Mikä on ollut itsellesi suurin yllätys siinä, kun ikää on tullut lisää?

Se että seksin harrastamisesta on hävinnyt joku "hohto" pois, ihan sama vaikka r_nkkaa.

Raha. Nuorena syötiin nuudelia ja säästämällä pääsi Bulgarian sunny beachille. Nyt syödään hyvin ja mennään Thaimaan lomille talvena ja se on ihan perus.

Että tissit roikkuu, ja keskivartaloon tulee ylimääräistä

Vierailija kirjoitti:

Elämän seestyminen on yllättänyt. Minulla oli nuorena levottomuutta. Ensimmäisen kerran 15-vuotiaana rakastuin vähän pahaan poikaan. Olen piilottanut hänellä olleita tavaroita, joita hän ei ollut ainakaan ostanut. Olen juonut pullollisen kirkasta 15-vuotiaana ja sammunut metsään. Kun heräsin, oli viety takki ja loput vähät rahat. Kun pääsin siitä suhteesta eroon, ei se levottomuus loppunutkaan.

Kerran liftattiin ystävän kanssa festareille, vaikkei ollut lippua, rahaa eikä tietoa paluukyydistä. Vanhemmille valehtelin meneväni ystävän sukulaisille lapsenvahdiksi. Kuunneltiin rokkia alueen ulkopuolelta ja nukuttiin yö joidenkin ihan vieraiden ihmisten teltassa. Kohokohta oli päästä livahtamaan toisena rokkipäivänä alueelle ja sitten pysyteltiin tungoksessa, ettei jäädä kiinni. Bajamajojen luona oli järjestyksenvartijoita, joten pissattiin vaan jonnekin pusikkoon. Eikä syöty mitään, kun jännättiin, jäädäänkö kiinni.

Olen myös karannut kotoa. Olin 17 v. Ystävät lähti viikonlopuksi leirintäalueelle, jossa oli live-musaa iltaisin kahvilassa. Minun alkoi tehdä niin mieli mukaan, että karkasin huoneen ikkunasta yläkerrasta ja palotikkaita pitkin alas. Muistelen jättäneen keittiöön jonkin lapun, että lähdin patikkaretkelle x:n kanssa, tulen iltaan mennessä. Se oli siis keskellä yötä, ehkä puolen yön aikaan kun karkasin, mutta ennakoin, että lappu löydetään aamulla. Polkupyörällä poljin 17 km. Kesällä on valoisaa. Se oli mahtava reissu. Ja riski myös, koska siihen aikaan ei ollut edes kännyköitä, eikä kukaan olisi tiennyt missä olen, jos jotain olisi sattunut. Ei ne kaverit leirintäalueella tienneet myöskään, että olen tulossa sinne

Saman kesän lopussa vanhemmat oli viikon Kreikassa. Minulla oli 3 päivän bileet. Porukkaa tuli ja meni. Meiltä kotoa oli myös viety tavaraa, esim. äidin hajuvesiä ja isän konjakit. Joku oli oksentanut valkoiselle persialaismatolle. Isosiskoni tuli viikonloppuna, jolloin bileet oli ohi ja yhdessä siivottiin. Voi sitä haukkumisen määrää. Hän oli 8 vuotta vanhempi ja pahempi nalkuttamaan kuin vanhemmat.

Nuorena tuntui, että aina oltava meno päällä. Nyt on ihanaa, kun ei tarvitse. Kotiviikonloppu tai veneellä kesäisin päiväksi saareen ja saunominen siellä kaikessa rauhassa, se on ihan parasta.

Kun lukee/kuulee tollasia hurjia juttuja muiden nuoruudesta, tulee tunne et on eletty aivan eri maailmoissa. En ikinä olis halunnu enkä uskaltanu moiseen. Enkä silloin tiennyt et joku tekee tollasta. En olis kestäny reissujen pelkoa ja jännitystä enkä haukkumista ja seurauksia kotona.

Rintasyöpä. Se yllätti. Satunnaista vihlontaa lukuun ottamatta ei oireita. Yksityisellä vapaaehtoinen seulontatutkimus omalla rahalla 48-vuotiaana, missä paljastui möykky, kuten sitä kutsuin. Jos se olisi löydetty vasta ensimmäisessä virallisessa julkisessa seulonnassa 50-vuotiaana, sehän olisi ehtinyt kasvaa ja levitä.

Leikkaus 3 viikon päässä toteamisesta. Niiden 3 viikon ajan luulin kuolevani. Oikeasti kuolevani. Ikinä elämässä ei ollut aiemmin samanlaista paniikinomaista pakokauhua. Kaikki ystävät ja naispuoliset sukulaiset kyselivät, millainen se kasvain on, onko iso leikkaus, jännittääkö, joutuuko olemaan pitkään sairaalassa jne. Minua ei oikeasti pätkän vertaa pelottanut se leikkaus vaan kuolema. Ihmiset takertuvat yhteen leikkauspäivään, vaikka toinen pelkää kuolemaa. Ihan eri tasolla ajatukset.

Leikkauksen jälkeen liitännäishoitoja. Minulla jatkui kuolemanpelkoajatukset. Ja jälleen sukulaiset ja ystävät kyseli, mitä on sytostaatit, miksi annetaan sädehoitoa, sattuuko se hoito, miten monta kertaa pitää käydä jne. Kun ei minua pätkän vertaa taaskaan harmittanut, jos joutuu sairaalassa ravaamaan, vaan saanko elää. Kivut on pientä sen henkisen tuskan rinnalla. En tajua, miksei kukaan ymmärtänyt, millaista on käydä läpi niitä kuoleman ajatuksia 48-49-vuotiaana. Pääsin 3 kertaa psyykkiseen hoitoon rintasyöpäyksikössä hoitojen aikana. Olisin tarvinnut enemmän. Unettomuus, masennus, uupumus olivat pahimmillaan noin 3-4 kk leikkauksesta. Jopa puolet rintasyöpäpotilaista sairastuu masennukseen ja osittain hoidosta aiheutuu riski. Monella alkaa vaihdevuosioireet, tunteet käy vuoristorataa.

Minä toivuin siitä. Kuolemanpelko ei ole poistunut, mutta se on lievittynyt. Ennen kontrollia en nuku viikkoon. Se ajatusketju pyörii: entä jos löytyy uusi kasvain, entä jos kuolen, en halua kuolla. Osittain se paniikki voi aiheutua siitä, kun minulla ei ollut oireita ennen löydöstä. Jos olisin tuntenut jotain etukäteen, voisi luottaa, että keho ilmoittaa kasvaimesta. Vaikea selittää, mitä tarkoitan ja kaikelle ei ole sanoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämän seestyminen on yllättänyt. Minulla oli nuorena levottomuutta. Ensimmäisen kerran 15-vuotiaana rakastuin vähän pahaan poikaan. Olen piilottanut hänellä olleita tavaroita, joita hän ei ollut ainakaan ostanut. Olen juonut pullollisen kirkasta 15-vuotiaana ja sammunut metsään. Kun heräsin, oli viety takki ja loput vähät rahat. Kun pääsin siitä suhteesta eroon, ei se levottomuus loppunutkaan.

Kerran liftattiin ystävän kanssa festareille, vaikkei ollut lippua, rahaa eikä tietoa paluukyydistä. Vanhemmille valehtelin meneväni ystävän sukulaisille lapsenvahdiksi. Kuunneltiin rokkia alueen ulkopuolelta ja nukuttiin yö joidenkin ihan vieraiden ihmisten teltassa. Kohokohta oli päästä livahtamaan toisena rokkipäivänä alueelle ja sitten pysyteltiin tungoksessa, ettei jäädä kiinni. Bajamajojen luona oli järjestyksenvartijoita, joten pissattiin vaan jonnekin pusikkoon. Eikä syöty mitään, kun jännättiin, jäädäänkö kiinni.

Olen myös karannut kotoa. Olin 17 v. Ystävät lähti viikonlopuksi leirintäalueelle, jossa oli live-musaa iltaisin kahvilassa. Minun alkoi tehdä niin mieli mukaan, että karkasin huoneen ikkunasta yläkerrasta ja palotikkaita pitkin alas. Muistelen jättäneen keittiöön jonkin lapun, että lähdin patikkaretkelle x:n kanssa, tulen iltaan mennessä. Se oli siis keskellä yötä, ehkä puolen yön aikaan kun karkasin, mutta ennakoin, että lappu löydetään aamulla. Polkupyörällä poljin 17 km. Kesällä on valoisaa. Se oli mahtava reissu. Ja riski myös, koska siihen aikaan ei ollut edes kännyköitä, eikä kukaan olisi tiennyt missä olen, jos jotain olisi sattunut. Ei ne kaverit leirintäalueella tienneet myöskään, että olen tulossa sinne

Saman kesän lopussa vanhemmat oli viikon Kreikassa. Minulla oli 3 päivän bileet. Porukkaa tuli ja meni. Meiltä kotoa oli myös viety tavaraa, esim. äidin hajuvesiä ja isän konjakit. Joku oli oksentanut valkoiselle persialaismatolle. Isosiskoni tuli viikonloppuna, jolloin bileet oli ohi ja yhdessä siivottiin. Voi sitä haukkumisen määrää. Hän oli 8 vuotta vanhempi ja pahempi nalkuttamaan kuin vanhemmat.

Nuorena tuntui, että aina oltava meno päällä. Nyt on ihanaa, kun ei tarvitse. Kotiviikonloppu tai veneellä kesäisin päiväksi saareen ja saunominen siellä kaikessa rauhassa, se on ihan parasta.

Kun lukee/kuulee tollasia hurjia juttuja muiden nuoruudesta, tulee tunne et on eletty aivan eri maailmoissa. En ikinä olis halunnu enkä uskaltanu moiseen. Enkä silloin tiennyt et joku tekee tollasta. En olis kestäny reissujen pelkoa ja jännitystä enkä haukkumista ja seurauksia kotona.

Ihan tavallista nuoruutta ja omien rajojen etsimistä minusta. Taidan olla nuorempaa sukupolvea, kun kännykät oli keksitty, mutta samantyyppisiä kokeiluja tein. Se on vapauttavaa.

Minut on yllättänyt se, kuinka uskomattoman kauniita nuoret naiset voivatkaan olla näin nelikymppisen miehen silmin katsottuna. Pulssi nousee, olo on huumaantunut ja alkaa tuntua orastavaa kiihotusta aina kun näen todella viehättäviä nuoria naisia. Aikoinaan juuri täysi-ikäistyneenä 18-vuotiaana sitä vielä katsoi että no joo onhan tuo 25-vuotias nainen ihan jees mutta ihan liian vanha. No nyt 25-v. nainen onkin halleluuja mikä enkeli, antaisin melkein mitä vain jotta saisin olla hänen kanssaan. Ja joo tiedostan että itse olen tottakai 25-v. naisen silmissä ihan  auttamattomasti liian vanha :))

Toisekseen on yllättänyt painonhallinnan työläys. Joskus parikymppisenä tuntui riittävän että käy vajaan tunnin pyörälenkillä muutaman kerran viikossa ja kuntosalilla kerran-pari viikossa niin sillä pysyi säpäkässä kunnossa. Nykyään esimerkiksi pyörälenkkien pitää olla pituudeltaan parituntisia ja niitä on oltava 4 - 5 kertaa viikossa, jotta ei maha kasva valtaviin mittoihin.

Kolmannekseen enää ei jaksa valvoa niin hyvin kuin nuorempana.

Nuoruuden ihannointi. On ihan mukava olla ikäisensä, mutta tuntuu ettei saisi olla vanha tai saati sitten näyttää yli 30 vuotiaalta.

n47

Jalkojen kuihtuminen. Minulla on kuin kanan jalat. Ja kakki urheilu mitä teen, kutistaa jalkoja. Vähän enemmän jos käy lenkillä tai hiihtää, jalat vaan kapenee.

Ja jos syön enemmän, se kertyy vyötärölle röllykäksi, muttei suostu siirtymään siitä alaspäin. Polvet on kuin pallukat keskellä luisevia jalkoja. Toki nuorena oli kauniit sääret ja kiinteät reidet. Ei ole enää. Tasapaino pielessä, koska rinnat on c-kuppia. Luonnollistako? Ilmeisesti, koska äidilläni on jaloissa pelkkää luuta ja roikkuvaa nahkaa, vaikka maha on pullea ja hartiat edelleen vanhana leveät.

Vierailija kirjoitti:

Rintasyöpä. Se yllätti. Satunnaista vihlontaa lukuun ottamatta ei oireita. Yksityisellä vapaaehtoinen seulontatutkimus omalla rahalla 48-vuotiaana, missä paljastui möykky, kuten sitä kutsuin. Jos se olisi löydetty vasta ensimmäisessä virallisessa julkisessa seulonnassa 50-vuotiaana, sehän olisi ehtinyt kasvaa ja levitä.

Leikkaus 3 viikon päässä toteamisesta. Niiden 3 viikon ajan luulin kuolevani. Oikeasti kuolevani. Ikinä elämässä ei ollut aiemmin samanlaista paniikinomaista pakokauhua. Kaikki ystävät ja naispuoliset sukulaiset kyselivät, millainen se kasvain on, onko iso leikkaus, jännittääkö, joutuuko olemaan pitkään sairaalassa jne. Minua ei oikeasti pätkän vertaa pelottanut se leikkaus vaan kuolema. Ihmiset takertuvat yhteen leikkauspäivään, vaikka toinen pelkää kuolemaa. Ihan eri tasolla ajatukset.

Leikkauksen jälkeen liitännäishoitoja. Minulla jatkui kuolemanpelkoajatukset. Ja jälleen sukulaiset ja ystävät kyseli, mitä on sytostaatit, miksi annetaan sädehoitoa, sattuuko se hoito, miten monta kertaa pitää käydä jne. Kun ei minua pätkän vertaa taaskaan harmittanut, jos joutuu sairaalassa ravaamaan, vaan saanko elää. Kivut on pientä sen henkisen tuskan rinnalla. En tajua, miksei kukaan ymmärtänyt, millaista on käydä läpi niitä kuoleman ajatuksia 48-49-vuotiaana. Pääsin 3 kertaa psyykkiseen hoitoon rintasyöpäyksikössä hoitojen aikana. Olisin tarvinnut enemmän. Unettomuus, masennus, uupumus olivat pahimmillaan noin 3-4 kk leikkauksesta. Jopa puolet rintasyöpäpotilaista sairastuu masennukseen ja osittain hoidosta aiheutuu riski. Monella alkaa vaihdevuosioireet, tunteet käy vuoristorataa.

Minä toivuin siitä. Kuolemanpelko ei ole poistunut, mutta se on lievittynyt. Ennen kontrollia en nuku viikkoon. Se ajatusketju pyörii: entä jos löytyy uusi kasvain, entä jos kuolen, en halua kuolla. Osittain se paniikki voi aiheutua siitä, kun minulla ei ollut oireita ennen löydöstä. Jos olisin tuntenut jotain etukäteen, voisi luottaa, että keho ilmoittaa kasvaimesta. Vaikea selittää, mitä tarkoitan ja kaikelle ei ole sanoja.

 Jos olisit tässä halaisin isolla! Kiitos, että kerroit sairaudestasi. Uskon, että sekin helpottaa jollain tapaa että saa sisältään tuntemukset kerrottua pois. 

Minun veljellä todettiin verisyöpä 7 vuotta sitten - heti, kun hän jäi eläkkeelle. Lähetti minulle enteilevän viestin otsikolla: Elämä on! Veljeni sairaus tuli ilmi kovilla niskakivuilla - ja veriarvoista paljastui verisyöpä. Veri oli jo niin paksua ettei sitä saatu neulalla vaan piti tehdä verenlasku kuten tässä sairaudessa on aika yleistä. Olen kaikki nämä vuodet elänyt veljeni sairauden myötä eläen.. Harmi ettei asuta samassa maassa ja nähdään harvoin. Lääkehoidolla mennään ja lisätään ja vähennetään veriarvojen myötä.

Kiitollinen olen siitä että veljeni terveydestä pidetään hyvin huolta ja hän käy kk testeissä. Surullista se on ei voi mitään. Nyt kun käytiin kesällä Suomessa tapasin myös samanikäisen serkkuni, ja hänellä eturauhasen syöpä, ja sekin on edennyt..  Vatsasyöpä vei myös isäni, äitini sai elää pitkän elämän ja 89-vuotiaaksi, mutta lopulta sydämen vajaatointa vei mennessään.

Itse en ole kovinkaan kova stressaaja. Vaikka tietysti huolissani myös puolisoni terveydellisestä voinnista, kun on vielä vaativassa työelämässä mukana. Olen iloinen että on saanut verenpainetta kohtuulliseksi pari kertaa viikossa vesijumpassa käynneillä. Kàvely eikä muu liikuminen innostanut kipeän lonkan takia eli OP on nyt jo valittu päivä. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Kaikkea hyvää elämääsi toivottaen. Yritä poimia jokaisesta päivästä jotain positiivista. Hyvän musiikin kuuntelu on parasta terapiaa mihin tilanteeseen tahansa. Toivon aurinkoa elämääsi! 

päikkäreiden tarve huoah :( 

Vierailija kirjoitti:

Olen seitemissäkymmenissä oleva eläkeläismummo. Ja minua hämmästyttää se että joku miespuolinen henkilö voi nostaa sykettä, eikä vain hetkeksi vaan pitkäaikaisesti. Luulin että kun vanhenen niin toinen sukupuoli lakkaa kiinnostamasta.

Ollaan samoissa vuosissa, mutten vielä tunne itseäni mummoksi, vaikka eläkkeellä ollut jo vuosia. Eläkettä ajattelen ilahdutavana palkkapäivänä. Ihana juttu kun miehet saavat sydämen sykkimään. Sehän on vain tervettä tuntemusta. Mutta niin saa omakin mies, ja tuntuu että häneen voi rakastua vähän joka päivä uudelleen - vaikka yhdessä oltu vuosikaudet. Kummasti ne ylämäet unohtuu ja kiistakapulat, jospa ovat vain puhdistaneet sopivasti ilmaa, kun nauretaan paljon yhdessä.. Puoliso hemmottelee hyvällä ruoalla. Joskus mieheni toteaa leikkisästi että ollaanko me vähän hassuja. No ainakin hitsannut meidät sopivasti yhteen! 

Vierailija kirjoitti:

Minut on yllättänyt se, kuinka uskomattoman kauniita nuoret naiset voivatkaan olla näin nelikymppisen miehen silmin katsottuna. Pulssi nousee, olo on huumaantunut ja alkaa tuntua orastavaa kiihotusta aina kun näen todella viehättäviä nuoria naisia. Aikoinaan juuri täysi-ikäistyneenä 18-vuotiaana sitä vielä katsoi että no joo onhan tuo 25-vuotias nainen ihan jees mutta ihan liian vanha. No nyt 25-v. nainen onkin halleluuja mikä enkeli, antaisin melkein mitä vain jotta saisin olla hänen kanssaan. Ja joo tiedostan että itse olen tottakai 25-v. naisen silmissä ihan  auttamattomasti liian vanha :))

Toisekseen on yllättänyt painonhallinnan työläys. Joskus parikymppisenä tuntui riittävän että käy vajaan tunnin pyörälenkillä muutaman kerran viikossa ja kuntosalilla kerran-pari viikossa niin sillä pysyi säpäkässä kunnossa. Nykyään esimerkiksi pyörälenkkien pitää olla pituudeltaan parituntisia ja niitä on oltava 4 - 5 kertaa viikossa, jotta ei maha kasva valtaviin mittoihin.

Kolmannekseen enää ei jaksa valvoa niin hyvin kuin nuorempana.

Itsellä vähän päinvastoin. Ajatuksen tasolla 25-vuotias nainen on hallelujaa, mutta sitten kun oikeasti tapaa sellaisen niin järkyttyy miten lapsilta ne näyttää. Miettii saako ne tosiaan äänestää ja ajaa autoa. Johtunee siitä kun on omia lapsia eikä voi heitä nähdä aikuisina vaikka sitä lain silmissä ovatkin.

Valvomisestakin eri mieltä. Nuorena piti nukkua 10-12 tuntia että oli levännyt, nykyään ei tule uni millään ja herää silti kuudelta. Näillä mennään.

Vierailija kirjoitti:

Rintasyöpä. Se yllätti. Satunnaista vihlontaa lukuun ottamatta ei oireita. Yksityisellä vapaaehtoinen seulontatutkimus omalla rahalla 48-vuotiaana, missä paljastui möykky, kuten sitä kutsuin. Jos se olisi löydetty vasta ensimmäisessä virallisessa julkisessa seulonnassa 50-vuotiaana, sehän olisi ehtinyt kasvaa ja levitä.

Leikkaus 3 viikon päässä toteamisesta. Niiden 3 viikon ajan luulin kuolevani. Oikeasti kuolevani. Ikinä elämässä ei ollut aiemmin samanlaista paniikinomaista pakokauhua. Kaikki ystävät ja naispuoliset sukulaiset kyselivät, millainen se kasvain on, onko iso leikkaus, jännittääkö, joutuuko olemaan pitkään sairaalassa jne. Minua ei oikeasti pätkän vertaa pelottanut se leikkaus vaan kuolema. Ihmiset takertuvat yhteen leikkauspäivään, vaikka toinen pelkää kuolemaa. Ihan eri tasolla ajatukset.

Leikkauksen jälkeen liitännäishoitoja. Minulla jatkui kuolemanpelkoajatukset. Ja jälleen sukulaiset ja ystävät kyseli, mitä on sytostaatit, miksi annetaan sädehoitoa, sattuuko se hoito, miten monta kertaa pitää käydä jne. Kun ei minua pätkän vertaa taaskaan harmittanut, jos joutuu sairaalassa ravaamaan, vaan saanko elää. Kivut on pientä sen henkisen tuskan rinnalla. En tajua, miksei kukaan ymmärtänyt, millaista on käydä läpi niitä kuoleman ajatuksia 48-49-vuotiaana. Pääsin 3 kertaa psyykkiseen hoitoon rintasyöpäyksikössä hoitojen aikana. Olisin tarvinnut enemmän. Unettomuus, masennus, uupumus olivat pahimmillaan noin 3-4 kk leikkauksesta. Jopa puolet rintasyöpäpotilaista sairastuu masennukseen ja osittain hoidosta aiheutuu riski. Monella alkaa vaihdevuosioireet, tunteet käy vuoristorataa.

Minä toivuin siitä. Kuolemanpelko ei ole poistunut, mutta se on lievittynyt. Ennen kontrollia en nuku viikkoon. Se ajatusketju pyörii: entä jos löytyy uusi kasvain, entä jos kuolen, en halua kuolla. Osittain se paniikki voi aiheutua siitä, kun minulla ei ollut oireita ennen löydöstä. Jos olisin tuntenut jotain etukäteen, voisi luottaa, että keho ilmoittaa kasvaimesta. Vaikea selittää, mitä tarkoitan ja kaikelle ei ole sanoja.

Kiitos kirjoituksestasi. Olen rintasyövän kokeneen läheinen ja tunnistan tuon, miten sitä epätoivoisesti takertuu konkreettisiin asioihin, leikkauspäivämääriin ja hoitokertoihin. Ei osaa aloittaa keskustelua kuolemasta kun se mahdollisuus on itsellekin kauhistuttava ja vieras. Sitä tarttuu noihin elämää ylläpitäviin asioihin, hoitoihin ja muuhun. Ikävä kuulla että sinäkään et saanut keskusteluapua noihin kaikkein pelottavimpiin asioihin. Itsestänikin tuntuu etten osannut kohdata ystävääni enkä puhua oikein mitään. Lopulta tarjosin apuani lähinnä hoitamalla käytännön asioita, käymällä kaupassa, siivoamalla ja kokkaamalla hänelle kun hän voi huonosti. Olemalla seurana sytostaattihoidoissa. Toivottavasti siitä oli jotain apua, mutta toivoisin todella että syövän kohdanneet saisivat enemmän ammattitaitoista keskusteluapua koska harva maallikko siinä oikeasti kykenee kovinkaan suurta apua antamaan. Kaikkea hyvää sinulle!

Minen oo kuollunna.

Vierailija kirjoitti:

Tää ei sinänsä ole yllätys, mutta asia, jota en nuorempana tullut ajatelleeksi. Jossain kohtaa miehet lakkaavat katsomasta perääsi. Ne harvat kerrat kun mies kadulla katsoo silmiin, hän kääntää katseensa nopeasti pois. Olen 45-vuotias nainen, joten ei kai tässä mitään ihmeellistä ole.

Mites te muta naiset olette asian kokeneet?

Ei asia ole muuttunut miksikään. Yhä vaan katselevat perään, mutta ei enää ne nuoret komeat vaan vanhat keski-ikäiset ukot :) N59

Vierailija kirjoitti:

Tää on vaan esimerkki, mutta vastaavia taitoja ja saavutuksia on lukemattomia. Kun olin 15-vuotias, harmittelin miksi vanhempani eivät pakottaneet minua pianotunneille kun olisi niin hieno taito... Kun täytin 20, mietin miksi en aloittanut ihan itse silloin 15-vuotiaana kun nyt osaisin jo 5 vuoden edestä... Sama on jatkunut nyt 30 vuotta ja edelleen ihmettelen, että miksi en aloittanut 5 vuotta sitten kun osaisin enemmän kuin nyt 🤯

Miksi et aloita nyt? Jos elät 90 vuotiaaksi, sinulla on vielä monta vuosikymmentä aikaa harrastaa sitä.

Vierailija kirjoitti:

Olen seitemissäkymmenissä oleva eläkeläismummo. Ja minua hämmästyttää se että joku miespuolinen henkilö voi nostaa sykettä, eikä vain hetkeksi vaan pitkäaikaisesti. Luulin että kun vanhenen niin toinen sukupuoli lakkaa kiinnostamasta.

Älä ihmettele eläkeläismumo. Minä olen 70-nen pappa, ja kyllä naiset saa edelleen hormonit jylläämään. Ihan samalla tavalla sitä hakeutuu  treffeille kuin aikanaan ja syke nousee helposti vaikka sydänvaivoja ei olekaan. Tsemppiä.

Jotenkin vapautunut, omavarainen olotila...

Se että hyvin monet nuoremmat naiset tosiaan kiinnostuvat vanhemmista miehistä ja näitä pareja näkeekin paljon.