Läheisen pettymys mielenterveyshoitoa kohtaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ihme, että kukaan ei halua psykiatriksi, kun hoidot ei hulluille kelpaa. 

Tässä lienee totuuden siemen. Psykoosien hoitoon on markkinoilla vain huonoja lääkkeitä, ja se luultavasti vähentää psykiatriksi haluavien määrää. Kukapa nyt haluaisi hoitaa ihmisiä huonoilla lääkkeillä ja huonoin tuloksin, kun voi erikoistua johonkin muuhun ja tarjota hyvää hoitoa jolla on merkitystä.

Ongelmahan on, että hullut ei sitoudu hoitoihin. Ei hoitosuhteeseen sitoutunutta aleta injektioilla hoitamaan. 

Totta kai laitetaan piikit jos niin halutaan. Tarvitaan vain eri näkemys, ei muuta. Jos potilas haluaisi lääkkeen b, koska dg x:n Käypä hoito sisällyttää sen, mutta lääkäri haluaa dg:n y mukaan lääkkeen a, se on siinä. Jos lääke a ei maistu, se laitetaan väkisin.

Tästä pitäisi puhua enemmän. Moni luulee että avohoito on vapaaehtoista ja niinhän se lain mukaan onkin, mutta psykiatrit pitävät avoa vain jonkinlaisena pakkohoidon jatkona johon potilas olisi muka velvoitettu.

Se näkyy mm. niin, että jos potilas ei saavu injektiokäynnille niin tehdään virka-apupyyntö poliisille jotta hänet saataisiin lääkärin arvioon pakkohoitolähetettä varten. Myös "velvoittavia" kotikäyntejä tehdään, eli jos potilas ei ole kotona tai avaa ovea niin tullaan poliisin kanssa asuntoon.

Joskus oli jopa jotain höpöhöpö hoitosopimuksia jotka potilaat pakotettiin allekirjoittamaan ennen osastolta kotiutumista ja annettiin ymmärtää että sillä olisi jokin juridinen asema (ei ole).

Taustalla varmasti on aito huoli siitä, miten potilas pärjää, jos ei syö lääkkeitään. Itse törmään työssäni just niihin, joilla lääkkeet syömättä ja lähtee sitten elämä lapasesta. Tuskin kukaan ihan ihan ilkeyttään kontrollointihalunsa vuoksi pakkohoitolähetteitä kirjoittelee.

No, täällä on ainakin yksi, jolle sanottiin aikoinaan, että olen pysyvästi, ja kroonisesti skitsofreenikko. Samat asiat kirjoitetaan muuten toistuvasti Omakantaan, jos olen joutunut käymään vähänkään terveydenhuollossa. Onpa aika jyrkkä, lohduton ja julma arvio/tuomio, että ihminen olisi muka diagnoosin määrittämisestä lähtien pysyvästi sairas, eikä koskaan paranisi siitä. 

Itselläni on myös krooninen väsymysoireyhtymä. Mutta jostakin syystä, siitä ei ole koskaan mitään mainintaa missään terveystiedoissa. Katsos, jos ja kun sinut on kerran elämäsi aikana diagnosoitu pöpiksi, sitä on hautaan asti. Mihinkään muuhun sinä et voi sairastua, et muihin somaattisiin, lihastauteihin, tai MS- tautiin, tai muihin autoimmuunisairauksiin. Alalla vallitsee erikoinen ajattelu, että mt-taustan omaavat eivät voi sairastua myös muihin sairauksiin. Mutta niihinhän ei koskaan kiinnitetä mitään huomiota. Ei tehdä tutkimuksia, ei saa niistä diagnooseja, eikä näin ollen saa myöskään mitään hoitoakaan. Jos olet saanut mt-diagnoosin, vaikka kerran elämässäsi, niin terveydenhuollossa se laitetaan sinun perussairaudeksesi. Vaikka sinulle olisi vaikka diabetes, tai kilpirauhasen vajaatoiminta. Mt-diagnoosin myötä saat myös elinikäisen stigman, joka ei lähde koskaan. "Kerran hullu, aina hullu", ajattelu vallitsee alalla olevien keskuudessa. Ja jos joku nyt väittää, ettei siellä ole asenteellisuutta, vähättelevää suhtautumista, tai alentavaa kohtelua, niin kyllä on! Kaikella tavalla. 

Itse lopetin psyyke/neuroleptien käytön jokahetkisen aivosumun, kroonisen väsymyksen pahenemisen, keskittymyskyvyn ja muistin heikkenemisen, masennuksen pahenemisen, liiallisen nukkumisen ( 12 h/ vrk) ja lähes täyden työkyvyttömyyden takia. 

En suosittele ketään koskaan aloittamaan neurolepti/masennuslääkkeitä ja niiden käyttämistä. SSRI-lääkkeiden teho ja vaikutus on lumelääkkeiden luokkaa. Niistä hyötyy väestöstä vain muutama prosentti. Useilla psyykelääkkeillä on enemmän haitta/sivuvaikutuksia, kuin mitään varsinaisia hyötyjä. Lisäksi ne aiheuttavat vain lisää somaattisia sairauksia, kuten lihomista, diabetestä, lihasvaurioita ja valkoisen aineen katoa aivoissa, sekä altistavat mm. dementiaan sairastumiselle ennenaikaisesti. Ottakaa asioista selvää, ennen kuin uskotte psykiatriassa toimiviin henkilöihin.

Edellä kirjoittaneelle toteaisin myös, että kyllä, voin huomattavasti paremmin, kun lopetin kyseisten terveyttä heikentävien, vahingoittavien ja tuhoavien myrkkyjen käytön.

Itsellä sama diagnoosi: psykoosi/määrittelemätön skitsofrenia ja itse en allekirjoita tätä diagnoosia ollenkaan. Olen ollut hoitovastainen alusta asti, sillä en mielestäni ole skitsotyypillinen. Moniin muihin osastolla oleviin verrattuna, minä olin huomattavan normaali ja tätä samaa sanoi osastolla olleet potilaat, kun kyselin. Olen siis ollut osastolla useaan otteeseen ja aina vailla kunnon selitystä.

Ja tämä selitys lienee tullut aina lähiomaisten huoli-ilmoitusten kautta ja vaikutuksesta, osastolle siirto. Muunmuassa kerran poliisit hakivat kotoa ja raudoittivat minut, kun en suosiolla lähtenyt. Lisäksi kuljetuksen yhteydessä minua pidettiin raudoissa 3 tuntia pää alaspäin kuljetus asennossa ambulanssissa, jossa minulla oli vaikea hengittää ja tunsin tukehtuvani, samaan aikaan kun vierellä ollut poliisi kuvasi kännykällään tapahtumaa. Piti tehdä tästä valitus, mutta jäi tekemättä ja koin tämän väkivallaksi minua kohtaan, mutta hyvä ettei tullut traumoja tästä ja voi vaan kysyä sitä, miten tämä auttaa mahdollista potilasta elämässä kuntoutumaan?

Nykyään tilanne on se, että minut on pakoitettu ottamaan injektio lääkitys. Koen pakkolääkityksen injektiona kemiallisena väkivaltana minua ja kehooni kohtaan. Mm olkapäät kipeinä neulojen takia useita päiviä.

Ei sinun ole pakko ottaa injektioita, sinulla on täysi oikeus kieltäytyä. Psykiatrit eivät sitä tietenkään kunnioita, mutta heidän keinonsa pakottaa ovat loppujen lopuksi hyvin rajalliset. Jos et oleskele siinä osoitteessa jossa virallisesti asut, sinua on käytännössä mahdotonta raahata piikille.

Minä vaihdoin asuntoa samalla paikkakunnalla asuvan siskoni kanssa, mutta mitään virallisia muuttoilmoituksia ei koskaan tehty. Sisko sai VIISI kertaa poliisit minun kotiovelleni, mutta sai henkkarit näytettyään olla rauhassa.

Nykyään asun toisen sairaanhoitopiirin alueella, Kannassa on kaikki tietojenluovutukset päällä ja asioin vain yksityisellä. Olen saanut elää vapaana injektioista jo melkein 10 vuotta :)

Sehän se, että laittavat poliisit perään ja sulkevat osastolle sitten. Mitenkä tästä selvitään? Ja lasku tulee tietenkin potilaalle kaikesta ja ikään kuin sakkona.

Ole poliisin tavoittamattomissa. Jos et ole kotona, työpaikallasi eivätkä läheiset kerro olinpaikkaasi niin eivät he sinua löydä. Muuta vaikka tilapäisesti autoosi ja huolehdi ettei poliisi näe sitä missään.

Ulkomaille tai toisen shp:n alueelle muuttaminen on myös hyvä vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on naapuri, joka alkuun oli ok, nyt selkeästi lopettanut jotkin lääkkeet. Nyt ryyppää rymyää ja hakee huumeita. Kuulostaa, ettei hän rauhoitu koskaan.

On tämäkin puoli asiaa.

Tai sitten asia on toisinpäin, eli on aloittanut jonkun lääkityksen ja sen myötä on alkanut ryypiskely, rymyäminen ja huumeet

Käypähoidosta kopsattu:

"Keskeinen sanoma

Skitsofrenia on vakava, monimuotoinen psyykkinen sairaus, jonka ennustetta voidaan parantaa varhaisella tunnistamisella, varhain aloitetulla hoidolla ja aktiivisella kuntoutuksella.

Skitsofrenian hoito perustuu:

-pitkäjänteiseen, luottamukselliseen hoitosuhteeseen

-yksilölliseen, potilaan ja hänen lähiomaistensa tarpeet huomioon ottavaan, säännöllisesti tarkistettavaan hoitosuunnitelmaan.

Hoidossa keskeisiä ovat:

-psykoosilääkitys, jossa pyritään tehokkaan oirelievityksen lisäksi pienimpään tehokkaaseen annokseen ja haittavaikutusten minimoimiseen"

(Alkuperäisen tekstin pallurat ei kopioituneet, joten laittelin viivoja) https://www.kaypahoito.fi/hoi35050

Sivusta seurannut kahden ko. diagnoosin saaneet hoitoa. Toinen tunnistaa oireensa ja pahenemisvaiheen, hänet lähinnä käsketään painumaan kotiin, koska haluaa hoitoa. Toista viedään raudoissa pakkolääkittäväksi, lääkitys ei edes toimi ja diagnoosikin taitaa olla mennyt päin honkia hänen kohdallaan. Ensimmäisellä lääkitys ja hoito toimivat, joten hänellä diagnoosi taitaa olla ihan oikein jopa. Kumpikaan ei tosin koe että nuo mitä kopioin, toteutuisi millään tavoin.

Aikamoinen villi länsi viidankon lakeineen tuntuu tuo hoito käytännössä olevan.

Kuullostaa siltä että läheiselläsi on väärä diagnoosi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomen mielenterveyshoito tuntuu pitkälti perustuvan sille ajatukselle, että tärkeintä ei ole suinkaan potilaan hyvinvointi, vaan ympäristön. Ei siellä ketään haittaa jos potilas lääkitään sängynpohjalle, koska silloin ei jaksa vaatia itselleen oikeuksia ja hoitoa, eikä ikävästi ole kadulla häiritsemässä kunnon kansalaisia. 

Tämähän se. Jos potilas haluaisi lopettaa lääkkeet päästäkseen sieltä sängyn pohjalta pois, se on hoitotahon mielestä kauheaa ja kiellettyä. Ei missään tapauksessa saa edes haaveilla opinnoista, työelämästä tai mistään muustakaan, kyllä päivätoimintakerhon ja injektiokäyntien pitää riittää elämän sisällöksi.

Noista haaskalinnuista kannattaa pysyä kaukana.

Tuo päivätoiminta on kyllä aivan vihoviimeistä touhua jossa ihminen taantuu vammaisen tasolle. Minä olin 22 kun jouduin sinne askartelemaan nistien kanssa, ja toimintaterapeutti lässytti miten hienoa on kun saan sieltä "mielekästä sisältöä" elämääni.

Aivojumppaa, käsillä tekemistä, sosiaalisia taitoja, yhteistä ruokailua ja vaikka mitä kaikkea muuta.

Oli aika huuli pyöreänä kun kerroin että olen saanut päivätoiminnasta tarpeekseni ja aloitan syksyllä DI-opinnot. Kehtasi vielä sanoa, että "sitä pitää nyt katsoa vielä kun en tiedä miten nuo tukiasiat menevät", ihan kuin skitsofreenikot eivät muka olisi oikeutettuja opintotukeen.

Nykyään olen 37-vuotias kahden lapsen äiti, DI ja palkka +5000e/kk. Jos olisin jatkanut lääkitystä niin olisin varmaan vieläkin siellä päivätoiminnassa liimailemassa silkkipaperia wc-paperirulliin, ja voisin vain haaveilla omasta perheestä, hyvästä työpaikasta, kauniista kodista ja etelänlomista.

No toisaalta kuulostaa siltä, että sisuunnuit siellä päivätoiminnassa ja sait siitä voimaa muuttaa tilannettasi, mikä siis hienoa. Ei voi tietää olisiko lopputulos ollut sama, jos olisit jäänyt vain yksin kotiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on diagnoosina paranoidinen skitsofrenia enkä syö mitään lääkkeitä. Lopetin ne aikoinaan ominpäin. Minua ei kuunneltu pätkääkään ja hoettiin joka helvetin asiaan, että olen sairauden tunnoton. En ikinä suostuisi mihinkään injektioihin. Muuttaisin vaikka ulkomaille ennemmin. Minä voin loistavasti ja olen täysin työkykyinen. Ollut jo 15 vuotta. M37

Tuskin sinulla on sitten muuta ollut kuin väärä diagnoosi. Silloin ei ole mikään yllätys kun lääkkeet ei toimi ja pärjää vallan mainiosti ilman lääkityksiä. Ja tämäkin on valitettava ilmiö, että hoitotaholle on tärkeämpää toteuttaa omia ideoitaan henkilön hoidosta sen sijaan että keskittyisi siihen mikä on todellisuus ihmisen elämässä.

Ehkä ei kannata hakeutua psykiatrille hoitoon, jos ei ole mielenterveysongelmaa, jolloin tällaista ongelmaa ei edes synny. Siellä hoito on pääosin lääkkeet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin ihan järkyttynyt mielenterveyspotilaiden kohtelusta kun mieheni sairastui masennukseen. Ne lääkkeiden sivuoireet oli ihan järkyttäviä ja lääkärit toistivat sitä "keholla kestää tottua"-mantraa. En voi käsittää miten esim. pyörtyminen ja näköhäiriöt on ihan OK sivuoire ja kuitenkin pitäisi käydä töissä.

Mulla oli näitä samoja. Oli vieläpä 2 terapeuttia silloin ja niiden yhteistapaamisessa totesivat että olen täysin kuutamolla ja sekaisin. Siis lääkkeestä. Psykiatrini mielestä tarvitsin vain lisää lääkkeitä vaikka maa ja seinät kupruili ja sain outoja aistiharhoja. Kyseinen psykiatri yllättäen hävisi. Olin kuukausia ilman psykiatria ja lopetin lääkkeet enkä ole sen jälkeen aloittanut. Vuosia mennyt jo ihan kivasti. Saisivat itse vetää mömmöjään ja katsoa mihin helvettiin ne ihmisen ajaa, kemiallista kidutusta ne on eikä mitään hoitoa.

Juuri tuo, että sivuvaikutukset kuitataan sairaudesta johtuviksi ja määrätään niihin lisää lääkkeitä, kun sairaus muka pahentunut. Nuorempana luotin lääkäreiden arviointikykyyn, enää en.

Vierailija kirjoitti:

Kuullostaa siltä että läheiselläsi on väärä diagnoosi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on diagnoosina paranoidinen skitsofrenia enkä syö mitään lääkkeitä. Lopetin ne aikoinaan ominpäin. Minua ei kuunneltu pätkääkään ja hoettiin joka helvetin asiaan, että olen sairauden tunnoton. En ikinä suostuisi mihinkään injektioihin. Muuttaisin vaikka ulkomaille ennemmin. Minä voin loistavasti ja olen täysin työkykyinen. Ollut jo 15 vuotta. M37

Tuskin sinulla on sitten muuta ollut kuin väärä diagnoosi. Silloin ei ole mikään yllätys kun lääkkeet ei toimi ja pärjää vallan mainiosti ilman lääkityksiä. Ja tämäkin on valitettava ilmiö, että hoitotaholle on tärkeämpää toteuttaa omia ideoitaan henkilön hoidosta sen sijaan että keskittyisi siihen mikä on todellisuus ihmisen elämässä.

Skitsofrenia ei ole diagnoosina validi, sen takia arviolta jopa puolet diagnooseista on "vääriä". Skitsofrenia diagnosoidaan oireluettelon perusteella, jossa on paljon tulkinnanvaraisuutta. Tutkijoiden välinen reliabiliteetti on amerikkalaisen tautiluokituksen DSM-V mukaan 0.43. Monien tutkijoiden mukaan tuon kappa-arvon luokittelu "hyväksi" on harhaanjohtava koska se sallii valtavan määrän vääriä diagnooseja. Alle 0.6 kappa-arvolla karkeasti arvioiden noin puolet diagnooseista on "vääriä", mikä tarkoittaa että kliinikot eivät tee samaa diagnoosia potilaistaan: "For reliability of only 0.50 to 0.60, it must be understood that means that 40% to 50% of the data being analyzed are erroneous. When kappa values are below 0.60, the confidence intervals about the obtained kappa are sufficiently wide that one can surmise that about half the data may be incorrect (10). Clearly, statistical significance means little when so much error exists in the results being tested." Validiteetin edellytyksenä on hyvä reliabiliteetti. Jos skitsofrenia ei ole validi edes oireyhtymänä, se tuskin on sitä neurobiologisena ilmiönäkään. 

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3900052/

https://ajp.psychiatryonline.org/doi/pdf/10.1176/appi.ajp.2012.12070999

Oikeasti monien laajojen meta-analyysien mukaan skitsofreniadiagnoosin saaneet eivät hyödy niin paljon lääkkeistä edes lyhyen aikavälin lääkeyhtiöiden rahoittamissa kokeissa. Toisin kuin esimerkiksi masennusta, skitsofreniaan liittyvissä lääkekokeissa käytetään usein maltillisempia vastekriteerejä -usein mittarina on 20 % lasku lähtötasosta, kun esimerkiksi masennuksessa vasteena pidetään yleensä 50 % lähtötasosta. Näin mielikuva lääkkeiden tehosta ylikorostuu, koska lyhyellä tähtäimellä kokeisiin huolellisesti valikoiduista koehenkilöistä peräti 51 % hyötyy minimivasteella (20 % lähtötasosta), ja 30 % plasebolla olevista. Hyvällä vasteella mitattuna kuitenkin vain 23 % hyötyy lääkityksestä, plasebolla olevista 14 %. Korneinta on että kliinistä merkitsevyyttä ja plasebovastetta käsittelevissä meta-analyyseissa yhtenä keskeisenä tutkimuskysymyksenä onkin se, että miten saadaan plasebovaste laskemaan heikentämättä lääkevastetta, jotta lääkekokeiden onnistumisprosentti paranee eli lääkeyhtiöiden kulut vähenevät. Tuo ei ole mitään lääketiedettä, vaan se on ihmishengillä leikkimistä taloudellisen edun nimissä. 

https://ajp.psychiatryonline.org/doi/10.1176/appi.ajp.2017.16121358

Ei ole mitään selkeästi oikeaa tai väärää skitsofreniadiagnoosia, eikä lääkityksen tehosta voi mitenkään päätellä ihmisen diagnoosin korrektiutta etenkään, kun neuroleptejä käytetään milloin mihinkin "oireisiin" ja ne ovat aika kirjava ryhmä lääkkeitä. 

Eräs tunnettu psykologi sanoi haastattelussa: tämä on yksilöitä keskuudestaan poissulkeva yhteiskunta, ja että: mielenterveyssairaudet ovat roolisairauksia.

Kantsii siis pelata tämän roolin mukaisesti lääkkeet ottaen, ja vältellä laitoshoitoa. Todella moni muukin on länsimaissa samassa jamassa. Syitä tähän harjoitettu työllisyyspolitiikka ja globalisaatio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomen mielenterveyshoito tuntuu pitkälti perustuvan sille ajatukselle, että tärkeintä ei ole suinkaan potilaan hyvinvointi, vaan ympäristön. Ei siellä ketään haittaa jos potilas lääkitään sängynpohjalle, koska silloin ei jaksa vaatia itselleen oikeuksia ja hoitoa, eikä ikävästi ole kadulla häiritsemässä kunnon kansalaisia. 

Tämähän se. Jos potilas haluaisi lopettaa lääkkeet päästäkseen sieltä sängyn pohjalta pois, se on hoitotahon mielestä kauheaa ja kiellettyä. Ei missään tapauksessa saa edes haaveilla opinnoista, työelämästä tai mistään muustakaan, kyllä päivätoimintakerhon ja injektiokäyntien pitää riittää elämän sisällöksi.

Noista haaskalinnuista kannattaa pysyä kaukana.

Tuo päivätoiminta on kyllä aivan vihoviimeistä touhua jossa ihminen taantuu vammaisen tasolle. Minä olin 22 kun jouduin sinne askartelemaan nistien kanssa, ja toimintaterapeutti lässytti miten hienoa on kun saan sieltä "mielekästä sisältöä" elämääni.

Aivojumppaa, käsillä tekemistä, sosiaalisia taitoja, yhteistä ruokailua ja vaikka mitä kaikkea muuta.

Oli aika huuli pyöreänä kun kerroin että olen saanut päivätoiminnasta tarpeekseni ja aloitan syksyllä DI-opinnot. Kehtasi vielä sanoa, että "sitä pitää nyt katsoa vielä kun en tiedä miten nuo tukiasiat menevät", ihan kuin skitsofreenikot eivät muka olisi oikeutettuja opintotukeen.

Nykyään olen 37-vuotias kahden lapsen äiti, DI ja palkka +5000e/kk. Jos olisin jatkanut lääkitystä niin olisin varmaan vieläkin siellä päivätoiminnassa liimailemassa silkkipaperia wc-paperirulliin, ja voisin vain haaveilla omasta perheestä, hyvästä työpaikasta, kauniista kodista ja etelänlomista.

No toisaalta kuulostaa siltä, että sisuunnuit siellä päivätoiminnassa ja sait siitä voimaa muuttaa tilannettasi, mikä siis hienoa. Ei voi tietää olisiko lopputulos ollut sama, jos olisit jäänyt vain yksin kotiin?

En todellakaan sisuuntunut, vaan päivätoiminta oli hyvin lannistava kokemus. Puhuttiin kuin aivovammaiselle ja meininki oli kuin suoraan päiväkodista.

Askarteluja ja väritystehtäviä kehuttiin vuolaasti aivan kuin olisin ollut 2-vuotias, ja sain jopa ihan "edistyneiden" (eli aikuisten) väritystehtäviä kun olin niiiin hyvä.

Onneksi opiskelin samaan aikaan avoimessa yliopistossa, koska se piti minut elämänsyrjässä kiinni ja auttoi säilyttämään omanarvontuntoni. Opiskellessa en ollut mikään luuseri jonka suurin saavutus oli aikuisten väritystehtävien tekeminen, vaan normaaliälyinen ihminen joka sai opintoja tehtyä hyvin arvosanoin.

Vierailija kirjoitti:

Suomen mielenterveyshoito tuntuu pitkälti perustuvan sille ajatukselle, että tärkeintä ei ole suinkaan potilaan hyvinvointi, vaan ympäristön. Ei siellä ketään haittaa jos potilas lääkitään sängynpohjalle, koska silloin ei jaksa vaatia itselleen oikeuksia ja hoitoa, eikä ikävästi ole kadulla häiritsemässä kunnon kansalaisia. 

No kehitä sitten itse parempi lääke, jossa ei ole sivuvaikutuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomen mielenterveyshoito tuntuu pitkälti perustuvan sille ajatukselle, että tärkeintä ei ole suinkaan potilaan hyvinvointi, vaan ympäristön. Ei siellä ketään haittaa jos potilas lääkitään sängynpohjalle, koska silloin ei jaksa vaatia itselleen oikeuksia ja hoitoa, eikä ikävästi ole kadulla häiritsemässä kunnon kansalaisia. 

Tämähän se. Jos potilas haluaisi lopettaa lääkkeet päästäkseen sieltä sängyn pohjalta pois, se on hoitotahon mielestä kauheaa ja kiellettyä. Ei missään tapauksessa saa edes haaveilla opinnoista, työelämästä tai mistään muustakaan, kyllä päivätoimintakerhon ja injektiokäyntien pitää riittää elämän sisällöksi.

Noista haaskalinnuista kannattaa pysyä kaukana.

Tuo päivätoiminta on kyllä aivan vihoviimeistä touhua jossa ihminen taantuu vammaisen tasolle. Minä olin 22 kun jouduin sinne askartelemaan nistien kanssa, ja toimintaterapeutti lässytti miten hienoa on kun saan sieltä "mielekästä sisältöä" elämääni.

Aivojumppaa, käsillä tekemistä, sosiaalisia taitoja, yhteistä ruokailua ja vaikka mitä kaikkea muuta.

Oli aika huuli pyöreänä kun kerroin että olen saanut päivätoiminnasta tarpeekseni ja aloitan syksyllä DI-opinnot. Kehtasi vielä sanoa, että "sitä pitää nyt katsoa vielä kun en tiedä miten nuo tukiasiat menevät", ihan kuin skitsofreenikot eivät muka olisi oikeutettuja opintotukeen.

Nykyään olen 37-vuotias kahden lapsen äiti, DI ja palkka +5000e/kk. Jos olisin jatkanut lääkitystä niin olisin varmaan vieläkin siellä päivätoiminnassa liimailemassa silkkipaperia wc-paperirulliin, ja voisin vain haaveilla omasta perheestä, hyvästä työpaikasta, kauniista kodista ja etelänlomista.

No toisaalta kuulostaa siltä, että sisuunnuit siellä päivätoiminnassa ja sait siitä voimaa muuttaa tilannettasi, mikä siis hienoa. Ei voi tietää olisiko lopputulos ollut sama, jos olisit jäänyt vain yksin kotiin?

En todellakaan sisuuntunut, vaan päivätoiminta oli hyvin lannistava kokemus. Puhuttiin kuin aivovammaiselle ja meininki oli kuin suoraan päiväkodista.

Askarteluja ja väritystehtäviä kehuttiin vuolaasti aivan kuin olisin ollut 2-vuotias, ja sain jopa ihan "edistyneiden" (eli aikuisten) väritystehtäviä kun olin niiiin hyvä.

Onneksi opiskelin samaan aikaan avoimessa yliopistossa, koska se piti minut elämänsyrjässä kiinni ja auttoi säilyttämään omanarvontuntoni. Opiskellessa en ollut mikään luuseri jonka suurin saavutus oli aikuisten väritystehtävien tekeminen, vaan normaaliälyinen ihminen joka sai opintoja tehtyä hyvin arvosanoin.

Noi väritystehtävät ja muut pupujutut on kyllä perseestä. Aliarviointia parhaimmillaan.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on diagnoosina paranoidinen skitsofrenia enkä syö mitään lääkkeitä. Lopetin ne aikoinaan ominpäin. Minua ei kuunneltu pätkääkään ja hoettiin joka helvetin asiaan, että olen sairauden tunnoton. En ikinä suostuisi mihinkään injektioihin. Muuttaisin vaikka ulkomaille ennemmin. Minä voin loistavasti ja olen täysin työkykyinen. Ollut jo 15 vuotta. M37

Tuskin sinulla on sitten muuta ollut kuin väärä diagnoosi. Silloin ei ole mikään yllätys kun lääkkeet ei toimi ja pärjää vallan mainiosti ilman lääkityksiä. Ja tämäkin on valitettava ilmiö, että hoitotaholle on tärkeämpää toteuttaa omia ideoitaan henkilön hoidosta sen sijaan että keskittyisi siihen mikä on todellisuus ihmisen elämässä.

Skitsofrenia ei ole diagnoosina validi, sen takia arviolta jopa puolet diagnooseista on "vääriä". Skitsofrenia diagnosoidaan oireluettelon perusteella, jossa on paljon tulkinnanvaraisuutta. Tutkijoiden välinen reliabiliteetti on amerikkalaisen tautiluokituksen DSM-V mukaan 0.43. Monien tutkijoiden mukaan tuon kappa-arvon luokittelu "hyväksi" on harhaanjohtava koska se sallii valtavan määrän vääriä diagnooseja. Alle 0.6 kappa-arvolla karkeasti arvioiden noin puolet diagnooseista on "vääriä", mikä tarkoittaa että kliinikot eivät tee samaa diagnoosia potilaistaan: "For reliability of only 0.50 to 0.60, it must be understood that means that 40% to 50% of the data being analyzed are erroneous. When kappa values are below 0.60, the confidence intervals about the obtained kappa are sufficiently wide that one can surmise that about half the data may be incorrect (10). Clearly, statistical significance means little when so much error exists in the results being tested." Validiteetin edellytyksenä on hyvä reliabiliteetti. Jos skitsofrenia ei ole validi edes oireyhtymänä, se tuskin on sitä neurobiologisena ilmiönäkään. 

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3900052/

https://ajp.psychiatryonline.org/doi/pdf/10.1176/appi.ajp.2012.12070999

Oikeasti monien laajojen meta-analyysien mukaan skitsofreniadiagnoosin saaneet eivät hyödy niin paljon lääkkeistä edes lyhyen aikavälin lääkeyhtiöiden rahoittamissa kokeissa. Toisin kuin esimerkiksi masennusta, skitsofreniaan liittyvissä lääkekokeissa käytetään usein maltillisempia vastekriteerejä -usein mittarina on 20 % lasku lähtötasosta, kun esimerkiksi masennuksessa vasteena pidetään yleensä 50 % lähtötasosta. Näin mielikuva lääkkeiden tehosta ylikorostuu, koska lyhyellä tähtäimellä kokeisiin huolellisesti valikoiduista koehenkilöistä peräti 51 % hyötyy minimivasteella (20 % lähtötasosta), ja 30 % plasebolla olevista. Hyvällä vasteella mitattuna kuitenkin vain 23 % hyötyy lääkityksestä, plasebolla olevista 14 %. Korneinta on että kliinistä merkitsevyyttä ja plasebovastetta käsittelevissä meta-analyyseissa yhtenä keskeisenä tutkimuskysymyksenä onkin se, että miten saadaan plasebovaste laskemaan heikentämättä lääkevastetta, jotta lääkekokeiden onnistumisprosentti paranee eli lääkeyhtiöiden kulut vähenevät. Tuo ei ole mitään lääketiedettä, vaan se on ihmishengillä leikkimistä taloudellisen edun nimissä. 

https://ajp.psychiatryonline.org/doi/10.1176/appi.ajp.2017.16121358

Ei ole mitään selkeästi oikeaa tai väärää skitsofreniadiagnoosia, eikä lääkityksen tehosta voi mitenkään päätellä ihmisen diagnoosin korrektiutta etenkään, kun neuroleptejä käytetään milloin mihinkin "oireisiin" ja ne ovat aika kirjava ryhmä lääkkeitä. 

Sellainen asia kuin skitsofrenia on toki olemassa, ja sellainen asia kuin skitsoaffektiivinen häiriötila, jota muualla kutsutaan skitsotyyppiseksi häiriöksi, on olemassa. Skitsofrenia, joka tyypillisesti on paranoidista skitsofreniaa, on saanut turhankin pahan maineen julkisuudessa, eikä se aina ole mikään kuolemantuomio. Luen juuri kirjaa "Zen ja Moottoripyörän Kunnossapito", jonka on kirjoittanut Robert M. Pirsig paranoidiseen skitsofreniaan sairaustumisen jälkeen. Kirja käsittelee laadun filosofiaa, ja joka on saanut arvosta ja kulttimaineen. Kirjoittajasta ei käy esiin millään tavoin mielisairaus tai hulluus, ja Pirsig onkin oiva esimerkki henkilöstä, joka pystyi jättämään kunnolla skitsofrenian taakseen. Varmaan paranemisessa auttoi Pirsigin äly, sillä hänen IQ oli 170. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomen mielenterveyshoito tuntuu pitkälti perustuvan sille ajatukselle, että tärkeintä ei ole suinkaan potilaan hyvinvointi, vaan ympäristön. Ei siellä ketään haittaa jos potilas lääkitään sängynpohjalle, koska silloin ei jaksa vaatia itselleen oikeuksia ja hoitoa, eikä ikävästi ole kadulla häiritsemässä kunnon kansalaisia. 

Tämähän se. Jos potilas haluaisi lopettaa lääkkeet päästäkseen sieltä sängyn pohjalta pois, se on hoitotahon mielestä kauheaa ja kiellettyä. Ei missään tapauksessa saa edes haaveilla opinnoista, työelämästä tai mistään muustakaan, kyllä päivätoimintakerhon ja injektiokäyntien pitää riittää elämän sisällöksi.

Noista haaskalinnuista kannattaa pysyä kaukana.

Tuo päivätoiminta on kyllä aivan vihoviimeistä touhua jossa ihminen taantuu vammaisen tasolle. Minä olin 22 kun jouduin sinne askartelemaan nistien kanssa, ja toimintaterapeutti lässytti miten hienoa on kun saan sieltä "mielekästä sisältöä" elämääni.

Aivojumppaa, käsillä tekemistä, sosiaalisia taitoja, yhteistä ruokailua ja vaikka mitä kaikkea muuta.

Oli aika huuli pyöreänä kun kerroin että olen saanut päivätoiminnasta tarpeekseni ja aloitan syksyllä DI-opinnot. Kehtasi vielä sanoa, että "sitä pitää nyt katsoa vielä kun en tiedä miten nuo tukiasiat menevät", ihan kuin skitsofreenikot eivät muka olisi oikeutettuja opintotukeen.

Nykyään olen 37-vuotias kahden lapsen äiti, DI ja palkka +5000e/kk. Jos olisin jatkanut lääkitystä niin olisin varmaan vieläkin siellä päivätoiminnassa liimailemassa silkkipaperia wc-paperirulliin, ja voisin vain haaveilla omasta perheestä, hyvästä työpaikasta, kauniista kodista ja etelänlomista.

No toisaalta kuulostaa siltä, että sisuunnuit siellä päivätoiminnassa ja sait siitä voimaa muuttaa tilannettasi, mikä siis hienoa. Ei voi tietää olisiko lopputulos ollut sama, jos olisit jäänyt vain yksin kotiin?

En todellakaan sisuuntunut, vaan päivätoiminta oli hyvin lannistava kokemus. Puhuttiin kuin aivovammaiselle ja meininki oli kuin suoraan päiväkodista.

Askarteluja ja väritystehtäviä kehuttiin vuolaasti aivan kuin olisin ollut 2-vuotias, ja sain jopa ihan "edistyneiden" (eli aikuisten) väritystehtäviä kun olin niiiin hyvä.

Onneksi opiskelin samaan aikaan avoimessa yliopistossa, koska se piti minut elämänsyrjässä kiinni ja auttoi säilyttämään omanarvontuntoni. Opiskellessa en ollut mikään luuseri jonka suurin saavutus oli aikuisten väritystehtävien tekeminen, vaan normaaliälyinen ihminen joka sai opintoja tehtyä hyvin arvosanoin.

Noi väritystehtävät ja muut pupujutut on kyllä perseestä. Aliarviointia parhaimmillaan.

Niin ovat, suoranaista nöyryytystä jopa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se injektio estää psykoosiin uusiutumista, kannattaa ehdottomasti ottaa ne määrätyt annokset. Noihin myös kestää tottua, yleensä puhutaan kuukausista että noihin lääkkeisiin sopeutuu.

Skitsofrenia on sen verran vakava sairaus että automaattisesti pitäisi tulla pitkä sairasloma kun se todetaan.

En oo psykoosilääkkeitä saanut, mutta tunnen noi mantrat masennuslääkkeistä. Jos ne vie muistin, nostaa painoa räjähdysmäisesti, lisää masennusta, aiheuttaa tolkutonta väsymystä, vie jalat alta, mitä ikinä, niin potilaan pitää malttaa odottaa, että ne sivuoireet poistuu. Kun ne ei poistu, sanotaan että sitten ne ei voi johtua lääkkeestä, koska ne olisi kyllä jo poistuneet, jos lääke olisi syyllinen. Kun sanoo ettei lääke auta, päinvastoin, sulle toistellaan miten se auttaa, et vaan huomaa sitä. Luulis tuon nyt itse huomaavan onko masennus pahentunt vai helpottanut?

Asennevammaisia munapäitä täynnä koko psykiatria.

Joo ja vastahan nyt viime vuosina on edes tunnustettu että masennuslääkkeistä voi jäädä pysyvä seksuaalihaitta.

Mad in Finland

https://madinfinland.org/

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomen mielenterveyshoito tuntuu pitkälti perustuvan sille ajatukselle, että tärkeintä ei ole suinkaan potilaan hyvinvointi, vaan ympäristön. Ei siellä ketään haittaa jos potilas lääkitään sängynpohjalle, koska silloin ei jaksa vaatia itselleen oikeuksia ja hoitoa, eikä ikävästi ole kadulla häiritsemässä kunnon kansalaisia. 

No kehitä sitten itse parempi lääke, jossa ei ole sivuvaikutuksia.

Suurimmassa osassa tapauksia ei tarvita mitään lääkityksiä vaan trauma -ja käyttäytymisterapiaa.  Pitää ymmärtää, että meillä on yhteiskunta ja yhteisöt sairaita ja näistä johtuu yksilön pahoinvointi. Sitä ei mikään pilleri paranna, mutta yksilötasolla voi opetalla selvitymiskeinoja millä minimoi yhteiskunnan ja ympäristön vaikutukset itseensä. Se tarkoittaa mahdollisesti työpaikan/ työkuvan muutoksia, ihmissuhteiden laittamista poikki, asumispaikan ja ympäristötyypin vaihtoa, elämän mielekkyyden löytämistä itseäsi kehittävistä harrastuksista, jopa yhteiskunnan ulkopuolelle jäämistä. Mikä kenetkin onnelliseksi tekee.