En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

jatkoa edellisestä

Olen puhunut tästä miehelle, esim. olen sanonut, että minua kuormittaa takaraivossa oleva tunne, että pitää koko ajan kuunnella hänen ajatuksenvirtaansa, kun välillä siellä on jotain, mitä haluaakin minun kommentoivan. Olen pyytänyt, että höpöttäköön omiaan jos haluaa, mutta jos on minulle asiaa, kysyy selkeästi ja muuten saan olla omissa ajatuksissani eikä minun tarvitse kuulostella koko ajan häntä. Oli mukamas selvä asia, mutta käytäntö on osoittanut että ei ole, ja samalla olen myös saanut tästä miehestä ihan selkeät varoitusmerkit joiden takia en todellakaan halua muuttaa yhteen. Hän saattaa esimerkiksi aamupalaa tehdessään laulaa tai puhua itsekseen jotain ihan puuta heinää, mutta koska minä olen paikalla, niin se on tavallaan minulle osoitettua "showta" jossa ei ole mitään pointtia, ei mitään asiaa, mutta jota on kohteliaisuudesta seurattava. Kuin lapsen esitys, jota lapsi sentään pohjustaa sanomalla "Kato äiti mua! Kato ihan koko ajan!" miehellä on ihan sama tyyli, paitsi että hän olettaa että minä katson. Jos olen koittanut kompromissia ja miehen showhun mutisen omista ajatuksistani että "hmmm" tai "joo" niin se on tylyä. Jos en kommentoi hänen juttujaan ja sanon, että mä en nyt voi keskittyä suhun kun mulla on kesken asia x, niin olen "pahalla päällä".

Toinen esimerkki, olin etätöissä ja mies oli minulla yötä. Aamulla hän nukkui pitkään ja minä olin jo laittanut lapsen kouluun ja aloittanut työs. Olin myös kertonut miehelle että kun aloitan työt, niin sen jälkeen minua ei saa häiritä, koska keskittymiseni menee ja minun pitää keskittyä täysiä (opettelin uutta asiaa töissä). Mies heräsi, huomioin hänet sanomalla huomenta, sen jälkeen jatkoin työtä. Mies teki marttyyrimaisen surkean näköisenä aamupalaa ja minä tein töitäni enkä reagoinut hänen nyrpeään naamaansa vaikka huomasin sen. Sitten mies rupesi tekemään lähtöä ja sanoi jotain siitä, johon minä sanoin, että nyt on kesken tärkeän viestin kirjoittaminen että en voi nyt pitää taukoa, mutta moikka, soitellaan illalla. Mies tuli vaatimaan pusua, ja kirjoitin samalla viestiäni kun tuli pussaamaan. Suuttui tästä silmittömästi. Minä suutuin myös, nimittäin siitä että minun ei anneta tehdä rauhassa töitä omassa kodissani, kun olen sitä varta vasten pyytänyt. Tämän jälkeen seurasi se että en halunnut miestä enää kylään viikolla, koska en suostu kokemaan itseäni pahantekijäksi siitä hyvästä että keskityn työhöni kotonani. 

Juu ei, tämmöistä rasitetta en halua elämääni, ja tiedän että jos muuttaisin miehen kanssa yhteen, niin minä olisin hänen yleisönään 24/7 ja minulla ei olisi enää mitään päätösvaltaa siihen mitä minä teen kotonani. Silloin minulla ei olisi enää omaa kotia, vaan olisi paikka jossa olen miestä varten valmiina päivystämässä.

n38

Kuulostaa tutulta, varsinkin N38 kirjoittama "äiti, kato mua" -käytös. 

Itsellä vielä se, että jäin koronan aikaan työttömäksi ja sen jälkeen olen yrittänyt saada itseni ja ajatukseni kasaan "mitä seuraavaksi tekisin elämässäni".  On siis eri tilanne kuin jos minulla olisi edes etätyön kautta ulkoinen rutiini, jota seuraisin. Mutta päivä alkaa miehen kuuntelulla. Mies tekee töitä kotoa käsin ja käy noin kerran viikossa palavereissa. On siis todella vähän hetkiä, jolloin olen kotona yksin ja nekin menee miehen jutuista toipumiseen. Olen jo kadottanut sen osan itsestäni, joka sai asioita aikaan ja meni ja teki. 

Miksi siis ette saa mitään aikaan? Harhaudutteko miehen kainaloon pussailemaan?

Minä saan paljon enemmän aikaiseksi kun mieskin on kotosalla. Tykkään puuhailla yksinkin mutta en ihan osaa kaikkia hommia joten on ihan parasta kun mies on mukana ja porailee ja sahailee puolestani.

Vierailija kirjoitti:

Miksi siis ette saa mitään aikaan? Harhaudutteko miehen kainaloon pussailemaan?

Minä saan paljon enemmän aikaiseksi kun mieskin on kotosalla. Tykkään puuhailla yksinkin mutta en ihan osaa kaikkia hommia joten on ihan parasta kun mies on mukana ja porailee ja sahailee puolestani.

No vaikka haluan leipoa pullaa. Saan siivottua työtasot valmiiksi, että lätkäisen sille taikinan. Mies tulee keittiöön ja rupeaa tekemään siinä voileipää tai haluaa keittää kahvia. Ei muuta kuin odota, että pääset pyyhkimään tason uudestaan. Meillä on sen verran pieni keittiö, että tasoa on vähän.

Tai ajattelin laittaa pyykkikoneen päälle. Mies päättääkin saunoa, joten pyykinpesu jää toiseen kertaan, kun käynnissä oleva pyykkikone märässä kylppärissä on paloriski.

Sama jos luuhuan lattiat, mies ei katso yhtään vaan tassuttelee kosteat lattiat jalanjälkiä täyteen.

Helpompi on hoitaa hommat sitten, kun mies on jossain muualla.

Meillä ei porata eikä sahata edes vuosikymmeneen. Mitä jatkuvaa remppaa teillä on kotona koko ajan käynnissä?

Sama haaste. Ei huvita tehdä kun mies läsnä. Samoin en halua, että mies tekisi mitään sillä aina kun tekee jotain alkaa suureen ääneen mainostamaan ahkeruuttaan ja tölvimään mikseivät muut ole tehneet jotain juuri oikealla tyylillä ja tavalla. Tekee itse kuitenkin päin honkia, eikä osaa esimerkiksi täyttää astianpesukonetta.

Jatkan (n38) vielä aiheesta. Kun tutustuin miesystävääni, mulla oli mielessä kriteerit jollaisen miehen kanssa voisin seurustella. Ei mitenkään mahdottomat: pitää olla aikuinen, olla arjenhallinta kunnossa (=osaa tehdä ruokaa, pitää huolta kodistaan, ei päihdeongelmaa) ja pitää olla mielenterveys sillä mallilla että kykenee aikuiseen parisuhteeseen. Noh, mies vaikuttikin alussa siltä että nuo kriteerit täyttyy. Hän esim. noudatti sellaista rutiinia kuin siivouspäivä omassa kodissaan, varasi pyykkitupaan säännöllisen vuoron, teki ruokaa kotonaan ja söi aamupalaa ja ulkoili. Vau!

Mutta miten on mahdollista, että kun aloimme seurustella, ja vaikka emme edes asu yhdessä, niin mies on alkanut muuttua taloudenhoitonsa puolesta täysin avuttomaksi. Se viikottainen siivouspäivä on muisto vain. Tilaa woltista valmista ruokaa, tai jos kokkaa itse kyselee multa miten joku ruoka tehdään (vaikka vihaan ruuanlaittoa ja ruokien miettimistä). Tuo kylään tulleessaan pyykkiä mukana. Tämä ei johdu siitä ettei saisi tehtyä näitä koska minä olen paikalla (kuten ketjussa puhuttu) koska emme näe kuin joka toinen viikonloppu.

Teen ajatutelua vaativaa työtä, mutten ehdi ajatella kun keskeytetään.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ajatellut eroa tämän asian takia, mutta sitä estää mm. se, että koko ajan varoitellaan yksinäisyyden vaaroista. Just tuli Prisma-ohjelmakin ja sen mukaan yksinäisyys ja vähäiset sosiaaliset suhteet heikentävät terveyttä. Mietin että kuinka suuret ne vaikutukset ovat puolesta ja vastaan, jos parisuhteessa on tällainen olo ja ryhtyisikin elämään yksin, kumpi on haitallisempaa terveydelle?

Mulla se passivoiva energiat pois-olo tulee jotenkin miehen läsnäolostakin, vaikka hän olisi hiljaa eri huoneessa. Se estää mua jotenkin keskittymästä omaan olemiseen ja mulla on tuntosarvet jatkuvasti hälytysvalmiudessa, ikäänkuin tietoisuuden ja ajatuksen tasolla huomioin jatkuvasti jotain toista henkilöä.

Olen pohtinut samaa - mutta toisaalta silloin, kun en ole miehen seurassa (emme asu yhdessä, mutta olemme olleet parisuhteessa liki 20v), vietän enemmän aikaa ystävien kanssa, käyn harrastuksissa, teen kotona kaikenlaista kuunnellen podcasteja (jotka ravitsevat aivojani), soittelen äidille ja ylipäätään tuntuu, että olen aktiivisempi ja enemmän kontaktissa ympäröivään maailmaan ja ihmisiin. Miehen läsnäollessa möllötetään sohvalla, katsotaan telkkaria ja joskus ulkoillaan (jolloin pää meinaa hajota siihen tylsyyteen). Koen, että en voi olla vapaasti se, kuka olen, tai tehdä mitä haluan omassa aikataulussani tai muiden ihmisten kanssa. Luulen, että ainoa syy sille, että ylipäätään enää seurustelemme, on se, että emme enää asu yhdessä (muutin pois yhteisestä kodistamme 10v sitten). 

Mies väittää, että minun "ei tarvitse huomioida häntä" kun hän on luonani, mutta tosiasia on, että jos puuhaan omiani yli tunnin kerralla, hän masentuu ja alkaa kysellä, enkö pidä hänestä ja ikään kuin hiljaisesti syyllistää siitä, että en ole häntä riittävästi huomioinut. Sitten on minun vastuullani keksiä jotain yhteistä tekemistä ja piristää ja kehua häntä, jotta päivä ei mene pilalle.

Tämäkään asumistilanne ei ole optimaalinen, koska nyt kun hän on minun kodissani, koen, että minun pitää huolehtia kaikki aikataulut, kotityöt, viihdyke ja ruokailut ja hän "auttaa" jos pyydän, mutta tilanne ei ole tasapuolinen. Hän on vieraana ja minä olen emäntä, jonka tekemisiä hän seuraa tumput suorana paikoillaan istuen (ellen pyydä osallistumaan). Hänen kotonaan hän ei tee juuri koskaan juuri mitään, ja saan taistella itseni kanssa, jotten rupea siellä siivoamaan hänen puolestaan.

Ehkä heteroparisuhde ei vain ole minulle sopiva tila ollenkaan, tai ainakaan yhdessä asuminen.

Joku kommentoija mietti, tuleeko tällainen kuvio siitä, jos lapsuudessa on joutunut palvelemaan vanhempiaan ja kyttäämään jatkuvasti, millä tuulella nämä ovat, eli ei ole voinut koskaan kotona rentoutua, jos siellä on ollut vanhempi paikalla. Omalla kohdallani varmasti tämä pitää paikkansa. Olen alitajuisesti valinnut kumppanin, jolle tämä systeemi sopii ja/tai olen jatkanut samaa käytöstä kuin lapsena ja tehnyt kumppanistani tällaisen :/

Miehen vika kun nainen on laiska 🤦

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin mun kirjottamaa. Nyt kesällä meni lomat limittäin ja olin 2 viikkoa yksin kotona ja mies oli muualla lasten kanssa .Tein etätöitä kotona, mutta tuntuu kuin olisin ollut lomalla, kun vapaat sain olla yksin eikä tarvinnut huomioida ketään. Tuo ajanjakso oli rentouttavampi kuin mikää perheloma ikinä.Kun perhe palasi kotiin, ahdistuin niin, että menin vessaan itkemään. 

Kyllä, harkitsen eroa.

Just tämä! Yksin ollessa vasta huomaa, kuinka paljon näkymätöntä työtä (emotionaalista, logistiikkaa, aikataulutusta...) tekee toisten puolesta ja kuinka helppoa ja kevyttä oleminen on ilman sitä. Ei ihme, että heteromiehet ovat parisuhteissa terveempiä ja onnellisempia kuin naiset ja naisilla se on päinvastoin (menee paremmin sinkkuna). Nainen toimii "kodin työnjohtajana" 24/7 ja kokee siitä jatkuvaa stressiä.

Vessassa itkeminen on tuttua ja kyllä, ehkä kannattaa miettiä, onko tämä se, mitä elämältäsi haluat. Keskusteleminen puolison kanssa varmaankin joissakin perheissä auttaa, mutta ei aina.

Miksi sitten ihmiset olette parisuhteessa? Kun asuu yksin, ei tarvitse välittää kenestäkään toisesta.

Niiden naisten, joiden on vaikea saada mitään aikaan, kun mies on kotona, olisi paras erota ja sitten avioitua jonkin toisen samaongelmaisen naisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Just tämä! Yksin ollessa vasta huomaa, kuinka paljon näkymätöntä työtä (emotionaalista, logistiikkaa, aikataulutusta...) tekee toisten puolesta ja kuinka helppoa ja kevyttä oleminen on ilman sitä. Ei ihme, että heteromiehet ovat parisuhteissa terveempiä ja onnellisempia kuin naiset ja naisilla se on päinvastoin (menee paremmin sinkkuna). Nainen toimii "kodin työnjohtajana" 24/7 ja kokee siitä jatkuvaa stressiä.

Vessassa itkeminen on tuttua ja kyllä, ehkä kannattaa miettiä, onko tämä se, mitä elämältäsi haluat. Keskusteleminen puolison kanssa varmaankin joissakin perheissä auttaa, mutta ei aina.

Aikamoista uhriutumista taas ihan omien valintojen vuoksi. Naisena olemisen abc:

1) tee päätöksiä

2) syytä niistä muita

3) uhriudu

4) toista

En saa itsekään aikaiseksi mitään, jos mies on kotona. Jos pitäisi tehdä palkkatöitä (työskentelen etänä), ei jotenkin pysty keskittymään ja jos taas kotitöitä, nekin on hauskempi tehdä yksin, niin saa haluamaansa jälkeä. Ei sillä, että toinen ei osaisi tehdä kaikkea, mutta itsellä on oma järjestys tehdä vaikka siivous. Lasten läsnäolo ei haittaa, ovat omassa huoneessaan kuitenkin.

Hienoa kun naiset syyttävät miestä omasta laiskottelusta ja saamattomuudesta

Onko tämä muuttunut etätöiden lisääntymisen ja kodin ulkopuolisten harrastusten vähenemisen jälkeen? En ennen ollut näin paljon kotona yhtä aikaa.

mä kyllä ihmettelen tätä,  meillä tehdään aika paljon juttuja yhdessä ja nautitaan yhteisestä ajasta, kummatkin kun on töissä niin vapaa-aika ollaan aika usein yhdessä. Jos ei ole mitään pakollisia menoja ole kummallakaan.

Meillä tehdään myös aika paljon yhdessä kodin juttua esim. ruoanlaittoa, kaupassakäyntiä, siivoamista ja meillä mies pesee pyykit ja huolehtii roskat ym.  yhdessä ollaan oltu jo melkein 20v.  

virkkaamaan se ei ole vielä ruvennut :), mut mä teen paljon käsitöitä ja se sitten katselee leffoja ym. samassa huoneessa, ja kaikki hommat saadaan kyllä tehtyä ja suunniteltua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tässä kysymys siitä, että tytöiltä ja naisilta odotetaan enemmän muiden huomioimista kaikessa, myös toisten kunkinhetkisten tunnetilojen havainnoimista? En nyt osaa sanoa täsmällistä esimerkkiä edes omasta elämästäni, ehkä nämä asenteet ovat niin syvällä kulttuurissa tai jotakin.

Ehkä toisten tunteiden ja kulloistenkin mielenliikkeiden havainnointi nyt vain on lähtökohtaisesti naisille tyypillisempää. Vaikka se voi olla jossain määrin jopa haitallista naiselle itselleen. Kunpa osaisinkin vain puksuttaa menemään välittämättä muiden perheenjäsenten tunteista tai haluista, edes joskus.

Kyllä se enemmän taitaa olla kulttuurillista, eli naiseksi syntyneille opetetaan tietoisesti ja suurelta osin tiedostamatta tämä käyttäytymistapa (ja pojille se, että joku muu pitää huolta heidänkin tunnetiloistaan ja usein kaikista muistakin tarpeista). Ei se geneettistä ole, vaan opittua, ja siitä voi (onneksi) oppia poiskin, vaikka sitten myöhemmällä iällä, jos on onnekas (vaikka loppuelämän kokeekin syyllisyyttä siitä, ettei enää toteuta mallia).

Vierailija kirjoitti:

Yksi iso ongelma on mielestäni se, että miehet ovat itsekkäämpiä kuin naiset. Tarkoitan tätä hyvällä tavalla, älkää miehet suuttuko.

Miehillä on todella kätevä kyky keskittyä vain omaan hyvinvointiinsa. Naisilla tuntuu olevan aina mielessä lasten ja miehen hyvinvointi ja se saa usein epäterveelliset mittasuhteet.

Kenelläkään ei ole syntyessään pelkän sukupuolensa ansiosta terveen itsekkyyden "kykyä", se on opittu asia ja istuu todella syvällä suomalaisessakin kulttuurissa. Niin syvällä, että sen tajuamiseen menee monelta koko aikuisikä. On todella vaikea pukea sanoiksi, miksi puoliso, jossa sinänsä ei ole mitään isompaa vikaa (ei ole väkivaltainen, juoppo tai uhkapeluri ja auttelee kotitöissäkin jos pyydetään), syö kaiken energian ja ilon elämästä pelkällä läsnäolollaan. Toisella taas sielu kuihtuu ja oma itse katoaa yhä kauemmas.

Jatkuva, tiedostamaton varuillaan oleminen siitä, että toinen pitää huomioida ja ennakoida tarpeet ja tunteet, aiheuttaa stressiä ja uupumista. Tästä ei kuitenkaan oikein tunnu sopivalta puhua, eikä toinen sitä kuitenkaan ymmärrä (koska hänellä on nämä rakenteet ihan yhtä syvälle juurtuneina), vaan loukkaantuu. Sanoisin, että tilanne on "epäitsekkäälle" osapuolelle oikeasti epäterveellinen - ja sitähän tukee tutkimustietokin siitä, että parisuhteissa miehet ovat terveempiä ja onnellisempia kuin sinkkuina ja naiset toisinpäin.

On ollut mahtavaa lukea tätä ketjua ja tajuta, että en olekaan ainoa "huono ihminen ja epäonnistunut nainen", kun en halua uhrata omaa hyvinvointiani vain siksi, että parisuhteessa "kuuluu" olla jos vain mahdollista ja silloin "pitää" asua yhdessä. Toivottavasti monelle (oli sukupuoli mikä hyvänsä) tästä aukeaa uusi näkökulma siihen, että voi elää toisinkin, ja että siitä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä kyllä tätä aloituksen ongelmaa, joku kysyi että miksi valitsette tehdä näin ja 3 sivuun mennessä ei kukaan ole vastannut?

Siis miksi ette kotona puuhaa sitä mitä haluatte vaikka mieskin on kotona? Ja kai se mies joutaa siivoamaan tai kokkaamaan apuna tai voi mennä ulkohommiin välillä? Kyllä yksinoloakin toki tarvitsee. Mulle ei ole mikään ongelma puuhata ja harrastaa omiani päivä vaikka mies olisi kotona, toki välillä haluan olla yksinkin. Jokuhan siinä suhteessa mättää jos kotona olo yhdessä on noin ahdistavaa ettei voi olla oma itsensä.

"Siivoamaan tai kokkaamaan apuna". Sanoisin, että nyt ollaan asian ytimessä. Itselleni muodostui juuri tuo ongelmaksi. Mies ei pystynyt mihinkään itsenäisesti, vaan oli ulkoa ohjattava nakkijaska.

Tässä ketjussahan on juuri pohdittu, että mistä tämä ilmiö johtuu ja mitä sille voisi tehdä. Itse tein sen ratkaisun, että otin eron ja kas, ongelma poistui, mutta kaikki eivät halua erota ja olisihan se mukavaa jos asialle voisi tehdä jotakin ilman näin radikaaleja ratkaisuja kuin ero.

Meillä ei ollut mitään ulkotöitä, kun kerrostalossa asuttiin.

"Ulkoa ohjattava nakkijaska" on hauska termi, joka tiivistää ilmiön täydellisesti :) Itse olen käyttänyt usein termiä perässävedettävä. Kaikki pitää delegoida, ja jos sitten jokin menee pieleen, se on minun vikani, kun en osannut ohjeistaa tarpeeksi yksityiskohtaisesti. Oma-aloitteisuus on lähellä nollaa, ja esitetään avutonta sellaisissakin asioissa, joita on tehty satoja kertoja (esim. ruoanlaitto) tai mies on tehnyt itsenäisesti monta kertaa. Tuntuu, että tämä muka-avuttomuus vaan lisääntyy iän myötä.

Muistelin tässä erään koulukaverini isää, joka on mielestäni paras puoliso ja isä, jonka olen tavannut. Tämä oli 90-luvulla, joten ehkä vielä poikkeuksellisempaa silloin. Hän piti perheestään hyvää huolta, huomioi ja muisti, suunnitteli, aikataulutti ja järjesti, ja varmisti, että kaikilla oli asiat kunnossa - siis niitä juttuja, jotka perinteisesti "kuuluvat" perheen äidille. Kaverini äiti teki myös oman osuutensa, mutta muistan jo silloin kakruna ihailleeni sitä, kuinka tasa-arvoiselta vastuun ja tehtävien jako perheessä vaikutti, ja kuinka luontevasti ja iloisesti isä oli vaimonsa kumppani, ei tämän huollettava. Kunnia hänet kasvattaneille vanhemmille varmaankin. Siinä perheessä vieraillessakin tuli rauhallinen, turvallinen ja tasapainoinen olo.

Perheen, tai parisuhteen, tai yhteisen lemmikin pidon, pitäisi olla oikeasti osapuolten yhteinen projekti, ja jos se ei ole, eikä siitä sellaista saa, niin ero voi pelastaa sen "projektimanagerina" toimimaan joutuneen osapuolen terveyden ja mielenterveyden. 

Erillään asuminen on yksi vaihtoehto erolle, sitä ehkä käytetään liian vähän, kun helposti koetaan, että se on jotenkin häpeällistä tai väärin. Aina se ei tietysti ole taloudellisestikaan mahdollista toiselle tai kummallekaan. On rankka ajatus, mutta ilmeisen totta, että vielä nykyisinkin moni nainen on yhteisen asunnon ja lapsien ja omien tulojen pienuuden vuoksi sellaisessa asemassa, että joutuu rahan takia olemaan perheelleen piikana.