Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi juuri pettäminen tuntuu olevan pahinta?
Ihmiset elää parisuhteissa jossa vuosikausia arvostellaan, haukutaan ja kohdellaan tunnekylmästi plus että lapset joutuu kuuntelemaan jatkuvaa riitelya. Silti pysytään yhdessä, muka lasten takia. Seuraavassa tapauksessa on samanmoinen lapsiperhe, mutta arki on tasapainoista ja hyvää. Sitten toinen tekee mokan ja käy vieraissa. Kerta heitosta erotaan. Miksi yhden kerran hairahdus nähdään kaikista pahimpana asiana mitä parisuhteessa voidaan tehdä? En puolustele asiaa, se on väärin mutta miksi se on pahempi asia kuin yllä mainittu jatkuva huonosti kohtelu, väkivalta tms. Liittyykö tämä jotenkin kontrollointiin joka menetettiin siinä kohtaa kun toinen hairahti vieraisiin?
Kommentit (697)
Vierailija kirjoitti:
En voi sille mitään, mutta nämä yhdestä syrjähypystä vauhkoontuvat ja suhteensa rikkovat tunnehourupäät ovat mielestäni kypsymättömiä aikuisvauvoja ja elävät jossain fantasiamaailmassa, josta realistinen ihmisyys on siivottu pois. Ei muuta sanottavaa.
Mistä moinen aggressio? Sinulle uskollisuus ei ole tärkeä arvo, joten kun pariudut muista kertoa se toiselle osapuolelle. Eikä vasta sen jälkeen kun on hankittu yhteinen asuntolaina ja lapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun mielestäni kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu olemaan vain jonkun tietyn kanssa lopun elämää. Ihmiset ja elämät ovat kaikki niin erilaisia. Elämästä kuuluu nauttia ja siihen nauttimiseen kuuluu myös seksi, jos löydät hyvän arjen jonkun kanssa mutta romantiikka ei kohtaa... Mitä teet? Et välttämättä vaihda kumppania vaan ehkä haet jotakin jostain muualta. Ja ennen kuin kukkahattutätöset siellä repii perseliään niin, ei kaikki reagoi asioihin samalla tavalla kuin te. Hyvin vaikea selittää tätä omaa ajatusmaailmaa kun ihmiset ovat tätä nykyä niin ahdasmielisiä ja jyräävät sinut kaikessa missä olet erimieltä tahi erilainen. Sehän olisi maailman parasta jos löytää kumppanin jonka kanssa kohtaa arki mutta myös se romantiikka.
Minua itseä ei haittaa jos puoliso pettää fyysisesti, mutta se että jakaisi meidän henkilökohtaisia asioita toiselle olisi todella paha juttu. Fyysistä läheisyyttä löytyy aina jostain, mutta henkinen yhteys on ihan toinen juttunsa.
Kun katsoo pitkältä ajalta Väestöliiton tutkimuksia suomalaisten asenteisiin pettämistä koskien niin on nähtävissä selvä trendi jossa pettämistä pidetään entistä tuomittavampana jatkuvasti. Koko ajan nuoremmat sukupolvet suhtautuvat kriittisemmin pettämiseen. Nää pettäjien ymmärtäjät jää koko ajan entistä pienempään vähemmistöön. Ääntä voi toki pitää mutta se ei tule muuttamaan yhteiskunnassamme vallitsevaa asenteiden murrosta pettämiseen.
Eipä tässä nyt kyse ole siitä että voipi ääntä pitää asian suhteen. Jokaisen oma mielipide ja elämänasenne, miks siitä pitäis maailmalle huudella? Kaippa nykypäivänä porukka sitten löytää sen rakkauden, nimittäin sen romanttisenrakkauden joka kantaa pitkälle.
Se on juuri näin. Oudointa vaan on että miksi väiillä tuntuu että jotkut hyökkäävät voimakkaasti normaalin parisuhdemallin päälle jossa pettämistä pidetään tuomittavana ja leimaavat tällaiset ihmiset ahdasmielisiksi ja ehdottomiksi. En oikein tiedä mistä sellainen kertoo? Omista traumoista?
Koska ajatellaan että äärisuvaitsevaisuus on se korkein tie, jolla saapastellessaan on kaikkia muita ylempänä. Tärkeintä ei ole se miten murskana itse on sisältä, vaan se että voi näytellä ulospäin että mikään ei minua haittaa.
Itse olen hyvin jyrkkä rajojeni suhteen, enkä anna anteeksi jos ei tunnu siltä. Voin hyvin olla puhumatta jollekin enää koskaan, jos hän on syvästi loukannut minua. Petturuus on minulle EI, en pääse sellaistesta enää koskaan luottamukseen takaisin. En koskaan petä kenenkään luottamusta itse niin että olisin voinut siihen vaikuttaa (force major). Kanssani on turha kesksutella lieventävistä asianhaarosita, koska en katso asiaa siltä kannalta miten voisin pokkuroida toista mahdollisiman hyvin sen itselleni selitellen, vaan siltä kannalta pystynkö itse olemaan asian kanssa oikeasti sujut.
Olen myös perunut anteeksiantoni kerran :D Sanoin nuorena ensin antavani ystävälleni erään asian anteeksi, mutta kun sitten mietin sitä tarkemmin niin tajusin että en oikeastaan voi antaa anteeksi.
Pystyn kyllä toiminaan ihmisten kanssa normaalisti, vaikka nyt tuon ystävän kanssa, jäimme kaveriksi, mutta anteeksi en antanut ja luottanut koskaan taas.
Minut on tutkittu neurologisten poikkeamien ja mt- juttujen varalta, mutta olen kaikissa lausunnoissa täysin terve enkä vastaa mitään kuvauksia. Psykiatrin kanssa keskustellessa tuli ilmi että tosilla vain on selkeämpi ja vaikeammin käännettävissä oleva oma oikeudentaju, ja sisäinen moraali, kun toisett ovat taivuteltavissa vaikak mihin kun vain oikein syyllistetään tai käännellään asioita.
Minä kun sanon ei niin se on ei.
Ihan tuntuu kuin lukisin erään vanhan tutun kirjoitusta. Aivan sanasta sanaan oikeudentajut ja moraalit ja "kerrasta poikki" & "minä en koskaan" tyyppinen retoriikka.
Miesystävällään oli pitkä sivusuhde ja kun tämä tuli päivänvaloon halusi mies saattaa loppuun eron, jota oli jo kauan alustanut. Toinenpa ei halunnutkaan eroa! Pariterapiat käytiin ja suostuttelua yhteen jäämiseen monella tavalla (lahjonta, kiristys, uhkailu the works). Kului ehkä noin vuosi siinä kun mies yritti jonkinlaista kaveruutta ja nainen taas muuttaa sitä kaveruutta takaisin parisuhteeksi. Kunnes mies aloitti uuden seurustelusuhteen ja nainen pisti välit poikki.
Läheisriippuvuus in action.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska joku muu on tullut intiimin kanssakäymisen väliin mikä erottaa parisuhteen yleensä kaverisuhteesta. Ja pettäjä rikkonut luottamuksen.
Sehän on lopultakin vaan ihmisten itse asettama sääntö että intiimiä kanssakäymistä kuuluu olla vain yhden henkilön kanssa. Luonnonlaki on että muutkin vastakkaisen sukupuolen edustajat herättävät mielenkiintoa, mutta yksiavioisuus-säännön mukaan se mielenkiinto kuuluu tukahduttaa. Voi siis miettiä onko kuitenkin tekopyhää/ keinotekoista ettei petä, mutta sisimmissään kyllä haluaisi jos se olisi sosiaalisesti hyväksyttävää. Muuttaako se itse teko lopultakaan mitään, jos halu kuitenkin olisi olemassa? Miksi koetaan anteeksiantamattomana jos on fyysisessä kanssa käymisessä toisen kanssa ollessaan parisuhteessa, mutta esimerkiksi valehtelu tai arkaluontoisten yksityisasioiden kertominen ulkopuolisille voidaankin antaa anteeksi? Eikö se oikeasti satuta enemmän? Tai henkinen väkivalta ja huono kohtelu? Miksi ne on helpompi sietää? Itse ajattelen että seksuaalinen pettäminen tuntuu siksi niin pahalta, että petetyllä on taustalla (tiedostamaton tai tiedostettu) pelko, että oma puoliso voisi myös tunnetasolla välittää enemmän jostain toisesta. Pelko hylätyksi tulemisesta, ja siitä ettei olisikaan enää se tärkein toiselle. Jos pystyisi olemaan täysin varma että kyse olisi vain fyysisen tarpeen täyttämisestä, eikä tuo toinen olisi mitään muuta tunteita siinä omassa puolisossa herättänyt, voisi asia olla helpompi sietää, mutta kun ei koskaan voi tietää. Vaikka aina pettäjä vakuuttelee ettei se merkinnyt mitään, niin epäily jää kytemään.
kiintymyssuhdeteoria avaa aika hyvin tällaista ääriajattelua
https://www.duodecimlehti.fi/duo94437
Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että seksi nousee siinä elämänvaiheessa kun useat jo rakentaa perhettä, suhteettoman merkitykselliseen asemaan. Aiheuttaa turhaan paineita suhteessa ja kyllä, uskottomuutta myös. Se on varmaan aika paljon median rakentamaa, seksi kun myy. Hyvin moni kuitenkin elää suhteellisen tyytyväisenä seksitöntä elämää, monesti koska ei ole vaihtoehtoja.
Voimakkaana ihmisessä oleva välttelevä kiintymyssuhdemalli ajaa ihmisen usein sellaiseen ääriajatteluun jossa pintapuolisesti henkilö haluaa esittää seksin ja rakkauden olevan eri asioita. Jos syvemmälle mennään niin taustalla on se pieni lapsi joka pelkää sitoutumista tunnetasolla rakkauteen toista ihmistä kohtaan. Tämä siksi että vanhempien johdonmukainen hoiva jäänyt lapsena vaillinaiseksi.
Aivan, hyvin mahdollista että juuri tällaista on sellaisen henkilön taustalla joka hyppii kukasta kukkaan.
Kiitos kun ymmärsit yhden puolen siitä mitä ajoin takaa
Tuollaiset tyypit ovat joskus kaikista jyrkimpiä ja ehdottomimpia sen suhteen että pettämisestä täytyu tehdä yhteiskunnallisestikin hyväksyttävää. Mä kysyisin ihan vilpittömästi heiltä että miksi toisten ihmisten satuttamisesta pitää tehdä hyväksyttävää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen paljon miettinyt samaa kuin ap. Itse jättäisin miehen heti, jos kävisi ilmi että on harrastanut suhteemme aikana seksiä jonkun muun kanssa enemmän kuin kerran TAI kerran niin että se tulee ilmi jotenkin muuten kuin miehen kertomana.
Mutta jos olisi yksi syrjähyppy jonka suht pian tunnustaisi ja selvästi katuisi, niin ei suhteemme siihen loppuisi. En usko että kokisin tarvetta vertailla itseäni muihin naisiin sen seurauksena tai jatkuvasti miettisin että pettääköhän taas. Ennemminkin tuollainen vahvistaisi luottamusta siihen että kyseinen ihminen ei häärää selkäni takana vaan on rehellinen tilanteessa kuin tilanteessa.
Silti erilaisissa keskusteluissa jatkuvasti törmää asenteeseen että pettämistä ei missään tilanteessa kannata antaa anteeksi. Monen muun ongelman esiintyessä kannustetaan keskustelemaan, kuuntelemaan, etsimään kompromisseja, panostamaan parisuhdeaikaan jne. Tilanteet, joissa heti kannattaa monen mielestä erota, ovat vain jos toinen pettää tai on fyysistä väkivaltaa. En puolusta kumpaakaan näistä mutta miksi ne ovat niin paljon lopullisempia ongelmia kuin se että toinen ei arjessa huomioi, puhuu vähättelevästi, ei ole tukena kun tarvitsisi, jättää toisen huolehdittavaksi yhteiset vastuut jne?
Pettämistilanteessa ne puhumiset ja kesksutelut on jo tehty, kuunneltu on , ja panostettu suhteeseen, mutta näistä ei ole ollut mitään hyötyä, koska toinen on kuitenkin pettänyt. Melko lopullista sellainen on. Vrt peliriippuvainen exäni. Kaikki oli hyvin, ja keskusteltu oltiin ja kaikki mahdollinen tehty, mutta niin vain jäi taas pelaamisesta kiinni, jonka johdosta sitten erosin hänestä.
Pettämistä ei kannata antaa anteeksi, koska ei voi tietää pystyykö siihen oikeasti. Itse, jos pettäisin, niin eroaisin myös. En haluaisi olla suhteessa jossa joutuisin koko ajan pelkäämään että toinen tekee joskus vuosien päästä saman, ja minun on vain se sitten itsekin nieltävä, kun itsekin sain anteeksi, tai"anteeksi" oman mokani.
Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman.
"Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman"
Tartun nyt tähän, koska tämä ajatuksena tuntui heti todella vieraalle.
42 elinvuoden aikana olen joutunut nielemään pettymyksen katkeraa kalkkia jo monet kerrat. Vanhempani eivät olleet täydellisiä, eikä sisarukseni, joten lapsuudessani lupauksia petettiin monesti. Kypsymättömyyttään myös lapsuudenkaverini saattoivat olla kaveria tänään ja pyllistää huomenna. Työelämässä on tullut pettymyksiä, jollain lailla koen että jopa yhteiskuntasopimus on elinaikanani osin petetty. Teini-ikäisen vanhempana ainakin tiedän mitä se on kun jatkuvasti viilataan linssiin :'D Teini on itsekäs ja egosentrinen, eikä takuulla ajattele kenenkään muun etua kuin omaansa, kuin hetkittäisissä myötätunnon /omatunnon välähdyksissä. Onneksi on niitä, ne ovat merkki kasvusta oikeaan suuntaan.
Jos olisin tavallasi ehdoton, saattaisin olla kovin yksinäinen. Jos läheiseni olisivat yhtä ehdottomia, olisin varmasti yksinäinen. Ainakin yksi elämän mittainen ystävyys olisi katkennut jo nuoruudessa, olisin valtavasti köyhempi ja vain oman kyvyttömyyteni antaa anteeksi ja unohtaa vuoksi. Minulta olisi jäänyt saamatta lapseni. En olisi nykyisessä parisuhteessani. Suhteeni lapsuuden perheeseeni olisi pinnallinen, noh, itseasiassa perheemme olisi hajonnut jo ollessani aivan pieni.
Olisin kyllä oikeassa ja pitäisin kiinni periaatteestani, että kun luottamuksen menettää, niin päässä on vikaa jos sen rakentaa takaisin. Olisinko onnellinen?
Hyvä jos sulla toimii se että jatkuvasti joku läheinen valehtelee, ja petturoi, ja sinä vain annat kerta tosiensa jälkeen anteeksi. Itse en välitä sotkeentua sellaiseen draamaverkostoon, vaan olen mieluummin vähemmillä läheissuhteilla kuin kaveri niidenkin kanssa jotka loukkaavat minua jatkuvasti.
En ole koskaan kokenut tarvetta kuulua joukkoon millä tahansa hinnalla, ja itseni pienentämisellä ja alentamisella ja kynnysmattona olemisella. Huomaan kyllä että moni elää elämänsä niin, mutta itse olen mieluummin yksin kuin huonossa seurassa.
Yksinhän ei tarvitse olla, koska on sellaisiakin ihmisiä jotka ovat oikeasti ystäviä eivätkä petturoi ja loukkaa heitä tämän tästä.
En voi sille mitään että mielestäni pettureille anteeksiantavilla ihmisillä puuttuu itsesuojeluvaisto. Eikö muka yhtään jää epäilystä selkärankaan että tilanne voisi toistua? Jos ei, niin jotain vikaa silloin on. Ihmisen kuuluu oppia virheistään, ja olla maistamatta samaa vaarallista marjaa enää ikinä uudestaan.
Jatkuvasti? Kuka puhui jatkuvasta pettämisestä? Eikös keskustelussa ole pohdittu sitä miksi 1 syrjähyppy aiheuttaa eron, mutta 10 vuotta riitaisaa jahnausta ja toisen kynnysmattona kohtelua ei?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisäksi sosiaalinen paine ajaa eroon.
Eräällä tuntemallani naisella näytti näin ulkoapäin arvioiden olevan tärkeä tekijä kasvojen menetys.
Tietysti kasvojen säilyttäminen on tärkeää. Vai onko sinusta oikein nolata toinen? Minulla ei nyt ole puolisoa, mutta huolehdin kyllä siitä, etten aiheuta perheelleni mielipahaa nolaamalla meitä julkisesti.
Muutenkin todella omituinen aihe. Kyllä useimmat väkivaltaiset puolisot sekä pettävät että lyövät ja tekevät kaiken muunkin puolison tunteista piittaamatta.ei muuten kiinnosta pätkän vertaa mitä ulkopuoliset on mieltä mun valinnoista ja elämästä.
voi jeesus että oliskin raskasta jos pitäis miettiä jotain kasvojen menetystä.
ne ajat oli ja meni kun piti olla 2 autoa, okt ja hyvin puetut lapset. Onneksi heräsin moisesta ulkoopäin pakotetusta ahtaasta muotista muutamassa vuodessa. monet elää sitä koko elämänsä. Sivusta vaan seuraan kun uudet ja uudet ikäpolvet tekee samat virheet, sit erotaan ja sit voimaannutaan ja sit parhaimmat tekee uuden kierroksen samalla reseptillä. onnekkaimmat oppii relaamaan ja elämään sitä omaa elämää, eikä miettiin jotain ihme "kasvojen menetystä". eiks tuommoset kuulu enemmän kollektivistisiin kulttuureihin kun vapaaseen yhteiskuntaan?
Toi on ihan ok ja ei siinä ole tuomittavaa sinänsä. Se mikä on kuvottavaa että jos käyttää toisia ihmisiä hyväkseen ennen tuota heräämistä ns omannäköiseen elämään. Suhteisiin pitää mennä siten että tietää mitä haluaa ja kertoo sen alussa kumppanilleen.
aika harva tietää 18 vuotiaana mitä 58 vuotiaana elämältä haluaa
tämä maa on täynnä katkerana kuolevia ihmisiä, joilla on tullut elettyä muiden odotuksien mukainen elämä tai tullut jääräpäisesti pidettyä kiinni jostain mihin on keskenkasvuisena sitoutunut
-sivusta
Totta mutta jos sitä ei vaikkapa tiedä useamman avioliiton ja niissä syntyneiden lapsien jälkeen edes nelikymppisenä mitä haluaa niin on jäänyt henkiseltä kehitykseltään keskenkasvuiseksi. 18 v vs 40 v tai vaikka 58 v ovat eri asioita
Yksi tyypillisimmistä defensseistä näissä on alkaa syyttämään puolison lisäksi koko ympäröivää yhteiskuntaa ja siellä vallitsevia normeja ja moraalikäsityksiä. Sinänsä ymmärrettävää koska häpeä joka seuraa pettämisestä pettäjälle on niin vaikea kohdata. Ihminen joka ei kykene kohtaamaan itseään ja tekojaan tekee käytännössä mitä tahansa välttääkseen tunnetta siitä että on epäonnistunut ihmisenä.
okei, en tiedä oliko tuo mulle kohdistettu moraalisaarna, mutta joudun toteamaan että a) en ole pettänyt b) enpä tiennyt 18-vuotiaana että haluan elää 58 -vuotiaana alkoholistimiehen kanssa, en vaikka 18-vuotiaana se juhliminen oli minustakin superkivaa
siksi lähdin 37-vuotiaana nykimään siitä kauniista kodista lasten kanssa, vaikka kohtasinkin kaltaistenne tapaisia kauhistelijoita, jotka tietävät kyllä kuinka toisten tulisi elämäänsä elää.
Jos olisin jäänyt kierimään epäonnistumiseni aiheuttamassa häpeässä ja kasvojen menetyksen pelossa, olisin siellä ihanassa kodissa yhä pesemässä baari-illan jälkeisiä virtsoja petauspatjasta ja kuuntelemassa krapulaisen tai kännisen itkunsekaista räyhäämistä. Kuten naiset minua edeltävissä sukupolvissa.
En ole myöskään pitänyt tarpeellisena avata eroni syitä ympärillä pyöriville ihmettelijöille "voi että teillä oli uusi talokin, ja mites lapset..jokos sulla on joku uusi rakkaus wink wink", ei häpeästä, vaan siitä että asia ei kertakaikkiaan heille kuulu. Ja ei, en edes, tai varsinkaan, nyt 43 vuotiaana tiedä mitä parisuhteelta tahdon. Tiedän kyllä mitä en todellakaan tahdo.
Kaipa tuo kommentti mihin vastasit liittyi pettämiseen jossa suhteessa ei ole ollut kuvauksesi mukaista tilannetta. Hyvä itsetuntemus, kyky kommunikoida myös niistä vaikeista tunteista sekä selkeiden yhdessä sovittujen rajojen sopiminen on ainakin minusta tärkeää.
no en minä tiedä. Minusta (ja nyt lainaan kirjoitusta johon vastasin) "se mikä on kuvottavaa että jos käyttää toisia ihmisiä hyväkseen ennen tuota heräämistä ns omannäköiseen elämään. Suhteisiin pitää mennä siten että tietää mitä haluaa ja kertoo sen alussa kumppanilleen." oli kirjoittajan vastine mielipiteeseen, ettei yhdessä tarvitse olla lopun ikää jos on kerran sattunut yhteen menemään.
Olen sitä mieltä, että 18 vuotiaanakin voi jopa tietää täsmälleen minkälaista elämää tahtoo (harva tietää), mutta elämä ei sujukaan näiden odotusten mukaan. Ei siinä sitten enää auta, että on "tiennyt mitä haluaa ja kertonut sen kumppanilleen" jos vaikkapa lasta ei tule yrityksestä huolimatta, toinen osapuoli sairastuu vaikkapa riippuvuuteen tmv.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun mielestäni kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu olemaan vain jonkun tietyn kanssa lopun elämää. Ihmiset ja elämät ovat kaikki niin erilaisia. Elämästä kuuluu nauttia ja siihen nauttimiseen kuuluu myös seksi, jos löydät hyvän arjen jonkun kanssa mutta romantiikka ei kohtaa... Mitä teet? Et välttämättä vaihda kumppania vaan ehkä haet jotakin jostain muualta. Ja ennen kuin kukkahattutätöset siellä repii perseliään niin, ei kaikki reagoi asioihin samalla tavalla kuin te. Hyvin vaikea selittää tätä omaa ajatusmaailmaa kun ihmiset ovat tätä nykyä niin ahdasmielisiä ja jyräävät sinut kaikessa missä olet erimieltä tahi erilainen. Sehän olisi maailman parasta jos löytää kumppanin jonka kanssa kohtaa arki mutta myös se romantiikka.
Minua itseä ei haittaa jos puoliso pettää fyysisesti, mutta se että jakaisi meidän henkilökohtaisia asioita toiselle olisi todella paha juttu. Fyysistä läheisyyttä löytyy aina jostain, mutta henkinen yhteys on ihan toinen juttunsa.
Kun katsoo pitkältä ajalta Väestöliiton tutkimuksia suomalaisten asenteisiin pettämistä koskien niin on nähtävissä selvä trendi jossa pettämistä pidetään entistä tuomittavampana jatkuvasti. Koko ajan nuoremmat sukupolvet suhtautuvat kriittisemmin pettämiseen. Nää pettäjien ymmärtäjät jää koko ajan entistä pienempään vähemmistöön. Ääntä voi toki pitää mutta se ei tule muuttamaan yhteiskunnassamme vallitsevaa asenteiden murrosta pettämiseen.
Eipä tässä nyt kyse ole siitä että voipi ääntä pitää asian suhteen. Jokaisen oma mielipide ja elämänasenne, miks siitä pitäis maailmalle huudella? Kaippa nykypäivänä porukka sitten löytää sen rakkauden, nimittäin sen romanttisenrakkauden joka kantaa pitkälle.
Se on juuri näin. Oudointa vaan on että miksi väiillä tuntuu että jotkut hyökkäävät voimakkaasti normaalin parisuhdemallin päälle jossa pettämistä pidetään tuomittavana ja leimaavat tällaiset ihmiset ahdasmielisiksi ja ehdottomiksi. En oikein tiedä mistä sellainen kertoo? Omista traumoista?
Koska ajatellaan että äärisuvaitsevaisuus on se korkein tie, jolla saapastellessaan on kaikkia muita ylempänä. Tärkeintä ei ole se miten murskana itse on sisältä, vaan se että voi näytellä ulospäin että mikään ei minua haittaa.
Itse olen hyvin jyrkkä rajojeni suhteen, enkä anna anteeksi jos ei tunnu siltä. Voin hyvin olla puhumatta jollekin enää koskaan, jos hän on syvästi loukannut minua. Petturuus on minulle EI, en pääse sellaistesta enää koskaan luottamukseen takaisin. En koskaan petä kenenkään luottamusta itse niin että olisin voinut siihen vaikuttaa (force major). Kanssani on turha kesksutella lieventävistä asianhaarosita, koska en katso asiaa siltä kannalta miten voisin pokkuroida toista mahdollisiman hyvin sen itselleni selitellen, vaan siltä kannalta pystynkö itse olemaan asian kanssa oikeasti sujut.
Olen myös perunut anteeksiantoni kerran :D Sanoin nuorena ensin antavani ystävälleni erään asian anteeksi, mutta kun sitten mietin sitä tarkemmin niin tajusin että en oikeastaan voi antaa anteeksi.
Pystyn kyllä toiminaan ihmisten kanssa normaalisti, vaikka nyt tuon ystävän kanssa, jäimme kaveriksi, mutta anteeksi en antanut ja luottanut koskaan taas.
Minut on tutkittu neurologisten poikkeamien ja mt- juttujen varalta, mutta olen kaikissa lausunnoissa täysin terve enkä vastaa mitään kuvauksia. Psykiatrin kanssa keskustellessa tuli ilmi että tosilla vain on selkeämpi ja vaikeammin käännettävissä oleva oma oikeudentaju, ja sisäinen moraali, kun toisett ovat taivuteltavissa vaikak mihin kun vain oikein syyllistetään tai käännellään asioita.
Minä kun sanon ei niin se on ei.
Ihan tuntuu kuin lukisin erään vanhan tutun kirjoitusta. Aivan sanasta sanaan oikeudentajut ja moraalit ja "kerrasta poikki" & "minä en koskaan" tyyppinen retoriikka.
Miesystävällään oli pitkä sivusuhde ja kun tämä tuli päivänvaloon halusi mies saattaa loppuun eron, jota oli jo kauan alustanut. Toinenpa ei halunnutkaan eroa! Pariterapiat käytiin ja suostuttelua yhteen jäämiseen monella tavalla (lahjonta, kiristys, uhkailu the works). Kului ehkä noin vuosi siinä kun mies yritti jonkinlaista kaveruutta ja nainen taas muuttaa sitä kaveruutta takaisin parisuhteeksi. Kunnes mies aloitti uuden seurustelusuhteen ja nainen pisti välit poikki.
Läheisriippuvuus in action.
En tajunnut tästä vittujakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen paljon miettinyt samaa kuin ap. Itse jättäisin miehen heti, jos kävisi ilmi että on harrastanut suhteemme aikana seksiä jonkun muun kanssa enemmän kuin kerran TAI kerran niin että se tulee ilmi jotenkin muuten kuin miehen kertomana.
Mutta jos olisi yksi syrjähyppy jonka suht pian tunnustaisi ja selvästi katuisi, niin ei suhteemme siihen loppuisi. En usko että kokisin tarvetta vertailla itseäni muihin naisiin sen seurauksena tai jatkuvasti miettisin että pettääköhän taas. Ennemminkin tuollainen vahvistaisi luottamusta siihen että kyseinen ihminen ei häärää selkäni takana vaan on rehellinen tilanteessa kuin tilanteessa.
Silti erilaisissa keskusteluissa jatkuvasti törmää asenteeseen että pettämistä ei missään tilanteessa kannata antaa anteeksi. Monen muun ongelman esiintyessä kannustetaan keskustelemaan, kuuntelemaan, etsimään kompromisseja, panostamaan parisuhdeaikaan jne. Tilanteet, joissa heti kannattaa monen mielestä erota, ovat vain jos toinen pettää tai on fyysistä väkivaltaa. En puolusta kumpaakaan näistä mutta miksi ne ovat niin paljon lopullisempia ongelmia kuin se että toinen ei arjessa huomioi, puhuu vähättelevästi, ei ole tukena kun tarvitsisi, jättää toisen huolehdittavaksi yhteiset vastuut jne?
Pettämistilanteessa ne puhumiset ja kesksutelut on jo tehty, kuunneltu on , ja panostettu suhteeseen, mutta näistä ei ole ollut mitään hyötyä, koska toinen on kuitenkin pettänyt. Melko lopullista sellainen on. Vrt peliriippuvainen exäni. Kaikki oli hyvin, ja keskusteltu oltiin ja kaikki mahdollinen tehty, mutta niin vain jäi taas pelaamisesta kiinni, jonka johdosta sitten erosin hänestä.
Pettämistä ei kannata antaa anteeksi, koska ei voi tietää pystyykö siihen oikeasti. Itse, jos pettäisin, niin eroaisin myös. En haluaisi olla suhteessa jossa joutuisin koko ajan pelkäämään että toinen tekee joskus vuosien päästä saman, ja minun on vain se sitten itsekin nieltävä, kun itsekin sain anteeksi, tai"anteeksi" oman mokani.
Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman.
"Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman"
Tartun nyt tähän, koska tämä ajatuksena tuntui heti todella vieraalle.
42 elinvuoden aikana olen joutunut nielemään pettymyksen katkeraa kalkkia jo monet kerrat. Vanhempani eivät olleet täydellisiä, eikä sisarukseni, joten lapsuudessani lupauksia petettiin monesti. Kypsymättömyyttään myös lapsuudenkaverini saattoivat olla kaveria tänään ja pyllistää huomenna. Työelämässä on tullut pettymyksiä, jollain lailla koen että jopa yhteiskuntasopimus on elinaikanani osin petetty. Teini-ikäisen vanhempana ainakin tiedän mitä se on kun jatkuvasti viilataan linssiin :'D Teini on itsekäs ja egosentrinen, eikä takuulla ajattele kenenkään muun etua kuin omaansa, kuin hetkittäisissä myötätunnon /omatunnon välähdyksissä. Onneksi on niitä, ne ovat merkki kasvusta oikeaan suuntaan.
Jos olisin tavallasi ehdoton, saattaisin olla kovin yksinäinen. Jos läheiseni olisivat yhtä ehdottomia, olisin varmasti yksinäinen. Ainakin yksi elämän mittainen ystävyys olisi katkennut jo nuoruudessa, olisin valtavasti köyhempi ja vain oman kyvyttömyyteni antaa anteeksi ja unohtaa vuoksi. Minulta olisi jäänyt saamatta lapseni. En olisi nykyisessä parisuhteessani. Suhteeni lapsuuden perheeseeni olisi pinnallinen, noh, itseasiassa perheemme olisi hajonnut jo ollessani aivan pieni.
Olisin kyllä oikeassa ja pitäisin kiinni periaatteestani, että kun luottamuksen menettää, niin päässä on vikaa jos sen rakentaa takaisin. Olisinko onnellinen?
Hyvä jos sulla toimii se että jatkuvasti joku läheinen valehtelee, ja petturoi, ja sinä vain annat kerta tosiensa jälkeen anteeksi. Itse en välitä sotkeentua sellaiseen draamaverkostoon, vaan olen mieluummin vähemmillä läheissuhteilla kuin kaveri niidenkin kanssa jotka loukkaavat minua jatkuvasti.
En ole koskaan kokenut tarvetta kuulua joukkoon millä tahansa hinnalla, ja itseni pienentämisellä ja alentamisella ja kynnysmattona olemisella. Huomaan kyllä että moni elää elämänsä niin, mutta itse olen mieluummin yksin kuin huonossa seurassa.
Yksinhän ei tarvitse olla, koska on sellaisiakin ihmisiä jotka ovat oikeasti ystäviä eivätkä petturoi ja loukkaa heitä tämän tästä.
En voi sille mitään että mielestäni pettureille anteeksiantavilla ihmisillä puuttuu itsesuojeluvaisto. Eikö muka yhtään jää epäilystä selkärankaan että tilanne voisi toistua? Jos ei, niin jotain vikaa silloin on. Ihmisen kuuluu oppia virheistään, ja olla maistamatta samaa vaarallista marjaa enää ikinä uudestaan.
Jatkuvasti? Kuka puhui jatkuvasta pettämisestä? Eikös keskustelussa ole pohdittu sitä miksi 1 syrjähyppy aiheuttaa eron, mutta 10 vuotta riitaisaa jahnausta ja toisen kynnysmattona kohtelua ei?
Jatkuvasti JOKU niistä läheisistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
5051 kirjoitti:
Jos puolisoni saisi seksuaalista nautintoa silloin tällöin harvakseltaan muidenkin kanssa, ei se olisi pahin asia mitä voi tapahtua. Miksi omanarvontunteemme on kiinni siitä, että puoliso nauttii seksistä vain meidän kanssa?
Arvelen, että osa ihmisistä ei nauti/voi harrastaa seksiä ihmisen kanssa, jota kohtaan hänellä ei ole romanttisia tunteita tai sitten seksi on heille niin paljon parempaa rakkauden kohteen kanssa, että seksi = rakkaus. Ehkä tällaisessa tapauksessa koetaan, että kumppani ei tunnekkaan (enää) niin suuria rakkauden tunteita. että se olisi estänyt häntä haluamasta seksiä jonkun muun kanssa. Tästä sitten vedetään myös se johtopäätös, että tämän toisen seksikumppanin kanssa seksin on pakko olla parempaa ja koska seksi = rakkaus, on kumppani myös rakastunut tähän uuteen panoon ja koska ihminen voi rakastaa vain yhtä ihmistä kerrallaan, on rakkaus parisuhteessa päättynyt. Tai jotain.
Mistä päättelet, että kyse on nimenomaan omanarvontunnosta? Minusta te ymmärtäväisesti pettämiseen suhtautuvat koette usein jostain syystä tarvetta leimata uskollisuuden arvostaminen heikkoudeksi, merkiksi jonkinlaisesta viallisuudesta. Milloin syytä haetaan huonosta itsetunnosta ja milloin yleisestä lapsellisuudesta ja tiukkapipoisuudesta. Se on jotenkin väsynyttä. Ja hirveän huono lähtökohta asialliselle keskustelulle.
mistä sitten on kyse, että vuosikymmenen suhteessa yksi loukkaavaa tunnin teko painaa enemmän kuin kymmenet tuhannet tunnit, jolloin yhdessä mentiin samaan suuntaan?
Ei sillä ole väliä kauanko teko kestää, vaan sillä että se valinta on tehty. Talon rakentamisessa menee tuhansia tunteja, mutta sen voi sytyttää palamaan ja polttaa hetkessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun mielestäni kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu olemaan vain jonkun tietyn kanssa lopun elämää. Ihmiset ja elämät ovat kaikki niin erilaisia. Elämästä kuuluu nauttia ja siihen nauttimiseen kuuluu myös seksi, jos löydät hyvän arjen jonkun kanssa mutta romantiikka ei kohtaa... Mitä teet? Et välttämättä vaihda kumppania vaan ehkä haet jotakin jostain muualta. Ja ennen kuin kukkahattutätöset siellä repii perseliään niin, ei kaikki reagoi asioihin samalla tavalla kuin te. Hyvin vaikea selittää tätä omaa ajatusmaailmaa kun ihmiset ovat tätä nykyä niin ahdasmielisiä ja jyräävät sinut kaikessa missä olet erimieltä tahi erilainen. Sehän olisi maailman parasta jos löytää kumppanin jonka kanssa kohtaa arki mutta myös se romantiikka.
Minua itseä ei haittaa jos puoliso pettää fyysisesti, mutta se että jakaisi meidän henkilökohtaisia asioita toiselle olisi todella paha juttu. Fyysistä läheisyyttä löytyy aina jostain, mutta henkinen yhteys on ihan toinen juttunsa.
Kun katsoo pitkältä ajalta Väestöliiton tutkimuksia suomalaisten asenteisiin pettämistä koskien niin on nähtävissä selvä trendi jossa pettämistä pidetään entistä tuomittavampana jatkuvasti. Koko ajan nuoremmat sukupolvet suhtautuvat kriittisemmin pettämiseen. Nää pettäjien ymmärtäjät jää koko ajan entistä pienempään vähemmistöön. Ääntä voi toki pitää mutta se ei tule muuttamaan yhteiskunnassamme vallitsevaa asenteiden murrosta pettämiseen.
Eipä tässä nyt kyse ole siitä että voipi ääntä pitää asian suhteen. Jokaisen oma mielipide ja elämänasenne, miks siitä pitäis maailmalle huudella? Kaippa nykypäivänä porukka sitten löytää sen rakkauden, nimittäin sen romanttisenrakkauden joka kantaa pitkälle.
Se on juuri näin. Oudointa vaan on että miksi väiillä tuntuu että jotkut hyökkäävät voimakkaasti normaalin parisuhdemallin päälle jossa pettämistä pidetään tuomittavana ja leimaavat tällaiset ihmiset ahdasmielisiksi ja ehdottomiksi. En oikein tiedä mistä sellainen kertoo? Omista traumoista?
Koska ajatellaan että äärisuvaitsevaisuus on se korkein tie, jolla saapastellessaan on kaikkia muita ylempänä. Tärkeintä ei ole se miten murskana itse on sisältä, vaan se että voi näytellä ulospäin että mikään ei minua haittaa.
Itse olen hyvin jyrkkä rajojeni suhteen, enkä anna anteeksi jos ei tunnu siltä. Voin hyvin olla puhumatta jollekin enää koskaan, jos hän on syvästi loukannut minua. Petturuus on minulle EI, en pääse sellaistesta enää koskaan luottamukseen takaisin. En koskaan petä kenenkään luottamusta itse niin että olisin voinut siihen vaikuttaa (force major). Kanssani on turha kesksutella lieventävistä asianhaarosita, koska en katso asiaa siltä kannalta miten voisin pokkuroida toista mahdollisiman hyvin sen itselleni selitellen, vaan siltä kannalta pystynkö itse olemaan asian kanssa oikeasti sujut.
Olen myös perunut anteeksiantoni kerran :D Sanoin nuorena ensin antavani ystävälleni erään asian anteeksi, mutta kun sitten mietin sitä tarkemmin niin tajusin että en oikeastaan voi antaa anteeksi.
Pystyn kyllä toiminaan ihmisten kanssa normaalisti, vaikka nyt tuon ystävän kanssa, jäimme kaveriksi, mutta anteeksi en antanut ja luottanut koskaan taas.
Minut on tutkittu neurologisten poikkeamien ja mt- juttujen varalta, mutta olen kaikissa lausunnoissa täysin terve enkä vastaa mitään kuvauksia. Psykiatrin kanssa keskustellessa tuli ilmi että tosilla vain on selkeämpi ja vaikeammin käännettävissä oleva oma oikeudentaju, ja sisäinen moraali, kun toisett ovat taivuteltavissa vaikak mihin kun vain oikein syyllistetään tai käännellään asioita.
Minä kun sanon ei niin se on ei.
Ihan tuntuu kuin lukisin erään vanhan tutun kirjoitusta. Aivan sanasta sanaan oikeudentajut ja moraalit ja "kerrasta poikki" & "minä en koskaan" tyyppinen retoriikka.
Miesystävällään oli pitkä sivusuhde ja kun tämä tuli päivänvaloon halusi mies saattaa loppuun eron, jota oli jo kauan alustanut. Toinenpa ei halunnutkaan eroa! Pariterapiat käytiin ja suostuttelua yhteen jäämiseen monella tavalla (lahjonta, kiristys, uhkailu the works). Kului ehkä noin vuosi siinä kun mies yritti jonkinlaista kaveruutta ja nainen taas muuttaa sitä kaveruutta takaisin parisuhteeksi. Kunnes mies aloitti uuden seurustelusuhteen ja nainen pisti välit poikki.
Läheisriippuvuus in action.
En tajunnut tästä vittujakaan.
eiköhän täs viitattu siihen et monesti ne kaiken jyrkimmät "kerraasta poikki"-tyypit jää sit todellisuudes taisteleen siitä pettäjästä
toi ehdottomuus kerttoo onesti vaan sen et menetyksen pelko on kova
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisäksi sosiaalinen paine ajaa eroon.
Eräällä tuntemallani naisella näytti näin ulkoapäin arvioiden olevan tärkeä tekijä kasvojen menetys.
Tietysti kasvojen säilyttäminen on tärkeää. Vai onko sinusta oikein nolata toinen? Minulla ei nyt ole puolisoa, mutta huolehdin kyllä siitä, etten aiheuta perheelleni mielipahaa nolaamalla meitä julkisesti.
Muutenkin todella omituinen aihe. Kyllä useimmat väkivaltaiset puolisot sekä pettävät että lyövät ja tekevät kaiken muunkin puolison tunteista piittaamatta.ei muuten kiinnosta pätkän vertaa mitä ulkopuoliset on mieltä mun valinnoista ja elämästä.
voi jeesus että oliskin raskasta jos pitäis miettiä jotain kasvojen menetystä.
ne ajat oli ja meni kun piti olla 2 autoa, okt ja hyvin puetut lapset. Onneksi heräsin moisesta ulkoopäin pakotetusta ahtaasta muotista muutamassa vuodessa. monet elää sitä koko elämänsä. Sivusta vaan seuraan kun uudet ja uudet ikäpolvet tekee samat virheet, sit erotaan ja sit voimaannutaan ja sit parhaimmat tekee uuden kierroksen samalla reseptillä. onnekkaimmat oppii relaamaan ja elämään sitä omaa elämää, eikä miettiin jotain ihme "kasvojen menetystä". eiks tuommoset kuulu enemmän kollektivistisiin kulttuureihin kun vapaaseen yhteiskuntaan?
Toi on ihan ok ja ei siinä ole tuomittavaa sinänsä. Se mikä on kuvottavaa että jos käyttää toisia ihmisiä hyväkseen ennen tuota heräämistä ns omannäköiseen elämään. Suhteisiin pitää mennä siten että tietää mitä haluaa ja kertoo sen alussa kumppanilleen.
aika harva tietää 18 vuotiaana mitä 58 vuotiaana elämältä haluaa
tämä maa on täynnä katkerana kuolevia ihmisiä, joilla on tullut elettyä muiden odotuksien mukainen elämä tai tullut jääräpäisesti pidettyä kiinni jostain mihin on keskenkasvuisena sitoutunut
-sivusta
Totta mutta jos sitä ei vaikkapa tiedä useamman avioliiton ja niissä syntyneiden lapsien jälkeen edes nelikymppisenä mitä haluaa niin on jäänyt henkiseltä kehitykseltään keskenkasvuiseksi. 18 v vs 40 v tai vaikka 58 v ovat eri asioita
Yksi tyypillisimmistä defensseistä näissä on alkaa syyttämään puolison lisäksi koko ympäröivää yhteiskuntaa ja siellä vallitsevia normeja ja moraalikäsityksiä. Sinänsä ymmärrettävää koska häpeä joka seuraa pettämisestä pettäjälle on niin vaikea kohdata. Ihminen joka ei kykene kohtaamaan itseään ja tekojaan tekee käytännössä mitä tahansa välttääkseen tunnetta siitä että on epäonnistunut ihmisenä.
okei, en tiedä oliko tuo mulle kohdistettu moraalisaarna, mutta joudun toteamaan että a) en ole pettänyt b) enpä tiennyt 18-vuotiaana että haluan elää 58 -vuotiaana alkoholistimiehen kanssa, en vaikka 18-vuotiaana se juhliminen oli minustakin superkivaa
siksi lähdin 37-vuotiaana nykimään siitä kauniista kodista lasten kanssa, vaikka kohtasinkin kaltaistenne tapaisia kauhistelijoita, jotka tietävät kyllä kuinka toisten tulisi elämäänsä elää.
Jos olisin jäänyt kierimään epäonnistumiseni aiheuttamassa häpeässä ja kasvojen menetyksen pelossa, olisin siellä ihanassa kodissa yhä pesemässä baari-illan jälkeisiä virtsoja petauspatjasta ja kuuntelemassa krapulaisen tai kännisen itkunsekaista räyhäämistä. Kuten naiset minua edeltävissä sukupolvissa.
En ole myöskään pitänyt tarpeellisena avata eroni syitä ympärillä pyöriville ihmettelijöille "voi että teillä oli uusi talokin, ja mites lapset..jokos sulla on joku uusi rakkaus wink wink", ei häpeästä, vaan siitä että asia ei kertakaikkiaan heille kuulu. Ja ei, en edes, tai varsinkaan, nyt 43 vuotiaana tiedä mitä parisuhteelta tahdon. Tiedän kyllä mitä en todellakaan tahdo.
Kaipa tuo kommentti mihin vastasit liittyi pettämiseen jossa suhteessa ei ole ollut kuvauksesi mukaista tilannetta. Hyvä itsetuntemus, kyky kommunikoida myös niistä vaikeista tunteista sekä selkeiden yhdessä sovittujen rajojen sopiminen on ainakin minusta tärkeää.
no en minä tiedä. Minusta (ja nyt lainaan kirjoitusta johon vastasin) "se mikä on kuvottavaa että jos käyttää toisia ihmisiä hyväkseen ennen tuota heräämistä ns omannäköiseen elämään. Suhteisiin pitää mennä siten että tietää mitä haluaa ja kertoo sen alussa kumppanilleen." oli kirjoittajan vastine mielipiteeseen, ettei yhdessä tarvitse olla lopun ikää jos on kerran sattunut yhteen menemään.
Olen sitä mieltä, että 18 vuotiaanakin voi jopa tietää täsmälleen minkälaista elämää tahtoo (harva tietää), mutta elämä ei sujukaan näiden odotusten mukaan. Ei siinä sitten enää auta, että on "tiennyt mitä haluaa ja kertonut sen kumppanilleen" jos vaikkapa lasta ei tule yrityksestä huolimatta, toinen osapuoli sairastuu vaikkapa riippuvuuteen tmv.
Itse näkisin että loputtomiin ei tarvitse ymmärtää toisen riippuvuuksia tai jos esimerkiksi arvot lasten hankkimisesta poikkeavat.
Se mitä ainakin itse pidän kuvottaminpana pettäjätyyppinä on ihminen joka piilottelee tunteitaan ja tarpeitaan, ei kerro niistä kumppanilleen ja sitten pettää/salasuhteilee ja päälle vielä mustamaalaa suoraan tai epäsuoraan entistä puolisoaan ja suhdettaan ollessaan jo uudessa suhteessa pettämiskumppaninsa kanssa. Mulla on ymmärystä jossain määrin yksittäisiin hairahduksiin mutta ton kaltainen toiminta on halveksuttavaa ja piste.
Vierailija kirjoitti:
Jos todella rakastaa toista, toivoo hänelle kaikkea hyvää, myös seksin saralla.
Niinpä, mutta suhteeseen kannattaa valita se, joka haluaa samankaltaisesti hyvää. Mielestäni uskollinen parisuhde on parasta ja sitä annan auliisti toiselle toivoen saavani samaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On kyllä erikoista, että pihdataan. Seksi on kivaa ja hyvä yhteinen harrastus parisuhteessa. Jos se on huonoa, voisi siitäkin yhdessä kumppanin kanssa jutella. Ilmeisesti moni mies pitää seksiä tärkeänä itselleen ja jos vaimo pihtaa, niin kai se miehessä tuntuu pahalta ja siltä, ettei ole haluttava. Miehetkin tykkää huomiosta ja tunteesta, että kelpaa seksuaalisesti. Ja olen nainen ja tämän kuullut mieheltä.
Joo, on kyllä iso koukkaus tulla torjutuksi säännöllisesti seksuaalisesti parisuhteessa, miehellekkin.
Se on siksi loukkaavaa, koska ensin on käytetty valtaa parisuhteessa pihtaamalla seksistä ja ajateltu tämän olevan hyvä keino pitää kumppani ruodussa, sitten kun paljastuukin pettäminen, niin pihtaaja sekoaa pasmoissaan kun luulee hallinneensa tilannetta. Hämillään ja keinottomana eroaa, kun ei muuta keksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Siinä oma maailma ja perusturvallisuus rikkoutuu palasiksi ja menee aikaa ennen kuin saa kaiken korjattua"
Voi pitää paikkaansa, jos on kyse oikeasta sivusuhteesta, jossa on mukana oikeat tunteet, rakastumista ja ihastumista - uuden suhteen ihanutta ja kiihkoa. Silloin petetty voi kokea, että maailma romahtaa. Mutta tapuksessa, jossa esim. hyvä aviomies sen yhden kerran eksyy humalapäissään ravintolasta väärään taksiin ja sitten aamuyön pimeänä hetkenä onnistuu kännissä jonkinlaiseen seksisuoritukseen jonkun "ei kenenkään kanssa" joka ei merkitse mitään, jota ei koskaan tule enää tapaamaan ja jonka nimeä ei edes tiedä/muista.
Saattaa olla niinkin humalassa, että ei edes pääse maaliin saakka, eikä edes oikeastaan nauti koko tapahtumasta mitenkään, tyhmää touhua alusta saakka.
Tällaisessa tapauksessa kenenkään maailma ja perusturvallisuus ei ole uhattuna, vaikka eihän tämän esimerkin tapaus oikein ole, eikä suotavaa - mutta ihan eri asia, kuin suhde tms.
Suhtaudun hyväksyvästi avoimeen parisuhteeseen ja kaikenlaiseen elosteluun ja iloitteluun - ryppyotsaiseksi ei minua pääse sanomaan kukaan. Mutta silti, avioliitossa on tärkeää säilyttää luottamus. Jos sovitaan polygamiasta tai avoimesta liitosta, fine, ketään ei petetä. Jos on sovittu että yhdessä ain, uskollisesti ja kahdestaan, on valtavan epäreilua juosta vieraissa - etenkin jos toinen juoksee vieraissa ja toinen leikkii uskollista puolisoa eikä vilkuilekaan aidan toiselle puolelle. Se on ihan helvetin luokatonta touhua, hyi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisäksi sosiaalinen paine ajaa eroon.
Eräällä tuntemallani naisella näytti näin ulkoapäin arvioiden olevan tärkeä tekijä kasvojen menetys.
Tietysti kasvojen säilyttäminen on tärkeää. Vai onko sinusta oikein nolata toinen? Minulla ei nyt ole puolisoa, mutta huolehdin kyllä siitä, etten aiheuta perheelleni mielipahaa nolaamalla meitä julkisesti.
Muutenkin todella omituinen aihe. Kyllä useimmat väkivaltaiset puolisot sekä pettävät että lyövät ja tekevät kaiken muunkin puolison tunteista piittaamatta.ei muuten kiinnosta pätkän vertaa mitä ulkopuoliset on mieltä mun valinnoista ja elämästä.
voi jeesus että oliskin raskasta jos pitäis miettiä jotain kasvojen menetystä.
ne ajat oli ja meni kun piti olla 2 autoa, okt ja hyvin puetut lapset. Onneksi heräsin moisesta ulkoopäin pakotetusta ahtaasta muotista muutamassa vuodessa. monet elää sitä koko elämänsä. Sivusta vaan seuraan kun uudet ja uudet ikäpolvet tekee samat virheet, sit erotaan ja sit voimaannutaan ja sit parhaimmat tekee uuden kierroksen samalla reseptillä. onnekkaimmat oppii relaamaan ja elämään sitä omaa elämää, eikä miettiin jotain ihme "kasvojen menetystä". eiks tuommoset kuulu enemmän kollektivistisiin kulttuureihin kun vapaaseen yhteiskuntaan?
En nyt tajua koko vuodatustasi autoista ja taloista eikä kiinnostakaan. Mutta kyllä ihan lasten ja oman maineeni tähden jätän tekemättä moniakin asioita, joita yksin asuvana voisin tehdä. En esimerkiksi rieku kännissä tuossa lähibaarissa, tai paikallisissa juhlissa vaikka mieli tekisi. Se nimittäin vahingoittaisi lasten kaverisuhteita. Kun asun taas joskus yksin niin eipä enää kiinnosta muiden mammojen puheet.
Nimenomaan.
Salasuhteen pitäjä joka päälle vielä alkaa projisoimaan omia pahanolon tunteitaan toiseen ja perustelee väsyneillä kliseillä että petetty olisi liian mustasukkainen, välinpitämätön ja omistushaluinen vaikka mitään näistä ei olisi ollut suhteessa. Tommonen on vaan sairasta ja kertoo pettäjän/salasuhteilijan luonteesta paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen paljon miettinyt samaa kuin ap. Itse jättäisin miehen heti, jos kävisi ilmi että on harrastanut suhteemme aikana seksiä jonkun muun kanssa enemmän kuin kerran TAI kerran niin että se tulee ilmi jotenkin muuten kuin miehen kertomana.
Mutta jos olisi yksi syrjähyppy jonka suht pian tunnustaisi ja selvästi katuisi, niin ei suhteemme siihen loppuisi. En usko että kokisin tarvetta vertailla itseäni muihin naisiin sen seurauksena tai jatkuvasti miettisin että pettääköhän taas. Ennemminkin tuollainen vahvistaisi luottamusta siihen että kyseinen ihminen ei häärää selkäni takana vaan on rehellinen tilanteessa kuin tilanteessa.
Silti erilaisissa keskusteluissa jatkuvasti törmää asenteeseen että pettämistä ei missään tilanteessa kannata antaa anteeksi. Monen muun ongelman esiintyessä kannustetaan keskustelemaan, kuuntelemaan, etsimään kompromisseja, panostamaan parisuhdeaikaan jne. Tilanteet, joissa heti kannattaa monen mielestä erota, ovat vain jos toinen pettää tai on fyysistä väkivaltaa. En puolusta kumpaakaan näistä mutta miksi ne ovat niin paljon lopullisempia ongelmia kuin se että toinen ei arjessa huomioi, puhuu vähättelevästi, ei ole tukena kun tarvitsisi, jättää toisen huolehdittavaksi yhteiset vastuut jne?
Pettämistilanteessa ne puhumiset ja kesksutelut on jo tehty, kuunneltu on , ja panostettu suhteeseen, mutta näistä ei ole ollut mitään hyötyä, koska toinen on kuitenkin pettänyt. Melko lopullista sellainen on. Vrt peliriippuvainen exäni. Kaikki oli hyvin, ja keskusteltu oltiin ja kaikki mahdollinen tehty, mutta niin vain jäi taas pelaamisesta kiinni, jonka johdosta sitten erosin hänestä.
Pettämistä ei kannata antaa anteeksi, koska ei voi tietää pystyykö siihen oikeasti. Itse, jos pettäisin, niin eroaisin myös. En haluaisi olla suhteessa jossa joutuisin koko ajan pelkäämään että toinen tekee joskus vuosien päästä saman, ja minun on vain se sitten itsekin nieltävä, kun itsekin sain anteeksi, tai"anteeksi" oman mokani.
Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman.
"Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman"
Tartun nyt tähän, koska tämä ajatuksena tuntui heti todella vieraalle.
42 elinvuoden aikana olen joutunut nielemään pettymyksen katkeraa kalkkia jo monet kerrat. Vanhempani eivät olleet täydellisiä, eikä sisarukseni, joten lapsuudessani lupauksia petettiin monesti. Kypsymättömyyttään myös lapsuudenkaverini saattoivat olla kaveria tänään ja pyllistää huomenna. Työelämässä on tullut pettymyksiä, jollain lailla koen että jopa yhteiskuntasopimus on elinaikanani osin petetty. Teini-ikäisen vanhempana ainakin tiedän mitä se on kun jatkuvasti viilataan linssiin :'D Teini on itsekäs ja egosentrinen, eikä takuulla ajattele kenenkään muun etua kuin omaansa, kuin hetkittäisissä myötätunnon /omatunnon välähdyksissä. Onneksi on niitä, ne ovat merkki kasvusta oikeaan suuntaan.
Jos olisin tavallasi ehdoton, saattaisin olla kovin yksinäinen. Jos läheiseni olisivat yhtä ehdottomia, olisin varmasti yksinäinen. Ainakin yksi elämän mittainen ystävyys olisi katkennut jo nuoruudessa, olisin valtavasti köyhempi ja vain oman kyvyttömyyteni antaa anteeksi ja unohtaa vuoksi. Minulta olisi jäänyt saamatta lapseni. En olisi nykyisessä parisuhteessani. Suhteeni lapsuuden perheeseeni olisi pinnallinen, noh, itseasiassa perheemme olisi hajonnut jo ollessani aivan pieni.
Olisin kyllä oikeassa ja pitäisin kiinni periaatteestani, että kun luottamuksen menettää, niin päässä on vikaa jos sen rakentaa takaisin. Olisinko onnellinen?
Hyvä jos sulla toimii se että jatkuvasti joku läheinen valehtelee, ja petturoi, ja sinä vain annat kerta tosiensa jälkeen anteeksi. Itse en välitä sotkeentua sellaiseen draamaverkostoon, vaan olen mieluummin vähemmillä läheissuhteilla kuin kaveri niidenkin kanssa jotka loukkaavat minua jatkuvasti.
En ole koskaan kokenut tarvetta kuulua joukkoon millä tahansa hinnalla, ja itseni pienentämisellä ja alentamisella ja kynnysmattona olemisella. Huomaan kyllä että moni elää elämänsä niin, mutta itse olen mieluummin yksin kuin huonossa seurassa.
Yksinhän ei tarvitse olla, koska on sellaisiakin ihmisiä jotka ovat oikeasti ystäviä eivätkä petturoi ja loukkaa heitä tämän tästä.
En voi sille mitään että mielestäni pettureille anteeksiantavilla ihmisillä puuttuu itsesuojeluvaisto. Eikö muka yhtään jää epäilystä selkärankaan että tilanne voisi toistua? Jos ei, niin jotain vikaa silloin on. Ihmisen kuuluu oppia virheistään, ja olla maistamatta samaa vaarallista marjaa enää ikinä uudestaan.
Jatkuvasti? Kuka puhui jatkuvasta pettämisestä? Eikös keskustelussa ole pohdittu sitä miksi 1 syrjähyppy aiheuttaa eron, mutta 10 vuotta riitaisaa jahnausta ja toisen kynnysmattona kohtelua ei?
Mä lienen jokin epänormaali, koska en hyväksi kumpaakaan.
Olisi kyllä ihan reilua, että nää pettämistä ihan hyväksyttävänä tekona pitävät olisivat suhteessa keskenään.
Se, jos mikä olisi win-win tilanne.
Alue: Aihe vapaa
Olen sitä mieltä että lapset tulisi tehdä vain itselleen, ei toisille.