Miksi juuri pettäminen tuntuu olevan pahinta?

Vierailija kirjoitti:

Olisi kyllä ihan reilua, että nää pettämistä ihan hyväksyttävänä tekona pitävät olisivat suhteessa keskenään.

Se, jos mikä olisi win-win tilanne.

Näin, paitsi ihmetyttää miksi he puhuvat pettämisestä eivätkä avoimesta suhteesta?

Vaan taitaa ajatuksena olla, että sallitaan itselle, muttei kumppanille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi sosiaalinen paine ajaa eroon.

Eräällä tuntemallani naisella näytti näin ulkoapäin arvioiden olevan tärkeä tekijä kasvojen menetys.

Tietysti kasvojen säilyttäminen on tärkeää. Vai onko sinusta oikein nolata toinen? Minulla ei nyt ole puolisoa, mutta huolehdin kyllä siitä, etten aiheuta perheelleni mielipahaa nolaamalla meitä julkisesti.

Muutenkin todella omituinen aihe. Kyllä useimmat väkivaltaiset puolisot sekä pettävät että lyövät ja tekevät kaiken muunkin puolison tunteista piittaamatta.

 ei muuten kiinnosta pätkän vertaa mitä ulkopuoliset on mieltä mun valinnoista ja elämästä.

voi jeesus että oliskin raskasta jos pitäis miettiä jotain kasvojen menetystä.

ne ajat oli ja meni kun piti olla 2 autoa, okt ja hyvin puetut lapset. Onneksi heräsin moisesta ulkoopäin pakotetusta ahtaasta muotista muutamassa vuodessa. monet elää sitä koko elämänsä. Sivusta vaan seuraan kun uudet ja uudet ikäpolvet tekee samat virheet, sit erotaan ja sit voimaannutaan ja sit parhaimmat tekee uuden kierroksen samalla reseptillä. onnekkaimmat oppii relaamaan ja elämään sitä omaa elämää, eikä miettiin jotain ihme "kasvojen menetystä". eiks tuommoset kuulu enemmän kollektivistisiin kulttuureihin kun vapaaseen yhteiskuntaan?

Toi on ihan ok ja ei siinä ole tuomittavaa sinänsä. Se mikä on kuvottavaa että jos käyttää toisia ihmisiä hyväkseen ennen tuota heräämistä ns omannäköiseen elämään. Suhteisiin pitää mennä siten että tietää mitä haluaa ja kertoo sen alussa kumppanilleen.

aika harva tietää 18 vuotiaana mitä 58 vuotiaana elämältä haluaa

tämä maa on täynnä katkerana kuolevia ihmisiä, joilla on tullut elettyä muiden odotuksien mukainen elämä tai tullut jääräpäisesti pidettyä kiinni jostain mihin on keskenkasvuisena sitoutunut

-sivusta

Totta mutta jos sitä ei vaikkapa tiedä useamman avioliiton ja niissä syntyneiden lapsien jälkeen edes nelikymppisenä mitä haluaa niin on jäänyt henkiseltä kehitykseltään keskenkasvuiseksi. 18 v vs 40 v tai vaikka 58 v ovat eri asioita

Yksi tyypillisimmistä defensseistä näissä on alkaa syyttämään puolison lisäksi koko ympäröivää yhteiskuntaa ja siellä vallitsevia normeja ja moraalikäsityksiä. Sinänsä ymmärrettävää koska häpeä joka seuraa pettämisestä pettäjälle on niin vaikea kohdata. Ihminen joka ei kykene kohtaamaan itseään ja tekojaan tekee käytännössä mitä tahansa välttääkseen tunnetta siitä että on epäonnistunut ihmisenä.

okei, en tiedä oliko tuo mulle kohdistettu moraalisaarna, mutta joudun toteamaan että a) en ole pettänyt b) enpä tiennyt 18-vuotiaana että haluan elää 58 -vuotiaana alkoholistimiehen kanssa, en vaikka 18-vuotiaana se juhliminen oli minustakin superkivaa

siksi lähdin 37-vuotiaana nykimään siitä kauniista kodista lasten kanssa, vaikka kohtasinkin kaltaistenne tapaisia kauhistelijoita, jotka tietävät kyllä kuinka toisten tulisi elämäänsä elää. 

Jos olisin jäänyt kierimään epäonnistumiseni aiheuttamassa häpeässä ja kasvojen menetyksen pelossa, olisin siellä ihanassa kodissa yhä pesemässä baari-illan jälkeisiä virtsoja petauspatjasta ja kuuntelemassa krapulaisen tai kännisen itkunsekaista räyhäämistä. Kuten naiset minua edeltävissä sukupolvissa.

En ole myöskään pitänyt tarpeellisena avata eroni syitä ympärillä pyöriville ihmettelijöille "voi että teillä oli uusi talokin, ja mites lapset..jokos sulla on joku uusi rakkaus wink wink", ei häpeästä, vaan siitä että asia ei kertakaikkiaan heille kuulu. Ja ei, en edes, tai varsinkaan, nyt 43 vuotiaana tiedä mitä parisuhteelta tahdon. Tiedän kyllä mitä en todellakaan tahdo.

Hyvä ettet pettänyt sentään ennen kuin lähdit. Ero ois aivan kokonaan sun vika, ja miehes ryyppääminen luultavasti myös, siis jos mammoilta kysytään :D

Vierailija kirjoitti:

On kyllä erikoista, että pihdataan. Seksi on kivaa ja hyvä yhteinen harrastus parisuhteessa. Jos se on huonoa, voisi siitäkin yhdessä kumppanin kanssa jutella. Ilmeisesti moni mies pitää seksiä tärkeänä itselleen ja jos vaimo pihtaa, niin kai se miehessä tuntuu pahalta ja siltä, ettei ole haluttava. Miehetkin tykkää huomiosta ja tunteesta, että kelpaa seksuaalisesti. Ja olen nainen ja tämän kuullut mieheltä.

Miksi tämä vastaus on saanut yhtään alapeukkua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kyllä erikoista, että pihdataan. Seksi on kivaa ja hyvä yhteinen harrastus parisuhteessa. Jos se on huonoa, voisi siitäkin yhdessä kumppanin kanssa jutella. Ilmeisesti moni mies pitää seksiä tärkeänä itselleen ja jos vaimo pihtaa, niin kai se miehessä tuntuu pahalta ja siltä, ettei ole haluttava. Miehetkin tykkää huomiosta ja tunteesta, että kelpaa seksuaalisesti. Ja olen nainen ja tämän kuullut mieheltä.

Miksi tämä vastaus on saanut yhtään alapeukkua?

Outoa on. Kaiketi joku on sitä mieltä, ettei miehellä tarvitse olla parisuhteessa ääntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi sosiaalinen paine ajaa eroon.

Eräällä tuntemallani naisella näytti näin ulkoapäin arvioiden olevan tärkeä tekijä kasvojen menetys.

Tietysti kasvojen säilyttäminen on tärkeää. Vai onko sinusta oikein nolata toinen? Minulla ei nyt ole puolisoa, mutta huolehdin kyllä siitä, etten aiheuta perheelleni mielipahaa nolaamalla meitä julkisesti.

Muutenkin todella omituinen aihe. Kyllä useimmat väkivaltaiset puolisot sekä pettävät että lyövät ja tekevät kaiken muunkin puolison tunteista piittaamatta.

 ei muuten kiinnosta pätkän vertaa mitä ulkopuoliset on mieltä mun valinnoista ja elämästä.

voi jeesus että oliskin raskasta jos pitäis miettiä jotain kasvojen menetystä.

ne ajat oli ja meni kun piti olla 2 autoa, okt ja hyvin puetut lapset. Onneksi heräsin moisesta ulkoopäin pakotetusta ahtaasta muotista muutamassa vuodessa. monet elää sitä koko elämänsä. Sivusta vaan seuraan kun uudet ja uudet ikäpolvet tekee samat virheet, sit erotaan ja sit voimaannutaan ja sit parhaimmat tekee uuden kierroksen samalla reseptillä. onnekkaimmat oppii relaamaan ja elämään sitä omaa elämää, eikä miettiin jotain ihme "kasvojen menetystä". eiks tuommoset kuulu enemmän kollektivistisiin kulttuureihin kun vapaaseen yhteiskuntaan?

En nyt tajua koko vuodatustasi autoista ja taloista eikä kiinnostakaan. Mutta kyllä ihan lasten ja oman maineeni tähden jätän tekemättä moniakin asioita, joita yksin asuvana voisin tehdä. En esimerkiksi rieku kännissä tuossa lähibaarissa, tai paikallisissa juhlissa vaikka mieli tekisi. Se nimittäin vahingoittaisi lasten kaverisuhteita. Kun asun taas joskus yksin niin eipä enää kiinnosta muiden mammojen puheet.

ookke. en vaan ymmärrä tuota käsitettä "kasvojen menetyksestä" tai maineen kärsimisestä. Varmaan kun en oo Pohjanmaalta. Toisaalta eipä mulla tee mieli tehdäkään mitään minkä vuoksi lapset joutuis nolostelemaan. Paitti teini, joka nolostelee sitä jos tuun kaupungilla vastaan kun oon vaan niin nolo :)

Sitä mitä teen tai mitä mulle tehdään henkilökohtaisessa elämässäni, kuten suhteissa tai vaikka terveyden suhteen, en ensinnäkään levittele pitkin kyliä ja toisekseen jos joku ottaa niistä asiakseen pahastua niin ei se mussa herätä minkäänlaista häpeää. Oma elämä, omat virheet ja omat päätökset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi sosiaalinen paine ajaa eroon.

Eräällä tuntemallani naisella näytti näin ulkoapäin arvioiden olevan tärkeä tekijä kasvojen menetys.

Tietysti kasvojen säilyttäminen on tärkeää. Vai onko sinusta oikein nolata toinen? Minulla ei nyt ole puolisoa, mutta huolehdin kyllä siitä, etten aiheuta perheelleni mielipahaa nolaamalla meitä julkisesti.

Muutenkin todella omituinen aihe. Kyllä useimmat väkivaltaiset puolisot sekä pettävät että lyövät ja tekevät kaiken muunkin puolison tunteista piittaamatta.

 ei muuten kiinnosta pätkän vertaa mitä ulkopuoliset on mieltä mun valinnoista ja elämästä.

voi jeesus että oliskin raskasta jos pitäis miettiä jotain kasvojen menetystä.

ne ajat oli ja meni kun piti olla 2 autoa, okt ja hyvin puetut lapset. Onneksi heräsin moisesta ulkoopäin pakotetusta ahtaasta muotista muutamassa vuodessa. monet elää sitä koko elämänsä. Sivusta vaan seuraan kun uudet ja uudet ikäpolvet tekee samat virheet, sit erotaan ja sit voimaannutaan ja sit parhaimmat tekee uuden kierroksen samalla reseptillä. onnekkaimmat oppii relaamaan ja elämään sitä omaa elämää, eikä miettiin jotain ihme "kasvojen menetystä". eiks tuommoset kuulu enemmän kollektivistisiin kulttuureihin kun vapaaseen yhteiskuntaan?

Toi on ihan ok ja ei siinä ole tuomittavaa sinänsä. Se mikä on kuvottavaa että jos käyttää toisia ihmisiä hyväkseen ennen tuota heräämistä ns omannäköiseen elämään. Suhteisiin pitää mennä siten että tietää mitä haluaa ja kertoo sen alussa kumppanilleen.

aika harva tietää 18 vuotiaana mitä 58 vuotiaana elämältä haluaa

tämä maa on täynnä katkerana kuolevia ihmisiä, joilla on tullut elettyä muiden odotuksien mukainen elämä tai tullut jääräpäisesti pidettyä kiinni jostain mihin on keskenkasvuisena sitoutunut

-sivusta

Totta mutta jos sitä ei vaikkapa tiedä useamman avioliiton ja niissä syntyneiden lapsien jälkeen edes nelikymppisenä mitä haluaa niin on jäänyt henkiseltä kehitykseltään keskenkasvuiseksi. 18 v vs 40 v tai vaikka 58 v ovat eri asioita

Yksi tyypillisimmistä defensseistä näissä on alkaa syyttämään puolison lisäksi koko ympäröivää yhteiskuntaa ja siellä vallitsevia normeja ja moraalikäsityksiä. Sinänsä ymmärrettävää koska häpeä joka seuraa pettämisestä pettäjälle on niin vaikea kohdata. Ihminen joka ei kykene kohtaamaan itseään ja tekojaan tekee käytännössä mitä tahansa välttääkseen tunnetta siitä että on epäonnistunut ihmisenä.

okei, en tiedä oliko tuo mulle kohdistettu moraalisaarna, mutta joudun toteamaan että a) en ole pettänyt b) enpä tiennyt 18-vuotiaana että haluan elää 58 -vuotiaana alkoholistimiehen kanssa, en vaikka 18-vuotiaana se juhliminen oli minustakin superkivaa

siksi lähdin 37-vuotiaana nykimään siitä kauniista kodista lasten kanssa, vaikka kohtasinkin kaltaistenne tapaisia kauhistelijoita, jotka tietävät kyllä kuinka toisten tulisi elämäänsä elää. 

Jos olisin jäänyt kierimään epäonnistumiseni aiheuttamassa häpeässä ja kasvojen menetyksen pelossa, olisin siellä ihanassa kodissa yhä pesemässä baari-illan jälkeisiä virtsoja petauspatjasta ja kuuntelemassa krapulaisen tai kännisen itkunsekaista räyhäämistä. Kuten naiset minua edeltävissä sukupolvissa.

En ole myöskään pitänyt tarpeellisena avata eroni syitä ympärillä pyöriville ihmettelijöille "voi että teillä oli uusi talokin, ja mites lapset..jokos sulla on joku uusi rakkaus wink wink", ei häpeästä, vaan siitä että asia ei kertakaikkiaan heille kuulu. Ja ei, en edes, tai varsinkaan, nyt 43 vuotiaana tiedä mitä parisuhteelta tahdon. Tiedän kyllä mitä en todellakaan tahdo.

Hyvä ettet pettänyt sentään ennen kuin lähdit. Ero ois aivan kokonaan sun vika, ja miehes ryyppääminen luultavasti myös, siis jos mammoilta kysytään :D

Kyllä lähteminen alkoholisti-suhteesta on täysin ok. Musta aiemmissa kommenteissa on käsitelty pettämistä ja salasuhteilua siitä näkökulmasta ettei ole väkivaltaa tai alkoholismia.

Ja joo, kyllä ihmiset voi erota muutenkin ja se on ihan ok. Jokainen voi erota jos haluaa.

Se mikä ei ole ok on puhumattomuus suhteessa siitä mitä itse haluaa ja oma pettäminen tai salasuhde siihen päälle. Sellainen käytös on henkisesti lapsiksi tai teineiksi jääneiden luusereiden touhua joka ansaitsee tiukkaakin krittiikkiä jos aikuisena tuota tekee.

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten tämä ajattelutapa, että on normaalia ja ok kyllästyä ja hylätä puolisonsa aina muutaman vuoden välein. Nämä sarjamonogamistit voivat kehua ns. uskollisuudellaan, mutta ihminen, joka on kerran pikkujouluissa pettänyt kumppaniaan, jonka kanssa on ollut vaikka 60 vuotta, on suurin surkio, mitä maa päällään kantaa.

Uskollisuus tarkoittaa uskollisuutta, eli sitä, ettei petetä. Sinä vääristelet asiaa kutsumalla sitä ns. uskollisuudeksi. 

Taidat itse pettää jokaista kumppaniasi "vain sen yhden kerran". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen paljon miettinyt samaa kuin ap. Itse jättäisin miehen heti, jos kävisi ilmi että on harrastanut suhteemme aikana seksiä jonkun muun kanssa enemmän kuin kerran TAI kerran niin että se tulee ilmi jotenkin muuten kuin miehen kertomana.

Mutta jos olisi yksi syrjähyppy jonka suht pian tunnustaisi ja selvästi katuisi, niin ei suhteemme siihen loppuisi. En usko että kokisin tarvetta vertailla itseäni muihin naisiin sen seurauksena tai jatkuvasti miettisin että pettääköhän taas. Ennemminkin tuollainen vahvistaisi luottamusta siihen että kyseinen ihminen ei häärää selkäni takana vaan on rehellinen tilanteessa kuin tilanteessa.

Silti erilaisissa keskusteluissa jatkuvasti törmää asenteeseen että pettämistä ei missään tilanteessa kannata antaa anteeksi. Monen muun ongelman esiintyessä kannustetaan keskustelemaan, kuuntelemaan, etsimään kompromisseja, panostamaan parisuhdeaikaan jne. Tilanteet, joissa heti kannattaa monen mielestä erota, ovat vain jos toinen pettää tai on fyysistä väkivaltaa. En puolusta kumpaakaan näistä mutta miksi ne ovat niin paljon lopullisempia ongelmia kuin se että toinen ei arjessa huomioi, puhuu vähättelevästi, ei ole tukena kun tarvitsisi, jättää toisen huolehdittavaksi yhteiset vastuut jne?

Pettämistilanteessa ne puhumiset ja kesksutelut on jo tehty, kuunneltu on , ja panostettu suhteeseen, mutta näistä ei ole ollut mitään hyötyä, koska toinen on kuitenkin pettänyt. Melko lopullista sellainen on. Vrt peliriippuvainen exäni. Kaikki oli hyvin, ja keskusteltu oltiin ja kaikki mahdollinen tehty, mutta niin vain jäi taas pelaamisesta kiinni, jonka johdosta sitten erosin hänestä. 

Pettämistä ei kannata antaa anteeksi, koska ei voi tietää pystyykö siihen oikeasti. Itse, jos pettäisin, niin eroaisin myös. En haluaisi olla suhteessa jossa joutuisin koko ajan pelkäämään että toinen tekee joskus vuosien päästä saman, ja minun on vain se sitten itsekin nieltävä, kun itsekin sain anteeksi, tai"anteeksi" oman mokani. 

Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman.

"Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman"

Tartun nyt tähän, koska tämä ajatuksena tuntui heti todella vieraalle.

42 elinvuoden aikana olen joutunut nielemään pettymyksen katkeraa kalkkia jo monet kerrat. Vanhempani eivät olleet täydellisiä, eikä sisarukseni, joten lapsuudessani lupauksia petettiin monesti. Kypsymättömyyttään myös lapsuudenkaverini saattoivat olla kaveria tänään ja pyllistää huomenna. Työelämässä on tullut pettymyksiä, jollain lailla koen että jopa yhteiskuntasopimus on elinaikanani osin petetty. Teini-ikäisen vanhempana ainakin tiedän mitä se on kun jatkuvasti viilataan linssiin :'D Teini on itsekäs ja egosentrinen, eikä takuulla ajattele kenenkään muun etua kuin omaansa, kuin hetkittäisissä myötätunnon /omatunnon välähdyksissä. Onneksi on niitä, ne ovat merkki kasvusta oikeaan suuntaan.

Jos olisin tavallasi ehdoton, saattaisin olla kovin yksinäinen. Jos läheiseni olisivat yhtä ehdottomia, olisin varmasti yksinäinen. Ainakin yksi elämän mittainen ystävyys olisi katkennut jo nuoruudessa, olisin valtavasti köyhempi ja vain oman kyvyttömyyteni antaa anteeksi ja unohtaa vuoksi. Minulta olisi jäänyt saamatta lapseni. En olisi nykyisessä parisuhteessani. Suhteeni lapsuuden perheeseeni olisi pinnallinen, noh, itseasiassa perheemme olisi hajonnut jo ollessani aivan pieni.

Olisin kyllä oikeassa ja pitäisin kiinni periaatteestani, että kun luottamuksen menettää, niin päässä on vikaa jos sen rakentaa takaisin. Olisinko onnellinen?

Kiinnostaisi tietää että oletko itsekin sellainen henkilö jolle on paljon annettu petturuutta anteeksi? Vai oletko se aina sinä joka antaa anteeksi muille?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen paljon miettinyt samaa kuin ap. Itse jättäisin miehen heti, jos kävisi ilmi että on harrastanut suhteemme aikana seksiä jonkun muun kanssa enemmän kuin kerran TAI kerran niin että se tulee ilmi jotenkin muuten kuin miehen kertomana.

Mutta jos olisi yksi syrjähyppy jonka suht pian tunnustaisi ja selvästi katuisi, niin ei suhteemme siihen loppuisi. En usko että kokisin tarvetta vertailla itseäni muihin naisiin sen seurauksena tai jatkuvasti miettisin että pettääköhän taas. Ennemminkin tuollainen vahvistaisi luottamusta siihen että kyseinen ihminen ei häärää selkäni takana vaan on rehellinen tilanteessa kuin tilanteessa.

Silti erilaisissa keskusteluissa jatkuvasti törmää asenteeseen että pettämistä ei missään tilanteessa kannata antaa anteeksi. Monen muun ongelman esiintyessä kannustetaan keskustelemaan, kuuntelemaan, etsimään kompromisseja, panostamaan parisuhdeaikaan jne. Tilanteet, joissa heti kannattaa monen mielestä erota, ovat vain jos toinen pettää tai on fyysistä väkivaltaa. En puolusta kumpaakaan näistä mutta miksi ne ovat niin paljon lopullisempia ongelmia kuin se että toinen ei arjessa huomioi, puhuu vähättelevästi, ei ole tukena kun tarvitsisi, jättää toisen huolehdittavaksi yhteiset vastuut jne?

Pettämistilanteessa ne puhumiset ja kesksutelut on jo tehty, kuunneltu on , ja panostettu suhteeseen, mutta näistä ei ole ollut mitään hyötyä, koska toinen on kuitenkin pettänyt. Melko lopullista sellainen on. Vrt peliriippuvainen exäni. Kaikki oli hyvin, ja keskusteltu oltiin ja kaikki mahdollinen tehty, mutta niin vain jäi taas pelaamisesta kiinni, jonka johdosta sitten erosin hänestä. 

Pettämistä ei kannata antaa anteeksi, koska ei voi tietää pystyykö siihen oikeasti. Itse, jos pettäisin, niin eroaisin myös. En haluaisi olla suhteessa jossa joutuisin koko ajan pelkäämään että toinen tekee joskus vuosien päästä saman, ja minun on vain se sitten itsekin nieltävä, kun itsekin sain anteeksi, tai"anteeksi" oman mokani. 

Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman.

No eihän pettämistilanteessa välttämättä ole tehty suhteen eteen mitään, ei keskusteltu eikä kuunneltu eikä panostettu. Siitä kai ne tilanteet usein johtuukin, se oma suhde on mennyt kaikessa hiljaisuudessa huonoksi. Miksi sille peliriippuvaiselle joka pelaa perheen rahat voi antaa toisen mahdollisuuden mutta pettäjälle ei? Luottamus on petetty molemmissa tapauksissa eikä voi koskaan olla varma toistuuko sama.

Puhun siis omasta puolestani. En sinun enkä jonkun toisen. Pidän suhteesta aina huolen, jos haluan siinä olla, joten keskusteltu on, ja yhteys avoin ja hyvä. Jos tästä huolimatta toinen pettää, niin silloin on turha jatkaa, koska kyse ei ole ollut huonosta suhteesta. eipä siinä ole enää silloin mitään tehtävissä kun kaikki mahdollinen on jo tehty. Silloin pitää vain poistua suhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu olemaan vain jonkun tietyn kanssa lopun elämää. Ihmiset ja elämät ovat kaikki niin erilaisia. Elämästä kuuluu nauttia ja siihen nauttimiseen kuuluu myös seksi, jos löydät hyvän arjen jonkun kanssa mutta romantiikka ei kohtaa... Mitä teet? Et välttämättä vaihda kumppania vaan ehkä haet jotakin jostain muualta. Ja ennen kuin kukkahattutätöset siellä repii perseliään niin, ei kaikki reagoi asioihin samalla tavalla kuin te. Hyvin vaikea selittää tätä omaa ajatusmaailmaa kun ihmiset ovat tätä nykyä niin ahdasmielisiä ja jyräävät sinut kaikessa missä olet erimieltä tahi erilainen. Sehän olisi maailman parasta jos löytää kumppanin jonka kanssa kohtaa arki mutta myös se romantiikka.

Minua itseä ei haittaa jos puoliso pettää fyysisesti, mutta se että jakaisi meidän henkilökohtaisia asioita toiselle olisi todella paha juttu. Fyysistä läheisyyttä löytyy aina jostain, mutta henkinen yhteys on ihan toinen juttunsa.

Kun katsoo pitkältä ajalta Väestöliiton tutkimuksia suomalaisten asenteisiin pettämistä koskien niin on nähtävissä selvä trendi jossa pettämistä pidetään entistä tuomittavampana jatkuvasti. Koko ajan nuoremmat sukupolvet suhtautuvat kriittisemmin pettämiseen. Nää pettäjien ymmärtäjät jää koko ajan entistä pienempään vähemmistöön. Ääntä voi toki pitää mutta se ei tule muuttamaan yhteiskunnassamme vallitsevaa asenteiden murrosta pettämiseen.

Eipä tässä nyt kyse ole siitä että voipi ääntä pitää asian suhteen. Jokaisen oma mielipide ja elämänasenne, miks siitä pitäis maailmalle huudella? Kaippa nykypäivänä porukka sitten löytää sen rakkauden, nimittäin sen romanttisenrakkauden joka kantaa pitkälle.

Se on juuri näin. Oudointa vaan on että miksi väiillä tuntuu että jotkut hyökkäävät voimakkaasti normaalin parisuhdemallin päälle jossa pettämistä pidetään tuomittavana ja leimaavat tällaiset ihmiset ahdasmielisiksi ja ehdottomiksi. En oikein tiedä mistä sellainen kertoo? Omista traumoista?

Koska ajatellaan että äärisuvaitsevaisuus on se korkein tie, jolla saapastellessaan on kaikkia muita ylempänä. Tärkeintä ei ole se miten murskana itse on sisältä, vaan se että voi näytellä ulospäin että mikään ei minua haittaa.

Itse olen hyvin jyrkkä rajojeni suhteen, enkä anna anteeksi jos ei tunnu siltä. Voin hyvin olla puhumatta jollekin enää koskaan, jos hän on syvästi loukannut minua. Petturuus on minulle EI, en pääse sellaistesta enää koskaan luottamukseen takaisin. En koskaan petä kenenkään luottamusta itse niin että olisin voinut siihen vaikuttaa (force major). Kanssani on turha kesksutella lieventävistä asianhaarosita, koska en katso asiaa siltä kannalta miten voisin pokkuroida toista mahdollisiman hyvin sen itselleni selitellen, vaan siltä kannalta pystynkö itse olemaan asian kanssa oikeasti sujut. 

Olen myös perunut anteeksiantoni kerran :D  Sanoin nuorena ensin antavani ystävälleni erään asian anteeksi, mutta kun sitten mietin sitä tarkemmin niin tajusin että en oikeastaan voi antaa anteeksi.

Pystyn kyllä toiminaan ihmisten kanssa normaalisti, vaikka nyt tuon ystävän kanssa, jäimme kaveriksi, mutta anteeksi en antanut ja luottanut koskaan taas.

Minut on tutkittu neurologisten poikkeamien ja mt- juttujen varalta, mutta olen kaikissa lausunnoissa täysin terve enkä vastaa mitään kuvauksia. Psykiatrin kanssa keskustellessa tuli ilmi että tosilla vain on selkeämpi ja vaikeammin käännettävissä oleva oma oikeudentaju, ja sisäinen moraali, kun toisett ovat taivuteltavissa vaikak mihin kun vain oikein syyllistetään tai käännellään asioita. 

Minä kun sanon ei niin se on ei.

Ihan tuntuu kuin lukisin erään vanhan tutun kirjoitusta. Aivan sanasta sanaan oikeudentajut ja moraalit ja "kerrasta poikki" & "minä en koskaan" tyyppinen retoriikka.

Miesystävällään oli pitkä sivusuhde ja kun tämä tuli päivänvaloon halusi mies saattaa loppuun eron, jota oli jo kauan alustanut. Toinenpa ei halunnutkaan eroa! Pariterapiat käytiin ja suostuttelua yhteen jäämiseen monella tavalla (lahjonta, kiristys, uhkailu the works). Kului ehkä noin vuosi siinä kun mies yritti jonkinlaista kaveruutta ja nainen taas muuttaa sitä kaveruutta takaisin parisuhteeksi. Kunnes mies aloitti uuden seurustelusuhteen ja nainen pisti välit poikki.

Läheisriippuvuus in action.

En tajunnut tästä vittujakaan.

eiköhän täs viitattu siihen et monesti ne kaiken jyrkimmät "kerraasta poikki"-tyypit jää sit todellisuudes taisteleen siitä pettäjästä

toi ehdottomuus kerttoo onesti vaan sen et menetyksen pelko on kova

Koska viestissä viitattiin minuun (en muuten itsekään ymmärtänyt sitä) niin ei ole silloin kaltaiseni ihmistyyppi, jos jää taistelemaan pettäjästä. Itse en tuhlaa aikaani sellaiseen.

Vierailija kirjoitti:

Se on siksi loukkaavaa, koska ensin on käytetty valtaa parisuhteessa pihtaamalla seksistä ja ajateltu tämän olevan hyvä keino pitää kumppani ruodussa, sitten kun paljastuukin pettäminen, niin pihtaaja sekoaa pasmoissaan kun luulee hallinneensa tilannetta. Hämillään ja keinottomana eroaa, kun ei muuta keksi.

Jos suhde on noin sairas, ei siinä kannata olla ollenkaan. Menee oma elämä hukkaan pelaillessa tuollaisia pelejä.

Vierailija kirjoitti:

Siinä oma maailma ja perusturvallisuus rikkoutuu palasiksi ja menee aikaa ennen kuin saa kaiken korjattua. Moni ei edes yritä korjata vaan tekee ratkaisut ehkä liian nopeasti, eikä enää voi perääntyä päätöksistään, jottei menettäisi loppujakin itsetunnon sirpaleita.

Lisäksi sosiaalinen paine ajaa eroon. Jos on pettämisen paljastuttua ensimmäisessä shokkitilassa ehtinyt kertoa ystäville, vanhemmille, sisaruksille ja appivanhemmille, on todella vaikea astua askel taakse päin. Tämä palsta nyt on omanlaisensa, mutta jos täällä myöntää, että on jäänyt parisuhteeseen, jossa toinen on pettänyt, saa runsaasti alapeukkuja ja se heijastaa yleistä suhtautumista, vaikkei kukaan vauvapalstan alapeukutusten perusteella tee omia ratkaisujaan. 

Pettäminen on kuin petos. Sinulle luvattiin yhtä ja lopulta sait jotain muuta. Ei moni menisi enää samaan kauppaan ostamaan jotain, jos häntä olisi joutunut petoksen kohteeksi siellä. Etkä varmaan lainaisi rahaa uudestaan jollekin, jos hän olisi petkuttanut ne edellisetkin rahat sinulta.

Tietenkin sosiaalinen paine ajaa eroon, koska muilta ei löydy siihen ymmärrystä miksi altistaisi itsensä toistamiseen samalle, kun kerran siihen pettämiseen pystyy, niin miksei pystyisi toiste tai kolmannen kerran.

Ainoa syy miksi, joku jatkaa petoksen uhriksi joutumisen jälkeen jonkun kanssa olemista tai ostamista on, koska sitä asiaa vieläkin halutaan niin paljon. He joille se asia on menettänyt merkityksensä eroavat tai antavat olla.

Sinä saat jäädä petettynä parisuhteeseen ja muilla saa olla siitä mielipide. Monella se mielipide on, että et arvosta itseäsi ja hyväksyt sen, että sinua huijataan, petetään, eikä arvosteta. Koska jos arvostaisit itseäsi, et antaisi sinua kohdella noin ilman seuraumuksia. Se kun ei ole seuraamus, että menet johonkin parisuhdeterapiaan.

Ero on kosto. Jollain vähättelyllä on muut kostot. Pihdataan sängyssä. Juodaan kännit. Ollaan viikonloppu poissa kotoa jne.

Vierailija kirjoitti:

"Siinä oma maailma ja perusturvallisuus rikkoutuu palasiksi ja menee aikaa ennen kuin saa kaiken korjattua"

Voi pitää paikkaansa, jos on kyse oikeasta sivusuhteesta, jossa on mukana oikeat tunteet, rakastumista ja ihastumista - uuden suhteen ihanutta ja kiihkoa. Silloin petetty voi kokea, että maailma romahtaa. Mutta tapuksessa, jossa esim. hyvä aviomies sen yhden kerran eksyy humalapäissään ravintolasta väärään taksiin ja sitten aamuyön pimeänä hetkenä onnistuu kännissä jonkinlaiseen seksisuoritukseen jonkun "ei kenenkään kanssa" joka ei merkitse mitään, jota ei koskaan tule enää tapaamaan ja jonka nimeä ei edes tiedä/muista.

Saattaa olla niinkin humalassa, että ei edes pääse maaliin saakka, eikä edes oikeastaan nauti koko tapahtumasta mitenkään, tyhmää touhua alusta saakka. 

Tällaisessa tapauksessa kenenkään maailma ja perusturvallisuus ei ole uhattuna, vaikka eihän tämän esimerkin tapaus oikein ole, eikä suotavaa - mutta ihan eri asia, kuin suhde tms.

Alkoholistin kanssa suhteessa ollessa on aina pelko ettei toinen huista mitä humalaspäissään on tehnyt. Olen eronnut alkoholistista, eikä siinä ollut kyse edes mistään pettämisestä toisen kansa, vaan siitä että en halua olla akoholistin kanssa yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska joku muu on tullut intiimin kanssakäymisen väliin mikä erottaa parisuhteen yleensä kaverisuhteesta. Ja pettäjä rikkonut luottamuksen.

Sehän on lopultakin vaan ihmisten itse asettama sääntö että intiimiä kanssakäymistä kuuluu olla vain yhden henkilön kanssa. Luonnonlaki on että muutkin vastakkaisen sukupuolen edustajat herättävät mielenkiintoa, mutta yksiavioisuus-säännön mukaan se mielenkiinto kuuluu tukahduttaa. Voi siis miettiä onko kuitenkin tekopyhää/ keinotekoista ettei petä, mutta sisimmissään kyllä haluaisi jos se olisi sosiaalisesti hyväksyttävää. Muuttaako se itse teko lopultakaan mitään, jos halu kuitenkin olisi olemassa? Miksi koetaan anteeksiantamattomana jos on fyysisessä kanssa käymisessä toisen kanssa ollessaan parisuhteessa, mutta esimerkiksi valehtelu tai arkaluontoisten yksityisasioiden kertominen ulkopuolisille voidaankin antaa anteeksi? Eikö se oikeasti satuta enemmän? Tai henkinen väkivalta ja huono kohtelu? Miksi ne on helpompi sietää? Itse ajattelen että seksuaalinen pettäminen tuntuu siksi niin pahalta, että petetyllä on taustalla (tiedostamaton tai tiedostettu) pelko, että oma puoliso voisi myös tunnetasolla välittää enemmän jostain toisesta. Pelko hylätyksi tulemisesta, ja siitä ettei olisikaan enää se tärkein toiselle. Jos pystyisi olemaan täysin varma että kyse olisi vain fyysisen tarpeen täyttämisestä, eikä tuo toinen olisi mitään muuta tunteita siinä omassa puolisossa herättänyt, voisi asia olla helpompi sietää, mutta kun ei koskaan voi tietää. Vaikka aina pettäjä vakuuttelee ettei se merkinnyt mitään, niin epäily jää kytemään.

Lähes kaikilla kansoilla ympäri maailmaa on kehittynyt yksiavioisuus tai sitten niin että mies voi ottaa useamman vaimon . Ei kuitenkaan niin että mieskään voisi paneskella ketä huvittaa milloin huvittaa.

Nämä säännöt ovat tulleet johonkin tarpeeseen.

Myös monet eläinlajit ovat yksiavioisuus.

Nykyään, kun on ehkäisy saatavilla, tilanne on tietenkin vähän toinen.

Jokainen eläköön niin kuin parhaaksi näkee lain puitteissa, mutta tehköön selväksi kumppanilleen ajoissa, miten haluaa elää , jotta tämä voi tehdä omat ratkaisunsa todellisilla tiedoilla.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kyllä ihan reilua, että nää pettämistä ihan hyväksyttävänä tekona pitävät olisivat suhteessa keskenään.

Se, jos mikä olisi win-win tilanne.

Eihän se nyt käy, koska sarjapettäjät saavat kiksinsä monesti juuri siitä että passiivisaggressiivisesti pitävät toista pimennossa, ja kostavat seläntakana oletettuja vääryyksiä. Jos ei ole kumppania jolle näin tehdä, niin miksi tehdä ollenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä oma maailma ja perusturvallisuus rikkoutuu palasiksi ja menee aikaa ennen kuin saa kaiken korjattua. Moni ei edes yritä korjata vaan tekee ratkaisut ehkä liian nopeasti, eikä enää voi perääntyä päätöksistään, jottei menettäisi loppujakin itsetunnon sirpaleita.

Lisäksi sosiaalinen paine ajaa eroon. Jos on pettämisen paljastuttua ensimmäisessä shokkitilassa ehtinyt kertoa ystäville, vanhemmille, sisaruksille ja appivanhemmille, on todella vaikea astua askel taakse päin. Tämä palsta nyt on omanlaisensa, mutta jos täällä myöntää, että on jäänyt parisuhteeseen, jossa toinen on pettänyt, saa runsaasti alapeukkuja ja se heijastaa yleistä suhtautumista, vaikkei kukaan vauvapalstan alapeukutusten perusteella tee omia ratkaisujaan. 

Pettäminen on kuin petos. Sinulle luvattiin yhtä ja lopulta sait jotain muuta. Ei moni menisi enää samaan kauppaan ostamaan jotain, jos häntä olisi joutunut petoksen kohteeksi siellä. Etkä varmaan lainaisi rahaa uudestaan jollekin, jos hän olisi petkuttanut ne edellisetkin rahat sinulta.

Tietenkin sosiaalinen paine ajaa eroon, koska muilta ei löydy siihen ymmärrystä miksi altistaisi itsensä toistamiseen samalle, kun kerran siihen pettämiseen pystyy, niin miksei pystyisi toiste tai kolmannen kerran.

Ainoa syy miksi, joku jatkaa petoksen uhriksi joutumisen jälkeen jonkun kanssa olemista tai ostamista on, koska sitä asiaa vieläkin halutaan niin paljon. He joille se asia on menettänyt merkityksensä eroavat tai antavat olla.

Sinä saat jäädä petettynä parisuhteeseen ja muilla saa olla siitä mielipide. Monella se mielipide on, että et arvosta itseäsi ja hyväksyt sen, että sinua huijataan, petetään, eikä arvosteta. Koska jos arvostaisit itseäsi, et antaisi sinua kohdella noin ilman seuraumuksia. Se kun ei ole seuraamus, että menet johonkin parisuhdeterapiaan.

Ero on kosto. Jollain vähättelyllä on muut kostot. Pihdataan sängyssä. Juodaan kännit. Ollaan viikonloppu poissa kotoa jne.

Näin juuri. Sama koskee myös väkvalt suhteeseen jääviä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kyllä ihan reilua, että nää pettämistä ihan hyväksyttävänä tekona pitävät olisivat suhteessa keskenään.

Se, jos mikä olisi win-win tilanne.

Eihän se nyt käy, koska sarjapettäjät saavat kiksinsä monesti juuri siitä että passiivisaggressiivisesti pitävät toista pimennossa, ja kostavat seläntakana oletettuja vääryyksiä. Jos ei ole kumppania jolle näin tehdä, niin miksi tehdä ollenkaan. 

No nyt osuit oikeaan. Joskus toi menee nextille levelille kun sarjapettäjän tekoset paljastuu laajemmin. Silloin sarjapettäjä aloittaa jäätävän uhriutumisen ja syyttää kaikkea mahdollista siitä miksi toimi niin kuin toimi. Peiliin paatuneimmat sarjapettäjät eivät pysty katsomaam vaan jatkavat samaan mallin aina.

Olin nuorempana sellainen että seurustellessa jossain vaiheessa aina aloin himoitsemaan jotain toistakin miestä. En halunnut olla suhteessa jossa mies himoitsisi toisia naisia. Oli melko iso ristiriita. Minulle olisi kelvannut hyvin sellainen suhde jossa mieheni olisi ollut minulle uskollinen, mutta minä olisin voinut käydä välillä vieraissa pedeissä. Järki sanoi tottakai että tuollainen ei ole reilua toista kohtaan, ja oma päätökseni oliikin olla seurustelematta, ja vain tapailla samanmielisiä miehiä. Näin oli pitkiäkin, vuosien suhteita, joissa nähtiin seksin merkeissä, ja saattoi olla jopa päivittäin seksiä, parhaimmillaan päivässä jopa 3 eri miehen kanssa. 

Sitten kyllästyin siihen, ja olen ollut viimeiset 10v yksiavioinen ilman aikomustakaan vilkuilla edes vieraisiin.

Jonkinlaisen kasvamisen tarvitsin, jotta tiesin lopulta miten haluan loppuelämäni viettää. Ja voihan sekin "tieto" vielä muuttua matkalla hoviin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen paljon miettinyt samaa kuin ap. Itse jättäisin miehen heti, jos kävisi ilmi että on harrastanut suhteemme aikana seksiä jonkun muun kanssa enemmän kuin kerran TAI kerran niin että se tulee ilmi jotenkin muuten kuin miehen kertomana.

Mutta jos olisi yksi syrjähyppy jonka suht pian tunnustaisi ja selvästi katuisi, niin ei suhteemme siihen loppuisi. En usko että kokisin tarvetta vertailla itseäni muihin naisiin sen seurauksena tai jatkuvasti miettisin että pettääköhän taas. Ennemminkin tuollainen vahvistaisi luottamusta siihen että kyseinen ihminen ei häärää selkäni takana vaan on rehellinen tilanteessa kuin tilanteessa.

Silti erilaisissa keskusteluissa jatkuvasti törmää asenteeseen että pettämistä ei missään tilanteessa kannata antaa anteeksi. Monen muun ongelman esiintyessä kannustetaan keskustelemaan, kuuntelemaan, etsimään kompromisseja, panostamaan parisuhdeaikaan jne. Tilanteet, joissa heti kannattaa monen mielestä erota, ovat vain jos toinen pettää tai on fyysistä väkivaltaa. En puolusta kumpaakaan näistä mutta miksi ne ovat niin paljon lopullisempia ongelmia kuin se että toinen ei arjessa huomioi, puhuu vähättelevästi, ei ole tukena kun tarvitsisi, jättää toisen huolehdittavaksi yhteiset vastuut jne?

Pettämistilanteessa ne puhumiset ja kesksutelut on jo tehty, kuunneltu on , ja panostettu suhteeseen, mutta näistä ei ole ollut mitään hyötyä, koska toinen on kuitenkin pettänyt. Melko lopullista sellainen on. Vrt peliriippuvainen exäni. Kaikki oli hyvin, ja keskusteltu oltiin ja kaikki mahdollinen tehty, mutta niin vain jäi taas pelaamisesta kiinni, jonka johdosta sitten erosin hänestä. 

Pettämistä ei kannata antaa anteeksi, koska ei voi tietää pystyykö siihen oikeasti. Itse, jos pettäisin, niin eroaisin myös. En haluaisi olla suhteessa jossa joutuisin koko ajan pelkäämään että toinen tekee joskus vuosien päästä saman, ja minun on vain se sitten itsekin nieltävä, kun itsekin sain anteeksi, tai"anteeksi" oman mokani. 

Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman.

"Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman"

Tartun nyt tähän, koska tämä ajatuksena tuntui heti todella vieraalle.

42 elinvuoden aikana olen joutunut nielemään pettymyksen katkeraa kalkkia jo monet kerrat. Vanhempani eivät olleet täydellisiä, eikä sisarukseni, joten lapsuudessani lupauksia petettiin monesti. Kypsymättömyyttään myös lapsuudenkaverini saattoivat olla kaveria tänään ja pyllistää huomenna. Työelämässä on tullut pettymyksiä, jollain lailla koen että jopa yhteiskuntasopimus on elinaikanani osin petetty. Teini-ikäisen vanhempana ainakin tiedän mitä se on kun jatkuvasti viilataan linssiin :'D Teini on itsekäs ja egosentrinen, eikä takuulla ajattele kenenkään muun etua kuin omaansa, kuin hetkittäisissä myötätunnon /omatunnon välähdyksissä. Onneksi on niitä, ne ovat merkki kasvusta oikeaan suuntaan.

Jos olisin tavallasi ehdoton, saattaisin olla kovin yksinäinen. Jos läheiseni olisivat yhtä ehdottomia, olisin varmasti yksinäinen. Ainakin yksi elämän mittainen ystävyys olisi katkennut jo nuoruudessa, olisin valtavasti köyhempi ja vain oman kyvyttömyyteni antaa anteeksi ja unohtaa vuoksi. Minulta olisi jäänyt saamatta lapseni. En olisi nykyisessä parisuhteessani. Suhteeni lapsuuden perheeseeni olisi pinnallinen, noh, itseasiassa perheemme olisi hajonnut jo ollessani aivan pieni.

Olisin kyllä oikeassa ja pitäisin kiinni periaatteestani, että kun luottamuksen menettää, niin päässä on vikaa jos sen rakentaa takaisin. Olisinko onnellinen?

Kiinnostaisi tietää että oletko itsekin sellainen henkilö jolle on paljon annettu petturuutta anteeksi? Vai oletko se aina sinä joka antaa anteeksi muille?

Tiedätkö mitä? En oo pitänyt kirjaa! Varmasti multakin on saanut niellä monenlaista. Kun en ajattele olevani virheetön, oon esimerkiksi impulsiivinen ja nopeasti lämpenevä monellakin tapaa, tai olin ainakin nuorempana. Mulla on ollut myös itseni (myöhemmin töideni) kanssa vaikeita kausia, jollon oon varmaan kääntänyt selkää ystäville. Kumppaniani olen loukannut joskus, hän on mulle opettanut nöyryyttä ja taidon pyytää anteeksi. Silti läheiseni on pysyneet matkassa kaikki kauan, ystävät lapsuudesta, perhe on läheinen, ex-kumppani on läheinen, nykyinen suhdekin on pitkä ja onnellinen. Lapsesta puhumattakaan! Mikään ei sammuta isottelevaa egoa niin kuin äitiys (useimmilla).

Vierailija kirjoitti:

Olin nuorempana sellainen että seurustellessa jossain vaiheessa aina aloin himoitsemaan jotain toistakin miestä. En halunnut olla suhteessa jossa mies himoitsisi toisia naisia. Oli melko iso ristiriita. Minulle olisi kelvannut hyvin sellainen suhde jossa mieheni olisi ollut minulle uskollinen, mutta minä olisin voinut käydä välillä vieraissa pedeissä. Järki sanoi tottakai että tuollainen ei ole reilua toista kohtaan, ja oma päätökseni oliikin olla seurustelematta, ja vain tapailla samanmielisiä miehiä. Näin oli pitkiäkin, vuosien suhteita, joissa nähtiin seksin merkeissä, ja saattoi olla jopa päivittäin seksiä, parhaimmillaan päivässä jopa 3 eri miehen kanssa. 

Sitten kyllästyin siihen, ja olen ollut viimeiset 10v yksiavioinen ilman aikomustakaan vilkuilla edes vieraisiin.

Jonkinlaisen kasvamisen tarvitsin, jotta tiesin lopulta miten haluan loppuelämäni viettää. Ja voihan sekin "tieto" vielä muuttua matkalla hoviin.

Tuo osoittaa sinussa ihmisyyttä. Tunnistit itsessäsi heränneitä tunteita ja kävit niitä läpi. Teit päätöksen olla seurustelematta koska et varmaan halunnut satuttaa ketään mikä on oikein.