Miksi juuri pettäminen tuntuu olevan pahinta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on vaatinut molemmilta paljon työtä parisuhteen ja perheen eteen.

Nykypäivänä jossain piireissä jo pelkkää ilmaisua että parisuhteen vuoksi tulisi työskennellä molempien, pidetään rajoittavana ja tunkkaisena 50-luvun jäänteenä joka pitäisi hävittää juuriaan myöten. Sääli heille mutta onni sinun vanhemmilesi ja varmasti myös lapsenlapsille.

Siis vilpittömät onnittelut heille kellä on sellanen romanssi osunut kohdalle, jossa ei vaikeuksia tule koskaan vastaan ja aina ollaan niin rakastuneita, että se jo yksin pitää tiukasti yhteen hitsattuna, eikä omaisuus ja lapset esim tai pelko olla yksin. Mut sit kun katsoo erotilastoja niin ei se siltäkään näytä et me nykysukupolvi olis nyt sit keskitty se joku onnellisen loppuelämän suhteen resepti.

Sillä välin mun valinta on ainakin tehdä kuten vanhemmat ja koettaa ymmärtää toista ja antaa anteeksi samaan aikaan kun itse teen tietty kaiken sen eteen et voitais hyvin. Kun ei toista voi muuttaa, itseään vaan voi.

Mun on kyllä oman taustankin puolesta vähän vaikea suhtautua näihin muutamaan kirjoitajaan kun vähän niin kuin alentaa sen petetyn aivan tossuksi jos hän haluukin jatkaa yhdessä. Miksi se herättää niin kovan vastareaktion? Yleensä pelko on se ihmisessä joka saa reagoimaan ihan vieraidenkin ihmisten juttuihin niin voimakkaasti. Eihän se nyt sitä tarkoita, et jos joku toinen antaa oman kumppaninsa petoksen mennä sormien läpi niin sit pettämisestä tulee niin sallittua ja arkipäiväistä et kaikki sitä tekee, sunkin kumppanisi. Ja jos se oma päätös lähteä tai jäädä petetyksi tultua kaduttaa myöhemmin niin se on omakohtainen kokemus, ei sitä voi monistaa jonkun toisen kokemukseksi myös. kaikki me ollaan yksilöitä.

Rakastuminen ja rakkaus on kaksi eri asiaa. Jotkut sarjaparisuhtelijat sekoittavat nämä kaksi asiaa mielessään ja luulevat että nämä ovat sama asia.

Sillä reseptillä voi ilman muuta elämänsä elää mutta silloin pitää pystyä se uutta suhdetta aloittaessaan myöntämään itselleen ja kumppanilleen että hakee rakastumisen tunnetta mutta ei syvällistä tunnetason yhteyttä ja turvallista vuorovaikutusta. Kuvottavinta on malli jossa ihminen esittää suhteen alussa toiselle muuta kuin mitä oikeasti on.

Vierailija kirjoitti:

Seksi ja seksuaalisuus on pääsyy lähes kaikilla hakeutua ylipäätään suhteeseen. Siksi.

Surullista.

Pettäminen on varmaan se yksi hyväksytyistä syistä erota.

Väkivaltaisissa suhteissa on yleensä pitkäaikainen historia, joka alkoi esim. toisen itsetunnon tuhoamisesta (hitaasti-huomaamatta), pelko lähteä- ymmärtääkseni yksi vaarallisimmista hetkistä naisen elämässä on ero hetkellä ja sen jälkeiset kuukaudet.

Mutta pettäminen yleisesti hyväksytty syy lähteä.

Katso vaikka ihan av:n ketjuja jos joku puhuu miten ei tykkää kuinka puoliso ei ole romanttinen, alkoa/huumeita kuluu/ porno, ei tee kotitöitä jne.

Kommentit täynnä kuinka yritä ymmärtää, tuollaisia ne on, jutelkaa ja kaikki paranee.

Sitten ei uskalla lähteä kun sanottu että parisuhteet on kovaa työtä, kukaan ei tunnu tietävän missä se raja menee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen paljon miettinyt samaa kuin ap. Itse jättäisin miehen heti, jos kävisi ilmi että on harrastanut suhteemme aikana seksiä jonkun muun kanssa enemmän kuin kerran TAI kerran niin että se tulee ilmi jotenkin muuten kuin miehen kertomana.

Mutta jos olisi yksi syrjähyppy jonka suht pian tunnustaisi ja selvästi katuisi, niin ei suhteemme siihen loppuisi. En usko että kokisin tarvetta vertailla itseäni muihin naisiin sen seurauksena tai jatkuvasti miettisin että pettääköhän taas. Ennemminkin tuollainen vahvistaisi luottamusta siihen että kyseinen ihminen ei häärää selkäni takana vaan on rehellinen tilanteessa kuin tilanteessa.

Silti erilaisissa keskusteluissa jatkuvasti törmää asenteeseen että pettämistä ei missään tilanteessa kannata antaa anteeksi. Monen muun ongelman esiintyessä kannustetaan keskustelemaan, kuuntelemaan, etsimään kompromisseja, panostamaan parisuhdeaikaan jne. Tilanteet, joissa heti kannattaa monen mielestä erota, ovat vain jos toinen pettää tai on fyysistä väkivaltaa. En puolusta kumpaakaan näistä mutta miksi ne ovat niin paljon lopullisempia ongelmia kuin se että toinen ei arjessa huomioi, puhuu vähättelevästi, ei ole tukena kun tarvitsisi, jättää toisen huolehdittavaksi yhteiset vastuut jne?

Pettämistilanteessa ne puhumiset ja kesksutelut on jo tehty, kuunneltu on , ja panostettu suhteeseen, mutta näistä ei ole ollut mitään hyötyä, koska toinen on kuitenkin pettänyt. Melko lopullista sellainen on. Vrt peliriippuvainen exäni. Kaikki oli hyvin, ja keskusteltu oltiin ja kaikki mahdollinen tehty, mutta niin vain jäi taas pelaamisesta kiinni, jonka johdosta sitten erosin hänestä. 

Pettämistä ei kannata antaa anteeksi, koska ei voi tietää pystyykö siihen oikeasti. Itse, jos pettäisin, niin eroaisin myös. En haluaisi olla suhteessa jossa joutuisin koko ajan pelkäämään että toinen tekee joskus vuosien päästä saman, ja minun on vain se sitten itsekin nieltävä, kun itsekin sain anteeksi, tai"anteeksi" oman mokani. 

Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman.

"Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman"

Tartun nyt tähän, koska tämä ajatuksena tuntui heti todella vieraalle.

42 elinvuoden aikana olen joutunut nielemään pettymyksen katkeraa kalkkia jo monet kerrat. Vanhempani eivät olleet täydellisiä, eikä sisarukseni, joten lapsuudessani lupauksia petettiin monesti. Kypsymättömyyttään myös lapsuudenkaverini saattoivat olla kaveria tänään ja pyllistää huomenna. Työelämässä on tullut pettymyksiä, jollain lailla koen että jopa yhteiskuntasopimus on elinaikanani osin petetty. Teini-ikäisen vanhempana ainakin tiedän mitä se on kun jatkuvasti viilataan linssiin :'D Teini on itsekäs ja egosentrinen, eikä takuulla ajattele kenenkään muun etua kuin omaansa, kuin hetkittäisissä myötätunnon /omatunnon välähdyksissä. Onneksi on niitä, ne ovat merkki kasvusta oikeaan suuntaan.

Jos olisin tavallasi ehdoton, saattaisin olla kovin yksinäinen. Jos läheiseni olisivat yhtä ehdottomia, olisin varmasti yksinäinen. Ainakin yksi elämän mittainen ystävyys olisi katkennut jo nuoruudessa, olisin valtavasti köyhempi ja vain oman kyvyttömyyteni antaa anteeksi ja unohtaa vuoksi. Minulta olisi jäänyt saamatta lapseni. En olisi nykyisessä parisuhteessani. Suhteeni lapsuuden perheeseeni olisi pinnallinen, noh, itseasiassa perheemme olisi hajonnut jo ollessani aivan pieni.

Olisin kyllä oikeassa ja pitäisin kiinni periaatteestani, että kun luottamuksen menettää, niin päässä on vikaa jos sen rakentaa takaisin. Olisinko onnellinen?

Minusta kuulostaa siltä, että olet alistunut siihen, että ihmiset tuottaa pettymyksiä ja elämässä on kaikkea ankeaa. En tiedä oletko onnellinen, mutta minun korviin kuulostaa aika ankealta.

Vierailija kirjoitti:

Pettäminen on varmaan se yksi hyväksytyistä syistä erota.

Väkivaltaisissa suhteissa on yleensä pitkäaikainen historia, joka alkoi esim. toisen itsetunnon tuhoamisesta (hitaasti-huomaamatta), pelko lähteä- ymmärtääkseni yksi vaarallisimmista hetkistä naisen elämässä on ero hetkellä ja sen jälkeiset kuukaudet.

Mutta pettäminen yleisesti hyväksytty syy lähteä.

Katso vaikka ihan av:n ketjuja jos joku puhuu miten ei tykkää kuinka puoliso ei ole romanttinen, alkoa/huumeita kuluu/ porno, ei tee kotitöitä jne.

Kommentit täynnä kuinka yritä ymmärtää, tuollaisia ne on, jutelkaa ja kaikki paranee.

Sitten ei uskalla lähteä kun sanottu että parisuhteet on kovaa työtä, kukaan ei tunnu tietävän missä se raja menee.

Jos kumppani rikkoo jatkuvasti rajoja niin pitäisi lähteä. Helppoa se ei väkivaltaisissa suhteissa ole. Tukiverkostoja pitäisi olla enemmän.

Minusta pitää pystyä erottelemaan mikä on järkevää työtä parisuhteen eteen mitä molempien tulisi tehdä.

Ehdoton ääriajattelu että parisuhteen eteen ei pidä koskaan tehdä työtä vaan se on rajoittamista tms kertoo lähinnä tällaisen väitteen esittäjän omasta sitoutumiskammosta ja muista ongelmista. Tai sitten vaan siitä että tuollainen henkilö ei kykene rakastamaan vaan ainoastaan näyttelemään.

Vierailija kirjoitti:

"Siinä oma maailma ja perusturvallisuus rikkoutuu palasiksi ja menee aikaa ennen kuin saa kaiken korjattua"

Voi pitää paikkaansa, jos on kyse oikeasta sivusuhteesta, jossa on mukana oikeat tunteet, rakastumista ja ihastumista - uuden suhteen ihanutta ja kiihkoa. Silloin petetty voi kokea, että maailma romahtaa. Mutta tapuksessa, jossa esim. hyvä aviomies sen yhden kerran eksyy humalapäissään ravintolasta väärään taksiin ja sitten aamuyön pimeänä hetkenä onnistuu kännissä jonkinlaiseen seksisuoritukseen jonkun "ei kenenkään kanssa" joka ei merkitse mitään, jota ei koskaan tule enää tapaamaan ja jonka nimeä ei edes tiedä/muista.

Saattaa olla niinkin humalassa, että ei edes pääse maaliin saakka, eikä edes oikeastaan nauti koko tapahtumasta mitenkään, tyhmää touhua alusta saakka. 

Tällaisessa tapauksessa kenenkään maailma ja perusturvallisuus ei ole uhattuna, vaikka eihän tämän esimerkin tapaus oikein ole, eikä suotavaa - mutta ihan eri asia, kuin suhde tms.

Voi se perusturvallisuus romahtaa siten, että se käsitys miehestä hyvänä miehenä romahtaa. Onko tullut mieleesi, että joillekin jo känni on asia, jota eivät hyväksy ja yhdentekevän seksin harrastaminen humalassa tekee heidän arvomaailmassaan miehestä ei-hyvän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on vaatinut molemmilta paljon työtä parisuhteen ja perheen eteen.

Nykypäivänä jossain piireissä jo pelkkää ilmaisua että parisuhteen vuoksi tulisi työskennellä molempien, pidetään rajoittavana ja tunkkaisena 50-luvun jäänteenä joka pitäisi hävittää juuriaan myöten. Sääli heille mutta onni sinun vanhemmilesi ja varmasti myös lapsenlapsille.

Siis vilpittömät onnittelut heille kellä on sellanen romanssi osunut kohdalle, jossa ei vaikeuksia tule koskaan vastaan ja aina ollaan niin rakastuneita, että se jo yksin pitää tiukasti yhteen hitsattuna, eikä omaisuus ja lapset esim tai pelko olla yksin. Mut sit kun katsoo erotilastoja niin ei se siltäkään näytä et me nykysukupolvi olis nyt sit keskitty se joku onnellisen loppuelämän suhteen resepti.

Sillä välin mun valinta on ainakin tehdä kuten vanhemmat ja koettaa ymmärtää toista ja antaa anteeksi samaan aikaan kun itse teen tietty kaiken sen eteen et voitais hyvin. Kun ei toista voi muuttaa, itseään vaan voi.

Mun on kyllä oman taustankin puolesta vähän vaikea suhtautua näihin muutamaan kirjoitajaan kun vähän niin kuin alentaa sen petetyn aivan tossuksi jos hän haluukin jatkaa yhdessä. Miksi se herättää niin kovan vastareaktion? Yleensä pelko on se ihmisessä joka saa reagoimaan ihan vieraidenkin ihmisten juttuihin niin voimakkaasti. Eihän se nyt sitä tarkoita, et jos joku toinen antaa oman kumppaninsa petoksen mennä sormien läpi niin sit pettämisestä tulee niin sallittua ja arkipäiväistä et kaikki sitä tekee, sunkin kumppanisi. Ja jos se oma päätös lähteä tai jäädä petetyksi tultua kaduttaa myöhemmin niin se on omakohtainen kokemus, ei sitä voi monistaa jonkun toisen kokemukseksi myös. kaikki me ollaan yksilöitä.

Rakastuminen ja rakkaus on kaksi eri asiaa. Jotkut sarjaparisuhtelijat sekoittavat nämä kaksi asiaa mielessään ja luulevat että nämä ovat sama asia.

Sillä reseptillä voi ilman muuta elämänsä elää mutta silloin pitää pystyä se uutta suhdetta aloittaessaan myöntämään itselleen ja kumppanilleen että hakee rakastumisen tunnetta mutta ei syvällistä tunnetason yhteyttä ja turvallista vuorovaikutusta. Kuvottavinta on malli jossa ihminen esittää suhteen alussa toiselle muuta kuin mitä oikeasti on.

Ja ajatella, jotkut eroaa vaikka rakastaa. Kommentti oli vastaus kirjoittajalle, joka harmitteli sitä, ettei nykyisin saa ajatella parisuhteen vaativan työtä. En tiedä nyt sitten kummalla on enemmän aihetta opettaa muille rakastamisesta, sillä joka tahtoo ponnistella suhteen eteen ja kyllä, tilanteen tullessa koitta löytää myös anteeksianto ja rakentaa uudelleen luottamus, vai sellaisella, joka on jo etukäteen päättänyt listan virheistä, joista se on kerrasta poikki..

Onnellisten tähtien alla se joustaminen ja suhteen eteen tehty työkään ei edes tunnu työltä. Mutta sitten sitä rakkautta ja sitoutumista saa ihan oikeasti kaivaa kun toinen on mennyt tekemään jotain minkä jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Sitten se alkaa se työ, molemmilla. Toki jos ei tunne rakastavansa niin turhaahan siihen sitten on jäädä itseään kiusaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on vaatinut molemmilta paljon työtä parisuhteen ja perheen eteen.

Nykypäivänä jossain piireissä jo pelkkää ilmaisua että parisuhteen vuoksi tulisi työskennellä molempien, pidetään rajoittavana ja tunkkaisena 50-luvun jäänteenä joka pitäisi hävittää juuriaan myöten. Sääli heille mutta onni sinun vanhemmilesi ja varmasti myös lapsenlapsille.

Siis vilpittömät onnittelut heille kellä on sellanen romanssi osunut kohdalle, jossa ei vaikeuksia tule koskaan vastaan ja aina ollaan niin rakastuneita, että se jo yksin pitää tiukasti yhteen hitsattuna, eikä omaisuus ja lapset esim tai pelko olla yksin. Mut sit kun katsoo erotilastoja niin ei se siltäkään näytä et me nykysukupolvi olis nyt sit keskitty se joku onnellisen loppuelämän suhteen resepti.

Sillä välin mun valinta on ainakin tehdä kuten vanhemmat ja koettaa ymmärtää toista ja antaa anteeksi samaan aikaan kun itse teen tietty kaiken sen eteen et voitais hyvin. Kun ei toista voi muuttaa, itseään vaan voi.

Mun on kyllä oman taustankin puolesta vähän vaikea suhtautua näihin muutamaan kirjoitajaan kun vähän niin kuin alentaa sen petetyn aivan tossuksi jos hän haluukin jatkaa yhdessä. Miksi se herättää niin kovan vastareaktion? Yleensä pelko on se ihmisessä joka saa reagoimaan ihan vieraidenkin ihmisten juttuihin niin voimakkaasti. Eihän se nyt sitä tarkoita, et jos joku toinen antaa oman kumppaninsa petoksen mennä sormien läpi niin sit pettämisestä tulee niin sallittua ja arkipäiväistä et kaikki sitä tekee, sunkin kumppanisi. Ja jos se oma päätös lähteä tai jäädä petetyksi tultua kaduttaa myöhemmin niin se on omakohtainen kokemus, ei sitä voi monistaa jonkun toisen kokemukseksi myös. kaikki me ollaan yksilöitä.

Rakastuminen ja rakkaus on kaksi eri asiaa. Jotkut sarjaparisuhtelijat sekoittavat nämä kaksi asiaa mielessään ja luulevat että nämä ovat sama asia.

Sillä reseptillä voi ilman muuta elämänsä elää mutta silloin pitää pystyä se uutta suhdetta aloittaessaan myöntämään itselleen ja kumppanilleen että hakee rakastumisen tunnetta mutta ei syvällistä tunnetason yhteyttä ja turvallista vuorovaikutusta. Kuvottavinta on malli jossa ihminen esittää suhteen alussa toiselle muuta kuin mitä oikeasti on.

Ja ajatella, jotkut eroaa vaikka rakastaa. Kommentti oli vastaus kirjoittajalle, joka harmitteli sitä, ettei nykyisin saa ajatella parisuhteen vaativan työtä. En tiedä nyt sitten kummalla on enemmän aihetta opettaa muille rakastamisesta, sillä joka tahtoo ponnistella suhteen eteen ja kyllä, tilanteen tullessa koitta löytää myös anteeksianto ja rakentaa uudelleen luottamus, vai sellaisella, joka on jo etukäteen päättänyt listan virheistä, joista se on kerrasta poikki..

Onnellisten tähtien alla se joustaminen ja suhteen eteen tehty työkään ei edes tunnu työltä. Mutta sitten sitä rakkautta ja sitoutumista saa ihan oikeasti kaivaa kun toinen on mennyt tekemään jotain minkä jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Sitten se alkaa se työ, molemmilla. Toki jos ei tunne rakastavansa niin turhaahan siihen sitten on jäädä itseään kiusaamaan.

Niin. Pettämistilanteessa (ja en puhu väkivaltaisista suhteista tai riippuvuuksista) sen työn tekemisen tulee lähteä pettäjästä. Hänen pitää pystyä käymään syvällisesti läpi tekonsa ja ottaa täysi vastuu teostaan ja ennenkaikkea nöyrryttävä ajattelemaan miksi teki niin kuin teki.

Sellainen tapa jossa pettäjä pyrkii vähättelemään asiaa tai sanoo että pettäminen tai salasuhteen aloittaminen olisi petetyn puolison syy ei johda mihinkään. Anteeksianto voi tapahtua vain jos anteeksipyyntö on aito ja teot tukevat sitä.

Tilanne jossa pettäjä on jo kerran jäänyt kiinni salasuhteesta ja lupaa puolisolleen lopettaa sen mutta valehtelee tästä ja jatkaa salasuhdetta kertoo pettäjän sairaasta oikeutuksen tunteesta pettää puolisoaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen paljon miettinyt samaa kuin ap. Itse jättäisin miehen heti, jos kävisi ilmi että on harrastanut suhteemme aikana seksiä jonkun muun kanssa enemmän kuin kerran TAI kerran niin että se tulee ilmi jotenkin muuten kuin miehen kertomana.

Mutta jos olisi yksi syrjähyppy jonka suht pian tunnustaisi ja selvästi katuisi, niin ei suhteemme siihen loppuisi. En usko että kokisin tarvetta vertailla itseäni muihin naisiin sen seurauksena tai jatkuvasti miettisin että pettääköhän taas. Ennemminkin tuollainen vahvistaisi luottamusta siihen että kyseinen ihminen ei häärää selkäni takana vaan on rehellinen tilanteessa kuin tilanteessa.

Silti erilaisissa keskusteluissa jatkuvasti törmää asenteeseen että pettämistä ei missään tilanteessa kannata antaa anteeksi. Monen muun ongelman esiintyessä kannustetaan keskustelemaan, kuuntelemaan, etsimään kompromisseja, panostamaan parisuhdeaikaan jne. Tilanteet, joissa heti kannattaa monen mielestä erota, ovat vain jos toinen pettää tai on fyysistä väkivaltaa. En puolusta kumpaakaan näistä mutta miksi ne ovat niin paljon lopullisempia ongelmia kuin se että toinen ei arjessa huomioi, puhuu vähättelevästi, ei ole tukena kun tarvitsisi, jättää toisen huolehdittavaksi yhteiset vastuut jne?

Pettämistilanteessa ne puhumiset ja kesksutelut on jo tehty, kuunneltu on , ja panostettu suhteeseen, mutta näistä ei ole ollut mitään hyötyä, koska toinen on kuitenkin pettänyt. Melko lopullista sellainen on. Vrt peliriippuvainen exäni. Kaikki oli hyvin, ja keskusteltu oltiin ja kaikki mahdollinen tehty, mutta niin vain jäi taas pelaamisesta kiinni, jonka johdosta sitten erosin hänestä. 

Pettämistä ei kannata antaa anteeksi, koska ei voi tietää pystyykö siihen oikeasti. Itse, jos pettäisin, niin eroaisin myös. En haluaisi olla suhteessa jossa joutuisin koko ajan pelkäämään että toinen tekee joskus vuosien päästä saman, ja minun on vain se sitten itsekin nieltävä, kun itsekin sain anteeksi, tai"anteeksi" oman mokani. 

Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman.

"Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman"

Tartun nyt tähän, koska tämä ajatuksena tuntui heti todella vieraalle.

42 elinvuoden aikana olen joutunut nielemään pettymyksen katkeraa kalkkia jo monet kerrat. Vanhempani eivät olleet täydellisiä, eikä sisarukseni, joten lapsuudessani lupauksia petettiin monesti. Kypsymättömyyttään myös lapsuudenkaverini saattoivat olla kaveria tänään ja pyllistää huomenna. Työelämässä on tullut pettymyksiä, jollain lailla koen että jopa yhteiskuntasopimus on elinaikanani osin petetty. Teini-ikäisen vanhempana ainakin tiedän mitä se on kun jatkuvasti viilataan linssiin :'D Teini on itsekäs ja egosentrinen, eikä takuulla ajattele kenenkään muun etua kuin omaansa, kuin hetkittäisissä myötätunnon /omatunnon välähdyksissä. Onneksi on niitä, ne ovat merkki kasvusta oikeaan suuntaan.

Jos olisin tavallasi ehdoton, saattaisin olla kovin yksinäinen. Jos läheiseni olisivat yhtä ehdottomia, olisin varmasti yksinäinen. Ainakin yksi elämän mittainen ystävyys olisi katkennut jo nuoruudessa, olisin valtavasti köyhempi ja vain oman kyvyttömyyteni antaa anteeksi ja unohtaa vuoksi. Minulta olisi jäänyt saamatta lapseni. En olisi nykyisessä parisuhteessani. Suhteeni lapsuuden perheeseeni olisi pinnallinen, noh, itseasiassa perheemme olisi hajonnut jo ollessani aivan pieni.

Olisin kyllä oikeassa ja pitäisin kiinni periaatteestani, että kun luottamuksen menettää, niin päässä on vikaa jos sen rakentaa takaisin. Olisinko onnellinen?

Minusta kuulostaa siltä, että olet alistunut siihen, että ihmiset tuottaa pettymyksiä ja elämässä on kaikkea ankeaa. En tiedä oletko onnellinen, mutta minun korviin kuulostaa aika ankealta.

Aivan vilpittömästi tunnen myötätuntoa sinua kohtaan jos näet asian noin. Kerroin siitä kuinka toinen voi toiselle tuottaa pettymyksen, loukata tai tuottaa pahaa mieltä monin tavoin. Niin luultavasti jokaiselle käykin, loukkaa ja tulee loukatuksi. En nähnyt aiheelliseksi listata ihan vain tasapainon vuoksi kirjoitukseen ilonaiheita ja läheisistä kokemaani onnea. Halusin tuoda esiin, että ilman anteeksi antoa ja kykyä nöyrtyä löytämään ymmärrys toisen ajattelematonta tekoa kohtaan, olisi aika monta kaunista asiaakin jäänyt väliin. Ehkä tilalla olisi jotain muuta kaunista, en tiedä. Mutta mielellään pidän tätä iän (ja toisilta opitun) mukanaan tuomaa ominaisuutta vahvuutenani. Olin nuorena melkein yhtä ehdoton kuin sinä, en ehkä kuitenkaan mitenkään poikkeuksellisen, kun en kokenut esim tarvetta tutkituttaa päätäni.

Luulen, että näillä keskustelupalstoilla on paljon yksinäisiä ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on vaatinut molemmilta paljon työtä parisuhteen ja perheen eteen.

Nykypäivänä jossain piireissä jo pelkkää ilmaisua että parisuhteen vuoksi tulisi työskennellä molempien, pidetään rajoittavana ja tunkkaisena 50-luvun jäänteenä joka pitäisi hävittää juuriaan myöten. Sääli heille mutta onni sinun vanhemmilesi ja varmasti myös lapsenlapsille.

Siis vilpittömät onnittelut heille kellä on sellanen romanssi osunut kohdalle, jossa ei vaikeuksia tule koskaan vastaan ja aina ollaan niin rakastuneita, että se jo yksin pitää tiukasti yhteen hitsattuna, eikä omaisuus ja lapset esim tai pelko olla yksin. Mut sit kun katsoo erotilastoja niin ei se siltäkään näytä et me nykysukupolvi olis nyt sit keskitty se joku onnellisen loppuelämän suhteen resepti.

Sillä välin mun valinta on ainakin tehdä kuten vanhemmat ja koettaa ymmärtää toista ja antaa anteeksi samaan aikaan kun itse teen tietty kaiken sen eteen et voitais hyvin. Kun ei toista voi muuttaa, itseään vaan voi.

Mun on kyllä oman taustankin puolesta vähän vaikea suhtautua näihin muutamaan kirjoitajaan kun vähän niin kuin alentaa sen petetyn aivan tossuksi jos hän haluukin jatkaa yhdessä. Miksi se herättää niin kovan vastareaktion? Yleensä pelko on se ihmisessä joka saa reagoimaan ihan vieraidenkin ihmisten juttuihin niin voimakkaasti. Eihän se nyt sitä tarkoita, et jos joku toinen antaa oman kumppaninsa petoksen mennä sormien läpi niin sit pettämisestä tulee niin sallittua ja arkipäiväistä et kaikki sitä tekee, sunkin kumppanisi. Ja jos se oma päätös lähteä tai jäädä petetyksi tultua kaduttaa myöhemmin niin se on omakohtainen kokemus, ei sitä voi monistaa jonkun toisen kokemukseksi myös. kaikki me ollaan yksilöitä.

Rakastuminen ja rakkaus on kaksi eri asiaa. Jotkut sarjaparisuhtelijat sekoittavat nämä kaksi asiaa mielessään ja luulevat että nämä ovat sama asia.

Sillä reseptillä voi ilman muuta elämänsä elää mutta silloin pitää pystyä se uutta suhdetta aloittaessaan myöntämään itselleen ja kumppanilleen että hakee rakastumisen tunnetta mutta ei syvällistä tunnetason yhteyttä ja turvallista vuorovaikutusta. Kuvottavinta on malli jossa ihminen esittää suhteen alussa toiselle muuta kuin mitä oikeasti on.

Ja ajatella, jotkut eroaa vaikka rakastaa. Kommentti oli vastaus kirjoittajalle, joka harmitteli sitä, ettei nykyisin saa ajatella parisuhteen vaativan työtä. En tiedä nyt sitten kummalla on enemmän aihetta opettaa muille rakastamisesta, sillä joka tahtoo ponnistella suhteen eteen ja kyllä, tilanteen tullessa koitta löytää myös anteeksianto ja rakentaa uudelleen luottamus, vai sellaisella, joka on jo etukäteen päättänyt listan virheistä, joista se on kerrasta poikki..

Onnellisten tähtien alla se joustaminen ja suhteen eteen tehty työkään ei edes tunnu työltä. Mutta sitten sitä rakkautta ja sitoutumista saa ihan oikeasti kaivaa kun toinen on mennyt tekemään jotain minkä jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Sitten se alkaa se työ, molemmilla. Toki jos ei tunne rakastavansa niin turhaahan siihen sitten on jäädä itseään kiusaamaan.

Niin. Pettämistilanteessa (ja en puhu väkivaltaisista suhteista tai riippuvuuksista) sen työn tekemisen tulee lähteä pettäjästä. Hänen pitää pystyä käymään syvällisesti läpi tekonsa ja ottaa täysi vastuu teostaan ja ennenkaikkea nöyrryttävä ajattelemaan miksi teki niin kuin teki.

Sellainen tapa jossa pettäjä pyrkii vähättelemään asiaa tai sanoo että pettäminen tai salasuhteen aloittaminen olisi petetyn puolison syy ei johda mihinkään. Anteeksianto voi tapahtua vain jos anteeksipyyntö on aito ja teot tukevat sitä.

Tilanne jossa pettäjä on jo kerran jäänyt kiinni salasuhteesta ja lupaa puolisolleen lopettaa sen mutta valehtelee tästä ja jatkaa salasuhdetta kertoo pettäjän sairaasta oikeutuksen tunteesta pettää puolisoaan.

Täysin samaa mieltä! Nuo on vähän vaikeita keskusteluita aina, uskottomuudessa on melkein aina (pl toistuvasti kaikissa suhteissaan uskottomat) kysymys siitä, että jollain lailla pettäjä kokee olevansa yksin. Monesti syy on siinä, että ottaa oman kumppaninsa itsestäänselvyytenä ja halu avautua toiselle omista tunteista on poissa. Tilanne on siis vähän itse tullut pedattua itselle ja sitten etsitään kuuntelijaa muualta.

Mut joskus taustalla on myös joku yksittäinen loukkaus tai kumppanin sulkeutuminen yhteisen suhteen ulkopuolelle, ehkä vähättely, vieraantuminen joka tapauksessa. Se, että uskottomuuden käsittelyssä terapeutti rohkaiseen avoimuuteen vähän niin kuin kaivaa nuokin petetyn kannalta "syyllistävät" seikat esiin. Tärkeää on silti tehdä selväksi, ettei itse pettäminen ollut petetyn syy, mutta yhdessä rakennetussa suhteessa on tällaisia valuvikoja, jotka voidaan korjata vain molempien halusta yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on vaatinut molemmilta paljon työtä parisuhteen ja perheen eteen.

Nykypäivänä jossain piireissä jo pelkkää ilmaisua että parisuhteen vuoksi tulisi työskennellä molempien, pidetään rajoittavana ja tunkkaisena 50-luvun jäänteenä joka pitäisi hävittää juuriaan myöten. Sääli heille mutta onni sinun vanhemmilesi ja varmasti myös lapsenlapsille.

Siis vilpittömät onnittelut heille kellä on sellanen romanssi osunut kohdalle, jossa ei vaikeuksia tule koskaan vastaan ja aina ollaan niin rakastuneita, että se jo yksin pitää tiukasti yhteen hitsattuna, eikä omaisuus ja lapset esim tai pelko olla yksin. Mut sit kun katsoo erotilastoja niin ei se siltäkään näytä et me nykysukupolvi olis nyt sit keskitty se joku onnellisen loppuelämän suhteen resepti.

Sillä välin mun valinta on ainakin tehdä kuten vanhemmat ja koettaa ymmärtää toista ja antaa anteeksi samaan aikaan kun itse teen tietty kaiken sen eteen et voitais hyvin. Kun ei toista voi muuttaa, itseään vaan voi.

Mun on kyllä oman taustankin puolesta vähän vaikea suhtautua näihin muutamaan kirjoitajaan kun vähän niin kuin alentaa sen petetyn aivan tossuksi jos hän haluukin jatkaa yhdessä. Miksi se herättää niin kovan vastareaktion? Yleensä pelko on se ihmisessä joka saa reagoimaan ihan vieraidenkin ihmisten juttuihin niin voimakkaasti. Eihän se nyt sitä tarkoita, et jos joku toinen antaa oman kumppaninsa petoksen mennä sormien läpi niin sit pettämisestä tulee niin sallittua ja arkipäiväistä et kaikki sitä tekee, sunkin kumppanisi. Ja jos se oma päätös lähteä tai jäädä petetyksi tultua kaduttaa myöhemmin niin se on omakohtainen kokemus, ei sitä voi monistaa jonkun toisen kokemukseksi myös. kaikki me ollaan yksilöitä.

Rakastuminen ja rakkaus on kaksi eri asiaa. Jotkut sarjaparisuhtelijat sekoittavat nämä kaksi asiaa mielessään ja luulevat että nämä ovat sama asia.

Sillä reseptillä voi ilman muuta elämänsä elää mutta silloin pitää pystyä se uutta suhdetta aloittaessaan myöntämään itselleen ja kumppanilleen että hakee rakastumisen tunnetta mutta ei syvällistä tunnetason yhteyttä ja turvallista vuorovaikutusta. Kuvottavinta on malli jossa ihminen esittää suhteen alussa toiselle muuta kuin mitä oikeasti on.

Ja ajatella, jotkut eroaa vaikka rakastaa. Kommentti oli vastaus kirjoittajalle, joka harmitteli sitä, ettei nykyisin saa ajatella parisuhteen vaativan työtä. En tiedä nyt sitten kummalla on enemmän aihetta opettaa muille rakastamisesta, sillä joka tahtoo ponnistella suhteen eteen ja kyllä, tilanteen tullessa koitta löytää myös anteeksianto ja rakentaa uudelleen luottamus, vai sellaisella, joka on jo etukäteen päättänyt listan virheistä, joista se on kerrasta poikki..

Onnellisten tähtien alla se joustaminen ja suhteen eteen tehty työkään ei edes tunnu työltä. Mutta sitten sitä rakkautta ja sitoutumista saa ihan oikeasti kaivaa kun toinen on mennyt tekemään jotain minkä jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Sitten se alkaa se työ, molemmilla. Toki jos ei tunne rakastavansa niin turhaahan siihen sitten on jäädä itseään kiusaamaan.

Niin. Pettämistilanteessa (ja en puhu väkivaltaisista suhteista tai riippuvuuksista) sen työn tekemisen tulee lähteä pettäjästä. Hänen pitää pystyä käymään syvällisesti läpi tekonsa ja ottaa täysi vastuu teostaan ja ennenkaikkea nöyrryttävä ajattelemaan miksi teki niin kuin teki.

Sellainen tapa jossa pettäjä pyrkii vähättelemään asiaa tai sanoo että pettäminen tai salasuhteen aloittaminen olisi petetyn puolison syy ei johda mihinkään. Anteeksianto voi tapahtua vain jos anteeksipyyntö on aito ja teot tukevat sitä.

Tilanne jossa pettäjä on jo kerran jäänyt kiinni salasuhteesta ja lupaa puolisolleen lopettaa sen mutta valehtelee tästä ja jatkaa salasuhdetta kertoo pettäjän sairaasta oikeutuksen tunteesta pettää puolisoaan.

Täysin samaa mieltä! Nuo on vähän vaikeita keskusteluita aina, uskottomuudessa on melkein aina (pl toistuvasti kaikissa suhteissaan uskottomat) kysymys siitä, että jollain lailla pettäjä kokee olevansa yksin. Monesti syy on siinä, että ottaa oman kumppaninsa itsestäänselvyytenä ja halu avautua toiselle omista tunteista on poissa. Tilanne on siis vähän itse tullut pedattua itselle ja sitten etsitään kuuntelijaa muualta.

Mut joskus taustalla on myös joku yksittäinen loukkaus tai kumppanin sulkeutuminen yhteisen suhteen ulkopuolelle, ehkä vähättely, vieraantuminen joka tapauksessa. Se, että uskottomuuden käsittelyssä terapeutti rohkaiseen avoimuuteen vähän niin kuin kaivaa nuokin petetyn kannalta "syyllistävät" seikat esiin. Tärkeää on silti tehdä selväksi, ettei itse pettäminen ollut petetyn syy, mutta yhdessä rakennetussa suhteessa on tällaisia valuvikoja, jotka voidaan korjata vain molempien halusta yhdessä.

Tämä! On vaan niin sairasta että jotkut ihan vakavissaan lähtee aina puheissaan enemmän tai vähemmän suoraan siitä että oma pettäminen on toisen syy. Mut ehkä ne on noita sarjapettäjiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen paljon miettinyt samaa kuin ap. Itse jättäisin miehen heti, jos kävisi ilmi että on harrastanut suhteemme aikana seksiä jonkun muun kanssa enemmän kuin kerran TAI kerran niin että se tulee ilmi jotenkin muuten kuin miehen kertomana.

Mutta jos olisi yksi syrjähyppy jonka suht pian tunnustaisi ja selvästi katuisi, niin ei suhteemme siihen loppuisi. En usko että kokisin tarvetta vertailla itseäni muihin naisiin sen seurauksena tai jatkuvasti miettisin että pettääköhän taas. Ennemminkin tuollainen vahvistaisi luottamusta siihen että kyseinen ihminen ei häärää selkäni takana vaan on rehellinen tilanteessa kuin tilanteessa.

Silti erilaisissa keskusteluissa jatkuvasti törmää asenteeseen että pettämistä ei missään tilanteessa kannata antaa anteeksi. Monen muun ongelman esiintyessä kannustetaan keskustelemaan, kuuntelemaan, etsimään kompromisseja, panostamaan parisuhdeaikaan jne. Tilanteet, joissa heti kannattaa monen mielestä erota, ovat vain jos toinen pettää tai on fyysistä väkivaltaa. En puolusta kumpaakaan näistä mutta miksi ne ovat niin paljon lopullisempia ongelmia kuin se että toinen ei arjessa huomioi, puhuu vähättelevästi, ei ole tukena kun tarvitsisi, jättää toisen huolehdittavaksi yhteiset vastuut jne?

Pettämistilanteessa ne puhumiset ja kesksutelut on jo tehty, kuunneltu on , ja panostettu suhteeseen, mutta näistä ei ole ollut mitään hyötyä, koska toinen on kuitenkin pettänyt. Melko lopullista sellainen on. Vrt peliriippuvainen exäni. Kaikki oli hyvin, ja keskusteltu oltiin ja kaikki mahdollinen tehty, mutta niin vain jäi taas pelaamisesta kiinni, jonka johdosta sitten erosin hänestä. 

Pettämistä ei kannata antaa anteeksi, koska ei voi tietää pystyykö siihen oikeasti. Itse, jos pettäisin, niin eroaisin myös. En haluaisi olla suhteessa jossa joutuisin koko ajan pelkäämään että toinen tekee joskus vuosien päästä saman, ja minun on vain se sitten itsekin nieltävä, kun itsekin sain anteeksi, tai"anteeksi" oman mokani. 

Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman.

"Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman"

Tartun nyt tähän, koska tämä ajatuksena tuntui heti todella vieraalle.

42 elinvuoden aikana olen joutunut nielemään pettymyksen katkeraa kalkkia jo monet kerrat. Vanhempani eivät olleet täydellisiä, eikä sisarukseni, joten lapsuudessani lupauksia petettiin monesti. Kypsymättömyyttään myös lapsuudenkaverini saattoivat olla kaveria tänään ja pyllistää huomenna. Työelämässä on tullut pettymyksiä, jollain lailla koen että jopa yhteiskuntasopimus on elinaikanani osin petetty. Teini-ikäisen vanhempana ainakin tiedän mitä se on kun jatkuvasti viilataan linssiin :'D Teini on itsekäs ja egosentrinen, eikä takuulla ajattele kenenkään muun etua kuin omaansa, kuin hetkittäisissä myötätunnon /omatunnon välähdyksissä. Onneksi on niitä, ne ovat merkki kasvusta oikeaan suuntaan.

Jos olisin tavallasi ehdoton, saattaisin olla kovin yksinäinen. Jos läheiseni olisivat yhtä ehdottomia, olisin varmasti yksinäinen. Ainakin yksi elämän mittainen ystävyys olisi katkennut jo nuoruudessa, olisin valtavasti köyhempi ja vain oman kyvyttömyyteni antaa anteeksi ja unohtaa vuoksi. Minulta olisi jäänyt saamatta lapseni. En olisi nykyisessä parisuhteessani. Suhteeni lapsuuden perheeseeni olisi pinnallinen, noh, itseasiassa perheemme olisi hajonnut jo ollessani aivan pieni.

Olisin kyllä oikeassa ja pitäisin kiinni periaatteestani, että kun luottamuksen menettää, niin päässä on vikaa jos sen rakentaa takaisin. Olisinko onnellinen?

Hyvä jos sulla toimii se että jatkuvasti joku läheinen valehtelee, ja petturoi, ja sinä vain annat kerta tosiensa jälkeen anteeksi. Itse en välitä sotkeentua sellaiseen draamaverkostoon, vaan olen mieluummin vähemmillä läheissuhteilla kuin kaveri niidenkin kanssa jotka loukkaavat minua jatkuvasti.

En ole koskaan kokenut tarvetta kuulua joukkoon millä tahansa hinnalla, ja itseni pienentämisellä ja alentamisella ja kynnysmattona olemisella. Huomaan kyllä että moni elää elämänsä niin, mutta itse olen mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. 

Yksinhän  ei tarvitse olla, koska on sellaisiakin ihmisiä jotka ovat oikeasti ystäviä eivätkä petturoi ja loukkaa heitä tämän tästä. 

En voi sille mitään että mielestäni pettureille anteeksiantavilla ihmisillä puuttuu itsesuojeluvaisto. Eikö muka yhtään jää epäilystä selkärankaan että tilanne voisi toistua? Jos ei, niin jotain vikaa silloin on. Ihmisen kuuluu oppia virheistään, ja olla maistamatta samaa vaarallista marjaa enää ikinä uudestaan.

Jatkuvasti? Kuka puhui jatkuvasta pettämisestä? Eikös keskustelussa ole pohdittu sitä miksi 1 syrjähyppy aiheuttaa eron, mutta 10 vuotta riitaisaa jahnausta ja toisen kynnysmattona kohtelua ei?

Näin juuri. ketjussa vain jankataan siitä, onko pettäminen absoluuttinen paha, joka murtaa liiton. Mutta kyllähän pettämistä voi pitää vääränä ja silti olla sitä mieltä, että vuosien systemaattinen kaltoinkohtelu on vielä pahempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on vaatinut molemmilta paljon työtä parisuhteen ja perheen eteen.

Nykypäivänä jossain piireissä jo pelkkää ilmaisua että parisuhteen vuoksi tulisi työskennellä molempien, pidetään rajoittavana ja tunkkaisena 50-luvun jäänteenä joka pitäisi hävittää juuriaan myöten. Sääli heille mutta onni sinun vanhemmilesi ja varmasti myös lapsenlapsille.

Siis vilpittömät onnittelut heille kellä on sellanen romanssi osunut kohdalle, jossa ei vaikeuksia tule koskaan vastaan ja aina ollaan niin rakastuneita, että se jo yksin pitää tiukasti yhteen hitsattuna, eikä omaisuus ja lapset esim tai pelko olla yksin. Mut sit kun katsoo erotilastoja niin ei se siltäkään näytä et me nykysukupolvi olis nyt sit keskitty se joku onnellisen loppuelämän suhteen resepti.

Sillä välin mun valinta on ainakin tehdä kuten vanhemmat ja koettaa ymmärtää toista ja antaa anteeksi samaan aikaan kun itse teen tietty kaiken sen eteen et voitais hyvin. Kun ei toista voi muuttaa, itseään vaan voi.

Mun on kyllä oman taustankin puolesta vähän vaikea suhtautua näihin muutamaan kirjoitajaan kun vähän niin kuin alentaa sen petetyn aivan tossuksi jos hän haluukin jatkaa yhdessä. Miksi se herättää niin kovan vastareaktion? Yleensä pelko on se ihmisessä joka saa reagoimaan ihan vieraidenkin ihmisten juttuihin niin voimakkaasti. Eihän se nyt sitä tarkoita, et jos joku toinen antaa oman kumppaninsa petoksen mennä sormien läpi niin sit pettämisestä tulee niin sallittua ja arkipäiväistä et kaikki sitä tekee, sunkin kumppanisi. Ja jos se oma päätös lähteä tai jäädä petetyksi tultua kaduttaa myöhemmin niin se on omakohtainen kokemus, ei sitä voi monistaa jonkun toisen kokemukseksi myös. kaikki me ollaan yksilöitä.

Rakastuminen ja rakkaus on kaksi eri asiaa. Jotkut sarjaparisuhtelijat sekoittavat nämä kaksi asiaa mielessään ja luulevat että nämä ovat sama asia.

Sillä reseptillä voi ilman muuta elämänsä elää mutta silloin pitää pystyä se uutta suhdetta aloittaessaan myöntämään itselleen ja kumppanilleen että hakee rakastumisen tunnetta mutta ei syvällistä tunnetason yhteyttä ja turvallista vuorovaikutusta. Kuvottavinta on malli jossa ihminen esittää suhteen alussa toiselle muuta kuin mitä oikeasti on.

Ja ajatella, jotkut eroaa vaikka rakastaa. Kommentti oli vastaus kirjoittajalle, joka harmitteli sitä, ettei nykyisin saa ajatella parisuhteen vaativan työtä. En tiedä nyt sitten kummalla on enemmän aihetta opettaa muille rakastamisesta, sillä joka tahtoo ponnistella suhteen eteen ja kyllä, tilanteen tullessa koitta löytää myös anteeksianto ja rakentaa uudelleen luottamus, vai sellaisella, joka on jo etukäteen päättänyt listan virheistä, joista se on kerrasta poikki..

Onnellisten tähtien alla se joustaminen ja suhteen eteen tehty työkään ei edes tunnu työltä. Mutta sitten sitä rakkautta ja sitoutumista saa ihan oikeasti kaivaa kun toinen on mennyt tekemään jotain minkä jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Sitten se alkaa se työ, molemmilla. Toki jos ei tunne rakastavansa niin turhaahan siihen sitten on jäädä itseään kiusaamaan.

Ja juuri sen takia yhden kerran pettämisen jälkeen saattaa voida korjata suhteen, mutta pitkäaikaisen henkisen väkivallan vuoksi ehkä ei, koska se joka kohtelee puolisoaan niin huonosti tuskin pystyyy muuttumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä oma maailma ja perusturvallisuus rikkoutuu palasiksi ja menee aikaa ennen kuin saa kaiken korjattua. Moni ei edes yritä korjata vaan tekee ratkaisut ehkä liian nopeasti, eikä enää voi perääntyä päätöksistään, jottei menettäisi loppujakin itsetunnon sirpaleita.

Lisäksi sosiaalinen paine ajaa eroon. Jos on pettämisen paljastuttua ensimmäisessä shokkitilassa ehtinyt kertoa ystäville, vanhemmille, sisaruksille ja appivanhemmille, on todella vaikea astua askel taakse päin. Tämä palsta nyt on omanlaisensa, mutta jos täällä myöntää, että on jäänyt parisuhteeseen, jossa toinen on pettänyt, saa runsaasti alapeukkuja ja se heijastaa yleistä suhtautumista, vaikkei kukaan vauvapalstan alapeukutusten perusteella tee omia ratkaisujaan. 

Pettäminen on kuin petos. Sinulle luvattiin yhtä ja lopulta sait jotain muuta. Ei moni menisi enää samaan kauppaan ostamaan jotain, jos häntä olisi joutunut petoksen kohteeksi siellä. Etkä varmaan lainaisi rahaa uudestaan jollekin, jos hän olisi petkuttanut ne edellisetkin rahat sinulta.

Tietenkin sosiaalinen paine ajaa eroon, koska muilta ei löydy siihen ymmärrystä miksi altistaisi itsensä toistamiseen samalle, kun kerran siihen pettämiseen pystyy, niin miksei pystyisi toiste tai kolmannen kerran.

Ainoa syy miksi, joku jatkaa petoksen uhriksi joutumisen jälkeen jonkun kanssa olemista tai ostamista on, koska sitä asiaa vieläkin halutaan niin paljon. He joille se asia on menettänyt merkityksensä eroavat tai antavat olla.

Sinä saat jäädä petettynä parisuhteeseen ja muilla saa olla siitä mielipide. Monella se mielipide on, että et arvosta itseäsi ja hyväksyt sen, että sinua huijataan, petetään, eikä arvosteta. Koska jos arvostaisit itseäsi, et antaisi sinua kohdella noin ilman seuraumuksia. Se kun ei ole seuraamus, että menet johonkin parisuhdeterapiaan.

Ero on kosto. Jollain vähättelyllä on muut kostot. Pihdataan sängyssä. Juodaan kännit. Ollaan viikonloppu poissa kotoa jne.

tässä kohtaa mun täytyy esittää eriävä mielipiteeni. Olen itse perheestä, joka oli hajota toisen vanhemman uskottomuuden vuoksi. No, ajat oli toisenlaisia ja ison lapsikatraan kanssa ei noin vaan lähdetty eri katon alle. On täytynyt olla vanhemmalle nöyryyttävää ja raastavaa odottaa toisen päätöstä jäädä vai lähteä. Vanhemmat päätti pitää perheen kasassa ja saivat kriisiin apua terapiasta. Meitä lapsia ei koskaan kuormitettu aikuisten suhdeongelmilla!! Ilmapiiri kotona oli välillä vaitonainen, näin vanhempani itkevän ja tiesin että heillä on avioliitossa ongelmia mm uskottomuuden vuoksi. Minkäänlaista kostoa en kyllä nähnyt, enkä ymmärrä mitä hyötyä sellaisesta olisi ollut? Uuden alun sen sijaan näin n vuosi kriisistä: perheen yhteinen matka, joka oli meille harvinaista herkkua ja uusi koti (samalla paikkakunnalla).

40 vuotta myöhemmin vanhemmat elää onnellista vanhuutta yhdessä. Ovat pysyneet yhdessä, harrastaneet ja hoitaneet lapsenlapsia koko tämän ajan. Sairastaneet pari vakavaa sairautta toisensa tukenaan. Olisiko asiat paremmin jos petetty olisi antanut toiselle vanhemmalleni oikein mehevän koston ja /tai lähtenyt ovet paukkuen? Ja kellä?

Ainoa keino jolla voisin suhdetta jatkaa pettäjän kanssa olisi se että minä saisin luvan myös käydä vieraissa yhtä monta kertaa kuin toinenkin kävi, mutta hän ei tietenkään kävisi enää. Sen jälkeen voisi aloittaa puhtaalta pöydältä kun kumppani todellisuudessa tietäisi miten kivaa on olla kotona lasten kanssa kun toinen on naapurikaupungissa kaveriviikonloppua viettämässä, ja miettiä yöt läpeensä että onkohan se löytänyt jonkun pettämistyypin sieltä, ja nyt just peitto siellä viuhuu, ja minä hoidan yksin lapsia täällä.

Sen verran pitää itse kestää mitä on toisille valmis antamaan.

Tuo nyt tuskin parantaisi teidän suhdetta millään tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen paljon miettinyt samaa kuin ap. Itse jättäisin miehen heti, jos kävisi ilmi että on harrastanut suhteemme aikana seksiä jonkun muun kanssa enemmän kuin kerran TAI kerran niin että se tulee ilmi jotenkin muuten kuin miehen kertomana.

Mutta jos olisi yksi syrjähyppy jonka suht pian tunnustaisi ja selvästi katuisi, niin ei suhteemme siihen loppuisi. En usko että kokisin tarvetta vertailla itseäni muihin naisiin sen seurauksena tai jatkuvasti miettisin että pettääköhän taas. Ennemminkin tuollainen vahvistaisi luottamusta siihen että kyseinen ihminen ei häärää selkäni takana vaan on rehellinen tilanteessa kuin tilanteessa.

Silti erilaisissa keskusteluissa jatkuvasti törmää asenteeseen että pettämistä ei missään tilanteessa kannata antaa anteeksi. Monen muun ongelman esiintyessä kannustetaan keskustelemaan, kuuntelemaan, etsimään kompromisseja, panostamaan parisuhdeaikaan jne. Tilanteet, joissa heti kannattaa monen mielestä erota, ovat vain jos toinen pettää tai on fyysistä väkivaltaa. En puolusta kumpaakaan näistä mutta miksi ne ovat niin paljon lopullisempia ongelmia kuin se että toinen ei arjessa huomioi, puhuu vähättelevästi, ei ole tukena kun tarvitsisi, jättää toisen huolehdittavaksi yhteiset vastuut jne?

Pettämistilanteessa ne puhumiset ja kesksutelut on jo tehty, kuunneltu on , ja panostettu suhteeseen, mutta näistä ei ole ollut mitään hyötyä, koska toinen on kuitenkin pettänyt. Melko lopullista sellainen on. Vrt peliriippuvainen exäni. Kaikki oli hyvin, ja keskusteltu oltiin ja kaikki mahdollinen tehty, mutta niin vain jäi taas pelaamisesta kiinni, jonka johdosta sitten erosin hänestä. 

Pettämistä ei kannata antaa anteeksi, koska ei voi tietää pystyykö siihen oikeasti. Itse, jos pettäisin, niin eroaisin myös. En haluaisi olla suhteessa jossa joutuisin koko ajan pelkäämään että toinen tekee joskus vuosien päästä saman, ja minun on vain se sitten itsekin nieltävä, kun itsekin sain anteeksi, tai"anteeksi" oman mokani. 

Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman.

"Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman"

Tartun nyt tähän, koska tämä ajatuksena tuntui heti todella vieraalle.

42 elinvuoden aikana olen joutunut nielemään pettymyksen katkeraa kalkkia jo monet kerrat. Vanhempani eivät olleet täydellisiä, eikä sisarukseni, joten lapsuudessani lupauksia petettiin monesti. Kypsymättömyyttään myös lapsuudenkaverini saattoivat olla kaveria tänään ja pyllistää huomenna. Työelämässä on tullut pettymyksiä, jollain lailla koen että jopa yhteiskuntasopimus on elinaikanani osin petetty. Teini-ikäisen vanhempana ainakin tiedän mitä se on kun jatkuvasti viilataan linssiin :'D Teini on itsekäs ja egosentrinen, eikä takuulla ajattele kenenkään muun etua kuin omaansa, kuin hetkittäisissä myötätunnon /omatunnon välähdyksissä. Onneksi on niitä, ne ovat merkki kasvusta oikeaan suuntaan.

Jos olisin tavallasi ehdoton, saattaisin olla kovin yksinäinen. Jos läheiseni olisivat yhtä ehdottomia, olisin varmasti yksinäinen. Ainakin yksi elämän mittainen ystävyys olisi katkennut jo nuoruudessa, olisin valtavasti köyhempi ja vain oman kyvyttömyyteni antaa anteeksi ja unohtaa vuoksi. Minulta olisi jäänyt saamatta lapseni. En olisi nykyisessä parisuhteessani. Suhteeni lapsuuden perheeseeni olisi pinnallinen, noh, itseasiassa perheemme olisi hajonnut jo ollessani aivan pieni.

Olisin kyllä oikeassa ja pitäisin kiinni periaatteestani, että kun luottamuksen menettää, niin päässä on vikaa jos sen rakentaa takaisin. Olisinko onnellinen?

Hyvä jos sulla toimii se että jatkuvasti joku läheinen valehtelee, ja petturoi, ja sinä vain annat kerta tosiensa jälkeen anteeksi. Itse en välitä sotkeentua sellaiseen draamaverkostoon, vaan olen mieluummin vähemmillä läheissuhteilla kuin kaveri niidenkin kanssa jotka loukkaavat minua jatkuvasti.

En ole koskaan kokenut tarvetta kuulua joukkoon millä tahansa hinnalla, ja itseni pienentämisellä ja alentamisella ja kynnysmattona olemisella. Huomaan kyllä että moni elää elämänsä niin, mutta itse olen mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. 

Yksinhän  ei tarvitse olla, koska on sellaisiakin ihmisiä jotka ovat oikeasti ystäviä eivätkä petturoi ja loukkaa heitä tämän tästä. 

En voi sille mitään että mielestäni pettureille anteeksiantavilla ihmisillä puuttuu itsesuojeluvaisto. Eikö muka yhtään jää epäilystä selkärankaan että tilanne voisi toistua? Jos ei, niin jotain vikaa silloin on. Ihmisen kuuluu oppia virheistään, ja olla maistamatta samaa vaarallista marjaa enää ikinä uudestaan.

Jatkuvasti? Kuka puhui jatkuvasta pettämisestä? Eikös keskustelussa ole pohdittu sitä miksi 1 syrjähyppy aiheuttaa eron, mutta 10 vuotta riitaisaa jahnausta ja toisen kynnysmattona kohtelua ei?

Näin juuri. ketjussa vain jankataan siitä, onko pettäminen absoluuttinen paha, joka murtaa liiton. Mutta kyllähän pettämistä voi pitää vääränä ja silti olla sitä mieltä, että vuosien systemaattinen kaltoinkohtelu on vielä pahempaa.

Kyllä. Silloin kun tuosta systemaattisesta kaltoinkohtelusta on sanottu kumppanille ja se on selvää. Se että on hiljaa tunteistaan ja tarpeistaan eikä kerro niistä puolisolleen ja sitten pettää on törkeää käytöstä.

Ei pettämisessä ole pahinta itse teko, vaan keskinäisen luottamuksen totaalinen menettäminen. Tuntuu, että puoliso ei olekaan se keneksi häntä luuli, kuin kaikki yhdessä koetut asiat olisivatkin olleet harhaa puolison todellisen luonteen tullessa esiin.

Oma puolisoni petti, muutimme erilleen, mutta palasimme yhteen puolen vuoden kuluttua. Suhde pettämiskumppaniin loppui sillä hetkellä kun asia tuli ilmi. En koskaan kokenut huonommuutta tai kateutta tuota toista henkilöä kohtaan, puolisoni oli ja on itse vastuussa valinnoistaan eikä siinä kannata kolmansia osapuolia syytellä. Mutta sillä tavalla asia vaikuttaa vielä yli kymmenen vuoden jälkeenkin, että en kestä edes niitä valkoisia valheita; kaikkea ei tarvitse parisuhteessa kertoa tai jakaa, mutta se mikä jaetaan täytyy olla totta eikä mitään eläinsatuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen paljon miettinyt samaa kuin ap. Itse jättäisin miehen heti, jos kävisi ilmi että on harrastanut suhteemme aikana seksiä jonkun muun kanssa enemmän kuin kerran TAI kerran niin että se tulee ilmi jotenkin muuten kuin miehen kertomana.

Mutta jos olisi yksi syrjähyppy jonka suht pian tunnustaisi ja selvästi katuisi, niin ei suhteemme siihen loppuisi. En usko että kokisin tarvetta vertailla itseäni muihin naisiin sen seurauksena tai jatkuvasti miettisin että pettääköhän taas. Ennemminkin tuollainen vahvistaisi luottamusta siihen että kyseinen ihminen ei häärää selkäni takana vaan on rehellinen tilanteessa kuin tilanteessa.

Silti erilaisissa keskusteluissa jatkuvasti törmää asenteeseen että pettämistä ei missään tilanteessa kannata antaa anteeksi. Monen muun ongelman esiintyessä kannustetaan keskustelemaan, kuuntelemaan, etsimään kompromisseja, panostamaan parisuhdeaikaan jne. Tilanteet, joissa heti kannattaa monen mielestä erota, ovat vain jos toinen pettää tai on fyysistä väkivaltaa. En puolusta kumpaakaan näistä mutta miksi ne ovat niin paljon lopullisempia ongelmia kuin se että toinen ei arjessa huomioi, puhuu vähättelevästi, ei ole tukena kun tarvitsisi, jättää toisen huolehdittavaksi yhteiset vastuut jne?

Pettämistilanteessa ne puhumiset ja kesksutelut on jo tehty, kuunneltu on , ja panostettu suhteeseen, mutta näistä ei ole ollut mitään hyötyä, koska toinen on kuitenkin pettänyt. Melko lopullista sellainen on. Vrt peliriippuvainen exäni. Kaikki oli hyvin, ja keskusteltu oltiin ja kaikki mahdollinen tehty, mutta niin vain jäi taas pelaamisesta kiinni, jonka johdosta sitten erosin hänestä. 

Pettämistä ei kannata antaa anteeksi, koska ei voi tietää pystyykö siihen oikeasti. Itse, jos pettäisin, niin eroaisin myös. En haluaisi olla suhteessa jossa joutuisin koko ajan pelkäämään että toinen tekee joskus vuosien päästä saman, ja minun on vain se sitten itsekin nieltävä, kun itsekin sain anteeksi, tai"anteeksi" oman mokani. 

Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman.

"Kun luotto on mennyt, se on mennyt. Sitä ei saa enää kokonaan takaisin, ja jos saa, niin ihmisessä on mielestäni jotain vikaa. Trauman pitääkin pysyä mielessä jotta osaa välttää jatkossa saman"

Tartun nyt tähän, koska tämä ajatuksena tuntui heti todella vieraalle.

42 elinvuoden aikana olen joutunut nielemään pettymyksen katkeraa kalkkia jo monet kerrat. Vanhempani eivät olleet täydellisiä, eikä sisarukseni, joten lapsuudessani lupauksia petettiin monesti. Kypsymättömyyttään myös lapsuudenkaverini saattoivat olla kaveria tänään ja pyllistää huomenna. Työelämässä on tullut pettymyksiä, jollain lailla koen että jopa yhteiskuntasopimus on elinaikanani osin petetty. Teini-ikäisen vanhempana ainakin tiedän mitä se on kun jatkuvasti viilataan linssiin :'D Teini on itsekäs ja egosentrinen, eikä takuulla ajattele kenenkään muun etua kuin omaansa, kuin hetkittäisissä myötätunnon /omatunnon välähdyksissä. Onneksi on niitä, ne ovat merkki kasvusta oikeaan suuntaan.

Jos olisin tavallasi ehdoton, saattaisin olla kovin yksinäinen. Jos läheiseni olisivat yhtä ehdottomia, olisin varmasti yksinäinen. Ainakin yksi elämän mittainen ystävyys olisi katkennut jo nuoruudessa, olisin valtavasti köyhempi ja vain oman kyvyttömyyteni antaa anteeksi ja unohtaa vuoksi. Minulta olisi jäänyt saamatta lapseni. En olisi nykyisessä parisuhteessani. Suhteeni lapsuuden perheeseeni olisi pinnallinen, noh, itseasiassa perheemme olisi hajonnut jo ollessani aivan pieni.

Olisin kyllä oikeassa ja pitäisin kiinni periaatteestani, että kun luottamuksen menettää, niin päässä on vikaa jos sen rakentaa takaisin. Olisinko onnellinen?

Minusta kuulostaa siltä, että olet alistunut siihen, että ihmiset tuottaa pettymyksiä ja elämässä on kaikkea ankeaa. En tiedä oletko onnellinen, mutta minun korviin kuulostaa aika ankealta.

Aivan vilpittömästi tunnen myötätuntoa sinua kohtaan jos näet asian noin. Kerroin siitä kuinka toinen voi toiselle tuottaa pettymyksen, loukata tai tuottaa pahaa mieltä monin tavoin. Niin luultavasti jokaiselle käykin, loukkaa ja tulee loukatuksi. En nähnyt aiheelliseksi listata ihan vain tasapainon vuoksi kirjoitukseen ilonaiheita ja läheisistä kokemaani onnea. Halusin tuoda esiin, että ilman anteeksi antoa ja kykyä nöyrtyä löytämään ymmärrys toisen ajattelematonta tekoa kohtaan, olisi aika monta kaunista asiaakin jäänyt väliin. Ehkä tilalla olisi jotain muuta kaunista, en tiedä. Mutta mielellään pidän tätä iän (ja toisilta opitun) mukanaan tuomaa ominaisuutta vahvuutenani. Olin nuorena melkein yhtä ehdoton kuin sinä, en ehkä kuitenkaan mitenkään poikkeuksellisen, kun en kokenut esim tarvetta tutkituttaa päätäni.

Luulen, että näillä keskustelupalstoilla on paljon yksinäisiä ihmisiä.

En tiedä huomasitko itse tai teitkö sen tarkoituksella, mutta viestisi oli nyt piiloagressiivinen. Tarkoitan tällä viittaustasi siihen, että ehdottomien ihmisten olisi syytä tutkituttaa päänsä. Tuo oli tarpeetonta ilkeyttä.

On minullekin ihmiset tuottaneet pettymyksiä, mutta itse olen kokenut onnellisuuttani lisäävänä asiana, että olen pystynyt rajaamaan heidät pois elämästäni. Toki pettymyksen vakavuudesta on riippunut, olenko näin tehnyt. Jotkut asiat ovat toki anteeksiannettavissa (pettäminen ei todennäköisesti olisi minulle sellainen).

Introverttina en koe yksinäisyyttä kovin helposti. Minulle ideaalinen tilanne on, että elämässäni on muutamia läheisiä luotettavia ihmisiä.

Se iskee syvimmän haavan,minkä ihminen voi saada.Arvo puolisona nollautuu,sillä mitään rakkautta ja kunnioitusta ei ole olemassa, jos pettää. Se on Raamatussa ainoa syy miksi saa erota. Sillä minkä Jumala on yhdistänyt,ei saa ihminen erottaa. .Pettäminen on sellainen viilto,jossa tämä side tuhoutuu. Puoliso on silloin pelkkä pyöreä nolla , josta ei tarvitse välittää, tunteistaan tai mistään.

Voi käydä,että puoliso antaa anteeksi . Petturin,mikäli rakastaakin kuitenkin puolisoaan, kannattaa kuitenkin odottaa jokin aika,voi olla että saa kuitenkin anteeksi vielä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi sitä seksiä pihdataan pitkissä parisuhteissa jos oma kumppani on se kaikista haluttavin 20 vuoden jälkeenkin, jos rakastetaan ja halutaa elää yhdessä? Silloinkin kun suhde on edelleen hyvä. Miksi seksimäärät vähenee ihan tutkitusti varsinkin naisilla? Sitten ollaan ihmeissään kun puoliso alkaa haluta muita koska perustarpeet ja halut kotonaei kohtaa. Valitetaan väsymystä ja millon mitäkin.

Sitten tulee eroja uus kumppani. Väsymys on poissa, seksiä halutaan paljon ja harrastetaankin kunnes tulee taas arki vastaan. Miksi ei panosteta olemassaoleviin suhteisiin?

On ristiriitaista että ketään muuta ei saisi haluta vaikka kotona saa vastaukseksi useimmiten ei. Silti, en sano että pettäminen on oikein. Ei ole!

Pihtaaminen sanana kuulostaa siltä että nainen voisi kyllä haluta seksiä kuin napista painaen mutta valitsee saituuttaan/ilkeyttään olla haluamatta. Ei mene ihan näin.

Miksi suhteet ajautuvat siihen jamaan että toinen ei halua? Varmaan monesta syystä. Veikkaisin että usein siellä takana on joku koettu loukkaus jota ei ole saatu käsiteltyä.

Joskus olen miettinyt miten sellaiset ihmiset jotka pettävät useissa suhteissa tai avioliitossa pystyvät katsomaan itseään peiliin ja sanomaan itselleen että pettäminen ja salasuhteilu on oikein ja hyväksyttävää.

Kunnioittavatko ja arvostavatko he yhtäkään kumppaneistaan vai onko kumppani vain väline oman itsetunnon kohottamiseen?