Lue keskustelun säännöt.
En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona
Jotenkin aina silloin energiat ihan nollissa, vaikea keskittyä mihinkään. Kun hän ei ole kotona saan tehokkaasti kotitöitä ja muita hoidettua. Jotenkin aloitekykyä, intoa ja energiaa on silloin. Mistä tämä voi johtua?
Kommentit (1007)
Edellinen jatkaa vielä, että yritän kasvattaa tuon pojan kunnolla, niin ettei hänen tulevan puolison tarvisi kasvattaa aikuista miestä. Appivanhemnat on aina hypänneet, kun mies pyytää, joten se kasvatus jäi valitettavasti minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen keksinyt syyn, miksi koen puolison seurassa passiivisuutta, saamattomuutta ja jopa ahdistusta. Nuo tunnetilat on kuin kuona, jota kertyy silloin jos on oltu liian pitkään liian tiiviisti yhdessä. Huomaan itsessäni seuraavan kaavan:
- Kun lopulta saan olla yksin, ekaksi lepään.. vähitellen alan rentoutua tavalla jota ei normiarjessa edes koe
- Kun olen levännyt tarpeeksi yksinäisyydessä, rento olo alkaa muuttua innostukseksi ja aikaansaamiseksi
- Elämässä on taas ihan uutta intoa ja muuttuu jotenkin omaksi itsekseen pitkästä aikaa
- Vähitellen alkaa jo odottamaan että puoliso palaa
Eli summa summarum, yksin oloa vain täytyy olla riittävästi. Ja puolisoa pitää tulla välillä ikävä. Siinä parisuhteen ja elämänilon kaava minulle. Sitä ei vain aina arjen keskellä "muista" että kasaantuva ahdistus vaatisi enemmän yksin oloa. Itse välillä ihmettelen että miten olen kehittänyt itselleni jonkun yleistyneen ahdistuneisuushäiriön. Soimaan itseäni etten edes puolison seurassa osaa rentoutua. Mutta kun lopulta olen yksin, muistan että ainiin; tämä olikin se mitä tarvitsin ja rentous alkaa palata. Yksin olon jälkeen on taas kiva olla puolison kanssa.
Lienee aika selvää että tämä on introvertin maailmaa. Täytyy olla aika määrätietoinen ja itsekäskin siinä kun lähtee järjestämään omaa riittävää yksinoloa. Mutta se on sen arvoista.
Vierailija kirjoitti:
Edellinen jatkaa vielä, että yritän kasvattaa tuon pojan kunnolla, niin ettei hänen tulevan puolison tarvisi kasvattaa aikuista miestä. Appivanhemnat on aina hypänneet, kun mies pyytää, joten se kasvatus jäi valitettavasti minulle.
Itselläni on samanlainen projekti käynnissä. Tosin pahoin pelkään, että mallioppiminen on kaikkein vahvoin oppimismuoto. Eli ei se mitä sanot, vaan se mitä teet. :(
Näin ollen nyt poikasi tulevaisuuden takia näytä hänelle, että olet nainen, joka ottaa oman tilansa, eikä suostu toisten non stop -assistentiksi! Lähde viikoksi sinne lomalle luonnon helmaan. Tai jo töistä ei saa enää lomaa, mene viikoksi hotelliin asumaan, tms. Välillä tarvitaan tough love -kasvatusta. Sekä pojalle, että itsellesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun mies haluaa aina lähteä mukaan ihan sama minne olen menossa. On jotekin tosi vaikeaa sanoa että haluan mennä yksin. :/ Ei hänkään ikinä sano minulle että haluaa mennä yksin.
Varsinnkin kun menen luontoon, metsään rannalle, jne niin haluan olla siellä läsnä. Mies jotenkin estää tämän pelkällä olemassaolollaan. Hän osaa olla läsnä vain urheilun ja tv:n kanssa.
Niin samat fiilikset!
Minäkin olen suuri luonnonystävä ja haluan vuoden ympäri sääällä kuin säällä vain kulkea luonnossa hiljaa ja tarkkailla, mitä siellä juuri silloin on meneillään. Kun olen yksin vaikka merenrannalla, näen melkein aina jotain jännää, esim. arkoja eläimiä, lintuja tai spottaan jonkun harvinaisen kasvin.
Vuodesta toiseen, kun sanon että haluan tänään käydä vähän vaeltamassa paikassa X, mies ilmoittaa tulevansa mukaan. Joka kerta sanon, että ei tarvitse, viihdyn mainiosti yksin, mutta hän sanoo että joo joo, hän haluaa kyllä tulla.
Sitten siellä perillä hän marmattaa koko ajan eri asioista. Onpas kylmä, onpas liukasta, kylläpä tuulee, onpas sumuista, onpas kuuma, onpas hyttysiä, onpas hirvikärpäsiä, kohtahan voidaan jo lähteä, eikö meillä ole enempää eväitä, miksi tätä polkua ei ole tasoitettu, onko vielä pitkä matka jne. jne.
Vaelluksen aikana hän puhuu koko ajan minulle jonninjoutavista asioista, juuri niistä mitä haluaisin olla hetken ajattelematta. Oli se niin väärin kun se meidän remonttifirma ei lisännyt sitä toista urakkaa siihen samaan laskuun vaan plääplääplää... Ensi syksyn aikataulu on sitten tosi tiukka, ja meidän auton vuosihuolto lähestyy, voivoi kun merkkihuolto on niin kallis. Sitten kun päästään johonkin eväspaikkaan jossa on kaunis maisema, mies selaa siellä puhelintaan ja poimiskelee sieltä feedistä parhaita paloja minulle, jonka tekisi mieli heittää se koko puhelin jorpakkoon siinä kohtaa. Mitään eläimiä tai lintuja ei hänen kanssaan näe, koska meistä lähtee se jatkuva pälätys. Jos minä näenkin jotain, mies ei ikinä, koska hänellä kestää aina vähintään muutama sekunti nostaa pää puhelimesta.
Puhuttu on, mikään ei muutu. Ainoastaan loukkaantuminen on odotettavissa, kun yritän jälleen kerran selittää mitä oikeasti haluaisin.
Jotenkin niin traagista, kun mies luulee noiden "minun mieliksi" tehtyjen yhteisten retkien lähentävän meitä.
Parisuhteessa pitää uskaltaa sanoa myös tiukasti toiselle; "Ei, minä haluan mennä nyt yksin.", "Ei, tällä kertaa en halua ketään mukaan", "Aina, kun tulet mukaan, mariset vain koko ajan ja löydät asioita, jotka ovat huonosti." Mitä tahansa nyt haluaakaan sanoa toiselle.
Tämä on tervettä omien rajojensa asettamista. Ei lapsetkaan saa perseillä miten tahansa, joten miksi puolison perseilyä tai edes puoli-perseilyä pitäisi sietää? Siinäkään tapauksessa, että toisen ajatus siellä taustalla on hyvä. "Haluan, että tehdään yhdessä, mutta pilaan tunnelman" = joo ei, ei tässä ollut mitään mukavaa yhteistä tekemistä.
Minäkin voin vaikka leipoa teille kakun sillä periaattella, että se ilahduttaa, mutta teen sen ainesosista, joille olette allergisia ja jätän puoliraa'aksi ja sittne huokailen suureen ääneen, miten työlästä tämä oli :D Omasta mielestäni olen tehnyt hienon teon!
Toinen ahaa-elämys, tämä miehen jatkuva valitus lähes kaikista asioista. Juurikin näitä - auto pitää huoltaa, se ja tämä pitää korjata ja tiedätkö mitä se maksaa, miten tuokin tuossa ajaa, olisi tehnyt sen toisella tavalla jne. Joo auto pitää huoltaa, olipa yllätys, asioiden korjaaminen maksaa, sekin yllättää, tiellä on välillä torvia liikenteessä, välillä olet itse se torvi, välillä joku muu - yllätys, ja kaikki ei tee asioita juuri sillä tavalla kuin sinä ne teet, yllätys. Joskus ei vaan jaksaisi kunnella, kun valitetaan itsestäänselvistä asioista. Tästä ketjusta olen ymmärtänyt, että minun mieheni ei ole ainoa turhasta valittaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on sama vaikutus myös koiralla. En pysty keskittymään mihinkään, kun se on kotona, tuntuu että sitä pitäisi huomioida jotenkin koko ajan. Sama tunne oli silloin, kun lapsi oli pieni. Nyt sain olla kesällä täysin yksin viikon ja tuntuu, että löysin itseni uudestaan ja virkistyin ja elin täyspainoisesti. Siis muistin, kuka ihminen olen ollut aiemmassa elämänvaiheessani ja se oli tervehdyttävää. Stressi alkoi heti, kun muut perheenjäsenet palasivat. Mua vähän houkuttaisi erilleenmuutto, mutta silloin miehen pitäisi ottaa koira, muuten tämä mun omituinen, läheisistä johtuva vankeus jatkuu vaan.
Kuvailit kyllä hyvin. Mulla ihan samanlaiset tuntemukset että vasta kun koirakin on jossain muualla, saa olla rauhassa, mieli rauhoittuu ja saa vihdoinkin omat ajatukset ja oman itsensä esiin.
Tää on niin totta, mulla on ollut koira vasta 9 vuotta ja joskus ärsyttää kun ei voi liikahtaakkaan ilman että koira sinkoaa ylös tai perään.
Vierailija kirjoitti:
Tää on niin totta, mulla on ollut koira vasta 9 vuotta ja joskus ärsyttää kun ei voi liikahtaakkaan ilman että koira sinkoaa ylös tai perään.
Tämä voi kuulostaa huvittavalta mutta mua ärsyttää kun vaimo seurailee mua ympäri asuntoa. Kävelee perässä. En tajua..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun inspiroimana lopetin arjen suunnittelun ja mukauttamisen miehen tarpeiden ja mieltymysten mukaan. Lopputulos on parin päivän jälkeen täydellinen kaaos kun kukaan ei suunnittele tai huolehdi kodin asioista. Einesruokaa syöty monta päivää, sen sijaan että joku muu kuin minä laittaisin ruokaa. Vessapaperi on loppu ja kukaan ei tee elettäkään hakeakseen sitä lisää. Ilmeisesti miehelle on ihan ok elää ilman vessapaperia kai sitten.
Mutta hei, mä oon niin ylpee susta! Sinä laitoit heti käytäntöön ja lähdit katsomaan mitä tapahtuu! Rohkeaa! Täältä hatun nosto! Älä luovuta uusi nimetön sankarini!
Olen kokeillut tätä siivoamisen, kaupassakäynnin, ruoanlaiton ja pyykkien kanssa. Aika pitkään saa mennä ilman itse tehtyä ruokaa, imurointia, pyykinpesua ennen kuin alkaa tapahtua. Sittenkin jos kaupassa käy, niin karkkia ja sipsiä, ja kaljaa, aikuinen mies - ei voi kuin ihmetellä. Ja harvemmin kyselee mitä haluaisin syödä tai pitäisikö siivota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan saman omassa parisuhteessa. Olemme olleet yhdessä lähes 30 vuotta
Olen joutunut opettelemaan oman tilan ottamisen ja rajojen asettamisen. Itse olen herkkä aistimaan toisen tilan tarvetta ja mielialoja, mikä vie energiaa. Vaadin myös rauhaa tehdä asioita. Toisaalta tuntuu, että puoliso, aviomies, ei tajua ottaa toisen tarpeita huomioon ilman selvää sanomista. Joten olen opetellut ottamaan oman rauhan tehdä asioita ja laittamaan rajat. Alla esimerkkejä.Esim. 1. Katselin televisiosta sarjaa keskittyneesti, kun puoliso saapui kotiin. Saman tien hän alkoi puhumaan ja käveli jatkuvasti tv:n edestä koko ajan höpöttäen. Ei välittänyt yhtään vaikka en vastaillut ja kurkin tv:tä. Lopulta sanoin, että etkö huomaa katson tv:tä, olet nyt kävellyt tv:n edestä ainakin 7 kertaa ja koko ajan puhut, on vaikea keskittyä, voitko lopettaa ja antaa katselurauhan.
Esim. 2. Kun aloitan ruuan tekemisen, niin äkkiä puoliso keksii tekemistä keittiöön, hakee juomista, etsii tavaroita jne. Pari kertaa katselen, sitten sanon, että nyt tarvitsen ruuan valmistusrauhan ja keittiöön ei saa tulla seuraavaan puoleen tuntiin.
Esim. 3. imuroidessa, tai vaikka silittäessä kodinhoitohuoneessa puoliso huutelee asioita toiselta puolelta taloa ja olettaa, että menen vastaamaan. Nykyään laitan kuulokkeet korville, joten en kuule, ja jos kuulen niin huudan takaisin, että älä huutele siellä, silitän kuulokkeet korvilla en kuule mitään.
Esim. 4. Myös vessahäirintä on tuttua. Nykyään laitan oven lukkoon, ja olen siellä niin kauan kuin huvittaa. Aluksi kun laitoin oven lukkoon, enkä ollut tavoitettavissa, niin sain kuittailua, että "siellä lukkojen takana vessassa", johon totesin, että olen sen ikäinen nainen, että tulee levitellä alapäähän rasvoja ymv., mitkä haluan tehdä rauhassa, ja olen vessassa juuri niin kauan yksikseni kuin on tarvetta.
Siis tätä lukiessa tuli mieleen heti että noita kaikkia neljää voisi olettaa tekevän jonkun viisivuotiaan tai taaperon. Etenkin tuo keittiöön ja vessaan mukaan tuppautuminen. Ilmeisestikin tuo on miehellä juuri jäämää lapsuuden ajoilta jolloin ätimamma oli aina valmiudessa kuuntelemaan ja hoivaamaan, edes vessaan se ei voinut mennä ilman että lapset heti kolkutteli ovella. En oikein ymmärrä että aikuinen mies kuvittelee vessaan mukaan tuppaamisen tai huutelemisen oven läpi olevan aikuiselle naiselle ok.
Mitä ahtaammin asuu, sitä vaikeampi alkaa hosumaan mitään toisen läsnäollessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli alussa tuota, en pystynyt maalaamaan taidetta, kun oli paikalla (mun työ!), kun jotenkin ujostutti, vaikka maalasin yleensä vaikka kenen nähden.
Mun mies on onneksi hiljainen, joten ei häiritse, mutta asioita joutuu kyselemään ja kiskomaan.
Lapset, ne puhuu joko ajan. (Aikuisia, opiskelevat kotona). Ja välillä toivonkin kun 3h olen kuunnellut ja kärsinyt töiden jälkeen (päätyö, vaatii puhumista) siitä että saisi olla rauhassa. Paska mutsi 😅
En saa minäkään mitään aikaan silloin kun kultaseni on kotona. Liian kiire on tuota... tehdä... vauvantekoharjoituksia!! :D :D :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä kaikille! :) Olette arvokkaita muistakaa se.
Tää on niin totta. Kun mies tulee viikonlopuksi reissusta niin homma karkaa vain sekstailuksi.
Mieheni oli viikonlopun kotona. Tänään hänellä alkoi työputki 14h päivää. Ihana vapaus :D
Hän on puhunut että vaihtaisi työpaikkaa, jossa työvuorot olisivat normi virastoajat. Tuli kylmiä väreitä selkäpiihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ärtynyt tänään pitkin päivää jo ja tuntuu, ettensaa olla rauhassa. Kun tässä tarkkailen tilannetta, niin mies ja teinin käyvät vähän väliä puhumassa mulle jotain. Teiniä ei normaalisti saa keskustelemaan, joten olen yrittänyt kannustaa häntä siihen ja huomioida hyvin, kun hän vapaaehtoisesti kerrankin tulee luokse. Mutta tietenkin se siis tapahtuu aina, kun se hänelle sopii, ei silloin, kun mulle sopisi. Mies yekee samoin ja tuntuu jotenkin väijyvän selläni takana vähän väliä. Hän on nyt puhunut pari tuntia jo lähtevänsä salille, muttei ole vieläkään lähtenyt. Lopulta mulla meni vähän kärsivällisyys ja kysyin, että milloin hän oikein meinaa sinne lähteä. Siitä hän loukkaantui ja lähti vihaisena. Koira on vaatimaton pikuraukka, makaa surkeana yksinään lattialla. Tuntuu että pitää välillä mennä velvollisuudesta silityämään sitä, että se ei tuntisi olevan ihan hyljeksitty. Analyysina siis, että mun on pitänyt olla valmiina muiden kohtaamiseen ja huomiointiin koko päivän aina, kun he ovat halunneet. Ei ole ollut omaa oikeasti omassa päätäntävallassa olevaa aikaa.
Koen samantyylistä ongelmaa. Esimerkiksi puhelin tuntuu soivan juuri silloin, kun itsellä ei olisi kiinnostusta jutella. Kenenkään kanssa. Vastaamatta jättämisestä taas tulee huono omatunto. Omien rajojen vetämisessä olisi opeteltavaa, mutta miten sanot lähimmillesi, esimerkiksi lapsillesi, että nyt en jaksaisi kuunnella, kerrotko asiasi myöhemmin?
Oman lapseni kanssa oli niin että lapsi kuvitteli että olen olemassa kaikkia hänen toiveitaan ja haluamisiaan varten. Asiasta puhuttiin kyllä mutta se johti lapsen loukkaantumiseen. Teininä myös käytti hyväkseen erityispiirteitäni, esim. sitä että pystyn keskittymään paremmin jos voin vaikka pelata pasianssia samalla. Tai piirtää. Hän keksi käyttää sitä ettei lopettanut esim puhelimella somettelua ruokailun ajaksi sillä että hän pystyy paremmin keskittymään ruokailuun.
Nykyään on aikuinen ihminen ja aivan ihana, ei enää tuollainen kuin teininä.
Eli vastaus on että ein löytänyt mitään tapaa keertoa lapselle että olen itsenäinen ihminen joka tarvitsee myös omaa aikaansa, enkä jaksa olla koko ajan toiveiden toteuttaja. Jos vihjasinkaan siihen suuntaan niin minua syyllistettiin huonoksi äidiksi, että kyllä muiden äidit on koko ajan lastensa halujen sammuttajina.
Olen sanonut lapsille, että haluan nyt levätä ja olkaa hiljaa. En itsekään kehtaisi sanoa, että en nyt jaksa sinua ja juttujasi yhtään.
Kiva että sinun lapsesi ovat olleet niin mahtavia ja ihania että ovat antaneet sinun levätä. Kaikilla niin ei ole ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ärtynyt tänään pitkin päivää jo ja tuntuu, ettensaa olla rauhassa. Kun tässä tarkkailen tilannetta, niin mies ja teinin käyvät vähän väliä puhumassa mulle jotain. Teiniä ei normaalisti saa keskustelemaan, joten olen yrittänyt kannustaa häntä siihen ja huomioida hyvin, kun hän vapaaehtoisesti kerrankin tulee luokse. Mutta tietenkin se siis tapahtuu aina, kun se hänelle sopii, ei silloin, kun mulle sopisi. Mies yekee samoin ja tuntuu jotenkin väijyvän selläni takana vähän väliä. Hän on nyt puhunut pari tuntia jo lähtevänsä salille, muttei ole vieläkään lähtenyt. Lopulta mulla meni vähän kärsivällisyys ja kysyin, että milloin hän oikein meinaa sinne lähteä. Siitä hän loukkaantui ja lähti vihaisena. Koira on vaatimaton pikuraukka, makaa surkeana yksinään lattialla. Tuntuu että pitää välillä mennä velvollisuudesta silityämään sitä, että se ei tuntisi olevan ihan hyljeksitty. Analyysina siis, että mun on pitänyt olla valmiina muiden kohtaamiseen ja huomiointiin koko päivän aina, kun he ovat halunneet. Ei ole ollut omaa oikeasti omassa päätäntävallassa olevaa aikaa.
Koen samantyylistä ongelmaa. Esimerkiksi puhelin tuntuu soivan juuri silloin, kun itsellä ei olisi kiinnostusta jutella. Kenenkään kanssa. Vastaamatta jättämisestä taas tulee huono omatunto. Omien rajojen vetämisessä olisi opeteltavaa, mutta miten sanot lähimmillesi, esimerkiksi lapsillesi, että nyt en jaksaisi kuunnella, kerrotko asiasi myöhemmin?
Oman lapseni kanssa oli niin että lapsi kuvitteli että olen olemassa kaikkia hänen toiveitaan ja haluamisiaan varten. Asiasta puhuttiin kyllä mutta se johti lapsen loukkaantumiseen. Teininä myös käytti hyväkseen erityispiirteitäni, esim. sitä että pystyn keskittymään paremmin jos voin vaikka pelata pasianssia samalla. Tai piirtää. Hän keksi käyttää sitä ettei lopettanut esim puhelimella somettelua ruokailun ajaksi sillä että hän pystyy paremmin keskittymään ruokailuun.
Nykyään on aikuinen ihminen ja aivan ihana, ei enää tuollainen kuin teininä.
Eli vastaus on että ein löytänyt mitään tapaa keertoa lapselle että olen itsenäinen ihminen joka tarvitsee myös omaa aikaansa, enkä jaksa olla koko ajan toiveiden toteuttaja. Jos vihjasinkaan siihen suuntaan niin minua syyllistettiin huonoksi äidiksi, että kyllä muiden äidit on koko ajan lastensa halujen sammuttajina.
Kirjoittajan viimeinen kappale jäi pohdituttamaan, että voisikohan ketjussa käsitelty rajattomuus ja siitä johtuvat ongelmat parisuhteissa juontua tavallisen suomalaisperheen dynamiikasta?
Lapsiperheissä äiti on edelleen useimmiten se, joka kokopäivätyöstään huolimatta on lapsiensa ensisijainen kuuntelija, temppujen katselija, kannustaja, huolehtija, hoivaaja jne. ja usein vielä ihan omasta halustaan.
Tytöt imevät äidiltään tiedostamattaan mallin epäitsekkäästä ja itsensä häivyttävästä naisesta jota toteuttavat aikuisina, vaikka lapsena olisivat olleet ihan samalla tavalla poikien tavoin huomiota vaativia. Pojat vielä aikuisena miehenäkin olettavat, että samassa taloudessa asuva nainen kuten äitinsä aikoinaan on olemassa heidän tarpeitaan varten; auttamassa, pitämässä seuraa, kuuntelemassa, ymmärtämässä….
Joo tunnustan, että saattaa olla melkoista kyökkipsykologiaa :-)
Aivan varmasti ainakin osittain noin. Minä en ymmärrä vaatimista, sitä että toisilta koko ajan vaaditaan jotain. En ole itse koskaan ollut vaatija, vaan ennemmin syrjäänvetäytyvä kuin keskipisteenä paistattelija.
Oma lapseni on päinvastainen, ja kyllä, koin hänen lapsuutensa todella uuvutavana.
jos en olisi tullut raskaaksi suunnittelematta, niin en olisi tehnyt yhtään lasta. Mikä olisi harmi, koska tyttäreni on aivan ihana nuori nainen. Uupumisen se kuitenkin aiheutti, enkä ole siitä päässyt, enkä varmaan pääsekään koskaan kokonaan irti enää. Siltä ainakin tuntuu.
Olen aina viihtynyt paljon yksin, myös lapsena. Osasin odottaa vuoroani, en mekastanut enkä pitänyt vanhempiani hereillä, enkä kysellyt koko ajan jotain. Olen ollut siis "helppo lapsi".
Kiitos tämän ketjun, osasin vihdoin sanoittaa tarpeeni miehelleni. Sovimme, että hän yrittää jatkossa tehdä asioita kodin ulkopuolella, jotta saisin olla välillä ihan yksin. Yritän myös korostaa, ettei hän häiritsisi minua, kun teen jotakin omaa juttua, ellei kyseessä ole hätätilanne. Hän myös menee tällä viikolla töihin toimistolle eri päivänä kuin minä, joten saan tehdä edes yhden etätyöpäivän ihan yksin kotona. Jes!
Alamme myös edistää projektia, jossa kolmiomme makuuhuoneista toisesta tulee minun huoneeni ja toisesta miehen. Mukavinta tässä on se, että jatkossa kaikki omat tavarat ovat omassa huoneessa. Omaan huoneeseen voi myös vetäytyä, kun tarvitsee omaa aikaa. En tiedä, miten tämä järjestely hoituu, jos meille joskus tulee lapsia, mutta se olkoon sen ajan murhe.
Taitaa olla monessa kodissa.