Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Kiitos 28. Kyyneleet tuli. Kyllä oli sydäntä särkevää lukea miten kärsit silloin avoliittosi loppuaikoina ja olin oikein vihainen välillä eksällesi. Nauti nyt onnesta, joka on kohdallesi osunut. Olen aivan oikeassa siinä, että puhuminen on avain kaikkeen ja tosi tärkeä taito kun tulee ongelmia eteen.

Kuurankukka kirjoitti:

Kiitos 28. Kyyneleet tuli. Kyllä oli sydäntä särkevää lukea miten kärsit silloin avoliittosi loppuaikoina ja olin oikein vihainen välillä eksällesi. Nauti nyt onnesta, joka on kohdallesi osunut. Olen aivan oikeassa siinä, että puhuminen on avain kaikkeen ja tosi tärkeä taito kun tulee ongelmia eteen.

Kiitos Sinulle Kuurankukka ja nyt on pakko myöntää, että itsellenikin tuli kyyneleet, edellisistä kyynelistä jo aikaa, mutta kyllä niitä kokonainen lampi tuli valutettua. En edes nyt tiedä mille itken, itkenkö sille tuskalle jota tunsin, itkenkö aidolle myötätunnolle/ystävällisyydelle joka kirjoituksestasi huokuu vai itkenkö sille helpotukselle, että selvisin ja elämäni tuntuu taas elämisen arvoiselta.

Kiitos.

Rakkaus joko on tai ei ole. Se on niin yksikertaista. Jos toinen sanoo, ettei rakasta niin kaikki mitä sen jälkeen tehdään tai yritetään tehdä yhdessä pysytäkseen, on joko lasten, rahan tai muiden ihmisten esim perheenjäsenten vuoksi, eli haluaan näyttää muille, uhriutua, elää toisten vuoksi (vanhemmat, anopit jne) tai ei haluta luopua rahasta. Kun kaksi ihmistä rakastaa ja haluaa toisiaan, ei siihen väliin tule kolmansia osapuolia ja elämässä ollaan onnellisia ja tyytyväisiä.

28 v yhdessä kirjoitti:

Tänään mökkimies puki oikein puhehousut jalkaan ja keskusteltiin pitkään meistä.... ns. rusinat pullasta meininkiä, mutta ehkä se pullakin on alkanut maistumaan.../quote]

MaratonParkuja tässä, ai että nauratti tämä meidän slangi, tätähän eivät ymmärrä he, jotka eivät ole ketjua kaikkineen seuranneet😀😀

Monen monta mietettä on taasen pääkopassa seilannut, kun olen lukenut näitä. Yksi on juuri tuo, että on se kumma, miten kyllä käy niin helposti se rapuilmiö suhteissa, eli hiljalleen vain tottuu kaikkeen eikä laita hantille tai edes kuvittele, että jotain olisi todellakin pielessä.

Nyksä käväisi tuossa lounaalla ja nauroi minulle, kun istun puutarhassa, kone on laitettu kallellaan olevaan muovilaatikkoon (ei mene niin paljon koivunurpuja ja näkeekin jotain) ja tukka on takaa kiinni pyykkipojalla. Toi kahvikupposen ja pari suklaakaurakeksiä.

Kyse ei ole siitä, etteikö periaatteessa tuo hetki olisi voinut olla exänkin kanssa, JOS hän olisi IKINÄ ollut paikalla!

Sama juttu varmaan sulla 28v - kyse ei ole siitä, että etteikö exän kanssa olisi voinut puhua ja asioita selvittää. JOS hän olisi hankkinut puhehousut!

Kuurankukka, kurjaa kuulla, että on ollut huonommat fiilikset, mutta kyllä kai nekin elämään kuuluu. Ehkäpä jopa terveellisiä siinä mielessä, että jos nyt vielä kuitenkin jotain pinnan alla hiertää, sitä on hyvä tutkiskella ja mietiskellä. Hetihän ei kaikkea tarvitse framille nostaa, mutta itseäänhän kannattaa aina kuulostella.

Mulla alkoi kanssa työt tänään, joten tässä vain lyhyt ilmo, että hengissä ollaan, joskin trooppisten öiden saapuminen kohtaan, jossa on pakko mennä kilttinä tyttönä nukkumaan ajoissa onkin melkoinen takaisku...

Kiva kuulla Sinusta MaratonParkuja ja pahoitteluni, että olen nyt näin aktiivinen (hymiön laittaisin, mutta minun hymiöt jää matkalle).

Rakastan sanontoja puhehousut ja rusinat pullasta, ne on tulleet arkikieleeni ihan pysyvästi.

Tämä reilu vuosi on kyllä ollut sellainen oppimatka omaan itseeni kaikkine tuskineen ja iloineen. Tässä on joutunut katsomaan omaan sisimpään moneen otteeseen, kasvamaan ihmisenä valtavan harppauksen ja on pitänyt oppia olemaan armollinen myös itselle. Eikä enää pidä mitään itsestäänselvyytenä, minulle on myös surun jälkeen kasvanut hirveä elämännälkä. Onni on pienissä asioissa ja muiden elämäntarinat on olleet todella silmiä avaavia ja tämä ketju on ollut täyttä kultaa.

Mulla on tänään tunteet jotenkin pinnalla, mökkimieheltä tuli juuri viesti (tiukilta työurakoilta ei yleensä tule) ja Hän vaan halusi kertoa kuinka lapseni on täydellinen löytö heidän tiimiin, hitto kun oli ajattelevaista ..... sillä kyllähän mä mietin/jännitin/ajattelin sitä. Siellä se mökkimies opettaa lastani ja katsoo perään, että poika pärjää ja huolehti äidistäkin.

Nyt mä sitten taisin jo unohtaa miksi tulin TAAS kirjoittelemaan, mutta tämä ketju vetää minua magneetin lailla luokseen. Tekisi mieli siis sanoa Kiitos ja anteeksi ja laittaa hymiö perään, mutta keskityn nyt taas töihin ja niiden kimpussa meneekin koko ilta kun päivä on mennyt vähän haahuiluun.

Ihania viestejä MaratonParkuja ja 28 :) Väkisin hymyilyttää kaiken pahan mielen keskellä.

MaratonParkuja, se on juuri niin, että pinnan alla on asioita ja silloin on hyvä käpertyä itseensä vähän pohdiskelemaan syntyjä syviä.

Tämä ketju on kyllä tukiverkoston parhautta. Toivottavasti m36 et pelästynyt lopullisesti sitä ryöpytystä, mitä olet saanut osaksesi, vaan uskallat edelleen avautua. Täältä saa kuitenkin myös sekä tukea että viisaita ajatuksia.

Tuli muuten noista puhehousuista mieleen, että mulla menee niin, että en pysty avautumaan syvällisesti, ellen koe suhdetta hyväksi ja turvalliseksi. Jos yhteys heikkenee, menee suu suppuun. Vaikka muuten olen hyvinkin puhelias ja pidän itseäni ihan hyvänä kommunikoimaan. Jotenkin en uskalla avautua jos pelkään, että mua jotenkin haavoitetaan. Eli kyllä se varmaan liittyy myös olennaisesti siihen, millaisena parisuhteen kokee. Jos siitä on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan.

On tosiaan melkoinen ihme, että tällä palstalla on syntynyt tällainen ja näinkin pitkä ketju, jossa 99% viesteistä on todella hyväntahtoisia, myötätuntoisia ja kannustavia. Vertaistuen tukiverkosto parhaimmillaan. Ihanaa! Tunnustan, että monet itkut on tullut isekin tirautettua tätä lukiessa, sillä samankaltaisia käänteitä koettuaan on todella helppo samaistua täällä kerrottuihin elämänkäänteisiin, niin vaikeisiin kuin iloisiinkin yllätyksiin.

Puhehousujen, -shortsien, -mekkojen tai tällä kelillä jopa puhebikinien (!) käyttö on äärettömän tärkeää.  Itsekin elin aiemmin monta vuotta suhteessa, jossa mitään vaikeita asioita ei voinut nostaa esiin, koska siitä seurasi toisen osapuolen välitön julmistuminen ja mykkäkoulu. No, sanomattakin selvää että se suhde kaatui aikaa myöten omaan mahdottomuuteensa, vaikka siitäkin oli kummallisen vaikeaa päästää irti kun ajattelin jostain syystä vuosikausia sitkeästi, että toinen vielä muuttuisi...  Ei muuttunut. Minä muutin.

Niinpä osaan aivan eri tavalla arvostaa nyxää, joka omaa aivan mainiot puhehousut ja joka käyttää niitä säännöllisesti. Kuten 28 taisi tuolla aiempana mainitakin, on ollut aivan ihmeellistä huomata, kuinka paljon helpompi on elää, kun suhteessa kumpikin saa vapaasti ilmaista ajatuksiaan ja tuntojaan ja keskustella niistä toisen kanssa. Ja juurikin tuo on tärkeää, että tilanteet puhutaan heti läpi ja auki, jotta ne eivät jää vaivaamaan ja aiheuttamaan tuhoa muhiessaan piilossa.

Iso kiitos teille AP, 28, Kuurankukka, MaratonParkuja ja keitä kaikkia teitä onkaan, jotka olette kantaneet kortenne kekoon ja kertoneet täällä tuntojanne ja kokemuksianne sekä avanneet uusia näkökulmia. Hienoa huomata, miten tämä pieni yhteisö kannattelee toinen toistaan ja antaa uskoa ja toivoa parempaan eloon, yhdessä tai erikseen. Yhteistyössä on todellakin Voimaa!

ISO HALI <3 <3

Kuurankukka kirjoitti:

Tuli muuten noista puhehousuista mieleen, että mulla menee niin, että en pysty avautumaan syvällisesti, ellen koe suhdetta hyväksi ja turvalliseksi. Jos yhteys heikkenee, menee suu suppuun. Vaikka muuten olen hyvinkin puhelias ja pidän itseäni ihan hyvänä kommunikoimaan. Jotenkin en uskalla avautua jos pelkään, että mua jotenkin haavoitetaan. Eli kyllä se varmaan liittyy myös olennaisesti siihen, millaisena parisuhteen kokee. Jos siitä on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan.

Taisit osua naulan kantaan tuossa:

"Jos siitä (parisuhteesta) on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan."

Eli toisella ja hänen tunteillaan ei silloin ikään kuin ole väliä, koska itse on jo sanoutunut irti suhteesta.

Noinhan se menee.

Ystävä hyvä, olet läheisriippuvainen

Vielä haluaisin lisätä, että mielestäni 28 ja Ap tekivät kaiken voitavansa. Enempää ei olisi voinut tehdä. Toinen oli tsekannut itsensä ulos. Julmaa on jättää se kertomatta.

Kuurankukka kirjoitti:

Vielä haluaisin lisätä, että mielestäni 28 ja Ap tekivät kaiken voitavansa. Enempää ei olisi voinut tehdä. Toinen oli tsekannut itsensä ulos. Julmaa on jättää se kertomatta.

Tästä olen täysin samaa mieltä. Omalta kohdaltani kun en ole saanut vastauksia tähän päivään mennessäkään. Kaiken peiliin katsomisen jälkeenkin, tiedän, että mitään en olisi voinut tehdä toisin. Minusta oli julmaa esittää minulle mahdollisesti jopa vuoden, että kaikki oli hyvin ja jättää minut niin kylmästi ja tavallaan kuitenkin roikottaa löysässä narussa. En edelleenkään ymmärrä koko kuviota. Olisin varmasti pahimmista henkisistä kivuista toipunut nopeammin kun toinen olisi ollut rehellinen. Nyt sillä ei enää ole merkitystä, mutta kyllä se jäljet jättää. Rehellisyys ja puhuminen ovat kaikkein tärkeimmät asiat. Minulla oli jopa pelko, että katkeroidun koko elämää kohtaan, mutta onneksi en sitä tehnyt. Mennyt on mennyttä ja katse eteenpäin.

MaratonParkuja tässä, taisin jo vähän tätä asiaa liippaista, mutta nyt juttumekosta lisää tarinaa...

Niin, se on aivan hemmetin raskas kysymys tuo miksi. Huomaan, että itselleni se oli se, johon jäin jumiin. Selkeästi jokseen analyyttisena ihmisenä (kaiken sen tunnetauhkan keskelläkin) selittelin itselleni kaikki asiat.

Selitin, miten olemme jossain rakkaus/seksikuplassa, jossa hormonitoiminta jo takaa, että pysymme tässä on off-pyörässä, mäkiä alas rotkoon ja sieltä keinulla taivaisiin, jne. Tiedostin, että tämä oikeasti on hyvin tavallista ja monilla on näin. Luin kirjallisuutta, tutustuin aiheeseen ja jotain omaksuinkin. Kun juttu alkoi loppua, ynnäsin toisen työaddiktion, luonteenpiirteet, omat heikkouteni ja luonteenpiirteeni, sen hetkisen tilanteen noin yleensä, aika paljon siis laskelmia tein, joskaan eihän nämä täydellisiä ole. Ja niin ja niin ja niin edelleen.

Ja silti jäi se miksi yli kaiken, joka teki tuon kaiken tyhjäksi. Miksi hän ei halunnut yrittää enemmän? Miksi hän antoi periksi samaan aikaan kuin minä - oliko hän hui halunnut antaa periksi jo aiemmin? Jos olisi halunnut, miksi hän ei lähtenyt määrätietoisemmin? Miksi näin kävi?

En nyt jokseenkin täysjärkisenä ihmisenä oleta, että toinen olisi kyennyt antamaan täsmällisiä siksi-vastauksia. Mutta olisin halunnut jotain. Jotain osviittaa, että silloin ajattelin näin ja näin. Tuolloin tunsin, että. Suoria, rehellisiä kertomuksia niistä tunteista ja ajatuksista.

Kuurankukka, ymmärrän niin mitä tarkoitat tuolla ulostsekkauksella. Itselläni akilleen kantapää on pahastuminen. Jos loukkaannun jostakin asiasta, mitä toinen tekee, minun on tosi vaikea saada sitä itsestäni ulos. Tässä tunnistan kasvatukseni tuloksen kyllä, joka on voimistunut sitten esim. exän kanssa. Tapahtui mitä tahansa, pokan on pakko pitää. Älä koskaan näytä pahastumistasi, se on heikkoutta, jotain tämmöistä. Tiedostan, että tämä on päin pcettä viestintää, eli suurimmaksi osaksihan toinen (ja muutkin ihmiset!) ajattelevat, että täähän on ok, eihän tuo välitä edes. Mutta mun on tosi vaikea sanoa, että tuo sattuu.

Esim. tä toinen oli selvästi normaalia huonommalla tuulella. Kaikilla on joskus vaan huono päivä, mutta minä olen oitis tuntosarvet pystyssä ja kuulostelen, mitä sanottiin. En tiedä, onko terveen vaiko päinvastoin sairaan merkki, että kuitenkin nyt vastailen spontaanisti. Esim. kun toinen vähän silleen tiedätte tuhahdellen sanoo tyyliin "tämäkin on tässä" niin vastaan täysin sielustani, että niin on, entäs sitten, mene sinne töihisi jo ja tule paremmalla päällä takaisin. Annoin äänensävylläni edes vinkkiä, että alkaa toisen huono tuuli jo vaikuttaa minuunkin.

M36 kuulumiset ovat olleet minunkin mielessäni!

M36 täällä, käyn kyllä ketjussa lähes päivittäin. Välillä jopa useamman kerran päivässä. Tykkään lukea vakiokommentoijien kuulumisia. Haluan hiukan tarkentaa viimekommenttiani. Olen sitä mieltä, että juuri herttelevät ja hieman ravistelevat kommentit ovat parhainta ketjussa. Ne saavat ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Kuonalla tarkoitin niitä nimettömiä kommentteja joissa ei ole mitään rakentavaa, vaan ovat ainoastaan kirjoittajansa pahan olon purkauksia. Ymmärrän että nämä kumpuavat kirjoittajiensa omista kokemuksista. En vain pidä likasankona olosta.

Sanoin aimmassa postauksessa, että pakenin töihin. Se oli huonosti ilmaistu. Jos jotakin pakenin niin exää, lasta ja tilannetta johon olen itseni ajanut. Ymmärrän kyllä, että jokainen kuluva päivä tuo marraskuuta lähemmäksi. Tässä "lähes tauossa" on kyse kahdesta asiasta: ensinnäkin yritän antaa tyttikselle mahdollisuuden harkita asioita. En halua, että hän myöhemmin huomaa asioiden vaivaavan. Toisekseen töihin paluu on minulle aina kuormittavaa. Kukaan ei hoida töitäni lomaillessani. Siellä ne kaikki kertyneet työt minua aina loman jälkeen odottavat.

Aivan tavallista arkea tässä on vietetty. Tyttis oli viikonlopun luonani. Tulevana vikonloppuna on taas talo täynnä väkeä, kun lapset tulevat myös. Sen verran joustamme "tauosta", että palkkasin huomiselle lastenhoitajan. Vietämme pienimuotoiset treffit, pöytävaraus  on tehtynä.

-M36

Heippa kaikille!

Luin ketjun alkupäätä jo viimevuoden puolella ja nyt tää oli taas pompannu etusivulle, muistin lukeneeni niin palasin taas tähän. Herätteli kyllä kovin, en kaikkia viestejä lukenu mut alkupään uudestaan ja skippaillen kohti loppua ja lopusta kaikki viestit, olis muuten menny kolme päivää.

Oon teitä muita nuorempi ja tää on kyllä ollu nyt se herätys mitä tulee omaan suhteeseen ja vahvistaa vaan mun intuitiota. Oon kuudennella kuulla raskaana ja mun mies on muuttunu todella kylmäks. Ollaan oltu yhessä nyt melkeen kolme vuotta ja muutettu just yhteen, heti raskausuutisten jälkeen. Tää alko jo ihan raskauden alusta mut pistin sen alkushokin piikkiin, olin tosi huonovointinen ni mietin että musta kaikki vaan tuntuu nyt kamalalta koska hormoonit yms. Mut pakko mun on se myöntää ittelleni että miestä ei oikeesti enää kiinnosta tai se ei haluais olla enää koko tilanteessa, ihan sama mitä se sanoo. Päätin kirjottaa koska just viimeviikolloppuna tapeltiin ja musta tuntuu et tuun hulluks. Syynä siihen taas että mä muka “ylireagoin” ja oon skitso. :)) En kyllä jos kattoo näitäki viestejä täällä. Sattumalta näin siis sillä facebookin chatin auki jonku naisen kanssa, kysyin kuka toi on, oli hirveen välttelevä ja melkeen suuttu. Sano että sen duunikaveri johon olin että ok, miks viestittelet sille viikonloppuna, se siihen et kai hän saa. Suutuin itekki koska myönnän, olin mustasukkanen ja mun vaisto sano ettei tossa oo puhtaat jauhot pussissa. Vaadin sitä näyttämään ne viestit, se uhmakkaasti näytti nopeesti skrollaamalla, en ees ehtiny lukea niitä. Loppuillan pidettiin mykkäkouluu. Nyt ku se on ollu töissä oon vaan itkeny koko maanantain, mietin kanssa et oonko se joka on liian läheisriippuvainen tai vainoharhanen? Mut sit toisaalta aina jos kysyn jostain se menee riidaks, vaikka en ees meinais syyttää sitä mistään.

Sori sekavaa tekstiä, mut päätin nyt osallistuu kerta täällä on annettu neuvoja ja “reality checks”. Mua hirvittää se jos joudun lähtee tästä tilanteesta ja olla heti yh. Mut voiks tää muuttua mihinkään muuhun ku huonompaan suuntaan ku mun lapsi syntyy? Pelkään sitäki että sit ku en voi harrastaa makkarihommia vähään aikaan miten siihen reagoidaan, nyt se on tyyliin ainoo läheisyys mitä meillä on ollu tän raskausajan. En tiiä, jotenki vaan luulin välttäväni kaiken tämmösen.

Hei sinä uusi kirjoittaja, tervetuloa keskusteluun!

Tilanteesi on hankala ja neuvominen on etenkin näin lapsettomalle vaikeaa, tai ehkäpä toisaalta juuri siksi voisin yrittää sanoa jotain ikään kuin täysin tilanteen ulkopuolelta.

Täällä on paljon puhuttu puhumattomuudesta, monelta eri kantilta ja olen minäkin sitä mieltä, että puhumista ei vaan voi ikinä korostaa liikaa.

Se mitä koet, on käsittääkseni aika yleistäkin, eli miehet usein pelästyvät raskautta ja vetäytyvät sen aikana, sillä heilläkin nousee kaikenlaista lapsuuden tauhkaa, pelkoja omasta kyvystä vanhempana, jne esiin, mutta harva heistä alkaa näitä purkamaan etenkään sillä ainoalla oikealla tavalla, eli puolison kanssa.

En osaa muuta sanoa kuin että nyt on sun aika olla vahva ja suora. Se on vaikeaa, todella vaikeaa, jos toiselta ei saa vahvistusta, tukea, apua, mutta nyt on se hetki, jossa tulevaisuus punnitaan. Tienhaara.

Keitä kahvit ja istuta mies alas. Sano rauhallisesti, että meidän on nyt juteltava. Kerro hänelle kaikki nämä tunteet, älä anna keskeyttää. Jos alkaa jotain niin niin mutkun sä aina, niin sano rauhallisesti, että hei, minä puhun nyt ja haluan, että sinä kuuntelet. Sano hänelle suoraan, että tässä punnitaan nyt meidän tulevaa elämää, eikä vain meidän, vaan myös sinun tulevan lapsesi elämää.

Jos keskustelusta ei hänen puoleltaan kerta kaikkiaan tule mitään, pimahtaa, alkaa huutaa, vetäytyy mykkäkouluun, lähtee paikalta, totea, että ei, tämä keskustelu ei ollut tässä. Nähtävästi et kykene tähän keskusteluun nyt, mutta en jätä asioita tähän, että minä yksin itken täällä raskaana.

Koeta pitää oma pää kylmänä, vaikka sisällä kiehuisi. Nyt ei riitely auta yhtään, kuten olet jo huomannut. En tarkoita, että ole itse kylmä, vaan tietysti sinussa on ne empatian ja rakkauden tunteet, joita häntä kohtaan tunnet ja ne saa näkyä. Tarkoitan, että ole jämäkkä.

Sinulla on kaikki oikeudet vaatia, että te puhutte tunteistanne. Jokainen oikeus maailmassa.

----

M36, olet tosiaan saanut pskaa niskaan, mutta mielestäni yksi tämän ketjun vahvuuksista onkin, että jätetään vaan nuo pahanolon huutelijat omaan arvoonsa, ei reagoida mitenkään, ei anneta mitään vahvistusta, vaan jatketaan vaan omaa jutteluamme!

T: MaratonParkuja

On kyllä todella mielenkiintoista miten projektiivisia kommentteja täällä ilmenee. Toisia likasankonaan pitävät syyttävät muita. Jösses, miten tyypillistä käytöstä tietynkaltaiselle persoonalle. Eikö M36 ole pitänyt uutta naisystäväänsä likasankona juuri, kun tullut exänsä jäljiltä uuden luokse petollisesti. 

Minulle tuttua on entisen aviomieheni myötä tuollainen käytös ja ajattelu. Semmoinen splittaus ja projektiivisuus.

Horror vacuii – tyhjiö pelottaa.

Vierailija kirjoitti:

On kyllä todella mielenkiintoista miten projektiivisia kommentteja täällä ilmenee. Toisia likasankonaan pitävät syyttävät muita. Jösses, miten tyypillistä käytöstä tietynkaltaiselle persoonalle. Eikö M36 ole pitänyt uutta naisystäväänsä likasankona juuri, kun tullut exänsä jäljiltä uuden luokse petollisesti. 

Minulle tuttua on entisen aviomieheni myötä tuollainen käytös ja ajattelu. Semmoinen splittaus ja projektiivisuus.

Kyse tässä ketjussa on juuri siitä, että tunteita saa ilmaista laidasta laitaan. Tarkoitus ei ole siis nostaa esille kenenkään virheitä, etenkään vihamieliseen sävyyn.

On pyritty nostamaan esille erilaisia näkökantoja, tietysti siellä takana on jokaisen oma kokemus, jota on aika avoimesti jaettu.

On keskitytty omiin tuntemuksiin, ajatuksiin ja kokemuksiin juuri sen vuoksi, että se on tuntunut hedelmällisemmältä lähtökohdalta kuin se, että hakisi täältä muista kirjoittajista ja heidän toimistaan moitittavan lähtökohdan kirjoittelulle.

MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Kuurankukka kirjoitti:

Tuli muuten noista puhehousuista mieleen, että mulla menee niin, että en pysty avautumaan syvällisesti, ellen koe suhdetta hyväksi ja turvalliseksi. Jos yhteys heikkenee, menee suu suppuun. Vaikka muuten olen hyvinkin puhelias ja pidän itseäni ihan hyvänä kommunikoimaan. Jotenkin en uskalla avautua jos pelkään, että mua jotenkin haavoitetaan. Eli kyllä se varmaan liittyy myös olennaisesti siihen, millaisena parisuhteen kokee. Jos siitä on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan.

Taisit osua naulan kantaan tuossa:

"Jos siitä (parisuhteesta) on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan."

Eli toisella ja hänen tunteillaan ei silloin ikään kuin ole väliä, koska itse on jo sanoutunut irti suhteesta.

Noinhan se menee.

ei se kyllä niin mene ollenkaan.

Siksi se eropäätöksen tekeminen ja käytäntöön vieminen juuri venyy ja vanuu kun toisen tunteet ja pärjääminen mietityttää. Lisäksi ero voi tuntua haikealta ja pelottavalta myös sitä haluavasta osapuolesta. Luultavasti tuntuukin, ei ero mullista vain jätetyn elämää.

Se että on itselleen epärehellinen ja kuvittelee, että tunteet jälleen heräisi tai että pystyisi elämään valheessa "vielä joulun yli" tai "siihen kun lapsi muuttaa kotoa", on lyhytnäköistä, mutta inhimillistä. Se näkyy sitten sellaisena poissaolevuutena, ärtyneisyytenä jne. Altistaa suhteen ulkopuolisiin ihastuksiin myös.

Ihmettelen aina, että ihminen voi väittää tuntevansa toisen paremmin kuin omat taskunsa ja rakastavansa tätä, mutta sitten suhtaudutaan niin tuomitsevasti ja tyrmäävästi siihen kun se rakas ihminen on siinä mahdottomassa tilanteessa, että joutuu joko myllertämään oman ja toisten elämän, luopumaan myös kaikesta hyvästä, loukkaamaan läheistä/läheisiä jne TAI näyttelemään rakastavaa puolisoa. Toivoisitteko itsellenne tuota tilannetta, syyttäisittekö itseänne yhtä ankarasti jos olisi mahdotonta enää kokea niitä tunteita toista kohtaan, joita vaaditaan seksiin, läheisyyteen, toiseen sitoutumiseen. Voin ihan varmaksi kertoa, että kun väkisin yrittää alkaa lämpimät tunteet vaihtua inhoon ja halveksuntaan..