Lue keskustelun säännöt.
Suomalaiset ovat yksinäisiä. Miksi me ei osata hoitaa tätä ongelmaa?
09.07.2022 |
Olisiko tässä ketjussa ideoita, miten voisimme poistaa yksinäisyyttä yhteiskunnan tasolla. Voi toki antaa vinkkejä myös yksilön tasolla. Mutta erityisesti kiinnostaa, miten voisimme luoda ympäristön joka tuottaisi yhteisöllisyyttä? Sellaisella suomalaiseen luonteeseen sopivalla tavalla, meidän näköistämme yhteisöllisyyttä.
Kommentit (386)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Minä kannatan tätä edellisen kirjoittajan ohjetta: älä ikinä puhu muille yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi ennen kuin olette tunteneet x vuotta. Kirjoita vaikka yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi tänne, mutta kun kohtaat elämässäsi uuden, kivalta tuntuvan ihmisen, jonka kanssa ajttelet että teillä voisi synkata, älä ole liian avoin liian aluksi. Kukaan ei ole liian avoin liian aluksi - ainakaan kukaan sellainen, jonka on helppo tutustua, kaverustua, ystävystyä. Ne, joilla on paljon kokemusta erilaisista ihmissuhteista ja jotka miettivät myös sopivasti (mutta eivät liikaa) ystävyyssuhteitaan ainakin aika ajoin, osaavat "annostella" kertomiaan asioita tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihmiset ovat kiinnostavampiakin, jos heistä ei tiedä kaikkea - toki ystävyyden syvetessä voi olettaa ja toivoa, että ystävykset jakavat toisistaan ja toisilleen myös niitä ikävämpiäkin elämänkokemuksia.
Mä olen tuo mainitsemasi "edellinen kirjoittaja". Kesän alussa tein Facebookiin julkaisun, jonka vahingossa julkaisin kaikille kavereilleni enkä vain ystävilleni, kuten yleensä. Olen ollut kipukroonikko jo 30 vuoden ajan ja välillä (tai useimmiten) elämäni on aika p*skaa. Kun ei saa kivuiltaan edes nukuttua. Aloin saada kavereiltani yksityisviestejä, joissa ihmeteltiin, miten aina heidät tavatessani olen kuitenkin niin iloinen ja hyväntuulinen. No ihan siksi, että heitä tavatessani haluan ajatella kaikkea muuta paitsi en kipujani. Hyvät ystävät on eri juttu, heille voin JOSKUS näitä vaikeita tuntemuksia vuodattaakin, mutta en heillekään kovin usein. Hyvät ystäväni tietävät, että elän kipujeni kanssa 24/7. Silti heidänkin seurassaan haluan ajatella mitä tahansa muuta paitsi en kipujani.
Onpa ikävä kuulla, kivuista siis. Mutta muuten olen samoilla linjoilla kanssasi - joskus ystävät ovat nimenomaan sitä varten, että heidän kanssaan voi unohtaa itsensä ja ikävät asiat. Vähän niin kuin joku tuolla aiemmin kirjoitti, että miksi sitä haluaisi itsestään puhua, kun omat asiansa jo tietää, että muiden kuulumiset ovat kiinnostavampia. Jos on tällainen asenne, niin on varmaankin sitten sellainen "suosittu" ihminen. Sen olen huomannut, että jos olen itse ollut elämässäni ns. hankalassa vaiheessa (parisuhde päättynyt, jotain muuta ongelmaa), olen ilmiselvästi hakeutunut uusien ihmisten seuraan ja olen myös tietoisesti hakenut seuraa (tuttuja, kavereita, joista myöhemmin on tullut ystäviä), joka ei tiedä minusta ja elämästäni mitään. Kavereille ja tutuille kun on tietenkin pitänyt selvittää, mitä on itsellä menossa (kivulias ero tmv.), ja tällöin uusien ihmisten kanssa on ollut helpompaa, kun ei ole avautunut ollenkaan siitä päällä olevasta asiasta. So far so good, mutta tässä on myös iso mutta. Se, etten ole ollut aivan avoin elämäni asioista ja ongelmista alusta asti, vaan olen jollain tavalla käyttänyt hyväkseni uusien ihmisten itsestäänpuhumistarvetta, on saattanut johtaa ongelmiin sitten myöhemmin. Nämä ihmiset ovat kokeneet kuuntelijana olemiseni jollain tasolla ilmeisesti rajattomuutena, ja siitä on seurannut jotain vääristynyttä suhdedynamiikkaa. Että vuosienkin päästä se puheliaampi ihminen ottaa itsestäänselvyytenä, että hän voi puhua mistä tahansa asiasta sukulaisista näkemäänsä tv-ohjelmaan ja että minä olen aina kiinnostunut hänen puheistaan mutta sama käytäntö ei toimi toisinpäin. Sitten onkin tullut onneton tilanne (riita, välirikon uhka), kun itse olenkin puhunut jostakin omista tärkeistä asioistani avoimesti ja onkin käynyt ilmi, että toinen ei ole minua kuunnellut eikä oikeastaan ole ollut lainkaan kiinnostunut. Tämä nyt meni vähän ohi, mutta kuvastaa ehkä ainakin sitä, että ystävyyssuhteet ovat vaikeita ja aitoja hyviä ystäviä on vaikea löytää. Toisaalta haluaisin uskoa, että elämä heittää ihmisen eteen sellaisia ihmisiä, joita kulloinkin tarvitsee. Vaatii sitten pidemmän ajan, ennen kuin selviää, onko ystävä sittenkään ystävä vai ihan vaan kaveri - siinäkään ei ole mitään vikaa.
Juuri näin. Kirjoitin ketjuun eilen tai toissapäivänä...vai olisiko ollut joku toinen ketju .. täysin yllättävästä ja nopeasta ystävystymisestäni viime syksynä. Eräänä iltana menin Facebookiin ja mulle pelkkä Facebook-kaveri, jota en ollut koskaan edes tvannut vaan yhden ryhmän kautta tiesin hänet, alkoi laittaa mulle yksityisviestiä. Kun luin ensimmäisen lauseen, mulla nousi ihokarvat pystyyn ja tiesin, mitä seuraavissa lauseissa tulee lukemaan. Hänen puolisonsa oli saanut samalaisen erittäin harvinaisen sairaskohtauksen, johon 90% ihmisistä menehtyy. Hänen puolisonsa kohdalla oli tehty samassa sairaalassa täsmälleen sama hoitovirhe kuin 9 vuotta aikaisemmin mun kohdallani. Viestittelimme silloin paljon, siis satoja ellei jopa tuhansia viestejä vuorokaudessa. Annoin puhelinnumeroni ja valvoin öitä kuunnellessani hänen pelkoaan, huoliaan ja järkytystään. Kun 9 vuotta aikaisemmin mulle tapahtui ihan sama kuin hänen puolisolleen ja kahden vuorokauden eloonjämistaistelun jälkeen kaikkien lääkäreiden yllätykseksi selvisinkin hengissä ja kun tulin massiivisen sisäisen verenvuodon jälkeen lopulta tajuihini, tyttäreni seisoi sairaalasänkyni vieressä ja sanoi "Äiti, sun elämälläsi on tarkoitus". 9 vuotta myöhemmin mulle selvisi, mikä se tarkoitus oli. 9 vuotta olin yrittänyt löytää saman kokenutta ja henkiin jäänyttä, mutta tuloksetta, Sinä syyskuisena iltana tiesin, miksi selvisin hengissä. Meistä tuli välittömästi tämän ihmisen kanssa ystävät. Ja hänen puolisonsa ja aikuisten lastensakin kanssa. Heistä tuli mulle enemmän kuin ystäviä. Heistä tuli mulle perheenjäseniä. Vitsailemmekin heidän kanssaan, että olemme tämän saman kokeneen kanssa "munuaisvaltimorepeämäsisaruksia".
Tällaisia "friendship made in heaven" -ystävyyksiä mulla ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Yleensä mulla ystävyyssuhteiden kehittyminen vie vuosia. Tämä ystävyys on ainoa, joka syntyi parissa sekunnissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Islam auttoi minua yksinäisyydessäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Minä kannatan tätä edellisen kirjoittajan ohjetta: älä ikinä puhu muille yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi ennen kuin olette tunteneet x vuotta. Kirjoita vaikka yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi tänne, mutta kun kohtaat elämässäsi uuden, kivalta tuntuvan ihmisen, jonka kanssa ajttelet että teillä voisi synkata, älä ole liian avoin liian aluksi. Kukaan ei ole liian avoin liian aluksi - ainakaan kukaan sellainen, jonka on helppo tutustua, kaverustua, ystävystyä. Ne, joilla on paljon kokemusta erilaisista ihmissuhteista ja jotka miettivät myös sopivasti (mutta eivät liikaa) ystävyyssuhteitaan ainakin aika ajoin, osaavat "annostella" kertomiaan asioita tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihmiset ovat kiinnostavampiakin, jos heistä ei tiedä kaikkea - toki ystävyyden syvetessä voi olettaa ja toivoa, että ystävykset jakavat toisistaan ja toisilleen myös niitä ikävämpiäkin elämänkokemuksia.
Mä olen tuo mainitsemasi "edellinen kirjoittaja". Kesän alussa tein Facebookiin julkaisun, jonka vahingossa julkaisin kaikille kavereilleni enkä vain ystävilleni, kuten yleensä. Olen ollut kipukroonikko jo 30 vuoden ajan ja välillä (tai useimmiten) elämäni on aika p*skaa. Kun ei saa kivuiltaan edes nukuttua. Aloin saada kavereiltani yksityisviestejä, joissa ihmeteltiin, miten aina heidät tavatessani olen kuitenkin niin iloinen ja hyväntuulinen. No ihan siksi, että heitä tavatessani haluan ajatella kaikkea muuta paitsi en kipujani. Hyvät ystävät on eri juttu, heille voin JOSKUS näitä vaikeita tuntemuksia vuodattaakin, mutta en heillekään kovin usein. Hyvät ystäväni tietävät, että elän kipujeni kanssa 24/7. Silti heidänkin seurassaan haluan ajatella mitä tahansa muuta paitsi en kipujani.
Minunkin pitää vielä vastata sinulle. Kirjoitin tuon ensimmäisen pitkän viestin ja vastasin jo sinuun viestiisi kerran. Voi olla, että kirjoitin ikävästi. Ymmärrän sen ajatuksen mikä sinulla on ja sen, että haluat viettää ystävien kanssa hyviä hetkiä. Se on oikeastaan hienokin asia ja arvostan sitä. Mietin vaan itseäni etten välttämättä pystyisi samaan. En pystyisi olemaan muutenkin vähän melankolisena ihmisenä niin iloinen jos minulla on vaikeaa. Sinulla on varmaan sellainen hyvä ja positiivinen luonne muutenkin. Se on hyvä juttu. Itse tulen aika vaikeasta suvusta. Isäni suuttuu kokoajan jostain, mummuni vaikea luonne ja harvoin asiat olivat hänellä hyvin, äitini taas stressaa ja samalla suuttuu jos vähänkin saa arvostelua. Tässä hieman ihmisiä joista itsekin polveudun. Ei välillä ole ihme jos itsekin olen vähän hermoheikko niin kuin yksi päivä totesin olevani. Lapsena jo stressasin kaikesta ja siihen nuo kiusaamiset ja yksinäisyys päälle. Siinä mielessä kun luin viestisi niin mietin kuinka hienoa on, että ihminen pystyy olemaan ns paras versio itsestään muiden joukossa ja tuomaan hyvää muille. Voin sanoa, että minusta ei varmaan ole aina siihen. Valittaa en halua, mutta huolet tai pelot sekä suru näkyy helposti naamasta. Olkoon tämä viimeinen viestini ketjuun
Kiitos kun olet kirjoittanut tänne. Tekstisi ja sen taustalla olevat kokemuksesi ovat punnittuja ja loppuun asti ajateltuja, etkä ole heittäytynyt marttyyriksi vaan olet halunnut tuoda näkemystäsi kiihkottomasti ja ymmärrettävästi esille. Olet siinä onnistunut, ja kirjoituksesi ovat saaneet ainakin minut ajattelemaan asiaa uusista näkökulmista. Kiitos siitä. Toivon ja uskonkin, että sinun onnesi kääntyy ja että tulet olemaan vielä onnellinen ja menestynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Minä kannatan tätä edellisen kirjoittajan ohjetta: älä ikinä puhu muille yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi ennen kuin olette tunteneet x vuotta. Kirjoita vaikka yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi tänne, mutta kun kohtaat elämässäsi uuden, kivalta tuntuvan ihmisen, jonka kanssa ajttelet että teillä voisi synkata, älä ole liian avoin liian aluksi. Kukaan ei ole liian avoin liian aluksi - ainakaan kukaan sellainen, jonka on helppo tutustua, kaverustua, ystävystyä. Ne, joilla on paljon kokemusta erilaisista ihmissuhteista ja jotka miettivät myös sopivasti (mutta eivät liikaa) ystävyyssuhteitaan ainakin aika ajoin, osaavat "annostella" kertomiaan asioita tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihmiset ovat kiinnostavampiakin, jos heistä ei tiedä kaikkea - toki ystävyyden syvetessä voi olettaa ja toivoa, että ystävykset jakavat toisistaan ja toisilleen myös niitä ikävämpiäkin elämänkokemuksia.
Mä olen tuo mainitsemasi "edellinen kirjoittaja". Kesän alussa tein Facebookiin julkaisun, jonka vahingossa julkaisin kaikille kavereilleni enkä vain ystävilleni, kuten yleensä. Olen ollut kipukroonikko jo 30 vuoden ajan ja välillä (tai useimmiten) elämäni on aika p*skaa. Kun ei saa kivuiltaan edes nukuttua. Aloin saada kavereiltani yksityisviestejä, joissa ihmeteltiin, miten aina heidät tavatessani olen kuitenkin niin iloinen ja hyväntuulinen. No ihan siksi, että heitä tavatessani haluan ajatella kaikkea muuta paitsi en kipujani. Hyvät ystävät on eri juttu, heille voin JOSKUS näitä vaikeita tuntemuksia vuodattaakin, mutta en heillekään kovin usein. Hyvät ystäväni tietävät, että elän kipujeni kanssa 24/7. Silti heidänkin seurassaan haluan ajatella mitä tahansa muuta paitsi en kipujani.
Minunkin pitää vielä vastata sinulle. Kirjoitin tuon ensimmäisen pitkän viestin ja vastasin jo sinuun viestiisi kerran. Voi olla, että kirjoitin ikävästi. Ymmärrän sen ajatuksen mikä sinulla on ja sen, että haluat viettää ystävien kanssa hyviä hetkiä. Se on oikeastaan hienokin asia ja arvostan sitä. Mietin vaan itseäni etten välttämättä pystyisi samaan. En pystyisi olemaan muutenkin vähän melankolisena ihmisenä niin iloinen jos minulla on vaikeaa. Sinulla on varmaan sellainen hyvä ja positiivinen luonne muutenkin. Se on hyvä juttu. Itse tulen aika vaikeasta suvusta. Isäni suuttuu kokoajan jostain, mummuni vaikea luonne ja harvoin asiat olivat hänellä hyvin, äitini taas stressaa ja samalla suuttuu jos vähänkin saa arvostelua. Tässä hieman ihmisiä joista itsekin polveudun. Ei välillä ole ihme jos itsekin olen vähän hermoheikko niin kuin yksi päivä totesin olevani. Lapsena jo stressasin kaikesta ja siihen nuo kiusaamiset ja yksinäisyys päälle. Siinä mielessä kun luin viestisi niin mietin kuinka hienoa on, että ihminen pystyy olemaan ns paras versio itsestään muiden joukossa ja tuomaan hyvää muille. Voin sanoa, että minusta ei varmaan ole aina siihen. Valittaa en halua, mutta huolet tai pelot sekä suru näkyy helposti naamasta. Olkoon tämä viimeinen viestini ketjuun
Oli kiva lukea, miten kirjoititte toisillenne. (aluksi kyllä mietin, onko kirjoittajia kaksi vai yksi ;) Osoititte ymmärrystä toisen näkemyksille ja kokemuksille.
Kallistun itse enemmän tuolle jälkimmäisen kannalle siinä, että on vaikea tutuille esittää toista, kuin miltä tuntuu. Ainakin joistain asioista haluan kertoa avoimesti (kaikkein kipeimmistä ihan harvoille). Haluan myös kuulla muita. Moni pyytää anteeksi, kun "oksentaa negatiivisia asioita" minulle. En tykkää ilmaisusta, sillä vaikka töissä on vain hyvä kertoa muistakin kuin positiivisista tunteista. Ei ne droppaa mun tunnelmaa :). Minusta olisi hyvä, jos ihmiset voisivat ilmaista oikeita tunteitaan enemmän. Se on toive, mutta itsekin jännitän joidenkin ihmisten suhtautumista.
Se mikä minulle tuo ahdistavaa oloa on sellaiset kiukkuiset sisvallukset ja pahaatarkoittava juoruilu ja kyttäyspuheet, joita joskus joku alkaa kertoa. Se on sitten ihan eri asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Minä kannatan tätä edellisen kirjoittajan ohjetta: älä ikinä puhu muille yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi ennen kuin olette tunteneet x vuotta. Kirjoita vaikka yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi tänne, mutta kun kohtaat elämässäsi uuden, kivalta tuntuvan ihmisen, jonka kanssa ajttelet että teillä voisi synkata, älä ole liian avoin liian aluksi. Kukaan ei ole liian avoin liian aluksi - ainakaan kukaan sellainen, jonka on helppo tutustua, kaverustua, ystävystyä. Ne, joilla on paljon kokemusta erilaisista ihmissuhteista ja jotka miettivät myös sopivasti (mutta eivät liikaa) ystävyyssuhteitaan ainakin aika ajoin, osaavat "annostella" kertomiaan asioita tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihmiset ovat kiinnostavampiakin, jos heistä ei tiedä kaikkea - toki ystävyyden syvetessä voi olettaa ja toivoa, että ystävykset jakavat toisistaan ja toisilleen myös niitä ikävämpiäkin elämänkokemuksia.
Mä olen tuo mainitsemasi "edellinen kirjoittaja". Kesän alussa tein Facebookiin julkaisun, jonka vahingossa julkaisin kaikille kavereilleni enkä vain ystävilleni, kuten yleensä. Olen ollut kipukroonikko jo 30 vuoden ajan ja välillä (tai useimmiten) elämäni on aika p*skaa. Kun ei saa kivuiltaan edes nukuttua. Aloin saada kavereiltani yksityisviestejä, joissa ihmeteltiin, miten aina heidät tavatessani olen kuitenkin niin iloinen ja hyväntuulinen. No ihan siksi, että heitä tavatessani haluan ajatella kaikkea muuta paitsi en kipujani. Hyvät ystävät on eri juttu, heille voin JOSKUS näitä vaikeita tuntemuksia vuodattaakin, mutta en heillekään kovin usein. Hyvät ystäväni tietävät, että elän kipujeni kanssa 24/7. Silti heidänkin seurassaan haluan ajatella mitä tahansa muuta paitsi en kipujani.
Minunkin pitää vielä vastata sinulle. Kirjoitin tuon ensimmäisen pitkän viestin ja vastasin jo sinuun viestiisi kerran. Voi olla, että kirjoitin ikävästi. Ymmärrän sen ajatuksen mikä sinulla on ja sen, että haluat viettää ystävien kanssa hyviä hetkiä. Se on oikeastaan hienokin asia ja arvostan sitä. Mietin vaan itseäni etten välttämättä pystyisi samaan. En pystyisi olemaan muutenkin vähän melankolisena ihmisenä niin iloinen jos minulla on vaikeaa. Sinulla on varmaan sellainen hyvä ja positiivinen luonne muutenkin. Se on hyvä juttu. Itse tulen aika vaikeasta suvusta. Isäni suuttuu kokoajan jostain, mummuni vaikea luonne ja harvoin asiat olivat hänellä hyvin, äitini taas stressaa ja samalla suuttuu jos vähänkin saa arvostelua. Tässä hieman ihmisiä joista itsekin polveudun. Ei välillä ole ihme jos itsekin olen vähän hermoheikko niin kuin yksi päivä totesin olevani. Lapsena jo stressasin kaikesta ja siihen nuo kiusaamiset ja yksinäisyys päälle. Siinä mielessä kun luin viestisi niin mietin kuinka hienoa on, että ihminen pystyy olemaan ns paras versio itsestään muiden joukossa ja tuomaan hyvää muille. Voin sanoa, että minusta ei varmaan ole aina siihen. Valittaa en halua, mutta huolet tai pelot sekä suru näkyy helposti naamasta. Olkoon tämä viimeinen viestini ketjuun
Ikävää, jos mun kommenttieni vuoksi et enää halua kirjoittaa ketjuun :( En ole mitenkään erityisen hyvä ja positiivinen luonne. Olin 24v, kun sain esikoiseni. Esikoiseni isä katosi kuvioista jo raskausaikana. Synnytin yksin vammaisen lapsen. Yhden kerran lapsen isä soitti ja kysyi, pärjäänkö mä. Vastasin, että onko mulla muka jotain muitakin vaihtoehtoja kuin pärjätä. Mun "positiivisuuteni" perustuu ehkä sisuun. Ja onnistumisen tunteisiin, kun vammainen lapseni onnistuikin monissa asioissa ja onkin nykyisin naimisissa, työelämässä ja muutenkin voi hyvin. Voin kyllä sanoa, että pitkä ja kivinen tie oli taistella Kelan, sosiaalitoimen, päiväkodin, koulun ja monen muun tahon kanssa. Piti opetella suunnilleen ulkoa kaikki lakipykälät. Mutta periksi en antanut, vaikka lapseni ollessa vielä alakoulussa sairastuinkin itse ja kipuhelvettini alkoi. Vielä tuohon kommenttiisi, niin silloin, kun olen ihan alamaissa, en edes halua tavata ketään. Viittaan siis tähän lauseeseesi "En pystyisi olemaan muutenkin vähän melankolisena ihmisenä niin iloinen jos minulla on vaikeaa". Olen silloin mieluummin yksin ja muiden kanssa vasta sitten, kun taas jaksan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Minä kannatan tätä edellisen kirjoittajan ohjetta: älä ikinä puhu muille yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi ennen kuin olette tunteneet x vuotta. Kirjoita vaikka yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi tänne, mutta kun kohtaat elämässäsi uuden, kivalta tuntuvan ihmisen, jonka kanssa ajttelet että teillä voisi synkata, älä ole liian avoin liian aluksi. Kukaan ei ole liian avoin liian aluksi - ainakaan kukaan sellainen, jonka on helppo tutustua, kaverustua, ystävystyä. Ne, joilla on paljon kokemusta erilaisista ihmissuhteista ja jotka miettivät myös sopivasti (mutta eivät liikaa) ystävyyssuhteitaan ainakin aika ajoin, osaavat "annostella" kertomiaan asioita tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihmiset ovat kiinnostavampiakin, jos heistä ei tiedä kaikkea - toki ystävyyden syvetessä voi olettaa ja toivoa, että ystävykset jakavat toisistaan ja toisilleen myös niitä ikävämpiäkin elämänkokemuksia.
Mä olen tuo mainitsemasi "edellinen kirjoittaja". Kesän alussa tein Facebookiin julkaisun, jonka vahingossa julkaisin kaikille kavereilleni enkä vain ystävilleni, kuten yleensä. Olen ollut kipukroonikko jo 30 vuoden ajan ja välillä (tai useimmiten) elämäni on aika p*skaa. Kun ei saa kivuiltaan edes nukuttua. Aloin saada kavereiltani yksityisviestejä, joissa ihmeteltiin, miten aina heidät tavatessani olen kuitenkin niin iloinen ja hyväntuulinen. No ihan siksi, että heitä tavatessani haluan ajatella kaikkea muuta paitsi en kipujani. Hyvät ystävät on eri juttu, heille voin JOSKUS näitä vaikeita tuntemuksia vuodattaakin, mutta en heillekään kovin usein. Hyvät ystäväni tietävät, että elän kipujeni kanssa 24/7. Silti heidänkin seurassaan haluan ajatella mitä tahansa muuta paitsi en kipujani.
Minunkin pitää vielä vastata sinulle. Kirjoitin tuon ensimmäisen pitkän viestin ja vastasin jo sinuun viestiisi kerran. Voi olla, että kirjoitin ikävästi. Ymmärrän sen ajatuksen mikä sinulla on ja sen, että haluat viettää ystävien kanssa hyviä hetkiä. Se on oikeastaan hienokin asia ja arvostan sitä. Mietin vaan itseäni etten välttämättä pystyisi samaan. En pystyisi olemaan muutenkin vähän melankolisena ihmisenä niin iloinen jos minulla on vaikeaa. Sinulla on varmaan sellainen hyvä ja positiivinen luonne muutenkin. Se on hyvä juttu. Itse tulen aika vaikeasta suvusta. Isäni suuttuu kokoajan jostain, mummuni vaikea luonne ja harvoin asiat olivat hänellä hyvin, äitini taas stressaa ja samalla suuttuu jos vähänkin saa arvostelua. Tässä hieman ihmisiä joista itsekin polveudun. Ei välillä ole ihme jos itsekin olen vähän hermoheikko niin kuin yksi päivä totesin olevani. Lapsena jo stressasin kaikesta ja siihen nuo kiusaamiset ja yksinäisyys päälle. Siinä mielessä kun luin viestisi niin mietin kuinka hienoa on, että ihminen pystyy olemaan ns paras versio itsestään muiden joukossa ja tuomaan hyvää muille. Voin sanoa, että minusta ei varmaan ole aina siihen. Valittaa en halua, mutta huolet tai pelot sekä suru näkyy helposti naamasta. Olkoon tämä viimeinen viestini ketjuun
Oli kiva lukea, miten kirjoititte toisillenne. (aluksi kyllä mietin, onko kirjoittajia kaksi vai yksi ;) Osoititte ymmärrystä toisen näkemyksille ja kokemuksille.
Kallistun itse enemmän tuolle jälkimmäisen kannalle siinä, että on vaikea tutuille esittää toista, kuin miltä tuntuu. Ainakin joistain asioista haluan kertoa avoimesti (kaikkein kipeimmistä ihan harvoille). Haluan myös kuulla muita. Moni pyytää anteeksi, kun "oksentaa negatiivisia asioita" minulle. En tykkää ilmaisusta, sillä vaikka töissä on vain hyvä kertoa muistakin kuin positiivisista tunteista. Ei ne droppaa mun tunnelmaa :). Minusta olisi hyvä, jos ihmiset voisivat ilmaista oikeita tunteitaan enemmän. Se on toive, mutta itsekin jännitän joidenkin ihmisten suhtautumista.
Se mikä minulle tuo ahdistavaa oloa on sellaiset kiukkuiset sisvallukset ja pahaatarkoittava juoruilu ja kyttäyspuheet, joita joskus joku alkaa kertoa. Se on sitten ihan eri asia.
Mä olen yksi tähän threadiin kirjoittaneista. Ymmärrän hyvin, mitä sinäkin tarkoitat. Mutta koska mä koitan saada muiden ihmisten seurasta itselleni hyvää mieltä ja positiivisempaa fiilistä, niin ehkä juuri siksi koen omista ongelmistaan purkautuvat rasittavammaksi kuin kokisivat sellaiset, jotka "elävät tanssien ruusunlehtien päällä". Ja nyt kun asiaa ajattelen tarkemmin (olen siis se ketjun kipukroonikko), niin todennäköisesti syy on juuri tuo: en jaksaisi vielä omien ongelmienikin (joista en puhu kuin läheisimmille ystävilleni tai sitten ammattilaisille) lisäksi kuunnella muiden ongelmia. Paitsi jos on kyse ystävästä. Tutuatumisvaiheessa vetäydyn aika nopeasti, jos musta halutaan terapeuttia tai likasankoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Minä kannatan tätä edellisen kirjoittajan ohjetta: älä ikinä puhu muille yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi ennen kuin olette tunteneet x vuotta. Kirjoita vaikka yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi tänne, mutta kun kohtaat elämässäsi uuden, kivalta tuntuvan ihmisen, jonka kanssa ajttelet että teillä voisi synkata, älä ole liian avoin liian aluksi. Kukaan ei ole liian avoin liian aluksi - ainakaan kukaan sellainen, jonka on helppo tutustua, kaverustua, ystävystyä. Ne, joilla on paljon kokemusta erilaisista ihmissuhteista ja jotka miettivät myös sopivasti (mutta eivät liikaa) ystävyyssuhteitaan ainakin aika ajoin, osaavat "annostella" kertomiaan asioita tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihmiset ovat kiinnostavampiakin, jos heistä ei tiedä kaikkea - toki ystävyyden syvetessä voi olettaa ja toivoa, että ystävykset jakavat toisistaan ja toisilleen myös niitä ikävämpiäkin elämänkokemuksia.
Mä olen tuo mainitsemasi "edellinen kirjoittaja". Kesän alussa tein Facebookiin julkaisun, jonka vahingossa julkaisin kaikille kavereilleni enkä vain ystävilleni, kuten yleensä. Olen ollut kipukroonikko jo 30 vuoden ajan ja välillä (tai useimmiten) elämäni on aika p*skaa. Kun ei saa kivuiltaan edes nukuttua. Aloin saada kavereiltani yksityisviestejä, joissa ihmeteltiin, miten aina heidät tavatessani olen kuitenkin niin iloinen ja hyväntuulinen. No ihan siksi, että heitä tavatessani haluan ajatella kaikkea muuta paitsi en kipujani. Hyvät ystävät on eri juttu, heille voin JOSKUS näitä vaikeita tuntemuksia vuodattaakin, mutta en heillekään kovin usein. Hyvät ystäväni tietävät, että elän kipujeni kanssa 24/7. Silti heidänkin seurassaan haluan ajatella mitä tahansa muuta paitsi en kipujani.
Minunkin pitää vielä vastata sinulle. Kirjoitin tuon ensimmäisen pitkän viestin ja vastasin jo sinuun viestiisi kerran. Voi olla, että kirjoitin ikävästi. Ymmärrän sen ajatuksen mikä sinulla on ja sen, että haluat viettää ystävien kanssa hyviä hetkiä. Se on oikeastaan hienokin asia ja arvostan sitä. Mietin vaan itseäni etten välttämättä pystyisi samaan. En pystyisi olemaan muutenkin vähän melankolisena ihmisenä niin iloinen jos minulla on vaikeaa. Sinulla on varmaan sellainen hyvä ja positiivinen luonne muutenkin. Se on hyvä juttu. Itse tulen aika vaikeasta suvusta. Isäni suuttuu kokoajan jostain, mummuni vaikea luonne ja harvoin asiat olivat hänellä hyvin, äitini taas stressaa ja samalla suuttuu jos vähänkin saa arvostelua. Tässä hieman ihmisiä joista itsekin polveudun. Ei välillä ole ihme jos itsekin olen vähän hermoheikko niin kuin yksi päivä totesin olevani. Lapsena jo stressasin kaikesta ja siihen nuo kiusaamiset ja yksinäisyys päälle. Siinä mielessä kun luin viestisi niin mietin kuinka hienoa on, että ihminen pystyy olemaan ns paras versio itsestään muiden joukossa ja tuomaan hyvää muille. Voin sanoa, että minusta ei varmaan ole aina siihen. Valittaa en halua, mutta huolet tai pelot sekä suru näkyy helposti naamasta. Olkoon tämä viimeinen viestini ketjuun
Kiitos kun olet kirjoittanut tänne. Tekstisi ja sen taustalla olevat kokemuksesi ovat punnittuja ja loppuun asti ajateltuja, etkä ole heittäytynyt marttyyriksi vaan olet halunnut tuoda näkemystäsi kiihkottomasti ja ymmärrettävästi esille. Olet siinä onnistunut, ja kirjoituksesi ovat saaneet ainakin minut ajattelemaan asiaa uusista näkökulmista. Kiitos siitä. Toivon ja uskonkin, että sinun onnesi kääntyy ja että tulet olemaan vielä onnellinen ja menestynyt.
Kiitos sinullekin viestistä. Aiheesta on helppoa kirjoittaa, kun se on niin tuttu. Tosin helppoa ei ole kuitenkaan miettiä näitä asioita. Taustalla on paljon surullisia hetkiä ja sitä kuinka olen kokenut jotain ikävää muilta. Se kaikki on vaikuttanut minuun paljon. Joskus se on vaikeaa edes myöntää kuinka kiusaaminen on tehnyt itselleni niin paljon pahaa. Oikeastaan häpeän itseäni monesti vieläkin. Olisin parempi ihminen ja voisin paremmin ilman sitä kaikkea. Jokin pieni hetki saattaa tuoda esiin rohkeamman minäni, mutta monesti en pysty olemaan se ihminen mitä tahtoisin. Toisaalta nyt ymmärrän muita paremmin. Ymmärrän mitä moni joutuu kokemaan ja se saa minut suremaan monesti. Jos mietin elämääni niin en koskaan ajatellut, että se menisi näin kuin nyt tähän mennessä. Uskoin parempaan. Tällä tarkoitan sitä, että moni ei välttämättä osaa arvostaa esim tavallista nuoruuttaan. Sitten on niitä kuten minä joka tavallaan putoaa yksinäisyyteen uudella paikkakunnalla ja jää yksin sekä kiusataan. Se oli melko vaikea kokemus. Paikkakunnalla käyntikin silloin tällöin on vaikeaa, kun muistot ovat ikäviä sieltä.
Mietin monesti sitä, että pitäisi vaan osata päästää kärsimyksestä irti. Pitäisi pystyä unohtamaan edes vähän sitä kaikkea. Joskus tuntuu, että elän menneessä. Välillä hyviä hetkiä, mutta sitten taas koen jonkun tilanteen missä jokin muisto tulee mieleen. Olen tavallaan oppinut piilottamaan itsestäni paljon. En halua kertoa mistään sellaisesta mikä tavallaan olisi minulle epäedullista. Jotenkin sitä suojelee itseään.
Onnellisuutta koen välillä, mutta juuri sellainen pidempiaikainen tyytyväisyys elämään ja iloisuus puutuu monesti. Minun vaan pitäisi päästää irti ja antaa itseni toipua kaikesta. Joskus mietin kuinka paljon pahaa yksittäiset ihmiset voivat aiheuttaa. Taas pienikin hyvä asia on itselle hyvin tärkeä. En meinaa sitä uskoa jos joku haluaa sanoa jotain hyvää. En ole tottunut siihen. Menestystä en kaipaa, mutta haluaisin olla tyytyväinen itseeni ja kokea enemmän iloa. Kiitos vielä kerran viestistäsi. Olkoon tämä nyt viimeinen viestiini oikeasti tähän ketjuun. Päätin nyt vielä kirjoittaa ja asiaa olisi välillä niin paljon. Ei vaan ketään kenelle kertoa mistään. Toivon sinulle myös kaikkea hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Minä kannatan tätä edellisen kirjoittajan ohjetta: älä ikinä puhu muille yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi ennen kuin olette tunteneet x vuotta. Kirjoita vaikka yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi tänne, mutta kun kohtaat elämässäsi uuden, kivalta tuntuvan ihmisen, jonka kanssa ajttelet että teillä voisi synkata, älä ole liian avoin liian aluksi. Kukaan ei ole liian avoin liian aluksi - ainakaan kukaan sellainen, jonka on helppo tutustua, kaverustua, ystävystyä. Ne, joilla on paljon kokemusta erilaisista ihmissuhteista ja jotka miettivät myös sopivasti (mutta eivät liikaa) ystävyyssuhteitaan ainakin aika ajoin, osaavat "annostella" kertomiaan asioita tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihmiset ovat kiinnostavampiakin, jos heistä ei tiedä kaikkea - toki ystävyyden syvetessä voi olettaa ja toivoa, että ystävykset jakavat toisistaan ja toisilleen myös niitä ikävämpiäkin elämänkokemuksia.
Mä olen tuo mainitsemasi "edellinen kirjoittaja". Kesän alussa tein Facebookiin julkaisun, jonka vahingossa julkaisin kaikille kavereilleni enkä vain ystävilleni, kuten yleensä. Olen ollut kipukroonikko jo 30 vuoden ajan ja välillä (tai useimmiten) elämäni on aika p*skaa. Kun ei saa kivuiltaan edes nukuttua. Aloin saada kavereiltani yksityisviestejä, joissa ihmeteltiin, miten aina heidät tavatessani olen kuitenkin niin iloinen ja hyväntuulinen. No ihan siksi, että heitä tavatessani haluan ajatella kaikkea muuta paitsi en kipujani. Hyvät ystävät on eri juttu, heille voin JOSKUS näitä vaikeita tuntemuksia vuodattaakin, mutta en heillekään kovin usein. Hyvät ystäväni tietävät, että elän kipujeni kanssa 24/7. Silti heidänkin seurassaan haluan ajatella mitä tahansa muuta paitsi en kipujani.
Minunkin pitää vielä vastata sinulle. Kirjoitin tuon ensimmäisen pitkän viestin ja vastasin jo sinuun viestiisi kerran. Voi olla, että kirjoitin ikävästi. Ymmärrän sen ajatuksen mikä sinulla on ja sen, että haluat viettää ystävien kanssa hyviä hetkiä. Se on oikeastaan hienokin asia ja arvostan sitä. Mietin vaan itseäni etten välttämättä pystyisi samaan. En pystyisi olemaan muutenkin vähän melankolisena ihmisenä niin iloinen jos minulla on vaikeaa. Sinulla on varmaan sellainen hyvä ja positiivinen luonne muutenkin. Se on hyvä juttu. Itse tulen aika vaikeasta suvusta. Isäni suuttuu kokoajan jostain, mummuni vaikea luonne ja harvoin asiat olivat hänellä hyvin, äitini taas stressaa ja samalla suuttuu jos vähänkin saa arvostelua. Tässä hieman ihmisiä joista itsekin polveudun. Ei välillä ole ihme jos itsekin olen vähän hermoheikko niin kuin yksi päivä totesin olevani. Lapsena jo stressasin kaikesta ja siihen nuo kiusaamiset ja yksinäisyys päälle. Siinä mielessä kun luin viestisi niin mietin kuinka hienoa on, että ihminen pystyy olemaan ns paras versio itsestään muiden joukossa ja tuomaan hyvää muille. Voin sanoa, että minusta ei varmaan ole aina siihen. Valittaa en halua, mutta huolet tai pelot sekä suru näkyy helposti naamasta. Olkoon tämä viimeinen viestini ketjuun
Ikävää, jos mun kommenttieni vuoksi et enää halua kirjoittaa ketjuun :( En ole mitenkään erityisen hyvä ja positiivinen luonne. Olin 24v, kun sain esikoiseni. Esikoiseni isä katosi kuvioista jo raskausaikana. Synnytin yksin vammaisen lapsen. Yhden kerran lapsen isä soitti ja kysyi, pärjäänkö mä. Vastasin, että onko mulla muka jotain muitakin vaihtoehtoja kuin pärjätä. Mun "positiivisuuteni" perustuu ehkä sisuun. Ja onnistumisen tunteisiin, kun vammainen lapseni onnistuikin monissa asioissa ja onkin nykyisin naimisissa, työelämässä ja muutenkin voi hyvin. Voin kyllä sanoa, että pitkä ja kivinen tie oli taistella Kelan, sosiaalitoimen, päiväkodin, koulun ja monen muun tahon kanssa. Piti opetella suunnilleen ulkoa kaikki lakipykälät. Mutta periksi en antanut, vaikka lapseni ollessa vielä alakoulussa sairastuinkin itse ja kipuhelvettini alkoi. Vielä tuohon kommenttiisi, niin silloin, kun olen ihan alamaissa, en edes halua tavata ketään. Viittaan siis tähän lauseeseesi "En pystyisi olemaan muutenkin vähän melankolisena ihmisenä niin iloinen jos minulla on vaikeaa". Olen silloin mieluummin yksin ja muiden kanssa vasta sitten, kun taas jaksan.
En tarkoittanut sitä, että olisin mitenkään pahastunut viesteistäsi. Päinvastoin. Tarkoitin vaan tuolla "olkoon viimeinen viesti" jutulla vaan sitä, että taitaa olla parempi lopettaa kirjoittaminen vähäksi aikaa. Usein käy niin, että saatan johonkin ketjuun kirjoittaa liikaakin jo. Siis tästä vaan kyse. Nytkin piti tulla tänne vaan käymään ja olen täällä edelleen. Sen vuoksi pitää rajoittaa jo vähän.
Elämässäni on ollut vaikeuksia ja olen samaa mieltä, että sisu auttaa kyllä. Sen avulla olen itsekin taistellut eteenpäin monesti. Samalla on "hyvä" kuulla muiden elämästä. Kaikilla on omat haasteensa. Nyt ehkä aika pitää taukoa täältä, mutta on ollut minustakin kiva "jutella". En ajatellut näin monen kirjoittavan viestiini liittyen. Kiitos siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Minä kannatan tätä edellisen kirjoittajan ohjetta: älä ikinä puhu muille yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi ennen kuin olette tunteneet x vuotta. Kirjoita vaikka yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi tänne, mutta kun kohtaat elämässäsi uuden, kivalta tuntuvan ihmisen, jonka kanssa ajttelet että teillä voisi synkata, älä ole liian avoin liian aluksi. Kukaan ei ole liian avoin liian aluksi - ainakaan kukaan sellainen, jonka on helppo tutustua, kaverustua, ystävystyä. Ne, joilla on paljon kokemusta erilaisista ihmissuhteista ja jotka miettivät myös sopivasti (mutta eivät liikaa) ystävyyssuhteitaan ainakin aika ajoin, osaavat "annostella" kertomiaan asioita tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihmiset ovat kiinnostavampiakin, jos heistä ei tiedä kaikkea - toki ystävyyden syvetessä voi olettaa ja toivoa, että ystävykset jakavat toisistaan ja toisilleen myös niitä ikävämpiäkin elämänkokemuksia.
Mä olen tuo mainitsemasi "edellinen kirjoittaja". Kesän alussa tein Facebookiin julkaisun, jonka vahingossa julkaisin kaikille kavereilleni enkä vain ystävilleni, kuten yleensä. Olen ollut kipukroonikko jo 30 vuoden ajan ja välillä (tai useimmiten) elämäni on aika p*skaa. Kun ei saa kivuiltaan edes nukuttua. Aloin saada kavereiltani yksityisviestejä, joissa ihmeteltiin, miten aina heidät tavatessani olen kuitenkin niin iloinen ja hyväntuulinen. No ihan siksi, että heitä tavatessani haluan ajatella kaikkea muuta paitsi en kipujani. Hyvät ystävät on eri juttu, heille voin JOSKUS näitä vaikeita tuntemuksia vuodattaakin, mutta en heillekään kovin usein. Hyvät ystäväni tietävät, että elän kipujeni kanssa 24/7. Silti heidänkin seurassaan haluan ajatella mitä tahansa muuta paitsi en kipujani.
Minunkin pitää vielä vastata sinulle. Kirjoitin tuon ensimmäisen pitkän viestin ja vastasin jo sinuun viestiisi kerran. Voi olla, että kirjoitin ikävästi. Ymmärrän sen ajatuksen mikä sinulla on ja sen, että haluat viettää ystävien kanssa hyviä hetkiä. Se on oikeastaan hienokin asia ja arvostan sitä. Mietin vaan itseäni etten välttämättä pystyisi samaan. En pystyisi olemaan muutenkin vähän melankolisena ihmisenä niin iloinen jos minulla on vaikeaa. Sinulla on varmaan sellainen hyvä ja positiivinen luonne muutenkin. Se on hyvä juttu. Itse tulen aika vaikeasta suvusta. Isäni suuttuu kokoajan jostain, mummuni vaikea luonne ja harvoin asiat olivat hänellä hyvin, äitini taas stressaa ja samalla suuttuu jos vähänkin saa arvostelua. Tässä hieman ihmisiä joista itsekin polveudun. Ei välillä ole ihme jos itsekin olen vähän hermoheikko niin kuin yksi päivä totesin olevani. Lapsena jo stressasin kaikesta ja siihen nuo kiusaamiset ja yksinäisyys päälle. Siinä mielessä kun luin viestisi niin mietin kuinka hienoa on, että ihminen pystyy olemaan ns paras versio itsestään muiden joukossa ja tuomaan hyvää muille. Voin sanoa, että minusta ei varmaan ole aina siihen. Valittaa en halua, mutta huolet tai pelot sekä suru näkyy helposti naamasta. Olkoon tämä viimeinen viestini ketjuun
Oli kiva lukea, miten kirjoititte toisillenne. (aluksi kyllä mietin, onko kirjoittajia kaksi vai yksi ;) Osoititte ymmärrystä toisen näkemyksille ja kokemuksille.
Kallistun itse enemmän tuolle jälkimmäisen kannalle siinä, että on vaikea tutuille esittää toista, kuin miltä tuntuu. Ainakin joistain asioista haluan kertoa avoimesti (kaikkein kipeimmistä ihan harvoille). Haluan myös kuulla muita. Moni pyytää anteeksi, kun "oksentaa negatiivisia asioita" minulle. En tykkää ilmaisusta, sillä vaikka töissä on vain hyvä kertoa muistakin kuin positiivisista tunteista. Ei ne droppaa mun tunnelmaa :). Minusta olisi hyvä, jos ihmiset voisivat ilmaista oikeita tunteitaan enemmän. Se on toive, mutta itsekin jännitän joidenkin ihmisten suhtautumista.
Se mikä minulle tuo ahdistavaa oloa on sellaiset kiukkuiset sisvallukset ja pahaatarkoittava juoruilu ja kyttäyspuheet, joita joskus joku alkaa kertoa. Se on sitten ihan eri asia.
Mä olen yksi tähän threadiin kirjoittaneista. Ymmärrän hyvin, mitä sinäkin tarkoitat. Mutta koska mä koitan saada muiden ihmisten seurasta itselleni hyvää mieltä ja positiivisempaa fiilistä, niin ehkä juuri siksi koen omista ongelmistaan purkautuvat rasittavammaksi kuin kokisivat sellaiset, jotka "elävät tanssien ruusunlehtien päällä". Ja nyt kun asiaa ajattelen tarkemmin (olen siis se ketjun kipukroonikko), niin todennäköisesti syy on juuri tuo: en jaksaisi vielä omien ongelmienikin (joista en puhu kuin läheisimmille ystävilleni tai sitten ammattilaisille) lisäksi kuunnella muiden ongelmia. Paitsi jos on kyse ystävästä. Tutuatumisvaiheessa vetäydyn aika nopeasti, jos musta halutaan terapeuttia tai likasankoa.
Kiva, että vastasit. Luulen, että minakin ymmärrän, mitä tarkoitat. Perustelit niin, että se on helppo ymmärtää.
Huono puoli muille kertomattomuudessa on, että ihmisille syntyy yhä enemmän uskomus, että muiden elämässä ei ole vaikeita asioita ja huonoja päiviä. Somessa tämä on vahvaa. Omasta elämästään ei sitten halua paljastaa asioita, jotka voi ajatella heikkoudeksi. Mutta sinä teet niin kuin parhaalta tuntuu. Hyvä, että kerrot joillekin, joihin luotat, että sinulla on sellaisia henkilöitä.
Minun elämäni ei ole eikä ole ollut "ruusulehtien päällä tanssimista". Minua puhuminen auttaa ja pahimpina hetkinä/aikoina olen puhunut vieraammillekin henkilöille. Joskus se on kaduttanut, koska suhtautuminen on ollut niin tylyä. Joskus taas toinen henkilö on sitten puolestaan kertonut samanlaisista tai muista vaikeuksista itsellään. Välillä pienen tuumaustauon jälkeen. Tämä on lähentänyt meitä. Yritän kyllä annostella vaikeista aiheista puhumista vieraammille. Pitäisi ehkä muistaa sama läheisimpien ihmisten kanssa. Nykyään myös kirjoitan itsekseni, ihan ajatuksia selventääkseni.
Olen monesti hämmästynyt sitä, millaisia suuria ja raskaita asioita ihmisten elämässä on ja on ollut, kun he niistä kertovat. Jos en tietäisi niistä, pitäisin omia vastoinkäymisiäni vielä suurempina kuin nyt. Voin olla yhtä aikaa surullinen toisen kertomasta ja toivoa, että sitä ei edes olisi ja tuntea häneen yhteenkuuluvaisuutta. Ehkä siksi toivon vähän avoimempaa tunteiden ilmaisemista.
Tulipa pitkä kirjoitus. Niin oli pari edellistäkin, mutta luin ne mielelläni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Minä kannatan tätä edellisen kirjoittajan ohjetta: älä ikinä puhu muille yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi ennen kuin olette tunteneet x vuotta. Kirjoita vaikka yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi tänne, mutta kun kohtaat elämässäsi uuden, kivalta tuntuvan ihmisen, jonka kanssa ajttelet että teillä voisi synkata, älä ole liian avoin liian aluksi. Kukaan ei ole liian avoin liian aluksi - ainakaan kukaan sellainen, jonka on helppo tutustua, kaverustua, ystävystyä. Ne, joilla on paljon kokemusta erilaisista ihmissuhteista ja jotka miettivät myös sopivasti (mutta eivät liikaa) ystävyyssuhteitaan ainakin aika ajoin, osaavat "annostella" kertomiaan asioita tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihmiset ovat kiinnostavampiakin, jos heistä ei tiedä kaikkea - toki ystävyyden syvetessä voi olettaa ja toivoa, että ystävykset jakavat toisistaan ja toisilleen myös niitä ikävämpiäkin elämänkokemuksia.
Mä olen tuo mainitsemasi "edellinen kirjoittaja". Kesän alussa tein Facebookiin julkaisun, jonka vahingossa julkaisin kaikille kavereilleni enkä vain ystävilleni, kuten yleensä. Olen ollut kipukroonikko jo 30 vuoden ajan ja välillä (tai useimmiten) elämäni on aika p*skaa. Kun ei saa kivuiltaan edes nukuttua. Aloin saada kavereiltani yksityisviestejä, joissa ihmeteltiin, miten aina heidät tavatessani olen kuitenkin niin iloinen ja hyväntuulinen. No ihan siksi, että heitä tavatessani haluan ajatella kaikkea muuta paitsi en kipujani. Hyvät ystävät on eri juttu, heille voin JOSKUS näitä vaikeita tuntemuksia vuodattaakin, mutta en heillekään kovin usein. Hyvät ystäväni tietävät, että elän kipujeni kanssa 24/7. Silti heidänkin seurassaan haluan ajatella mitä tahansa muuta paitsi en kipujani.
Minunkin pitää vielä vastata sinulle. Kirjoitin tuon ensimmäisen pitkän viestin ja vastasin jo sinuun viestiisi kerran. Voi olla, että kirjoitin ikävästi. Ymmärrän sen ajatuksen mikä sinulla on ja sen, että haluat viettää ystävien kanssa hyviä hetkiä. Se on oikeastaan hienokin asia ja arvostan sitä. Mietin vaan itseäni etten välttämättä pystyisi samaan. En pystyisi olemaan muutenkin vähän melankolisena ihmisenä niin iloinen jos minulla on vaikeaa. Sinulla on varmaan sellainen hyvä ja positiivinen luonne muutenkin. Se on hyvä juttu. Itse tulen aika vaikeasta suvusta. Isäni suuttuu kokoajan jostain, mummuni vaikea luonne ja harvoin asiat olivat hänellä hyvin, äitini taas stressaa ja samalla suuttuu jos vähänkin saa arvostelua. Tässä hieman ihmisiä joista itsekin polveudun. Ei välillä ole ihme jos itsekin olen vähän hermoheikko niin kuin yksi päivä totesin olevani. Lapsena jo stressasin kaikesta ja siihen nuo kiusaamiset ja yksinäisyys päälle. Siinä mielessä kun luin viestisi niin mietin kuinka hienoa on, että ihminen pystyy olemaan ns paras versio itsestään muiden joukossa ja tuomaan hyvää muille. Voin sanoa, että minusta ei varmaan ole aina siihen. Valittaa en halua, mutta huolet tai pelot sekä suru näkyy helposti naamasta. Olkoon tämä viimeinen viestini ketjuun
Oli kiva lukea, miten kirjoititte toisillenne. (aluksi kyllä mietin, onko kirjoittajia kaksi vai yksi ;) Osoititte ymmärrystä toisen näkemyksille ja kokemuksille.
Kallistun itse enemmän tuolle jälkimmäisen kannalle siinä, että on vaikea tutuille esittää toista, kuin miltä tuntuu. Ainakin joistain asioista haluan kertoa avoimesti (kaikkein kipeimmistä ihan harvoille). Haluan myös kuulla muita. Moni pyytää anteeksi, kun "oksentaa negatiivisia asioita" minulle. En tykkää ilmaisusta, sillä vaikka töissä on vain hyvä kertoa muistakin kuin positiivisista tunteista. Ei ne droppaa mun tunnelmaa :). Minusta olisi hyvä, jos ihmiset voisivat ilmaista oikeita tunteitaan enemmän. Se on toive, mutta itsekin jännitän joidenkin ihmisten suhtautumista.
Se mikä minulle tuo ahdistavaa oloa on sellaiset kiukkuiset sisvallukset ja pahaatarkoittava juoruilu ja kyttäyspuheet, joita joskus joku alkaa kertoa. Se on sitten ihan eri asia.
Mä olen yksi tähän threadiin kirjoittaneista. Ymmärrän hyvin, mitä sinäkin tarkoitat. Mutta koska mä koitan saada muiden ihmisten seurasta itselleni hyvää mieltä ja positiivisempaa fiilistä, niin ehkä juuri siksi koen omista ongelmistaan purkautuvat rasittavammaksi kuin kokisivat sellaiset, jotka "elävät tanssien ruusunlehtien päällä". Ja nyt kun asiaa ajattelen tarkemmin (olen siis se ketjun kipukroonikko), niin todennäköisesti syy on juuri tuo: en jaksaisi vielä omien ongelmienikin (joista en puhu kuin läheisimmille ystävilleni tai sitten ammattilaisille) lisäksi kuunnella muiden ongelmia. Paitsi jos on kyse ystävästä. Tutuatumisvaiheessa vetäydyn aika nopeasti, jos musta halutaan terapeuttia tai likasankoa.
Kiva, että vastasit. Luulen, että minakin ymmärrän, mitä tarkoitat. Perustelit niin, että se on helppo ymmärtää.
Huono puoli muille kertomattomuudessa on, että ihmisille syntyy yhä enemmän uskomus, että muiden elämässä ei ole vaikeita asioita ja huonoja päiviä. Somessa tämä on vahvaa. Omasta elämästään ei sitten halua paljastaa asioita, jotka voi ajatella heikkoudeksi. Mutta sinä teet niin kuin parhaalta tuntuu. Hyvä, että kerrot joillekin, joihin luotat, että sinulla on sellaisia henkilöitä.
Minun elämäni ei ole eikä ole ollut "ruusulehtien päällä tanssimista". Minua puhuminen auttaa ja pahimpina hetkinä/aikoina olen puhunut vieraammillekin henkilöille. Joskus se on kaduttanut, koska suhtautuminen on ollut niin tylyä. Joskus taas toinen henkilö on sitten puolestaan kertonut samanlaisista tai muista vaikeuksista itsellään. Välillä pienen tuumaustauon jälkeen. Tämä on lähentänyt meitä. Yritän kyllä annostella vaikeista aiheista puhumista vieraammille. Pitäisi ehkä muistaa sama läheisimpien ihmisten kanssa. Nykyään myös kirjoitan itsekseni, ihan ajatuksia selventääkseni.
Olen monesti hämmästynyt sitä, millaisia suuria ja raskaita asioita ihmisten elämässä on ja on ollut, kun he niistä kertovat. Jos en tietäisi niistä, pitäisin omia vastoinkäymisiäni vielä suurempina kuin nyt. Voin olla yhtä aikaa surullinen toisen kertomasta ja toivoa, että sitä ei edes olisi ja tuntea häneen yhteenkuuluvaisuutta. Ehkä siksi toivon vähän avoimempaa tunteiden ilmaisemista.
Tulipa pitkä kirjoitus. Niin oli pari edellistäkin, mutta luin ne mielelläni.
Mä olen yleensä aina se kuuntelijaosapuoli. Kun mä toivoisin itse vähän piristystä päivääni, saan aina sangollisen toisen ihmisen ongelmia niskaani. Siis kun tapaan uusia ihmisiä tai puolituttuja. On vaikea tutustua ja ystävystyä, jos oman "sadan kilon taakkani " päälle toinen tipauttaa oman "sadan kilon taakkansa". Toinen on huojentunut päästessään eroon taakastaan ja mulla on kaksinkertainen taakka kannettavana. Näin niinkuin vertauskuvallisesti. On mulla kavereitakin, jotka laittavat viestiä ja joka kerta huokaisen jo ennenkuin edes luen viestin, että voi itku..mulla oli ihan kiva päivä, mutta ei ole enää. Joskus jätän ihan tästä syystä viestit lukematta ja vastaan vasta päivien viiveellä. Mun kanssa ystävystyminen kestää varmaan just siksi niin kauan, että mä en ole kovin nopeasti valmis ottamaan vastaan toisen ihmisen kaikkea elämänkuonaa. Kun en itsekkään kippaa sellaista toisen niskaan kovin nopeasti. Kuuntelen, mutta peräännyn suhteen kehittämisestä eteenpäin heti, jos koen toisen olevan liian nopea tai rajaton.
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunta ei oikeasti välitä. Ei hallitus, eikä edes tämän maan presidentti. Terveystahoista puhumattakaan. Vaikka he mitä väittäisivät tekevänsä syrjäytymisen estämiseksi jo päiväkotiolosuhteista lähtien. Kukaan ei oikeasti välitä siitä, että on yksinäisiä, eikä siitä, että on yksinäisyyttä ja syrjäytymistä. Koska politiikassakin ollaan enemmän kiinnostuneita taloudesta, talousnäkymistä ja kylmästi ja suoraan sanottuna rahasta.
Mediassa eri tahot, virkamiehet ja muut puhuvat kyllä kauniita korulauseita ja messutaan kuinka "Suomi on maailman onnellisin kansa" ja kuinka yhteisöllisiä täällä ollaan. Totuus on aivan toinen.
En tiedä, missä ne luvut yksinäisten ja syrjäytyneiden kohdalla keikkuvat. Mutta veikkaan, että ne ovat aika korkeat. Moni on syrjäytynyt tästä yhteiskunnasta jo monta vuosikymmentä sitten. Eikä kukaan, eikä varsinkaan mikään "terveystaho" kysele keneltäkään, kuinka menee, miten voit ja oletko yksinäinen/ yksin?
Toinen, vielä merkittävämpi ilmiöön vaikuttava syy on ihmisten muuttuminen tässä maassa. Vielä 70- 100 vuotta sitten ihmiset olivat enemmän ystävällisempiä, empaattisempia ja toisia huomioon ottavampia. Oli myös ns. naapuriauttamista ja talkoohenkeä. Autettiin niitäkin, joilla meni taloudellisesti huonosti. Jelpattiin ns. kaveria. Nykyisin ihmiset ajattelevat enemmän vain itseään ja omaa etuaan. Ja ottavat ja valikoivat kavereikseen, niitä, jotka täyttävät "korkeat valinta ja laatukriteerit". Ihmisistä on tullut kylmiä ja välinpitämättömiä oman piirinsä, ja kuppikuntansa ulkopuolella olevia kohtaan. Empatia ja välittäminen ovat kuolleet jo kauan aikaa sitten.
Jotta yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja samalla esim. myös mt-ongelmien syntymistä voitaisiin oikeasti ehkäistä, torjua ja poistaa, se edellyttäisi tässä yhteiskunnassa ja maassa olevien ihmisten käytöksen ja asenteiden muuttumista ja muutosta. Enemmän ympärillään olevien ihmisten näkemistä, huomioimista, ymmärtämistä, välittämistä, kuuntelemista, empatiaa ja konkreettista tukemista ja käytännön asioissa auttamista.
Näin. Olisiko tuolla isolla muutoksella nimeltä kaupungistuminen aika iso rooli kaikessa? Suomi on muuttunut verrattain äkkiä maana, ensimmäinen muuttoaalto ja maaseudulta lähtö alkoi 60-70 luvulta.
Meillä ei ole samanlaisia vanhoja kaupunkeja kuin jo lähinaapureilla. Puhun kaupunkikulttuurista. Se alkaa jo siitä miten kulttuuriperintöä vaalitaan. Nykyinen Suomi tuntuu irralliselta ja historiattomalta, jotenkin sieluttomalta. Sanon tämän Pk-seudun vinkkelistä. Mutta jos mulla olisi yksi kaksi todellista ystävää tuskin edes miettisin asiaa!
Olisin varmaan just näitä Suomi on mahtava maa asua-tyyppejä. Kuuluisin porukkaan. Nyt tuntuu ihan mahdottomalta löytää ystäviä kanssaduunareista. Olen outolintu, osaton. Jos olet Suomessa osaton, sinut työnnetään täällä helposti katsomoon. Tästä tämän pikku maan julmuus tuntuu versovan. Kytätään vain suunnilleen ihmisten palkkaa.
Hirmu hyvä kysymys miten ihmisten kohtaamista elvytettäisiin. Samoin tajuan että jokainen elää siinä omassa kuplassaan, monen on vaikea tajuta miksi joku jää yksin. Minun perheeni eristi minut jo lapsena, olin narsistin lapsi. Kukaan ei välittänyt puuttua. Minun on vaikea päästä oman taustani yli. Voin hyvin uskoa että rankka koulukiusaaminen eristää yhtä pahasti.
En sano etteikö kaikenlaista tapahdu muuallakin mutten voi olla miettimättä, miten paljon elämää jää elämättä yksinäisyyden takia.
Jonkun pelkuruuden takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerrostalojen pihoilla saisi olla kanoja, marja pensaita ja piha sauna. Vastakkain istuttavia kiikkuja, pirttipöytiä katoksella. Voisi myös olla pikkuinen vihannespenkki. Ja grilli.
Puistoissa pitäisi myös olla paljon enemmän penkkejä ja pöytiä. Oleskelu paikkoja, joissa isot kannelliset roskikset.
Ulkotiloihin pitää nyt panostaa. Ja kaikille uinti rannoille kesävesi suihku.
Meidän taloyhtiössä on pirttipöytä katoksen alla ja grilli. En ole koskaan nähnyt kenenkään aikuisen istuvan siellä grillaamassa tai edes juomassa kahvia, vaikka olen asunut taloyhtiössä jo 25 vuotta. Nuoriso näyttää joskus iltaisin hengailevan. Ja päivisin jotkut pienten lasten äidit, joiden lapset leikkivät viereisessä hiekkalaatikossa.
Meillä (asun kaupungin kämpässä) ne on just virolaiset ja venäläiset jotka grillailee tuolla pihalla. Ihan vapautuneesti kälättävät ja mekastavat.
Sitä joskus miettii, että mikä hemmetin häpeä työntää niin monet sinne sisätiloihin. Ihan kartellaan kohtaamisia.
Pissi sukassa vaan kaikki mourottaa sisällä.
Ihan niinkuin mitä vähemmän elonmerkkejä näkyy/kuuluu, sitä parempi. Tietysti arvostan hiljaista kanssa asumista mutta kun se menee vähän liian pitkälle näkymättömyyden ihailussa.
Älä vaan erotu mitenkään
Suomessa paljo alzhaimeria, Iltalehdessä oli tänään, että sosiaalisten kontaktien puute lisää riskiä sairastua dementiaan. Tästäkö johtuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Minä kannatan tätä edellisen kirjoittajan ohjetta: älä ikinä puhu muille yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi ennen kuin olette tunteneet x vuotta. Kirjoita vaikka yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi tänne, mutta kun kohtaat elämässäsi uuden, kivalta tuntuvan ihmisen, jonka kanssa ajttelet että teillä voisi synkata, älä ole liian avoin liian aluksi. Kukaan ei ole liian avoin liian aluksi - ainakaan kukaan sellainen, jonka on helppo tutustua, kaverustua, ystävystyä. Ne, joilla on paljon kokemusta erilaisista ihmissuhteista ja jotka miettivät myös sopivasti (mutta eivät liikaa) ystävyyssuhteitaan ainakin aika ajoin, osaavat "annostella" kertomiaan asioita tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihmiset ovat kiinnostavampiakin, jos heistä ei tiedä kaikkea - toki ystävyyden syvetessä voi olettaa ja toivoa, että ystävykset jakavat toisistaan ja toisilleen myös niitä ikävämpiäkin elämänkokemuksia.
Mä olen tuo mainitsemasi "edellinen kirjoittaja". Kesän alussa tein Facebookiin julkaisun, jonka vahingossa julkaisin kaikille kavereilleni enkä vain ystävilleni, kuten yleensä. Olen ollut kipukroonikko jo 30 vuoden ajan ja välillä (tai useimmiten) elämäni on aika p*skaa. Kun ei saa kivuiltaan edes nukuttua. Aloin saada kavereiltani yksityisviestejä, joissa ihmeteltiin, miten aina heidät tavatessani olen kuitenkin niin iloinen ja hyväntuulinen. No ihan siksi, että heitä tavatessani haluan ajatella kaikkea muuta paitsi en kipujani. Hyvät ystävät on eri juttu, heille voin JOSKUS näitä vaikeita tuntemuksia vuodattaakin, mutta en heillekään kovin usein. Hyvät ystäväni tietävät, että elän kipujeni kanssa 24/7. Silti heidänkin seurassaan haluan ajatella mitä tahansa muuta paitsi en kipujani.
Minunkin pitää vielä vastata sinulle. Kirjoitin tuon ensimmäisen pitkän viestin ja vastasin jo sinuun viestiisi kerran. Voi olla, että kirjoitin ikävästi. Ymmärrän sen ajatuksen mikä sinulla on ja sen, että haluat viettää ystävien kanssa hyviä hetkiä. Se on oikeastaan hienokin asia ja arvostan sitä. Mietin vaan itseäni etten välttämättä pystyisi samaan. En pystyisi olemaan muutenkin vähän melankolisena ihmisenä niin iloinen jos minulla on vaikeaa. Sinulla on varmaan sellainen hyvä ja positiivinen luonne muutenkin. Se on hyvä juttu. Itse tulen aika vaikeasta suvusta. Isäni suuttuu kokoajan jostain, mummuni vaikea luonne ja harvoin asiat olivat hänellä hyvin, äitini taas stressaa ja samalla suuttuu jos vähänkin saa arvostelua. Tässä hieman ihmisiä joista itsekin polveudun. Ei välillä ole ihme jos itsekin olen vähän hermoheikko niin kuin yksi päivä totesin olevani. Lapsena jo stressasin kaikesta ja siihen nuo kiusaamiset ja yksinäisyys päälle. Siinä mielessä kun luin viestisi niin mietin kuinka hienoa on, että ihminen pystyy olemaan ns paras versio itsestään muiden joukossa ja tuomaan hyvää muille. Voin sanoa, että minusta ei varmaan ole aina siihen. Valittaa en halua, mutta huolet tai pelot sekä suru näkyy helposti naamasta. Olkoon tämä viimeinen viestini ketjuun
Oli kiva lukea, miten kirjoititte toisillenne. (aluksi kyllä mietin, onko kirjoittajia kaksi vai yksi ;) Osoititte ymmärrystä toisen näkemyksille ja kokemuksille.
Kallistun itse enemmän tuolle jälkimmäisen kannalle siinä, että on vaikea tutuille esittää toista, kuin miltä tuntuu. Ainakin joistain asioista haluan kertoa avoimesti (kaikkein kipeimmistä ihan harvoille). Haluan myös kuulla muita. Moni pyytää anteeksi, kun "oksentaa negatiivisia asioita" minulle. En tykkää ilmaisusta, sillä vaikka töissä on vain hyvä kertoa muistakin kuin positiivisista tunteista. Ei ne droppaa mun tunnelmaa :). Minusta olisi hyvä, jos ihmiset voisivat ilmaista oikeita tunteitaan enemmän. Se on toive, mutta itsekin jännitän joidenkin ihmisten suhtautumista.
Se mikä minulle tuo ahdistavaa oloa on sellaiset kiukkuiset sisvallukset ja pahaatarkoittava juoruilu ja kyttäyspuheet, joita joskus joku alkaa kertoa. Se on sitten ihan eri asia.
Mä olen yksi tähän threadiin kirjoittaneista. Ymmärrän hyvin, mitä sinäkin tarkoitat. Mutta koska mä koitan saada muiden ihmisten seurasta itselleni hyvää mieltä ja positiivisempaa fiilistä, niin ehkä juuri siksi koen omista ongelmistaan purkautuvat rasittavammaksi kuin kokisivat sellaiset, jotka "elävät tanssien ruusunlehtien päällä". Ja nyt kun asiaa ajattelen tarkemmin (olen siis se ketjun kipukroonikko), niin todennäköisesti syy on juuri tuo: en jaksaisi vielä omien ongelmienikin (joista en puhu kuin läheisimmille ystävilleni tai sitten ammattilaisille) lisäksi kuunnella muiden ongelmia. Paitsi jos on kyse ystävästä. Tutuatumisvaiheessa vetäydyn aika nopeasti, jos musta halutaan terapeuttia tai likasankoa.
Kiva, että vastasit. Luulen, että minakin ymmärrän, mitä tarkoitat. Perustelit niin, että se on helppo ymmärtää.
Huono puoli muille kertomattomuudessa on, että ihmisille syntyy yhä enemmän uskomus, että muiden elämässä ei ole vaikeita asioita ja huonoja päiviä. Somessa tämä on vahvaa. Omasta elämästään ei sitten halua paljastaa asioita, jotka voi ajatella heikkoudeksi. Mutta sinä teet niin kuin parhaalta tuntuu. Hyvä, että kerrot joillekin, joihin luotat, että sinulla on sellaisia henkilöitä.
Minun elämäni ei ole eikä ole ollut "ruusulehtien päällä tanssimista". Minua puhuminen auttaa ja pahimpina hetkinä/aikoina olen puhunut vieraammillekin henkilöille. Joskus se on kaduttanut, koska suhtautuminen on ollut niin tylyä. Joskus taas toinen henkilö on sitten puolestaan kertonut samanlaisista tai muista vaikeuksista itsellään. Välillä pienen tuumaustauon jälkeen. Tämä on lähentänyt meitä. Yritän kyllä annostella vaikeista aiheista puhumista vieraammille. Pitäisi ehkä muistaa sama läheisimpien ihmisten kanssa. Nykyään myös kirjoitan itsekseni, ihan ajatuksia selventääkseni.
Olen monesti hämmästynyt sitä, millaisia suuria ja raskaita asioita ihmisten elämässä on ja on ollut, kun he niistä kertovat. Jos en tietäisi niistä, pitäisin omia vastoinkäymisiäni vielä suurempina kuin nyt. Voin olla yhtä aikaa surullinen toisen kertomasta ja toivoa, että sitä ei edes olisi ja tuntea häneen yhteenkuuluvaisuutta. Ehkä siksi toivon vähän avoimempaa tunteiden ilmaisemista.
Tulipa pitkä kirjoitus. Niin oli pari edellistäkin, mutta luin ne mielelläni.
Mä olen yleensä aina se kuuntelijaosapuoli. Kun mä toivoisin itse vähän piristystä päivääni, saan aina sangollisen toisen ihmisen ongelmia niskaani. Siis kun tapaan uusia ihmisiä tai puolituttuja. On vaikea tutustua ja ystävystyä, jos oman "sadan kilon taakkani " päälle toinen tipauttaa oman "sadan kilon taakkansa". Toinen on huojentunut päästessään eroon taakastaan ja mulla on kaksinkertainen taakka kannettavana. Näin niinkuin vertauskuvallisesti. On mulla kavereitakin, jotka laittavat viestiä ja joka kerta huokaisen jo ennenkuin edes luen viestin, että voi itku..mulla oli ihan kiva päivä, mutta ei ole enää. Joskus jätän ihan tästä syystä viestit lukematta ja vastaan vasta päivien viiveellä. Mun kanssa ystävystyminen kestää varmaan just siksi niin kauan, että mä en ole kovin nopeasti valmis ottamaan vastaan toisen ihmisen kaikkea elämänkuonaa. Kun en itsekkään kippaa sellaista toisen niskaan kovin nopeasti. Kuuntelen, mutta peräännyn suhteen kehittämisestä eteenpäin heti, jos koen toisen olevan liian nopea tai rajaton.
Ehkä se on sulle hyvä tapa toimia. Sadan kilon taakka (vaikka kuvaannollisenakin) on raskas.
Kuvasin vaan omia ajatuksiani ja kokemuksiani. Ollaan ehkä erilaisia ja saadaan ollakin.
Kaikkea hyvää sinulle. Toivon paljon niitä kivoja päiviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunta ei oikeasti välitä. Ei hallitus, eikä edes tämän maan presidentti. Terveystahoista puhumattakaan. Vaikka he mitä väittäisivät tekevänsä syrjäytymisen estämiseksi jo päiväkotiolosuhteista lähtien. Kukaan ei oikeasti välitä siitä, että on yksinäisiä, eikä siitä, että on yksinäisyyttä ja syrjäytymistä. Koska politiikassakin ollaan enemmän kiinnostuneita taloudesta, talousnäkymistä ja kylmästi ja suoraan sanottuna rahasta.
Mediassa eri tahot, virkamiehet ja muut puhuvat kyllä kauniita korulauseita ja messutaan kuinka "Suomi on maailman onnellisin kansa" ja kuinka yhteisöllisiä täällä ollaan. Totuus on aivan toinen.
En tiedä, missä ne luvut yksinäisten ja syrjäytyneiden kohdalla keikkuvat. Mutta veikkaan, että ne ovat aika korkeat. Moni on syrjäytynyt tästä yhteiskunnasta jo monta vuosikymmentä sitten. Eikä kukaan, eikä varsinkaan mikään "terveystaho" kysele keneltäkään, kuinka menee, miten voit ja oletko yksinäinen/ yksin?
Toinen, vielä merkittävämpi ilmiöön vaikuttava syy on ihmisten muuttuminen tässä maassa. Vielä 70- 100 vuotta sitten ihmiset olivat enemmän ystävällisempiä, empaattisempia ja toisia huomioon ottavampia. Oli myös ns. naapuriauttamista ja talkoohenkeä. Autettiin niitäkin, joilla meni taloudellisesti huonosti. Jelpattiin ns. kaveria. Nykyisin ihmiset ajattelevat enemmän vain itseään ja omaa etuaan. Ja ottavat ja valikoivat kavereikseen, niitä, jotka täyttävät "korkeat valinta ja laatukriteerit". Ihmisistä on tullut kylmiä ja välinpitämättömiä oman piirinsä, ja kuppikuntansa ulkopuolella olevia kohtaan. Empatia ja välittäminen ovat kuolleet jo kauan aikaa sitten.
Jotta yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja samalla esim. myös mt-ongelmien syntymistä voitaisiin oikeasti ehkäistä, torjua ja poistaa, se edellyttäisi tässä yhteiskunnassa ja maassa olevien ihmisten käytöksen ja asenteiden muuttumista ja muutosta. Enemmän ympärillään olevien ihmisten näkemistä, huomioimista, ymmärtämistä, välittämistä, kuuntelemista, empatiaa ja konkreettista tukemista ja käytännön asioissa auttamista.
Näin. Olisiko tuolla isolla muutoksella nimeltä kaupungistuminen aika iso rooli kaikessa? Suomi on muuttunut verrattain äkkiä maana, ensimmäinen muuttoaalto ja maaseudulta lähtö alkoi 60-70 luvulta.
Meillä ei ole samanlaisia vanhoja kaupunkeja kuin jo lähinaapureilla. Puhun kaupunkikulttuurista. Se alkaa jo siitä miten kulttuuriperintöä vaalitaan. Nykyinen Suomi tuntuu irralliselta ja historiattomalta, jotenkin sieluttomalta. Sanon tämän Pk-seudun vinkkelistä. Mutta jos mulla olisi yksi kaksi todellista ystävää tuskin edes miettisin asiaa!
Olisin varmaan just näitä Suomi on mahtava maa asua-tyyppejä. Kuuluisin porukkaan. Nyt tuntuu ihan mahdottomalta löytää ystäviä kanssaduunareista. Olen outolintu, osaton. Jos olet Suomessa osaton, sinut työnnetään täällä helposti katsomoon. Tästä tämän pikku maan julmuus tuntuu versovan. Kytätään vain suunnilleen ihmisten palkkaa.Hirmu hyvä kysymys miten ihmisten kohtaamista elvytettäisiin. Samoin tajuan että jokainen elää siinä omassa kuplassaan, monen on vaikea tajuta miksi joku jää yksin. Minun perheeni eristi minut jo lapsena, olin narsistin lapsi. Kukaan ei välittänyt puuttua. Minun on vaikea päästä oman taustani yli. Voin hyvin uskoa että rankka koulukiusaaminen eristää yhtä pahasti.
En sano etteikö kaikenlaista tapahdu muuallakin mutten voi olla miettimättä, miten paljon elämää jää elämättä yksinäisyyden takia.
Jonkun pelkuruuden takia.
Suomessa on kuitenkin tosi paljon paikkoja, missä voisi tutustua toisiin ihmisiin. On paljon erilaista vapaaehtoistoimintaa, seurakunnat järjestävät vaikka mitä. Eikä Martta-yhdistystenkään toimintaan ole ikärajaa..ihan mielellään niihin otetaan mukaan vaikka parikymppisiä. Facebookista löytyy melkein jokaiseen erilaiseen kiinnostuksenkohteeseen ryhmiä. Olipa kyseessä kotikokkaus, vaellusretket, retrosisustaminen tai mikä tahansa. Ja jos ei löydy just siihen omaan universumin kakkoskulman atominosaan ryhmää, voi sellaisen perustaa ja mainostaa muissa vähänään aihetta sivuavissa ryhmissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Minä kannatan tätä edellisen kirjoittajan ohjetta: älä ikinä puhu muille yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi ennen kuin olette tunteneet x vuotta. Kirjoita vaikka yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi tänne, mutta kun kohtaat elämässäsi uuden, kivalta tuntuvan ihmisen, jonka kanssa ajttelet että teillä voisi synkata, älä ole liian avoin liian aluksi. Kukaan ei ole liian avoin liian aluksi - ainakaan kukaan sellainen, jonka on helppo tutustua, kaverustua, ystävystyä. Ne, joilla on paljon kokemusta erilaisista ihmissuhteista ja jotka miettivät myös sopivasti (mutta eivät liikaa) ystävyyssuhteitaan ainakin aika ajoin, osaavat "annostella" kertomiaan asioita tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihmiset ovat kiinnostavampiakin, jos heistä ei tiedä kaikkea - toki ystävyyden syvetessä voi olettaa ja toivoa, että ystävykset jakavat toisistaan ja toisilleen myös niitä ikävämpiäkin elämänkokemuksia.
Mä olen tuo mainitsemasi "edellinen kirjoittaja". Kesän alussa tein Facebookiin julkaisun, jonka vahingossa julkaisin kaikille kavereilleni enkä vain ystävilleni, kuten yleensä. Olen ollut kipukroonikko jo 30 vuoden ajan ja välillä (tai useimmiten) elämäni on aika p*skaa. Kun ei saa kivuiltaan edes nukuttua. Aloin saada kavereiltani yksityisviestejä, joissa ihmeteltiin, miten aina heidät tavatessani olen kuitenkin niin iloinen ja hyväntuulinen. No ihan siksi, että heitä tavatessani haluan ajatella kaikkea muuta paitsi en kipujani. Hyvät ystävät on eri juttu, heille voin JOSKUS näitä vaikeita tuntemuksia vuodattaakin, mutta en heillekään kovin usein. Hyvät ystäväni tietävät, että elän kipujeni kanssa 24/7. Silti heidänkin seurassaan haluan ajatella mitä tahansa muuta paitsi en kipujani.
Minunkin pitää vielä vastata sinulle. Kirjoitin tuon ensimmäisen pitkän viestin ja vastasin jo sinuun viestiisi kerran. Voi olla, että kirjoitin ikävästi. Ymmärrän sen ajatuksen mikä sinulla on ja sen, että haluat viettää ystävien kanssa hyviä hetkiä. Se on oikeastaan hienokin asia ja arvostan sitä. Mietin vaan itseäni etten välttämättä pystyisi samaan. En pystyisi olemaan muutenkin vähän melankolisena ihmisenä niin iloinen jos minulla on vaikeaa. Sinulla on varmaan sellainen hyvä ja positiivinen luonne muutenkin. Se on hyvä juttu. Itse tulen aika vaikeasta suvusta. Isäni suuttuu kokoajan jostain, mummuni vaikea luonne ja harvoin asiat olivat hänellä hyvin, äitini taas stressaa ja samalla suuttuu jos vähänkin saa arvostelua. Tässä hieman ihmisiä joista itsekin polveudun. Ei välillä ole ihme jos itsekin olen vähän hermoheikko niin kuin yksi päivä totesin olevani. Lapsena jo stressasin kaikesta ja siihen nuo kiusaamiset ja yksinäisyys päälle. Siinä mielessä kun luin viestisi niin mietin kuinka hienoa on, että ihminen pystyy olemaan ns paras versio itsestään muiden joukossa ja tuomaan hyvää muille. Voin sanoa, että minusta ei varmaan ole aina siihen. Valittaa en halua, mutta huolet tai pelot sekä suru näkyy helposti naamasta. Olkoon tämä viimeinen viestini ketjuun
Oli kiva lukea, miten kirjoititte toisillenne. (aluksi kyllä mietin, onko kirjoittajia kaksi vai yksi ;) Osoititte ymmärrystä toisen näkemyksille ja kokemuksille.
Kallistun itse enemmän tuolle jälkimmäisen kannalle siinä, että on vaikea tutuille esittää toista, kuin miltä tuntuu. Ainakin joistain asioista haluan kertoa avoimesti (kaikkein kipeimmistä ihan harvoille). Haluan myös kuulla muita. Moni pyytää anteeksi, kun "oksentaa negatiivisia asioita" minulle. En tykkää ilmaisusta, sillä vaikka töissä on vain hyvä kertoa muistakin kuin positiivisista tunteista. Ei ne droppaa mun tunnelmaa :). Minusta olisi hyvä, jos ihmiset voisivat ilmaista oikeita tunteitaan enemmän. Se on toive, mutta itsekin jännitän joidenkin ihmisten suhtautumista.
Se mikä minulle tuo ahdistavaa oloa on sellaiset kiukkuiset sisvallukset ja pahaatarkoittava juoruilu ja kyttäyspuheet, joita joskus joku alkaa kertoa. Se on sitten ihan eri asia.
Mä olen yksi tähän threadiin kirjoittaneista. Ymmärrän hyvin, mitä sinäkin tarkoitat. Mutta koska mä koitan saada muiden ihmisten seurasta itselleni hyvää mieltä ja positiivisempaa fiilistä, niin ehkä juuri siksi koen omista ongelmistaan purkautuvat rasittavammaksi kuin kokisivat sellaiset, jotka "elävät tanssien ruusunlehtien päällä". Ja nyt kun asiaa ajattelen tarkemmin (olen siis se ketjun kipukroonikko), niin todennäköisesti syy on juuri tuo: en jaksaisi vielä omien ongelmienikin (joista en puhu kuin läheisimmille ystävilleni tai sitten ammattilaisille) lisäksi kuunnella muiden ongelmia. Paitsi jos on kyse ystävästä. Tutuatumisvaiheessa vetäydyn aika nopeasti, jos musta halutaan terapeuttia tai likasankoa.
Kiva, että vastasit. Luulen, että minakin ymmärrän, mitä tarkoitat. Perustelit niin, että se on helppo ymmärtää.
Huono puoli muille kertomattomuudessa on, että ihmisille syntyy yhä enemmän uskomus, että muiden elämässä ei ole vaikeita asioita ja huonoja päiviä. Somessa tämä on vahvaa. Omasta elämästään ei sitten halua paljastaa asioita, jotka voi ajatella heikkoudeksi. Mutta sinä teet niin kuin parhaalta tuntuu. Hyvä, että kerrot joillekin, joihin luotat, että sinulla on sellaisia henkilöitä.
Minun elämäni ei ole eikä ole ollut "ruusulehtien päällä tanssimista". Minua puhuminen auttaa ja pahimpina hetkinä/aikoina olen puhunut vieraammillekin henkilöille. Joskus se on kaduttanut, koska suhtautuminen on ollut niin tylyä. Joskus taas toinen henkilö on sitten puolestaan kertonut samanlaisista tai muista vaikeuksista itsellään. Välillä pienen tuumaustauon jälkeen. Tämä on lähentänyt meitä. Yritän kyllä annostella vaikeista aiheista puhumista vieraammille. Pitäisi ehkä muistaa sama läheisimpien ihmisten kanssa. Nykyään myös kirjoitan itsekseni, ihan ajatuksia selventääkseni.
Olen monesti hämmästynyt sitä, millaisia suuria ja raskaita asioita ihmisten elämässä on ja on ollut, kun he niistä kertovat. Jos en tietäisi niistä, pitäisin omia vastoinkäymisiäni vielä suurempina kuin nyt. Voin olla yhtä aikaa surullinen toisen kertomasta ja toivoa, että sitä ei edes olisi ja tuntea häneen yhteenkuuluvaisuutta. Ehkä siksi toivon vähän avoimempaa tunteiden ilmaisemista.
Tulipa pitkä kirjoitus. Niin oli pari edellistäkin, mutta luin ne mielelläni.
Mä olen yleensä aina se kuuntelijaosapuoli. Kun mä toivoisin itse vähän piristystä päivääni, saan aina sangollisen toisen ihmisen ongelmia niskaani. Siis kun tapaan uusia ihmisiä tai puolituttuja. On vaikea tutustua ja ystävystyä, jos oman "sadan kilon taakkani " päälle toinen tipauttaa oman "sadan kilon taakkansa". Toinen on huojentunut päästessään eroon taakastaan ja mulla on kaksinkertainen taakka kannettavana. Näin niinkuin vertauskuvallisesti. On mulla kavereitakin, jotka laittavat viestiä ja joka kerta huokaisen jo ennenkuin edes luen viestin, että voi itku..mulla oli ihan kiva päivä, mutta ei ole enää. Joskus jätän ihan tästä syystä viestit lukematta ja vastaan vasta päivien viiveellä. Mun kanssa ystävystyminen kestää varmaan just siksi niin kauan, että mä en ole kovin nopeasti valmis ottamaan vastaan toisen ihmisen kaikkea elämänkuonaa. Kun en itsekkään kippaa sellaista toisen niskaan kovin nopeasti. Kuuntelen, mutta peräännyn suhteen kehittämisestä eteenpäin heti, jos koen toisen olevan liian nopea tai rajaton.
Ehkä se on sulle hyvä tapa toimia. Sadan kilon taakka (vaikka kuvaannollisenakin) on raskas.
Kuvasin vaan omia ajatuksiani ja kokemuksiani. Ollaan ehkä erilaisia ja saadaan ollakin.
Kaikkea hyvää sinulle. Toivon paljon niitä kivoja päiviä.
Mulle se tosiaan on hyvä tapa toimia, koska tunnen itseni, omat resurssini ja omat rajani. Ja niin varmasti sinäkin tunnet omasi <3 Me ollaan erilaisia ja niin saadaan ollakin. Kiitos ja kaikkea hyvää myös sinulle <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerrostalojen pihoilla saisi olla kanoja, marja pensaita ja piha sauna. Vastakkain istuttavia kiikkuja, pirttipöytiä katoksella. Voisi myös olla pikkuinen vihannespenkki. Ja grilli.
Puistoissa pitäisi myös olla paljon enemmän penkkejä ja pöytiä. Oleskelu paikkoja, joissa isot kannelliset roskikset.
Ulkotiloihin pitää nyt panostaa. Ja kaikille uinti rannoille kesävesi suihku.
Meidän taloyhtiössä on pirttipöytä katoksen alla ja grilli. En ole koskaan nähnyt kenenkään aikuisen istuvan siellä grillaamassa tai edes juomassa kahvia, vaikka olen asunut taloyhtiössä jo 25 vuotta. Nuoriso näyttää joskus iltaisin hengailevan. Ja päivisin jotkut pienten lasten äidit, joiden lapset leikkivät viereisessä hiekkalaatikossa.
Meillä (asun kaupungin kämpässä) ne on just virolaiset ja venäläiset jotka grillailee tuolla pihalla. Ihan vapautuneesti kälättävät ja mekastavat.
Sitä joskus miettii, että mikä hemmetin häpeä työntää niin monet sinne sisätiloihin. Ihan kartellaan kohtaamisia.
Pissi sukassa vaan kaikki mourottaa sisällä.Ihan niinkuin mitä vähemmän elonmerkkejä näkyy/kuuluu, sitä parempi. Tietysti arvostan hiljaista kanssa asumista mutta kun se menee vähän liian pitkälle näkymättömyyden ihailussa.
Älä vaan erotu mitenkään
Oman kokemukseni mukaan virolaiset ja venäläiset ovat aika mukavia ihmisiä ja jos sinne grillipaikalle menee oman makkarapakettinsa kanssa, takuulla saa seuraa. Vai eikö se virolaisten ja venäläisten seura kelpaa?
"Suomalaiset ovat yksinäisiä".
Onko tämä muka ongelma?
Itselläni on espanjalainen mies ja siellä kun on nyt parin vuoden jälkeen sukuloinut niin ei hirveesti kiinnosta yhtään mikään kanssakäyminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunta ei oikeasti välitä. Ei hallitus, eikä edes tämän maan presidentti. Terveystahoista puhumattakaan. Vaikka he mitä väittäisivät tekevänsä syrjäytymisen estämiseksi jo päiväkotiolosuhteista lähtien. Kukaan ei oikeasti välitä siitä, että on yksinäisiä, eikä siitä, että on yksinäisyyttä ja syrjäytymistä. Koska politiikassakin ollaan enemmän kiinnostuneita taloudesta, talousnäkymistä ja kylmästi ja suoraan sanottuna rahasta.
Mediassa eri tahot, virkamiehet ja muut puhuvat kyllä kauniita korulauseita ja messutaan kuinka "Suomi on maailman onnellisin kansa" ja kuinka yhteisöllisiä täällä ollaan. Totuus on aivan toinen.
En tiedä, missä ne luvut yksinäisten ja syrjäytyneiden kohdalla keikkuvat. Mutta veikkaan, että ne ovat aika korkeat. Moni on syrjäytynyt tästä yhteiskunnasta jo monta vuosikymmentä sitten. Eikä kukaan, eikä varsinkaan mikään "terveystaho" kysele keneltäkään, kuinka menee, miten voit ja oletko yksinäinen/ yksin?
Toinen, vielä merkittävämpi ilmiöön vaikuttava syy on ihmisten muuttuminen tässä maassa. Vielä 70- 100 vuotta sitten ihmiset olivat enemmän ystävällisempiä, empaattisempia ja toisia huomioon ottavampia. Oli myös ns. naapuriauttamista ja talkoohenkeä. Autettiin niitäkin, joilla meni taloudellisesti huonosti. Jelpattiin ns. kaveria. Nykyisin ihmiset ajattelevat enemmän vain itseään ja omaa etuaan. Ja ottavat ja valikoivat kavereikseen, niitä, jotka täyttävät "korkeat valinta ja laatukriteerit". Ihmisistä on tullut kylmiä ja välinpitämättömiä oman piirinsä, ja kuppikuntansa ulkopuolella olevia kohtaan. Empatia ja välittäminen ovat kuolleet jo kauan aikaa sitten.
Jotta yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja samalla esim. myös mt-ongelmien syntymistä voitaisiin oikeasti ehkäistä, torjua ja poistaa, se edellyttäisi tässä yhteiskunnassa ja maassa olevien ihmisten käytöksen ja asenteiden muuttumista ja muutosta. Enemmän ympärillään olevien ihmisten näkemistä, huomioimista, ymmärtämistä, välittämistä, kuuntelemista, empatiaa ja konkreettista tukemista ja käytännön asioissa auttamista.
Näin. Olisiko tuolla isolla muutoksella nimeltä kaupungistuminen aika iso rooli kaikessa? Suomi on muuttunut verrattain äkkiä maana, ensimmäinen muuttoaalto ja maaseudulta lähtö alkoi 60-70 luvulta.
Meillä ei ole samanlaisia vanhoja kaupunkeja kuin jo lähinaapureilla. Puhun kaupunkikulttuurista. Se alkaa jo siitä miten kulttuuriperintöä vaalitaan. Nykyinen Suomi tuntuu irralliselta ja historiattomalta, jotenkin sieluttomalta. Sanon tämän Pk-seudun vinkkelistä. Mutta jos mulla olisi yksi kaksi todellista ystävää tuskin edes miettisin asiaa!
Olisin varmaan just näitä Suomi on mahtava maa asua-tyyppejä. Kuuluisin porukkaan. Nyt tuntuu ihan mahdottomalta löytää ystäviä kanssaduunareista. Olen outolintu, osaton. Jos olet Suomessa osaton, sinut työnnetään täällä helposti katsomoon. Tästä tämän pikku maan julmuus tuntuu versovan. Kytätään vain suunnilleen ihmisten palkkaa.Hirmu hyvä kysymys miten ihmisten kohtaamista elvytettäisiin. Samoin tajuan että jokainen elää siinä omassa kuplassaan, monen on vaikea tajuta miksi joku jää yksin. Minun perheeni eristi minut jo lapsena, olin narsistin lapsi. Kukaan ei välittänyt puuttua. Minun on vaikea päästä oman taustani yli. Voin hyvin uskoa että rankka koulukiusaaminen eristää yhtä pahasti.
En sano etteikö kaikenlaista tapahdu muuallakin mutten voi olla miettimättä, miten paljon elämää jää elämättä yksinäisyyden takia.
Jonkun pelkuruuden takia.
Piti vielä kerran palata ketjuun (olen tuo joka kirjoitti monta viestiä kiusaamisesta ja siitä kuinka joskus yksinäisistä oletetaan kaikkea yms). Näin viestisi ja tuo loppu kolahti kyllä. Kuinka paljon elämää jää elämättä yksinäisyyden takia. Hyvä kysymys kyllä itsellenikin. Voin kertoa sen etten paljon käy missään. Toisaalta en kovin paljon tykkää mistään isoista tapahtumista, mutta toinen syy on myös se, ettei tule yksin mentyä. Jotenkin se liittyy itsellä myös siihen kuinka olin melkein aina yksin koulussa. Tätä lukioon saakka. Siitä jäi kiusaamisen ohella sellainen pieni kammo olla yksin paikassa missä ei välttämättä kuuluisi olla yksin. En oikein tykkää sellaisista hetkistä. Olen toisaalta pyrkinut pääsemään tästä eroon, mutta en voi kiistää etteikö joku yksinäinen kaupunkikierros yms aiheuttaisi monesti vaan jotain tyhjää tunnetta minussa. Ei ehkä surua, mutta jonkun näkymättömän olon. Asun nyt maalla ja vaikka täällä vaikeaa enää päästä porukkaan ja osa ihmistä ollut ilkeitä yms, mutta silti täällä on helpompaa jotenkin olla yksin. Täällä on ns tilaa olla yksin. Kaupungissa taas paljon ihmisiä, mutta he eivät kuulu minun elämääni kuitenkaan. Silloin olen ehkä mieluummin yksin niin etten näe ketään ihmisiä kuin kaupungin vilinässä. Voin maalla paremmin, vaikka kaupungissa voisi olla parempi tutustua ihmisiin. Tai sitten ei. Kuitenkin tämä maalle jämähtäminen on sen seurausta kuinka voin täällä paremmin. Kaipaan niin paljon rauhaa. Sitten taas moni järkisyy pakottaisi muuttumaan kaupunkiin. En vaan enää oikein tykkää ajatuksesta. B
eikö sprn mummelit tyydytäkkään suomalaisia ovatko erikoistuneet tummiin kaluihin