Lue keskustelun säännöt.
Suomalaiset ovat yksinäisiä. Miksi me ei osata hoitaa tätä ongelmaa?
09.07.2022 |
Olisiko tässä ketjussa ideoita, miten voisimme poistaa yksinäisyyttä yhteiskunnan tasolla. Voi toki antaa vinkkejä myös yksilön tasolla. Mutta erityisesti kiinnostaa, miten voisimme luoda ympäristön joka tuottaisi yhteisöllisyyttä? Sellaisella suomalaiseen luonteeseen sopivalla tavalla, meidän näköistämme yhteisöllisyyttä.
Kommentit (386)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyyttä voi poistaa olemalla ystävällinen toisille ihmisille ja hyväksymällä kaikki mukaan porukkaan. Porukassa sitten syntyy kaveruutta ja ehkä myös ystävyyssuhteita.
Ilkeilyn voisi jättää pois ja jos joku ilkeilee muille, niin hyvä, jos pystyy sitä vastustamaan. Niin rohkeita ei kaikki ole, koska helposti joutuukin itse ilkeilyn kohteeksi.
Mä en ole koskaan kuulunut sellaiseen porukkaan, jossa jotakuta ei olisi hyväksytty mukaan. Työporukassa, jos joku haluaa vaikka lähteä perjantaina töiden jälkeen terassille, hän sanoo kaikkien kuullen lähtevänsä terassille ja kysyy, onko mukaan lähtijöitä. Samoin oli aikoinaan opiskelupaikassakin. Yksi ehdottaa ja ne lähtevät, jotka haluavat lähteä. Eikä tarvitse olla edes terassille meno vaan ihan vaikka vain kahvi- tai lounastauolle. En ole koskaan ollut työpaikassa, jossa joku kysyisi vain Mattia, Pekkaa ja Liisaa, mutta ei Jussia ja Johannaa, mukaansa lounastauolle.
Sulla on käynyt tsäkä. Olen ollut monessa työpaikassa, jossa oli vakiporukat jotka meni syömään ja kahville yhdessä. Eivät huudelleet kuka lähtee mukaan. Tämähän on yksi kiusaamismuoto. Ulkopuolelle jättäminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyyttä voi poistaa olemalla ystävällinen toisille ihmisille ja hyväksymällä kaikki mukaan porukkaan. Porukassa sitten syntyy kaveruutta ja ehkä myös ystävyyssuhteita.
Ilkeilyn voisi jättää pois ja jos joku ilkeilee muille, niin hyvä, jos pystyy sitä vastustamaan. Niin rohkeita ei kaikki ole, koska helposti joutuukin itse ilkeilyn kohteeksi.
Mä en ole koskaan kuulunut sellaiseen porukkaan, jossa jotakuta ei olisi hyväksytty mukaan. Työporukassa, jos joku haluaa vaikka lähteä perjantaina töiden jälkeen terassille, hän sanoo kaikkien kuullen lähtevänsä terassille ja kysyy, onko mukaan lähtijöitä. Samoin oli aikoinaan opiskelupaikassakin. Yksi ehdottaa ja ne lähtevät, jotka haluavat lähteä. Eikä tarvitse olla edes terassille meno vaan ihan vaikka vain kahvi- tai lounastauolle. En ole koskaan ollut työpaikassa, jossa joku kysyisi vain Mattia, Pekkaa ja Liisaa, mutta ei Jussia ja Johannaa, mukaansa lounastauolle.
Sulla on käynyt tsäkä. Olen ollut monessa työpaikassa, jossa oli vakiporukat jotka meni syömään ja kahville yhdessä. Eivät huudelleet kuka lähtee mukaan. Tämähän on yksi kiusaamismuoto. Ulkopuolelle jättäminen.
Mulla on sitten varmaan käynyt tsäkä. Olen mäkin ollut työpaikoissa, joissa on ollut vakiintuneita porukoita, jotka käyvät keskenään syömässä, mutta syy ei ole ollut se, etteikö jotain olisi huolittu mukaan, vaan se, että ihmiset tykkäävät syödä lounasta eri aikoihin. Jotkut jo klo 11 ja jotkut vasta klo 13. Kun on liukuva työaika klo 7-9, niin yleensä seitsemäksi tulleet menevät aikaisemmin syömään kuin yhdeksäksi tulleet. Silti porukka on aina sanonut, että mä lähden nyt syömään, tuleeko joku muu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyyttä voi poistaa olemalla ystävällinen toisille ihmisille ja hyväksymällä kaikki mukaan porukkaan. Porukassa sitten syntyy kaveruutta ja ehkä myös ystävyyssuhteita.
Ilkeilyn voisi jättää pois ja jos joku ilkeilee muille, niin hyvä, jos pystyy sitä vastustamaan. Niin rohkeita ei kaikki ole, koska helposti joutuukin itse ilkeilyn kohteeksi.
Mä en ole koskaan kuulunut sellaiseen porukkaan, jossa jotakuta ei olisi hyväksytty mukaan. Työporukassa, jos joku haluaa vaikka lähteä perjantaina töiden jälkeen terassille, hän sanoo kaikkien kuullen lähtevänsä terassille ja kysyy, onko mukaan lähtijöitä. Samoin oli aikoinaan opiskelupaikassakin. Yksi ehdottaa ja ne lähtevät, jotka haluavat lähteä. Eikä tarvitse olla edes terassille meno vaan ihan vaikka vain kahvi- tai lounastauolle. En ole koskaan ollut työpaikassa, jossa joku kysyisi vain Mattia, Pekkaa ja Liisaa, mutta ei Jussia ja Johannaa, mukaansa lounastauolle.
Sulla on käynyt tsäkä. Olen ollut monessa työpaikassa, jossa oli vakiporukat jotka meni syömään ja kahville yhdessä. Eivät huudelleet kuka lähtee mukaan. Tämähän on yksi kiusaamismuoto. Ulkopuolelle jättäminen.
Samaa mieltä kukin edellinen. Voit olla tyytyväinen.
Mulla myös kokemusta ulkopuolelle jättämisestä, hyvin selvällä tavalla. Esim. mun keskustelukumppani on saatettu kutsua mukaan illanviettoon siinä mun kuullen kesken juttujen, mutta mua ei.
Loukkaavaahan tuollainen on ja ensin vain ihmettelin. Sitten aloin tajuta taustakuviota työpaikalla, se liittyi työnkuviin ja työnjakoon, johon osa yrittää ja onnistuu vaikuttamaan porukassa. Sellaista ilmapiiriä luodaan, että joko oot meidän mukana tai meitä vastaan. Oon onnistunut löytämään joitakin mukavia työkavereita ja heti alkoi helpottaa. Sama kuvio toistuu varsinkin uusiin nähden (työnkuva vaikuttava tekijä) ja yritän olla heille tukena. Oon saanut siitä heiltä kiitosta.
Työilmapiirikyselyt ei oo imartelivia. Esimies ei vaan osaa tai jaksa tai välitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyyttä voi poistaa olemalla ystävällinen toisille ihmisille ja hyväksymällä kaikki mukaan porukkaan. Porukassa sitten syntyy kaveruutta ja ehkä myös ystävyyssuhteita.
Ilkeilyn voisi jättää pois ja jos joku ilkeilee muille, niin hyvä, jos pystyy sitä vastustamaan. Niin rohkeita ei kaikki ole, koska helposti joutuukin itse ilkeilyn kohteeksi.
Mä en ole koskaan kuulunut sellaiseen porukkaan, jossa jotakuta ei olisi hyväksytty mukaan. Työporukassa, jos joku haluaa vaikka lähteä perjantaina töiden jälkeen terassille, hän sanoo kaikkien kuullen lähtevänsä terassille ja kysyy, onko mukaan lähtijöitä. Samoin oli aikoinaan opiskelupaikassakin. Yksi ehdottaa ja ne lähtevät, jotka haluavat lähteä. Eikä tarvitse olla edes terassille meno vaan ihan vaikka vain kahvi- tai lounastauolle. En ole koskaan ollut työpaikassa, jossa joku kysyisi vain Mattia, Pekkaa ja Liisaa, mutta ei Jussia ja Johannaa, mukaansa lounastauolle.
Sulla on käynyt tsäkä. Olen ollut monessa työpaikassa, jossa oli vakiporukat jotka meni syömään ja kahville yhdessä. Eivät huudelleet kuka lähtee mukaan. Tämähän on yksi kiusaamismuoto. Ulkopuolelle jättäminen.
Samaa mieltä kukin edellinen. Voit olla tyytyväinen.
Mulla myös kokemusta ulkopuolelle jättämisestä, hyvin selvällä tavalla. Esim. mun keskustelukumppani on saatettu kutsua mukaan illanviettoon siinä mun kuullen kesken juttujen, mutta mua ei.
Loukkaavaahan tuollainen on ja ensin vain ihmettelin. Sitten aloin tajuta taustakuviota työpaikalla, se liittyi työnkuviin ja työnjakoon, johon osa yrittää ja onnistuu vaikuttamaan porukassa. Sellaista ilmapiiriä luodaan, että joko oot meidän mukana tai meitä vastaan. Oon onnistunut löytämään joitakin mukavia työkavereita ja heti alkoi helpottaa. Sama kuvio toistuu varsinkin uusiin nähden (työnkuva vaikuttava tekijä) ja yritän olla heille tukena. Oon saanut siitä heiltä kiitosta.
Työilmapiirikyselyt ei oo imartelivia. Esimies ei vaan osaa tai jaksa tai välitä.
Oot ite se hankala ihminen, joka on tylsää seuraa ja puhuu vaan työjuttuja ja omia ongelmia. Pilaat työilmapiirin. Kaikki odottaa, että lähdet, pomo eniten. Kato peiliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmissuhteet vaativat aikaa ja vaivaa. Uuden ihmisen tapaaminen on jännittävää ja tutustuminen vaatii itseluottamusta ja pitkäjänteisyyttä.
Suomalaisilla on usein liikaa häpeää ja huono itsetunto. Pelätään torjuntaa ihan liikaa.
On turvallisempaa ja helpompaa istua kotona ja puhua ihmisten kanssa netissä.
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunta ei oikeasti välitä. Ei hallitus, eikä edes tämän maan presidentti. Terveystahoista puhumattakaan. Vaikka he mitä väittäisivät tekevänsä syrjäytymisen estämiseksi jo päiväkotiolosuhteista lähtien. Kukaan ei oikeasti välitä siitä, että on yksinäisiä, eikä siitä, että on yksinäisyyttä ja syrjäytymistä. Koska politiikassakin ollaan enemmän kiinnostuneita taloudesta, talousnäkymistä ja kylmästi ja suoraan sanottuna rahasta.
Mediassa eri tahot, virkamiehet ja muut puhuvat kyllä kauniita korulauseita ja messutaan kuinka "Suomi on maailman onnellisin kansa" ja kuinka yhteisöllisiä täällä ollaan. Totuus on aivan toinen.
En tiedä, missä ne luvut yksinäisten ja syrjäytyneiden kohdalla keikkuvat. Mutta veikkaan, että ne ovat aika korkeat. Moni on syrjäytynyt tästä yhteiskunnasta jo monta vuosikymmentä sitten. Eikä kukaan, eikä varsinkaan mikään "terveystaho" kysele keneltäkään, kuinka menee, miten voit ja oletko yksinäinen/ yksin?
Toinen, vielä merkittävämpi ilmiöön vaikuttava syy on ihmisten muuttuminen tässä maassa. Vielä 70- 100 vuotta sitten ihmiset olivat enemmän ystävällisempiä, empaattisempia ja toisia huomioon ottavampia. Oli myös ns. naapuriauttamista ja talkoohenkeä. Autettiin niitäkin, joilla meni taloudellisesti huonosti. Jelpattiin ns. kaveria. Nykyisin ihmiset ajattelevat enemmän vain itseään ja omaa etuaan. Ja ottavat ja valikoivat kavereikseen, niitä, jotka täyttävät "korkeat valinta ja laatukriteerit". Ihmisistä on tullut kylmiä ja välinpitämättömiä oman piirinsä, ja kuppikuntansa ulkopuolella olevia kohtaan. Empatia ja välittäminen ovat kuolleet jo kauan aikaa sitten.
Jotta yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja samalla esim. myös mt-ongelmien syntymistä voitaisiin oikeasti ehkäistä, torjua ja poistaa, se edellyttäisi tässä yhteiskunnassa ja maassa olevien ihmisten käytöksen ja asenteiden muuttumista ja muutosta. Enemmän ympärillään olevien ihmisten näkemistä, huomioimista, ymmärtämistä, välittämistä, kuuntelemista, empatiaa ja konkreettista tukemista ja käytännön asioissa auttamista.
Olen kirjoittanut yhteisöllisyydestä palstalle ennenkin, mutta kirjoitanpa saman asian nyt vielä uudelleen. Monet yhteisöllisyyttä kaipaavat lienevät niitä, jotka olisivat yhteisössä enemmän saamapuolella kuin antamassa. Mä kuulun yhteisölliseen perheeseen ja sukuun. Ei se aina niin auvoista ole, kun itse olisit työviikon jälkeen väsynyt ja haluaisit vain lösähtää sohvalle katsomaan Netlfixiä, mutta lähdetkin lapsenvahdiksi tai auttamaan suvun vanhuksia. Tai kun muutat omia viikonloppusuunnitelmiasi, koska joku yhteisössäsi tarvitseekin apuasi. Monet tuntuvat kuvittelevan, että yhteisössä saisivat apua aina, kun itse tarvitsevat, mutta antaisivat apua vain silloin, kun heille itselleen sattuu sopimaan. Eihän se niin mene! Yhteisössäsi toki saat apua silloin, kun sitä tarvitset, mutta myös annat apua silloin, kun joku muu yhteisössä tarvitsee apua. Tietenkin yhteisöissä voidaan sopia, kuka ehtii parhaiten tai kenen vuoro on (jos kaikilla on kiireinen elämä, on järkevintä sopia vuorot), mutta yhteisöllisyys ei toimi niin, että otettaisiin vain rusinoita pullasta. Joskus voi mennä vuosia tai jopa vuosikymmeniä, kun et tarvitse yhteisösi apua yhtään mihinkään. Siitä huolimatta autat muita yhteisösi jäseniä. Se on vähän niinkuin kotivakuutus: maksat kiltisti joka vuosi, vaikka et ehkä koskaan tule tarvitsemaan korvauksia. Mutta otat sen sitä varten, JOS niin käy. Hyvän perusturvallisuuden tunteen toki yhteisöstään saa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyyttä voi poistaa olemalla ystävällinen toisille ihmisille ja hyväksymällä kaikki mukaan porukkaan. Porukassa sitten syntyy kaveruutta ja ehkä myös ystävyyssuhteita.
Ilkeilyn voisi jättää pois ja jos joku ilkeilee muille, niin hyvä, jos pystyy sitä vastustamaan. Niin rohkeita ei kaikki ole, koska helposti joutuukin itse ilkeilyn kohteeksi.
Mä en ole koskaan kuulunut sellaiseen porukkaan, jossa jotakuta ei olisi hyväksytty mukaan. Työporukassa, jos joku haluaa vaikka lähteä perjantaina töiden jälkeen terassille, hän sanoo kaikkien kuullen lähtevänsä terassille ja kysyy, onko mukaan lähtijöitä. Samoin oli aikoinaan opiskelupaikassakin. Yksi ehdottaa ja ne lähtevät, jotka haluavat lähteä. Eikä tarvitse olla edes terassille meno vaan ihan vaikka vain kahvi- tai lounastauolle. En ole koskaan ollut työpaikassa, jossa joku kysyisi vain Mattia, Pekkaa ja Liisaa, mutta ei Jussia ja Johannaa, mukaansa lounastauolle.
Sulla on käynyt tsäkä. Olen ollut monessa työpaikassa, jossa oli vakiporukat jotka meni syömään ja kahville yhdessä. Eivät huudelleet kuka lähtee mukaan. Tämähän on yksi kiusaamismuoto. Ulkopuolelle jättäminen.
Samaa mieltä kukin edellinen. Voit olla tyytyväinen.
Mulla myös kokemusta ulkopuolelle jättämisestä, hyvin selvällä tavalla. Esim. mun keskustelukumppani on saatettu kutsua mukaan illanviettoon siinä mun kuullen kesken juttujen, mutta mua ei.
Loukkaavaahan tuollainen on ja ensin vain ihmettelin. Sitten aloin tajuta taustakuviota työpaikalla, se liittyi työnkuviin ja työnjakoon, johon osa yrittää ja onnistuu vaikuttamaan porukassa. Sellaista ilmapiiriä luodaan, että joko oot meidän mukana tai meitä vastaan. Oon onnistunut löytämään joitakin mukavia työkavereita ja heti alkoi helpottaa. Sama kuvio toistuu varsinkin uusiin nähden (työnkuva vaikuttava tekijä) ja yritän olla heille tukena. Oon saanut siitä heiltä kiitosta.
Työilmapiirikyselyt ei oo imartelivia. Esimies ei vaan osaa tai jaksa tai välitä.
Esimiehillä on kyllä suuri merkitys. Mä olen ollut jo 16 vuotta työssä pk-yrityksessä, jossa ainoa esimies on firman toimitusjohtaja. Ja hänkin tekee samoja hommia kuin me muutkin. Paitsi että allekirjoittaa jotain virallisia papereita sekä keittää toimistolla kahvit. Edellinen firma oli iso kansainvälinen yritys, mutta meidän yksikköön osui loistava esimies, joka olisi vain ärsyyntynyt, jos joku olisi aloittanut pomon pepun nuolemisen tms. Hyvä yhteishenki oli ainakin silloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suuri osa vain valittaa eikä oikeasti edes halua seuraa. Olen vuosia etsinyt ystäviä somesta. Ei vain onnistu. Johonkin se lopahtaa sillä toisella osapuolella. Nyt viimeksi uuden kaverisovelluksen kautta viestitteli samassa kaupungissa asuvan ihmisen kanssa. Aluksi vastasi heti viesteihin. Nyt ei ole kuulunut mitään yli viikkoon.
Monet ovat introverttejä, tämä on hieman vaikea yhtälö kieltämättä. Kyllä introverttikin on yksinäinen, jos ei löydä yhteyttä ympärilleen, mutta ei kuitenkaan välttämättä arjen keskellä ole energiaa tai osaamista tehdä asialle tarpeeksi, kun ystävystyminen vaatii suht paljon vaivaa.
Some tuo uusia mahdollisuuksia, mutta on kuitenkin hieman epäluonteva tapa tutustua (ainakin minulle). Tuntuu että vanhanaikaisessa kulttuurissa ihmisten tapaaminen oli luontevampaa.
Mutta introverttiys ei ole mikään syy sille että kyhää ilmoituksia, aloittaa tutustumisen uusien ihmisten kanssa, ghostaa ja sitten sama uudestaan. Jos ei löydy jaksamista keskittyä kunnolla
niin pitäisi pikkuhiljaa myöntää se itselle eikä tuhlata toisten aikaa. Nämä ovat vielä niitä, jotka uudella kierroksella esittävät rassukkaa ja ovat tosi kiitollisia, kun joku jaksaa jutella heidän kanssaan. He vaan eivät jaksa olla uudesta ihmisestä kiinnostuneita kuin ihan pinnallisesti ja vähän aikaa.
Veikkaan, että monilla näistä on perfektionismia ja laiskuutta takana, odotetaan, että täydellinen ystävämätsi tipahtaisi jostain ilman, että itse täytyy nähdä vaivaa tutustumiseen. Se ystävyys ei aikuisena varsinkaan heti ole samanlaista kuin koulussa saatujen bestisten kanssa, kun yhteiset kokemukset toivat yhteisyyttä luontevasti."ovat tosi kiitollisia, kun joku jaksaa jutella heidän kanssaan. He vaan eivät jaksa olla uudesta ihmisestä kiinnostuneita kuin ihan pinnallisesti ja vähän aikaa."
Kyllä kannattaa olla kiinnostunut toisista ihmisistä, jos haluaa näistä ystäviä. Haluavatko "ystävää haluavat" itse asiassa jotain (ilmaista) terapeuttia omille asioilleen? Vai luulevatko yksinäiset/ystävättömät, että niillä muilla, ystävällisillä ihmisillä (ihmisiä, joilla on ystäviä ja ihmisiä, jotka ovat ystävällisiä) on ne ystävyyssuhteet koko ajan ihan järjettömän mielenkiintoisia ja että syvällisiä jutellaan koko ajan? Ehkä näiden oletusten suhteen kannattaa miettiä omaa ajattelua.
Mulla on tutuissa ja puolitutuissa ihmisiä, jotka ovat ilmaisseet olevansa yksinäisiä. Jos järjestäisin heille illanistujaiset, jostain syystä en oikein usko, että ystävystyisivät toistensa kanssa. Syynä se, että jokainen heistä tuntuu kaipaavan vain kuuntelijaa oman elämänsä ongelmiin, mutta eivät vastavuoroisesti jaksaisi/haluaisi olla kuuntelijana toiselle.
Niin tässä on tämä outo juttu, että toiset yksinäiset/ystävättömät ikään kuin eivät kelpaa tälle yksinäiselle/ystävättömälle ystäväksi, kaveriksi tai edes tuttavaksi. Ei kaikkien kanssa tarvitsekaan olla kaveri, mutta onko taustalla juuri tuo, että ne "oman elämän ongelmat" on joko niin suuria, että ei jaksa enää muiden ongelmia ja olettavat, että jos minä olen yksinäinen/ystävätön ja minulla on ongelmia niin tuolla toisella yksinäisellä/ystävättömällä on myös ongelmia --> minä en jaksa toista samanlaista, jolla on ongelmia? - tai sitten ajattelee jotenkin, että on itse jollakin tavalla parempi kuin "ne muut yksinäiset/ystävättömät" ja siksi ansaitsee parempaa seuraa, sitä äänekkäintä ja hienointa sisäpiiriä, jonka muistaa niiltä ajoilta, jolloin oma yksinäisyys/ystävättömyys on alkanut? Uskoisin, että jos näihin kysymyksiin pystyttäisiin pureutumaan jotenkin syvemmälle, niin varmasti yksinäisten/ystävättömien määrä maassamme vähenisi.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Kiitos tästä kirjoituksestasi. Se on hyvä, ja tuo kaikki on totta. Kuulun itse siihen porukkaan, joka tännekin olen kommentteja kirjoitellut, juurikin tuollaisia, joista kritisoit. Kiitos tuosta kritiikistä. En voi tietenkään yleistää, mutta omalta osaltani sanon: nyt kun katson peiliin, huomaan, että monen yksinäisen/ystävättömän sanat ovat kalahtaneet kovaa minulla johonkin hermoon, ja olen lähtenyt ns. puolustuskannalle. Olen itse kokenut yksinäisyyttä vain muutaman kerran elämässä, ja tuo tunne ja kokemus on mennyt pian ohi. Sen sijaan olen koko aikuisikäni ajan ollut useamman itsensä ainakin aika ajoin yksinäiseksi/ystävättömäksi kokeneen ihmisen ystävä. Ja en ole osannut reagoida oikein siihen, kun ystäväni valittaa yksinäisyyttään/ystävättömyyttään. Olen yrittänyt käyttäytyä hyvin, pahoitella tai jossain vaiheessa sitten yrittänyt tsempata ja osoittaa ihmiselle, että onhan hänellä kuitenkin ystäviä/kavereita/tuttavia/työkavereita/ihmisiä ympärillään. Olen yleensä saanut vain haukut osakseni. Kun olen lukenut näitä keskusteluja (nämä ovat tosi tärkeitä keskusteluja ja puheenvuoroja, kiitos niistä kaikille), niin alan tajuta, että ehkä minun olisi pitänyt osata jo ajat sitten tuoda esille minun henkilökohtainen näkökulmani, avata jotain tunteitani sille nimenomaiselle ystävälle, joka valittaa yksinäisyyttään/ystävättömyyttään: että minusta tuon kuuleminen tuntuu todella pahalta. Pahalta siksi, että sinä koet itsesi ja elämäsi noin, mutta pahalta myös omakohtaisista syistä: että sanomalla, että sinä olet yksinäinen ja että sinulla ei ole ystäviä, aiheutat minulle pahaa mieltä ja hämmennystä, koska minähän olen tässä, olen tuntenut sinut x vuotta ja olen pitänyt yhteyttä (niin kuin sinäkin minuun) ja ollaan tehty kivoja asioita yhdessä. Että onko minussa nyt jotain vikana? Enkö minä riitä sinulle? Että ymmärrän, etten tietenkään voi enkä haluakaan olla ainoa ystäväsi, mutta että minusta tuntuu todella pahalta kuulla, että näköjään et laske sitten minua edes ystäväksesi, vaikka sinä olet minulle minun kirjoissani todella hyvä ja läheinen ystävä, jonka kanssa voin puhua kaikesta. --- Ehkä jos olisin saanut vuosia sitten sanottua tällaiset sanat niille ystävilleni, jotka ovat minulle toistuvasti valittaneet yksinäisyyttään ja ystävättömyyttään, minulta olisi myös tänne keskusteluun tullut huomattavasti rakentavampia kommentteja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suuri osa vain valittaa eikä oikeasti edes halua seuraa. Olen vuosia etsinyt ystäviä somesta. Ei vain onnistu. Johonkin se lopahtaa sillä toisella osapuolella. Nyt viimeksi uuden kaverisovelluksen kautta viestitteli samassa kaupungissa asuvan ihmisen kanssa. Aluksi vastasi heti viesteihin. Nyt ei ole kuulunut mitään yli viikkoon.
Monet ovat introverttejä, tämä on hieman vaikea yhtälö kieltämättä. Kyllä introverttikin on yksinäinen, jos ei löydä yhteyttä ympärilleen, mutta ei kuitenkaan välttämättä arjen keskellä ole energiaa tai osaamista tehdä asialle tarpeeksi, kun ystävystyminen vaatii suht paljon vaivaa.
Some tuo uusia mahdollisuuksia, mutta on kuitenkin hieman epäluonteva tapa tutustua (ainakin minulle). Tuntuu että vanhanaikaisessa kulttuurissa ihmisten tapaaminen oli luontevampaa.
Mutta introverttiys ei ole mikään syy sille että kyhää ilmoituksia, aloittaa tutustumisen uusien ihmisten kanssa, ghostaa ja sitten sama uudestaan. Jos ei löydy jaksamista keskittyä kunnolla
niin pitäisi pikkuhiljaa myöntää se itselle eikä tuhlata toisten aikaa. Nämä ovat vielä niitä, jotka uudella kierroksella esittävät rassukkaa ja ovat tosi kiitollisia, kun joku jaksaa jutella heidän kanssaan. He vaan eivät jaksa olla uudesta ihmisestä kiinnostuneita kuin ihan pinnallisesti ja vähän aikaa.
Veikkaan, että monilla näistä on perfektionismia ja laiskuutta takana, odotetaan, että täydellinen ystävämätsi tipahtaisi jostain ilman, että itse täytyy nähdä vaivaa tutustumiseen. Se ystävyys ei aikuisena varsinkaan heti ole samanlaista kuin koulussa saatujen bestisten kanssa, kun yhteiset kokemukset toivat yhteisyyttä luontevasti."ovat tosi kiitollisia, kun joku jaksaa jutella heidän kanssaan. He vaan eivät jaksa olla uudesta ihmisestä kiinnostuneita kuin ihan pinnallisesti ja vähän aikaa."
Kyllä kannattaa olla kiinnostunut toisista ihmisistä, jos haluaa näistä ystäviä. Haluavatko "ystävää haluavat" itse asiassa jotain (ilmaista) terapeuttia omille asioilleen? Vai luulevatko yksinäiset/ystävättömät, että niillä muilla, ystävällisillä ihmisillä (ihmisiä, joilla on ystäviä ja ihmisiä, jotka ovat ystävällisiä) on ne ystävyyssuhteet koko ajan ihan järjettömän mielenkiintoisia ja että syvällisiä jutellaan koko ajan? Ehkä näiden oletusten suhteen kannattaa miettiä omaa ajattelua.
Mulla on tutuissa ja puolitutuissa ihmisiä, jotka ovat ilmaisseet olevansa yksinäisiä. Jos järjestäisin heille illanistujaiset, jostain syystä en oikein usko, että ystävystyisivät toistensa kanssa. Syynä se, että jokainen heistä tuntuu kaipaavan vain kuuntelijaa oman elämänsä ongelmiin, mutta eivät vastavuoroisesti jaksaisi/haluaisi olla kuuntelijana toiselle.
Niin tässä on tämä outo juttu, että toiset yksinäiset/ystävättömät ikään kuin eivät kelpaa tälle yksinäiselle/ystävättömälle ystäväksi, kaveriksi tai edes tuttavaksi. Ei kaikkien kanssa tarvitsekaan olla kaveri, mutta onko taustalla juuri tuo, että ne "oman elämän ongelmat" on joko niin suuria, että ei jaksa enää muiden ongelmia ja olettavat, että jos minä olen yksinäinen/ystävätön ja minulla on ongelmia niin tuolla toisella yksinäisellä/ystävättömällä on myös ongelmia --> minä en jaksa toista samanlaista, jolla on ongelmia? - tai sitten ajattelee jotenkin, että on itse jollakin tavalla parempi kuin "ne muut yksinäiset/ystävättömät" ja siksi ansaitsee parempaa seuraa, sitä äänekkäintä ja hienointa sisäpiiriä, jonka muistaa niiltä ajoilta, jolloin oma yksinäisyys/ystävättömyys on alkanut? Uskoisin, että jos näihin kysymyksiin pystyttäisiin pureutumaan jotenkin syvemmälle, niin varmasti yksinäisten/ystävättömien määrä maassamme vähenisi.
Sivusta vastaan tähän tuon 348 viestin kirjoittajana, että tässä olisi vielä yksi yleistyksen asia viestiini lisättynä. Eli usein ajatellaan, ettei yksinäiselle kelpaa toinen yksinäinen. Ei se niin mene vaan itsekin ajattelen, että toinen yksinäinen ehkä ymmärtäisi minua paremmin ja voisimme puhua vapaammin aiheesta. En itsekään edes ns hyvässä tilanteessa olevalle ihmiselle kehtaisi helposti edes myöntää omaa yksinäisyyttäni. Näin en todellakaan hae mitään parempaa seuraa vaan mieluummin ihmisen jonka kanssa on helppoa olla ja puhua kaikesta. Ja tarkoitan sitä, että kuuntelisin myös toista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Minä kannatan tätä edellisen kirjoittajan ohjetta: älä ikinä puhu muille yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi ennen kuin olette tunteneet x vuotta. Kirjoita vaikka yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi tänne, mutta kun kohtaat elämässäsi uuden, kivalta tuntuvan ihmisen, jonka kanssa ajttelet että teillä voisi synkata, älä ole liian avoin liian aluksi. Kukaan ei ole liian avoin liian aluksi - ainakaan kukaan sellainen, jonka on helppo tutustua, kaverustua, ystävystyä. Ne, joilla on paljon kokemusta erilaisista ihmissuhteista ja jotka miettivät myös sopivasti (mutta eivät liikaa) ystävyyssuhteitaan ainakin aika ajoin, osaavat "annostella" kertomiaan asioita tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihmiset ovat kiinnostavampiakin, jos heistä ei tiedä kaikkea - toki ystävyyden syvetessä voi olettaa ja toivoa, että ystävykset jakavat toisistaan ja toisilleen myös niitä ikävämpiäkin elämänkokemuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Vastaan tähän, että olen kyllä oppinut jo tuon asian. Joskus ihminen joka itse kertoo olevansa yksinäinen ei ole hänkään ymmärtänyt kuinka yksin itse olen, vaikka ehkä samassa tilanteessa olevan voisi olettaa ymmärtävän. Kirjoitin jo etten halua kuitenkaan valittaa muille asiasta. Mietin vaan kuinka pitkään voi sitten salailla kaikkea jos en puhua enää oikein mistään. En nuoruudestani (kiusaaminen, yksinäisyys), en muista vaikeuksista (esim työttömyys, opiskelu jutut), en peloistani, en suvustani (emme pidä yhteyttä) jne. Olisi oikeastaan raskasta leikkiä jotain muuta mitä on ja varoa kokoajan ettei vaan paljasta mitään. Tämä toimii esim suvun kanssa jos hautajaisissa tavataan, mutta ei sellaisen ihmisen kanssa mitä näkisi usein ja johon haluaisi tutustua. Mokaisin jossakin vaiheessa ja kulissit kaatuisivat. Jotkut ihmiset eivät vaan pysty tekemään elämästään mitään huippu positiivista ja hienoa. Ei vaikka kuinka itsekin tahtoisin sitä. Pystyn puhumaan monenlaisista jutuista ja en siis tahdo valittaa muille. Silti kaksoiselämä ja kaiken piilottamisen kuulostaa raskaalta. Sen sijaan jos toinen sanoo, että nyt on vaikeampaa yms niin tavallaan pystyn itsekin samaistumaan siihen ja saan tavallaan luvan höllätä itsekin ja kertoa jotain. Näin mietin itse, että voi olla parempi ollakin yksin jos en pysty tuomaan toiselle mitään huippu hienoa tai ekstra mukavaa juttua. Ymmärrän silti sen mitä tarkoitat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Minä kannatan tätä edellisen kirjoittajan ohjetta: älä ikinä puhu muille yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi ennen kuin olette tunteneet x vuotta. Kirjoita vaikka yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi tänne, mutta kun kohtaat elämässäsi uuden, kivalta tuntuvan ihmisen, jonka kanssa ajttelet että teillä voisi synkata, älä ole liian avoin liian aluksi. Kukaan ei ole liian avoin liian aluksi - ainakaan kukaan sellainen, jonka on helppo tutustua, kaverustua, ystävystyä. Ne, joilla on paljon kokemusta erilaisista ihmissuhteista ja jotka miettivät myös sopivasti (mutta eivät liikaa) ystävyyssuhteitaan ainakin aika ajoin, osaavat "annostella" kertomiaan asioita tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihmiset ovat kiinnostavampiakin, jos heistä ei tiedä kaikkea - toki ystävyyden syvetessä voi olettaa ja toivoa, että ystävykset jakavat toisistaan ja toisilleen myös niitä ikävämpiäkin elämänkokemuksia.
Mä olen tuo mainitsemasi "edellinen kirjoittaja". Kesän alussa tein Facebookiin julkaisun, jonka vahingossa julkaisin kaikille kavereilleni enkä vain ystävilleni, kuten yleensä. Olen ollut kipukroonikko jo 30 vuoden ajan ja välillä (tai useimmiten) elämäni on aika p*skaa. Kun ei saa kivuiltaan edes nukuttua. Aloin saada kavereiltani yksityisviestejä, joissa ihmeteltiin, miten aina heidät tavatessani olen kuitenkin niin iloinen ja hyväntuulinen. No ihan siksi, että heitä tavatessani haluan ajatella kaikkea muuta paitsi en kipujani. Hyvät ystävät on eri juttu, heille voin JOSKUS näitä vaikeita tuntemuksia vuodattaakin, mutta en heillekään kovin usein. Hyvät ystäväni tietävät, että elän kipujeni kanssa 24/7. Silti heidänkin seurassaan haluan ajatella mitä tahansa muuta paitsi en kipujani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Minä kannatan tätä edellisen kirjoittajan ohjetta: älä ikinä puhu muille yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi ennen kuin olette tunteneet x vuotta. Kirjoita vaikka yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi tänne, mutta kun kohtaat elämässäsi uuden, kivalta tuntuvan ihmisen, jonka kanssa ajttelet että teillä voisi synkata, älä ole liian avoin liian aluksi. Kukaan ei ole liian avoin liian aluksi - ainakaan kukaan sellainen, jonka on helppo tutustua, kaverustua, ystävystyä. Ne, joilla on paljon kokemusta erilaisista ihmissuhteista ja jotka miettivät myös sopivasti (mutta eivät liikaa) ystävyyssuhteitaan ainakin aika ajoin, osaavat "annostella" kertomiaan asioita tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihmiset ovat kiinnostavampiakin, jos heistä ei tiedä kaikkea - toki ystävyyden syvetessä voi olettaa ja toivoa, että ystävykset jakavat toisistaan ja toisilleen myös niitä ikävämpiäkin elämänkokemuksia.
Mä olen tuo mainitsemasi "edellinen kirjoittaja". Kesän alussa tein Facebookiin julkaisun, jonka vahingossa julkaisin kaikille kavereilleni enkä vain ystävilleni, kuten yleensä. Olen ollut kipukroonikko jo 30 vuoden ajan ja välillä (tai useimmiten) elämäni on aika p*skaa. Kun ei saa kivuiltaan edes nukuttua. Aloin saada kavereiltani yksityisviestejä, joissa ihmeteltiin, miten aina heidät tavatessani olen kuitenkin niin iloinen ja hyväntuulinen. No ihan siksi, että heitä tavatessani haluan ajatella kaikkea muuta paitsi en kipujani. Hyvät ystävät on eri juttu, heille voin JOSKUS näitä vaikeita tuntemuksia vuodattaakin, mutta en heillekään kovin usein. Hyvät ystäväni tietävät, että elän kipujeni kanssa 24/7. Silti heidänkin seurassaan haluan ajatella mitä tahansa muuta paitsi en kipujani.
Onpa ikävä kuulla, kivuista siis. Mutta muuten olen samoilla linjoilla kanssasi - joskus ystävät ovat nimenomaan sitä varten, että heidän kanssaan voi unohtaa itsensä ja ikävät asiat. Vähän niin kuin joku tuolla aiemmin kirjoitti, että miksi sitä haluaisi itsestään puhua, kun omat asiansa jo tietää, että muiden kuulumiset ovat kiinnostavampia. Jos on tällainen asenne, niin on varmaankin sitten sellainen "suosittu" ihminen. Sen olen huomannut, että jos olen itse ollut elämässäni ns. hankalassa vaiheessa (parisuhde päättynyt, jotain muuta ongelmaa), olen ilmiselvästi hakeutunut uusien ihmisten seuraan ja olen myös tietoisesti hakenut seuraa (tuttuja, kavereita, joista myöhemmin on tullut ystäviä), joka ei tiedä minusta ja elämästäni mitään. Kavereille ja tutuille kun on tietenkin pitänyt selvittää, mitä on itsellä menossa (kivulias ero tmv.), ja tällöin uusien ihmisten kanssa on ollut helpompaa, kun ei ole avautunut ollenkaan siitä päällä olevasta asiasta. So far so good, mutta tässä on myös iso mutta. Se, etten ole ollut aivan avoin elämäni asioista ja ongelmista alusta asti, vaan olen jollain tavalla käyttänyt hyväkseni uusien ihmisten itsestäänpuhumistarvetta, on saattanut johtaa ongelmiin sitten myöhemmin. Nämä ihmiset ovat kokeneet kuuntelijana olemiseni jollain tasolla ilmeisesti rajattomuutena, ja siitä on seurannut jotain vääristynyttä suhdedynamiikkaa. Että vuosienkin päästä se puheliaampi ihminen ottaa itsestäänselvyytenä, että hän voi puhua mistä tahansa asiasta sukulaisista näkemäänsä tv-ohjelmaan ja että minä olen aina kiinnostunut hänen puheistaan mutta sama käytäntö ei toimi toisinpäin. Sitten onkin tullut onneton tilanne (riita, välirikon uhka), kun itse olenkin puhunut jostakin omista tärkeistä asioistani avoimesti ja onkin käynyt ilmi, että toinen ei ole minua kuunnellut eikä oikeastaan ole ollut lainkaan kiinnostunut. Tämä nyt meni vähän ohi, mutta kuvastaa ehkä ainakin sitä, että ystävyyssuhteet ovat vaikeita ja aitoja hyviä ystäviä on vaikea löytää. Toisaalta haluaisin uskoa, että elämä heittää ihmisen eteen sellaisia ihmisiä, joita kulloinkin tarvitsee. Vaatii sitten pidemmän ajan, ennen kuin selviää, onko ystävä sittenkään ystävä vai ihan vaan kaveri - siinäkään ei ole mitään vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Vastaan tähän, että olen kyllä oppinut jo tuon asian. Joskus ihminen joka itse kertoo olevansa yksinäinen ei ole hänkään ymmärtänyt kuinka yksin itse olen, vaikka ehkä samassa tilanteessa olevan voisi olettaa ymmärtävän. Kirjoitin jo etten halua kuitenkaan valittaa muille asiasta. Mietin vaan kuinka pitkään voi sitten salailla kaikkea jos en puhua enää oikein mistään. En nuoruudestani (kiusaaminen, yksinäisyys), en muista vaikeuksista (esim työttömyys, opiskelu jutut), en peloistani, en suvustani (emme pidä yhteyttä) jne. Olisi oikeastaan raskasta leikkiä jotain muuta mitä on ja varoa kokoajan ettei vaan paljasta mitään. Tämä toimii esim suvun kanssa jos hautajaisissa tavataan, mutta ei sellaisen ihmisen kanssa mitä näkisi usein ja johon haluaisi tutustua. Mokaisin jossakin vaiheessa ja kulissit kaatuisivat. Jotkut ihmiset eivät vaan pysty tekemään elämästään mitään huippu positiivista ja hienoa. Ei vaikka kuinka itsekin tahtoisin sitä. Pystyn puhumaan monenlaisista jutuista ja en siis tahdo valittaa muille. Silti kaksoiselämä ja kaiken piilottamisen kuulostaa raskaalta. Sen sijaan jos toinen sanoo, että nyt on vaikeampaa yms niin tavallaan pystyn itsekin samaistumaan siihen ja saan tavallaan luvan höllätä itsekin ja kertoa jotain. Näin mietin itse, että voi olla parempi ollakin yksin jos en pysty tuomaan toiselle mitään huippu hienoa tai ekstra mukavaa juttua. Ymmärrän silti sen mitä tarkoitat.
Ymmärrän, mitä tarkoitat. Mulla tutustumiseen menee yleensä noin vuosi, kaverivaiheessa 2-3 vuotta ja sen jälkeen alkaa - jos alkaa - ystävyys. Eli ennenkuin kerron kenellekään esimerkiksi kipuhelvetistä, jossa olen elänyt jo vuosikymmeniä, menee ensitapaamisesta noin 5-6 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt vielä tähän ketjuun. Kirjoitin yhden pitkän viestin jo missä kerroin esim kiusaamisesta ja elämästäni muutenkin. Silti aina, kun luen täällä keskusteluja yksinäisyyteen liittyen niin huomaan muutamien asioiden toistuvan. Ihmiset ensin kehottavat "katsomaan peiliin", koska onhan se aina mukamas yksinäisen vika jos ei ystävää löydy. Näin tavallaan tehdään yksinäisestä niin vaikea, ilkeä tai muuten outo tyyppi ettei se ihmekään ole jos on yksin. Joskus asia on niin, mutta kyllä moni ihminen on ihan ok ja silti yksin. Tähän liittyen myös se jos kertoo olevansa yksinäinen niin taas joko hakee huomiota tai sitten jotain sydänystävää. Näin taas joku "pelästyy" ja ihmettelee kuinka se sellaista puhuu. Eli taas vedetään mutkia suoriksi eikä tavallaan edes anneta sen ihmisen kertoa tilanteestaan. Koska en minä ole mikään terapeutti, on vastaus siihen. Minusta tämä taas on aika ikävää jos vaan hyvät asiat voi kertoa. Tietysti tässäkin on rajansa ja en itsekään valittaisi muille, mutta tosiasian kertominen eli "olen yksinäinen" ei pitäisi vielä tehdä ihmisestä viallista ja vältettävää.
Tähän lisättynä yksinäisen pitäisi aina olla se joka tekee parhaansa ja yrittää löytää seuraa. Kukaan ei haluaisi tulla vastaan ja tarjota seuraansa, koska ihmisen pitää pärjätä omillaan. Ei tarvitse miettiä esim omaa käytöstään, vaikka pieni ystävällinen ele toiselle voisi olla jo hyvä juttu. Samoin jos itsellä on käynyt tuuri eli ei ole koulussa tai työmaalla kiusattu, on jäänyt esim nuoruudesta ystäviä tai on heti löytänyt uudelta asuinpaikkakunnalta 10 ystävää niin ei kaikilla vaan mene niin. Ei vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään suurempaa vikaa. Monesti taas joku ilkeä ihminen saattaa omata suuren ystäväjoukon. Tähän liittyen vielä se, että monesti ajatellaan kuinka yksinäiset ovat valikoivia ja eivät kelpuuta ystävikseen erilaisia ihmisiä. Näin saadaan taas vieritettyä syy sille yksinäiselle, vaikka ei henkilö itsekään löytäisi yhteistä säveltä kovin erilaisen ihmisen kanssa, mutta yksinäiselle pitäisi kelvata kaikki. Tosin monelle varmaan kelpaa silti monenlaiset ihmiset. Joskus luin jostain ketjusta, ettei ihmiset edes seurustelisi sellaisen kanssa jolla ei ole ystäviä, koska onhan se outoa tai "se roikkuisi sitten liikaa minussa kiinni". Näin taas yksinäisyys on tässäkin rajoittava asia ja joillekin pitkän miinuksen antamisen merkki. Tässä viestissä yleistystä, mutta samat teemat toistuvat monesti.
Itse olin nuorena yksinäinen, kiusattiin ja muutin muualle. Tosin elämääni en ole ystävien puolesta saanut muutettua ja olen yksinäinen edelleen. Myönnän omat vikani ja sen kuinka vaikeaa minun on tutustua. Silti ikävää jos yksinäisyyteen liittyvät jutut nähdään monesti kirjoittamieni juttujen kautta. Niin, että ihmisessä on paljon vikaa tai muuten kartellaan yksinäisiä jonkun syyn vuoksi yms. Sitä ei ole mukavaa lukea, kun joillekin kuten minulle yksinäisyys on kuitenkin ikäväkin asia. Tietysti ihmisen on itse yritettävä muuttaa elämäänsä, mutta moni asia vaikuttaa. Lisäksi jos joku on muista "outo" tyyppi niin ei ihmisen silti pitäisi muuttua muiden vuoksi, että kelpaa. Ja tuolla oudolla tarkoitan vaikka jotain harrastusta, pukeutumista yms. En mitään pelottavaa käytöstä yms.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta annan sen neuvon, että älä koskaan ikinä kerro yksinäisyydestäsi tai elämäsi ongelmista ihmiselle, johon olet vasta tutustumassa. Älä edes vielä silloin, kun olette kaverivaiheessa eli käytte yhdessä vaikka kahvilla, terassilla, iltalenkillä, uimassa tms. Voit kertoa sitten, kun olette olleet jo parin vuoden ajan hyviä ystäviä. Koska siinä vaiheessa ystävääsi ei kiinnosta enää tippaakaan, miten "outo" olet. Hän on jo ystäväsi ja sellainen haluaa ollakin.
Ihmiset, jotka ovat muiden seurassa iloisia, positiivisia ja hauskoja, vetävät puoleensa. Eivät ne, jotka nk droppaavat tunnelmaa. Mulla on ollut elämässäni paljon vaikeuksia. Menetyksiä, vastoinkäymisiä, kroonisia sairauksia jne. Jokainen mun ystävistäni on ollut yllättynyt, kun vuosien ystävyyden (eri asia kuin tuttavuus ja kaveruus) jälkeen olen kertonut elämästäni. Eikä se sitten enää ole haitannut, vaikka näistä asioista olen kertonutkin. Mä törmään aika usein ihmisiin, jotka kertovat mulle henkilökohtaisista vaikeuksistaan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Olen hyvä kuuntelija, ymmärtäväinen ja empaattinen. Noh sellainen kuului mun aiempaan ammattiinikin eli mulla on koulutus kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja empaattisuuteen. En vain halua ottaa ihmissuhteen alkumetreillä enkä vielä alkukilometreilläkään ammattilaisen roolia.
Minä kannatan tätä edellisen kirjoittajan ohjetta: älä ikinä puhu muille yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi ennen kuin olette tunteneet x vuotta. Kirjoita vaikka yksinäisyydestäsi tai ystävättömyydestäsi tänne, mutta kun kohtaat elämässäsi uuden, kivalta tuntuvan ihmisen, jonka kanssa ajttelet että teillä voisi synkata, älä ole liian avoin liian aluksi. Kukaan ei ole liian avoin liian aluksi - ainakaan kukaan sellainen, jonka on helppo tutustua, kaverustua, ystävystyä. Ne, joilla on paljon kokemusta erilaisista ihmissuhteista ja jotka miettivät myös sopivasti (mutta eivät liikaa) ystävyyssuhteitaan ainakin aika ajoin, osaavat "annostella" kertomiaan asioita tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihmiset ovat kiinnostavampiakin, jos heistä ei tiedä kaikkea - toki ystävyyden syvetessä voi olettaa ja toivoa, että ystävykset jakavat toisistaan ja toisilleen myös niitä ikävämpiäkin elämänkokemuksia.
Mä olen tuo mainitsemasi "edellinen kirjoittaja". Kesän alussa tein Facebookiin julkaisun, jonka vahingossa julkaisin kaikille kavereilleni enkä vain ystävilleni, kuten yleensä. Olen ollut kipukroonikko jo 30 vuoden ajan ja välillä (tai useimmiten) elämäni on aika p*skaa. Kun ei saa kivuiltaan edes nukuttua. Aloin saada kavereiltani yksityisviestejä, joissa ihmeteltiin, miten aina heidät tavatessani olen kuitenkin niin iloinen ja hyväntuulinen. No ihan siksi, että heitä tavatessani haluan ajatella kaikkea muuta paitsi en kipujani. Hyvät ystävät on eri juttu, heille voin JOSKUS näitä vaikeita tuntemuksia vuodattaakin, mutta en heillekään kovin usein. Hyvät ystäväni tietävät, että elän kipujeni kanssa 24/7. Silti heidänkin seurassaan haluan ajatella mitä tahansa muuta paitsi en kipujani.
Minunkin pitää vielä vastata sinulle. Kirjoitin tuon ensimmäisen pitkän viestin ja vastasin jo sinuun viestiisi kerran. Voi olla, että kirjoitin ikävästi. Ymmärrän sen ajatuksen mikä sinulla on ja sen, että haluat viettää ystävien kanssa hyviä hetkiä. Se on oikeastaan hienokin asia ja arvostan sitä. Mietin vaan itseäni etten välttämättä pystyisi samaan. En pystyisi olemaan muutenkin vähän melankolisena ihmisenä niin iloinen jos minulla on vaikeaa. Sinulla on varmaan sellainen hyvä ja positiivinen luonne muutenkin. Se on hyvä juttu. Itse tulen aika vaikeasta suvusta. Isäni suuttuu kokoajan jostain, mummuni vaikea luonne ja harvoin asiat olivat hänellä hyvin, äitini taas stressaa ja samalla suuttuu jos vähänkin saa arvostelua. Tässä hieman ihmisiä joista itsekin polveudun. Ei välillä ole ihme jos itsekin olen vähän hermoheikko niin kuin yksi päivä totesin olevani. Lapsena jo stressasin kaikesta ja siihen nuo kiusaamiset ja yksinäisyys päälle. Siinä mielessä kun luin viestisi niin mietin kuinka hienoa on, että ihminen pystyy olemaan ns paras versio itsestään muiden joukossa ja tuomaan hyvää muille. Voin sanoa, että minusta ei varmaan ole aina siihen. Valittaa en halua, mutta huolet tai pelot sekä suru näkyy helposti naamasta. Olkoon tämä viimeinen viestini ketjuun
Lisään tähän vielä, että yhteisöllisyyttä löytyy, jos sille on pakottava tarve. Kun maaliskuussa 2020 yli 70-vuotiaita kehotettiin pysymään pandemian vuoksi kotona, löytyi yllättävän paljon yksityishenkilöitä, jotka alkoivat huolehtia vanhusten kauppareissuista yms. Täällä Vantaallakin eräässä Facebookin ryhmässä alettiin selvittää, miten voitaisiin lähialueen vanhuksia auttaa sekä niitä, jotka oli määrätty eristyksiin tai karanteeniin. Helsinkiläiset perustivat tällaista toimintaa varten ihan oman ryhmänsä. Viime talvena huomasin, että kun kaupungin resurssit riittivät vain isoimpien teiden auraamiseen, pieniltä teiltä autoilijat alkoivat lapioimaan itse ja auttoivat toisiaan pääsemään parkkipaikoilta pois tai takaisin parkkipaikoille. Samoin ainakin tässä rivitaloyhtiössä naapurit lapioivat lumet iäkkäämpien asukkaiden pihoista samalla kun lapioivat omat pihansakin. Ja kun talvi oli mitä oli eli välillä hemmetisti lunta ja välillä jäätä, niin olipa joku naapuri käynyt välillä hiekottamassa mun pihanikin, vaikka pystyn sen tekemään itsekin.