostuneet yhtään mistään kuin pelaamisesta ja meikeistä.
Ei voitu mennä mihinkään eikä tehdä mitään kun "ei vois vähempää kiinnostaa".
Urheilusta vain laskettelu oli ok, uiminen, sulkapallo, fudis, luistelu, murtomaahiihto, ... "ei vois vähempää kiinnostaa"
Sivistyssektori, kirjat, museot, kasvit, tiede, näyttelyt, kirjasto, oli tietysti totaalihirveetä. Edes hetken puheenaiheena.Kaikki paitsi raha, alkoholi ja meikit sai heidät huokailemaan. Muka perus teinejä. Ööh. Mä tunnen myös todella erilaisia teinejä.
Ero tuntui kuin muutolta toiseen maahan.
Kuulostaa että olette seurustelleet alemmasta sosiaaliluokasta tulevan miehen kanssa?.Onko mies ja exänsä olleet alemmin koulutettuja tai lasten äiti ehkä tukiverkoton, vähävarainen tms? Tai ehkä lasten kasvatus on jätetty yksin sille äidille, joka ei meinaa selvitä arjesta? Einesten syöminen viittaa siihen ja myös se, että lapset eivät ole tottuneet harrastamaan tai käymään juuri missään kuten museossa tai ravintolassa (poislukien hampurilaispaikat). Monissa suvuissa isovanhemmat vievät teatteriin tai uimahalliin. Kaikilla ei isovanhempia ole tai he ovat kaukana tai syystä tai toisesta poissa lasten elämästä (kuolleet jo tai mielenterveysongelmaisia).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitään ongelmia ei olisi, jos puolison lapset sekä lasten toinen vanhempi olisivat mukavia ja fiksuja. Useimmiten he ovat täysiä törppöjä.
Miten lapsista tuli ei-mukavia ja ei-fiksuja, johtuisikohan kotioloista, johon vaikuttaa sekä äiti että isä. Ei se ex-puolison syytä kaikki ole.
Edellä pitkästi tilittänyt:
Totta!
Huomasin että tuollaiseen kaaokseen pääsee kun sekä lasten äiti, että mies on lapasia, aikuisia lapsia itse. En kuullut suhteen aikana yhtään ei-sanaa kummaltakaan.
Äiti vei jatkuvasti yökerhoon kun 18-täyttyi ja eksäni taasen oli muuten täysin lapanen. Ei yhtään kieltoa, vain rahan syytämistä. Mies myös kuunteli lasten kännitarinoita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minustakaan ei ole uusperseilyyn. En vain sopeutunut vaikka eri osoitteissa asuttiin. Aikuisilla oli yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja harrastuksia. Mutta lapset...
Omat alakouluikäiset lapset harrastaa urheilua, heillä on kavereita ja omia menoja. He ovat tottuneita osallistumaan leireihin, kursseille, uimakouluihin jne. Heidän kanssa on käyty ravintoloissa (eivät nirsoile, sushit ym on herkkua), teattereissa ja tapahtumissa. Olemme kasvattaneet heistä itsenäisiä, kohteliaita ja hyvätapaisia ihmisalkuja jotka pärjää tilanteissa kuin tilanteissa.
Sitten ne exän lapset. Ne eivät käy ikinä missään. He marisevat ja riehuvat kotona kaiket päivät pelaillen älylaitteilla ja tuijottaen telkkaria. Hei eivät syö mitään muuta kun saarioisten pizzaa, nakkeja ja hampparia. Kotiruokakin on pahaa. Jos yrittää heidän kanssa jonnekin mennä niin on liian tylsää, ei jaksa kävellä, pahaa ruokaa, milloin mennään kotiin. Eivät osaa luistella, uida, kiivetä tai osallistua mihinkään koska ei ole kuntoa, taitoa, halua tai uskallusta.
Yritin välittää mutta omat rahkeet eivät vaan riitä kasvattamaan toisen lapsia. Enkä jaksanut pidemmän päälle olla heidän seurassa saati että oltaisiin voitu tehdä yhtään mitään kaikki yhdessä. Omia lapsia kun ei myöskään ihan ymmärrettävästi kiinnostanut heidän seurassa olla, lähinnä kohottivat ihmeissään kulmia touhulle.
Ei enää koskaan miestä jolla kotona-asuvia lapsia.
Minunkaan eksän lapset ei ollut kiinnostuneet yhtään mistään kuin pelaamisesta ja meikeistä.
Ei voitu mennä mihinkään eikä tehdä mitään kun "ei vois vähempää kiinnostaa".
Urheilusta vain laskettelu oli ok, uiminen, sulkapallo, fudis, luistelu, murtomaahiihto, ... "ei vois vähempää kiinnostaa"
Sivistyssektori, kirjat, museot, kasvit, tiede, näyttelyt, kirjasto, oli tietysti totaalihirveetä. Edes hetken puheenaiheena.Kaikki paitsi raha, alkoholi ja meikit sai heidät huokailemaan. Muka perus teinejä. Ööh. Mä tunnen myös todella erilaisia teinejä.
Ero tuntui kuin muutolta toiseen maahan.
Kuulostaa että olette seurustelleet alemmasta sosiaaliluokasta tulevan miehen kanssa?.Onko mies ja exänsä olleet alemmin koulutettuja tai lasten äiti ehkä tukiverkoton, vähävarainen tms? Tai ehkä lasten kasvatus on jätetty yksin sille äidille, joka ei meinaa selvitä arjesta? Einesten syöminen viittaa siihen ja myös se, että lapset eivät ole tottuneet harrastamaan tai käymään juuri missään kuten museossa tai ravintolassa (poislukien hampurilaispaikat). Monissa suvuissa isovanhemmat vievät teatteriin tai uimahalliin. Kaikilla ei isovanhempia ole tai he ovat kaukana tai syystä tai toisesta poissa lasten elämästä (kuolleet jo tai mielenterveysongelmaisia).
Ihan keskiluokkaisten perheiden lapset lihoavat, syrjäytyvät ja kärsivät mt-ongelmista.
Ei ole mikään noin isot erot eri luokkien välillä.
Kun pienetkin asiat ärsyttää.
Lapsi 11v, painaa 67kg, haisee hieltä ja kiehnää sohvalla isänsä sylissä. Samanlainen otsa kuin 100lbs siskosten Tammylla. Ei ruokatapoja, ahmii, kauhoo, syö siis suoraan lautaselta käyttämättä ottimia. Sotkee paikat ruualla.
Kollaa vessassa minun kosmetiikkaa ja tarvikkeita, varmaan uittaa hammasharjaani pöntössä.
Jotenkin tuntuu että nämä uusperhekuviot alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Isäviikot, äitiviikot, eksäviikot, nyksäviikot ja so on. "Vapailla" viikoilla vanhemmilla on "omaa" aikaa tinderöidä ja kehittää itseään. Elämä on yhtä lukujärjestystä koska lasten harrastukset ja omat menot. En moiti sitä jos joku päättää erota väkivaltaisesta tai muuten kierosta kumppanista tai ihan vaan päättää erota. Mutta oikeasti hirvittää että mitä näistä lapsista ja nuorista tulee kun syöttötuolista asti ollaan älyvempain kädessä ja vanhemmat hokee minäminäminä. Ei ihme kun haetaan kirjainyhdistelmiä lääkäristä kun vanhemmillakaan ei ole pinnaa mihinkään. Vähän ehkä ohi aiheen mutta ajatus oli se että hiukan panostamalla ja ehkä vähän yhteistyölläkin sen "vanhan" kumppanin kanssa voisi saada ihan saman (ja miksei enemmänkin) ilon elämään kun uuden kanssa. Ja loppupeleissä niitä omiakin vikoja tarvii katsoa peiliin, ei ne vaihtamalla häviä. Voimia kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on kuin suoraan minun kynästä. En vaan sopeudu tähän vaikka yritän. Mietin eroa lähes päivittäin.
Joitakin kuukausia vanha keskustelu, mutta kokeilen jos joku olisi vielä vastaamassa.
Oliko noita tunteita jo heti alusta alkaen? Itse siis tilanteessa, että seurustelen ja meillä kummallakin lapsi edellisestä liitosta.
Toisen puheissa esiintyy jo toisinaan haavekuvia yhdessä asumisesta. Mutta itse mietin, että todennäköisesti en tulisi sopeutumaan siihen, että asuisimme yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tuntuu että nämä uusperhekuviot alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Isäviikot, äitiviikot, eksäviikot, nyksäviikot ja so on. "Vapailla" viikoilla vanhemmilla on "omaa" aikaa tinderöidä ja kehittää itseään. Elämä on yhtä lukujärjestystä koska lasten harrastukset ja omat menot. En moiti sitä jos joku päättää erota väkivaltaisesta tai muuten kierosta kumppanista tai ihan vaan päättää erota. Mutta oikeasti hirvittää että mitä näistä lapsista ja nuorista tulee kun syöttötuolista asti ollaan älyvempain kädessä ja vanhemmat hokee minäminäminä. Ei ihme kun haetaan kirjainyhdistelmiä lääkäristä kun vanhemmillakaan ei ole pinnaa mihinkään. Vähän ehkä ohi aiheen mutta ajatus oli se että hiukan panostamalla ja ehkä vähän yhteistyölläkin sen "vanhan" kumppanin kanssa voisi saada ihan saman (ja miksei enemmänkin) ilon elämään kun uuden kanssa. Ja loppupeleissä niitä omiakin vikoja tarvii katsoa peiliin, ei ne vaihtamalla häviä. Voimia kaikille!
Väritit aikamoisen kauhukuvan uusperhe-elämästä, johon vedetty kaikki mahdolliset negatiiviset puolet.
On totta että me ns. nykyvanhemmat ollaan eka sukupolvi, joka kasvattaa lapsensa erilaisessa perheyksikössä kuin se perinteinen ydinperhe. Mutta me ollaan myös eka sukupolvi joka panostaa ihan eri tavalla lasten kasvatukseen, työstää omia tunteitaan (monet kantaa painavaa, monisukupolvista taakkaa eikä halua siirtää niitä eteenpäin lapsilleen), me eletään täysin erilaisessa maailmassa kuin meidän vanhemmat (digitalisaatio, työelämän muuttuminen, ilmastonmuutos jne). Parhaansa tässä moni koittaa tehdä.
Useimmat eroperheet elää kuitenkin hyvinkin normaalia ja tasapainoista elämää. Osa uusperheissä, osa ei. Nykyään se on myös lapsille normaalia että on kaksi kotia, joten ei tähän liity myöskään sellaista kummallisuutta ja häpeää kuin entisaikoina; perheitä on vain erilaisia nykyään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on kuin suoraan minun kynästä. En vaan sopeudu tähän vaikka yritän. Mietin eroa lähes päivittäin.
Joitakin kuukausia vanha keskustelu, mutta kokeilen jos joku olisi vielä vastaamassa.
Oliko noita tunteita jo heti alusta alkaen? Itse siis tilanteessa, että seurustelen ja meillä kummallakin lapsi edellisestä liitosta.
Toisen puheissa esiintyy jo toisinaan haavekuvia yhdessä asumisesta. Mutta itse mietin, että todennäköisesti en tulisi sopeutumaan siihen, että asuisimme yhdessä.
Meillä on ollut aika onnistunut uusperhe, mutta voin sanoa, että kaikki ne epäilykset ja asiat, jotka vaivasivat 8 vuotta sitten - niin ne vaivaavat yhä.
Kannattaa lähteä siitä, että asit eivät parannu, eikä asian totu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin kasvaa vakaita ja onnellisia lapsia, joilla ei ole mielenterveysongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa kun itsellä oli 0 lasta ja katsoin kaverien uusperhe virityksiä.
Mietin, en koskaan lähde tuohon. Vaikka lapsista pidän, minun kodissa ei toisen naisen lapset asu.
Sama kävi itsellä, päätin itsekin että koskaan ei tule sitä päivää että yh äitiin kosken.
Tämä on päätös mitä en ole ikinä katunut.
Saman olen sanonut kaikille nuorille miehille että vaikka kuinka kaunis ja mukava olisi, jos yh, pysy kaukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erkki J kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa kun itsellä oli 0 lasta ja katsoin kaverien uusperhe virityksiä.
Mietin, en koskaan lähde tuohon. Vaikka lapsista pidän, minun kodissa ei toisen naisen lapset asu.
Sama kävi itsellä, päätin itsekin että koskaan ei tule sitä päivää että yh äitiin kosken.
Tämä on päätös mitä en ole ikinä katunut.
Saman olen sanonut kaikille nuorille miehille että vaikka kuinka kaunis ja mukava olisi, jos yh, pysy kaukana.
😂
En koskaan suostuisi elämään tuollaisessa uusperhe h*lvetissä. Säälittää sukulaislapset jotka valitettavasti joutuvat sellaisessa kärsimään. Äidillään on uudet lapset, isällään on uusi lapsi ja isän uudella akalla on ennestään lapsi. Ja sitten nämä sukulaislapset joutuvat matkustamaan kahden paikkakunnan väliä pari tuntia per suunta. Sääliksi käy reppanoita. Tulee ihan wt vibat tuollaisista vanhemmista. Miksi täytyy lisääntyä jokaisen kumppanin kanssa?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tikkanen: silloin kesällä siinä Volvossa. Eisss nyt en kestä enää päivääkään. No se homma ei kuit enkaan onnistunut. Mutta pääsin kun pääsin lopulta bonusfamiljenistä eroon! Nimittäin joulua en olis kestänyt. Tällä ratkaisulla tuli vain 1 ruumis joten tästä olen aika tyytyväinen.
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on surullista luettavaa. Mun yksi suurista elämän iloista ja kunnioista on ollut saada tutustua ja ystävystyä mun miehen teini-ikäisen pojan kanssa. Joulunakin järjestettiin aaton aattona etukäteisjoulu, että saatiin viettää joulua hänen kanssaan, kun meni äitinsä sukulaisille aattona.
Nyt vielä hauskana lisäyksenä on pojan tyttöystävä, jonka kanssa on myös hauskaa viettää aikaa yhdessä.
Mulla ei ole omia lapsia, mutta rakastan lapsia ja nuoria yli kaiken. Meillä on miehen pojan kanssa todella läheiset välit. Hän kertoo mulle paljon asioita, joita ei omille vanhemmille osaa kertoa. Näin myös välit vanhempien kanssa ovat lähteneet, kun olen osannut toimia tiettyjen huolenaiheiden välittäjänä ja erimielisyyksiäkin on saatu selvitettyä pojan ja vanhempien välillä.
Toivon, että jokaisessa uusperheessä lapsia ja nuoria kuunneltaisiin ja heitä kunnioitettaisiin ihmisinä. He ovat täysinäisiä ihmisiä siinä missä kuka tahansa muukin. Isä- tai äitipuolen rooli voi olla todella palkitseva ja tärkeä myös näille lapsille.
Hienoa lukea tälläinen kommentti tälläisessä melko ikävässä ketjussa. Kiitos
Vierailija kirjoitti:
Minustakaan ei ole uusperseilyyn. En vain sopeutunut vaikka eri osoitteissa asuttiin. Aikuisilla oli yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja harrastuksia. Mutta lapset...
Omat alakouluikäiset lapset harrastaa urheilua, heillä on kavereita ja omia menoja. He ovat tottuneita osallistumaan leireihin, kursseille, uimakouluihin jne. Heidän kanssa on käyty ravintoloissa (eivät nirsoile, sushit ym on herkkua), teattereissa ja tapahtumissa. Olemme kasvattaneet heistä itsenäisiä, kohteliaita ja hyvätapaisia ihmisalkuja jotka pärjää tilanteissa kuin tilanteissa.
Sitten ne exän lapset. Ne eivät käy ikinä missään. He marisevat ja riehuvat kotona kaiket päivät pelaillen älylaitteilla ja tuijottaen telkkaria. Hei eivät syö mitään muuta kun saarioisten pizzaa, nakkeja ja hampparia. Kotiruokakin on pahaa. Jos yrittää heidän kanssa jonnekin mennä niin on liian tylsää, ei jaksa kävellä, pahaa ruokaa, milloin mennään kotiin. Eivät osaa luistella, uida, kiivetä tai osallistua mihinkään koska ei ole kuntoa, taitoa, halua tai uskallusta.
Yritin välittää mutta omat rahkeet eivät vaan riitä kasvattamaan toisen lapsia. Enkä jaksanut pidemmän päälle olla heidän seurassa saati että oltaisiin voitu tehdä yhtään mitään kaikki yhdessä. Omia lapsia kun ei myöskään ihan ymmärrettävästi kiinnostanut heidän seurassa olla, lähinnä kohottivat ihmeissään kulmia touhulle.
Ei enää koskaan miestä jolla kotona-asuvia lapsia.
Ihan kuin mun miehen lapset. Ei vaan pysty menemään mihinkään, kun fiilikset menee ennen kuin ollaan edes ulos päästy!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minustakaan ei ole uusperseilyyn. En vain sopeutunut vaikka eri osoitteissa asuttiin. Aikuisilla oli yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja harrastuksia. Mutta lapset...
Omat alakouluikäiset lapset harrastaa urheilua, heillä on kavereita ja omia menoja. He ovat tottuneita osallistumaan leireihin, kursseille, uimakouluihin jne. Heidän kanssa on käyty ravintoloissa (eivät nirsoile, sushit ym on herkkua), teattereissa ja tapahtumissa. Olemme kasvattaneet heistä itsenäisiä, kohteliaita ja hyvätapaisia ihmisalkuja jotka pärjää tilanteissa kuin tilanteissa.
Sitten ne exän lapset. Ne eivät käy ikinä missään. He marisevat ja riehuvat kotona kaiket päivät pelaillen älylaitteilla ja tuijottaen telkkaria. Hei eivät syö mitään muuta kun saarioisten pizzaa, nakkeja ja hampparia. Kotiruokakin on pahaa. Jos yrittää heidän kanssa jonnekin mennä niin on liian tylsää, ei jaksa kävellä, pahaa ruokaa, milloin mennään kotiin. Eivät osaa luistella, uida, kiivetä tai osallistua mihinkään koska ei ole kuntoa, taitoa, halua tai uskallusta.
Yritin välittää mutta omat rahkeet eivät vaan riitä kasvattamaan toisen lapsia. Enkä jaksanut pidemmän päälle olla heidän seurassa saati että oltaisiin voitu tehdä yhtään mitään kaikki yhdessä. Omia lapsia kun ei myöskään ihan ymmärrettävästi kiinnostanut heidän seurassa olla, lähinnä kohottivat ihmeissään kulmia touhulle.
Ei enää koskaan miestä jolla kotona-asuvia lapsia.
Ihan kuin mun miehen lapset. Ei vaan pysty menemään mihinkään, kun fiilikset menee ennen kuin ollaan edes ulos päästy!
Hyvän miehen ja lapsiperheen olet itsellesi valinnut. Miten nyt noin kävi?
Ihan kauhean kuuloisia juttuja. Jos ei halua elää lasten kanssa jotka asuvat edes osan ajasta samassa talossa, saa aikaan vain traumatisoituneita lapsia. Ja siis vastuu tästä päätöksestä on aina molemmilla aikuisilla jotka yhteen muuttavat tietäen että jomman kumman lapsi tulee asumaan samassa. Lapsi ei saa tuntea ettei ole toivottu kotonaan!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minustakaan ei ole uusperseilyyn. En vain sopeutunut vaikka eri osoitteissa asuttiin. Aikuisilla oli yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja harrastuksia. Mutta lapset...
Omat alakouluikäiset lapset harrastaa urheilua, heillä on kavereita ja omia menoja. He ovat tottuneita osallistumaan leireihin, kursseille, uimakouluihin jne. Heidän kanssa on käyty ravintoloissa (eivät nirsoile, sushit ym on herkkua), teattereissa ja tapahtumissa. Olemme kasvattaneet heistä itsenäisiä, kohteliaita ja hyvätapaisia ihmisalkuja jotka pärjää tilanteissa kuin tilanteissa.
Sitten ne exän lapset. Ne eivät käy ikinä missään. He marisevat ja riehuvat kotona kaiket päivät pelaillen älylaitteilla ja tuijottaen telkkaria. Hei eivät syö mitään muuta kun saarioisten pizzaa, nakkeja ja hampparia. Kotiruokakin on pahaa. Jos yrittää heidän kanssa jonnekin mennä niin on liian tylsää, ei jaksa kävellä, pahaa ruokaa, milloin mennään kotiin. Eivät osaa luistella, uida, kiivetä tai osallistua mihinkään koska ei ole kuntoa, taitoa, halua tai uskallusta.
Yritin välittää mutta omat rahkeet eivät vaan riitä kasvattamaan toisen lapsia. Enkä jaksanut pidemmän päälle olla heidän seurassa saati että oltaisiin voitu tehdä yhtään mitään kaikki yhdessä. Omia lapsia kun ei myöskään ihan ymmärrettävästi kiinnostanut heidän seurassa olla, lähinnä kohottivat ihmeissään kulmia touhulle.
Ei enää koskaan miestä jolla kotona-asuvia lapsia.
Ihan kuin mun miehen lapset. Ei vaan pysty menemään mihinkään, kun fiilikset menee ennen kuin ollaan edes ulos päästy!
Hyvän miehen ja lapsiperheen olet itsellesi valinnut. Miten nyt noin kävi?
Mies on ihana ja ajattelin, että sopeudun. Nyt elän vältellen.
Tätä ohjetta kuulee usein. Mutta moniko esim. 30-vee puolisoehdokas odottaa kun toisen lapset muuttavat omilleen? Lapset jotka ovat tänään 6 ja 8 vuotiaat? Kuka odottaa?
Sitä paitsi he voivat palata takaisin kotiin jos lepsu vanhempi antaa sen tapahtua. Minkäs teet? Etsit uuden asunnon ja eroat, odotettuasi ensin 15 vuotta sitä että lapset lähtivät kotoa. Siinä meni se elämä.
Onko tällaisia odottajia siis tosi elämässä?