Lue keskustelun säännöt.
Miksi ilmoitit lapsesi kilpaurheiluun
15.09.2022 |
Jos et kerran halua sitoutua niihin vaatimuksiin? Turhauttaa selittää että muiden tekeminen kärsii, kun koko ajan samat on pois koska on kaverisynttärit, ei ole motivaatiota, mennään mökille jnejne.
Sitten ihmettelet ettei lapsesi pääse siihen kisaavaan porukkaan pilaamaan muiden suoritusta ja huudat siitä minulle.
Jos et halua sitoutua, mene harrastepuolelle.
Kommentit (188)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pidin harrasteryhmässä niin kauan kuin hänen ikäryhmässään oli mahdollista. Sitten oli vaihtoehtona joko edetä kilparyhmään tai lopettaa harrastus. Molempia meitä harmitti tulevien harjoitusten määrä, mutta harrastus oli niin tärkeä, että lapsi päätti jatkaa kovemmallakin tasolla. Jos olisimme voineet itse valita, olisi lapsi valinnut vain kolmet treenit viikossa!
Kilparyhmässä vanhemmat tahtoivat lapsiaan SM-tason kilparyhmiin ja rampauttivat heitä liian tiukalla treenillä, ruokavaliolla ja pitkälle viedyillä venytyksillä. Eivät osanneet kiinnittää tarpeeksi kotona huomiota esim. vartalon oikeisiin linjauksiin. Lapseni oli ehkä ainut, joka ei kotona harjoitellut yhtään! Tosin tätä ei kehdattu kertoa kenellekään. Lapseni myös feikkasi liikkeet niin, että ei hakenut liikaa venyvyyttä, vaikka valmentajat olisivat sitä tahtoneet. Lihakset kasvoivat kokoa ja voimaa. Hänellä oli "erinomainen lihastuki". Fysioterapeutti piti lapseni liikeratoja esimerkkinä muille.
Lapseni alkoi olla ainuita terveitä koko joukkueessa! Hän olisi päässyt SM-tason ryhmään, mutta kunnianhimomme ei kohdistu kilpaurheiluun, joten oli helppoa pysyä melko rammassa joukkueessa, jossa oli kavereita! Kunnianhimoiset, mutta rammat, tuhosivat mahdollisuuden menestykseen. Monesti olimme aivan hilkulla! Valmentajat olivat nuoria ja kunnianhimoisia ja treeni oli useammalle liian kovaa!
Aika extremen kuuloista toimintaa. Melkein joukkuevoimisteluksi sanoisin. Onneksi edes joukkuevoimistelussa ei kaikissa seuroissa ole tuollaista.
Ja siis se että vaaditaan opettelemaan se yhteinen koreografia tulemalla harjoituksiin, on aika eri asia kuin tuo kuvaamasi.
Ei ole kohtuuton vaatimus tulla paikalle, jos kerran yhteiset pelisäännöt niin sanoo.
Lisään, että lapseni ei jättänyt harjoituksia väliin kaverisynttäreiden vuoksi. Koska hän oli yleensä terve, hän harkkasi. Joukkueen sisällä käyty keskustelu ei tältä osin siis koskenut meitä. Valitettavasti tosin yhden kerran myös lapseni teki oharit kilpailuissa, koska oli kovassa kuumetaudissa.
Hyvin vähän oli muista syistä poissaoloja kuin sairastelun ja vammautumisten vuoksi. Mielestäni oli parempi suoriutua huonommin, kuin urhautua joukkueen eteen rampana, sairaana, kipulääkeiden avulla jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vieläkö jossakin on harrastepuoli?
Ainakin luistelussa on. On vain harrastavat, sitten kevyitä kilpasarjoja ja sitten tosissaan tekevien sarjoja. Tanssia on myös mahdollista vain harrastaa. Muista lajeista en tiedä.
Ja siis osa haluaa harrastaa harrastepuolen säännöillä mutta kilparyhmässä. Meillä on myös pienten joukkueissa tätä ongelmaa. Ei millään pystytä sitoutumaan 2x vko harjoituksiin, vaan ollaan joka toinen kerta pois. Ja näitä perheitä on useita. Olisikin vain se yksi.
Meillä on samaa. Treenejä yhteensä 3-4h viikossa, eli juurikin kaksi kertaa ja aina ne samat sopii siihen päälle jotain. Eikö tosissaan millään pysty sopimaan perheillallisia/lapsen OMIA synttäreitä yms mihinkään muuhun kaksituntiseen, kuin siihen treenien päälle?
Meillä olisi esiintyminen kahden viikon päästä ja ohjelmaa ei ole edes aloitettu runsaiden poissaolojen takia. Tosi kiva.
Näin peruskoulun opettajan näkökulmasta sanoisin, että tuollainen "harrastaminen" on sairasta. Ne oppilaat ovat koulussa aivan nääntyneitä. Koulujuttuja ei ehditä tehdä tarpeeksi kunnolla, yöt valvotaan, että ehditään lukea kokeisiin jne. Sosiaalista elämää ei ole, on vain treenit.
Näitä jv, muodostelmaluistelu, cheerlead lajeja yhdistää kova treenaaminen ja joukkueen paine. Eli eräänä päivänä melko nuorena kun kilpaurheilu loppuu niin se loppuu kokonaan. Ainoa tapa jatkaa lajissa on siirtyä valmentajaksi. Hienoja lajeja sillee mutta vähän hukkaan menee. Itse tykkään lajeista joita voi harrastaa vaikka koko eliniän.
Höpöhöpö. Sitten siirrytään höntsäsarjaan kun se tosissaan kilpaileminen ei toimi. Itse olen harrastanut muodostelmaluistelua 6v asti. Tässä vaiheessa siis 30v keskeytyksettä.
Silloin kun alotin ei ollut höntsäsarjaa paitsi aikuisille. Mutta nyt ihan kaiken ikäiset voi harrastaa tosissaan tai höntsätä. Melkein joka seurassa voi valita. Jos ei voi, niin seura ei ole silloin siellä tosissaan kilpailevien sarjassa, vaan höntsää.
7v lapseni luistelee ja kilpailee yksinluistelussa, on motivoitunut ja taitava. Viemme häntä 5 krt vk treeneihin jossa hänellä on myös ystäviä ja treeneihin lähtee aina innoissaan. Mutta hän on myös lapsi ja saa osallistua myös kaverisynttäreille vaikka osuisi päällekkäin. Ne on todella tärkeitä lapsille! Se että joskus sattuu tämän vuoksi olemaan pois treeneistä, ei ole syy lopettaa intohimonaan pitämäänsä luistelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko joku vanhempi avata, miksi tietoisesti lapsi ilmoitetaan kalliiseen harrastukseen ja sitten jätetään harjoituksia välistä VAIKKA se häiritsee muiden harrastamista ja asiasta on varoitettu monta kertaa?
Tuo nyt ei yllätä, että noukitaan rusinat pullasta (eli esitykseen pitää päästä vaikka sen eteen ei ole tehnyt mitään). Sellaisia on nykyvanhemmat.
En usko, että lasteni vajavainen harrastaminen haittaa ketään muita. Mutta vastaan kuitenkin.
Lastemme pääasiallinen vastuu on koulu. Toisena tulee musiikkiopisto. Kolmantena tulee liikunta. Sekin on tärkeää kehityksen kannalta, ja olemme valmiita maksamaan, että lapset saavat harrastaa mieleisiä lajeja. Mutta jos lapset uhkaavat kuormittua, ensimmäisenä pois jää liikunta. Näin meillä.
No tottakai. En nyt tiedä mitä lapsesi harrastaa, mutta jos nyt pitäisi oppia vaikka koreografia paikkoineen, niin eikö se ole ihan selvää, että sen yhden poissaolo vaikuttaa koko porukan toimintaan? Millä vaikka cheerleaderit treenaa nostoja, jos aina se yksi nostaja tai nostettava on pois?
Sittenhän se ei häiritse, jos heti sanoo ettei halua sitoutua, että lapselle ei kannata siihen ohjelmaan laittaa sitä paikkaa.
Alkoi hymyilyttää tuo ajatus lapsestani cheerleadingissa. Eikö olekin muuten aika jänskää, että kaikki nämä tiukkaan yhdenmukaistamiseen, heikoimman lenkin etsimiseen ja vähän syyllistämiseenkin perustuvat lajit: muodostelmaluistelu, cheerleading ja joukkuevoimistelu, ovat tytöille suunnattuja?
Vierailija kirjoitti:
7v lapseni luistelee ja kilpailee yksinluistelussa, on motivoitunut ja taitava. Viemme häntä 5 krt vk treeneihin jossa hänellä on myös ystäviä ja treeneihin lähtee aina innoissaan. Mutta hän on myös lapsi ja saa osallistua myös kaverisynttäreille vaikka osuisi päällekkäin. Ne on todella tärkeitä lapsille! Se että joskus sattuu tämän vuoksi olemaan pois treeneistä, ei ole syy lopettaa intohimonaan pitämäänsä luistelua.
Yksinluistelussa poissaolo on pois vain teidän tytöltä. Muodostelmassa koko joukkueelta. Siksi kannattaakin valita yksinluistelupuoli, jos ei halua ikinä yksiäkään kaverisynttäreitä väliin.
Meidän 7v kisaa muodostelman puolella. Treenit on 3-4krt/viikko, muutaman kerran on jättänyt menemättä kaverisynttäreille. Mutta meilläkin on noita, jotka onnistuu joka viikko sopimaan jotain treenien päälle. Useita vielä. Yksikin perhe järjesti lapsen omat kaverisynttärit siihen treenien päälle. Mikään muu ajankohta ei ilmeisesti ollut mahdollinen. Tähän on varauduttu sillä, että joukkue on iso. Yleensä tarvittavat 16 saadaan paikalle.
Mutta sitten näiden jatkuvasti poissaolevien vanhemmat huutaa valmentajille ja joukkueen johdolle siitä, että heidän lapsensa ei osaa sitä ohjelmaa eikä näin ollen saa siihen kisoissakaan tulla. Se on kuulemma epäreilua. Omasta mielestäni paljon epäreilumpaa olisi ottaa ohjelmasta pois joku tunnollinen harjoittelija, jotta nämä hiihtelijät pääsee sinne sähläämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vieläkö jossakin on harrastepuoli?
Ainakin luistelussa on. On vain harrastavat, sitten kevyitä kilpasarjoja ja sitten tosissaan tekevien sarjoja. Tanssia on myös mahdollista vain harrastaa. Muista lajeista en tiedä.
Ja siis osa haluaa harrastaa harrastepuolen säännöillä mutta kilparyhmässä. Meillä on myös pienten joukkueissa tätä ongelmaa. Ei millään pystytä sitoutumaan 2x vko harjoituksiin, vaan ollaan joka toinen kerta pois. Ja näitä perheitä on useita. Olisikin vain se yksi.
Meillä on samaa. Treenejä yhteensä 3-4h viikossa, eli juurikin kaksi kertaa ja aina ne samat sopii siihen päälle jotain. Eikö tosissaan millään pysty sopimaan perheillallisia/lapsen OMIA synttäreitä yms mihinkään muuhun kaksituntiseen, kuin siihen treenien päälle?
Meillä olisi esiintyminen kahden viikon päästä ja ohjelmaa ei ole edes aloitettu runsaiden poissaolojen takia. Tosi kiva.
Näin peruskoulun opettajan näkökulmasta sanoisin, että tuollainen "harrastaminen" on sairasta. Ne oppilaat ovat koulussa aivan nääntyneitä. Koulujuttuja ei ehditä tehdä tarpeeksi kunnolla, yöt valvotaan, että ehditään lukea kokeisiin jne. Sosiaalista elämää ei ole, on vain treenit.
Ja silti tutkimusten mukaan juuri urheilevat lapset pärjää hyvin koulussa. Erikoista.
Lopultahan kysymys on aina tasapainosta. Liikkunnalla ja oppimisella on selkeä positiivinen yhteys, mutta lopulta meillä kaikilla on se 24 tuntia vuorokaudessa. Sen puitteissa ei voi tehdä määräänsä enempää. Valitettavasti tämän ymmärtämättömyys näkyy nuorten kasvavana pahoinvointina. Erikoista tosiaan.
24 tunnista merkittävä osa pitää jättää myös joutilaisuuteen, eritoten lasten ja nuorten osalta. Aivojen huima kehitys vaatii lepoa ja rentoutumista, ja elämästä pitäisi osata myös nauttia, jotta psyyke kasvaa vahvaksi.
No liian vähäinen joutilaisuus ei ainakaan ole suomalaisten lasten suurin ongelma. Jokin aika sitten tehtiinn tutkimus, jolla pyrittiin selvittämään, miksi norjalaiset ovat niin paljon parempia urheilussa kuin suomalaiset. Kyseessä on kuitenkin suurin piirtein saman kokoiset maat suurinpiirtein samanlaisilla resursseilla. Toki norja on jonkin verran rikkaampi maa, mutta siellä harjoitustusolosuhteet ole niin paljon paremmat, että selittäisivät erot.
Selvisi, että suomalaiset lapset liikkuvat ja ulkoilevat keskimäärin 6-10 tuntia viikossa ja norjalaiset 25-35 tuntia. Tämä siis sisältää ohjattujen ja omatoimitreenien lisäksi kaikki pihaleikit, perheen retkeilyt, liikkumiset paikasta toiseen lihasvoimin yms. Todettiin, että yleisesti reipas elämäntapa luo lapsille hyvän peruskunnon ja sellaisen hapenottokyvyn, joiden päälle voi rakentaa helpommin kovaa treeniä sitten vanhempana.
Tuossa ajatuksessa, että seitsenvuotiaat pikkukoululaiset treenaavat neljä kertaa viikossa, ja kaverisynttäreistä täytyy olla valmis luopumaan lajin vuoksi, on jotakin hyvin kulttimaista.
Jollakin tasolla pystyn ymmärtämään - joskaan en hyväksymään - tällaisen meiningin niissä lajeissa, joissa porkkanana on rahakasta ammattilaisuraa edes pienelle murto-osalle.
Mutta sellainen piperrys, josta ei tule käytännössä kenellekään ammattia, ja jossa suurimpana tavoitteena on olla poikkeamatta massasta - onko muu lapsuus alisteinen sellaiselle? Onko sellaisella muuta arvoa kuin yhteisö itsessään? Ja onko se sellainen yhteisö, jota arvostan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vieläkö jossakin on harrastepuoli?
Ainakin luistelussa on. On vain harrastavat, sitten kevyitä kilpasarjoja ja sitten tosissaan tekevien sarjoja. Tanssia on myös mahdollista vain harrastaa. Muista lajeista en tiedä.
Ja siis osa haluaa harrastaa harrastepuolen säännöillä mutta kilparyhmässä. Meillä on myös pienten joukkueissa tätä ongelmaa. Ei millään pystytä sitoutumaan 2x vko harjoituksiin, vaan ollaan joka toinen kerta pois. Ja näitä perheitä on useita. Olisikin vain se yksi.
Meillä on samaa. Treenejä yhteensä 3-4h viikossa, eli juurikin kaksi kertaa ja aina ne samat sopii siihen päälle jotain. Eikö tosissaan millään pysty sopimaan perheillallisia/lapsen OMIA synttäreitä yms mihinkään muuhun kaksituntiseen, kuin siihen treenien päälle?
Meillä olisi esiintyminen kahden viikon päästä ja ohjelmaa ei ole edes aloitettu runsaiden poissaolojen takia. Tosi kiva.
Näin peruskoulun opettajan näkökulmasta sanoisin, että tuollainen "harrastaminen" on sairasta. Ne oppilaat ovat koulussa aivan nääntyneitä. Koulujuttuja ei ehditä tehdä tarpeeksi kunnolla, yöt valvotaan, että ehditään lukea kokeisiin jne. Sosiaalista elämää ei ole, on vain treenit.
Ja silti tutkimusten mukaan juuri urheilevat lapset pärjää hyvin koulussa. Erikoista.
Lopultahan kysymys on aina tasapainosta. Liikkunnalla ja oppimisella on selkeä positiivinen yhteys, mutta lopulta meillä kaikilla on se 24 tuntia vuorokaudessa. Sen puitteissa ei voi tehdä määräänsä enempää. Valitettavasti tämän ymmärtämättömyys näkyy nuorten kasvavana pahoinvointina. Erikoista tosiaan.
24 tunnista merkittävä osa pitää jättää myös joutilaisuuteen, eritoten lasten ja nuorten osalta. Aivojen huima kehitys vaatii lepoa ja rentoutumista, ja elämästä pitäisi osata myös nauttia, jotta psyyke kasvaa vahvaksi.
No liian vähäinen joutilaisuus ei ainakaan ole suomalaisten lasten suurin ongelma. Jokin aika sitten tehtiinn tutkimus, jolla pyrittiin selvittämään, miksi norjalaiset ovat niin paljon parempia urheilussa kuin suomalaiset. Kyseessä on kuitenkin suurin piirtein saman kokoiset maat suurinpiirtein samanlaisilla resursseilla. Toki norja on jonkin verran rikkaampi maa, mutta siellä harjoitustusolosuhteet ole niin paljon paremmat, että selittäisivät erot.
Selvisi, että suomalaiset lapset liikkuvat ja ulkoilevat keskimäärin 6-10 tuntia viikossa ja norjalaiset 25-35 tuntia. Tämä siis sisältää ohjattujen ja omatoimitreenien lisäksi kaikki pihaleikit, perheen retkeilyt, liikkumiset paikasta toiseen lihasvoimin yms. Todettiin, että yleisesti reipas elämäntapa luo lapsille hyvän peruskunnon ja sellaisen hapenottokyvyn, joiden päälle voi rakentaa helpommin kovaa treeniä sitten vanhempana.
Eikös just joutilaisuutta ole se, että lähdetään koko perheen metsäretkelle?
Siinä on vain se, että tällaiselle norjalaistyyppiselle elelylle ei meillä ole tilaa, kun vanhemmat tekevät pitkää työpäivää ja lapset ovat niissä ohjatuissa harrastuksissa.
Voimme lohduttautua kuitenkin sillä, että Pisa-testeissä iloiset ulkoilevat norjalaiset ovat kaukana takanamme.
Vierailija kirjoitti:
Tuossa ajatuksessa, että seitsenvuotiaat pikkukoululaiset treenaavat neljä kertaa viikossa, ja kaverisynttäreistä täytyy olla valmis luopumaan lajin vuoksi, on jotakin hyvin kulttimaista.
Jollakin tasolla pystyn ymmärtämään - joskaan en hyväksymään - tällaisen meiningin niissä lajeissa, joissa porkkanana on rahakasta ammattilaisuraa edes pienelle murto-osalle.
Mutta sellainen piperrys, josta ei tule käytännössä kenellekään ammattia, ja jossa suurimpana tavoitteena on olla poikkeamatta massasta - onko muu lapsuus alisteinen sellaiselle? Onko sellaisella muuta arvoa kuin yhteisö itsessään? Ja onko se sellainen yhteisö, jota arvostan?
Ei se ole joka perheen juttu, eikä sen tarvitse olla. Mutta jos teidän perheen juttu ei ole olla kaukalon laidalla 3-4 krt/vko ja sitoutua harjoituksiin, niin älä nyt hyvä ihminen vie sitä lastasi tuollaiseen lajiin.
Tai jos viet, niin rehellisesti kerro ettette halua sitoutua niin paljon, niin asiat järjestetään niin, että teidän poissaolot ei haittaa. Kun siellä joukkueessa on niitä lapsia, jotka tähtää esim mm-tasolle ihan omasta tahdostaan ja sitten niitä, jotka ei tähtää mm-tasolle, mutta haluaa kuitenkin pärjätä kisoissa. Epäreilua muita kohtaan noukkia rusinoita pullasta.
Ja omasta kokemuksesta se lapsi kyllä usein haluaa osallistua ja olla mukana, mutta vanhemmat ei jaksa panostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossa ajatuksessa, että seitsenvuotiaat pikkukoululaiset treenaavat neljä kertaa viikossa, ja kaverisynttäreistä täytyy olla valmis luopumaan lajin vuoksi, on jotakin hyvin kulttimaista.
Jollakin tasolla pystyn ymmärtämään - joskaan en hyväksymään - tällaisen meiningin niissä lajeissa, joissa porkkanana on rahakasta ammattilaisuraa edes pienelle murto-osalle.
Mutta sellainen piperrys, josta ei tule käytännössä kenellekään ammattia, ja jossa suurimpana tavoitteena on olla poikkeamatta massasta - onko muu lapsuus alisteinen sellaiselle? Onko sellaisella muuta arvoa kuin yhteisö itsessään? Ja onko se sellainen yhteisö, jota arvostan?
Ei se ole joka perheen juttu, eikä sen tarvitse olla. Mutta jos teidän perheen juttu ei ole olla kaukalon laidalla 3-4 krt/vko ja sitoutua harjoituksiin, niin älä nyt hyvä ihminen vie sitä lastasi tuollaiseen lajiin.
Tai jos viet, niin rehellisesti kerro ettette halua sitoutua niin paljon, niin asiat järjestetään niin, että teidän poissaolot ei haittaa. Kun siellä joukkueessa on niitä lapsia, jotka tähtää esim mm-tasolle ihan omasta tahdostaan ja sitten niitä, jotka ei tähtää mm-tasolle, mutta haluaa kuitenkin pärjätä kisoissa. Epäreilua muita kohtaan noukkia rusinoita pullasta.
Ja omasta kokemuksesta se lapsi kyllä usein haluaa osallistua ja olla mukana, mutta vanhemmat ei jaksa panostaa.
En ole vienyt lastani kyseiseen lajiin. Mutta sanoisin kyllä, että perhe, joka ei ajattele pikkulapselleen harrastusta valitessaan, että lapsi etenee MM-tasolle, kuulostaa minun korvaani normaalimmalta kuin se, joka ajattelee lapsen etenevän MM-tasolle.
Ehkä sitten joukkueiden sisällä ajatellaan juuri toisinpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko joku vanhempi avata, miksi tietoisesti lapsi ilmoitetaan kalliiseen harrastukseen ja sitten jätetään harjoituksia välistä VAIKKA se häiritsee muiden harrastamista ja asiasta on varoitettu monta kertaa?
Tuo nyt ei yllätä, että noukitaan rusinat pullasta (eli esitykseen pitää päästä vaikka sen eteen ei ole tehnyt mitään). Sellaisia on nykyvanhemmat.
En usko, että lasteni vajavainen harrastaminen haittaa ketään muita. Mutta vastaan kuitenkin.
Lastemme pääasiallinen vastuu on koulu. Toisena tulee musiikkiopisto. Kolmantena tulee liikunta. Sekin on tärkeää kehityksen kannalta, ja olemme valmiita maksamaan, että lapset saavat harrastaa mieleisiä lajeja. Mutta jos lapset uhkaavat kuormittua, ensimmäisenä pois jää liikunta. Näin meillä.
No tottakai. En nyt tiedä mitä lapsesi harrastaa, mutta jos nyt pitäisi oppia vaikka koreografia paikkoineen, niin eikö se ole ihan selvää, että sen yhden poissaolo vaikuttaa koko porukan toimintaan? Millä vaikka cheerleaderit treenaa nostoja, jos aina se yksi nostaja tai nostettava on pois?
Sittenhän se ei häiritse, jos heti sanoo ettei halua sitoutua, että lapselle ei kannata siihen ohjelmaan laittaa sitä paikkaa.
Alkoi hymyilyttää tuo ajatus lapsestani cheerleadingissa. Eikö olekin muuten aika jänskää, että kaikki nämä tiukkaan yhdenmukaistamiseen, heikoimman lenkin etsimiseen ja vähän syyllistämiseenkin perustuvat lajit: muodostelmaluistelu, cheerleading ja joukkuevoimistelu, ovat tytöille suunnattuja?
Muodostelmaluistelussa on sekajoukkueet. Olen elänyt siinä uskossa että niin cheerleadingissä ja joukkuevoimistelussakin. Pojat lopettaa nämä lajit jo pieninä, koska muut pojat kiusaavat heitä armotta. Siksi ko lajit ovat "tyttöjen lajeja".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka sanoo, että olen ilmoittanut? Se saakelin pasca valehtelee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
7v lapseni luistelee ja kilpailee yksinluistelussa, on motivoitunut ja taitava. Viemme häntä 5 krt vk treeneihin jossa hänellä on myös ystäviä ja treeneihin lähtee aina innoissaan. Mutta hän on myös lapsi ja saa osallistua myös kaverisynttäreille vaikka osuisi päällekkäin. Ne on todella tärkeitä lapsille! Se että joskus sattuu tämän vuoksi olemaan pois treeneistä, ei ole syy lopettaa intohimonaan pitämäänsä luistelua.
Yksinluistelussa poissaolo on pois vain teidän tytöltä. Muodostelmassa koko joukkueelta. Siksi kannattaakin valita yksinluistelupuoli, jos ei halua ikinä yksiäkään kaverisynttäreitä väliin.
Meidän 7v kisaa muodostelman puolella. Treenit on 3-4krt/viikko, muutaman kerran on jättänyt menemättä kaverisynttäreille. Mutta meilläkin on noita, jotka onnistuu joka viikko sopimaan jotain treenien päälle. Useita vielä. Yksikin perhe järjesti lapsen omat kaverisynttärit siihen treenien päälle. Mikään muu ajankohta ei ilmeisesti ollut mahdollinen. Tähän on varauduttu sillä, että joukkue on iso. Yleensä tarvittavat 16 saadaan paikalle.
Mutta sitten näiden jatkuvasti poissaolevien vanhemmat huutaa valmentajille ja joukkueen johdolle siitä, että heidän lapsensa ei osaa sitä ohjelmaa eikä näin ollen saa siihen kisoissakaan tulla. Se on kuulemma epäreilua. Omasta mielestäni paljon epäreilumpaa olisi ottaa ohjelmasta pois joku tunnollinen harjoittelija, jotta nämä hiihtelijät pääsee sinne sähläämään.
Mua hämmentää ettei kukaan tässä keskustelussa ota kantaa noihin vanhempien vaatimuksiin? Eikö se muka ole itsestään selvää, että ne jotka käy harjoituksissa esiintyy? Vai oikeastiko jokaisen pitäisi päästä sinne kävi harjoituksissa tai ei?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on tätä kaikkialla nykyisin. Kaikki kiva pitää saada tekemättä asian eteen itse mitään. Koulussa sama juttu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
7v lapseni luistelee ja kilpailee yksinluistelussa, on motivoitunut ja taitava. Viemme häntä 5 krt vk treeneihin jossa hänellä on myös ystäviä ja treeneihin lähtee aina innoissaan. Mutta hän on myös lapsi ja saa osallistua myös kaverisynttäreille vaikka osuisi päällekkäin. Ne on todella tärkeitä lapsille! Se että joskus sattuu tämän vuoksi olemaan pois treeneistä, ei ole syy lopettaa intohimonaan pitämäänsä luistelua.
Yksinluistelussa poissaolo on pois vain teidän tytöltä. Muodostelmassa koko joukkueelta. Siksi kannattaakin valita yksinluistelupuoli, jos ei halua ikinä yksiäkään kaverisynttäreitä väliin.
Meidän 7v kisaa muodostelman puolella. Treenit on 3-4krt/viikko, muutaman kerran on jättänyt menemättä kaverisynttäreille. Mutta meilläkin on noita, jotka onnistuu joka viikko sopimaan jotain treenien päälle. Useita vielä. Yksikin perhe järjesti lapsen omat kaverisynttärit siihen treenien päälle. Mikään muu ajankohta ei ilmeisesti ollut mahdollinen. Tähän on varauduttu sillä, että joukkue on iso. Yleensä tarvittavat 16 saadaan paikalle.
Mutta sitten näiden jatkuvasti poissaolevien vanhemmat huutaa valmentajille ja joukkueen johdolle siitä, että heidän lapsensa ei osaa sitä ohjelmaa eikä näin ollen saa siihen kisoissakaan tulla. Se on kuulemma epäreilua. Omasta mielestäni paljon epäreilumpaa olisi ottaa ohjelmasta pois joku tunnollinen harjoittelija, jotta nämä hiihtelijät pääsee sinne sähläämään.
Epäreilua on pistää lapsi valitsemaan lapsuus tai urheilu. Varsinkin kun päätös on vanhemmista kiinni. Todellakin asia pitäisi järjestää niin, että kaikki pääsevät mukaan.
Me asumme Ruotsissa ja olen järkyttynyt niistä suurista vaateista ja määristä, joilla suomalaislapset treenaavat. Täällä lapset, myös ylökouluikäiset, harjoittelevat huomattavasti vähemmän ja monipuolisemmin. Ja siltikin ruotsalaiset ovat keskimäärin parempia urheilussa kuin suomalaiset.
Eli jotain siellä tehdään täysin väärin.
Meidän pojan jalkapallossa vaan palvotaan niitä muutamia, jotka ovat muka niin hyviä, ettei tarvitse edes treenata. Ei arvosteta yhtään niitä ehkä vähän huonompia pelaajia, jotka treenaavat tunnollisesti ja yrittävät tehdä parhaansa. Kehittyvät omaan tahtiin. Ei täällä vaan palvotaan niitä paria maalintekijää, jotka eivät ole oikeasti mitenkään ihmeellisiä tai joukkuehengen kannalta hyviä yksilöitä. Näin Helsingissä. Voi olla, että meidän lapset lopettaa juuri tuon takia.
Vierailija kirjoitti:
Me asumme Ruotsissa ja olen järkyttynyt niistä suurista vaateista ja määristä, joilla suomalaislapset treenaavat. Täällä lapset, myös ylökouluikäiset, harjoittelevat huomattavasti vähemmän ja monipuolisemmin. Ja siltikin ruotsalaiset ovat keskimäärin parempia urheilussa kuin suomalaiset.
Eli jotain siellä tehdään täysin väärin.
Suomessa tehdään väärin se, että seurojen tarpeet menevät ihmisten tarpeiden edelle, ja seuran aikuisten tarpeet menevät lasten tarpeiden edelle.
Täällä on onnistuttu rakentamaan yhteiskunnan rahoilla aivan käsittämättömiä himmeleitä, joista kuitenkaan ei ole mitään hyötyä harrastajien valtaosalle. Jotenkin homma pitäisi räjäyttää alkutekijöihinsä.
Miten olisi, että yhteiskunta antaisi kullekin lapselle saman suuruisen liikuntasetelin, ja tämä saisi viedä sen siihen seuraan, mihin haluaa? Siihen päälle jokin lisätuki tilavuokriin niissä lajeissa, joissa yhteiskunta ei ylläpidä tiloja.
Kilpaurheilun voisi kieltää alle 10 vuotiaita. Olisi meno paljon terveempää ja lapsilla muut arvot tärkeämpiä kuin voitto. Harratusmaksutkin varmaan tippuisivat puoleen.
Vanhemman täytyy aina pitää mielessään ensisijaisesti lapsen hyvinvointi. Sen jälkeen tulevat muut asiat, ensin koulu ja sitten harrastukset.
Kautta aloittaessa ei kukaan tiedä, millainen vuodesta tulee. Asioilla on usein taipumusta kasautua. Omista lapsistani yksi juuri sairasti yli viikon, ja nyt olemme tehneet suunnitelmia, kuinka hän ottaa koulussa ja harrastuksissa toiset kiinni. Kyseessä on yksi peruskoulun vaikeista lukuvuosista, ja tekemistä on arjessa paljon.
Mikäli hyvin aikomuksin aloitettu urheiluharrastus ei onnistu suunnitellulla tavalla, täytyy vanhempien vain todeta: sellaista se elämä on. Älkää ottako lasten harrastuksia niin hirmuisen tosissaan, niin ette sitten petykään niin kovasti. Ne, joista tulee maailman huippuja, ovat marginaalin marginaalia, eikä muu maailma voi palvella heitä venymällä arjessaan yli sietokykynsä.