En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Puoliso aina heppi ojossa odottaa jotta kumartuisin.

Hei kaikille täällä olleille naisille, ja kiitokset kertomuksista, joita olen lueskellut. Luulin jo koronan alkaessa olevani yksinäinen sekopää, kun mies siirtyi etätöihin kotiin, enkä sietänyt tilannetta ollenkaan. 

Koko korona-ajan olen hoitanut AIVAN kaiken, etäkoulut, pyykit, siivoukset, ruoat, lapsen läksyjen auttamisen jne. ... ja mies rojahtaa sohvalle nukkumaan etätöiden jälkeen. Jotenkin olisi voinut ymmärtää, että pitkät työmatkat vievät voimat, mutta ei se vain näin mene, kun ikää on tullut lisää eikä työmatkoja ole ollut. Saamaton alun perinkin, ja tarvitsee vahvemman ihmisen vetämään eteenpäin. Aina minun naisena pitäisi ratkaista kaikki asiat, jonka olen sanomalla hänelle myöskin ilmaissut jo vuosien ajan. 

En nykypäivänä edes sano/nalkuta mistään, kun en halua olla sellainen ihminen. Kokemuksia riittää, on riidelty, väitelty, ja oikeastaan sillä ei olekaan enää mitään väliä. Samassa talossa ollaan, mutta yhteisellä ymmärryksellä. Ei ihmisiä voi eikä pidäkään muuttaa, pitää tehdä kompromisseja tilanteen mukaan.

Tässä on yhdessäoloa takana toistakymmentä vuotta, mutta v*ttuakos siitä. Halusin ainoastaan kommentoida, että ei se tilan määrä kotona ratkaise; ainoastaan se ratkaisee, mitä keinoja meillä introverteillä on ratkaista näitä tilanteita. Meillä naisilla on tosiaankin tapana olla hälytystilassa joka asian suhteen, koska se on meillä jollakin tavalla selkärangassa ihan vaan geenien ja kokemusten takia. Ja se rasittaa ihan hel*etisti niitä, joilla se on, miehillä ei taida sellaista olla, elleivät ole yksin lasten kanssa eläneet. Tämä on karu fakta ja on sinänsä ihme, ettei tästä ole puhuttu aiemminkin. 

Korona-aika pakotti meidät kaikki miettimään ihan perusasioita, ja sellaiset asiat ovat usein niitä vaikeimpia kohdattavia.     

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen keksinyt syyn, miksi koen puolison seurassa passiivisuutta, saamattomuutta ja jopa ahdistusta. Nuo tunnetilat on kuin kuona, jota kertyy silloin jos on oltu liian pitkään liian tiiviisti yhdessä. Huomaan itsessäni seuraavan kaavan:

- Kun lopulta saan olla yksin, ekaksi lepään.. vähitellen alan rentoutua tavalla jota ei normiarjessa edes koe

- Kun olen levännyt tarpeeksi yksinäisyydessä, rento olo alkaa muuttua innostukseksi ja aikaansaamiseksi

- Elämässä on taas ihan uutta intoa ja muuttuu jotenkin omaksi itsekseen pitkästä aikaa

- Vähitellen alkaa jo odottamaan että puoliso palaa

Eli summa summarum, yksin oloa vain täytyy olla riittävästi. Ja puolisoa pitää tulla välillä ikävä. Siinä parisuhteen ja elämänilon kaava minulle. Sitä ei vain aina arjen keskellä "muista" että kasaantuva ahdistus vaatisi enemmän yksin oloa. Itse välillä ihmettelen että miten olen kehittänyt itselleni jonkun yleistyneen ahdistuneisuushäiriön. Soimaan itseäni etten edes puolison seurassa osaa rentoutua. Mutta kun lopulta olen yksin, muistan että ainiin; tämä olikin se mitä tarvitsin ja rentous alkaa palata. Yksin olon jälkeen on taas kiva olla puolison kanssa.

Lienee aika selvää että tämä on introvertin maailmaa. Täytyy olla aika määrätietoinen ja itsekäskin siinä kun lähtee järjestämään omaa riittävää yksinoloa. Mutta se on sen arvoista.

Juuri näin, mutta mahdotonta kun on lapsia. Pienestä lapsesta ei saa lähivanhemmat olla erossa. Se tarkoittaa sitten myös sitä, ettei puolisostakaan pysty olemaan erossa moneen vuoteen kunnolla. Ja kuinka monessa perheessä on varaa järjestää erossaoloviikkoja?

Olenki joutunut hyväksymään sen tosiasian etten voi hankkia lapsia. Tulisin hulluksi. Kahdestaan on melko helppo järjestellä ainakin niin ettei esim. koko päivää olla yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen keksinyt syyn, miksi koen puolison seurassa passiivisuutta, saamattomuutta ja jopa ahdistusta. Nuo tunnetilat on kuin kuona, jota kertyy silloin jos on oltu liian pitkään liian tiiviisti yhdessä. Huomaan itsessäni seuraavan kaavan:

- Kun lopulta saan olla yksin, ekaksi lepään.. vähitellen alan rentoutua tavalla jota ei normiarjessa edes koe

- Kun olen levännyt tarpeeksi yksinäisyydessä, rento olo alkaa muuttua innostukseksi ja aikaansaamiseksi

- Elämässä on taas ihan uutta intoa ja muuttuu jotenkin omaksi itsekseen pitkästä aikaa

- Vähitellen alkaa jo odottamaan että puoliso palaa

Eli summa summarum, yksin oloa vain täytyy olla riittävästi. Ja puolisoa pitää tulla välillä ikävä. Siinä parisuhteen ja elämänilon kaava minulle. Sitä ei vain aina arjen keskellä "muista" että kasaantuva ahdistus vaatisi enemmän yksin oloa. Itse välillä ihmettelen että miten olen kehittänyt itselleni jonkun yleistyneen ahdistuneisuushäiriön. Soimaan itseäni etten edes puolison seurassa osaa rentoutua. Mutta kun lopulta olen yksin, muistan että ainiin; tämä olikin se mitä tarvitsin ja rentous alkaa palata. Yksin olon jälkeen on taas kiva olla puolison kanssa.

Lienee aika selvää että tämä on introvertin maailmaa. Täytyy olla aika määrätietoinen ja itsekäskin siinä kun lähtee järjestämään omaa riittävää yksinoloa. Mutta se on sen arvoista.

Juuri näin, mutta mahdotonta kun on lapsia. Pienestä lapsesta ei saa lähivanhemmat olla erossa. Se tarkoittaa sitten myös sitä, ettei puolisostakaan pysty olemaan erossa moneen vuoteen kunnolla. Ja kuinka monessa perheessä on varaa järjestää erossaoloviikkoja?

Olenki joutunut hyväksymään sen tosiasian etten voi hankkia lapsia. Tulisin hulluksi. Kahdestaan on melko helppo järjestellä ainakin niin ettei esim. koko päivää olla yhdessä.

Sama. Ei ole lapsia, ei lemmikkejä, ei edes huonekasveja. Asun onneksi talossa ja kadulla, joka on hiljainen kuin hautausmaa. Teen töitä etänä ja voin olla hiljaisuudessa niin paljon kuin haluan.

Luonnollisesti en seurustele enkä tiedä pystyisinkö siihen edes muutoin kuin niin, että molemmilla on omat asunnot.

Itsensä tutkiminen ja itseymmärrys olisi sellaisia asioita, joita olisi hyvä opetella ja opettaa jo lapsena, ja harjoittaa läpi elämän. Ettei menisi vaan siinä samassa putkessa, missä muutkin, kun "pitää" ja kun tässä iässä pitäisi jo sitä ja tätä, ja sitten havahtuu itsensä tajuamiseen kriisin (kuten korona) tai iän myötä vasta, että no perskele, enhän minä tykkää tästä yhtään, en ole yhtään tällaiseen elämäntyyliin sopiva, haluan ja tarvitsen sitä ja tätä.

On vähemmän muutettavaa ja korjattavaa, jos koko ajan kuulostelee kuka ja mikä on, ja pyrkii seuraamaan sitä itsenäisesti. Se vaatii joskus hirvittävästi, esim. itse olin koko teini-iän ja nuoren aikuisiän hyljeksitty musta lammas-hiippari, kun en sopinut massaan, mutta toisaalta nyt nelikymppisenä olen (edelleen) itselleni sopivassa elämässä, eikä tarvitse kriiseillä.

Mulla sama ja tiedän mistä se johtuu, siitä että yritin suhteen alussa olla joku jota en oikeasti ollut, keskityimme liikaa miestä kiinnostaviin asioihin, mun harrastuksista mies ei tiennyt mitään eikä mies niihin osallistunut millään lailla. Nyt kun en jaksa enää mitään esittää ja jos kotona katselen esim jotain omia ohjelmia mies tulee kysymään mitä hömppää taas katon, tai tulee kysymään et mitä paskaa nyt teen ja nauraa et jotain "naisten juttuja" muka läpällä. En minä mene miehen huoneeseen kysymään mitä "typeriä pelejä" hän taas pelaa. Ja miks lähtökohtaisesti muka kaikki "naisten jutut" olisi typeriä?? Oma vika vaan, ei kannata toista yrittää miellyttää omalla kustannuksellaan vaikka olis miten rakastunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen keksinyt syyn, miksi koen puolison seurassa passiivisuutta, saamattomuutta ja jopa ahdistusta. Nuo tunnetilat on kuin kuona, jota kertyy silloin jos on oltu liian pitkään liian tiiviisti yhdessä. Huomaan itsessäni seuraavan kaavan:

- Kun lopulta saan olla yksin, ekaksi lepään.. vähitellen alan rentoutua tavalla jota ei normiarjessa edes koe

- Kun olen levännyt tarpeeksi yksinäisyydessä, rento olo alkaa muuttua innostukseksi ja aikaansaamiseksi

- Elämässä on taas ihan uutta intoa ja muuttuu jotenkin omaksi itsekseen pitkästä aikaa

- Vähitellen alkaa jo odottamaan että puoliso palaa

Eli summa summarum, yksin oloa vain täytyy olla riittävästi. Ja puolisoa pitää tulla välillä ikävä. Siinä parisuhteen ja elämänilon kaava minulle. Sitä ei vain aina arjen keskellä "muista" että kasaantuva ahdistus vaatisi enemmän yksin oloa. Itse välillä ihmettelen että miten olen kehittänyt itselleni jonkun yleistyneen ahdistuneisuushäiriön. Soimaan itseäni etten edes puolison seurassa osaa rentoutua. Mutta kun lopulta olen yksin, muistan että ainiin; tämä olikin se mitä tarvitsin ja rentous alkaa palata. Yksin olon jälkeen on taas kiva olla puolison kanssa.

Lienee aika selvää että tämä on introvertin maailmaa. Täytyy olla aika määrätietoinen ja itsekäskin siinä kun lähtee järjestämään omaa riittävää yksinoloa. Mutta se on sen arvoista.

Juuri näin, mutta mahdotonta kun on lapsia. Pienestä lapsesta ei saa lähivanhemmat olla erossa. Se tarkoittaa sitten myös sitä, ettei puolisostakaan pysty olemaan erossa moneen vuoteen kunnolla. Ja kuinka monessa perheessä on varaa järjestää erossaoloviikkoja?

Olenki joutunut hyväksymään sen tosiasian etten voi hankkia lapsia. Tulisin hulluksi. Kahdestaan on melko helppo järjestellä ainakin niin ettei esim. koko päivää olla yhdessä.

Sama. Ei ole lapsia, ei lemmikkejä, ei edes huonekasveja. Asun onneksi talossa ja kadulla, joka on hiljainen kuin hautausmaa. Teen töitä etänä ja voin olla hiljaisuudessa niin paljon kuin haluan.

Luonnollisesti en seurustele enkä tiedä pystyisinkö siihen edes muutoin kuin niin, että molemmilla on omat asunnot.

Itsensä tutkiminen ja itseymmärrys olisi sellaisia asioita, joita olisi hyvä opetella ja opettaa jo lapsena, ja harjoittaa läpi elämän. Ettei menisi vaan siinä samassa putkessa, missä muutkin, kun "pitää" ja kun tässä iässä pitäisi jo sitä ja tätä, ja sitten havahtuu itsensä tajuamiseen kriisin (kuten korona) tai iän myötä vasta, että no perskele, enhän minä tykkää tästä yhtään, en ole yhtään tällaiseen elämäntyyliin sopiva, haluan ja tarvitsen sitä ja tätä.

On vähemmän muutettavaa ja korjattavaa, jos koko ajan kuulostelee kuka ja mikä on, ja pyrkii seuraamaan sitä itsenäisesti. Se vaatii joskus hirvittävästi, esim. itse olin koko teini-iän ja nuoren aikuisiän hyljeksitty musta lammas-hiippari, kun en sopinut massaan, mutta toisaalta nyt nelikymppisenä olen (edelleen) itselleni sopivassa elämässä, eikä tarvitse kriiseillä.

Juuri näin!

Vierailija kirjoitti:

Oli aivan mieletöntä vertaistukea nähdä tämä aloitus, luulin pitkään että mussa ja meidän parisuhteessa on vain "tämä vika"..

Olemme olleet naimisissa toista vuosikymmentä ja olen vasta alkanut tiedostaa miten paljon miehen seura passivoi minua. Olen muutaman kuukauden asunut lasten kanssa toisessa kaupungissa työkuvioiden takia enkä ole vuosiin ollut näin energinen. Kämppä on siisti kuten parisuhteemme alkuaikoina aina oli. Aloin tosissani harrastaa ja urheilla ja tavata ystäviä ja sukulaisia ja niinkuin joku aiemmin sanoitti: ekaa kertaa vuosiin oli kuin olisin löytänyt itseni uudestaan. Tunne on ollut todella vapauttava mutta myös pysähdyttävä. Mies tulee luoksemme viikonloppuisin ja tuntuu kuin minusta revittäisiin patterit ulos. Olen yrittänyt paikallistaa tarkempaa syytä mutta se on vaikeaa.

Mies on kotona ollessaan hyvin passiivinen, makaa sohvalla suurimman osan aikaa. Lähtee kyllä mun ja lasten kanssa uloskin mutta on kuin myrskyn merkki allakan kulmassa. Kaikesta tekemisestä menee puhti. Ei innosta kokoajan heilua edessä tekemässä kaikkea kun toinen vie tavallaan koko tilan. Tiedostan myös että mieheni ärsyyntyy kun "hössötän" ja korjailen hänen jälkiään koska minua ahdistaa epäjärjestys. Joten hillitsen himoani järjestellä jotta toinen ei kokisi sitä kritiikiksi. On alkanut tuntua että tuohon hyvittelyn ja uupumisen kierre on johtanut tavallaan oman itseni kadottamiseen siltä osin.

Olen aina ollut introvertti ja puuhailen mielelläni asioita yksin. Tämä mies on aina ollut mulle poikkeus ja hänen olo kuplassani ei ole koskaan aiemmin ahdistanut minua. Kuten eivät lapsetkaan. Mutta nyt saatuani omaa aikaa, tajuan miten paljon olemme kasvaneet yhteen ja samalla myös kietoneet hieman epäterveitä tapoja toisiimme ja kanssakäymiseemme.

Suhteessamme on tällä hetkellä muitakin syitä jotka saavat minut ahdistuneeksi ja väsyneeksi tähän tilanteeseen ja "erossa olo", jonka piti auttaa molempia selvittämään tunteensa ja työjuttunsa onkin ajanut häntä lähemmäs mutta minua kauemmas.

Olen todella hämilläni ja pyöritän tunteitani laidasta toiseen. Parisuhde on aina kompromisseja mutta en enää tässä iässä ja elämäntilanteessa olekaan varma ovatko nämä kompromissit sellaisia joita haluan enää tehdä.

Näin on kun henkinen yhteys puuttuu.

Mulla sama odotan että häippäsee kauppaan tai kavereilleen saan oikeen spurtin siivouksiin, suihkuun, ruuan tekoon jne.

Kun ukko möyrii kotona menen ihan jäihin, en saa mitään tehtyä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko kaikki läheisriippuvaisia?

Miten tuo läheisriippuvaisuuteen liittyy?

Että roikkuu yhteielossa, vaikka itse ei koe olevansa siinä parhaimmillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko kaikki läheisriippuvaisia?

Miten tuo läheisriippuvaisuuteen liittyy?

Että roikkuu yhteielossa, vaikka itse ei koe olevansa siinä parhaimmillaan.

Se on just näin, enkä sitä aikaisemmin edes tajunnut. Ja yllätys yllätys, isäni on alkoholisti, joten mistähän lie tää tullut..

Vierailija kirjoitti:

Hei kaikille täällä olleille naisille, ja kiitokset kertomuksista, joita olen lueskellut. Luulin jo koronan alkaessa olevani yksinäinen sekopää, kun mies siirtyi etätöihin kotiin, enkä sietänyt tilannetta ollenkaan. 

Koko korona-ajan olen hoitanut AIVAN kaiken, etäkoulut, pyykit, siivoukset, ruoat, lapsen läksyjen auttamisen jne. ... ja mies rojahtaa sohvalle nukkumaan etätöiden jälkeen. Jotenkin olisi voinut ymmärtää, että pitkät työmatkat vievät voimat, mutta ei se vain näin mene, kun ikää on tullut lisää eikä työmatkoja ole ollut. Saamaton alun perinkin, ja tarvitsee vahvemman ihmisen vetämään eteenpäin. Aina minun naisena pitäisi ratkaista kaikki asiat, jonka olen sanomalla hänelle myöskin ilmaissut jo vuosien ajan. 

En nykypäivänä edes sano/nalkuta mistään, kun en halua olla sellainen ihminen. Kokemuksia riittää, on riidelty, väitelty, ja oikeastaan sillä ei olekaan enää mitään väliä. Samassa talossa ollaan, mutta yhteisellä ymmärryksellä. Ei ihmisiä voi eikä pidäkään muuttaa, pitää tehdä kompromisseja tilanteen mukaan.

Tässä on yhdessäoloa takana toistakymmentä vuotta, mutta v*ttuakos siitä. Halusin ainoastaan kommentoida, että ei se tilan määrä kotona ratkaise; ainoastaan se ratkaisee, mitä keinoja meillä introverteillä on ratkaista näitä tilanteita. Meillä naisilla on tosiaankin tapana olla hälytystilassa joka asian suhteen, koska se on meillä jollakin tavalla selkärangassa ihan vaan geenien ja kokemusten takia. Ja se rasittaa ihan hel*etisti niitä, joilla se on, miehillä ei taida sellaista olla, elleivät ole yksin lasten kanssa eläneet. Tämä on karu fakta ja on sinänsä ihme, ettei tästä ole puhuttu aiemminkin. 

Korona-aika pakotti meidät kaikki miettimään ihan perusasioita, ja sellaiset asiat ovat usein niitä vaikeimpia kohdattavia.     

Vapautuu muuten käsittämättömän paljon energiaa, kun eroaa sohvaperunasta. Kokemuksella puhun. Ero ei sovi kaikille, mutta minulle se sopi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei kaikille täällä olleille naisille, ja kiitokset kertomuksista, joita olen lueskellut. Luulin jo koronan alkaessa olevani yksinäinen sekopää, kun mies siirtyi etätöihin kotiin, enkä sietänyt tilannetta ollenkaan. 

Koko korona-ajan olen hoitanut AIVAN kaiken, etäkoulut, pyykit, siivoukset, ruoat, lapsen läksyjen auttamisen jne. ... ja mies rojahtaa sohvalle nukkumaan etätöiden jälkeen. Jotenkin olisi voinut ymmärtää, että pitkät työmatkat vievät voimat, mutta ei se vain näin mene, kun ikää on tullut lisää eikä työmatkoja ole ollut. Saamaton alun perinkin, ja tarvitsee vahvemman ihmisen vetämään eteenpäin. Aina minun naisena pitäisi ratkaista kaikki asiat, jonka olen sanomalla hänelle myöskin ilmaissut jo vuosien ajan. 

En nykypäivänä edes sano/nalkuta mistään, kun en halua olla sellainen ihminen. Kokemuksia riittää, on riidelty, väitelty, ja oikeastaan sillä ei olekaan enää mitään väliä. Samassa talossa ollaan, mutta yhteisellä ymmärryksellä. Ei ihmisiä voi eikä pidäkään muuttaa, pitää tehdä kompromisseja tilanteen mukaan.

Tässä on yhdessäoloa takana toistakymmentä vuotta, mutta v*ttuakos siitä. Halusin ainoastaan kommentoida, että ei se tilan määrä kotona ratkaise; ainoastaan se ratkaisee, mitä keinoja meillä introverteillä on ratkaista näitä tilanteita. Meillä naisilla on tosiaankin tapana olla hälytystilassa joka asian suhteen, koska se on meillä jollakin tavalla selkärangassa ihan vaan geenien ja kokemusten takia. Ja se rasittaa ihan hel*etisti niitä, joilla se on, miehillä ei taida sellaista olla, elleivät ole yksin lasten kanssa eläneet. Tämä on karu fakta ja on sinänsä ihme, ettei tästä ole puhuttu aiemminkin. 

Korona-aika pakotti meidät kaikki miettimään ihan perusasioita, ja sellaiset asiat ovat usein niitä vaikeimpia kohdattavia.     

Vapautuu muuten käsittämättömän paljon energiaa, kun eroaa sohvaperunasta. Kokemuksella puhun. Ero ei sovi kaikille, mutta minulle se sopi.

Johtuu siitä, että vaikka kaikki työt on yhä hoidettavana, niin ei tarvitse olla jatkuvasti vittuuntunut toisen sluibaillessa. Tuntuu kuin olisin saanut elämäni takaisin.

Tunnistan tämän ilmiön. Meille kyllä parisuhde voi hyvin, tehdään paljon yhdessä ja erikseenkin. Käyn harrastamassa 3-4 iltana viikossa, tapaamassa kavereita ja arkiaskareet sujuu ihan hyvin.

Ongelma on kuitenkin vähän isompien projektien kanssa. Esimerkiksi jos minun pitäisi lyhentää verhot, korjata tytön juhlamekon purkautunut sauma, maalta kunnostamani lipasto tai järjestellä vaikka lasten vaatekaapit.

Meillä syynä ei ole niinkään miehen passiivisuus, vaan miehen aktiivisuus. Jos alan tekemään jotain isompaa hommaa, niin mies saa aina päähänsä alkaa tekemään jotain omaa hommaansa myös. Hän ei oikein ikinä osaa mitoittaa projektiensa laajuutta. Jos esimerkiksi kaivan ompelukoneen esille ja alan oikeasti lyhentämään niitä verhoja, niin mies saa päähänsä vaihtaa terassin perustuksen ympärillä olevan laudoituksen, joka on rakentajan tekemä ja ei oman makumme mukainen.

Kun olen saanut ompelukoneen haettua varastosta, niin huutaa minut pihalle kaveriksi, koska ei saa edellisenä kesänä ostettuja lautoja yksin varaston vintiltä, vaan haluaa minut ottamaan laudat vastaan. Palaan ompeluhommiin ja saan verhon oikean mitan mitattua ja aloitettua kankaan kääntämisen nuppineuloilla. Pääsen taas jatkamaan omia hommia, kun mies huutelee pihalta, että tarvitsee kaveria. On huomannut, että yksi terassin pilareista ehkä kaipaa vahvistusta, joten minän kipaisen rautakaupassa ostamassa muutaman laattakiven, kun hän sillä aikaa askartelee tukisysteemin. Käyn ostamassa laatan ja olen vielä kaverina, että hän saa sen valmiiksi.

Palaan oma projektini pariin ja saan ehkä ensimmäisen verhosauman tehtyä, kun mies on huomannut että ei saakaan lautoja yksin paikalleen, vaan tarvitsee minut kaveriksi pitämään lautaa paikallaan. Askartelemme laudat sitten paikalleen ja kello alkaa olla 21. Mies toteaa, että kylläpä ollaan oltu tehokkaita ja voitaisiinkin lämmittää sauna. Saan raivokohtauksen, kun oma ompeluprojektini ei ole vielä kuin alussa. Toinen verho on lyhetämättä. Verhot pitäisi vielä silittää ja ripustaa paikalleen, viedä entiset verhot pesuun tai varastoon. Pakata ompelukone ja viedä se takaisin varastoon jne.

Käytännössä kello on jo niin paljon, etten ehdi kaikkea tekemään, joten raivaan ompelukoneen pois keittiön pöydältä ja yritän jatkaa omaa projektiani seuraavana iltana ja toivon että mies ei keksi mitään omaa projektia.

Varsinkin suhteemme alussa tämä kuvio toistui aina, kunnes opin tunnistamaan, että mistä kenkä puristaa. Vielä edelleenkin täytyy muistuttaa, että jos alan jotain isompaa tekemään, niin ole sitten hänen käytettävissään. Yleensä teenkin nämä hommat miehen ollessa vanhemmillaan viikonlopun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla tämä liittyy varmaan eniten sellaiseen, että jos läsnä on muita henkilöitä, huomioin heidät tietoisuudessani edes alitajunnassa. Vert jos pyöräilisin ulkona lapsen kanssa, pitäisin joka hetki kartalla, että missä lapsi menee, olisin tietoinen siitä, että hän on yhä mukana ja ei ole kaatunut tms.

Välillä ulkona näkee niin naisia kuin miehiä, jotka pyöräilevät lasten kanssa niin, että aikuinen menee edellä ja lapsi perässä, ja se aikuinen katsoo eteenpäin. Jos se lapsi kaatuisi tai ajaisi harhaan, tms, niin se aikuinen ei huomaisi sitä pitkään aikaan.

Niin ehkä meitä on erilaisia ihmistyyppejä, on näitä jatkuvasti ympäristön ihmisistä tietoisia ja valppaita, kuten mä, jolla jatkuva ihmisten kassa olo on kuluttavaa. Ja sitten on niitä, jotka voivat olla ilman, että käyttävät energiaa jatkuvasti siihen, että ovat jollain tasolla koko ajan 'yhteydessä' tai 'kartalla' muiden läsnäolevien suhteen. Heitä ei kuluta, vaikka kotona eläisi muitakin.

Esim nyt mun lapsi on pelaillut huoneessaan jo pitkään koulun jölkeen ja teoriassa olen ollut yksin olohuoneessa, mutta toisella korvalla mä rekisteröin koko ajan, mitä hän siellä huoneessa tekee ja jos tulee ikäänkuin 'poikkeavia' ääniä, niin reagoin siihen muutokseen. Tiedän koko ajan, missä hän on ja mitä tekee. Sellaisia ihmisiäkin on varmaan, jotka voivat olla samassa asunnossa ilman, että ovat koko ajan tietoisia lapsen puuhista, osaavat keskittyä vain itseensä. Mulla on jäänyt mieleen kerta, kun oltiin messuilla miehen kanssa ja hän tapasi siellä jonkun lapsuudenystävänsä. Juttelivat ja mies sitten lähti vaan kävelemään johonkin suuntaan ihan vaan olettaen, että muut tulevat perässä, ei yhtään katsonut taakseen, että tulevatko. En olisi ikinä voinut tehdä niin, vaanolisin huomioinut muita ja pitänyt yhteyttä ja liikkumut joukkona, niin että tietää kaikkien kulkevan sinne samaan suuntaan yhdessä.

Tämä oli hyvin kirjoitettu. Just tuollainen olen itsekin. Mun mies on myös tuollainen, että jos ollaan jossain yhdessä perheellä ei yhtään havannoi missä me muut mennään. Jos pysähdyn hetkeksi kaivamaan jotain laukusta, pysähdyn, kun reagoin johonkin lapsen tarpeeseen tms. menee mies menojaan. Ei ollenkaan rekisteröi, että ei tulla enää perässä. Joskus tähän ärsyyntyneenä jäin istumaan ja seuraamaan viereiselle puiston penkille että miten kauaksi ehtii, ennen kuin huomaa ettei minä ja lapset olla enää mukana.

Ärsyyntyykö mies, kun ette olekaan seuranneet häntä? Meillä ärsyyntyy.

Nyt tarkemmin mietittynä, myös oma isäni toimi täsmälleen samoin!

Meillä ärsyyntyy kans. Kerran kävelin kaupasta ulos odottamaan miestä kun hän vaan katosi kauppaan sanomatta mitään taas jälleen kerran, en jaksanut koko ajan juosta miehen perässä kuin mikäkin idiootti. Siitä hän suuttui niin että käveli kotiin odottamatta minua ja lasta. Se oli olevinaan rangaistus siitä etten seurannut miestä vaan hänen piti etsiä minua välillä, ei see vaan mitenkään eronnut normaalista joten mikä rangaistus se nyt sit oli? Mies ei näe omaa napaansa pidemmälle..

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tämän ilmiön. Meille kyllä parisuhde voi hyvin, tehdään paljon yhdessä ja erikseenkin. Käyn harrastamassa 3-4 iltana viikossa, tapaamassa kavereita ja arkiaskareet sujuu ihan hyvin.

Ongelma on kuitenkin vähän isompien projektien kanssa. Esimerkiksi jos minun pitäisi lyhentää verhot, korjata tytön juhlamekon purkautunut sauma, maalta kunnostamani lipasto tai järjestellä vaikka lasten vaatekaapit.

Meillä syynä ei ole niinkään miehen passiivisuus, vaan miehen aktiivisuus. Jos alan tekemään jotain isompaa hommaa, niin mies saa aina päähänsä alkaa tekemään jotain omaa hommaansa myös. Hän ei oikein ikinä osaa mitoittaa projektiensa laajuutta. Jos esimerkiksi kaivan ompelukoneen esille ja alan oikeasti lyhentämään niitä verhoja, niin mies saa päähänsä vaihtaa terassin perustuksen ympärillä olevan laudoituksen, joka on rakentajan tekemä ja ei oman makumme mukainen.

Kun olen saanut ompelukoneen haettua varastosta, niin huutaa minut pihalle kaveriksi, koska ei saa edellisenä kesänä ostettuja lautoja yksin varaston vintiltä, vaan haluaa minut ottamaan laudat vastaan. Palaan ompeluhommiin ja saan verhon oikean mitan mitattua ja aloitettua kankaan kääntämisen nuppineuloilla. Pääsen taas jatkamaan omia hommia, kun mies huutelee pihalta, että tarvitsee kaveria. On huomannut, että yksi terassin pilareista ehkä kaipaa vahvistusta, joten minän kipaisen rautakaupassa ostamassa muutaman laattakiven, kun hän sillä aikaa askartelee tukisysteemin. Käyn ostamassa laatan ja olen vielä kaverina, että hän saa sen valmiiksi.

Palaan oma projektini pariin ja saan ehkä ensimmäisen verhosauman tehtyä, kun mies on huomannut että ei saakaan lautoja yksin paikalleen, vaan tarvitsee minut kaveriksi pitämään lautaa paikallaan. Askartelemme laudat sitten paikalleen ja kello alkaa olla 21. Mies toteaa, että kylläpä ollaan oltu tehokkaita ja voitaisiinkin lämmittää sauna. Saan raivokohtauksen, kun oma ompeluprojektini ei ole vielä kuin alussa. Toinen verho on lyhetämättä. Verhot pitäisi vielä silittää ja ripustaa paikalleen, viedä entiset verhot pesuun tai varastoon. Pakata ompelukone ja viedä se takaisin varastoon jne.

Käytännössä kello on jo niin paljon, etten ehdi kaikkea tekemään, joten raivaan ompelukoneen pois keittiön pöydältä ja yritän jatkaa omaa projektiani seuraavana iltana ja toivon että mies ei keksi mitään omaa projektia.

Varsinkin suhteemme alussa tämä kuvio toistui aina, kunnes opin tunnistamaan, että mistä kenkä puristaa. Vielä edelleenkin täytyy muistuttaa, että jos alan jotain isompaa tekemään, niin ole sitten hänen käytettävissään. Yleensä teenkin nämä hommat miehen ollessa vanhemmillaan viikonlopun.

Miksi et sano ettet juuri nyt ehdi? Oppisi mies vähän odottamaan, ei maailma pyöri hänen ympärillään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Energiasyöppö. Tutkailisin aika kriittisesti teidän parisuhteen tilaa. Jos toisen läsnäolo saa kaiken energiasi katoamaan.

Minulla tilanne on ihan toisinpäin. Minulle on kotona äiti iskostanut päähän, että maailma ei laiskoja elätä. Niinpä, kun mies on paikalla raadan koko ajan.  Hetkeäkään en pysty olemaan jouten koska heti tuntuu, että mies ajattelee, että olen laiska. Mies kyllä voi ihan rauhassa maata sohvalla, enkä pidä häntä laiskana.

Nytkin olen koko viikonlopun kerännyt marjoja puskista ja kirsikoita puusta. Mehustanut ja keittänyt hilloja. Tehnyt ruokaa ja siivonnut siinä välissä. Jopa koko tämän sunnuntaipäivän. Nyt istahdin ensimmäistä kertaa tälle päivälle syömään ja samalla koneelle.

Eikä tämä rajoitu pelkästään kotiin, vaan olen huomannut, että töissäkin pitää koko ajan olla tekemässä ja jos työkaveri yllättää minut istumasta, koen heti huonoa omaatuntoa ja yritän selitellä, miksi olen hetkeksi istunut :(

Luterilainen synnintunto...erinomaisen tehokas keski-ikäisen naisen syyllistäjä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Energiasyöppö. Tutkailisin aika kriittisesti teidän parisuhteen tilaa. Jos toisen läsnäolo saa kaiken energiasi katoamaan.

Minulla tilanne on ihan toisinpäin. Minulle on kotona äiti iskostanut päähän, että maailma ei laiskoja elätä. Niinpä, kun mies on paikalla raadan koko ajan.  Hetkeäkään en pysty olemaan jouten koska heti tuntuu, että mies ajattelee, että olen laiska. Mies kyllä voi ihan rauhassa maata sohvalla, enkä pidä häntä laiskana.

Nytkin olen koko viikonlopun kerännyt marjoja puskista ja kirsikoita puusta. Mehustanut ja keittänyt hilloja. Tehnyt ruokaa ja siivonnut siinä välissä. Jopa koko tämän sunnuntaipäivän. Nyt istahdin ensimmäistä kertaa tälle päivälle syömään ja samalla koneelle.

Eikä tämä rajoitu pelkästään kotiin, vaan olen huomannut, että töissäkin pitää koko ajan olla tekemässä ja jos työkaveri yllättää minut istumasta, koen heti huonoa omaatuntoa ja yritän selitellä, miksi olen hetkeksi istunut :(

Luterilainen synnintunto...erinomaisen tehokas keski-ikäisen naisen syyllistäjä...

Kannattaa pyrkiä pois siitä luterilaisesta synnintunnosta. Siitä ei ole kuin haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tämän ilmiön. Meille kyllä parisuhde voi hyvin, tehdään paljon yhdessä ja erikseenkin. Käyn harrastamassa 3-4 iltana viikossa, tapaamassa kavereita ja arkiaskareet sujuu ihan hyvin.

Ongelma on kuitenkin vähän isompien projektien kanssa. Esimerkiksi jos minun pitäisi lyhentää verhot, korjata tytön juhlamekon purkautunut sauma, maalta kunnostamani lipasto tai järjestellä vaikka lasten vaatekaapit.

Meillä syynä ei ole niinkään miehen passiivisuus, vaan miehen aktiivisuus. Jos alan tekemään jotain isompaa hommaa, niin mies saa aina päähänsä alkaa tekemään jotain omaa hommaansa myös. Hän ei oikein ikinä osaa mitoittaa projektiensa laajuutta. Jos esimerkiksi kaivan ompelukoneen esille ja alan oikeasti lyhentämään niitä verhoja, niin mies saa päähänsä vaihtaa terassin perustuksen ympärillä olevan laudoituksen, joka on rakentajan tekemä ja ei oman makumme mukainen.

Kun olen saanut ompelukoneen haettua varastosta, niin huutaa minut pihalle kaveriksi, koska ei saa edellisenä kesänä ostettuja lautoja yksin varaston vintiltä, vaan haluaa minut ottamaan laudat vastaan. Palaan ompeluhommiin ja saan verhon oikean mitan mitattua ja aloitettua kankaan kääntämisen nuppineuloilla. Pääsen taas jatkamaan omia hommia, kun mies huutelee pihalta, että tarvitsee kaveria. On huomannut, että yksi terassin pilareista ehkä kaipaa vahvistusta, joten minän kipaisen rautakaupassa ostamassa muutaman laattakiven, kun hän sillä aikaa askartelee tukisysteemin. Käyn ostamassa laatan ja olen vielä kaverina, että hän saa sen valmiiksi.

Palaan oma projektini pariin ja saan ehkä ensimmäisen verhosauman tehtyä, kun mies on huomannut että ei saakaan lautoja yksin paikalleen, vaan tarvitsee minut kaveriksi pitämään lautaa paikallaan. Askartelemme laudat sitten paikalleen ja kello alkaa olla 21. Mies toteaa, että kylläpä ollaan oltu tehokkaita ja voitaisiinkin lämmittää sauna. Saan raivokohtauksen, kun oma ompeluprojektini ei ole vielä kuin alussa. Toinen verho on lyhetämättä. Verhot pitäisi vielä silittää ja ripustaa paikalleen, viedä entiset verhot pesuun tai varastoon. Pakata ompelukone ja viedä se takaisin varastoon jne.

Käytännössä kello on jo niin paljon, etten ehdi kaikkea tekemään, joten raivaan ompelukoneen pois keittiön pöydältä ja yritän jatkaa omaa projektiani seuraavana iltana ja toivon että mies ei keksi mitään omaa projektia.

Varsinkin suhteemme alussa tämä kuvio toistui aina, kunnes opin tunnistamaan, että mistä kenkä puristaa. Vielä edelleenkin täytyy muistuttaa, että jos alan jotain isompaa tekemään, niin ole sitten hänen käytettävissään. Yleensä teenkin nämä hommat miehen ollessa vanhemmillaan viikonlopun.

Miksi et sano ettet juuri nyt ehdi? Oppisi mies vähän odottamaan, ei maailma pyöri hänen ympärillään.

Kuten tuossa kirjoitinkin, niin olen oppinut sanomaan Ei suhteen alun jälkeen. Luulen, että mies tiedostamatta jotenkin toisti opittua käytöstä. Hänen äitinsä on kultainen mummu, mutta valitettavasti vähän rajaton ja hänelle sana Ei ja muiden mielipiteet ei merkitse oikein mitään.

Miksi sulla on äijä omassa kodissasi. 🤮

Mies siivoaa niin vihaisesti ja kuikuttelee niin kovasti etten jaksaisi siivota yhdessä. Mieluummin siivoan sitten itse, tavarat ei silloin lennä ja saa rauhassa tehdä.