Mikä on ollut itsellesi suurin yllätys siinä, kun ikää on tullut lisää?

Aionoa häpeän laji mitä pystyn tuntemaan on myötähäpeä, joka sekin on katoamaan päin.

Vierailija kirjoitti:

Se, miten sisäisesti en tunne itseäni yhtään eri ikäiseksi kuin vaikka 7-vuotiaana tai 25-vuotiaana. 

Aika surullista jos tunnet olevasi henkisesti seitsemän vuotiaan tasolla.

Kovat äänet ovat alkaneet ärsyttää, myös ihmisten välinpitämättömyys ja perus käytöstapojen puuttuminen. Seksi ei paljon enää kiinnosta, tosin puolison haluttomuus on ehkä lisännyt omaa haluttomuutta.

En mielestäni näytä enää hyvältä kun tietyssä hämärässä valossa, aiemmin olin tyytyväinen peilikuvaani. Nyt minua lähestyy 70 vuotiaat ukot (aiemmin nuoremmatkin tulivat juttusille) jos nyt joku ylipäätään lähestyy. Matkustelu kiinnostaa edelleen mutten saa siitä mitää ahaa-elämyksiä. Liikun edelleen paljon mutta kropan jäykkyys varsinkin aamuisin on tullut yllätyksenä ja liikunnan jälkeen olen totaalisen väsynyt. miehet ei enää kiinnosta, suomalainen keski-iän ylittänyt mies on usein kaikkitietävä, kyyninen ja ilkeä. 

 

Tykkään olla eniten kotosalla ja viettää aikaa lastenlasten kanssa. Uusiin ihmisiin tutustun vain pinta tasolla, en enää avaudu uusille ihmisille ja en oikein luota keneenkään muihin kun omiin lapsiin. Linnut ja koirat kiinnostavat enemmän. Tykkään katsella joutseneita rannassa ja kuunnella pikkulintujen viserrystä. Eläkkeeseen on vielä noin 7 vuotta, en tiedä jaksanko/haluanko olla työelämässä niin pitkään. 

 

Vierailija kirjoitti:

Lähentelen viittäkymmentä. Yllätyksenä on tullut erilaisten selkä ja nivelkipujen merkittävä lisääntyminen.

Niin kuluneita paikat eivät ole että tarvitsisin leikkaushoitoa tai muuta vastaava.

Mutta joka päivä sattuu ja kolottaa jossain, polvissä, lantiolla, niskassa, käsivarsissa, rinnassa jne.

Kun mietin, niin viimeisestä "pikku-kivuttomasta" päivästä taitaa olla jo muutama vuosi.

Toivottavasti tämä ei tästä enää pahene. Sillä aion matkustaa ja viettää aktiivisempia päiviä nyt kun on vihdoin varaa. 😯

Mua taas kolotukset ja oireet ei yllätä...jo 10 v lapsena näin millaista kärsimystä 70...100 vuotiaiden arki ja elämä oli ja on.

Jo silloin tajusin että vanhukset kärsivät. Eli nuoruus on se paras vaihe elämässä.

Vanhuudesta on kovin lyhyt matka kuolemaan.

Karu fakta.

Ihmiselo onkin näin 50 v mielestä kovin lyhyt rykäisy. Aika menee aivan turbovauhtia.

Elämän rajallisuus lyö vasten kasvoja näin keski-ikäisenä. Tajuaa, että lyhyen aikaa täällä tepastellaan vain. Vaikka elinvuosia voi olla keski-ikäisellä edessä jopa kymmeniä, niin aika vaan menee niin nopeasti.

Vierailija kirjoitti:

Se, että mulla ei ole oikeastaan sen pahemmin kremppoja kuin parikymppisenäkään, vaikka olen jo kohta 44. Nuorena en harrastanut liikuntaa ja elin aika epäterveellisesti, mutta aloin vähän yli 30-vuotiaana käydä salilla ja harrastaa muutenkin liikkumista, niin ei mulla ole mitään lihasjumeja pahempia vaivoja. Polvet ei oo kipeet, eikä lonkat, hiirikäsi välillä toki kipeytyy, mutta sitä se teki jo opiskeluaikoina. Mä en vielä edes ole hoikka, vaan mulla on ylipainoa 15 kiloa, mutta ilmeisesti lihakset suojelee myös niveliä. En osaa ollenkaan samaistua niihin meemeihin, joissa jo kolmekymppiset itkee rusahtelevia polviaan ja kipeää selkäänsä.

Kolmekymppiset itkee rusahtelevia polviaan... ?! Oletko ihan tosissasi... ?! Olen luullut, että tämmöinen valittelu koskee meitä yli kuusikymppisiä. Mulla itsellä ei ole vielä ollut nivel- eikä alaselkävaivoja, vaikka täytän ihan kohta seitsemänkymmentä. Tosin pyrin tekemään joka päivä venyttelyharjoituksia + kävelemään aina, kun on mahdollista. Muuten en ole ollut koskaan erityisen liikunnallinen. 

Opin ymmärtämään eron sanojen vaan ja vain välillä. Eli kieliopillisesti oikein on sanoa "paljon onnea vain!".

En enää pelkää kuolemaa. Saattohoidin läheiseni ja näin, että kuolema on kaunis asia. Turvallinen.  Ei sitä tarvitse pelätä.

Vierailija kirjoitti:

En enää pelkää kuolemaa. Saattohoidin läheiseni ja näin, että kuolema on kaunis asia. Turvallinen.  Ei sitä tarvitse pelätä.

Ei siinä kyllä mitään kaunista ole.

Ei mullakaan kremppoja vaikka 64

Vierailija kirjoitti:

Elämän rajallisuus lyö vasten kasvoja näin keski-ikäisenä. Tajuaa, että lyhyen aikaa täällä tepastellaan vain. Vaikka elinvuosia voi olla keski-ikäisellä edessä jopa kymmeniä, niin aika vaan menee niin nopeasti.

Pisteet siitä, että laitoit "vain" eikä "vaan".

Vierailija kirjoitti:

Tää ei sinänsä ole yllätys, mutta asia, jota en nuorempana tullut ajatelleeksi. Jossain kohtaa miehet lakkaavat katsomasta perääsi. Ne harvat kerrat kun mies kadulla katsoo silmiin, hän kääntää katseensa nopeasti pois. Olen 45-vuotias nainen, joten ei kai tässä mitään ihmeellistä ole.

Mites te muta naiset olette asian kokeneet?

Tämä on musta todella vapauttavaa. Olen aina vihannut olla miesten katseiden kohteina, siis jos ne on sellaisia mies katsoo naista -katseita. Ihanaa vihdoin ja viimein olla vain ihminen muiden joukossa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En enää pelkää kuolemaa. Saattohoidin läheiseni ja näin, että kuolema on kaunis asia. Turvallinen.  Ei sitä tarvitse pelätä.

Ei siinä kyllä mitään kaunista ole.

Kyllä on. En minäkään ennen olisi uskonut sitä. Kun ihminen vetää viimeisen henkäyksensä, tulee ihmeellinen rauha koko huoneeseen. Aika oikeasti pysähtyy. Kaikki menettää merkityksensä. On vain kaunista. Ja kiitollisuuta.

Eniten se, että kaikki kerta kaikkiaan vaan paranee. Ei haittaa yhtään vanheta, pidän itsestäni ja elämästäni enemmän kuin koskaan ennen.

Mutta mitä myöskään nuorena tajunnut oli se, kuinka järkyttävän kaunis olin! Ja mikä upea vartalo mulla oli! Pidin itseäni rumana harmaahiirulaisena ja liian laihana, vaikka olin ihan hurjan upea ilmestys. Hullua, miten sitä ei itse nähnyt. 

Yllätys oli kun 5-kymppisenä peilistä katsoi ok nainen ja nyt 6-kymppisenä ruttunen mummo. 

Jep, tollanen on tosi raskasta. Naimisissa miehen kanssa, jolla ex tuollainen ja on saanut hyvin tartutettua heidän yhteiseen lapseensakin saman hienon ominaisuuden, joka kulkee heilläkin suvussa. 

Nuorena luulin, että kaikki vanhat ihmiset on vanhoja, mutta nyt ei tunnu yhtään siltä.

Vierailija kirjoitti:

Miten nopeasti rupsahdin ihan nätistä niin rumaksi, ettei tee mieli ihmisten ilmoilla liikkua.

Sama täällä. 

Se että edelleen punastelen ja jännitän sosiaalisia tilanteita, erityisesti esiintymistä. Joskus vähemmän ja joskus todella paljon. Ajattelin joskus teininä tai parikymppisenä että kyllä se menee iän myötä ohi. No ei mennyt. Onneksi osaan nykyään viisaana aikuisena hakea lääkkeellistä apua tähän, mitä en harmikseni ja tietämättömyyttäni nuorempana tehnyt. Ihan turhaan meni täristessä ja paniikissa kaikki esitelmät sun muut vaikka yliopistossa. 

Luottamus muihin ihmisiin on mennyttä, ja haluan vain itseäni.