Suomalaiset ovat yksinäisiä. Miksi me ei osata hoitaa tätä ongelmaa?

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyyttä voi poistaa olemalla ystävällinen toisille ihmisille ja hyväksymällä kaikki mukaan porukkaan. Porukassa sitten syntyy kaveruutta ja ehkä myös ystävyyssuhteita.

Ilkeilyn voisi jättää pois ja jos joku ilkeilee muille, niin hyvä, jos pystyy sitä vastustamaan. Niin rohkeita ei kaikki ole, koska helposti joutuukin itse ilkeilyn kohteeksi.

Ensimmäiseen kappaleeseesi yhteiskunta ei voi oikein vaikuttaa. Yksilöt voivat. Mutta hekin vain omien resurssiensa mukaisesti. On hyvä muistaa, ettei läheskään kaikki - varsinkaan meistä suomalaisista - ole mitään yltiösosiaalisia ekstrovertteja, joista on ihanaa, kun porukka on mahdollisimman suuri. Aika suuri ellei jopa suurin osa suomalaisista taitaa viihtyä paremmin hieman pienemmissä porukoissa kuin kymmenien tai satojen ihmisten porukoissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskunta voisi ainakin hoitaa mielenterveysasiat kuntoon. Mulla on tuttava, joka on yksinäinen. Ei puolisoa, ei lapsia eikä sukulaisiakaan. Sairastaa masennusta, on sen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä. Tapaan häntä satunnaisesti ja jos esimerkiksi nähdään kauppakeskuksessa, käydään yhdessä kahvilla. Hänen elämässään ei oikein tapahdu mitään (minkä ymmärrän ihan hyvin) eikä hän jaksa olla oikein kiinnostunutkaan mistään (senkin ymmärrän hyvin). On itsekin sanonut, että saa terapiaa ihan liian vähän. Kun me tapaamme, hän puhuu mulle asioista, joita hänen pitäisi käydä läpi terapeutin kanssa. Kuuntelen häntä, mutta erotessamme mulla on aina tosi uupunut olo. Tämä ihminen voisi olla ihan kiva kaveri ja miksei jopa ystäväkin, jos tapaamisemme olisivat toisenlaisia. En sano, etteikö elämänsä vaikeuksista saisi koskaan puhua, mutta kun hän ei puhu mistään muusta kuin niistä. 

Ihanaa, että ymmärrät tuttavaasi ja pysähdyt kahville hänen kanssaan.

Mitäs jos pyytäisit häntä joskus johonkin menoon, joka sinua kiinnostaa. Näet sitten, miten sellainen sujuu. Hänkin saisi uutta ajateltavaa ja ehkä voisitte ainakin kaverustua. Kehittyy se sitten ystävyydeksi tai ei. 

Mä vähän pelkään, että jos tekisin noin, hän alkaisi toivoa mun tekevän hänen kanssaan useamminkin jotain vastaavaa. Kun kuitenkin joutuisin kieltäytymään, hän saattaisi kokea sen suurempana pettymyksenä ja torjuntana kuin sellainen, jolla ei ole vastaavia mt-ongelmia tai jolla on elämässään muitakin ihmisiä. Pelkään siis, että vain pahentaisin hänen tilannettaan herättämällä ensin toivoa ja sitten ottamalla toivon pois. 

Surullista mutta tuo on oikeasti realistinen skenaario, ja on oikeasti hyvä, että olet tuota miettinyt. Voisiko yksi mahdollisuus olla jollakin tapaa keinotekoinen mutta silti selvä rajanveto. Esim. että sanot, että haluaisit käydä kerran kuussa näyttelyssä, että miten olisi, rupeaisiko tämä tuttava näyttelykaveriksi - joka kuun ensimmäinen tiistai (tmv.) käytte näyttelyssä. Tällöin tämä tuttava tietäisi itsekin, että tässä ovat ne rajat ja että enempää sinulta ei kannata toivoa, mutta hänelle kuitenkin tulisi hyvä mieli siitä, että sinä ajattelet häntä ja haluat tehdä hänen kanssaan jotain. Vai onko tämä ihan tyhmä idea?

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyyttä voi poistaa olemalla ystävällinen toisille ihmisille ja hyväksymällä kaikki mukaan porukkaan. Porukassa sitten syntyy kaveruutta ja ehkä myös ystävyyssuhteita.

Ilkeilyn voisi jättää pois ja jos joku ilkeilee muille, niin hyvä, jos pystyy sitä vastustamaan. Niin rohkeita ei kaikki ole, koska helposti joutuukin itse ilkeilyn kohteeksi.

Mä en ole koskaan kuulunut sellaiseen porukkaan, jossa jotakuta ei olisi hyväksytty mukaan. Työporukassa, jos joku haluaa vaikka lähteä perjantaina töiden jälkeen terassille, hän sanoo kaikkien kuullen lähtevänsä terassille ja kysyy, onko mukaan lähtijöitä. Samoin oli aikoinaan opiskelupaikassakin. Yksi ehdottaa ja ne lähtevät, jotka haluavat lähteä. Eikä tarvitse olla edes terassille meno vaan ihan vaikka vain kahvi- tai lounastauolle. En ole koskaan ollut työpaikassa, jossa joku kysyisi vain Mattia, Pekkaa ja Liisaa, mutta ei Jussia ja Johannaa,  mukaansa lounastauolle.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskunta voisi ainakin hoitaa mielenterveysasiat kuntoon. Mulla on tuttava, joka on yksinäinen. Ei puolisoa, ei lapsia eikä sukulaisiakaan. Sairastaa masennusta, on sen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä. Tapaan häntä satunnaisesti ja jos esimerkiksi nähdään kauppakeskuksessa, käydään yhdessä kahvilla. Hänen elämässään ei oikein tapahdu mitään (minkä ymmärrän ihan hyvin) eikä hän jaksa olla oikein kiinnostunutkaan mistään (senkin ymmärrän hyvin). On itsekin sanonut, että saa terapiaa ihan liian vähän. Kun me tapaamme, hän puhuu mulle asioista, joita hänen pitäisi käydä läpi terapeutin kanssa. Kuuntelen häntä, mutta erotessamme mulla on aina tosi uupunut olo. Tämä ihminen voisi olla ihan kiva kaveri ja miksei jopa ystäväkin, jos tapaamisemme olisivat toisenlaisia. En sano, etteikö elämänsä vaikeuksista saisi koskaan puhua, mutta kun hän ei puhu mistään muusta kuin niistä. 

Ihanaa, että ymmärrät tuttavaasi ja pysähdyt kahville hänen kanssaan.

Mitäs jos pyytäisit häntä joskus johonkin menoon, joka sinua kiinnostaa. Näet sitten, miten sellainen sujuu. Hänkin saisi uutta ajateltavaa ja ehkä voisitte ainakin kaverustua. Kehittyy se sitten ystävyydeksi tai ei. 

Mä vähän pelkään, että jos tekisin noin, hän alkaisi toivoa mun tekevän hänen kanssaan useamminkin jotain vastaavaa. Kun kuitenkin joutuisin kieltäytymään, hän saattaisi kokea sen suurempana pettymyksenä ja torjuntana kuin sellainen, jolla ei ole vastaavia mt-ongelmia tai jolla on elämässään muitakin ihmisiä. Pelkään siis, että vain pahentaisin hänen tilannettaan herättämällä ensin toivoa ja sitten ottamalla toivon pois. 

Surullista mutta tuo on oikeasti realistinen skenaario, ja on oikeasti hyvä, että olet tuota miettinyt. Voisiko yksi mahdollisuus olla jollakin tapaa keinotekoinen mutta silti selvä rajanveto. Esim. että sanot, että haluaisit käydä kerran kuussa näyttelyssä, että miten olisi, rupeaisiko tämä tuttava näyttelykaveriksi - joka kuun ensimmäinen tiistai (tmv.) käytte näyttelyssä. Tällöin tämä tuttava tietäisi itsekin, että tässä ovat ne rajat ja että enempää sinulta ei kannata toivoa, mutta hänelle kuitenkin tulisi hyvä mieli siitä, että sinä ajattelet häntä ja haluat tehdä hänen kanssaan jotain. Vai onko tämä ihan tyhmä idea?

Ei ole tyhmä idea, mutta mä en elämäntilanteeni vuoksi  voi sitoutua mihinkään säännönmukaisuuteen. 

Vierailija kirjoitti:

Kaffebulla kirjoitti:

Työttömyys on pahin syrjäyttäjä ja yksinäisyyden aiheuttaja. Olisi tärkeää saada kaikki osallistumaan. Nykyään mahdollistetaan työttömyys liian helposti ihmisille.

Työttömyys on varmasti listan kärkipäässä. Niin on myös kiusaaminen. Lasten koulukiusaamista ei hyväksy (julkisesti) kukaan.  Aikuiset ja vanhuksetkin kiusaa, työpaikoilla ja vanhainkodeissa. Se on kierre, joka ei kyllä ratkea vain lasten kiusaamistapauksia kauhistelemalla. Jos on jollakin tapaa erilainen, se on helposti syy karttamiseen.

Nämä kaikki on esteenä yhteiseen osallistumiseen. Kaikkia se ei vaivaa ollenkaan, että jotkut jää ulkopuolelle tai heitä kohdellaan väärin. Aktiivisia kiusaajia on minun mielestä vähemmistö, mutta moni haluaa katsoa muualle. Olen miettinyt, miksi? Onko se pelkoa vai välinpitämättömyyttä. Hoidan vain omat asiani ja jokainen vastaa itsestään.  

Kiusaamista ei välttämättä tunnista kiusaamiseksi. Olin 8 vuoden ajan hyvä ystävä erään tytön kanssa. Lukion jälkeen hän kerran kertoi, miten häntä oli koko kouluaika kiusattu. Ihmettelin asiaa, koska olimme samalla luokalla nuo 8 vuotta enkä kertaakaan havainnut kiusaamista. Lopulta selvisi, että hän olisi halunnut kuulua luokan suosittujen tyttöjen porukkaan, mutta häntä ei huolittu siihen. Mä taas en edes halunnut tuohon porukkaan, koska mua ei kiinnostanut pussikaljoittelu yms. En siis kokenut kiusaamiseksi, että muakaan ei pyydetty mukaan suosittujen tyttöjen porukkaan. Ystäväni taas koki. Täytyy myöntää, että loukkaannuin, kun mulle selvisi asia. Siis se, ettei hän oikeasti ollut missään vaiheessa halunnut olla ystäväni, mutta koska ei päässyt suosittujen tyttöjen porukkaan, kelpasin paremman puutteessa. Sen jälkeen meidän ystävyytemme viilenikin aika nopeasti. 

Kerrostalojen pihoilla saisi olla kanoja, marja pensaita ja piha sauna. Vastakkain istuttavia kiikkuja, pirttipöytiä katoksella. Voisi myös olla pikkuinen vihannespenkki. Ja grilli.

Puistoissa pitäisi myös olla paljon enemmän penkkejä ja pöytiä. Oleskelu paikkoja, joissa isot kannelliset roskikset.

Ulkotiloihin pitää nyt panostaa. Ja kaikille uinti rannoille kesävesi suihku.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset kaipaavat ystävää, kun oikeasti he tarvitsisivat ammattiapua ja sellaista rakkautta, jota on vain perheenjäsenten välillä. Tietenkään ei silloin löydy sitä "sydänystävää" joka korjaisi masennukset ja traumat, ja olisi aina käytettävissä kun siltä tuntuu.

Yksinäisen olisi hyvä yrittää vähän eritellä, mihin hän niitä ystäviä kaipaa. Ja yrittää löytää monta tahoa niitä tarpeita täyttämään: terapiassa puhua kiusaamisesta ja masennuksesta, kavereita harrastuksiin (jos ei kehtaa mennä yksin, mikä sekin on tyhmää), läheisyyteen (edes henkiseen) tarvitaan parisuhde tai perhesuhde. Ei ole olemassakaan sellaista yhtä superhyvää ystävää, joka on samassa paketissa nämä kaikki, turha haikailla yksisarvista.

Totta. Henkilöt ovat myös puhuneet siitä että heillä on terapeutti ja lääkitys, mutta intiimeistä asioista on helpompi keskustella henkilön kanssa joka ei ole hoitoalalla. Moni on selvästi pettynyt mielenterveyshoidon laatuun, tai ei halua keskustella esimerkiksi itsetuhoisista ajatuksista koska pelkää pakkohoitoon joutumista. Hyvin raskaita asioita pitää sisällään ihmissuhteessa jossa olemme harrastuskavereita. Ylijakaminen on usein toistuva kaava kun kuuntelija löytyy, ja surettaa ajatella miten näin kipeitä ja intiimejä asioita olisi mahdollista käyttää ihmistä vastaan jos hän uskoutuisi epäluotettavalle kuuntelijalle. 

Vierailija kirjoitti:

Kerrostalojen pihoilla saisi olla kanoja, marja pensaita ja piha sauna. Vastakkain istuttavia kiikkuja, pirttipöytiä katoksella. Voisi myös olla pikkuinen vihannespenkki. Ja grilli.

Puistoissa pitäisi myös olla paljon enemmän penkkejä ja pöytiä. Oleskelu paikkoja, joissa isot kannelliset roskikset.

Ulkotiloihin pitää nyt panostaa. Ja kaikille uinti rannoille kesävesi suihku.

Meidän taloyhtiössä on pirttipöytä katoksen alla ja grilli. En ole koskaan nähnyt kenenkään aikuisen istuvan siellä grillaamassa tai edes juomassa kahvia, vaikka olen asunut taloyhtiössä jo 25 vuotta. Nuoriso näyttää joskus iltaisin hengailevan. Ja päivisin jotkut pienten lasten äidit, joiden lapset leikkivät viereisessä hiekkalaatikossa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskunta voisi ainakin hoitaa mielenterveysasiat kuntoon. Mulla on tuttava, joka on yksinäinen. Ei puolisoa, ei lapsia eikä sukulaisiakaan. Sairastaa masennusta, on sen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä. Tapaan häntä satunnaisesti ja jos esimerkiksi nähdään kauppakeskuksessa, käydään yhdessä kahvilla. Hänen elämässään ei oikein tapahdu mitään (minkä ymmärrän ihan hyvin) eikä hän jaksa olla oikein kiinnostunutkaan mistään (senkin ymmärrän hyvin). On itsekin sanonut, että saa terapiaa ihan liian vähän. Kun me tapaamme, hän puhuu mulle asioista, joita hänen pitäisi käydä läpi terapeutin kanssa. Kuuntelen häntä, mutta erotessamme mulla on aina tosi uupunut olo. Tämä ihminen voisi olla ihan kiva kaveri ja miksei jopa ystäväkin, jos tapaamisemme olisivat toisenlaisia. En sano, etteikö elämänsä vaikeuksista saisi koskaan puhua, mutta kun hän ei puhu mistään muusta kuin niistä. 

Ihanaa, että ymmärrät tuttavaasi ja pysähdyt kahville hänen kanssaan.

Mitäs jos pyytäisit häntä joskus johonkin menoon, joka sinua kiinnostaa. Näet sitten, miten sellainen sujuu. Hänkin saisi uutta ajateltavaa ja ehkä voisitte ainakin kaverustua. Kehittyy se sitten ystävyydeksi tai ei. 

Mä vähän pelkään, että jos tekisin noin, hän alkaisi toivoa mun tekevän hänen kanssaan useamminkin jotain vastaavaa. Kun kuitenkin joutuisin kieltäytymään, hän saattaisi kokea sen suurempana pettymyksenä ja torjuntana kuin sellainen, jolla ei ole vastaavia mt-ongelmia tai jolla on elämässään muitakin ihmisiä. Pelkään siis, että vain pahentaisin hänen tilannettaan herättämällä ensin toivoa ja sitten ottamalla toivon pois. 

Kyllä. Heistä on vaikea päästä eroon, enkä oikein tiedä onko reiluakaan säälistä kuunnella jotakuta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffebulla kirjoitti:

Työttömyys on pahin syrjäyttäjä ja yksinäisyyden aiheuttaja. Olisi tärkeää saada kaikki osallistumaan. Nykyään mahdollistetaan työttömyys liian helposti ihmisille.

Työttömyys on varmasti listan kärkipäässä. Niin on myös kiusaaminen. Lasten koulukiusaamista ei hyväksy (julkisesti) kukaan.  Aikuiset ja vanhuksetkin kiusaa, työpaikoilla ja vanhainkodeissa. Se on kierre, joka ei kyllä ratkea vain lasten kiusaamistapauksia kauhistelemalla. Jos on jollakin tapaa erilainen, se on helposti syy karttamiseen.

Nämä kaikki on esteenä yhteiseen osallistumiseen. Kaikkia se ei vaivaa ollenkaan, että jotkut jää ulkopuolelle tai heitä kohdellaan väärin. Aktiivisia kiusaajia on minun mielestä vähemmistö, mutta moni haluaa katsoa muualle. Olen miettinyt, miksi? Onko se pelkoa vai välinpitämättömyyttä. Hoidan vain omat asiani ja jokainen vastaa itsestään.  

Kiusaamista ei välttämättä tunnista kiusaamiseksi. Olin 8 vuoden ajan hyvä ystävä erään tytön kanssa. Lukion jälkeen hän kerran kertoi, miten häntä oli koko kouluaika kiusattu. Ihmettelin asiaa, koska olimme samalla luokalla nuo 8 vuotta enkä kertaakaan havainnut kiusaamista. Lopulta selvisi, että hän olisi halunnut kuulua luokan suosittujen tyttöjen porukkaan, mutta häntä ei huolittu siihen. Mä taas en edes halunnut tuohon porukkaan, koska mua ei kiinnostanut pussikaljoittelu yms. En siis kokenut kiusaamiseksi, että muakaan ei pyydetty mukaan suosittujen tyttöjen porukkaan. Ystäväni taas koki. Täytyy myöntää, että loukkaannuin, kun mulle selvisi asia. Siis se, ettei hän oikeasti ollut missään vaiheessa halunnut olla ystäväni, mutta koska ei päässyt suosittujen tyttöjen porukkaan, kelpasin paremman puutteessa. Sen jälkeen meidän ystävyytemme viilenikin aika nopeasti. 

Toi on totta. Ystäviksi kelpaavat vain ne, jotka ovat niitä kaikkein suositumpia. Ja kun ei siihen sisäpiiriin pääse, se on sitten kiusaamista.

Ja kulissiystävyyskin on tuttua. Ei oikeasti kiinnosta se toinen yhtään, mutta kun ei jostakin (tyhmästä) syystä kehtaa mennä minnekään yksin, niin tarvitaan se "seuraneiti" siihen kulissiksi. Jos löydetään parempi kulissi tai parisuhde, "ystävä" lentää heti roskakoppaan, välinehän hän vain olikin. Eikä ajatustakaan sille ystävälle. 

Ja "parhaita" on tosiaan ne, jotka siinä läsnä olevalle valittavat yksinäisyyttään, kun ei ole ketään. Ai se läsnäolevako ei ole "kukaan"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffebulla kirjoitti:

Työttömyys on pahin syrjäyttäjä ja yksinäisyyden aiheuttaja. Olisi tärkeää saada kaikki osallistumaan. Nykyään mahdollistetaan työttömyys liian helposti ihmisille.

Työttömyys on varmasti listan kärkipäässä. Niin on myös kiusaaminen. Lasten koulukiusaamista ei hyväksy (julkisesti) kukaan.  Aikuiset ja vanhuksetkin kiusaa, työpaikoilla ja vanhainkodeissa. Se on kierre, joka ei kyllä ratkea vain lasten kiusaamistapauksia kauhistelemalla. Jos on jollakin tapaa erilainen, se on helposti syy karttamiseen.

Nämä kaikki on esteenä yhteiseen osallistumiseen. Kaikkia se ei vaivaa ollenkaan, että jotkut jää ulkopuolelle tai heitä kohdellaan väärin. Aktiivisia kiusaajia on minun mielestä vähemmistö, mutta moni haluaa katsoa muualle. Olen miettinyt, miksi? Onko se pelkoa vai välinpitämättömyyttä. Hoidan vain omat asiani ja jokainen vastaa itsestään.  

Kiusaamista ei välttämättä tunnista kiusaamiseksi. Olin 8 vuoden ajan hyvä ystävä erään tytön kanssa. Lukion jälkeen hän kerran kertoi, miten häntä oli koko kouluaika kiusattu. Ihmettelin asiaa, koska olimme samalla luokalla nuo 8 vuotta enkä kertaakaan havainnut kiusaamista. Lopulta selvisi, että hän olisi halunnut kuulua luokan suosittujen tyttöjen porukkaan, mutta häntä ei huolittu siihen. Mä taas en edes halunnut tuohon porukkaan, koska mua ei kiinnostanut pussikaljoittelu yms. En siis kokenut kiusaamiseksi, että muakaan ei pyydetty mukaan suosittujen tyttöjen porukkaan. Ystäväni taas koki. Täytyy myöntää, että loukkaannuin, kun mulle selvisi asia. Siis se, ettei hän oikeasti ollut missään vaiheessa halunnut olla ystäväni, mutta koska ei päässyt suosittujen tyttöjen porukkaan, kelpasin paremman puutteessa. Sen jälkeen meidän ystävyytemme viilenikin aika nopeasti. 

Toi on totta. Ystäviksi kelpaavat vain ne, jotka ovat niitä kaikkein suositumpia. Ja kun ei siihen sisäpiiriin pääse, se on sitten kiusaamista.

Ja kulissiystävyyskin on tuttua. Ei oikeasti kiinnosta se toinen yhtään, mutta kun ei jostakin (tyhmästä) syystä kehtaa mennä minnekään yksin, niin tarvitaan se "seuraneiti" siihen kulissiksi. Jos löydetään parempi kulissi tai parisuhde, "ystävä" lentää heti roskakoppaan, välinehän hän vain olikin. Eikä ajatustakaan sille ystävälle. 

Ja "parhaita" on tosiaan ne, jotka siinä läsnä olevalle valittavat yksinäisyyttään, kun ei ole ketään. Ai se läsnäolevako ei ole "kukaan"?

Mä olen huomannut, että aika usein ystäväksi ei kelpaa yksilö  vaan pitää päästä mukaan porukkaan. Just siihen mainitsemaasi sisäpiiriin. Ulkopiirissä olevat ihmiset eivät kelpaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffebulla kirjoitti:

Työttömyys on pahin syrjäyttäjä ja yksinäisyyden aiheuttaja. Olisi tärkeää saada kaikki osallistumaan. Nykyään mahdollistetaan työttömyys liian helposti ihmisille.

Työttömyys on varmasti listan kärkipäässä. Niin on myös kiusaaminen. Lasten koulukiusaamista ei hyväksy (julkisesti) kukaan.  Aikuiset ja vanhuksetkin kiusaa, työpaikoilla ja vanhainkodeissa. Se on kierre, joka ei kyllä ratkea vain lasten kiusaamistapauksia kauhistelemalla. Jos on jollakin tapaa erilainen, se on helposti syy karttamiseen.

Nämä kaikki on esteenä yhteiseen osallistumiseen. Kaikkia se ei vaivaa ollenkaan, että jotkut jää ulkopuolelle tai heitä kohdellaan väärin. Aktiivisia kiusaajia on minun mielestä vähemmistö, mutta moni haluaa katsoa muualle. Olen miettinyt, miksi? Onko se pelkoa vai välinpitämättömyyttä. Hoidan vain omat asiani ja jokainen vastaa itsestään.  

Kiusaamista ei välttämättä tunnista kiusaamiseksi. Olin 8 vuoden ajan hyvä ystävä erään tytön kanssa. Lukion jälkeen hän kerran kertoi, miten häntä oli koko kouluaika kiusattu. Ihmettelin asiaa, koska olimme samalla luokalla nuo 8 vuotta enkä kertaakaan havainnut kiusaamista. Lopulta selvisi, että hän olisi halunnut kuulua luokan suosittujen tyttöjen porukkaan, mutta häntä ei huolittu siihen. Mä taas en edes halunnut tuohon porukkaan, koska mua ei kiinnostanut pussikaljoittelu yms. En siis kokenut kiusaamiseksi, että muakaan ei pyydetty mukaan suosittujen tyttöjen porukkaan. Ystäväni taas koki. Täytyy myöntää, että loukkaannuin, kun mulle selvisi asia. Siis se, ettei hän oikeasti ollut missään vaiheessa halunnut olla ystäväni, mutta koska ei päässyt suosittujen tyttöjen porukkaan, kelpasin paremman puutteessa. Sen jälkeen meidän ystävyytemme viilenikin aika nopeasti. 

Onpa tosi ikävä juttu. Oon pahoillani sun puolesta. Tuossa on jotain, ehkä, myös "ystävättömyyteen" kuuluvaa jollain tapaa kieroutunutta ajattelumallia: jos en saa sitä mitä haluan, muukaan ei kelpaa. En yhtään ihmettelisi, jos tämä (entinen) ystäväsi jossain kohtaa päätyy marttyyriksi ja itkemään sitä, kun hän on yksinäinen ja on aina ollut ja kaikki johtuu siitä, että hän on koulukiusattu ja että hänellä "ei ollut kouluaikana yhtään ystävää" ja miten hän ei aikuisenakaan sen vuoksi löydä yhtään ystävää. Voi miten tympeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffebulla kirjoitti:

Työttömyys on pahin syrjäyttäjä ja yksinäisyyden aiheuttaja. Olisi tärkeää saada kaikki osallistumaan. Nykyään mahdollistetaan työttömyys liian helposti ihmisille.

Työttömyys on varmasti listan kärkipäässä. Niin on myös kiusaaminen. Lasten koulukiusaamista ei hyväksy (julkisesti) kukaan.  Aikuiset ja vanhuksetkin kiusaa, työpaikoilla ja vanhainkodeissa. Se on kierre, joka ei kyllä ratkea vain lasten kiusaamistapauksia kauhistelemalla. Jos on jollakin tapaa erilainen, se on helposti syy karttamiseen.

Nämä kaikki on esteenä yhteiseen osallistumiseen. Kaikkia se ei vaivaa ollenkaan, että jotkut jää ulkopuolelle tai heitä kohdellaan väärin. Aktiivisia kiusaajia on minun mielestä vähemmistö, mutta moni haluaa katsoa muualle. Olen miettinyt, miksi? Onko se pelkoa vai välinpitämättömyyttä. Hoidan vain omat asiani ja jokainen vastaa itsestään.  

Kiusaamista ei välttämättä tunnista kiusaamiseksi. Olin 8 vuoden ajan hyvä ystävä erään tytön kanssa. Lukion jälkeen hän kerran kertoi, miten häntä oli koko kouluaika kiusattu. Ihmettelin asiaa, koska olimme samalla luokalla nuo 8 vuotta enkä kertaakaan havainnut kiusaamista. Lopulta selvisi, että hän olisi halunnut kuulua luokan suosittujen tyttöjen porukkaan, mutta häntä ei huolittu siihen. Mä taas en edes halunnut tuohon porukkaan, koska mua ei kiinnostanut pussikaljoittelu yms. En siis kokenut kiusaamiseksi, että muakaan ei pyydetty mukaan suosittujen tyttöjen porukkaan. Ystäväni taas koki. Täytyy myöntää, että loukkaannuin, kun mulle selvisi asia. Siis se, ettei hän oikeasti ollut missään vaiheessa halunnut olla ystäväni, mutta koska ei päässyt suosittujen tyttöjen porukkaan, kelpasin paremman puutteessa. Sen jälkeen meidän ystävyytemme viilenikin aika nopeasti. 

Toi on totta. Ystäviksi kelpaavat vain ne, jotka ovat niitä kaikkein suositumpia. Ja kun ei siihen sisäpiiriin pääse, se on sitten kiusaamista.

Ja kulissiystävyyskin on tuttua. Ei oikeasti kiinnosta se toinen yhtään, mutta kun ei jostakin (tyhmästä) syystä kehtaa mennä minnekään yksin, niin tarvitaan se "seuraneiti" siihen kulissiksi. Jos löydetään parempi kulissi tai parisuhde, "ystävä" lentää heti roskakoppaan, välinehän hän vain olikin. Eikä ajatustakaan sille ystävälle. 

Ja "parhaita" on tosiaan ne, jotka siinä läsnä olevalle valittavat yksinäisyyttään, kun ei ole ketään. Ai se läsnäolevako ei ole "kukaan"?

Tätä tapahtuu yllättävän paljon, tai ainakin minulle on tapahtunut. Että ystäväni valittaa minulle yksinäisyyttään ja sitä, miten hänellä ei ole ystäviä. Minun ulkopuolisen silmin on paljonkin ystäviä eri suunnilta ja eri ajoilta, ja osa työkavereistaankin on ystäviä, joiden kanssa käydään oluella töiden jälkeen ym. Ja jos tämän nostaa esille, saa p** niskaan, että mikä minä olen sanomaan hänen elämästään ja että hänellä on oikeus valittaa. Tarvinneeko sanoa, että välit ovat viilenneet tähän "ystävään".

SUOMALAISISTA 60% on kelan tuilla elätettäviä EN TODELLA HALUA OLLA NÄIDEN LUUSEREIDEN EDES PUHE TUTTU. nämä viher punikit alkavat heti valituksen. kuntien pitää kaivaa syvät montut johon nämä loiset ammutaan kuopataan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffebulla kirjoitti:

Työttömyys on pahin syrjäyttäjä ja yksinäisyyden aiheuttaja. Olisi tärkeää saada kaikki osallistumaan. Nykyään mahdollistetaan työttömyys liian helposti ihmisille.

Työttömyys on varmasti listan kärkipäässä. Niin on myös kiusaaminen. Lasten koulukiusaamista ei hyväksy (julkisesti) kukaan.  Aikuiset ja vanhuksetkin kiusaa, työpaikoilla ja vanhainkodeissa. Se on kierre, joka ei kyllä ratkea vain lasten kiusaamistapauksia kauhistelemalla. Jos on jollakin tapaa erilainen, se on helposti syy karttamiseen.

Nämä kaikki on esteenä yhteiseen osallistumiseen. Kaikkia se ei vaivaa ollenkaan, että jotkut jää ulkopuolelle tai heitä kohdellaan väärin. Aktiivisia kiusaajia on minun mielestä vähemmistö, mutta moni haluaa katsoa muualle. Olen miettinyt, miksi? Onko se pelkoa vai välinpitämättömyyttä. Hoidan vain omat asiani ja jokainen vastaa itsestään.  

Kiusaamista ei välttämättä tunnista kiusaamiseksi. Olin 8 vuoden ajan hyvä ystävä erään tytön kanssa. Lukion jälkeen hän kerran kertoi, miten häntä oli koko kouluaika kiusattu. Ihmettelin asiaa, koska olimme samalla luokalla nuo 8 vuotta enkä kertaakaan havainnut kiusaamista. Lopulta selvisi, että hän olisi halunnut kuulua luokan suosittujen tyttöjen porukkaan, mutta häntä ei huolittu siihen. Mä taas en edes halunnut tuohon porukkaan, koska mua ei kiinnostanut pussikaljoittelu yms. En siis kokenut kiusaamiseksi, että muakaan ei pyydetty mukaan suosittujen tyttöjen porukkaan. Ystäväni taas koki. Täytyy myöntää, että loukkaannuin, kun mulle selvisi asia. Siis se, ettei hän oikeasti ollut missään vaiheessa halunnut olla ystäväni, mutta koska ei päässyt suosittujen tyttöjen porukkaan, kelpasin paremman puutteessa. Sen jälkeen meidän ystävyytemme viilenikin aika nopeasti. 

Onpa tosi ikävä juttu. Oon pahoillani sun puolesta. Tuossa on jotain, ehkä, myös "ystävättömyyteen" kuuluvaa jollain tapaa kieroutunutta ajattelumallia: jos en saa sitä mitä haluan, muukaan ei kelpaa. En yhtään ihmettelisi, jos tämä (entinen) ystäväsi jossain kohtaa päätyy marttyyriksi ja itkemään sitä, kun hän on yksinäinen ja on aina ollut ja kaikki johtuu siitä, että hän on koulukiusattu ja että hänellä "ei ollut kouluaikana yhtään ystävää" ja miten hän ei aikuisenakaan sen vuoksi löydä yhtään ystävää. Voi miten tympeää.

Tämä tapahtui aikana, jolloin ei vielä ollut sosiaalista mediaakaan. Silti joillekin oli tärkeää päästä suosittujen porukkaan. Nykyisin tilanne saattaa jopa korostua, koska onhan se paljon hienompaa laittaa Instaan kuvia porukan skumppailloista kuin kahvittelusta Jennan kanssa kahdestaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa vain valittaa eikä oikeasti edes halua seuraa. Olen vuosia etsinyt ystäviä somesta. Ei vain onnistu. Johonkin se lopahtaa sillä toisella osapuolella. Nyt viimeksi uuden kaverisovelluksen kautta viestitteli samassa kaupungissa asuvan ihmisen kanssa. Aluksi vastasi heti viesteihin. Nyt ei ole kuulunut mitään yli viikkoon.

Monet ovat introverttejä, tämä on hieman vaikea yhtälö kieltämättä. Kyllä introverttikin on yksinäinen, jos ei löydä yhteyttä ympärilleen, mutta ei kuitenkaan välttämättä arjen keskellä ole energiaa tai osaamista tehdä asialle tarpeeksi, kun ystävystyminen vaatii suht paljon vaivaa.

Some tuo uusia mahdollisuuksia, mutta on kuitenkin hieman epäluonteva tapa tutustua (ainakin minulle). Tuntuu että vanhanaikaisessa kulttuurissa ihmisten tapaaminen oli luontevampaa.

Mutta introverttiys ei ole mikään syy sille että kyhää ilmoituksia, aloittaa tutustumisen uusien ihmisten kanssa, ghostaa ja sitten sama uudestaan. Jos ei löydy jaksamista keskittyä kunnolla

niin pitäisi pikkuhiljaa myöntää se itselle eikä tuhlata toisten aikaa. Nämä ovat vielä niitä, jotka uudella kierroksella esittävät rassukkaa ja ovat tosi kiitollisia, kun joku jaksaa jutella heidän kanssaan. He vaan eivät jaksa olla uudesta ihmisestä kiinnostuneita kuin ihan pinnallisesti ja vähän aikaa.

Veikkaan, että monilla näistä on perfektionismia ja laiskuutta takana, odotetaan, että täydellinen ystävämätsi tipahtaisi jostain ilman, että itse täytyy nähdä vaivaa tutustumiseen. Se ystävyys ei aikuisena varsinkaan heti ole samanlaista kuin koulussa saatujen bestisten kanssa, kun yhteiset kokemukset toivat yhteisyyttä luontevasti.

"ovat tosi kiitollisia, kun joku jaksaa jutella heidän kanssaan. He vaan eivät jaksa olla uudesta ihmisestä kiinnostuneita kuin ihan pinnallisesti ja vähän aikaa."

Kyllä kannattaa olla kiinnostunut toisista ihmisistä, jos haluaa näistä ystäviä. Haluavatko "ystävää haluavat" itse asiassa jotain (ilmaista) terapeuttia omille asioilleen? Vai luulevatko yksinäiset/ystävättömät, että niillä muilla, ystävällisillä ihmisillä (ihmisiä, joilla on ystäviä ja ihmisiä, jotka ovat ystävällisiä) on ne ystävyyssuhteet koko ajan ihan järjettömän mielenkiintoisia ja että syvällisiä jutellaan koko ajan? Ehkä näiden oletusten suhteen kannattaa miettiä omaa ajattelua.

Mulla on tutuissa ja puolitutuissa ihmisiä, jotka ovat ilmaisseet olevansa yksinäisiä. Jos järjestäisin heille illanistujaiset, jostain syystä en oikein usko, että ystävystyisivät toistensa kanssa. Syynä se, että jokainen heistä tuntuu kaipaavan vain kuuntelijaa oman elämänsä ongelmiin, mutta eivät vastavuoroisesti jaksaisi/haluaisi olla kuuntelijana toiselle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa vain valittaa eikä oikeasti edes halua seuraa. Olen vuosia etsinyt ystäviä somesta. Ei vain onnistu. Johonkin se lopahtaa sillä toisella osapuolella. Nyt viimeksi uuden kaverisovelluksen kautta viestitteli samassa kaupungissa asuvan ihmisen kanssa. Aluksi vastasi heti viesteihin. Nyt ei ole kuulunut mitään yli viikkoon.

Monet ovat introverttejä, tämä on hieman vaikea yhtälö kieltämättä. Kyllä introverttikin on yksinäinen, jos ei löydä yhteyttä ympärilleen, mutta ei kuitenkaan välttämättä arjen keskellä ole energiaa tai osaamista tehdä asialle tarpeeksi, kun ystävystyminen vaatii suht paljon vaivaa.

Some tuo uusia mahdollisuuksia, mutta on kuitenkin hieman epäluonteva tapa tutustua (ainakin minulle). Tuntuu että vanhanaikaisessa kulttuurissa ihmisten tapaaminen oli luontevampaa.

Mutta introverttiys ei ole mikään syy sille että kyhää ilmoituksia, aloittaa tutustumisen uusien ihmisten kanssa, ghostaa ja sitten sama uudestaan. Jos ei löydy jaksamista keskittyä kunnolla

niin pitäisi pikkuhiljaa myöntää se itselle eikä tuhlata toisten aikaa. Nämä ovat vielä niitä, jotka uudella kierroksella esittävät rassukkaa ja ovat tosi kiitollisia, kun joku jaksaa jutella heidän kanssaan. He vaan eivät jaksa olla uudesta ihmisestä kiinnostuneita kuin ihan pinnallisesti ja vähän aikaa.

Veikkaan, että monilla näistä on perfektionismia ja laiskuutta takana, odotetaan, että täydellinen ystävämätsi tipahtaisi jostain ilman, että itse täytyy nähdä vaivaa tutustumiseen. Se ystävyys ei aikuisena varsinkaan heti ole samanlaista kuin koulussa saatujen bestisten kanssa, kun yhteiset kokemukset toivat yhteisyyttä luontevasti.

"ovat tosi kiitollisia, kun joku jaksaa jutella heidän kanssaan. He vaan eivät jaksa olla uudesta ihmisestä kiinnostuneita kuin ihan pinnallisesti ja vähän aikaa."

Kyllä kannattaa olla kiinnostunut toisista ihmisistä, jos haluaa näistä ystäviä. Haluavatko "ystävää haluavat" itse asiassa jotain (ilmaista) terapeuttia omille asioilleen? Vai luulevatko yksinäiset/ystävättömät, että niillä muilla, ystävällisillä ihmisillä (ihmisiä, joilla on ystäviä ja ihmisiä, jotka ovat ystävällisiä) on ne ystävyyssuhteet koko ajan ihan järjettömän mielenkiintoisia ja että syvällisiä jutellaan koko ajan? Ehkä näiden oletusten suhteen kannattaa miettiä omaa ajattelua.

Mulla on tutuissa ja puolitutuissa ihmisiä, jotka ovat ilmaisseet olevansa yksinäisiä. Jos järjestäisin heille illanistujaiset, jostain syystä en oikein usko, että ystävystyisivät toistensa kanssa. Syynä se, että jokainen heistä tuntuu kaipaavan vain kuuntelijaa oman elämänsä ongelmiin, mutta eivät vastavuoroisesti jaksaisi/haluaisi olla kuuntelijana toiselle. 

Kivasti niputat yksinäiset yhteen. Olen yksinäinen ja olen aina ollut myös hyvä kuuntelija.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa vain valittaa eikä oikeasti edes halua seuraa. Olen vuosia etsinyt ystäviä somesta. Ei vain onnistu. Johonkin se lopahtaa sillä toisella osapuolella. Nyt viimeksi uuden kaverisovelluksen kautta viestitteli samassa kaupungissa asuvan ihmisen kanssa. Aluksi vastasi heti viesteihin. Nyt ei ole kuulunut mitään yli viikkoon.

Monet ovat introverttejä, tämä on hieman vaikea yhtälö kieltämättä. Kyllä introverttikin on yksinäinen, jos ei löydä yhteyttä ympärilleen, mutta ei kuitenkaan välttämättä arjen keskellä ole energiaa tai osaamista tehdä asialle tarpeeksi, kun ystävystyminen vaatii suht paljon vaivaa.

Some tuo uusia mahdollisuuksia, mutta on kuitenkin hieman epäluonteva tapa tutustua (ainakin minulle). Tuntuu että vanhanaikaisessa kulttuurissa ihmisten tapaaminen oli luontevampaa.

Mutta introverttiys ei ole mikään syy sille että kyhää ilmoituksia, aloittaa tutustumisen uusien ihmisten kanssa, ghostaa ja sitten sama uudestaan. Jos ei löydy jaksamista keskittyä kunnolla

niin pitäisi pikkuhiljaa myöntää se itselle eikä tuhlata toisten aikaa. Nämä ovat vielä niitä, jotka uudella kierroksella esittävät rassukkaa ja ovat tosi kiitollisia, kun joku jaksaa jutella heidän kanssaan. He vaan eivät jaksa olla uudesta ihmisestä kiinnostuneita kuin ihan pinnallisesti ja vähän aikaa.

Veikkaan, että monilla näistä on perfektionismia ja laiskuutta takana, odotetaan, että täydellinen ystävämätsi tipahtaisi jostain ilman, että itse täytyy nähdä vaivaa tutustumiseen. Se ystävyys ei aikuisena varsinkaan heti ole samanlaista kuin koulussa saatujen bestisten kanssa, kun yhteiset kokemukset toivat yhteisyyttä luontevasti.

"ovat tosi kiitollisia, kun joku jaksaa jutella heidän kanssaan. He vaan eivät jaksa olla uudesta ihmisestä kiinnostuneita kuin ihan pinnallisesti ja vähän aikaa."

Kyllä kannattaa olla kiinnostunut toisista ihmisistä, jos haluaa näistä ystäviä. Haluavatko "ystävää haluavat" itse asiassa jotain (ilmaista) terapeuttia omille asioilleen? Vai luulevatko yksinäiset/ystävättömät, että niillä muilla, ystävällisillä ihmisillä (ihmisiä, joilla on ystäviä ja ihmisiä, jotka ovat ystävällisiä) on ne ystävyyssuhteet koko ajan ihan järjettömän mielenkiintoisia ja että syvällisiä jutellaan koko ajan? Ehkä näiden oletusten suhteen kannattaa miettiä omaa ajattelua.

Mulla on tutuissa ja puolitutuissa ihmisiä, jotka ovat ilmaisseet olevansa yksinäisiä. Jos järjestäisin heille illanistujaiset, jostain syystä en oikein usko, että ystävystyisivät toistensa kanssa. Syynä se, että jokainen heistä tuntuu kaipaavan vain kuuntelijaa oman elämänsä ongelmiin, mutta eivät vastavuoroisesti jaksaisi/haluaisi olla kuuntelijana toiselle. 

Kivasti niputat yksinäiset yhteen. Olen yksinäinen ja olen aina ollut myös hyvä kuuntelija.

Mä puhuinkin vain tuntemistani yksinäisistä. En sinusta.

Yhteiskunta ei oikeasti välitä. Ei hallitus, eikä edes tämän maan presidentti. Terveystahoista puhumattakaan. Vaikka he mitä väittäisivät tekevänsä syrjäytymisen estämiseksi jo päiväkotiolosuhteista lähtien. Kukaan ei oikeasti välitä siitä, että on yksinäisiä, eikä siitä, että on yksinäisyyttä ja syrjäytymistä. Koska politiikassakin ollaan enemmän kiinnostuneita taloudesta, talousnäkymistä ja kylmästi ja suoraan sanottuna rahasta.

Mediassa eri tahot, virkamiehet ja muut puhuvat kyllä kauniita korulauseita ja messutaan kuinka "Suomi on maailman onnellisin kansa" ja kuinka yhteisöllisiä täällä ollaan. Totuus on aivan toinen. 

En tiedä, missä ne luvut yksinäisten ja syrjäytyneiden kohdalla keikkuvat. Mutta veikkaan, että ne ovat aika korkeat. Moni on syrjäytynyt tästä yhteiskunnasta jo monta vuosikymmentä sitten. Eikä kukaan, eikä varsinkaan mikään "terveystaho" kysele keneltäkään, kuinka menee, miten voit ja oletko yksinäinen/ yksin?

Toinen, vielä merkittävämpi ilmiöön vaikuttava syy on ihmisten muuttuminen tässä maassa. Vielä 70- 100 vuotta sitten ihmiset olivat enemmän ystävällisempiä, empaattisempia ja toisia huomioon ottavampia. Oli myös ns. naapuriauttamista ja talkoohenkeä. Autettiin niitäkin, joilla meni taloudellisesti huonosti.  Jelpattiin ns. kaveria. Nykyisin ihmiset ajattelevat enemmän vain itseään ja omaa etuaan. Ja ottavat ja valikoivat kavereikseen, niitä, jotka täyttävät "korkeat valinta ja laatukriteerit". Ihmisistä on tullut kylmiä ja välinpitämättömiä oman piirinsä, ja kuppikuntansa ulkopuolella olevia kohtaan. Empatia ja välittäminen ovat kuolleet jo kauan aikaa sitten.

Jotta yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja samalla esim. myös mt-ongelmien syntymistä voitaisiin oikeasti ehkäistä, torjua ja poistaa, se edellyttäisi tässä yhteiskunnassa ja maassa olevien ihmisten käytöksen ja asenteiden muuttumista ja muutosta. Enemmän ympärillään olevien ihmisten näkemistä, huomioimista, ymmärtämistä, välittämistä, kuuntelemista, empatiaa ja konkreettista tukemista ja käytännön asioissa auttamista.

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskunta ei oikeasti välitä. Ei hallitus, eikä edes tämän maan presidentti. Terveystahoista puhumattakaan. Vaikka he mitä väittäisivät tekevänsä syrjäytymisen estämiseksi jo päiväkotiolosuhteista lähtien. Kukaan ei oikeasti välitä siitä, että on yksinäisiä, eikä siitä, että on yksinäisyyttä ja syrjäytymistä. Koska politiikassakin ollaan enemmän kiinnostuneita taloudesta, talousnäkymistä ja kylmästi ja suoraan sanottuna rahasta.

Mediassa eri tahot, virkamiehet ja muut puhuvat kyllä kauniita korulauseita ja messutaan kuinka "Suomi on maailman onnellisin kansa" ja kuinka yhteisöllisiä täällä ollaan. Totuus on aivan toinen. 

En tiedä, missä ne luvut yksinäisten ja syrjäytyneiden kohdalla keikkuvat. Mutta veikkaan, että ne ovat aika korkeat. Moni on syrjäytynyt tästä yhteiskunnasta jo monta vuosikymmentä sitten. Eikä kukaan, eikä varsinkaan mikään "terveystaho" kysele keneltäkään, kuinka menee, miten voit ja oletko yksinäinen/ yksin?

Toinen, vielä merkittävämpi ilmiöön vaikuttava syy on ihmisten muuttuminen tässä maassa. Vielä 70- 100 vuotta sitten ihmiset olivat enemmän ystävällisempiä, empaattisempia ja toisia huomioon ottavampia. Oli myös ns. naapuriauttamista ja talkoohenkeä. Autettiin niitäkin, joilla meni taloudellisesti huonosti.  Jelpattiin ns. kaveria. Nykyisin ihmiset ajattelevat enemmän vain itseään ja omaa etuaan. Ja ottavat ja valikoivat kavereikseen, niitä, jotka täyttävät "korkeat valinta ja laatukriteerit". Ihmisistä on tullut kylmiä ja välinpitämättömiä oman piirinsä, ja kuppikuntansa ulkopuolella olevia kohtaan. Empatia ja välittäminen ovat kuolleet jo kauan aikaa sitten.

Jotta yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja samalla esim. myös mt-ongelmien syntymistä voitaisiin oikeasti ehkäistä, torjua ja poistaa, se edellyttäisi tässä yhteiskunnassa ja maassa olevien ihmisten käytöksen ja asenteiden muuttumista ja muutosta. Enemmän ympärillään olevien ihmisten näkemistä, huomioimista, ymmärtämistä, välittämistä, kuuntelemista, empatiaa ja konkreettista tukemista ja käytännön asioissa auttamista.

Asiaa puhut. Mutta mitä yhteiskunta voi tehdä? Lakkauttaa sosiaaliturvan sekä erilaiset yhteiskunnan tarjoamat palvelut sairaanhoitoa ja opetusta lukuunottamatta. Eli palataan 70-100 vuoden takaiseen yhteiskuntaan, jossa selvitäksesi sinun oli pakko olla yhteisöllinen. Halusit tai et.