Mikä on ollut itsellesi suurin yllätys siinä, kun ikää on tullut lisää?

Kuinka äkkiä viimeiset 30 vuotta ovat menneet.

Ja se, kuinka se parikymppisenä elämää suurempi pyöräilyharrastus on iän myötä vain jäänyt ja jäänyt. Iän myötä sitä jotenkin laiskistuu ja se on sitä iän myötä muuttumista pahassa. Hyvässä taas se, kuinka on virheistään viisastunut, eikä nykyään tee semmoisia pöllöyksiä kuin parikymppisenä.

Nuorena sitä oli ihan urpo. Nykyään naureskelee niille urpona tekemilleen hölmöyksille, kuten vielä 32-vuotiaana tekemille autokaupoille, joita ei yksikään täysijärkinen tekisi. Semmosesta hiton 14 vuotta vanhasta satasen parin peltobemarista piti mennä tekemään kolmen tonnin osamaksusopimus. Kuukautta myöhemmin siihen piti tehdä moottoriremontti, joka kustansi toiset kolme tonnia. Hitto kaikkia tollasia omiin muroihin kusemisia, joille nauraa naurismaan aidatkin. Kolmella tonnilla olisi kulkenut kuukauden työmatkat taksilla ja olisi tullut sekin halvemmaksi, kun ei olisi tarvinut bensoja ostella, ottaa vakuutusta yms. Tyhmäähän sekin olisi, mutta eipähän olisi satasen parin peltoautosta tehtyä kolmen tonnin velkaa harteilla. Se vielä tyhmempää, pikemminkin hulluutta. Joo, ei kukaan täysijärkinen.🤣🤣🤣🤣

Yllätyksenä on tullut ettei jaksa enää juhlia aamuyöhön saakka.

Vierailija kirjoitti:

Yllätyksenä on tullut ettei jaksa enää juhlia aamuyöhön saakka.

Luovuin alkoholista 37-vuotiaana ja totesin siinä menneitä muistellessani, että olen jo keski-ikäinen ukko, enkä mikään bailaava teini.

Harvemmin sitä mitään juhlan aihetta on ja kun joskus harvemmin jotain on, voi sitä hieman viettää. En tee mistään suurta numeroa, en tartu pulloon missään tilanteessa, eikä tarvi mitään juhlia aamuun asti. Oli juhlaa tai arkea, niin sama unen tarve ihmisellä on. Sitä on pitkin päivää kuula jumissa, kun on yönsä valvonut. Vielä saamattomampi kuin tavallisesti.

Monet asiat on silkkaa turhuutta.

Mietin yks pvä uidessani lähellä kotia olevalla järvellä, ihaillessani Suomen kaunista luontoa, etten yhtään käsitä miks jotkut menee kesän kukkeimmalla hetkellä jonnekin Kreetalle paistumaan ja pelkäämään. En jaksais itse edes pakata lähtöä varten, matkustamisen rasittavuudesta puhumattakaan. Kotona on parasta.

Vierailija kirjoitti:

Se yllätti, ettei mitään vaivoja tullutkaan. Aina luin keskustelupalstoilta, että elimistö räjähtää paskaksi sillä sekunnilla, kun täyttää 30.

M42

Kyllä niitä kremppoja, vaivoja ja sairauksia ehtii hyvin vielä tulla, olet vasta 42. Minulta on 1,5 vuoden sisällä kuollut hyvin nopeasti edenneisiin sairauksiin kolme 46-54 vuotiasta kaveria, ennen perusterveitä miehiä. Veti ja vetää edelleen hiljaiseksi. Huomisesta emme voi kukaan tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on yllätyksenä tullut se, että kaikki mistä nuorena haaveili ja oli valmis tekemään haaveiden eteen töitä, on menettänyt merkityksensä. Ei oikein kiinnosta mikään. Haaveiden talo tekisi mieli myydä. Nuoruuden tärkeät harrastukset ei enää kiinnosta. Ei jaksaisi aamusta iltaan tehtä töitä ja kotitöitä, mutta eipä kiinnosta toisaalta mikään muukaan. Yritän joka päivä tsempata lasten takia ja käydä töissä, jotta saan rahaa heidän juttujaan varten. En tarvitse enää itselle yhtään mitään. En tavaraa tai kokemuksiakaan. Ikää vähän alle 50 ja tuntuu, että kaikki on jo nähty.

Helpottaa kun lapset kasvavat ja muuttavat kotoa. Rutiinit menevät väkisin uusiksi.

Enää ei ole tarvetta mennä päivittäin kaupan kautta kotiin ja laittaa ruokaa. Se on helpotus. N50.

Tavallaan ymmärrän tuon ja olen välillä "vihainen" itselle, kun olen niin väsynyt ja innoton. Eihän tätä enää kauan kestä, kun lapset on jo teinejä. Mutta en minä siis odota tavallaan sitäkään, että lapset muuttaa pois kotoa. Tuntuu, että mahtaako hävitä viimeinenkin motivaatio raahautua aamusta iltaan, kun kuitenkaan ei oikein mikään kiinnosta. En tiedä olenko masentunut... Jotenkin tuntuu, että joutaisi jo loppua koko taaperrus tässä maailmassa. Joinain päivinä ajattelen, että olisinpa jo 80 vuotta. Ei olisi enää pitkään tätä touhua jäljellä.

Olen myös kyllästynyt. En jaksa maailman härdelliä enää, kaikki ihmisten kouhotus on niin typerää ja itsekästä.

Sama juttu täällä, ei meinaa jaksaa enää tätä nykypäivän menoa. Maailma menee kovaa vauhtia yhä enemmän sekaisin, maailmanlopun merkkejä ilmassa.

1. Yksinäisyys - yksin tänne tullaan ja yksin täältä lähdetään -sanonta pitää paikkansa. Jokainen ihminen keskittyy omien ongelmiensa ratkomiseen ja vain naivi ihminen uskoo yhteiseen kollektiivisuuteen, haluun toimia yhdessä.

2. Kotona on paras olla - joskus on hauska käydä keskustassa katselemassa ja kävelemässä, mutta muutoin tietoisuus siitä, että ihmiselo noudattaa viidakonlakia, jossa vahvat syövät heikot pitää tiukasti kotosalla. Ei kiinnosta enää draama ja taistelu.

3. Tunteet laimentuvat - on asioita jotka motivoivat ja joita kohtaan kokee intoa, mutta sellaisia kiksejä ei niistä enää saa kuin ennen, oli kyseessä sitten matkustelu, urheilu tai vaikka jokin hyvä sarja.

4. Liittyy kohtaan 2, eli muut ihmiset eivät kiinnosta enää samalla tavalla kuin ennen. Elämänkokemus on opettanut miten ihmismieli toimii ja oppinut tunnistamaan käyttäytymismalleja, jonka myötä uusiin ihmisiin tutustuminen ei enää kiinnosta. Lähinnä hakeudun ihmisten seuraan silloin tällöin, koska se on aivoille terveellistä ja ihminen on sosiaalinen eläin.

Se että jo nelikymppisenä libido on ihan erilainen kuin nuorena. Pystyn nykyisin hyvin olemaan vuodenkin ilman seksiä (normaalia vai ei?).

Sama pätee ulkonäköpaineisiin, niitäkään ei enää ole. Olen paljon rennompi, kun en enää mieti niin paljoa mitä muut ajattelevat. Huono puoli tässä on se, ettei sitä uutta parisuhdettakaan ole enää löytynyt sen jälkeen kun en tarvitse miestä enää tarpeiden tyydyttämiseen, enkä jaksa enää etsiä sopivaa puolisoehdokasta.

Etten millään löydä paikkaani tässä maailmassa

Se ettei mikään itselle tullut uusi vaiva enää paranekaan kuten ennen vaan siitä tule pysyvä riesa. Lopulta niitä vaivoja on niin monta ettei jaksa välittää

Nuoret naiset on alkaneet hymyilemään ja vastaavat ystävällisesti.

Vierailija kirjoitti:

Monet asiat on silkkaa turhuutta.

Mietin yks pvä uidessani lähellä kotia olevalla järvellä, ihaillessani Suomen kaunista luontoa, etten yhtään käsitä miks jotkut menee kesän kukkeimmalla hetkellä jonnekin Kreetalle paistumaan ja pelkäämään. En jaksais itse edes pakata lähtöä varten, matkustamisen rasittavuudesta puhumattakaan. Kotona on parasta.

En liputa matkustelun puolesta. Onhan se tietty toisaalta hyvä, kun pääsee vähän katselemaan ja näkemään ulkomaan kohteita. Mutta sitten kun se meneekin tuohon, että ollaan jossain keskellä maastopaloja ja loma menee sen takia pilalle. Tai vähintään hukkuu matkalaukut jossain lentokentällä, niin nämä tämmöiset vievät matkustelusta idean pois. Ja hirveet määrät rahaa menee porukoita johonkin reissuun, missä ollaan se pari viikkoa.

Mieluummin pysyy kotimaassa ja repäisee täällä sillä samalla rahalla.

Tietysti jos on rahaa, millä mällätä ja lomareissu menee kaikin puolin hyvin ja onnistuneesti. Mutta kun siitä ei jää muuta kuin muistot ja nippu valokuvia.

Se on vähän, miten kukakin tykkää elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se yllätti, ettei mitään vaivoja tullutkaan. Aina luin keskustelupalstoilta, että elimistö räjähtää paskaksi sillä sekunnilla, kun täyttää 30.

M42

Kyllä niitä kremppoja, vaivoja ja sairauksia ehtii hyvin vielä tulla, olet vasta 42. Minulta on 1,5 vuoden sisällä kuollut hyvin nopeasti edenneisiin sairauksiin kolme 46-54 vuotiasta kaveria, ennen perusterveitä miehiä. Veti ja vetää edelleen hiljaiseksi. Huomisesta emme voi kukaan tietää.

Parikymmisenä sitä melkein luuli olevansa kuolematon, koko pitkä elämä edessä ja niin kai sen kuuluisi ollakin. Nyt viittäkymppiä lähestyvänä nuo luulot karisseet vuosia sitten. Tuttavapiirissä paljon sairauksia, eroja, kaikenlaisia elämänkriisejä, kuolemia myös. Itseltäkin alkaa puhti loppumaan, mielenkiinto vähenemään, terveys pettämään. Paljon vähemmän on elämää edessä kuin takana. Tuttavien ja tutuntuttujen sairastumis- ja kuolinuutiset pysäyttävät. Mitä vielä haluaisin tehdä, kokea tai saavuttaa. Pitää oikeen kaivaa tällaisia asioita. Enemmän ja enemmän päivä kerrallaan -ajatuksella mennään ja niin kai sen kuuluu mennäkin. Harmittaa ja surettaa nuorten ihmisten kuolinuutiset, miksi niin nuorena, olisi kai meitä vanhempiakin joutilaampia lähtemään. Tajuaa elämän lyhyyden, vuodet menevät hirmuista vauhtia. Itseäni lohduttaa elämän jatkuminen tuonpuoleisessa, ikuisessa kirkkaudessa, siksi oma kuolema ei pelota.

Edelleen ärsyttää omat vanhemmat niinkuin nuorena. En pysty unohtamaan omien vanhempien kohtelua.  nivelkivut ja vaihdevuodet tuli myös yllätyksenä

Nuorena miehenä palvoin naisia. En enää. 

Vierailija kirjoitti:

Että en kestä enää huonoa kohtelua yhtään.

Näen punaista jos huomaan että joku kieroilee, manipuloi, tavoittelee pelkästään omaa etua, on myrkyllinen, piilovihainen jne. En kestä yhtään. Olen ollut naimisissa sellaisen miehen kanssa (nyt eroamassa) ja koko suku samanlaisia. Haluan vaan kauas heistä kaikista, ja heti jos törmään samantyyppiseen ihmiseen, yritän pysyä vaan kaukana.

Meinasin jossain vaiheessa jo vaipua pessimismiin ja epätoivoon, että onko kaikki ihmiset vaan loputtoman itsekeskeisiä, itsekkäitä ja hävyttömiä, mutta ONNEKSI olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut useampaankin ihanaan ihmiseen, jotka ihan päinvastaista. Joten tämäkin sitten lopulta yllätti. Että maailmasta löytyy myös niitä sydämellisiä, hyviä ihmisiä. Kannattaa valita tarkoin seuransa ainakin pidemmän päälle. Vaikka lapsena opetettiinkin, että kaikkien kaveri pitäisi olla, läheinen ei kukaan pakota minun olemaan ilkeiden ihmisten kanssa, kun muutakin seuraa on tarjolla.

Vierailija kirjoitti:

Liikkumisen vaikeudet yllättäneet.

Jos jotain nuorelle itselleni kertoisin, niin älä urheile niin, että paikat hajoaa, koska kaikki vanhat vammat alkaa keski-iässä vaivata. Kaaduin luistelutreeneissä jäällä 16-vuotiaana, polvi operoitiin, ja nyt kun se vanha vamma vaivaa, ei enää olekaan kukaan kiinnostunut, mitä seuraavaksi operoidaan.

Minulla pyörähti myös nilkka ympäri eri lajissa A-junioritasolla ja silloin jätettiin nivelsiteet korjaamatta, kun en osannut vaatia. Nyt viisikymppisenä nilkka on mahdoton riesa. En jaksa edes selittää, miten se vaikuttaa liikkumiseen ja tekemiseen. Miksi oli pakko nuorena tavoitella mitalisijoja oman terveyden kustannuksella. Ei urheiluilla itseään elätä kuin harva. Silloin luulin, että minusta tulee ammattilaisurheilussa ja ura kestää lopun ikää.

Olen sairaanhoitaja ja tietenkin ottaa päähän, kun fyysinen työ on takkuamista vuosikymmenten takaisten vammojen takia.

Sama juttu, ei mitään ammattiurheilua, mutta hei, 70-luvulla kaikkien kuului liikkua. Suunnistusta, Iltarasteja, Firman puulaakisuunnistusta, juoksua, kuntorataa, asvaltilla juoksua, Suomi juoksee viesti. Mitä sai palkinnoksi, ensin alkoi vasenta polvea särkeä, kaikki mahdolliset koejutut tehtiin, punkteerausta, nivelkierukan puolikkaan poisto, sääriluun katkaisu (osteotomia) ja lopulta 60-vuotiaana polviproteesi, kaksi vuotta myöhemmin toiseen polveen, siihen iski tulehdus ja vuotta myöhemmin uusi proteesi. Nyt kuljen kyynärsauvan kanssa ja polvea särkee, päivin ja öin. Tässä vaiheessa naurattaa kun joku rohkea sanoo, jouduin ottamaan 200 buranasta puolikkaan kipuuni, ei kai se tuhoa maksaani. Juoskaa nuoret, pelatkaa ja tuhotkaa jalkanne.

Kuusi tuntia unta on useimmiten ihan riittävä. Nuorena nukuin vaikka kymmenen tuntia ihan helposti.

Vierailija kirjoitti:

Se ettei mikään itselle tullut uusi vaiva enää paranekaan kuten ennen vaan siitä tule pysyvä riesa. Lopulta niitä vaivoja on niin monta ettei jaksa välittää

Tämä! Lisäksi se yllätti, että fyysinen seisomatyö alkaakin kostautua jatkuvina kolotuksina jo reilun 20 työvuoden jälkeen vaikka kuinka on aina pitänyt huolta jaloistaan sekä selästään eli pitänyt töissä vain oikeasti jalalle sopivia kenkiä sekä vielä vaihdellutkin niitä etenkin pidempinä päivinä. Lisäksi on tullut oltua ihan sukkasilteenkin kassatiskin takana hiljaisempina aikoina. Lisäksi olen ollut ahkera liikkuja ja jumppaaja eikä ylipainoakaan ole koskaan merkittävästi päässyt kertymään, koska arki on ollut niin aktiivista.

Jotenkin sitä oletti aina, että tällaisilla asioilla on merkitystä ja kaikki vaivannäkö palkitsee sitten aikanaan kun kroppa alkaa prakaamaan siinä joskus noin 60-vuotiaana.. Kukaan ei sanonut, että se prakaaminen alkaa jo liki 20 vuotta aiemmin.

Vanheneminen 🤮