Lue keskustelun säännöt.
Läheisen pettymys mielenterveyshoitoa kohtaan
02.09.2022 |
Siskollani todettiin psykoosi viime vuonna, ja hänelle määrättiin siihen osastolla lääkitys jota jatkettiin avohoidossa injektiomuotoisena. Hänen piti siis hakea injektio apteekista ja mennä sen jälkeen hoitajan piikitettäväksi.
Lääkkeestä tuli hänelle kuitenkin jo alussa niin hirveät haitat että hän halusi lopettaa sen. Hänen keskittymiskykynsä katosi lähes täysin, hän ei pystynyt istumaan paikallaan, nukkuminen muuttui hyvin huonoksi ja hänellä oli erikoisia pakkoliikkeitä kasvoissaan. Hän ei pystynyt enää edes käymään töissä ja sulkeutui kotiinsa kun ei nykivien kasvojensa takia kehdannut enää liikkua missään.
Silti lääkitystä jatkettiin ja haitat kuitattiin sillä, että ne pitää vain hyväksyä (!)
Olen niin vihainen tästä. Sisko on nyt omalla päätöksellään lopettanut injektiot ja saanut haitat loppumaan, mutta psykiatrit yrittävät siitä huolimatta painostaa häntä ottamaan jonkun toisen lääkkeen käyttöön (injektiomuodossa, totta kai). Hänet on jopa haettu kotoa lääkärin arvioitavaksi, mutta päästetty onneksi menemään.
Olin aiemmin kuvitellut että psykoosia hoidettaisiin sellaisilla lääkkeillä jotka mahdollistaisivat normaalin elämän. Mutta näköjään todellisuus on aivan eri.
Kommentit (133)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on diagnoosina paranoidinen skitsofrenia enkä syö mitään lääkkeitä. Lopetin ne aikoinaan ominpäin. Minua ei kuunneltu pätkääkään ja hoettiin joka helvetin asiaan, että olen sairauden tunnoton. En ikinä suostuisi mihinkään injektioihin. Muuttaisin vaikka ulkomaille ennemmin. Minä voin loistavasti ja olen täysin työkykyinen. Ollut jo 15 vuotta. M37
Tuskin sinulla on sitten muuta ollut kuin väärä diagnoosi. Silloin ei ole mikään yllätys kun lääkkeet ei toimi ja pärjää vallan mainiosti ilman lääkityksiä. Ja tämäkin on valitettava ilmiö, että hoitotaholle on tärkeämpää toteuttaa omia ideoitaan henkilön hoidosta sen sijaan että keskittyisi siihen mikä on todellisuus ihmisen elämässä.
Skitsofrenia ei ole diagnoosina validi, sen takia arviolta jopa puolet diagnooseista on "vääriä". Skitsofrenia diagnosoidaan oireluettelon perusteella, jossa on paljon tulkinnanvaraisuutta. Tutkijoiden välinen reliabiliteetti on amerikkalaisen tautiluokituksen DSM-V mukaan 0.43. Monien tutkijoiden mukaan tuon kappa-arvon luokittelu "hyväksi" on harhaanjohtava koska se sallii valtavan määrän vääriä diagnooseja. Alle 0.6 kappa-arvolla karkeasti arvioiden noin puolet diagnooseista on "vääriä", mikä tarkoittaa että kliinikot eivät tee samaa diagnoosia potilaistaan: "For reliability of only 0.50 to 0.60, it must be understood that means that 40% to 50% of the data being analyzed are erroneous. When kappa values are below 0.60, the confidence intervals about the obtained kappa are sufficiently wide that one can surmise that about half the data may be incorrect (10). Clearly, statistical significance means little when so much error exists in the results being tested." Validiteetin edellytyksenä on hyvä reliabiliteetti. Jos skitsofrenia ei ole validi edes oireyhtymänä, se tuskin on sitä neurobiologisena ilmiönäkään.
https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3900052/
https://ajp.psychiatryonline.org/doi/pdf/10.1176/appi.ajp.2012.12070999
Oikeasti monien laajojen meta-analyysien mukaan skitsofreniadiagnoosin saaneet eivät hyödy niin paljon lääkkeistä edes lyhyen aikavälin lääkeyhtiöiden rahoittamissa kokeissa. Toisin kuin esimerkiksi masennusta, skitsofreniaan liittyvissä lääkekokeissa käytetään usein maltillisempia vastekriteerejä -usein mittarina on 20 % lasku lähtötasosta, kun esimerkiksi masennuksessa vasteena pidetään yleensä 50 % lähtötasosta. Näin mielikuva lääkkeiden tehosta ylikorostuu, koska lyhyellä tähtäimellä kokeisiin huolellisesti valikoiduista koehenkilöistä peräti 51 % hyötyy minimivasteella (20 % lähtötasosta), ja 30 % plasebolla olevista. Hyvällä vasteella mitattuna kuitenkin vain 23 % hyötyy lääkityksestä, plasebolla olevista 14 %. Korneinta on että kliinistä merkitsevyyttä ja plasebovastetta käsittelevissä meta-analyyseissa yhtenä keskeisenä tutkimuskysymyksenä onkin se, että miten saadaan plasebovaste laskemaan heikentämättä lääkevastetta, jotta lääkekokeiden onnistumisprosentti paranee eli lääkeyhtiöiden kulut vähenevät. Tuo ei ole mitään lääketiedettä, vaan se on ihmishengillä leikkimistä taloudellisen edun nimissä.
https://ajp.psychiatryonline.org/doi/10.1176/appi.ajp.2017.16121358
Ei ole mitään selkeästi oikeaa tai väärää skitsofreniadiagnoosia, eikä lääkityksen tehosta voi mitenkään päätellä ihmisen diagnoosin korrektiutta etenkään, kun neuroleptejä käytetään milloin mihinkin "oireisiin" ja ne ovat aika kirjava ryhmä lääkkeitä.
Sellainen asia kuin skitsofrenia on toki olemassa, ja sellainen asia kuin skitsoaffektiivinen häiriötila, jota muualla kutsutaan skitsotyyppiseksi häiriöksi, on olemassa. Skitsofrenia, joka tyypillisesti on paranoidista skitsofreniaa, on saanut turhankin pahan maineen julkisuudessa, eikä se aina ole mikään kuolemantuomio. Luen juuri kirjaa "Zen ja Moottoripyörän Kunnossapito", jonka on kirjoittanut Robert M. Pirsig paranoidiseen skitsofreniaan sairaustumisen jälkeen. Kirja käsittelee laadun filosofiaa, ja joka on saanut arvosta ja kulttimaineen. Kirjoittajasta ei käy esiin millään tavoin mielisairaus tai hulluus, ja Pirsig onkin oiva esimerkki henkilöstä, joka pystyi jättämään kunnolla skitsofrenian taakseen. Varmaan paranemisessa auttoi Pirsigin äly, sillä hänen IQ oli 170.
Et tainnut ymmärtää yhtään mitään tuosta argumentista. Jos on olemassa häiriö, jossa karkeasti arvioiden peräti yli puolesta diagnooseja tekevät ihmiset ovat erimielisiä, niin silloin se ei ole selkeästi esimerkiksi affektiivisista psykoottisista häiriöistä erottuva ilmiö. Tuossa artikkelissa johon linkitin pohditaan asiaa. Skitsoaffektiivinen häiriö on ollut yritys ratkaista tuo ongelma, sen reliabiliteetti on 0.5 DSM-V mukaan eli aavistuksen parempi keskimäärin kuin skitsofrenian. Tuolla reliabiliteetilla ei voida muodostaa muista häiriöistä selkeästi neurobiologisesti erottuvaa luokkaa, eikä lääkityksen toimivuuden pohjalta voi tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä henkilön diagnoosin korrektiudesta, koska jos reliabiliteetti on alle 0.6 niin tutkijoiden mukaan mitään johtopäätöksiä ei diagnoosin korrektiudesta voi tehdä. Tämä on aivan eri tason kysymys kuin se, onko skitsofrenia diagnoosina kuolemantuomio vai ei. Paranoidista skitsofreniaa ei DSM-V ole samasta enää syystä, se ei ole diagnoosina riittävän erottuva. Itselläni on määrittämätön skitsofrenia diagnoosina tiedän kyllä aivan hyvin, ettei skitsofreniadiagnoosi ole kuolemantuomio, kiitos vaan. Olen oikein toimintakykyinen ihminen ilman lääkitystä ollut jo kymmenen vuotta. Kaikki läheiseni ovat sanoneet, että koska olen niin toimintakykyinen ja normaalijärkisen oloinen, minulla on väärä diagnoosi. Itse olen sitä mieltä, ettei minun diagnoosistani voi sanoa onko se väärä vai ei, koska diagnoosini on niin heikko reliabiliteetiltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykoosin syyhyn ei ole olemassa lääkettä, mutta aineilla tasapainoa saadaan flegmaattisempaan suuntaan, jolloin luonnollisen prosessin eteneminen ehkä tehostuu.
Asiaa voisi verrata siihen, että syntymää yritetään mekaanisesti ja kemiallisesti tehostaa; toisinaan keho lamaantuu näistä väkinäisistä yrityksistä, tai ylireagoi näihin loukkauksiin, jolloin syntyykin komplikaatioita ensin.
Minulla on samalaisia kokemuksia. Sairastuin 2014, ja sain avohoidossa velvoittavaksi lääkitykseksi Abilify Maintena -injektion.
Lääkitys vei minulta keskittymiskyvyn, en voinut pysytellä lainkaan aloillani, nukuin n. 5h yössä ja senkin katkonaisesti, olin koko ajan ärtynyt enkä pystynyt edes ajattelemaan kunnolla. Työkykykin meni.
Silti lääkäri oli sitä mieltä että jatketaan lääkitystä, ja painotti että jos en tule injektiokäynnille niin joudutaan tekemään virka-apupyyntö poliisille.
Jouduin muuttamaan takaisin vanhempieni luokse vapautuakseni injektioista! Olin jo 28-vuotias silloin joten kyllä hävetti. Onneksi vanhemmat kuitenkin tukivat minua eivätkä paljastaneet olinpaikkaani vaikka poliisi sitä heiltä tiedusteli. Eivät sentään onneksi ajaneet parin tunnin matkan päästä katsomaan.
Nyt olen ollut 8v ilman lääkitystä ja palasin työelämään pian sen jälkeen kun muutin vanhemmilleni. Mutta hirveät haitat aiheuttanut pakkolääkitys, poliiseilla uhkaaminen, omaan kehoon kajoaminen ja pakoilu ovat jättäneet minuun sellaiset traumat että psykiatreihin en enää luota.
Sitähän se on. Ei psykoosien hoitoon ole vielä keksitty mitään toimivaa lääkettä. Oireet toki saa pois mutta haitat ovat sitä luokkaa ettei mistään toipumisesta todellakaan ole kyse. Sairaus vaan muuttaa muotoaan sekoilusta täyteen lamaantumiseen.
Veljeni meni risperdalista niin zombiksi että saattoi istua vessassa tunninkin eikä tajunnut että jossain vaiheessa voisi nousta ylös ja pestä kädet. Toinen veljeni sai sitten avustaa vessakäynneissä häntä.
Ruokapöydässäkin häntä piti ohjata koska muuten hän olisi vain tuijottanut ruokaansa. Sama juttu pukeutumisen, peseytymisen jne. kanssa.
Että iso kiitos TAYS:in nuorisopsykiatrisen henkilökunnalle hyvästä "hoidosta". Ikinä en omia lapsiani heidän puoskaroitavaksi veisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin ihan järkyttynyt mielenterveyspotilaiden kohtelusta kun mieheni sairastui masennukseen. Ne lääkkeiden sivuoireet oli ihan järkyttäviä ja lääkärit toistivat sitä "keholla kestää tottua"-mantraa. En voi käsittää miten esim. pyörtyminen ja näköhäiriöt on ihan OK sivuoire ja kuitenkin pitäisi käydä töissä.
Mulla oli näitä samoja. Oli vieläpä 2 terapeuttia silloin ja niiden yhteistapaamisessa totesivat että olen täysin kuutamolla ja sekaisin. Siis lääkkeestä. Psykiatrini mielestä tarvitsin vain lisää lääkkeitä vaikka maa ja seinät kupruili ja sain outoja aistiharhoja. Kyseinen psykiatri yllättäen hävisi. Olin kuukausia ilman psykiatria ja lopetin lääkkeet enkä ole sen jälkeen aloittanut. Vuosia mennyt jo ihan kivasti. Saisivat itse vetää mömmöjään ja katsoa mihin helvettiin ne ihmisen ajaa, kemiallista kidutusta ne on eikä mitään hoitoa.
Juuri tuo, että sivuvaikutukset kuitataan sairaudesta johtuviksi ja määrätään niihin lisää lääkkeitä, kun sairaus muka pahentunut. Nuorempana luotin lääkäreiden arviointikykyyn, enää en.
Papereissani lukee että teeskentelen lääkkeiden haittavaikutukset. En pysty juomaan edes itseäni niin humalaan, että olisin yhtä sekavassa kunnossa kun olin niillä lääkkeillä.
Juuri noin psykiatrit lakaisevat aiheuttamansa lääkehaitat maton alle ja kieltäytyvät hoitamasta potilaitaan. Ihan turhake ammattikunta.
Vierailija kirjoitti:
Sitähän se on. Ei psykoosien hoitoon ole vielä keksitty mitään toimivaa lääkettä. Oireet toki saa pois mutta haitat ovat sitä luokkaa ettei mistään toipumisesta todellakaan ole kyse. Sairaus vaan muuttaa muotoaan sekoilusta täyteen lamaantumiseen.
Veljeni meni risperdalista niin zombiksi että saattoi istua vessassa tunninkin eikä tajunnut että jossain vaiheessa voisi nousta ylös ja pestä kädet. Toinen veljeni sai sitten avustaa vessakäynneissä häntä.
Ruokapöydässäkin häntä piti ohjata koska muuten hän olisi vain tuijottanut ruokaansa. Sama juttu pukeutumisen, peseytymisen jne. kanssa.
Että iso kiitos TAYS:in nuorisopsykiatrisen henkilökunnalle hyvästä "hoidosta". Ikinä en omia lapsiani heidän puoskaroitavaksi veisi.
Risperdalin aloitusoireet ovat käsittääkseni usein laamaavia, oma veljeni on ollut juuri sen takia kaksikin viikkoa aloittamassa ja nostamassa sitä osastolla koska aluksi ei meinaa sängystäkään päästä ylös.
Ja meitä omaisia on myös toisesta näköulmasta: en edes tiedä missä veljeni on tällä hetkellä, mutta en myöskään toivo hänen ilmestyvän oveni taakse koska en voi tietää missä kunnossa hän on. Jos on ollut taas kuukauden vauhtiputki jossain päällä ja kaikki lääkkeet ottamatta, hän on arvaamaton ja suuttuessaan vaarallisen aggressiivinen. Harhoista en tiedä, mutta olemus on niin pälyilevä, että varmaan niitä on. Ja meidän perheen kokemus on se ettei sinne osastolle päästä. Päivystyksestäkin lyövät jonkun reseptin kouraan ja kotiin kotiin vain. Joku hoitojakso aukeaa jostain jos veli itse on motivoitunut, tällä hetkellä ei ole ja joka päivä pelkään, että ehtii kuolla ennen kuin olisi, koska ei ymmärrä tilannettaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samalaisia kokemuksia. Sairastuin 2014, ja sain avohoidossa velvoittavaksi lääkitykseksi Abilify Maintena -injektion.
Lääkitys vei minulta keskittymiskyvyn, en voinut pysytellä lainkaan aloillani, nukuin n. 5h yössä ja senkin katkonaisesti, olin koko ajan ärtynyt enkä pystynyt edes ajattelemaan kunnolla. Työkykykin meni.
Silti lääkäri oli sitä mieltä että jatketaan lääkitystä, ja painotti että jos en tule injektiokäynnille niin joudutaan tekemään virka-apupyyntö poliisille.
Jouduin muuttamaan takaisin vanhempieni luokse vapautuakseni injektioista! Olin jo 28-vuotias silloin joten kyllä hävetti. Onneksi vanhemmat kuitenkin tukivat minua eivätkä paljastaneet olinpaikkaani vaikka poliisi sitä heiltä tiedusteli. Eivät sentään onneksi ajaneet parin tunnin matkan päästä katsomaan.
Nyt olen ollut 8v ilman lääkitystä ja palasin työelämään pian sen jälkeen kun muutin vanhemmilleni. Mutta hirveät haitat aiheuttanut pakkolääkitys, poliiseilla uhkaaminen, omaan kehoon kajoaminen ja pakoilu ovat jättäneet minuun sellaiset traumat että psykiatreihin en enää luota.
Olen miettinyt tätä, että missä vaiheessa me olemme valmiita ja riittävän turvassa, että voisimme keskustella psykitrian harjoittamasta väkivallasta ja sen aiheuttamista traumoista varsinkin meidän kohdalla jotka on irti päässeet ja eläneet sen jälkeen aivan normaalia elämää ilman väitettyjä mielenterveysongelmia?
Ne ketkä täällä vouhkaa lamaantumisesta ja haittavaikutuksista ja siitä miten lääkkeittä on parempi, eivät todennäköisesti sairasta skitsofreniaa tai muuta sellaista. Stoppaavat lähinnä päihdesekoilujaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ne ketkä täällä vouhkaa lamaantumisesta ja haittavaikutuksista ja siitä miten lääkkeittä on parempi, eivät todennäköisesti sairasta skitsofreniaa tai muuta sellaista. Stoppaavat lähinnä päihdesekoilujaan.
Ja/tai huomionhakuisia narsisteja.
Vierailija kirjoitti:
Ne ketkä täällä vouhkaa lamaantumisesta ja haittavaikutuksista ja siitä miten lääkkeittä on parempi, eivät todennäköisesti sairasta skitsofreniaa tai muuta sellaista. Stoppaavat lähinnä päihdesekoilujaan.
Minulla ei ole mitään päihdesekoiluja enkä ole päihteiden väärinkäyttäjä. Ei ole psykoosiakaan ollut vaikka aloitettiin neuroleptilääkitys ja yhdessä vaiheessa niitä meni kolmekin samaan aikaan. Psykoottinen olen ollut vain näiden lääkitysten aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ne ketkä täällä vouhkaa lamaantumisesta ja haittavaikutuksista ja siitä miten lääkkeittä on parempi, eivät todennäköisesti sairasta skitsofreniaa tai muuta sellaista. Stoppaavat lähinnä päihdesekoilujaan.
Jaa, minulla ei ole abiristeilyä lukuunottamatta ollut mitään päihdesekoiluja joita neuroleptit olisivat olleet stoppaamassa. Sen sijaan ne stoppasivat koulutukseni, kun gradu jäi kesken. Pystyin vielä osastolla työstämään sitä vaikka olin huonossa kunnossa, mutta kun aripipratsoli aloitettiin niin mistään ei tullut enää mitään. Jopa tekstiviestin kirjoittaminen tuntui vaikealta kun ajatus ei pysynyt yhtään kasassa.
Nykyään olen ilman lääkitystä, saanut gradun valmiiksi ja päässyt työelämään neljä vuotta suunniteltua myöhemmin.
Ne vuodet jotka jouduin elämään neuroleptilääkittynä valuivat aivan kankkulan kaivoon kun makasin vain kotona työkyvyttömänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitähän se on. Ei psykoosien hoitoon ole vielä keksitty mitään toimivaa lääkettä. Oireet toki saa pois mutta haitat ovat sitä luokkaa ettei mistään toipumisesta todellakaan ole kyse. Sairaus vaan muuttaa muotoaan sekoilusta täyteen lamaantumiseen.
Veljeni meni risperdalista niin zombiksi että saattoi istua vessassa tunninkin eikä tajunnut että jossain vaiheessa voisi nousta ylös ja pestä kädet. Toinen veljeni sai sitten avustaa vessakäynneissä häntä.
Ruokapöydässäkin häntä piti ohjata koska muuten hän olisi vain tuijottanut ruokaansa. Sama juttu pukeutumisen, peseytymisen jne. kanssa.
Että iso kiitos TAYS:in nuorisopsykiatrisen henkilökunnalle hyvästä "hoidosta". Ikinä en omia lapsiani heidän puoskaroitavaksi veisi.Risperdalin aloitusoireet ovat käsittääkseni usein laamaavia, oma veljeni on ollut juuri sen takia kaksikin viikkoa aloittamassa ja nostamassa sitä osastolla koska aluksi ei meinaa sängystäkään päästä ylös.
Ja meitä omaisia on myös toisesta näköulmasta: en edes tiedä missä veljeni on tällä hetkellä, mutta en myöskään toivo hänen ilmestyvän oveni taakse koska en voi tietää missä kunnossa hän on. Jos on ollut taas kuukauden vauhtiputki jossain päällä ja kaikki lääkkeet ottamatta, hän on arvaamaton ja suuttuessaan vaarallisen aggressiivinen. Harhoista en tiedä, mutta olemus on niin pälyilevä, että varmaan niitä on. Ja meidän perheen kokemus on se ettei sinne osastolle päästä. Päivystyksestäkin lyövät jonkun reseptin kouraan ja kotiin kotiin vain. Joku hoitojakso aukeaa jostain jos veli itse on motivoitunut, tällä hetkellä ei ole ja joka päivä pelkään, että ehtii kuolla ennen kuin olisi, koska ei ymmärrä tilannettaan.
Onko veljelläsi siis päihdeongelma? Jos on, niin siihen tarvitaan päihdekuntoutusta eikä neuroleptejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne ketkä täällä vouhkaa lamaantumisesta ja haittavaikutuksista ja siitä miten lääkkeittä on parempi, eivät todennäköisesti sairasta skitsofreniaa tai muuta sellaista. Stoppaavat lähinnä päihdesekoilujaan.
Jaa, minulla ei ole abiristeilyä lukuunottamatta ollut mitään päihdesekoiluja joita neuroleptit olisivat olleet stoppaamassa. Sen sijaan ne stoppasivat koulutukseni, kun gradu jäi kesken. Pystyin vielä osastolla työstämään sitä vaikka olin huonossa kunnossa, mutta kun aripipratsoli aloitettiin niin mistään ei tullut enää mitään. Jopa tekstiviestin kirjoittaminen tuntui vaikealta kun ajatus ei pysynyt yhtään kasassa.
Nykyään olen ilman lääkitystä, saanut gradun valmiiksi ja päässyt työelämään neljä vuotta suunniteltua myöhemmin.
Ne vuodet jotka jouduin elämään neuroleptilääkittynä valuivat aivan kankkulan kaivoon kun makasin vain kotona työkyvyttömänä.
Sentään olet elossa, saavutus sekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samalaisia kokemuksia. Sairastuin 2014, ja sain avohoidossa velvoittavaksi lääkitykseksi Abilify Maintena -injektion.
Lääkitys vei minulta keskittymiskyvyn, en voinut pysytellä lainkaan aloillani, nukuin n. 5h yössä ja senkin katkonaisesti, olin koko ajan ärtynyt enkä pystynyt edes ajattelemaan kunnolla. Työkykykin meni.
Silti lääkäri oli sitä mieltä että jatketaan lääkitystä, ja painotti että jos en tule injektiokäynnille niin joudutaan tekemään virka-apupyyntö poliisille.
Jouduin muuttamaan takaisin vanhempieni luokse vapautuakseni injektioista! Olin jo 28-vuotias silloin joten kyllä hävetti. Onneksi vanhemmat kuitenkin tukivat minua eivätkä paljastaneet olinpaikkaani vaikka poliisi sitä heiltä tiedusteli. Eivät sentään onneksi ajaneet parin tunnin matkan päästä katsomaan.
Nyt olen ollut 8v ilman lääkitystä ja palasin työelämään pian sen jälkeen kun muutin vanhemmilleni. Mutta hirveät haitat aiheuttanut pakkolääkitys, poliiseilla uhkaaminen, omaan kehoon kajoaminen ja pakoilu ovat jättäneet minuun sellaiset traumat että psykiatreihin en enää luota.Olen miettinyt tätä, että missä vaiheessa me olemme valmiita ja riittävän turvassa, että voisimme keskustella psykitrian harjoittamasta väkivallasta ja sen aiheuttamista traumoista varsinkin meidän kohdalla jotka on irti päässeet ja eläneet sen jälkeen aivan normaalia elämää ilman väitettyjä mielenterveysongelmia?
Mitä useampi puhuu sitä parempi, koska yksittäiset leimataan hulluiksi ja joidenkin kohdalla todella koko järjestelmä on laitettu heitä vastaan. Tätä tapahtuu aidosti. Pienet lapset ovat haavoittuvampia. Heikoilla oleville ihmisille ei ole mitään suojaa, vaikka on tiedossa, että he ovat kaikkein alttiimpia rikoksille.
Jokaisen kannattaa kirjoittaa hoitotahto omakannassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samalaisia kokemuksia. Sairastuin 2014, ja sain avohoidossa velvoittavaksi lääkitykseksi Abilify Maintena -injektion.
Lääkitys vei minulta keskittymiskyvyn, en voinut pysytellä lainkaan aloillani, nukuin n. 5h yössä ja senkin katkonaisesti, olin koko ajan ärtynyt enkä pystynyt edes ajattelemaan kunnolla. Työkykykin meni.
Silti lääkäri oli sitä mieltä että jatketaan lääkitystä, ja painotti että jos en tule injektiokäynnille niin joudutaan tekemään virka-apupyyntö poliisille.
Jouduin muuttamaan takaisin vanhempieni luokse vapautuakseni injektioista! Olin jo 28-vuotias silloin joten kyllä hävetti. Onneksi vanhemmat kuitenkin tukivat minua eivätkä paljastaneet olinpaikkaani vaikka poliisi sitä heiltä tiedusteli. Eivät sentään onneksi ajaneet parin tunnin matkan päästä katsomaan.
Nyt olen ollut 8v ilman lääkitystä ja palasin työelämään pian sen jälkeen kun muutin vanhemmilleni. Mutta hirveät haitat aiheuttanut pakkolääkitys, poliiseilla uhkaaminen, omaan kehoon kajoaminen ja pakoilu ovat jättäneet minuun sellaiset traumat että psykiatreihin en enää luota.Olen miettinyt tätä, että missä vaiheessa me olemme valmiita ja riittävän turvassa, että voisimme keskustella psykitrian harjoittamasta väkivallasta ja sen aiheuttamista traumoista varsinkin meidän kohdalla jotka on irti päässeet ja eläneet sen jälkeen aivan normaalia elämää ilman väitettyjä mielenterveysongelmia?
Ottaispa joku tutkiva journalisti asiakseen ja alkais penkomaan mitä kaikkea psykiatrian saralta löytyykään. Vois olla raakaa tarinaa. Pakkohan näistä asioista on voida puhua.
Omat läheiset voivat myös näitä keinoja hyödyntäen tuhota alaikäisen perheenjäsenensä kokonaan.
Tää ketju on aika surullista luettavaa.
"Hoitoon" hakeutuminen voi aiheuttaa pahimassa tapauksessa hirveät traumat ihmiselle, jolla on muutenkin vaikeaa. Kun apua ei tullutkaan vaan henkistä väkivaltaa, sinut alistetaan ja kiristetään. "Tää on sulle hyväksi". Jepjep.
Sen jälkeen kun saat hullun leiman, sulta viedään määräysoikeus itseesi.
En sentään itse ole vastavaan tilanteeseen joutunut, mutta psykiatrien epäammattimaisuuden ja jumalkompleksin kyllä kokenut. Psykiatrian pimeästä puolesta pitäisi kyllä puhua enemmän.
Papereissani lukee että teeskentelen lääkkeiden haittavaikutukset. En pysty juomaan edes itseäni niin humalaan, että olisin yhtä sekavassa kunnossa kun olin niillä lääkkeillä.