Miksi toiset masentuu ja toiset ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä saa varmaan kymmeniä alapeukkuja, mutta sanotaan se nyt suoraan: masennusta ei ole olemassakaan. Sen sijaan on olemassa seuraavia:

1) On olemassa eri tavoin traumatisoituneita ihmisiä, joita pitää tietenkin tukea. Näitä ovat rikosten jne. uhreiksi joutuneet.

2) Sitten on olemassa myös hyvin herkkiä ihmisiä, joilta puuttuu riittävä itsetunto vaikeiden asioiden käsittelyyn; he ovat 95 % näistä "masentuneista". Heitä tulee, koska yhteiskuntamme on kylmä ja monet vanhemmat ja koulu eivät tue lapsia tarpeeksi. Nämä "masentuneet" ovat lähinnä nuoria naisia.

3) Kolmas ryhmä pitää sisällään hyvin pienen osan ihmisiä, joilla on aivokemiallisia poikkeavuuksia, jotka korjaamalla mieliala saadaan normaaliksi.

Kyllä depressio on sairaus ihan ICD10-tautiluokituksen mukaan. Kukaan ei voi alkaa itse päättää mikä luetaan sairaudeksi ja mikä ei, ja sairauden diagnosointi kuuluu lain mukaan vain ja ainoastaan lääkärille. Kotipsykologit voi siis pitää ihan suunsa kiinni ja jättää arvioinnin ammattilaiselle.

Tuo arviointikin perustuu paljon siihen, mitä potilas itse kertoo. On kaikkia lomakkeita, joiden täyttämisen perusteella arvioidaan, onko sinulla keskivaikea masennus jne.

Itse olen suorittajaluonne ja yritän aina kertoa asiat positiivisemmin ja ongelmia vähätellen. Se on jotenkin luonteessani. Välillä, kun olen umpirehellinen itselleni, niin saan tuollaisen lomakkeen perusteella itselleni keskivaikean masennuksen. Ja olenkin välillä ollut todella maissa, pahasti unihäiriöinen, itsetuhoisia ajatuksia ja flegmaattisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on aika erilaisia elämänkokemuksia, toki osa selviytyy niistä toisia paremmin, mutta toisilla negatiivisia juttuja kasautuu ja jossain vaiheessa sitä ei vaan enää jaksa.

Tässäkin mielenkiintoista, että osa "romahtaa" pienimmästäkin ja osa ei taivu vaikka miten paljon tulisi paskaa niskaan. Sanoisin, että enemmän tämä on ihmisestä itsestä kuin tapahtumista kiinni. Osa on luonnostaan selviytyjiä ja osa ei pärjää autettunakaan edes pienen kynnyksen yli. Ja kaikkea siltä väliltä. 

Mistä tiedät, että osa romahtaa pienimmistä? .

Jos on vähänkään enemmän tavannut ihmisiä tai lukenut asioita, ei tuota ole edes vaikea tietää. Näkeehän sen omilla silmillään. Riippumatta siitä, mitä toisten taustoista tietää ja mitä ei. 

t. eri

Jätit loput kommentistani pois, mutta ei, et sinä näe. Sinä voit nähdä sen, että ihmisellä on näennäisesti kaikki kunnossa, mutta sinä et voi esimerkiksi nähdä sitä, että kuinka paljon mieleen vaikuttavia tekijöitä on jo ennestään taustalla tai kuinka pohjalta se ihminen on jo aiemmin noussut. Sana selviytyjä on mielestäni lähtökohtaisesti huono, mutta tiedän esimerkiksi itsestäni, että nimenomaan vahva, utelias ja määrätietoinen luonne on auttanut minua jaksamaan älyttömän paljon. Kuulun siis varmaan lähtökohtani huomioon ottaen ns. "selviytyjiin". Silti olen taipuvainen masennukseen aika ajoin. Ei sitä piirrettä voi näemmä hävittää itsestä eikä sillä ole tekemistä heikkouden tai vahvuuden kanssa.

Et näköjään hiffannut pointtiani. Taustoilla ei ole mitään merkitystä, kun huomaa, että yksi romahtaa siitä, että saa kokeesta nelosen ja toinen ei hetkahda juuri lainkaan, vaikka kokisi miten julmia asioita. Selviytyjä sanan kuvastaa juurikin sitä, miten hyvin ihminen kestää vastoinkäymisiä. Vaikka kokemusmaailma olisi prikulleen sama, osa kestää pettymyksiä ja vaikeuksia huonommin kuin toiset. Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että edes se vahvin selviytyjä olisi automaattisesti suojassa masennukselta. Ihan niin yksinkertaisia ei asiat sairauksien kanssa ole. 

Näen mitä haet takaa, mutta mielestäni katsot asioita liian kapeakatseisesti. Voit etsiä lisätietoja netistä esimerkiksi vanhempien alkoholismista, hyväksikäytöstä, väkivallasta jne ja niiden vaikutuksista lapsiin. Moni alkaa esimerkiksi suorittaa elämää ja pyrkii täydellisyyteen. Hakee hyväksyntää väärällä tavalla jne. Siihen voi liittyä esimerkiksi sitä, syntyy vaativa persoonallisuus. Itse olisin takuulla "romahtanut" ja soimannut itseäni näännyksiin, jos olisin nelosia koulussa saanut. Ulkopuolisille se voi näyttäytyä heikkoutena, mutta totuus on toinen. He eivät näe mikä sen aiheuttaa. Ja kenelläkään ei ole toisen kanssa prikulleen samaa kokemusmaailmaa. Se ei ole mahdollista. Voi olla, että he ovat kokeneet samoja asioita lapsuudessa, mutta lapsuus on muutakin kuin ne konkreettiset tapahtumat. Jo pelkkä lasten ikä ja temperamentti vaikuttavat ja ovat toisistaan poikkeavia. Toinen lapsi voi "ottaa mukaansa" kotoaan pelon ja läheisriippuvaisuuden, kun toisesta saman perheen lapsesta voi tulla perfektionisti, joka ei osaa huolehtia itsestään jne.

Ei minun tarvitse hakea noista tietoa. Tiedän kyllä, mitä on alkoholismi jne. Vähän liiankin hyvin. Mutta se ei liity minun pointtiini mitenkään. Tarkoitukseni oli kertoa, että osaan ihmisistä asiat vaikuttavat enemmän kuin toisiin. Ihan samoin kuin osa on herkempiä sairastumaan flunssaan kuin toiset, koska vastustuskyky on ihmisillä erilainen. Samoin osa masentuu huomattavasti herkemmin ja pienemmistä asioista kuin toinen, koska ihmisillä on luontaisesti erilainen taipumus masennukseen. Konkreettisimmillaan: toinen joutuu sairaalahoitoon jos ei pärjää koulussa riittävän hyvin ja toinen kohauttaa olkiaan samassa tilanteessa. Tämä ihan riippumatta siitä, mikä on heidän taustansa. Se, että on rikkinäisestä kodista, ei automaattisesti tee alttiimmaksi masennukselle. Osalla jopa päinvastoin, kun kovat kokemuksen "karaisevat". 

Se ero on lapsuuden olosuhteet.

Vierailija kirjoitti:

Masennusta on monenlaista, mutta siitä ylös nouseminen( ei hengellisessä mielessä) vaatii sitä omaa tahtoa, kukaan läheinen ei voi masentunutta parantaa vain masentunut vetää heidätkin sinne pohjamutiin. Suurin virhe mitä masennuksen osalta tehdään on se että lyödään ihminen puolen vuoden saikulle jolloin hän pyörittelee sitä epäonnistumisen kehää 24/7. Moni jää kotisohvalle popsimaan nappeja ja odottamaan ihmettä, jota ei tule. Rutiinit ja työ(ellei se ole juuri aiheuttanut masennusta, harvemmalla on) pitävät elämässään kiinni vaikka kuinka tuntuvat vastenmieliseltä suorittamiselta. Mitään rääkkiliikuntaa ei kannata harrastaa, mutta säännöllistä kevyempää liikuntaa kylläkin(kävely, jooga, venyttely tms).  Ja avuksi tietty vielä hyvä ratkaisukeskeinen terapeutti, jonka kanssa mennään askel askeleelta kohti uutta tulevaisuutta, edellyttää toki toimintaa siltä masentuneeltakin.

Ratkaisukeskeinen terapeutti ei sovi kaikille. Tutkitusti tosin merkittävämpää on terapeutin ja asiakkaan välinen yhteensopivuus, henkilökemia, kuin suuntaus. Ratkaisukeskeisyys sopii kenties lieviin ongelmiin.

Minut puolen vuoden saikku pelasti, teki todella hyvää ja parannuin hitaasti. Toki jossain vaiheessa oli hyvä palata hitaasti normaaliin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut jutut on niin traumaattisia kokea, että koko ihminen muuttuu. Jos katsot vaikkapa ihmisiä, jotka ovat kohdanneet sodan Ukrainassa ennen ja jälkeen. He näyttävät aivan eri ihmisiltä. Myös itse olen kohdannut niin paljon vastoinkäymisiä, että mun naama roikkuu ihan eri näköisenä. Suupielet alaspäin ja koko naama on eri näköinen, koska olen kohdannut traumaattisia asioita. Jotkut näistä asioista on niin vaikeita, että ihmisen on vaikea löytää asioita, mihin voisi luottaa. Koko elämä tuntuu kuin tervassa kävelisit, jos nää kokemukset pääsee murtamaan psyykkeen, itsekunnioituksen. Sitten niihin tarvitsee viinaa. Se ei ole hyvä asia se.

Tuo ei liity masennukseen. Traumat ovat ihan eri tason asioita kuin masennus. Traumasta toki voi seurata masennusta, mutta traumatisoituminen on eri asia kuin masentuminen. Tuo mitä kuvaan ulospäin näkyvänä on traumatisoitumista. 

Kiitos kommentista. Näin varmaan on. En ole psykiatrian ammattilainen. Olen kokenut isoja menetyksiä, ja niin isoja, että olen ollut surullinen sillä tasolla, että se on lähes musertavaa. Se on kuitenkin koko ajan tuntunut surulta ja sen tunnistaminen, ja omistaminen on sen kantamista. Sen lisäksi traumatisoitunut. Monella tapaa varmaan. Aina tässä kuitenkin tosiaan sätkitään eteenpäin kuin särki veneen pohjalla. Alamittainen ja väärän värinen, pahanmakuinen. Takaisin järveen vaan...

No ei meistä kukaan toki ammattilainen ole :D Suru on luonnollinen osa elämää ja joskus se tosiaan tuntuu ihan musertavaltakin. Suru on kuitenkin eri asia kuin masennus. Masennus on mielen sairaus, suru on tunne. Suru voi johtaa masennukseen, mutta ei automaattisesti niin tee. Eikä masennukseen aina liity surua. Surun sijaan masennukselle on tyypillisempää lamaantuminen ja toivottomuus sekä voimattomuuden tunne. Pahimmillaan tilanne on se, ettei jaksa edes sängystä nousta. Saman voi aiheuttaa myös oikein voimakas suru. Suru kuitenkin useimmiten lievittyy itsekseen ajan kanssa, mutta masennus vaatii usein hoitoa parantuakseen. 

Näin se varmasti on. Kirjoitanpa tähän vielä kokemuksia, jos siitä olisi jollekin apua. Avioeroni jälkeen suru kesti ainakin kaksi vuotta. Siis aivan musertavaa tuskaa kaksi vuotta. Se tuntui masennukselta, ja selvisin siitä nipin napin hengissä. Sen jälkeen se tasaantui. Mutta ihmisen kokemat surut täyttävät jonkin kiintiön, ja jokin astia täyttyy jossain vaiheessa. Suru voi myös tuntua voimaannuttavalta, kun se on ohitse. Jos olet kaksi vuotta itkenyt ja uponnut, ja tunnet tasaisen maan jalkojesi alla, se saattaa olla voimaannuttava kokemus. Eli jos olet toista vuotta taistellut, ja koko maailma tuntuu mustalta, anna vielä yksi vuosi aikaa.

Elämä ei välttämättä tunnu merkitykselliseltä surunkaan jälkeen, mutta se on elämän sisäänrakennettu ominaisuus. Siitä ei voi valittaa, koska elämällä ei ole mitään merkitystä. Mutta se voi olla elämää.

Tämä on mielestäni tärkeä huomio. Elämä on elämää silloinkin, kun on suru tai joku muserrus päällä. Usein hoetaan, että kaikki hyvin kunhan on terve. Mutta elämää voi olla myös sairastumisen jälkeen. Jos oppisi suhtautumaan elämään siten, että kaikki on otettava vastaan ja kaikki kuuluu elämään, ei ne vastoinkäymiset ehkä olisi niin musertavia. Pahin pettymys elämässä on se, että se on erilaista kuin oletti. Meillä on onnellisuusharha, ja sit ahdistaa, kun ei saavuteta sitä onnellisuuden harhaa. Ei liity siis masennukseen tämä. Masennuksen aikanakin yritin tietoisesti tajuta, että on osa elämää tämäkin.

Perimä saattaa vaikuttaa. Traumaattisten kokemusten käsittelytavat myös.

Joillain ihmisillä on suuret odotukset, millaista elämän "kuuluu olla" ja mihin itse pystyy. Kun se ei toteudu, romahdus voi olla raju ja masentava. Jotkut toiset taas lähtevät siitä, että elämä on rankkaa ja ovat iloisia, jos onkin ihan tavallista ja tylsää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä saa varmaan kymmeniä alapeukkuja, mutta sanotaan se nyt suoraan: masennusta ei ole olemassakaan. Sen sijaan on olemassa seuraavia:

1) On olemassa eri tavoin traumatisoituneita ihmisiä, joita pitää tietenkin tukea. Näitä ovat rikosten jne. uhreiksi joutuneet.

2) Sitten on olemassa myös hyvin herkkiä ihmisiä, joilta puuttuu riittävä itsetunto vaikeiden asioiden käsittelyyn; he ovat 95 % näistä "masentuneista". Heitä tulee, koska yhteiskuntamme on kylmä ja monet vanhemmat ja koulu eivät tue lapsia tarpeeksi. Nämä "masentuneet" ovat lähinnä nuoria naisia.

3) Kolmas ryhmä pitää sisällään hyvin pienen osan ihmisiä, joilla on aivokemiallisia poikkeavuuksia, jotka korjaamalla mieliala saadaan normaaliksi.

Kyllä depressio on sairaus ihan ICD10-tautiluokituksen mukaan. Kukaan ei voi alkaa itse päättää mikä luetaan sairaudeksi ja mikä ei, ja sairauden diagnosointi kuuluu lain mukaan vain ja ainoastaan lääkärille. Kotipsykologit voi siis pitää ihan suunsa kiinni ja jättää arvioinnin ammattilaiselle.

Tuo arviointikin perustuu paljon siihen, mitä potilas itse kertoo. On kaikkia lomakkeita, joiden täyttämisen perusteella arvioidaan, onko sinulla keskivaikea masennus jne.

Itse olen suorittajaluonne ja yritän aina kertoa asiat positiivisemmin ja ongelmia vähätellen. Se on jotenkin luonteessani. Välillä, kun olen umpirehellinen itselleni, niin saan tuollaisen lomakkeen perusteella itselleni keskivaikean masennuksen. Ja olenkin välillä ollut todella maissa, pahasti unihäiriöinen, itsetuhoisia ajatuksia ja flegmaattisuutta.

Nuo lomakkeet ovat suuntaa-antavia. Ei todellakaan niiden pohjalta tehdä diagnooseja. Lähinnä lomake antaa henkilölle suuntaviivoja siitä, onko syytä hakeutua lääkäriin vai ei. Masennuksen diagnosoi aina lääkäri ja siihen vaaditaan paljon muutakin kuin lomakkeen täyttämistä. Toki valitettavasti moni tk-lääkäri diagnosoi masennuksen jo siitä, että sanoo olevansa väsynyt. Mutta se ei muuta masennusta sairautena. kertoo vain ko. lääkäreiden ammattitaidon puutteista. 

Vierailija kirjoitti:

Se ero on lapsuuden olosuhteet.

Ei ole. Samoista olosuhteista kasvaa hyvin erilaisia ihmisiä. Olosuhteet voivat vaikuttaa, mutta eivät ketään suoraan sairastuta. 

Elämän kovat kokemukset. Alkuunlähdössä puuttuu sosiaalista tukea ja riittäviä vuorovaikutustaitoja lapsuudenperheessä. Siitä kun lähdetään opiskelemaan ja työelämään, niin tulee sieltä iskuja eli työttömyyttä, työpaikan ongelmia, stressiä, loppuunpalamista ja vaikutusta rahatilanteeseen. Terveyden puolella jos rupeaa mättäämään, niin lisää vaikeuksia. Parisuhde ja perhe on kaikilla haasteellinen. Se vaatii hyviä hermoja ja ajattelu-, johtamis- ja ongelmanratkaisutaitoja. Ne oivalletaan yleensä vasta jälkeenpäin. Päihdeongelma voi tulla vastaan, joko itsellä tai läheisellä. Mielenterveyden säilyminen on koetuksella. Vielä jos itselle tai läheiselle sattuu jotain eli onnettomuus, pahoinpitely tai että läheinen kuolee, niin siinä sitä onkin selviytymistä. Lopuksi kun selviytyy viisi-, kuusikymppisiksi, niin on aika hautajaisten eli kaikki itseä vanhemmat sukulaiset ja tuttavat alkavat kuolla kupsahtaa kamaliin tauteihin. Loput päätyvät muistisairaina laitoshoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä saa varmaan kymmeniä alapeukkuja, mutta sanotaan se nyt suoraan: masennusta ei ole olemassakaan. Sen sijaan on olemassa seuraavia:

1) On olemassa eri tavoin traumatisoituneita ihmisiä, joita pitää tietenkin tukea. Näitä ovat rikosten jne. uhreiksi joutuneet.

2) Sitten on olemassa myös hyvin herkkiä ihmisiä, joilta puuttuu riittävä itsetunto vaikeiden asioiden käsittelyyn; he ovat 95 % näistä "masentuneista". Heitä tulee, koska yhteiskuntamme on kylmä ja monet vanhemmat ja koulu eivät tue lapsia tarpeeksi. Nämä "masentuneet" ovat lähinnä nuoria naisia.

3) Kolmas ryhmä pitää sisällään hyvin pienen osan ihmisiä, joilla on aivokemiallisia poikkeavuuksia, jotka korjaamalla mieliala saadaan normaaliksi.

Kyllä depressio on sairaus ihan ICD10-tautiluokituksen mukaan. Kukaan ei voi alkaa itse päättää mikä luetaan sairaudeksi ja mikä ei, ja sairauden diagnosointi kuuluu lain mukaan vain ja ainoastaan lääkärille. Kotipsykologit voi siis pitää ihan suunsa kiinni ja jättää arvioinnin ammattilaiselle.

Tuo arviointikin perustuu paljon siihen, mitä potilas itse kertoo. On kaikkia lomakkeita, joiden täyttämisen perusteella arvioidaan, onko sinulla keskivaikea masennus jne.

Itse olen suorittajaluonne ja yritän aina kertoa asiat positiivisemmin ja ongelmia vähätellen. Se on jotenkin luonteessani. Välillä, kun olen umpirehellinen itselleni, niin saan tuollaisen lomakkeen perusteella itselleni keskivaikean masennuksen. Ja olenkin välillä ollut todella maissa, pahasti unihäiriöinen, itsetuhoisia ajatuksia ja flegmaattisuutta.

tämä on just se mihin ei kannata jäädä kiinni, moni juoksee heti lekuriin kun on vähän alakuloisempi jakso = masennusleima otsaan = mun ei tarvi/en voi kun masennus. Toiset ottaa sen osana elämää ja höllää tarpeen mukaan muista suorituksista kun huomaa että järjestelmä ylikuormittunut = antaa itselleen tilaa tuntea, itkeä, olla mutta ei takerru siihen uutena totuudena. Sitten jonkun hetken päästä olo tasoittuu ja voi jatkaa taas eteenpäin, tietty astetta fiksumpana ettei vedä itseään taas ihan piippuun. Suorittamisen vastakohtana myös liiallinen jouteenolo masentaa = ihmisellä on liikaa aikaa kelailla ongelmiaan, jolloin ne vain saa koko ajan suurempaa mittakaavaa elämässä. Kannattaa lukea/kuunnella mieti vähemmän, elä enemmän kirja, siinä puhutaan uudesta metakognitiivisesta terapiasuuntauksesta josta tanskassa saatu hyviä hoitotuloksia.

Haluan tässä vaiheessa kiittää jokaista keskusteluun osallistumista. Valitettavan harvoin näkee av:lla näin asiallista ja analyyttista keskustelua, johon vielä sivulla 6kaan ei ole tullut yhtään häirikköä jankkaamaan tai sekoilemaan muutenkaan. Tällaista lisää ja paljon!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä saa varmaan kymmeniä alapeukkuja, mutta sanotaan se nyt suoraan: masennusta ei ole olemassakaan. Sen sijaan on olemassa seuraavia:

1) On olemassa eri tavoin traumatisoituneita ihmisiä, joita pitää tietenkin tukea. Näitä ovat rikosten jne. uhreiksi joutuneet.

2) Sitten on olemassa myös hyvin herkkiä ihmisiä, joilta puuttuu riittävä itsetunto vaikeiden asioiden käsittelyyn; he ovat 95 % näistä "masentuneista". Heitä tulee, koska yhteiskuntamme on kylmä ja monet vanhemmat ja koulu eivät tue lapsia tarpeeksi. Nämä "masentuneet" ovat lähinnä nuoria naisia.

3) Kolmas ryhmä pitää sisällään hyvin pienen osan ihmisiä, joilla on aivokemiallisia poikkeavuuksia, jotka korjaamalla mieliala saadaan normaaliksi.

Kyllä depressio on sairaus ihan ICD10-tautiluokituksen mukaan. Kukaan ei voi alkaa itse päättää mikä luetaan sairaudeksi ja mikä ei, ja sairauden diagnosointi kuuluu lain mukaan vain ja ainoastaan lääkärille. Kotipsykologit voi siis pitää ihan suunsa kiinni ja jättää arvioinnin ammattilaiselle.

Tuo arviointikin perustuu paljon siihen, mitä potilas itse kertoo. On kaikkia lomakkeita, joiden täyttämisen perusteella arvioidaan, onko sinulla keskivaikea masennus jne.

Itse olen suorittajaluonne ja yritän aina kertoa asiat positiivisemmin ja ongelmia vähätellen. Se on jotenkin luonteessani. Välillä, kun olen umpirehellinen itselleni, niin saan tuollaisen lomakkeen perusteella itselleni keskivaikean masennuksen. Ja olenkin välillä ollut todella maissa, pahasti unihäiriöinen, itsetuhoisia ajatuksia ja flegmaattisuutta.

Nuo lomakkeet ovat suuntaa-antavia. Ei todellakaan niiden pohjalta tehdä diagnooseja. Lähinnä lomake antaa henkilölle suuntaviivoja siitä, onko syytä hakeutua lääkäriin vai ei. Masennuksen diagnosoi aina lääkäri ja siihen vaaditaan paljon muutakin kuin lomakkeen täyttämistä. Toki valitettavasti moni tk-lääkäri diagnosoi masennuksen jo siitä, että sanoo olevansa väsynyt. Mutta se ei muuta masennusta sairautena. kertoo vain ko. lääkäreiden ammattitaidon puutteista. 

Oma kokemukseni on, ettei todellakaan helposti diagnosoida masennusta. Olen vakavien uniongelmieni ja alakuloni takia ollut pari kertaa lääkärissä, niin siihen on vain annettu pari kertaa keskusteluapua, sitten ehdotettu unikoulua ja annettu lääkkeitä. En tosin haluakaan masennusdiagnoosia, mutta tavoitteena normaali olotila ja lääkkeettömyys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen että perimällä ja aivokemialla on paljon tekemistä sen kanssa miten helposti ja miten vakavasti ihminen masentuu.  Mun äidin puolelta on suvussa jonkun verran masennushistoriaa, itse olen enemmänkin lasi puoleksi täynnä -tyyppiä kuten isäni.

Olen aina ollut se perusonnellinen, lasi lähes täynnä-tyyppi. Sillä asenteella suhtauduin työhän, jota rakastin, perheeseeni, jota rakastan, elämään, joka heittelee välillä tympeästi. Siitä huolimatta se masennus iski, salaa. Kaikin tavoin yritin taistella vastaan ja asennoitua asioihin oikein. Ei auttanut. Toipuminen vei aikaa. Mahdollista siis, mutta vaatii paljon mm. läheisiltä.

Tuossa se syy, miksi sairastuit. Yritit liikaa. Niin käy valitettavan monelle, joka kuvittelee, että elämän tarkoitus on olla positiivinen ja onnellinen eikä ikäviä tunteita saa olla tai varsinkaan näyttää. 

En ajatellut, että se on elämän tarkoitus, se vaan on ollut perusluonteeni. Ja totta helv*tissä yritin liikaa, tai tein liika, eli ylitin voimavarani jne. Mutta täällä joku sanoi siitä, kun toiset jaksaa enemmän, toiset vähemmän. Toiset tulkitsee uupuvat ihmiset niiksi, jotka eivät jaksa yhtä paljon kuin toiset. Tähän lääkärini totesi, että yleensä juuri toisin päin. Mutta milläs näitä jaksamisien määriä mittais?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on aika erilaisia elämänkokemuksia, toki osa selviytyy niistä toisia paremmin, mutta toisilla negatiivisia juttuja kasautuu ja jossain vaiheessa sitä ei vaan enää jaksa.

Tässäkin mielenkiintoista, että osa "romahtaa" pienimmästäkin ja osa ei taivu vaikka miten paljon tulisi paskaa niskaan. Sanoisin, että enemmän tämä on ihmisestä itsestä kuin tapahtumista kiinni. Osa on luonnostaan selviytyjiä ja osa ei pärjää autettunakaan edes pienen kynnyksen yli. Ja kaikkea siltä väliltä. 

Mistä tiedät, että osa romahtaa pienimmistä? .

Jos on vähänkään enemmän tavannut ihmisiä tai lukenut asioita, ei tuota ole edes vaikea tietää. Näkeehän sen omilla silmillään. Riippumatta siitä, mitä toisten taustoista tietää ja mitä ei. 

t. eri

Jätit loput kommentistani pois, mutta ei, et sinä näe. Sinä voit nähdä sen, että ihmisellä on näennäisesti kaikki kunnossa, mutta sinä et voi esimerkiksi nähdä sitä, että kuinka paljon mieleen vaikuttavia tekijöitä on jo ennestään taustalla tai kuinka pohjalta se ihminen on jo aiemmin noussut. Sana selviytyjä on mielestäni lähtökohtaisesti huono, mutta tiedän esimerkiksi itsestäni, että nimenomaan vahva, utelias ja määrätietoinen luonne on auttanut minua jaksamaan älyttömän paljon. Kuulun siis varmaan lähtökohtani huomioon ottaen ns. "selviytyjiin". Silti olen taipuvainen masennukseen aika ajoin. Ei sitä piirrettä voi näemmä hävittää itsestä eikä sillä ole tekemistä heikkouden tai vahvuuden kanssa.

Et näköjään hiffannut pointtiani. Taustoilla ei ole mitään merkitystä, kun huomaa, että yksi romahtaa siitä, että saa kokeesta nelosen ja toinen ei hetkahda juuri lainkaan, vaikka kokisi miten julmia asioita. Selviytyjä sanan kuvastaa juurikin sitä, miten hyvin ihminen kestää vastoinkäymisiä. Vaikka kokemusmaailma olisi prikulleen sama, osa kestää pettymyksiä ja vaikeuksia huonommin kuin toiset. Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että edes se vahvin selviytyjä olisi automaattisesti suojassa masennukselta. Ihan niin yksinkertaisia ei asiat sairauksien kanssa ole. 

Näen mitä haet takaa, mutta mielestäni katsot asioita liian kapeakatseisesti. Voit etsiä lisätietoja netistä esimerkiksi vanhempien alkoholismista, hyväksikäytöstä, väkivallasta jne ja niiden vaikutuksista lapsiin. Moni alkaa esimerkiksi suorittaa elämää ja pyrkii täydellisyyteen. Hakee hyväksyntää väärällä tavalla jne. Siihen voi liittyä esimerkiksi sitä, syntyy vaativa persoonallisuus. Itse olisin takuulla "romahtanut" ja soimannut itseäni näännyksiin, jos olisin nelosia koulussa saanut. Ulkopuolisille se voi näyttäytyä heikkoutena, mutta totuus on toinen. He eivät näe mikä sen aiheuttaa. Ja kenelläkään ei ole toisen kanssa prikulleen samaa kokemusmaailmaa. Se ei ole mahdollista. Voi olla, että he ovat kokeneet samoja asioita lapsuudessa, mutta lapsuus on muutakin kuin ne konkreettiset tapahtumat. Jo pelkkä lasten ikä ja temperamentti vaikuttavat ja ovat toisistaan poikkeavia. Toinen lapsi voi "ottaa mukaansa" kotoaan pelon ja läheisriippuvaisuuden, kun toisesta saman perheen lapsesta voi tulla perfektionisti, joka ei osaa huolehtia itsestään jne.

Ei minun tarvitse hakea noista tietoa. Tiedän kyllä, mitä on alkoholismi jne. Vähän liiankin hyvin. Mutta se ei liity minun pointtiini mitenkään. Tarkoitukseni oli kertoa, että osaan ihmisistä asiat vaikuttavat enemmän kuin toisiin. Ihan samoin kuin osa on herkempiä sairastumaan flunssaan kuin toiset, koska vastustuskyky on ihmisillä erilainen. Samoin osa masentuu huomattavasti herkemmin ja pienemmistä asioista kuin toinen, koska ihmisillä on luontaisesti erilainen taipumus masennukseen. Konkreettisimmillaan: toinen joutuu sairaalahoitoon jos ei pärjää koulussa riittävän hyvin ja toinen kohauttaa olkiaan samassa tilanteessa. Tämä ihan riippumatta siitä, mikä on heidän taustansa. Se, että on rikkinäisestä kodista, ei automaattisesti tee alttiimmaksi masennukselle. Osalla jopa päinvastoin, kun kovat kokemuksen "karaisevat". 

Tietenkin ihmisillä on luontaisesti erilaiset taipumukset masennukseen. Edelleen, sillä joka romahtaa koulunumeroista, voi olla niin, että tämä on viimeinen asia, joka katkaisee kamelin selän. Tämä keskustelu lähti siitä, että väitit näkeväsi ihmisestä taustoja tietämättä sen, että hän romahtaa pienimmästäkin. Ei lapsuuden kipeät asiat ole sellaisia, joita jaetaan (kaikessa raakuudessaan ainakaan) kelle sattuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä saa varmaan kymmeniä alapeukkuja, mutta sanotaan se nyt suoraan: masennusta ei ole olemassakaan. Sen sijaan on olemassa seuraavia:

1) On olemassa eri tavoin traumatisoituneita ihmisiä, joita pitää tietenkin tukea. Näitä ovat rikosten jne. uhreiksi joutuneet.

2) Sitten on olemassa myös hyvin herkkiä ihmisiä, joilta puuttuu riittävä itsetunto vaikeiden asioiden käsittelyyn; he ovat 95 % näistä "masentuneista". Heitä tulee, koska yhteiskuntamme on kylmä ja monet vanhemmat ja koulu eivät tue lapsia tarpeeksi. Nämä "masentuneet" ovat lähinnä nuoria naisia.

3) Kolmas ryhmä pitää sisällään hyvin pienen osan ihmisiä, joilla on aivokemiallisia poikkeavuuksia, jotka korjaamalla mieliala saadaan normaaliksi.

Kyllä depressio on sairaus ihan ICD10-tautiluokituksen mukaan. Kukaan ei voi alkaa itse päättää mikä luetaan sairaudeksi ja mikä ei, ja sairauden diagnosointi kuuluu lain mukaan vain ja ainoastaan lääkärille. Kotipsykologit voi siis pitää ihan suunsa kiinni ja jättää arvioinnin ammattilaiselle.

Tuo arviointikin perustuu paljon siihen, mitä potilas itse kertoo. On kaikkia lomakkeita, joiden täyttämisen perusteella arvioidaan, onko sinulla keskivaikea masennus jne.

Itse olen suorittajaluonne ja yritän aina kertoa asiat positiivisemmin ja ongelmia vähätellen. Se on jotenkin luonteessani. Välillä, kun olen umpirehellinen itselleni, niin saan tuollaisen lomakkeen perusteella itselleni keskivaikean masennuksen. Ja olenkin välillä ollut todella maissa, pahasti unihäiriöinen, itsetuhoisia ajatuksia ja flegmaattisuutta.

Lääkäri tekee arvion yleisesti hyväksyttyjen arviointikriteerien pohjalta, ja taitava lääkäri osaa ottaa huomioon potilaan kertomuksen suhteessa tutkimuksissa esilletulleisiin seikkoihin. Kukaan lääkäri ei päätä ainoastaan yhden vastaanottokäynnin ja potilaan kertomuksen pohjalta mitään, vaan tarvitaan tutkimuksia ja mm. perheenjäsenten haastattelu, jossa tulee esiin monipuolisempaa faktaa jolla on merkitystä arvioinnin kannalta. Sinun tapauksessasi tulisi kyseeseen osastojakso, jossa asiantuntijat arvioivat tilannettasi moniammatillisessa tiimissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ero on lapsuuden olosuhteet.

Ei ole. Samoista olosuhteista kasvaa hyvin erilaisia ihmisiä. Olosuhteet voivat vaikuttaa, mutta eivät ketään suoraan sairastuta. 

Kyllä osa lapsista sairastuu jo ihan lapsuudessaan. Itse olen tästä elävä esimerkki.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on luonnostaan korkea kynnys masentua. Olen silti minäkin joskus masentunut. Se on sellainen optimistinen temperamentti, että nousee aina kuin kissa jaloilleen ja uskoo valoisaan huomiseen. Ei sille voi mitään, se on joko on tai ei ole.

Ketutus, v*tutus, pettymys, ym. eivät ole masennusta siinä mielessä, mistä tässä nyt on puhuttu.

Naisilla masennusta aiheuttaa e-pillerit. Siinäpä se suurin ero miksi nuoret naiset ovat masentuneempia kuin nuoret miehet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä saa varmaan kymmeniä alapeukkuja, mutta sanotaan se nyt suoraan: masennusta ei ole olemassakaan. Sen sijaan on olemassa seuraavia:

1) On olemassa eri tavoin traumatisoituneita ihmisiä, joita pitää tietenkin tukea. Näitä ovat rikosten jne. uhreiksi joutuneet.

2) Sitten on olemassa myös hyvin herkkiä ihmisiä, joilta puuttuu riittävä itsetunto vaikeiden asioiden käsittelyyn; he ovat 95 % näistä "masentuneista". Heitä tulee, koska yhteiskuntamme on kylmä ja monet vanhemmat ja koulu eivät tue lapsia tarpeeksi. Nämä "masentuneet" ovat lähinnä nuoria naisia.

3) Kolmas ryhmä pitää sisällään hyvin pienen osan ihmisiä, joilla on aivokemiallisia poikkeavuuksia, jotka korjaamalla mieliala saadaan normaaliksi.

Kyllä depressio on sairaus ihan ICD10-tautiluokituksen mukaan. Kukaan ei voi alkaa itse päättää mikä luetaan sairaudeksi ja mikä ei, ja sairauden diagnosointi kuuluu lain mukaan vain ja ainoastaan lääkärille. Kotipsykologit voi siis pitää ihan suunsa kiinni ja jättää arvioinnin ammattilaiselle.

Tuo arviointikin perustuu paljon siihen, mitä potilas itse kertoo. On kaikkia lomakkeita, joiden täyttämisen perusteella arvioidaan, onko sinulla keskivaikea masennus jne.

Itse olen suorittajaluonne ja yritän aina kertoa asiat positiivisemmin ja ongelmia vähätellen. Se on jotenkin luonteessani. Välillä, kun olen umpirehellinen itselleni, niin saan tuollaisen lomakkeen perusteella itselleni keskivaikean masennuksen. Ja olenkin välillä ollut todella maissa, pahasti unihäiriöinen, itsetuhoisia ajatuksia ja flegmaattisuutta.

Nuo lomakkeet ovat suuntaa-antavia. Ei todellakaan niiden pohjalta tehdä diagnooseja. Lähinnä lomake antaa henkilölle suuntaviivoja siitä, onko syytä hakeutua lääkäriin vai ei. Masennuksen diagnosoi aina lääkäri ja siihen vaaditaan paljon muutakin kuin lomakkeen täyttämistä. Toki valitettavasti moni tk-lääkäri diagnosoi masennuksen jo siitä, että sanoo olevansa väsynyt. Mutta se ei muuta masennusta sairautena. kertoo vain ko. lääkäreiden ammattitaidon puutteista. 

Oma kokemukseni on, ettei todellakaan helposti diagnosoida masennusta. Olen vakavien uniongelmieni ja alakuloni takia ollut pari kertaa lääkärissä, niin siihen on vain annettu pari kertaa keskusteluapua, sitten ehdotettu unikoulua ja annettu lääkkeitä. En tosin haluakaan masennusdiagnoosia, mutta tavoitteena normaali olotila ja lääkkeettömyys.

Lääkäreitä on monenlaisia. Osalla on homma halussa, osa lyö mielialalääkkeet kouraan melkein heti kättelyssä. Minulle osui kohdalle jälkimmäinen. Kieltäydyin lääkkeistä, koska tiesin, että ongelma ei ole mielessä. Seuraava lääkäri laittoihin sitten jo verikokeisiin ja lopullinen diagnoosi oli kilpirauhasen vajaatoiminta. Liian usein lääkärit vain olettavat asioita selvittämättä syytä edes yksinkertaisimmilla kokeilla. Tämä perustuu muuhunkin kuin omaan kokemukseeni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä saa varmaan kymmeniä alapeukkuja, mutta sanotaan se nyt suoraan: masennusta ei ole olemassakaan. Sen sijaan on olemassa seuraavia:

1) On olemassa eri tavoin traumatisoituneita ihmisiä, joita pitää tietenkin tukea. Näitä ovat rikosten jne. uhreiksi joutuneet.

2) Sitten on olemassa myös hyvin herkkiä ihmisiä, joilta puuttuu riittävä itsetunto vaikeiden asioiden käsittelyyn; he ovat 95 % näistä "masentuneista". Heitä tulee, koska yhteiskuntamme on kylmä ja monet vanhemmat ja koulu eivät tue lapsia tarpeeksi. Nämä "masentuneet" ovat lähinnä nuoria naisia.

3) Kolmas ryhmä pitää sisällään hyvin pienen osan ihmisiä, joilla on aivokemiallisia poikkeavuuksia, jotka korjaamalla mieliala saadaan normaaliksi.

Kyllä depressio on sairaus ihan ICD10-tautiluokituksen mukaan. Kukaan ei voi alkaa itse päättää mikä luetaan sairaudeksi ja mikä ei, ja sairauden diagnosointi kuuluu lain mukaan vain ja ainoastaan lääkärille. Kotipsykologit voi siis pitää ihan suunsa kiinni ja jättää arvioinnin ammattilaiselle.

Tuo arviointikin perustuu paljon siihen, mitä potilas itse kertoo. On kaikkia lomakkeita, joiden täyttämisen perusteella arvioidaan, onko sinulla keskivaikea masennus jne.

Itse olen suorittajaluonne ja yritän aina kertoa asiat positiivisemmin ja ongelmia vähätellen. Se on jotenkin luonteessani. Välillä, kun olen umpirehellinen itselleni, niin saan tuollaisen lomakkeen perusteella itselleni keskivaikean masennuksen. Ja olenkin välillä ollut todella maissa, pahasti unihäiriöinen, itsetuhoisia ajatuksia ja flegmaattisuutta.

tämä on just se mihin ei kannata jäädä kiinni, moni juoksee heti lekuriin kun on vähän alakuloisempi jakso = masennusleima otsaan = mun ei tarvi/en voi kun masennus. Toiset ottaa sen osana elämää ja höllää tarpeen mukaan muista suorituksista kun huomaa että järjestelmä ylikuormittunut = antaa itselleen tilaa tuntea, itkeä, olla mutta ei takerru siihen uutena totuudena. Sitten jonkun hetken päästä olo tasoittuu ja voi jatkaa taas eteenpäin, tietty astetta fiksumpana ettei vedä itseään taas ihan piippuun. Suorittamisen vastakohtana myös liiallinen jouteenolo masentaa = ihmisellä on liikaa aikaa kelailla ongelmiaan, jolloin ne vain saa koko ajan suurempaa mittakaavaa elämässä. Kannattaa lukea/kuunnella mieti vähemmän, elä enemmän kirja, siinä puhutaan uudesta metakognitiivisesta terapiasuuntauksesta josta tanskassa saatu hyviä hoitotuloksia.

Entä, jos se olo ei tasaannu? Ohimenevä alakulo on ihan eri asia kuin itsetuhoiset ajatukset tai masennus.