Suomalaiset ovat yksinäisiä. Miksi me ei osata hoitaa tätä ongelmaa?

Yksinäisyydessä ja erityisesti elämän yksityisyydessä on hyvätkin puolensa. Kun olin muksu 70-luvulla, niin kuusiaidan takaa saattoi ilmestyä täti, joka ilmoitti, että tästä tuvasta joutuu kaikki helvettiin. Oli siinä vanhemmillani selittämistä, varsinkin kun naapurin emäntää ei ihan suoraan voinut heittää tuvasta mäelle vain siksi, että lapset pelkää. Nykyään sentään ihmiset voivat itse päättää, kuka tulee kylään eikä lasten tarvitse pelätä omassa kodissaan vieraita ihmisiä. Yhteisöllisyys on sanana ihan mukava ja hieno, mutta sitten kun tulee joku hiukankin erilainen tyyppi, niin tunteet helposti kuohahtavat eikä kovin monien kanssa loppujen lopuksi viitsitä viettää sitä vähää vapaa-aikaa, mikä arjen touhuista jää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälainen sukulaissuhde teillä on?

Tässä ketjussa kysyttiin keinoja yksinäisyyden vähentämiseen.

Monille perhe ja sukulaiset ovat tärkeitä, mikä näkyy monissa viesteissä. Ystävät ovat eri asia, vaikka sukulaisenkin kanssa voi olla myös ystävä. Joidenkin lähipiirinkin ihmisten kanssa voi olla välillä vaikeaa. Yhteisymmärrykseen voi silti päästä, jos on tahtoa. On aika vahva teko alkaa karkottaa vaikka lähisukua. Miten kuvaisit omaa toimintaasi? 

Sukulainen voi olla hyvä ystävä. Hyvä ystävä voi olla sukulainen. Nämä eivät sulje toisiaan pois.

Jotenkin kokisin, että on ihan hyvä osata asettaa rajoja ja pitää vähän hengitysrakoa sellaisiin sukulaisiin, jotka aiheuttavat itselle vain negatiivista oloa eivätkä tuo mitään positiivista.

Jos sukulaisesi on ilkeä tai pahansuopa, niin sellainen vie voimia. Senkin taakse voi yrittää nähdä. Ilkeilijällä ei ole hyvä olo.

Vai onko hänellä ehkä vaikeuksia elämässä? Silloin kuuntelija ja apu on tarpeen. Kaikki ei halua kuulla toisten vaikeuksista, eikä kestä vaikeita tunteita toisella eikä itselläkään. Mutta sellainen vaan lisää ihmisten yksinäisyyttä ja erillään oloa, koska niitä vaikeita tunteita kaikilla on. Voisitko esim. sanoa, että kerran viikossa voit puhelimessa jutella, jos tosi usein vaikka soittelee.

Miten itse juttelet hänelle? Onko hän yhtään kiinnostunut sinun asioistasi? Jospa omilla jutuillasi voisit viedä tunnelmaa parempaan suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa vain valittaa eikä oikeasti edes halua seuraa. Olen vuosia etsinyt ystäviä somesta. Ei vain onnistu. Johonkin se lopahtaa sillä toisella osapuolella. Nyt viimeksi uuden kaverisovelluksen kautta viestitteli samassa kaupungissa asuvan ihmisen kanssa. Aluksi vastasi heti viesteihin. Nyt ei ole kuulunut mitään yli viikkoon.

Monet ovat introverttejä, tämä on hieman vaikea yhtälö kieltämättä. Kyllä introverttikin on yksinäinen, jos ei löydä yhteyttä ympärilleen, mutta ei kuitenkaan välttämättä arjen keskellä ole energiaa tai osaamista tehdä asialle tarpeeksi, kun ystävystyminen vaatii suht paljon vaivaa.

Some tuo uusia mahdollisuuksia, mutta on kuitenkin hieman epäluonteva tapa tutustua (ainakin minulle). Tuntuu että vanhanaikaisessa kulttuurissa ihmisten tapaaminen oli luontevampaa.

Mutta introverttiys ei ole mikään syy sille että kyhää ilmoituksia, aloittaa tutustumisen uusien ihmisten kanssa, ghostaa ja sitten sama uudestaan. Jos ei löydy jaksamista keskittyä kunnolla

niin pitäisi pikkuhiljaa myöntää se itselle eikä tuhlata toisten aikaa. Nämä ovat vielä niitä, jotka uudella kierroksella esittävät rassukkaa ja ovat tosi kiitollisia, kun joku jaksaa jutella heidän kanssaan. He vaan eivät jaksa olla uudesta ihmisestä kiinnostuneita kuin ihan pinnallisesti ja vähän aikaa.

Veikkaan, että monilla näistä on perfektionismia ja laiskuutta takana, odotetaan, että täydellinen ystävämätsi tipahtaisi jostain ilman, että itse täytyy nähdä vaivaa tutustumiseen. Se ystävyys ei aikuisena varsinkaan heti ole samanlaista kuin koulussa saatujen bestisten kanssa, kun yhteiset kokemukset toivat yhteisyyttä luontevasti.

"ovat tosi kiitollisia, kun joku jaksaa jutella heidän kanssaan. He vaan eivät jaksa olla uudesta ihmisestä kiinnostuneita kuin ihan pinnallisesti ja vähän aikaa."

Kyllä kannattaa olla kiinnostunut toisista ihmisistä, jos haluaa näistä ystäviä. Haluavatko "ystävää haluavat" itse asiassa jotain (ilmaista) terapeuttia omille asioilleen? Vai luulevatko yksinäiset/ystävättömät, että niillä muilla, ystävällisillä ihmisillä (ihmisiä, joilla on ystäviä ja ihmisiä, jotka ovat ystävällisiä) on ne ystävyyssuhteet koko ajan ihan järjettömän mielenkiintoisia ja että syvällisiä jutellaan koko ajan? Ehkä näiden oletusten suhteen kannattaa miettiä omaa ajattelua.

Yksinäisyyttä voi poistaa olemalla ystävällinen toisille ihmisille ja hyväksymällä kaikki mukaan porukkaan. Porukassa sitten syntyy kaveruutta ja ehkä myös ystävyyssuhteita.

Ilkeilyn voisi jättää pois ja jos joku ilkeilee muille, niin hyvä, jos pystyy sitä vastustamaan. Niin rohkeita ei kaikki ole, koska helposti joutuukin itse ilkeilyn kohteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Joku kohtaanto-ongelma tässä on. Mulla ei ole paljon ystäviä, mutta mulle sopiva määrä. Kun mua lähestytään ystävyys-mielessä, on vauhti mulle aivan liian nopeaa ja meininki niikuin oltaisiin solmimassa parisuhdetta! Pelkkä kaveruus (jutellaan mukavia, kun törmätään, ollaan fb-kavereita, joskus satunnaisesti voidaan jossain tapahtumassa käydä jos on yhteinen mielenkiinnonkohde) ei riitä kenellekään, vaan pitäisi olla heti samantien luottoystävä, joka vastaa aina puhelimeen, on käytössä kaikissa elämän ongelmissa ja iloissa, raivaa tilaa elämäänsä ystäväänsä varten ja jolle kuuluu tilittää kaikki elämän henkilökohtaisimman asiat täydellä luottamuksella. Mulla ei ole tällaista tarjolla. Pelkkää kaveruutta vaan. Tuntuu, että näin varattuna ei pitäisi joutua antamaan ihmisille sydäntäriipiviä pakkeja, kun en ole millään deitti- tai muillakaan ihmissuhdemarkkinoilla ole.

Ja sitten se ihmetykseni; miksi ne ihmiset eivät tunnu millään kohtaavan toisiaan, joilla on halua ja tilaa elämässään tällaiselle elämäntäyttävälle sydänystävyydelle?

Näin on. Itse ainakin pyrin siihen, että oli tilanne mikä tahansa (paitsi suurinpiirtein hautajaiset), yritän ottaa siitä kaiken sen ilon tai mukavuuden irti, mitä vain siitä voi saada. (Tai hyödyn, siinä merkityksessä, että jos kuuntelee jonkun selitystä vaikkapa omakotitalon terassinrakennuksesta, ajattelen itse kerrostaloasujana, että onhan tuo nyt ihan kiinnostavaa ja jos joskus törmään toiseen ihmiseen, joka puhuu terassinrakennuksesta, niin osaanpa sitten kuunnella taas ja ehkä keskustellakin asiasta, joka ei ole minulle tärkeä eikä viime kädessä edes kiinnostava.) Olen myös kiinnostunut ns. vanhojen kaverieni ja ystävieni asioista, mistä he nyt haluavatkaan kanssani tavatessammme jutella. Mitä tästä sitten seuraa? Jos on ollut kiva ilta, ja jos on vielä ollut molemminpuolisesti tosi kiva ilta, niin sitten käy niin, että tämä tuttuni/kaverini/ystäväni haluaa ehdottomasti nähdä mahdollisimman pian uudelleen. Tästä päättelen (ehkä vähän itsekehuisestikin), että taidan olla ihan hyvää seuraa. Mutta ongelma on, että minulla ei ole antaa tälle nimenomaiselle ihmiselle niin paljoa aikaa ja huomiota kuin hän ilmiselvästi haluaisi. Mitä tehdä? Joo, oli kiva nähdä, mutta en nyt voi nähdä samalla viikolla uudestaan, enkä edes seuraavalla. Joudun tilanteeseen, jossa koko ajan joutuu sanomaan "ei". Tämä on ollut tilanteeni jo varmaan pari vuosikymmentä, ja joskus sitten vaan ahdistun. Nämä ihmiset (tuttuni/kaverini/ystäväni) ovat usein olleet ihmisiä, joilla ei ole (omien sanojensa tai minun havainnointini) mukaan paljoa ystäviä/kavereita, toisaalta saattavat olla näennäisesti hyvinkin sosiaalisia, mutta ilmeisesti sitä "puhutaan kunnon asioista"-tyyppistä ystävää sitten ei ole. Tai jotain. Siksi minäkin kysyn, miksi he, joilla olisi aikaa ja tilaa elämässään uusille ystäville, eivät tutustu heihin, joilla olisi aikaa ja tilaa elämässään uusille ystäville? On oikeasti todella karua joutua "antamaan pakkeja" ja itse ahdistumaan, jos/kun on oikeasti vanha ja hyvä ystävä, joka ei vaan tajua, että en voi tai halua antaa itsestäni enää samalla tavalla kuin joskus teini-ikäisenä tai parikymppisenä. Joskus voi "hengailla niin kuin nuorena", mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän sekin syö voimavaroja enemmän kuin antaa. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta on väärin sanoa, että ihmisen pitäisi jotenkin muuttua että saisi ystäviä. Ei pidä. Silloin jos yrittää olla jotain muuta kuin on, ei ainakaan pääse eroon yksinäisyydestä vaan väärässä seurassa oleminen vain lisää yksinäisyyden tunnetta.

Itse ajattelen, että pitää tehdä asioita joista oikeasti pitää ja jotka omien arvojen mukaisia. Silloin on helpompi löytää myös omantyylisiä ihmisiä.

Näin. Tämä selittänee sitä, miten monet kokevat olonsa yksinäisiksi vaikka olisivat keskellä seuraa. Riippuu niin paljon omasta senhetkisestä elämäntilanteesta ja myös mielentilasta, millaisessa seurassa viihtyy. Huonosti ovat asiat, jos jatkuvasti joutuu olemaan / päätyy olemaan itselleen vääränlaisten ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa elämä keskittyy kotiin. Ystävystyminen vaatii kodin avaamisen toiselle. Lempeämmän ilmaston maissa eletään ulkona. Espanjassa oli kiva katsoa kun mummot ja papat otti tuolin ja meni pihalle istumaan. Siellä ne istui yhdessä ja illan mittaan mukaan liittyi muitakin. Siellä minä haluan mummona olla.

Minä en. En odota, että muut tekevät minusta onnellisen, vaan huolehdin siitä, että sisältäni löytyvät omat onnellisuuden avaimet.

Ehkä yksinäiset eivät ole onnellisia yleensäkään? Ehkä he eivät pärjää itsensä kanssa? Ja jos joku ei pärjää edes itsensä kanssa, niin ei hänellä ole silloin muillekaan mitään annettavaa. Jos yksinäiset sysäävät onnellisuutensa muiden harteille, niin eihän siitä voi yksinkertaisesti tulla hyvää tulosta. En usko, että he voivat koskaan löytää vierelleen ihmistä, joka kelpaisi heille sellaisena kuin ihminen on, koska heillä on mielessään toiselle omat sääntönsä ja toimintatavat miten tämän pitää toimia. Jos ja kun toinen ihminen sitten tekee tai sanoo jotain väärin, niin siitähän nousee älämölö.

Kokeile elää 30 vuotta yksin ilman rakastavaa puolisoa, ilman lemmikkiä, ilman lapsia, ilman työ-harrasteporukkaa ja ilman yhtäkään oikeaa ystävää. Ilman sukulaisia. Ainoat sosiaaliset kontaktisi ovat kaupan kassa ja tk-lääkäri. Ei paljoa hymyilytä.

Kylläpäs nyt taas uhriudutaan täysillä. Muut ihmiset eivät ole vastuussa siitä ettei sinulla ole puolisoa, lemmikkieläimiä, lapsia, työ/harradtusporukkas tai ystävää. Jokaisen pitää ne itse löytää- kellekkään niitä ei kotiin toimiteta.

Itse asiassa, jos lapsuudenperheessä on ns. kaikki kunnossa, niin faktisesti vanhemmat toimittavat niitä lapsikavereita kotiin ja omaa lasta harrastuksiin, kerhoon, sukuloimaan, lastentapahtumiin - minne vain, missä se lapsi yhtäältä on mukana perheen elämässä, toisaalta saa omaan ikätasoonsa sopivaa ohjelmaa. (Joskus sille lapselle toimitetaan se lemmikkikin suoraan kotiin.) Samaa tekee koulu: toimittaa ikätovereita olemaan sen lapsen kanssa. Jos tässä tapahtuu jotain ikävää, esim. vanhemmat eivät tuota tee tai kerhossa tai koulussa ikätoverit kiusaavat, eivätkä ohjaajat/opettajat pistä tätä poikki, ollaan kuvatunlaisessa tilanteessa. Jos ihminen ei ole saanut lapsena ja nuorena niitä kannustavia kokemuksia ihmisten kanssa olemiseen ja ystävystymiseen - ja tällöin nimenomaan MUUT tuovat ne kontaktit pienen ihmisen elämään, lasta ei voi vastuuttaa omasta sosiaalisesta hyvinvoinnistaan sen enempää kuin häntä voi vastuuttaa ruoan hankkimisesta itselleen tai ikätasoaan vaativammasta ruoan laitosta itselleen - niin se voi olla tosi monille tosi hankalaa aikuisena yrittää löytää elämäänsä ihmisiä, jos ei ole saanut siihen aikoinaan harjoitusta. ja jos yritykset vielä päättyvät tavalla tai toisella huonosti, niin lopulta ihminen lakkaa yrittämättä. Jos jotain, niin toivoisin täällä monille jonkunlaista ymmärrystä ja yritystä asemoida itsensä edes hetkeksi toisenlaisen elämänkokemuksen omaavien ihmisten nahkoihin. Hieman empatiaa, siis.

Vierailija kirjoitti:

Jos vittumainen luonne, ilkeä, sarkastinen, omahyväinen ja kova pätemään, niin kyllähän sellaista ihmistä kaikki karttavat.

Veljeni on tällainen, polttaa sillat takanaan, kiusaa ja nöyryyttää niitä kaikkia lähimmäisempiä, kunnes he tajuavat lähteä karkuun.

Suree yksinäisyyttään, mutta ei pysty ottamaan vastuuta omasta käytöksestään ja sen vaikutuksesta kanssaihmisiin. Muut ovat vain liian herkkiä, häntä ei ymmärretä. Siitä alkaa se iänikuinen marttyyrinäytelmä, jossa hän on viaton kärsijä ja koko maailma on häntä vastaan.

Niin surullista, ja niin yleistä. Eräs (kohta entinen) ystäväni oli jollain tapaa samanlainen, jotenkin oudolla tavalla puolimasentunut ja puoliksi täynnä vain itseään. Jatkuva valitus yksinäisyydestä. Jos jollakin porukalla nähtiin, valitti, kun joku vain puhui itsestään eikä kysynyt hänen kuulumisiaan (ei kysynyt muidenkaan kuulumisia). Näki ehkä peiliin? Nimenomaan uhriutuminen ja marttyyrius. Kaikilla muilla asiat paremmin kuin hänellä. Miten tällaisen ihmisen kanssa tulisi olla? Jos sanoo vastaan, että ei ne asiat niin loistavasti muillakaan ole tai tuo esiin niitä puolia, jotka hänen elämässään ovat hyvin, saa osakseen saarnan siitä, miten hänellä on oikeus omiin kokemuksiinsa. Jos kuulee hänen valituksensa niin, että tässä on nyt joku ongelma ja yrittää kannustaa ja tsempata ja keksiä jotain ratkaisua, saa kuulla, että annetut neuvot ovat typeriä ja että hän haluaa minun vain olevan hiljaa ja kuuntelevan. Kysyn uudelleen: miten tällaisen ihmisen kanssa tulisi olla? Tätä on jatkunut vuosia, oikeastaan niin kauan kuin muistan, mutta ehkä iän myötä pahentuen. Jos yritän ottaa esille, että koen tämän ongelmalliseksi, tulee siitä kauhea riita. Ihminen on ollut elämässäni jo hyvin kauan ja hän on minulle tärkeä, tunnen hänen lapsuudenperheensä ja meillä on useita yhteisiä ystäviä. En haluaisi rikkoa välejä, mutta en myöskään haluaisi olla jatkuva oksennusämpäri. Mitä minun tulisi tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en vieläkään ymmärrä miten tämä yksinäisyys liittyy yhteiskuntaan. En näe, että yhteiskunnan, valtion, pitäisi tehdä jotain asioita suomalaisten yksinäisyyden poistamiseksi. Miksi tässä halutaan huutaa yhteiskuntaa apuun?

Yhteiskunnallisten ongelmien seuraukset tulevat yhteiskunnan hoidettaviksi. Esimerkiksi yksinäisyys aiheuttaa vakavia terveydellisiä ja sosiaalisia haittoja. Nämä kuormittavat sitten julkista terveydenhuoltoa ja sosiaalipalveluita. Tämä kaikki vaatii työvoimaa ja rahaa, joista molemmista on puutetta. Sinäkin maksat yksinäisyyden seurauksia maksaessasi veroja.

Asia ei ole yhteiskunnan ratkaistavissa. Yksinäisyys on jokaisen yksinäisen henkilökohtainen ongelma, joka johtuu hänen ominaisuuksistaan ja vuorovaikutustaidoistan. Niinpä ratkaisut tähän ovat yksilökohtaisia. Yhteiskunta ei voi määrätä ,että ihmisillä pitää olla kahdeksan sisarusta, asua kommuunissa tai osallistua yhdistystoimintaan. Ainoa mitä voidaan tehdä on opettaa varhaiskasvatuksessa ja koulussa vuorovaikutustaitoja. Tässäkin toki ollaan pitkälti kotikasvatuksen varassa ja lapsilla on hyvin erilaiset valmiudet oppia.

Tässä sanottiin ehkä itse sitä huomaamatta se tärkein asia: asia on pitkälti juuri yhteiskunnan ratkaistavissa. Vaikka kirjoittaja muuta aluksi väittää (eli että ei ole yhteiskunnan ratkaistavissa), hän päätyy tähän: "Ainoa mitä voidaan tehdä on opettaa varhaiskasvatuksessa ja koulussa vuorovaikutustaitoja." Tuohan on se ratkaiseva asia tässä koko jutussa. Suuri osa kirjoittajista, jotka kokevat etenkin musertavaa yksinäisyyttä, ovat lapsuudessa olleet kiusattuja. Kotitaustalla on väliä, kuten kirjoittaja toteaa ("Tässäkin toki ollaan pitkälti kotikasvatuksen varassa ja lapsilla on hyvin erilaiset valmiudet oppia."), mutta varhaiskasvatuksen ja myös peruskoulun tarkoitus on tasata noita erilaisia kortteja, joita lapset kotoaan ja kotikasvatuksestaan saavat elämäänsä. Joku fiksu kommentoija jo aiemmin totesi, että koulu- ja kaikenlaisen muunkin kiusauksen kitkeminen on ratkaisu yksinäisyyteen. Näin on. Ja yhteiskunnallinen tästä asiasta tulee seuraavien asioiden kautta: onko varhaiskasvatuksessa riittävästi työntekijöitä lapsimäärään nähden, jotta aikuiset huomaavat lastenvälisen vuorovaikutuksen ongelmat ja tulevat auttamaan niissä? Vai onko lapsia hoitajaa/opettajaa nähden liikaa, hoitaja/opettaja joutuu sammuttelemaan pahimpia tulipaloja ja lasten keskuudessa vallitsee väistämättä se viidakon laki? Jos joku lapsi pääsee "kukkulan kuninkaaksi" jo taaperoiässä ja toinen vastaavasti joutuu aina kiusatuksi, tämä rooli saattaa jäädä pahimmillaan päälle aikuisuuteen asti. Ja sama juttu peruskoulussa: onko luokanopettajalla riittävästi aikaa jokaista oppilasta kohden, onko välituntivalvojia tarpeeksi, ovatko opettajat tyytyväisiä työoloihinsa ja onko heillä työpäivän aikana riittävästi (henkisiä ja ajallisia) resursseja pitää silmällä lasten välistä vuorovaikutusta niin, että jos (kun!) siellä on ongelmia, siihen tulee ammattilainen aikuinen sitä selvittämään. Kysymykset päiväkotien ja peruskoulujen ohjaajien, opettajien, koulukuraattorien, psykologien määrästä, palkkauksesta ja koulutuksesta ovat YKSINOMAAN yhteiskunnallisia kysymyksiä. Ei tämä tietenkään ole ainoa asia joka vaikuttaa, mutta jos mietitään, mistä yksinäisyys kumpuaa - joko lytätystä ja olemattomasta itsetunnosta tai puutteellisista sosiaalisista taidoista - niin jos halutaan estää seuraavien sukupolvien yksinäistyminen, tämä yhteiskunnallinen puoli nyt vähintään pitäisi ottaa suurennuslasin alle.

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskunta voisi ainakin hoitaa mielenterveysasiat kuntoon. Mulla on tuttava, joka on yksinäinen. Ei puolisoa, ei lapsia eikä sukulaisiakaan. Sairastaa masennusta, on sen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä. Tapaan häntä satunnaisesti ja jos esimerkiksi nähdään kauppakeskuksessa, käydään yhdessä kahvilla. Hänen elämässään ei oikein tapahdu mitään (minkä ymmärrän ihan hyvin) eikä hän jaksa olla oikein kiinnostunutkaan mistään (senkin ymmärrän hyvin). On itsekin sanonut, että saa terapiaa ihan liian vähän. Kun me tapaamme, hän puhuu mulle asioista, joita hänen pitäisi käydä läpi terapeutin kanssa. Kuuntelen häntä, mutta erotessamme mulla on aina tosi uupunut olo. Tämä ihminen voisi olla ihan kiva kaveri ja miksei jopa ystäväkin, jos tapaamisemme olisivat toisenlaisia. En sano, etteikö elämänsä vaikeuksista saisi koskaan puhua, mutta kun hän ei puhu mistään muusta kuin niistä. 

Tämä. Ja kun se mahdollinen mt-ongelma tai masennus ei katso ikää tai yhteiskuntaluokkaa. Voi olla hyvinkin "menestynyt" ihminen, joka suuremmassa seurassa on ihan normaali, mutta kahdenkesken tulee sellaista valitusta, että terapia olisi tarpeen. Vuosia. On saanut työterveyslääkäriltä tai -psykologilta arvion, että keskivaikea masennus, mutta ei tee asialle mitään. Ei halua tehdä. Haluaa olla omassa elämässään ja valittaa.

Jäin leskeksi yllättäen muutama vuosi sitten. Yhtäkkiä puoliso ja läheisin ystävä oli poissa. Surun lisäksi piti hoitaa asiat kuntoon, ja elämään tehdä monia muutoksia, koska vain yhdet tulot enää (ei se leskeneläke niin suuri ole). Sain kyllä myötätuntoa ja apuakin varsinkin aluksi. Mutta vain muutama ystävistäni tai perhetutuista on pitänyt yhteyttä pidempään. Suku on pieni ja lapset opiskelemassa. On aika vaikea löytää uusia ystäviä tällaisessa elämänvaiheessa. En halua olla lapsilleni taakkana, heillä saa olla oma elämänsä. 

Eronnut ystäväni on kokenut samoin, paitsi, että myötätuntoa ei siinä tilanteessa saa niinkään. Eikä tietysti eroon liittyviä asioita halua ehkä jakaakaan niin monille. Hänelläkin muutenkin vaikea elämäntilanne, mikä oli ainakin osasyynä eroon. Harmi, että asumme niin kaukana toisistamme. 

Elämä voi muuttua paljon hetkessä. Uuden elämän rakentaminen on aika raskasta.  Ihmisten on vaikea sitä ymmärtää, jos ei ole omaa kokemusta. Toivoisin, että ihmisiä ei jätettäisi vaikeissa tilanteissa. Tilanteet voi kestää pitkään. Jos koko ajan arkipäivä on täynnä vaikeita asioita, niin vaikea puhua kepeästi ja "mennä eteenpäin elämässä." Eihän ne vaikeat asiat muille siirry puhumalla, mutta puhuminen helpottaa välillä. Välillä taas on ihana nauraa ja jutustella kevyitä.

Vierailija kirjoitti:

hohhoijjaataas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa elämä keskittyy kotiin. Ystävystyminen vaatii kodin avaamisen toiselle. Lempeämmän ilmaston maissa eletään ulkona. Espanjassa oli kiva katsoa kun mummot ja papat otti tuolin ja meni pihalle istumaan. Siellä ne istui yhdessä ja illan mittaan mukaan liittyi muitakin. Siellä minä haluan mummona olla.

Minä en. En odota, että muut tekevät minusta onnellisen, vaan huolehdin siitä, että sisältäni löytyvät omat onnellisuuden avaimet.

Ehkä yksinäiset eivät ole onnellisia yleensäkään? Ehkä he eivät pärjää itsensä kanssa? Ja jos joku ei pärjää edes itsensä kanssa, niin ei hänellä ole silloin muillekaan mitään annettavaa. Jos yksinäiset sysäävät onnellisuutensa muiden harteille, niin eihän siitä voi yksinkertaisesti tulla hyvää tulosta. En usko, että he voivat koskaan löytää vierelleen ihmistä, joka kelpaisi heille sellaisena kuin ihminen on, koska heillä on mielessään toiselle omat sääntönsä ja toimintatavat miten tämän pitää toimia. Jos ja kun toinen ihminen sitten tekee tai sanoo jotain väärin, niin siitähän nousee älämölö.

Kokeile elää 30 vuotta yksin ilman rakastavaa puolisoa, ilman lemmikkiä, ilman lapsia, ilman työ-harrasteporukkaa ja ilman yhtäkään oikeaa ystävää. Ilman sukulaisia. Ainoat sosiaaliset kontaktisi ovat kaupan kassa ja tk-lääkäri. Ei paljoa hymyilytä.

Kylläpäs nyt taas uhriudutaan täysillä. Muut ihmiset eivät ole vastuussa siitä ettei sinulla ole puolisoa, lemmikkieläimiä, lapsia, työ/harradtusporukkas tai ystävää. Jokaisen pitää ne itse löytää- kellekkään niitä ei kotiin toimiteta.

Voisitteko ilkeilijät painua vaikka pihalle ampumaan lokkeja, olisitte hyödyksi. Toisaalta, tuotte esille sitä miten inhottavia jotkut suomalaiset ovat. Ei empatiakykyä. Se on suuri osa ongelmaa. Eri

Se nyt vaan on fakta ettei yksinäiset voi sanella sitä, mitä muiden pitää tehdä ja miten elää. Jos ihminen haluaa "nyhvätä" kotona läheistensä kanssa tai yksin, mikään määrä vinkumista ei pakota häntä kutsumaan kotiinsa ihmisiä joita ei halua tai lähtemään torille istuksimasn.. Kaikki ihmisten välinen kanssakäyminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Kaikki ei kärsi yksinäisyydestä vaikka olisivatkin yksin. Niille joille yksinäisyys on ongelma täytyy itse ne ihmissuhteet ja seuransa hankkia niistä joita kanssakäyminen kiinnostaa. Mikään pakkososiaalisuus ei toimi.

Oletko nyt ymmärtänyt ihan omiasi? Kukaan ei pakota sinua mihinkään. Yksinäisyys Suomessa on yhteiskunnallisen tason ongelma ja täällä pohditaan siihen yleisen tason ratkaisuja, ei sitä että juuri sinä henkilökohtaisesti teet asian X tai Y. Onko sinulla aiheeseen ratkaisuja mielessä? Miten rakennamme yhteiskunnan, joka ei puske esiin yksinäisyyttä tässä mittakaavassa? Mitä yhteiskunnat, jossa yksinäisyys ei ole näin laaja vitsaus, tekevät oikein?

Kyllähän tässä yritetään vastuuttaa kotonaan viihtyviä ja niitä jotka ei kaipaa yhteisellisyyttä. Pointtini on ettei yhteiskunta , yksinäiset tai kukaan muukaan voi pakottaa ihmisiä olemaan sosiaalisempia ja ystävystymään yksinäisten kanssa. Tai käyttämään aikaansa muiden hyväksi. Sen yksinäisen pitää itse osallistua esim harrastuksiin tai yhdistoimintaan ja yhdessätekemisen kautta saada haluamansa kontaktit.

Miksi minun pitäisi osallistua johonkin sellaiseen toimintaan, joka ei kiinnosta minua mitenkään, tai jossa on ihmisiä, jotka ei kiinnosta minua mitenkään.

Aivan naurettavaa, että minun pitäisi väkisin muuttaa itseäni niiden muiden kaltaiseksi, joiden seura minua ei kiinnosta.

Eihän tuossa ole mitään järkeä.

Ei tietenkään tarvitse osallistua, mutta missä ihmeessä sitten kohtaat ihmisiä, joista mahdollisesti voisi tulla uusia tuttavia tai jopa ystäviä?

No vaikka netissä tai somessa! Ja samalla poistuu ne vaarat mitä fyysisestä kohtaamisesta voi olla. Ja vaivat.

Vierailija kirjoitti:

Mietin, miten yhteiskunta voisi vaikuttaa asiaan. Meillä on jo nyt paljon paikkoja, joissa voi tavata muita ihmisiä. Lisäksi on rakennettu mm senioriasuntoja, joissa on yhteisiä tiloja, joissa tavata muita talossa asuvia. En tiedä, kuinka aktiivisessa käytössä nuo tilat ovat, koska en itse asu senioritalossa. Ja muutenkin mietin, että senioritaloihin taidetaan muuttaa lähinnä asuntojen esteettömyyden eikä seuranpuutteen vuoksi. Kommuuniasuminenkaan ei taida houkutella tavallista suomalaista. 

Suomessa on yksinäisiä siinäkin ikäluokassa, joka on mennyt päiväkotiin jo parivuotiaina. On siis ollut leikkiseuraa ensin päiväkodissa ja sitten koulussa. Opettajat ovat huolehtineet, että ketään ei jätetä yksin. Ikävä kyllä lasten tullessa noin 10-vuotiaiksi heistä alkaa kasvaa erilaisia ihmisiä. Enää ei kaveriksi riitä, että ollaan samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla on ämpäri ja lapio. Lapset alkavat ennen yläkouluikää valita kavereikseen sellaisia, joilla on samoja kiinnostuksen kohteita. Eikä enää ole aikuista, joka määräisi jonkun toisen lapsen olemaan kanssasi. Pitääkin siis panostaa varhaiskasvatukseen. Opettaa lapsille, miten ystävyyssuhteita luodaan ja miten niitä ylläpidetään. Sosiaalisia taitoja, jotta lapsi vaikkapa muuton jälkeen osaa solmia uusia ystävyyssuhteita uudessa asuinpaikassaan. Jos toisen kanssa on vain yksi yhteinen asia (sama päiväkotiryhmä, sama koululuokka tms) ja ko asia poistuu, myös kyseinen ihmissuhde helposti päättyy. Ja vaikka olisi muitakin yhdistäviä asioita ja toinen olisi tosi hyvä ystävä, niin lasten kohdalla muutto toiseen kaupunkiin voi katkaista ystävyyssuhteen, jos lapsi on liian pieni kulkemaan matkaa yksin. 

Miksi ihminen ei saisi kasvaa aikuiseksi, en ymmärrä tuota lihavoitua kohtaa. Se on normaalia!

Kaffebulla kirjoitti:

Työttömyys on pahin syrjäyttäjä ja yksinäisyyden aiheuttaja. Olisi tärkeää saada kaikki osallistumaan. Nykyään mahdollistetaan työttömyys liian helposti ihmisille.

Työttömyys on varmasti listan kärkipäässä. Niin on myös kiusaaminen. Lasten koulukiusaamista ei hyväksy (julkisesti) kukaan.  Aikuiset ja vanhuksetkin kiusaa, työpaikoilla ja vanhainkodeissa. Se on kierre, joka ei kyllä ratkea vain lasten kiusaamistapauksia kauhistelemalla. Jos on jollakin tapaa erilainen, se on helposti syy karttamiseen.

Nämä kaikki on esteenä yhteiseen osallistumiseen. Kaikkia se ei vaivaa ollenkaan, että jotkut jää ulkopuolelle tai heitä kohdellaan väärin. Aktiivisia kiusaajia on minun mielestä vähemmistö, mutta moni haluaa katsoa muualle. Olen miettinyt, miksi? Onko se pelkoa vai välinpitämättömyyttä. Hoidan vain omat asiani ja jokainen vastaa itsestään.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin, miten yhteiskunta voisi vaikuttaa asiaan. Meillä on jo nyt paljon paikkoja, joissa voi tavata muita ihmisiä. Lisäksi on rakennettu mm senioriasuntoja, joissa on yhteisiä tiloja, joissa tavata muita talossa asuvia. En tiedä, kuinka aktiivisessa käytössä nuo tilat ovat, koska en itse asu senioritalossa. Ja muutenkin mietin, että senioritaloihin taidetaan muuttaa lähinnä asuntojen esteettömyyden eikä seuranpuutteen vuoksi. Kommuuniasuminenkaan ei taida houkutella tavallista suomalaista. 

Suomessa on yksinäisiä siinäkin ikäluokassa, joka on mennyt päiväkotiin jo parivuotiaina. On siis ollut leikkiseuraa ensin päiväkodissa ja sitten koulussa. Opettajat ovat huolehtineet, että ketään ei jätetä yksin. Ikävä kyllä lasten tullessa noin 10-vuotiaiksi heistä alkaa kasvaa erilaisia ihmisiä. Enää ei kaveriksi riitä, että ollaan samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla on ämpäri ja lapio. Lapset alkavat ennen yläkouluikää valita kavereikseen sellaisia, joilla on samoja kiinnostuksen kohteita. Eikä enää ole aikuista, joka määräisi jonkun toisen lapsen olemaan kanssasi. Pitääkin siis panostaa varhaiskasvatukseen. Opettaa lapsille, miten ystävyyssuhteita luodaan ja miten niitä ylläpidetään. Sosiaalisia taitoja, jotta lapsi vaikkapa muuton jälkeen osaa solmia uusia ystävyyssuhteita uudessa asuinpaikassaan. Jos toisen kanssa on vain yksi yhteinen asia (sama päiväkotiryhmä, sama koululuokka tms) ja ko asia poistuu, myös kyseinen ihmissuhde helposti päättyy. Ja vaikka olisi muitakin yhdistäviä asioita ja toinen olisi tosi hyvä ystävä, niin lasten kohdalla muutto toiseen kaupunkiin voi katkaista ystävyyssuhteen, jos lapsi on liian pieni kulkemaan matkaa yksin. 

Miksi ihminen ei saisi kasvaa aikuiseksi, en ymmärrä tuota lihavoitua kohtaa. Se on normaalia!

Tietenkin saa ja on normaalia!! Kirjoitin tuon "ikävä kyllä" vain korostaakseni sitä, että vaikka aikuiset miten tuppaisivat lapsia toistensa seuraan, ei tuossa iässä enää ystävystymiseen riitä, että toinen on samanikäinen. 

hohhoijjaataas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa elämä keskittyy kotiin. Ystävystyminen vaatii kodin avaamisen toiselle. Lempeämmän ilmaston maissa eletään ulkona. Espanjassa oli kiva katsoa kun mummot ja papat otti tuolin ja meni pihalle istumaan. Siellä ne istui yhdessä ja illan mittaan mukaan liittyi muitakin. Siellä minä haluan mummona olla.

Minä en. En odota, että muut tekevät minusta onnellisen, vaan huolehdin siitä, että sisältäni löytyvät omat onnellisuuden avaimet.

Ehkä yksinäiset eivät ole onnellisia yleensäkään? Ehkä he eivät pärjää itsensä kanssa? Ja jos joku ei pärjää edes itsensä kanssa, niin ei hänellä ole silloin muillekaan mitään annettavaa. Jos yksinäiset sysäävät onnellisuutensa muiden harteille, niin eihän siitä voi yksinkertaisesti tulla hyvää tulosta. En usko, että he voivat koskaan löytää vierelleen ihmistä, joka kelpaisi heille sellaisena kuin ihminen on, koska heillä on mielessään toiselle omat sääntönsä ja toimintatavat miten tämän pitää toimia. Jos ja kun toinen ihminen sitten tekee tai sanoo jotain väärin, niin siitähän nousee älämölö.

Kokeile elää 30 vuotta yksin ilman rakastavaa puolisoa, ilman lemmikkiä, ilman lapsia, ilman työ-harrasteporukkaa ja ilman yhtäkään oikeaa ystävää. Ilman sukulaisia. Ainoat sosiaaliset kontaktisi ovat kaupan kassa ja tk-lääkäri. Ei paljoa hymyilytä.

Kylläpäs nyt taas uhriudutaan täysillä. Muut ihmiset eivät ole vastuussa siitä ettei sinulla ole puolisoa, lemmikkieläimiä, lapsia, työ/harradtusporukkas tai ystävää. Jokaisen pitää ne itse löytää- kellekkään niitä ei kotiin toimiteta.

Voisitteko ilkeilijät painua vaikka pihalle ampumaan lokkeja, olisitte hyödyksi. Toisaalta, tuotte esille sitä miten inhottavia jotkut suomalaiset ovat. Ei empatiakykyä. Se on suuri osa ongelmaa. Eri

Se nyt vaan on fakta ettei yksinäiset voi sanella sitä, mitä muiden pitää tehdä ja miten elää. Jos ihminen haluaa "nyhvätä" kotona läheistensä kanssa tai yksin, mikään määrä vinkumista ei pakota häntä kutsumaan kotiinsa ihmisiä joita ei halua tai lähtemään torille istuksimasn.. Kaikki ihmisten välinen kanssakäyminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Kaikki ei kärsi yksinäisyydestä vaikka olisivatkin yksin. Niille joille yksinäisyys on ongelma täytyy itse ne ihmissuhteet ja seuransa hankkia niistä joita kanssakäyminen kiinnostaa. Mikään pakkososiaalisuus ei toimi.

Oletko nyt ymmärtänyt ihan omiasi? Kukaan ei pakota sinua mihinkään. Yksinäisyys Suomessa on yhteiskunnallisen tason ongelma ja täällä pohditaan siihen yleisen tason ratkaisuja, ei sitä että juuri sinä henkilökohtaisesti teet asian X tai Y. Onko sinulla aiheeseen ratkaisuja mielessä? Miten rakennamme yhteiskunnan, joka ei puske esiin yksinäisyyttä tässä mittakaavassa? Mitä yhteiskunnat, jossa yksinäisyys ei ole näin laaja vitsaus, tekevät oikein?

Kyllähän tässä yritetään vastuuttaa kotonaan viihtyviä ja niitä jotka ei kaipaa yhteisellisyyttä. Pointtini on ettei yhteiskunta , yksinäiset tai kukaan muukaan voi pakottaa ihmisiä olemaan sosiaalisempia ja ystävystymään yksinäisten kanssa. Tai käyttämään aikaansa muiden hyväksi. Sen yksinäisen pitää itse osallistua esim harrastuksiin tai yhdistoimintaan ja yhdessätekemisen kautta saada haluamansa kontaktit.

Miksi minun pitäisi osallistua johonkin sellaiseen toimintaan, joka ei kiinnosta minua mitenkään, tai jossa on ihmisiä, jotka ei kiinnosta minua mitenkään.

Aivan naurettavaa, että minun pitäisi väkisin muuttaa itseäni niiden muiden kaltaiseksi, joiden seura minua ei kiinnosta.

Eihän tuossa ole mitään järkeä.

Vaan siinä olisi järkeä, että ne muut muuttuisivat jonkun ihan heille merkityksettömän tarpeiden mukaan? Juuri näin yksinäinen ajattelee, ja siksi hän jää yksin.

Vierailija kirjoitti:

Joku kohtaanto-ongelma tässä on. Mulla ei ole paljon ystäviä, mutta mulle sopiva määrä. Kun mua lähestytään ystävyys-mielessä, on vauhti mulle aivan liian nopeaa ja meininki niikuin oltaisiin solmimassa parisuhdetta! Pelkkä kaveruus (jutellaan mukavia, kun törmätään, ollaan fb-kavereita, joskus satunnaisesti voidaan jossain tapahtumassa käydä jos on yhteinen mielenkiinnonkohde) ei riitä kenellekään, vaan pitäisi olla heti samantien luottoystävä, joka vastaa aina puhelimeen, on käytössä kaikissa elämän ongelmissa ja iloissa, raivaa tilaa elämäänsä ystäväänsä varten ja jolle kuuluu tilittää kaikki elämän henkilökohtaisimman asiat täydellä luottamuksella. Mulla ei ole tällaista tarjolla. Pelkkää kaveruutta vaan. Tuntuu, että näin varattuna ei pitäisi joutua antamaan ihmisille sydäntäriipiviä pakkeja, kun en ole millään deitti- tai muillakaan ihmissuhdemarkkinoilla ole.

Ja sitten se ihmetykseni; miksi ne ihmiset eivät tunnu millään kohtaavan toisiaan, joilla on halua ja tilaa elämässään tällaiselle elämäntäyttävälle sydänystävyydelle?

Kokenut täysin saman, varsinkin kun liityin mukaan toimintaan jossa on paljon yksinäisen oloisia ihmisiä. Moni on puhunut avoimesti vaikeasta kiusaamistaustastaan jne. Ihmisiin on ollut selvästi vaikea luottaa ja on jätetty tai jättäytynyt ulos peruskaveripiireistä. Moni näistä henkilöistä on tukeutunut kovasti minuun, ja tunnen tottakai kovaa empatiaa näitä ihmisiä ja heidän kokemuksiaan kohtaan, oma lapsuutenikaan ei ollut helpoin. Olemme kuitenkin harrastuskavereita joiden terapeutiksi ja äidiksi minun ei tarvitse ryhtyä, ja välillä rajojen pitäminen on aikamoista nuorallatanssia kun ihmiset haluavat purkaa sydäntään ja selvästi näkevät minun "bestiksenään" jolle voi avautua aina ja kaikesta. Yksi ehdotti jopa kämppiksekseni muuttamista kun olin niin mukavan oloinen, ehh... itse pidän oman yksityiselämäni poissa näistä piireistä ja se tekee asiasta aika yksipuolisen, kun tiedän toisen ihmiset sairaushistorian ja elämän pahimmat kipukohdat ja he taas vain hyvin pintapuolisesti elämästäni asioita jotka liittyvät tähän harrastukseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku kohtaanto-ongelma tässä on. Mulla ei ole paljon ystäviä, mutta mulle sopiva määrä. Kun mua lähestytään ystävyys-mielessä, on vauhti mulle aivan liian nopeaa ja meininki niikuin oltaisiin solmimassa parisuhdetta! Pelkkä kaveruus (jutellaan mukavia, kun törmätään, ollaan fb-kavereita, joskus satunnaisesti voidaan jossain tapahtumassa käydä jos on yhteinen mielenkiinnonkohde) ei riitä kenellekään, vaan pitäisi olla heti samantien luottoystävä, joka vastaa aina puhelimeen, on käytössä kaikissa elämän ongelmissa ja iloissa, raivaa tilaa elämäänsä ystäväänsä varten ja jolle kuuluu tilittää kaikki elämän henkilökohtaisimman asiat täydellä luottamuksella. Mulla ei ole tällaista tarjolla. Pelkkää kaveruutta vaan. Tuntuu, että näin varattuna ei pitäisi joutua antamaan ihmisille sydäntäriipiviä pakkeja, kun en ole millään deitti- tai muillakaan ihmissuhdemarkkinoilla ole.

Ja sitten se ihmetykseni; miksi ne ihmiset eivät tunnu millään kohtaavan toisiaan, joilla on halua ja tilaa elämässään tällaiselle elämäntäyttävälle sydänystävyydelle?

Kokenut täysin saman, varsinkin kun liityin mukaan toimintaan jossa on paljon yksinäisen oloisia ihmisiä. Moni on puhunut avoimesti vaikeasta kiusaamistaustastaan jne. Ihmisiin on ollut selvästi vaikea luottaa ja on jätetty tai jättäytynyt ulos peruskaveripiireistä. Moni näistä henkilöistä on tukeutunut kovasti minuun, ja tunnen tottakai kovaa empatiaa näitä ihmisiä ja heidän kokemuksiaan kohtaan, oma lapsuutenikaan ei ollut helpoin. Olemme kuitenkin harrastuskavereita joiden terapeutiksi ja äidiksi minun ei tarvitse ryhtyä, ja välillä rajojen pitäminen on aikamoista nuorallatanssia kun ihmiset haluavat purkaa sydäntään ja selvästi näkevät minun "bestiksenään" jolle voi avautua aina ja kaikesta. Yksi ehdotti jopa kämppiksekseni muuttamista kun olin niin mukavan oloinen, ehh... itse pidän oman yksityiselämäni poissa näistä piireistä ja se tekee asiasta aika yksipuolisen, kun tiedän toisen ihmiset sairaushistorian ja elämän pahimmat kipukohdat ja he taas vain hyvin pintapuolisesti elämästäni asioita jotka liittyvät tähän harrastukseen.

Sama kokemus. Ihmiset kaipaavat ystävää, kun oikeasti he tarvitsisivat ammattiapua ja sellaista rakkautta, jota on vain perheenjäsenten välillä. Tietenkään ei silloin löydy sitä "sydänystävää" joka korjaisi masennukset ja traumat, ja olisi aina käytettävissä kun siltä tuntuu.

Yksinäisen olisi hyvä yrittää vähän eritellä, mihin hän niitä ystäviä kaipaa. Ja yrittää löytää monta tahoa niitä tarpeita täyttämään: terapiassa puhua kiusaamisesta ja masennuksesta, kavereita harrastuksiin (jos ei kehtaa mennä yksin, mikä sekin on tyhmää), läheisyyteen (edes henkiseen) tarvitaan parisuhde tai perhesuhde. Ei ole olemassakaan sellaista yhtä superhyvää ystävää, joka on samassa paketissa nämä kaikki, turha haikailla yksisarvista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskunta voisi ainakin hoitaa mielenterveysasiat kuntoon. Mulla on tuttava, joka on yksinäinen. Ei puolisoa, ei lapsia eikä sukulaisiakaan. Sairastaa masennusta, on sen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä. Tapaan häntä satunnaisesti ja jos esimerkiksi nähdään kauppakeskuksessa, käydään yhdessä kahvilla. Hänen elämässään ei oikein tapahdu mitään (minkä ymmärrän ihan hyvin) eikä hän jaksa olla oikein kiinnostunutkaan mistään (senkin ymmärrän hyvin). On itsekin sanonut, että saa terapiaa ihan liian vähän. Kun me tapaamme, hän puhuu mulle asioista, joita hänen pitäisi käydä läpi terapeutin kanssa. Kuuntelen häntä, mutta erotessamme mulla on aina tosi uupunut olo. Tämä ihminen voisi olla ihan kiva kaveri ja miksei jopa ystäväkin, jos tapaamisemme olisivat toisenlaisia. En sano, etteikö elämänsä vaikeuksista saisi koskaan puhua, mutta kun hän ei puhu mistään muusta kuin niistä. 

Ihanaa, että ymmärrät tuttavaasi ja pysähdyt kahville hänen kanssaan.

Mitäs jos pyytäisit häntä joskus johonkin menoon, joka sinua kiinnostaa. Näet sitten, miten sellainen sujuu. Hänkin saisi uutta ajateltavaa ja ehkä voisitte ainakin kaverustua. Kehittyy se sitten ystävyydeksi tai ei. 

Mä vähän pelkään, että jos tekisin noin, hän alkaisi toivoa mun tekevän hänen kanssaan useamminkin jotain vastaavaa. Kun kuitenkin joutuisin kieltäytymään, hän saattaisi kokea sen suurempana pettymyksenä ja torjuntana kuin sellainen, jolla ei ole vastaavia mt-ongelmia tai jolla on elämässään muitakin ihmisiä. Pelkään siis, että vain pahentaisin hänen tilannettaan herättämällä ensin toivoa ja sitten ottamalla toivon pois. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku kohtaanto-ongelma tässä on. Mulla ei ole paljon ystäviä, mutta mulle sopiva määrä. Kun mua lähestytään ystävyys-mielessä, on vauhti mulle aivan liian nopeaa ja meininki niikuin oltaisiin solmimassa parisuhdetta! Pelkkä kaveruus (jutellaan mukavia, kun törmätään, ollaan fb-kavereita, joskus satunnaisesti voidaan jossain tapahtumassa käydä jos on yhteinen mielenkiinnonkohde) ei riitä kenellekään, vaan pitäisi olla heti samantien luottoystävä, joka vastaa aina puhelimeen, on käytössä kaikissa elämän ongelmissa ja iloissa, raivaa tilaa elämäänsä ystäväänsä varten ja jolle kuuluu tilittää kaikki elämän henkilökohtaisimman asiat täydellä luottamuksella. Mulla ei ole tällaista tarjolla. Pelkkää kaveruutta vaan. Tuntuu, että näin varattuna ei pitäisi joutua antamaan ihmisille sydäntäriipiviä pakkeja, kun en ole millään deitti- tai muillakaan ihmissuhdemarkkinoilla ole.

Ja sitten se ihmetykseni; miksi ne ihmiset eivät tunnu millään kohtaavan toisiaan, joilla on halua ja tilaa elämässään tällaiselle elämäntäyttävälle sydänystävyydelle?

Kokenut täysin saman, varsinkin kun liityin mukaan toimintaan jossa on paljon yksinäisen oloisia ihmisiä. Moni on puhunut avoimesti vaikeasta kiusaamistaustastaan jne. Ihmisiin on ollut selvästi vaikea luottaa ja on jätetty tai jättäytynyt ulos peruskaveripiireistä. Moni näistä henkilöistä on tukeutunut kovasti minuun, ja tunnen tottakai kovaa empatiaa näitä ihmisiä ja heidän kokemuksiaan kohtaan, oma lapsuutenikaan ei ollut helpoin. Olemme kuitenkin harrastuskavereita joiden terapeutiksi ja äidiksi minun ei tarvitse ryhtyä, ja välillä rajojen pitäminen on aikamoista nuorallatanssia kun ihmiset haluavat purkaa sydäntään ja selvästi näkevät minun "bestiksenään" jolle voi avautua aina ja kaikesta. Yksi ehdotti jopa kämppiksekseni muuttamista kun olin niin mukavan oloinen, ehh... itse pidän oman yksityiselämäni poissa näistä piireistä ja se tekee asiasta aika yksipuolisen, kun tiedän toisen ihmiset sairaushistorian ja elämän pahimmat kipukohdat ja he taas vain hyvin pintapuolisesti elämästäni asioita jotka liittyvät tähän harrastukseen.

Sama kokemus. Ihmiset kaipaavat ystävää, kun oikeasti he tarvitsisivat ammattiapua ja sellaista rakkautta, jota on vain perheenjäsenten välillä. Tietenkään ei silloin löydy sitä "sydänystävää" joka korjaisi masennukset ja traumat, ja olisi aina käytettävissä kun siltä tuntuu.

Yksinäisen olisi hyvä yrittää vähän eritellä, mihin hän niitä ystäviä kaipaa. Ja yrittää löytää monta tahoa niitä tarpeita täyttämään: terapiassa puhua kiusaamisesta ja masennuksesta, kavereita harrastuksiin (jos ei kehtaa mennä yksin, mikä sekin on tyhmää), läheisyyteen (edes henkiseen) tarvitaan parisuhde tai perhesuhde. Ei ole olemassakaan sellaista yhtä superhyvää ystävää, joka on samassa paketissa nämä kaikki, turha haikailla yksisarvista.

Tuo on niin totta. Mulla on ystäviä ja kavereita, jotka ovat hyvin erilaisia keskenään. En edes kaipaa yhtä ainoaa ihmistä, joka olisi kaikkien ystävieni ja kavereideni yhdistelmä.