Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Heippa kaikille!

Luin ketjun alkupäätä jo viimevuoden puolella ja nyt tää oli taas pompannu etusivulle, muistin lukeneeni niin palasin taas tähän. Herätteli kyllä kovin, en kaikkia viestejä lukenu mut alkupään uudestaan ja skippaillen kohti loppua ja lopusta kaikki viestit, olis muuten menny kolme päivää.

Oon teitä muita nuorempi ja tää on kyllä ollu nyt se herätys mitä tulee omaan suhteeseen ja vahvistaa vaan mun intuitiota. Oon kuudennella kuulla raskaana ja mun mies on muuttunu todella kylmäks. Ollaan oltu yhessä nyt melkeen kolme vuotta ja muutettu just yhteen, heti raskausuutisten jälkeen. Tää alko jo ihan raskauden alusta mut pistin sen alkushokin piikkiin, olin tosi huonovointinen ni mietin että musta kaikki vaan tuntuu nyt kamalalta koska hormoonit yms. Mut pakko mun on se myöntää ittelleni että miestä ei oikeesti enää kiinnosta tai se ei haluais olla enää koko tilanteessa, ihan sama mitä se sanoo. Päätin kirjottaa koska just viimeviikolloppuna tapeltiin ja musta tuntuu et tuun hulluks. Syynä siihen taas että mä muka “ylireagoin” ja oon skitso. :)) En kyllä jos kattoo näitäki viestejä täällä. Sattumalta näin siis sillä facebookin chatin auki jonku naisen kanssa, kysyin kuka toi on, oli hirveen välttelevä ja melkeen suuttu. Sano että sen duunikaveri johon olin että ok, miks viestittelet sille viikonloppuna, se siihen et kai hän saa. Suutuin itekki koska myönnän, olin mustasukkanen ja mun vaisto sano ettei tossa oo puhtaat jauhot pussissa. Vaadin sitä näyttämään ne viestit, se uhmakkaasti näytti nopeesti skrollaamalla, en ees ehtiny lukea niitä. Loppuillan pidettiin mykkäkouluu. Nyt ku se on ollu töissä oon vaan itkeny koko maanantain, mietin kanssa et oonko se joka on liian läheisriippuvainen tai vainoharhanen? Mut sit toisaalta aina jos kysyn jostain se menee riidaks, vaikka en ees meinais syyttää sitä mistään.

Sori sekavaa tekstiä, mut päätin nyt osallistuu kerta täällä on annettu neuvoja ja “reality checks”. Mua hirvittää se jos joudun lähtee tästä tilanteesta ja olla heti yh. Mut voiks tää muuttua mihinkään muuhun ku huonompaan suuntaan ku mun lapsi syntyy? Pelkään sitäki että sit ku en voi harrastaa makkarihommia vähään aikaan miten siihen reagoidaan, nyt se on tyyliin ainoo läheisyys mitä meillä on ollu tän raskausajan. En tiiä, jotenki vaan luulin välttäväni kaiken tämmösen.

Voi sua.

Kyllä teidänkin perheessä on ne kuuluisat "puhehousut" kaivettava esiin. Osa tuntemuksistasi voi tosiaan johtua hormoneista ja raskaudesta... Mutta vauva on yhteinen. Joustoa vaaditaan molemmin puolin.

Oliko raskaus harkittu? Mietin vaan, kun kerroit että muutitte yhteen, kun raskaus oli alkanut. Onko mahdollista että mies "pelkää" isyyttä, vastuuta, kaikkea uutta, mitä tulee?

Silmiini sattui, kun kirjoitit "mun" vauva. Kyseessä on "teidän" vauva.

Ootteko tosi nuoria? Onko teillä tukiverkkoa isovanhemmista? Vanhemmista, ystävistä? Voitko jutella neuvolassa tuntemuksistasi?

Nyt on mun mielestä tosi tärkeä, että pääset avautumaan, muuallekin kuin tänne. Tuntuu, että vellot yksiksesi näissä tunteissa, silloin aina tuntuu pahalta. Moni kertoo täälläkin, että jo se auttaa selvittämään ajatuksia, kun suoltaa pahan olon tänne.

Tsemppiä sulle. Ole rohkea. Elämä kantaa kyllä. Tavalla tai toisella

Tuumis🌻

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuurankukka kirjoitti:

Tuli muuten noista puhehousuista mieleen, että mulla menee niin, että en pysty avautumaan syvällisesti, ellen koe suhdetta hyväksi ja turvalliseksi. Jos yhteys heikkenee, menee suu suppuun. Vaikka muuten olen hyvinkin puhelias ja pidän itseäni ihan hyvänä kommunikoimaan. Jotenkin en uskalla avautua jos pelkään, että mua jotenkin haavoitetaan. Eli kyllä se varmaan liittyy myös olennaisesti siihen, millaisena parisuhteen kokee. Jos siitä on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan.

Taisit osua naulan kantaan tuossa:

"Jos siitä (parisuhteesta) on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan."

Eli toisella ja hänen tunteillaan ei silloin ikään kuin ole väliä, koska itse on jo sanoutunut irti suhteesta.

Noinhan se menee.

ei se kyllä niin mene ollenkaan.

Siksi se eropäätöksen tekeminen ja käytäntöön vieminen juuri venyy ja vanuu kun toisen tunteet ja pärjääminen mietityttää. Lisäksi ero voi tuntua haikealta ja pelottavalta myös sitä haluavasta osapuolesta. Luultavasti tuntuukin, ei ero mullista vain jätetyn elämää.

Se että on itselleen epärehellinen ja kuvittelee, että tunteet jälleen heräisi tai että pystyisi elämään valheessa "vielä joulun yli" tai "siihen kun lapsi muuttaa kotoa", on lyhytnäköistä, mutta inhimillistä. Se näkyy sitten sellaisena poissaolevuutena, ärtyneisyytenä jne. Altistaa suhteen ulkopuolisiin ihastuksiin myös.

Ihmettelen aina, että ihminen voi väittää tuntevansa toisen paremmin kuin omat taskunsa ja rakastavansa tätä, mutta sitten suhtaudutaan niin tuomitsevasti ja tyrmäävästi siihen kun se rakas ihminen on siinä mahdottomassa tilanteessa, että joutuu joko myllertämään oman ja toisten elämän, luopumaan myös kaikesta hyvästä, loukkaamaan läheistä/läheisiä jne TAI näyttelemään rakastavaa puolisoa. Toivoisitteko itsellenne tuota tilannetta, syyttäisittekö itseänne yhtä ankarasti jos olisi mahdotonta enää kokea niitä tunteita toista kohtaan, joita vaaditaan seksiin, läheisyyteen, toiseen sitoutumiseen. Voin ihan varmaksi kertoa, että kun väkisin yrittää alkaa lämpimät tunteet vaihtua inhoon ja halveksuntaan..

Tämä oli minusta hämmentävää, mutta siksi juuri varmaan tosi tärkeä näkökanta.

Siis...joo ymmärrän, että on vaikea myllertää kaikkien elämä sen vuoksi, että itsellä on nyt rakkaus loppunut. Ymmärrän, että siinä tilanteessa pohtii, että minkä arvoista tämä on, voinko toimia toisin, voinko pitää näyttelemällä näitä kulisseja yllä, jne. ja että se on todella musertavaa ja raskasta.

MUTTA: ei kai se nyt ole sen vastuulla, jonka rakkaus ei ole loppunut? Siis että koska minä tässä rakastan sinua, mutta sinä et enää minua, niin minun tehtäväni on tehdä tämä rakkautesi loppuminen ja siitä seuraavat asiat sinulle mahdollisimman helpoiksi - koska minä rakastan sinua?

Ja ei tosiaan kannata väkisin yrittää yhtään mitään. Koko tämän ketjun vahva yleissanoma onkin ollut, että voi kunpa olisi ihan suoraan ja mahdollisimman nopeasti saanut tietää ne toisen tunteet. Siinäkin tapauksessa, että sattuvat, myllertävät ja vievät meiltä molemmilta (myös siltä, joka vielä rakastaa) sen kaiken hyvänkin.

Jos esim. luet 28 v kirjoituksia, niissä tätä tilannetta on kuvattu hyvin. Hän kyllä yritti kantaa sitä toisen rakkaudettomuuden ja puhumattomuuden taakkaa, selitellä, mahdollistaa, ymmärtää. Ja pala palalta se vain rikkoi lopputuloksen ollessa ihan sama, vaikka hän ei olisi yrittänytkään.

Mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, mitä sinun mielestäsi siinä tilanteessa, jossa sinä et enää rakasta, mutta toinen vielä rakastaa, tämän toisen tulisi tehdä, miten olla tai käyttäytyä?

T: MaratonParkuja

28 v yhdessä kirjoitti:

Onpa ketjussa ollut vilkasta viimeisen viikon.

Yllätyseron kokeneelle haluan sanoa, että samaistun kokemaasi kovasti. Itselläni oli suhdetta takana 28 vuotta, oltiin paljon yhdessä, ei riidelty ja seksiäkin oli ihan loppuun asti ja miehen ilmoitus siitä, että ei ole onnellinen tuli minulle aivan puskista. Kaikki noi mitä kirjoitat, että miksi ei voinut puhua aiemmin tai miten voi rakastaa ja sitten jättää ykskaks - noita samoja asioita tuli pyöritettyä mielessä kuukausitolkulla. Tuntui, että oma elämä ja menneisyyskin mureni kertaheitolla. Toivoin yli 10 kk, että mies tajuaa tehneensä virheen ja palaisi kotiin, jossa siis minä ja lapsemme asutaan vieläkin. Miehellä oli taustalla samoja asioita, kun ei ole ikinä asunut yksin yms.

Kyllä se totuus vaan on, että exältäni loppui rakkaus (romanttinen) ja tahtotilaa yhdessä oloon ei enää ollut. Nyt on mennyt 1v + 1 kk, enkä tähän päivään mennessä ole saanut mitään selitystä. Olen hyväksynyt tilanteen, mutta olisin ansainnut jonkinlaisen varoituksen miehen todellisista tunteista aiemmin, että kaikki ei olisi tullut täydellisenä shokkina ja olisin ansainnut myös hieman keskustelua syistä, jotta olisin helpommin päässyt jatkamaan elämääni.

Tiedän, että olet nyt surun vaikeassa vaiheessa ja jokainen suree sen ajan kun tarvitsee, anna surulle lupa. Yritän kuitenkin lohduttaa, että siitä surusta selviää, ihan oikeasti tulee se päivä kun helpottaa. Minulla se vei 10 kk, mutta nyt elämä tuntuu jälleen hyvältä.

hmm. Mieheni oli aiemmalle kumppanilleen puhellut pari vuotta, ettei oikein tunnu sellaiselta miltä pitäisi, pitänyt tapaamistaukoa ja pari kertaa suoraan sanonut, että haluaisi eroa. Aina oli sitten heltynyt murheen edessä ja palannut. Eivät asuneet yhdessä vaan tapasivat pari kertaa kuukaudessa joten jotenkin tuo oli vaan saattanut jäädä junnaamaan. Sitten kun ero tuli, tuli se naisen mielestä täysin puskista ja ilman perusteltua syytä. "En tunne enää rakastavani" ei ollut riittävän hyvä syy, terapiassakin oli sanonut, ettei mies suostu edes yrittämään "kaivaa rakkautta taas esille". Uskon, että naisen oma kokemus kuulostaisi aivan erilaiselta.

Vierailija kirjoitti:

28 v yhdessä kirjoitti:

Onpa ketjussa ollut vilkasta viimeisen viikon.

Yllätyseron kokeneelle haluan sanoa, että samaistun kokemaasi kovasti. Itselläni oli suhdetta takana 28 vuotta, oltiin paljon yhdessä, ei riidelty ja seksiäkin oli ihan loppuun asti ja miehen ilmoitus siitä, että ei ole onnellinen tuli minulle aivan puskista. Kaikki noi mitä kirjoitat, että miksi ei voinut puhua aiemmin tai miten voi rakastaa ja sitten jättää ykskaks - noita samoja asioita tuli pyöritettyä mielessä kuukausitolkulla. Tuntui, että oma elämä ja menneisyyskin mureni kertaheitolla. Toivoin yli 10 kk, että mies tajuaa tehneensä virheen ja palaisi kotiin, jossa siis minä ja lapsemme asutaan vieläkin. Miehellä oli taustalla samoja asioita, kun ei ole ikinä asunut yksin yms.

Kyllä se totuus vaan on, että exältäni loppui rakkaus (romanttinen) ja tahtotilaa yhdessä oloon ei enää ollut. Nyt on mennyt 1v + 1 kk, enkä tähän päivään mennessä ole saanut mitään selitystä. Olen hyväksynyt tilanteen, mutta olisin ansainnut jonkinlaisen varoituksen miehen todellisista tunteista aiemmin, että kaikki ei olisi tullut täydellisenä shokkina ja olisin ansainnut myös hieman keskustelua syistä, jotta olisin helpommin päässyt jatkamaan elämääni.

Tiedän, että olet nyt surun vaikeassa vaiheessa ja jokainen suree sen ajan kun tarvitsee, anna surulle lupa. Yritän kuitenkin lohduttaa, että siitä surusta selviää, ihan oikeasti tulee se päivä kun helpottaa. Minulla se vei 10 kk, mutta nyt elämä tuntuu jälleen hyvältä.

hmm. Mieheni oli aiemmalle kumppanilleen puhellut pari vuotta, ettei oikein tunnu sellaiselta miltä pitäisi, pitänyt tapaamistaukoa ja pari kertaa suoraan sanonut, että haluaisi eroa. Aina oli sitten heltynyt murheen edessä ja palannut. Eivät asuneet yhdessä vaan tapasivat pari kertaa kuukaudessa joten jotenkin tuo oli vaan saattanut jäädä junnaamaan. Sitten kun ero tuli, tuli se naisen mielestä täysin puskista ja ilman perusteltua syytä. "En tunne enää rakastavani" ei ollut riittävän hyvä syy, terapiassakin oli sanonut, ettei mies suostu edes yrittämään "kaivaa rakkautta taas esille". Uskon, että naisen oma kokemus kuulostaisi aivan erilaiselta.

Mutta kenen tässä siis on vastuu? Silläkö, joka itse vielä rakastaa? Hänenkö pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja heittää heltyilijä pihalle?

T: MaratonParkuja

Päästä irti - Irti päästä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 v yhdessä kirjoitti:

Onpa ketjussa ollut vilkasta viimeisen viikon.

Yllätyseron kokeneelle haluan sanoa, että samaistun kokemaasi kovasti. Itselläni oli suhdetta takana 28 vuotta, oltiin paljon yhdessä, ei riidelty ja seksiäkin oli ihan loppuun asti ja miehen ilmoitus siitä, että ei ole onnellinen tuli minulle aivan puskista. Kaikki noi mitä kirjoitat, että miksi ei voinut puhua aiemmin tai miten voi rakastaa ja sitten jättää ykskaks - noita samoja asioita tuli pyöritettyä mielessä kuukausitolkulla. Tuntui, että oma elämä ja menneisyyskin mureni kertaheitolla. Toivoin yli 10 kk, että mies tajuaa tehneensä virheen ja palaisi kotiin, jossa siis minä ja lapsemme asutaan vieläkin. Miehellä oli taustalla samoja asioita, kun ei ole ikinä asunut yksin yms.

Kyllä se totuus vaan on, että exältäni loppui rakkaus (romanttinen) ja tahtotilaa yhdessä oloon ei enää ollut. Nyt on mennyt 1v + 1 kk, enkä tähän päivään mennessä ole saanut mitään selitystä. Olen hyväksynyt tilanteen, mutta olisin ansainnut jonkinlaisen varoituksen miehen todellisista tunteista aiemmin, että kaikki ei olisi tullut täydellisenä shokkina ja olisin ansainnut myös hieman keskustelua syistä, jotta olisin helpommin päässyt jatkamaan elämääni.

Tiedän, että olet nyt surun vaikeassa vaiheessa ja jokainen suree sen ajan kun tarvitsee, anna surulle lupa. Yritän kuitenkin lohduttaa, että siitä surusta selviää, ihan oikeasti tulee se päivä kun helpottaa. Minulla se vei 10 kk, mutta nyt elämä tuntuu jälleen hyvältä.

hmm. Mieheni oli aiemmalle kumppanilleen puhellut pari vuotta, ettei oikein tunnu sellaiselta miltä pitäisi, pitänyt tapaamistaukoa ja pari kertaa suoraan sanonut, että haluaisi eroa. Aina oli sitten heltynyt murheen edessä ja palannut. Eivät asuneet yhdessä vaan tapasivat pari kertaa kuukaudessa joten jotenkin tuo oli vaan saattanut jäädä junnaamaan. Sitten kun ero tuli, tuli se naisen mielestä täysin puskista ja ilman perusteltua syytä. "En tunne enää rakastavani" ei ollut riittävän hyvä syy, terapiassakin oli sanonut, ettei mies suostu edes yrittämään "kaivaa rakkautta taas esille". Uskon, että naisen oma kokemus kuulostaisi aivan erilaiselta.

Mutta kenen tässä siis on vastuu? Silläkö, joka itse vielä rakastaa? Hänenkö pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja heittää heltyilijä pihalle?

T: MaratonParkuja

ei kai tässä siihen otettu kantaa, vaan siihen, että toinen osapuoli voi kokea eron tulleen kuin salama kirkaalta taivaalta ja samaan aikaan toisen totuus on toisenlainen. Kaksi ihmistä voi siis nähdä kuluneet kuukaudet niin eri lailla kuin musta ja valkoinen. Totuus on luultavasti jossain siellä puolessa välissä. Tuollainen vaiheilu on kyllä varmasti omiaan rakentamaan valheellista uskoa suhteen kestävyyteen, eipä silti. Toinen näkee erosta peruuttamisen heltymisenä, toinen voi nähdä sen vaikeudet voittavana rakkautena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuurankukka kirjoitti:

Tuli muuten noista puhehousuista mieleen, että mulla menee niin, että en pysty avautumaan syvällisesti, ellen koe suhdetta hyväksi ja turvalliseksi. Jos yhteys heikkenee, menee suu suppuun. Vaikka muuten olen hyvinkin puhelias ja pidän itseäni ihan hyvänä kommunikoimaan. Jotenkin en uskalla avautua jos pelkään, että mua jotenkin haavoitetaan. Eli kyllä se varmaan liittyy myös olennaisesti siihen, millaisena parisuhteen kokee. Jos siitä on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan.

Taisit osua naulan kantaan tuossa:

"Jos siitä (parisuhteesta) on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan."

Eli toisella ja hänen tunteillaan ei silloin ikään kuin ole väliä, koska itse on jo sanoutunut irti suhteesta.

Noinhan se menee.

ei se kyllä niin mene ollenkaan.

Siksi se eropäätöksen tekeminen ja käytäntöön vieminen juuri venyy ja vanuu kun toisen tunteet ja pärjääminen mietityttää. Lisäksi ero voi tuntua haikealta ja pelottavalta myös sitä haluavasta osapuolesta. Luultavasti tuntuukin, ei ero mullista vain jätetyn elämää.

Se että on itselleen epärehellinen ja kuvittelee, että tunteet jälleen heräisi tai että pystyisi elämään valheessa "vielä joulun yli" tai "siihen kun lapsi muuttaa kotoa", on lyhytnäköistä, mutta inhimillistä. Se näkyy sitten sellaisena poissaolevuutena, ärtyneisyytenä jne. Altistaa suhteen ulkopuolisiin ihastuksiin myös.

Ihmettelen aina, että ihminen voi väittää tuntevansa toisen paremmin kuin omat taskunsa ja rakastavansa tätä, mutta sitten suhtaudutaan niin tuomitsevasti ja tyrmäävästi siihen kun se rakas ihminen on siinä mahdottomassa tilanteessa, että joutuu joko myllertämään oman ja toisten elämän, luopumaan myös kaikesta hyvästä, loukkaamaan läheistä/läheisiä jne TAI näyttelemään rakastavaa puolisoa. Toivoisitteko itsellenne tuota tilannetta, syyttäisittekö itseänne yhtä ankarasti jos olisi mahdotonta enää kokea niitä tunteita toista kohtaan, joita vaaditaan seksiin, läheisyyteen, toiseen sitoutumiseen. Voin ihan varmaksi kertoa, että kun väkisin yrittää alkaa lämpimät tunteet vaihtua inhoon ja halveksuntaan..

Tämä oli minusta hämmentävää, mutta siksi juuri varmaan tosi tärkeä näkökanta.

Siis...joo ymmärrän, että on vaikea myllertää kaikkien elämä sen vuoksi, että itsellä on nyt rakkaus loppunut. Ymmärrän, että siinä tilanteessa pohtii, että minkä arvoista tämä on, voinko toimia toisin, voinko pitää näyttelemällä näitä kulisseja yllä, jne. ja että se on todella musertavaa ja raskasta.

MUTTA: ei kai se nyt ole sen vastuulla, jonka rakkaus ei ole loppunut? Siis että koska minä tässä rakastan sinua, mutta sinä et enää minua, niin minun tehtäväni on tehdä tämä rakkautesi loppuminen ja siitä seuraavat asiat sinulle mahdollisimman helpoiksi - koska minä rakastan sinua?

Ja ei tosiaan kannata väkisin yrittää yhtään mitään. Koko tämän ketjun vahva yleissanoma onkin ollut, että voi kunpa olisi ihan suoraan ja mahdollisimman nopeasti saanut tietää ne toisen tunteet. Siinäkin tapauksessa, että sattuvat, myllertävät ja vievät meiltä molemmilta (myös siltä, joka vielä rakastaa) sen kaiken hyvänkin.

Jos esim. luet 28 v kirjoituksia, niissä tätä tilannetta on kuvattu hyvin. Hän kyllä yritti kantaa sitä toisen rakkaudettomuuden ja puhumattomuuden taakkaa, selitellä, mahdollistaa, ymmärtää. Ja pala palalta se vain rikkoi lopputuloksen ollessa ihan sama, vaikka hän ei olisi yrittänytkään.

Mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, mitä sinun mielestäsi siinä tilanteessa, jossa sinä et enää rakasta, mutta toinen vielä rakastaa, tämän toisen tulisi tehdä, miten olla tai käyttäytyä?

T: MaratonParkuja

Kiitos molemmista kirjoituksista, sielua repivää tekstiä.

Ensimmäisen kirjoittajalle, ymmärrän hyvin mitä kirjoitat. En hetkeäkään epäile, etteikö exälleni perheen rikkominen ja minun jättäminen olisi ollut elämänsä vaikeimpia asioita. Niin pitkään minua rakasti ja varmasti olisi halunnut rakastaa edelleenkin, mutta kun se ei mene niin. Piti minusta kiinni vielä eron jälkeen pitkään kunnes itse pistin siihen stopin. Ei edelleenkään pysty keskustelemaan asunnon myynnistä yms. Kuukausia täällä puolustelin exääni vaikka minua kuinka sattui. Ymmärrän kyllä mitä kirjoitat tavallaan.

MaratonParkujalle suuret kiitokset. Minulla menee tekstistäsi ihan kylmät väreet, kuinka hyvin minun aiemmat tekstit on ymmärretty.

Yritin minä seistä rinnalla, tukea, ymmärtää pitkään sen jälkeen kun minua oli satutettu, rakastin niin paljon. Ylitulkitsin ja toivoin vain vastauksia ja yritin toista lohduttaa omasta kivustani huolimatta. Tämä itse asiassa sattuu vieläkin, kyyneleet valuvat juuri nyt. Olisin ansainnut, että toinen on vahvempi ja vähemmän itsekäs erotessaan. En olisi halunnut päivääkään esitystä, että kaikki on hyvin vain sen takia, että toinen pelkää tehdä ratkaisuja, sillä rakastin joka päivä, 28 vuotta (ja ylikin). Jos mieheni masennus tuli siitä, että eli suhteessa jossa ei enää rakastanut niin miksi ihmeessä ei tehnyt ratkaisuja aiemmin, en tiennyt masennuksesta enkä rakkauden loppumisesta. Minusta oli itsekästä venyttää perheen rikkominen niin pitkälle ja vielä senkin jälkeen antaa toivoa, että yhteen palataan väliaikaisen eron jälkeen. Silti ymmärrän, että ei se helppoa ole ollut exälle, mutta ei todellakaan minullekkaan.

Pakko jatkaa töitä, mutta iski se vanha kipu päälle. Onneksi menneet on menneitä ja katse eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 v yhdessä kirjoitti:

Onpa ketjussa ollut vilkasta viimeisen viikon.

Yllätyseron kokeneelle haluan sanoa, että samaistun kokemaasi kovasti. Itselläni oli suhdetta takana 28 vuotta, oltiin paljon yhdessä, ei riidelty ja seksiäkin oli ihan loppuun asti ja miehen ilmoitus siitä, että ei ole onnellinen tuli minulle aivan puskista. Kaikki noi mitä kirjoitat, että miksi ei voinut puhua aiemmin tai miten voi rakastaa ja sitten jättää ykskaks - noita samoja asioita tuli pyöritettyä mielessä kuukausitolkulla. Tuntui, että oma elämä ja menneisyyskin mureni kertaheitolla. Toivoin yli 10 kk, että mies tajuaa tehneensä virheen ja palaisi kotiin, jossa siis minä ja lapsemme asutaan vieläkin. Miehellä oli taustalla samoja asioita, kun ei ole ikinä asunut yksin yms.

Kyllä se totuus vaan on, että exältäni loppui rakkaus (romanttinen) ja tahtotilaa yhdessä oloon ei enää ollut. Nyt on mennyt 1v + 1 kk, enkä tähän päivään mennessä ole saanut mitään selitystä. Olen hyväksynyt tilanteen, mutta olisin ansainnut jonkinlaisen varoituksen miehen todellisista tunteista aiemmin, että kaikki ei olisi tullut täydellisenä shokkina ja olisin ansainnut myös hieman keskustelua syistä, jotta olisin helpommin päässyt jatkamaan elämääni.

Tiedän, että olet nyt surun vaikeassa vaiheessa ja jokainen suree sen ajan kun tarvitsee, anna surulle lupa. Yritän kuitenkin lohduttaa, että siitä surusta selviää, ihan oikeasti tulee se päivä kun helpottaa. Minulla se vei 10 kk, mutta nyt elämä tuntuu jälleen hyvältä.

hmm. Mieheni oli aiemmalle kumppanilleen puhellut pari vuotta, ettei oikein tunnu sellaiselta miltä pitäisi, pitänyt tapaamistaukoa ja pari kertaa suoraan sanonut, että haluaisi eroa. Aina oli sitten heltynyt murheen edessä ja palannut. Eivät asuneet yhdessä vaan tapasivat pari kertaa kuukaudessa joten jotenkin tuo oli vaan saattanut jäädä junnaamaan. Sitten kun ero tuli, tuli se naisen mielestä täysin puskista ja ilman perusteltua syytä. "En tunne enää rakastavani" ei ollut riittävän hyvä syy, terapiassakin oli sanonut, ettei mies suostu edes yrittämään "kaivaa rakkautta taas esille". Uskon, että naisen oma kokemus kuulostaisi aivan erilaiselta.

Mutta kenen tässä siis on vastuu? Silläkö, joka itse vielä rakastaa? Hänenkö pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja heittää heltyilijä pihalle?

T: MaratonParkuja

ei kai tässä siihen otettu kantaa, vaan siihen, että toinen osapuoli voi kokea eron tulleen kuin salama kirkaalta taivaalta ja samaan aikaan toisen totuus on toisenlainen. Kaksi ihmistä voi siis nähdä kuluneet kuukaudet niin eri lailla kuin musta ja valkoinen. Totuus on luultavasti jossain siellä puolessa välissä. Tuollainen vaiheilu on kyllä varmasti omiaan rakentamaan valheellista uskoa suhteen kestävyyteen, eipä silti. Toinen näkee erosta peruuttamisen heltymisenä, toinen voi nähdä sen vaikeudet voittavana rakkautena.

Totta kai. Mutta suoraan sanottuna, ei kai se nyt mikään aivan tavattoman epätodennäköinen tulkinta ole, että toinen kuvittelee, että rakkaus ei olekaan loppunut, kun toinen peruuttaa eron? Tai se, että jos itsellä vielä rakkautta riittää, haluaa nähdä, että tässä vielä yritetään?

Tarkoitan, että aika paljonhan se olisi vaadittu, että se rakastava osapuoli kykenisi ajattelemaan, että noh tuo vain heltyi nyt, mutta oikeastihan se ei minua rakasta ja haluaa vain pois - kun toinen peruu eron ihan itse.

Ja sen vuoksihan se suoraan ja rehellisesti puhuminen on niin helkkarin tärkeää, joskin monesti vaikeaa ja pelottavaa. Kun on ihan oletettavaa, että toinen ei tiedä, mitä minä ajattelen ja tulkitsee ihan väärin. Etenkin, jos teollani vielä vahvistan tuota väärää tulkintaa.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuurankukka kirjoitti:

Tuli muuten noista puhehousuista mieleen, että mulla menee niin, että en pysty avautumaan syvällisesti, ellen koe suhdetta hyväksi ja turvalliseksi. Jos yhteys heikkenee, menee suu suppuun. Vaikka muuten olen hyvinkin puhelias ja pidän itseäni ihan hyvänä kommunikoimaan. Jotenkin en uskalla avautua jos pelkään, että mua jotenkin haavoitetaan. Eli kyllä se varmaan liittyy myös olennaisesti siihen, millaisena parisuhteen kokee. Jos siitä on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan.

Taisit osua naulan kantaan tuossa:

"Jos siitä (parisuhteesta) on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan."

Eli toisella ja hänen tunteillaan ei silloin ikään kuin ole väliä, koska itse on jo sanoutunut irti suhteesta.

Noinhan se menee.

ei se kyllä niin mene ollenkaan.

Siksi se eropäätöksen tekeminen ja käytäntöön vieminen juuri venyy ja vanuu kun toisen tunteet ja pärjääminen mietityttää. Lisäksi ero voi tuntua haikealta ja pelottavalta myös sitä haluavasta osapuolesta. Luultavasti tuntuukin, ei ero mullista vain jätetyn elämää.

Se että on itselleen epärehellinen ja kuvittelee, että tunteet jälleen heräisi tai että pystyisi elämään valheessa "vielä joulun yli" tai "siihen kun lapsi muuttaa kotoa", on lyhytnäköistä, mutta inhimillistä. Se näkyy sitten sellaisena poissaolevuutena, ärtyneisyytenä jne. Altistaa suhteen ulkopuolisiin ihastuksiin myös.

Ihmettelen aina, että ihminen voi väittää tuntevansa toisen paremmin kuin omat taskunsa ja rakastavansa tätä, mutta sitten suhtaudutaan niin tuomitsevasti ja tyrmäävästi siihen kun se rakas ihminen on siinä mahdottomassa tilanteessa, että joutuu joko myllertämään oman ja toisten elämän, luopumaan myös kaikesta hyvästä, loukkaamaan läheistä/läheisiä jne TAI näyttelemään rakastavaa puolisoa. Toivoisitteko itsellenne tuota tilannetta, syyttäisittekö itseänne yhtä ankarasti jos olisi mahdotonta enää kokea niitä tunteita toista kohtaan, joita vaaditaan seksiin, läheisyyteen, toiseen sitoutumiseen. Voin ihan varmaksi kertoa, että kun väkisin yrittää alkaa lämpimät tunteet vaihtua inhoon ja halveksuntaan..

Tämä oli minusta hämmentävää, mutta siksi juuri varmaan tosi tärkeä näkökanta.

Siis...joo ymmärrän, että on vaikea myllertää kaikkien elämä sen vuoksi, että itsellä on nyt rakkaus loppunut. Ymmärrän, että siinä tilanteessa pohtii, että minkä arvoista tämä on, voinko toimia toisin, voinko pitää näyttelemällä näitä kulisseja yllä, jne. ja että se on todella musertavaa ja raskasta.

MUTTA: ei kai se nyt ole sen vastuulla, jonka rakkaus ei ole loppunut? Siis että koska minä tässä rakastan sinua, mutta sinä et enää minua, niin minun tehtäväni on tehdä tämä rakkautesi loppuminen ja siitä seuraavat asiat sinulle mahdollisimman helpoiksi - koska minä rakastan sinua?

Ja ei tosiaan kannata väkisin yrittää yhtään mitään. Koko tämän ketjun vahva yleissanoma onkin ollut, että voi kunpa olisi ihan suoraan ja mahdollisimman nopeasti saanut tietää ne toisen tunteet. Siinäkin tapauksessa, että sattuvat, myllertävät ja vievät meiltä molemmilta (myös siltä, joka vielä rakastaa) sen kaiken hyvänkin.

Jos esim. luet 28 v kirjoituksia, niissä tätä tilannetta on kuvattu hyvin. Hän kyllä yritti kantaa sitä toisen rakkaudettomuuden ja puhumattomuuden taakkaa, selitellä, mahdollistaa, ymmärtää. Ja pala palalta se vain rikkoi lopputuloksen ollessa ihan sama, vaikka hän ei olisi yrittänytkään.

Mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, mitä sinun mielestäsi siinä tilanteessa, jossa sinä et enää rakasta, mutta toinen vielä rakastaa, tämän toisen tulisi tehdä, miten olla tai käyttäytyä?

T: MaratonParkuja

No minä kerroin, että ollaan vaikeuksissa. Kerroin siksi, että mulla on pakkomielle rehellisyyteen, enkä pysty feikkaamaan mitään, mutta toisaalta myös koska mulla oli varaa kertoa; tiesin, että mieheni suhtautuu empaattisesti, tiesin, ettei tule draamaa, mielenilmauksia joita on vaikea perua jälkikäteen, vaatimuksia tehdä heti päätöksiä tai yrittää väkisin. Tiesin, että perhe-elämä jatkuu, työt jatkuu. Arvasin tosin, ettei mikään todella muutu, arvasin myös, ettei minkään muuttuminen olisi edes muuttanut tunteitani, vaikka toisin toivoin. Mies oli paras ystäväni, anoppi toiseksi paras. Pienen perheen kasassa pitäminen lapsen vuoksi suorastaan pyhä arvo, jonka rikkomisesta kärsin edelleen. Pian 10 v eron jälkeen näen, ettei yhdessä jatkaminen olisi ollut mahdollista. Hän on yhä se sama ihminen, samanlainen uudessa suhteessaan ja minä yhä enemmän ja enemmän toisenlainen.

Tunnen myös tapauksia kaksi, joista toisessa kertominen oli suorastaan vaarallista. Ei siitä sen enempää, se lie kuitenkin aika harvinaista. Toisessa kertominen taas tiesi itsetuhoisia tekoja, impulsiivisia tempauksia ja alati kiristyvää otetta. Joka kipuilee sen epävarmuuden kanssa jatkaako vaiko lähteä, olisiko jotain vielä tehtävissä tunteiden palauttamiseksi jne, saattaa epäröidä kertomisen kanssa siksi, että pelkää sen ikäänkuin käynnistävän erokeskustelun. Ettei paluuta enää ole vanhaan, vaikka se ns ongelma olisikin vain joku ulkopuolinen seikka, masennus tai vaikka andropaussin oire ja ohimenevää. Että tulee draamaa, tulee vaatimuksia terapiaan tai huutoitkua jos ei parisuhdeviikonloppu ollutkaan mukava tai jonain ma iltana haluttanutkaan tehdä läheisyysharjoituksia. Kaikki puolisot eivät ole kohtuullisia, kypsiä, harkintakykyisiä, ei jättäjät eikä jätetyt. Jos toivoo hiljaa, että vika onkin vain minun päässäni, työstressi tms, miksi edes aloittaa se keskustelu, jossa saat toisen tuntemaan, ettei hän enää sulle kelpaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 v yhdessä kirjoitti:

Onpa ketjussa ollut vilkasta viimeisen viikon.

Yllätyseron kokeneelle haluan sanoa, että samaistun kokemaasi kovasti. Itselläni oli suhdetta takana 28 vuotta, oltiin paljon yhdessä, ei riidelty ja seksiäkin oli ihan loppuun asti ja miehen ilmoitus siitä, että ei ole onnellinen tuli minulle aivan puskista. Kaikki noi mitä kirjoitat, että miksi ei voinut puhua aiemmin tai miten voi rakastaa ja sitten jättää ykskaks - noita samoja asioita tuli pyöritettyä mielessä kuukausitolkulla. Tuntui, että oma elämä ja menneisyyskin mureni kertaheitolla. Toivoin yli 10 kk, että mies tajuaa tehneensä virheen ja palaisi kotiin, jossa siis minä ja lapsemme asutaan vieläkin. Miehellä oli taustalla samoja asioita, kun ei ole ikinä asunut yksin yms.

Kyllä se totuus vaan on, että exältäni loppui rakkaus (romanttinen) ja tahtotilaa yhdessä oloon ei enää ollut. Nyt on mennyt 1v + 1 kk, enkä tähän päivään mennessä ole saanut mitään selitystä. Olen hyväksynyt tilanteen, mutta olisin ansainnut jonkinlaisen varoituksen miehen todellisista tunteista aiemmin, että kaikki ei olisi tullut täydellisenä shokkina ja olisin ansainnut myös hieman keskustelua syistä, jotta olisin helpommin päässyt jatkamaan elämääni.

Tiedän, että olet nyt surun vaikeassa vaiheessa ja jokainen suree sen ajan kun tarvitsee, anna surulle lupa. Yritän kuitenkin lohduttaa, että siitä surusta selviää, ihan oikeasti tulee se päivä kun helpottaa. Minulla se vei 10 kk, mutta nyt elämä tuntuu jälleen hyvältä.

hmm. Mieheni oli aiemmalle kumppanilleen puhellut pari vuotta, ettei oikein tunnu sellaiselta miltä pitäisi, pitänyt tapaamistaukoa ja pari kertaa suoraan sanonut, että haluaisi eroa. Aina oli sitten heltynyt murheen edessä ja palannut. Eivät asuneet yhdessä vaan tapasivat pari kertaa kuukaudessa joten jotenkin tuo oli vaan saattanut jäädä junnaamaan. Sitten kun ero tuli, tuli se naisen mielestä täysin puskista ja ilman perusteltua syytä. "En tunne enää rakastavani" ei ollut riittävän hyvä syy, terapiassakin oli sanonut, ettei mies suostu edes yrittämään "kaivaa rakkautta taas esille". Uskon, että naisen oma kokemus kuulostaisi aivan erilaiselta.

Mutta kenen tässä siis on vastuu? Silläkö, joka itse vielä rakastaa? Hänenkö pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja heittää heltyilijä pihalle?

T: MaratonParkuja

ei kai tässä siihen otettu kantaa, vaan siihen, että toinen osapuoli voi kokea eron tulleen kuin salama kirkaalta taivaalta ja samaan aikaan toisen totuus on toisenlainen. Kaksi ihmistä voi siis nähdä kuluneet kuukaudet niin eri lailla kuin musta ja valkoinen. Totuus on luultavasti jossain siellä puolessa välissä. Tuollainen vaiheilu on kyllä varmasti omiaan rakentamaan valheellista uskoa suhteen kestävyyteen, eipä silti. Toinen näkee erosta peruuttamisen heltymisenä, toinen voi nähdä sen vaikeudet voittavana rakkautena.

Omassa tapauksessani olen kyllä katsonut peiliin ja meillä ei kyllä exä kertaakaan edes vihjaillut pahaa oloansa, ei minkäänlaisia signaaleja eroon. Ymmärrän hyvin, että on niitä suhteita joissa toinen on yrittänyt ottaa suhteen ongelmat moneen otteeseen puheessa esiin, mutta toinen on ne ohittanut ja lopulta toisen kärsivällisyys menee ja haluaa erota ja toisen mielestä ero sitten tulee puskista. Meillä vain kun exältä ne puhehousut puuttui. Kun on toisen kanssa ollut 28 vuotta niin jälkikäteen voin ajatella (ja olen kirjoittanutkin), että noin kahden kuukauden aikana oli pieniä hetkiä kun ihmettelin, että onkohan kaikki ok. Vastaus oli aina, että kaikki on hyvin. No, ei ollut mitään syytä epäillä sitä.

Jokaisella meillä on vain yksi elämä ja kenenkään ei pidä elää onnettomana suhteessa jos rakkaus on loppu, mutta toista voi kunnioittaa niin, että erotaan nätisti ja rehellisesti ja asioista puhutaan niinkuin ne on. Ruma ero rikkoo niin paljon, ero rikkoo aina tulevaisuuden haaveet, mutta ruma ero rikkoo mennyttä myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 v yhdessä kirjoitti:

Onpa ketjussa ollut vilkasta viimeisen viikon.

Yllätyseron kokeneelle haluan sanoa, että samaistun kokemaasi kovasti. Itselläni oli suhdetta takana 28 vuotta, oltiin paljon yhdessä, ei riidelty ja seksiäkin oli ihan loppuun asti ja miehen ilmoitus siitä, että ei ole onnellinen tuli minulle aivan puskista. Kaikki noi mitä kirjoitat, että miksi ei voinut puhua aiemmin tai miten voi rakastaa ja sitten jättää ykskaks - noita samoja asioita tuli pyöritettyä mielessä kuukausitolkulla. Tuntui, että oma elämä ja menneisyyskin mureni kertaheitolla. Toivoin yli 10 kk, että mies tajuaa tehneensä virheen ja palaisi kotiin, jossa siis minä ja lapsemme asutaan vieläkin. Miehellä oli taustalla samoja asioita, kun ei ole ikinä asunut yksin yms.

Kyllä se totuus vaan on, että exältäni loppui rakkaus (romanttinen) ja tahtotilaa yhdessä oloon ei enää ollut. Nyt on mennyt 1v + 1 kk, enkä tähän päivään mennessä ole saanut mitään selitystä. Olen hyväksynyt tilanteen, mutta olisin ansainnut jonkinlaisen varoituksen miehen todellisista tunteista aiemmin, että kaikki ei olisi tullut täydellisenä shokkina ja olisin ansainnut myös hieman keskustelua syistä, jotta olisin helpommin päässyt jatkamaan elämääni.

Tiedän, että olet nyt surun vaikeassa vaiheessa ja jokainen suree sen ajan kun tarvitsee, anna surulle lupa. Yritän kuitenkin lohduttaa, että siitä surusta selviää, ihan oikeasti tulee se päivä kun helpottaa. Minulla se vei 10 kk, mutta nyt elämä tuntuu jälleen hyvältä.

hmm. Mieheni oli aiemmalle kumppanilleen puhellut pari vuotta, ettei oikein tunnu sellaiselta miltä pitäisi, pitänyt tapaamistaukoa ja pari kertaa suoraan sanonut, että haluaisi eroa. Aina oli sitten heltynyt murheen edessä ja palannut. Eivät asuneet yhdessä vaan tapasivat pari kertaa kuukaudessa joten jotenkin tuo oli vaan saattanut jäädä junnaamaan. Sitten kun ero tuli, tuli se naisen mielestä täysin puskista ja ilman perusteltua syytä. "En tunne enää rakastavani" ei ollut riittävän hyvä syy, terapiassakin oli sanonut, ettei mies suostu edes yrittämään "kaivaa rakkautta taas esille". Uskon, että naisen oma kokemus kuulostaisi aivan erilaiselta.

Mutta kenen tässä siis on vastuu? Silläkö, joka itse vielä rakastaa? Hänenkö pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja heittää heltyilijä pihalle?

T: MaratonParkuja

ei kai tässä siihen otettu kantaa, vaan siihen, että toinen osapuoli voi kokea eron tulleen kuin salama kirkaalta taivaalta ja samaan aikaan toisen totuus on toisenlainen. Kaksi ihmistä voi siis nähdä kuluneet kuukaudet niin eri lailla kuin musta ja valkoinen. Totuus on luultavasti jossain siellä puolessa välissä. Tuollainen vaiheilu on kyllä varmasti omiaan rakentamaan valheellista uskoa suhteen kestävyyteen, eipä silti. Toinen näkee erosta peruuttamisen heltymisenä, toinen voi nähdä sen vaikeudet voittavana rakkautena.

Totta kai. Mutta suoraan sanottuna, ei kai se nyt mikään aivan tavattoman epätodennäköinen tulkinta ole, että toinen kuvittelee, että rakkaus ei olekaan loppunut, kun toinen peruuttaa eron? Tai se, että jos itsellä vielä rakkautta riittää, haluaa nähdä, että tässä vielä yritetään?

Tarkoitan, että aika paljonhan se olisi vaadittu, että se rakastava osapuoli kykenisi ajattelemaan, että noh tuo vain heltyi nyt, mutta oikeastihan se ei minua rakasta ja haluaa vain pois - kun toinen peruu eron ihan itse.

Ja sen vuoksihan se suoraan ja rehellisesti puhuminen on niin helkkarin tärkeää, joskin monesti vaikeaa ja pelottavaa. Kun on ihan oletettavaa, että toinen ei tiedä, mitä minä ajattelen ja tulkitsee ihan väärin. Etenkin, jos teollani vielä vahvistan tuota väärää tulkintaa.

T: MaratonParkuja

Varmasti näin, mutta edelleen, tuleeko ero silloin kuin salama kirkkaalta taivaalta jos sitä aihepiiriä on käsitelty jos menneiden kuukausien aikana? Milloin se sitten ei tulisi kuin salama kirkaalta taivaalta? Niin, että kerrotaan, että vuoden päästä en pitäisi mahdottomana, että olemme eronneet; myöhemmin että kuukauden päästä ehkä haluan erota, en ole aivan varma. Ja kaksi viikkoa sen jälkeen, että kyllä se vain todennäköisemmäksi on muuttunut, että luultavasti haluan erota?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuurankukka kirjoitti:

Tuli muuten noista puhehousuista mieleen, että mulla menee niin, että en pysty avautumaan syvällisesti, ellen koe suhdetta hyväksi ja turvalliseksi. Jos yhteys heikkenee, menee suu suppuun. Vaikka muuten olen hyvinkin puhelias ja pidän itseäni ihan hyvänä kommunikoimaan. Jotenkin en uskalla avautua jos pelkään, että mua jotenkin haavoitetaan. Eli kyllä se varmaan liittyy myös olennaisesti siihen, millaisena parisuhteen kokee. Jos siitä on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan.

Taisit osua naulan kantaan tuossa:

"Jos siitä (parisuhteesta) on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan."

Eli toisella ja hänen tunteillaan ei silloin ikään kuin ole väliä, koska itse on jo sanoutunut irti suhteesta.

Noinhan se menee.

ei se kyllä niin mene ollenkaan.

Siksi se eropäätöksen tekeminen ja käytäntöön vieminen juuri venyy ja vanuu kun toisen tunteet ja pärjääminen mietityttää. Lisäksi ero voi tuntua haikealta ja pelottavalta myös sitä haluavasta osapuolesta. Luultavasti tuntuukin, ei ero mullista vain jätetyn elämää.

Se että on itselleen epärehellinen ja kuvittelee, että tunteet jälleen heräisi tai että pystyisi elämään valheessa "vielä joulun yli" tai "siihen kun lapsi muuttaa kotoa", on lyhytnäköistä, mutta inhimillistä. Se näkyy sitten sellaisena poissaolevuutena, ärtyneisyytenä jne. Altistaa suhteen ulkopuolisiin ihastuksiin myös.

Ihmettelen aina, että ihminen voi väittää tuntevansa toisen paremmin kuin omat taskunsa ja rakastavansa tätä, mutta sitten suhtaudutaan niin tuomitsevasti ja tyrmäävästi siihen kun se rakas ihminen on siinä mahdottomassa tilanteessa, että joutuu joko myllertämään oman ja toisten elämän, luopumaan myös kaikesta hyvästä, loukkaamaan läheistä/läheisiä jne TAI näyttelemään rakastavaa puolisoa. Toivoisitteko itsellenne tuota tilannetta, syyttäisittekö itseänne yhtä ankarasti jos olisi mahdotonta enää kokea niitä tunteita toista kohtaan, joita vaaditaan seksiin, läheisyyteen, toiseen sitoutumiseen. Voin ihan varmaksi kertoa, että kun väkisin yrittää alkaa lämpimät tunteet vaihtua inhoon ja halveksuntaan..

Tämä oli minusta hämmentävää, mutta siksi juuri varmaan tosi tärkeä näkökanta.

Siis...joo ymmärrän, että on vaikea myllertää kaikkien elämä sen vuoksi, että itsellä on nyt rakkaus loppunut. Ymmärrän, että siinä tilanteessa pohtii, että minkä arvoista tämä on, voinko toimia toisin, voinko pitää näyttelemällä näitä kulisseja yllä, jne. ja että se on todella musertavaa ja raskasta.

MUTTA: ei kai se nyt ole sen vastuulla, jonka rakkaus ei ole loppunut? Siis että koska minä tässä rakastan sinua, mutta sinä et enää minua, niin minun tehtäväni on tehdä tämä rakkautesi loppuminen ja siitä seuraavat asiat sinulle mahdollisimman helpoiksi - koska minä rakastan sinua?

Ja ei tosiaan kannata väkisin yrittää yhtään mitään. Koko tämän ketjun vahva yleissanoma onkin ollut, että voi kunpa olisi ihan suoraan ja mahdollisimman nopeasti saanut tietää ne toisen tunteet. Siinäkin tapauksessa, että sattuvat, myllertävät ja vievät meiltä molemmilta (myös siltä, joka vielä rakastaa) sen kaiken hyvänkin.

Jos esim. luet 28 v kirjoituksia, niissä tätä tilannetta on kuvattu hyvin. Hän kyllä yritti kantaa sitä toisen rakkaudettomuuden ja puhumattomuuden taakkaa, selitellä, mahdollistaa, ymmärtää. Ja pala palalta se vain rikkoi lopputuloksen ollessa ihan sama, vaikka hän ei olisi yrittänytkään.

Mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, mitä sinun mielestäsi siinä tilanteessa, jossa sinä et enää rakasta, mutta toinen vielä rakastaa, tämän toisen tulisi tehdä, miten olla tai käyttäytyä?

T: MaratonParkuja

No minä kerroin, että ollaan vaikeuksissa. Kerroin siksi, että mulla on pakkomielle rehellisyyteen, enkä pysty feikkaamaan mitään, mutta toisaalta myös koska mulla oli varaa kertoa; tiesin, että mieheni suhtautuu empaattisesti, tiesin, ettei tule draamaa, mielenilmauksia joita on vaikea perua jälkikäteen, vaatimuksia tehdä heti päätöksiä tai yrittää väkisin. Tiesin, että perhe-elämä jatkuu, työt jatkuu. Arvasin tosin, ettei mikään todella muutu, arvasin myös, ettei minkään muuttuminen olisi edes muuttanut tunteitani, vaikka toisin toivoin. Mies oli paras ystäväni, anoppi toiseksi paras. Pienen perheen kasassa pitäminen lapsen vuoksi suorastaan pyhä arvo, jonka rikkomisesta kärsin edelleen. Pian 10 v eron jälkeen näen, ettei yhdessä jatkaminen olisi ollut mahdollista. Hän on yhä se sama ihminen, samanlainen uudessa suhteessaan ja minä yhä enemmän ja enemmän toisenlainen.

Tunnen myös tapauksia kaksi, joista toisessa kertominen oli suorastaan vaarallista. Ei siitä sen enempää, se lie kuitenkin aika harvinaista. Toisessa kertominen taas tiesi itsetuhoisia tekoja, impulsiivisia tempauksia ja alati kiristyvää otetta. Joka kipuilee sen epävarmuuden kanssa jatkaako vaiko lähteä, olisiko jotain vielä tehtävissä tunteiden palauttamiseksi jne, saattaa epäröidä kertomisen kanssa siksi, että pelkää sen ikäänkuin käynnistävän erokeskustelun. Ettei paluuta enää ole vanhaan, vaikka se ns ongelma olisikin vain joku ulkopuolinen seikka, masennus tai vaikka andropaussin oire ja ohimenevää. Että tulee draamaa, tulee vaatimuksia terapiaan tai huutoitkua jos ei parisuhdeviikonloppu ollutkaan mukava tai jonain ma iltana haluttanutkaan tehdä läheisyysharjoituksia. Kaikki puolisot eivät ole kohtuullisia, kypsiä, harkintakykyisiä, ei jättäjät eikä jätetyt. Jos toivoo hiljaa, että vika onkin vain minun päässäni, työstressi tms, miksi edes aloittaa se keskustelu, jossa saat toisen tuntemaan, ettei hän enää sulle kelpaa?

Niin, eipä kukaan kai oletakaan, että lähteminenkään olisi mitään jatkuvaa mansikkamaidon juontia. Mutta siis, sille, että toisen rakkaus loppuu ei kai oikein voikaan tehdä muuta kuin todeta, että suhde sitten on ohi ja erota.

Ymmärrän myös monet syyt, miksi rakkauden loppumisesta on todella vaikea kertoa. Hyvin harva tahtoo puolisoa kuitenkaan satuttaa tahallaan.

Jotenkin vaan viesteistäsi saa sen kuvan, että asiat olisivat tässä jotenkin sen käsissä, joka tahtoisi liittoa jatkaa ja jolla vielä rakkautta riittää. Näin kun kuitenkaan ei ole. Hänen on vain tyytyminen siihen, mitä toinen tekee, sanoo ja ajatuksistaan kertoo.

Tietysti eroja voidaan ottaa fiksummin tai vähemmän fiksusti, mutta kyllä se eron ottaminen on aina sen vastuulla, joka sen haluaa. Ja hän voi tosiaankin vahvasti vaikuttaa siihen, millainen erosta tulee juuri sillä, mitä toiselle kertoo - tai jättää kertomatta.

Vaan turhahan tätä asiaa on minun jankata, mielipiteesi on ollut mielenkiintoinen ja avartava, mutta pelkään, että ainakaan itse en tämän enempää osaa tuoda siihen lisää.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 v yhdessä kirjoitti:

Onpa ketjussa ollut vilkasta viimeisen viikon.

Yllätyseron kokeneelle haluan sanoa, että samaistun kokemaasi kovasti. Itselläni oli suhdetta takana 28 vuotta, oltiin paljon yhdessä, ei riidelty ja seksiäkin oli ihan loppuun asti ja miehen ilmoitus siitä, että ei ole onnellinen tuli minulle aivan puskista. Kaikki noi mitä kirjoitat, että miksi ei voinut puhua aiemmin tai miten voi rakastaa ja sitten jättää ykskaks - noita samoja asioita tuli pyöritettyä mielessä kuukausitolkulla. Tuntui, että oma elämä ja menneisyyskin mureni kertaheitolla. Toivoin yli 10 kk, että mies tajuaa tehneensä virheen ja palaisi kotiin, jossa siis minä ja lapsemme asutaan vieläkin. Miehellä oli taustalla samoja asioita, kun ei ole ikinä asunut yksin yms.

Kyllä se totuus vaan on, että exältäni loppui rakkaus (romanttinen) ja tahtotilaa yhdessä oloon ei enää ollut. Nyt on mennyt 1v + 1 kk, enkä tähän päivään mennessä ole saanut mitään selitystä. Olen hyväksynyt tilanteen, mutta olisin ansainnut jonkinlaisen varoituksen miehen todellisista tunteista aiemmin, että kaikki ei olisi tullut täydellisenä shokkina ja olisin ansainnut myös hieman keskustelua syistä, jotta olisin helpommin päässyt jatkamaan elämääni.

Tiedän, että olet nyt surun vaikeassa vaiheessa ja jokainen suree sen ajan kun tarvitsee, anna surulle lupa. Yritän kuitenkin lohduttaa, että siitä surusta selviää, ihan oikeasti tulee se päivä kun helpottaa. Minulla se vei 10 kk, mutta nyt elämä tuntuu jälleen hyvältä.

hmm. Mieheni oli aiemmalle kumppanilleen puhellut pari vuotta, ettei oikein tunnu sellaiselta miltä pitäisi, pitänyt tapaamistaukoa ja pari kertaa suoraan sanonut, että haluaisi eroa. Aina oli sitten heltynyt murheen edessä ja palannut. Eivät asuneet yhdessä vaan tapasivat pari kertaa kuukaudessa joten jotenkin tuo oli vaan saattanut jäädä junnaamaan. Sitten kun ero tuli, tuli se naisen mielestä täysin puskista ja ilman perusteltua syytä. "En tunne enää rakastavani" ei ollut riittävän hyvä syy, terapiassakin oli sanonut, ettei mies suostu edes yrittämään "kaivaa rakkautta taas esille". Uskon, että naisen oma kokemus kuulostaisi aivan erilaiselta.

Mutta kenen tässä siis on vastuu? Silläkö, joka itse vielä rakastaa? Hänenkö pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja heittää heltyilijä pihalle?

T: MaratonParkuja

ei kai tässä siihen otettu kantaa, vaan siihen, että toinen osapuoli voi kokea eron tulleen kuin salama kirkaalta taivaalta ja samaan aikaan toisen totuus on toisenlainen. Kaksi ihmistä voi siis nähdä kuluneet kuukaudet niin eri lailla kuin musta ja valkoinen. Totuus on luultavasti jossain siellä puolessa välissä. Tuollainen vaiheilu on kyllä varmasti omiaan rakentamaan valheellista uskoa suhteen kestävyyteen, eipä silti. Toinen näkee erosta peruuttamisen heltymisenä, toinen voi nähdä sen vaikeudet voittavana rakkautena.

Totta kai. Mutta suoraan sanottuna, ei kai se nyt mikään aivan tavattoman epätodennäköinen tulkinta ole, että toinen kuvittelee, että rakkaus ei olekaan loppunut, kun toinen peruuttaa eron? Tai se, että jos itsellä vielä rakkautta riittää, haluaa nähdä, että tässä vielä yritetään?

Tarkoitan, että aika paljonhan se olisi vaadittu, että se rakastava osapuoli kykenisi ajattelemaan, että noh tuo vain heltyi nyt, mutta oikeastihan se ei minua rakasta ja haluaa vain pois - kun toinen peruu eron ihan itse.

Ja sen vuoksihan se suoraan ja rehellisesti puhuminen on niin helkkarin tärkeää, joskin monesti vaikeaa ja pelottavaa. Kun on ihan oletettavaa, että toinen ei tiedä, mitä minä ajattelen ja tulkitsee ihan väärin. Etenkin, jos teollani vielä vahvistan tuota väärää tulkintaa.

T: MaratonParkuja

Varmasti näin, mutta edelleen, tuleeko ero silloin kuin salama kirkkaalta taivaalta jos sitä aihepiiriä on käsitelty jos menneiden kuukausien aikana? Milloin se sitten ei tulisi kuin salama kirkaalta taivaalta? Niin, että kerrotaan, että vuoden päästä en pitäisi mahdottomana, että olemme eronneet; myöhemmin että kuukauden päästä ehkä haluan erota, en ole aivan varma. Ja kaksi viikkoa sen jälkeen, että kyllä se vain todennäköisemmäksi on muuttunut, että luultavasti haluan erota?

Ei, jos aihepiiriä on käsitelty muutamia kuukausia ja sitten erotaan ja tosiaankin erotaan. Niin ei tule. Mutta jos käy kuten itselleni (mikä onkin syy, miksi tähän ketjuun edes ajauduin ja sittemmin muistakin syistä juutuin:-) että aihetta käsitellään, vetkotaan, vatkotaan, tullaan takaisin, lähdetään, hellytään, tullaan takaisin, niin silloin se lopullinen, todellinen ero todellakin tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Kas kun ihminen on kummallisen sopeutuvainen elukka. Tuon käsittelyn, lähtemisen ja heltymisen ajan se toinen, joka on kenties vielä täysin halukas jatkamaan ja rakastaa, alkaa sopeutua suhteen uuteen dynamiikkaan. Lähtemiseen ja heltymiseen. Lisäksi ihminen on altis uskomaan sen, minkä niin toivoo, toivoo, toivoo olevan totta. Eli sen, että toisen heltyminen johtuukin siitä, että toinenkin vielä yrittää ja haluaa säilyttää suhteen.

Omalta kohdaltani sanon, että jos ero olisikin rivakasti tehty siten, että aihepiiri otetaan käsittelyyn, erotaan ja pysytään erossa, olisin haavoittunut huomattavasti vähemmän.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuurankukka kirjoitti:

Tuli muuten noista puhehousuista mieleen, että mulla menee niin, että en pysty avautumaan syvällisesti, ellen koe suhdetta hyväksi ja turvalliseksi. Jos yhteys heikkenee, menee suu suppuun. Vaikka muuten olen hyvinkin puhelias ja pidän itseäni ihan hyvänä kommunikoimaan. Jotenkin en uskalla avautua jos pelkään, että mua jotenkin haavoitetaan. Eli kyllä se varmaan liittyy myös olennaisesti siihen, millaisena parisuhteen kokee. Jos siitä on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan.

Taisit osua naulan kantaan tuossa:

"Jos siitä (parisuhteesta) on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan."

Eli toisella ja hänen tunteillaan ei silloin ikään kuin ole väliä, koska itse on jo sanoutunut irti suhteesta.

Noinhan se menee.

ei se kyllä niin mene ollenkaan.

Siksi se eropäätöksen tekeminen ja käytäntöön vieminen juuri venyy ja vanuu kun toisen tunteet ja pärjääminen mietityttää. Lisäksi ero voi tuntua haikealta ja pelottavalta myös sitä haluavasta osapuolesta. Luultavasti tuntuukin, ei ero mullista vain jätetyn elämää.

Se että on itselleen epärehellinen ja kuvittelee, että tunteet jälleen heräisi tai että pystyisi elämään valheessa "vielä joulun yli" tai "siihen kun lapsi muuttaa kotoa", on lyhytnäköistä, mutta inhimillistä. Se näkyy sitten sellaisena poissaolevuutena, ärtyneisyytenä jne. Altistaa suhteen ulkopuolisiin ihastuksiin myös.

Ihmettelen aina, että ihminen voi väittää tuntevansa toisen paremmin kuin omat taskunsa ja rakastavansa tätä, mutta sitten suhtaudutaan niin tuomitsevasti ja tyrmäävästi siihen kun se rakas ihminen on siinä mahdottomassa tilanteessa, että joutuu joko myllertämään oman ja toisten elämän, luopumaan myös kaikesta hyvästä, loukkaamaan läheistä/läheisiä jne TAI näyttelemään rakastavaa puolisoa. Toivoisitteko itsellenne tuota tilannetta, syyttäisittekö itseänne yhtä ankarasti jos olisi mahdotonta enää kokea niitä tunteita toista kohtaan, joita vaaditaan seksiin, läheisyyteen, toiseen sitoutumiseen. Voin ihan varmaksi kertoa, että kun väkisin yrittää alkaa lämpimät tunteet vaihtua inhoon ja halveksuntaan..

Tämä oli minusta hämmentävää, mutta siksi juuri varmaan tosi tärkeä näkökanta.

Siis...joo ymmärrän, että on vaikea myllertää kaikkien elämä sen vuoksi, että itsellä on nyt rakkaus loppunut. Ymmärrän, että siinä tilanteessa pohtii, että minkä arvoista tämä on, voinko toimia toisin, voinko pitää näyttelemällä näitä kulisseja yllä, jne. ja että se on todella musertavaa ja raskasta.

MUTTA: ei kai se nyt ole sen vastuulla, jonka rakkaus ei ole loppunut? Siis että koska minä tässä rakastan sinua, mutta sinä et enää minua, niin minun tehtäväni on tehdä tämä rakkautesi loppuminen ja siitä seuraavat asiat sinulle mahdollisimman helpoiksi - koska minä rakastan sinua?

Ja ei tosiaan kannata väkisin yrittää yhtään mitään. Koko tämän ketjun vahva yleissanoma onkin ollut, että voi kunpa olisi ihan suoraan ja mahdollisimman nopeasti saanut tietää ne toisen tunteet. Siinäkin tapauksessa, että sattuvat, myllertävät ja vievät meiltä molemmilta (myös siltä, joka vielä rakastaa) sen kaiken hyvänkin.

Jos esim. luet 28 v kirjoituksia, niissä tätä tilannetta on kuvattu hyvin. Hän kyllä yritti kantaa sitä toisen rakkaudettomuuden ja puhumattomuuden taakkaa, selitellä, mahdollistaa, ymmärtää. Ja pala palalta se vain rikkoi lopputuloksen ollessa ihan sama, vaikka hän ei olisi yrittänytkään.

Mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, mitä sinun mielestäsi siinä tilanteessa, jossa sinä et enää rakasta, mutta toinen vielä rakastaa, tämän toisen tulisi tehdä, miten olla tai käyttäytyä?

T: MaratonParkuja

Harva pystyy sanomaan jonain aamuna, että bim! rakkauteni on poissa. Suhteessa oireilee ja epäröi jo pidemmän aikaa ennen kuin voi sanoa, että rakkaus on loppu. Eikä se välttämättä ole loppu edes jo erottua. Näkyyhän se oireilu väkisin. Empaatikko koettaa sitä peitellä jopa ylenpalttisella huomionnilla ja sairastuu itse.

Eron tekeminen mahdollisimman sopuisaksi kummankin osalta, on mielestäni molempien (ja mahdollisten lasten) etu, eikä joku lahja jonka antaa sille eroa toivoneelle vasten tahtoaan. Parhaimmillaan suhde voi jalostua ystävyydeksi, jonka molemmat osapuolet huomaavat sitten kivun hellitettyä olevan heille sopivampi keskinäinen suhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuurankukka kirjoitti:

Tuli muuten noista puhehousuista mieleen, että mulla menee niin, että en pysty avautumaan syvällisesti, ellen koe suhdetta hyväksi ja turvalliseksi. Jos yhteys heikkenee, menee suu suppuun. Vaikka muuten olen hyvinkin puhelias ja pidän itseäni ihan hyvänä kommunikoimaan. Jotenkin en uskalla avautua jos pelkään, että mua jotenkin haavoitetaan. Eli kyllä se varmaan liittyy myös olennaisesti siihen, millaisena parisuhteen kokee. Jos siitä on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan.

Taisit osua naulan kantaan tuossa:

"Jos siitä (parisuhteesta) on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan."

Eli toisella ja hänen tunteillaan ei silloin ikään kuin ole väliä, koska itse on jo sanoutunut irti suhteesta.

Noinhan se menee.

ei se kyllä niin mene ollenkaan.

Siksi se eropäätöksen tekeminen ja käytäntöön vieminen juuri venyy ja vanuu kun toisen tunteet ja pärjääminen mietityttää. Lisäksi ero voi tuntua haikealta ja pelottavalta myös sitä haluavasta osapuolesta. Luultavasti tuntuukin, ei ero mullista vain jätetyn elämää.

Se että on itselleen epärehellinen ja kuvittelee, että tunteet jälleen heräisi tai että pystyisi elämään valheessa "vielä joulun yli" tai "siihen kun lapsi muuttaa kotoa", on lyhytnäköistä, mutta inhimillistä. Se näkyy sitten sellaisena poissaolevuutena, ärtyneisyytenä jne. Altistaa suhteen ulkopuolisiin ihastuksiin myös.

Ihmettelen aina, että ihminen voi väittää tuntevansa toisen paremmin kuin omat taskunsa ja rakastavansa tätä, mutta sitten suhtaudutaan niin tuomitsevasti ja tyrmäävästi siihen kun se rakas ihminen on siinä mahdottomassa tilanteessa, että joutuu joko myllertämään oman ja toisten elämän, luopumaan myös kaikesta hyvästä, loukkaamaan läheistä/läheisiä jne TAI näyttelemään rakastavaa puolisoa. Toivoisitteko itsellenne tuota tilannetta, syyttäisittekö itseänne yhtä ankarasti jos olisi mahdotonta enää kokea niitä tunteita toista kohtaan, joita vaaditaan seksiin, läheisyyteen, toiseen sitoutumiseen. Voin ihan varmaksi kertoa, että kun väkisin yrittää alkaa lämpimät tunteet vaihtua inhoon ja halveksuntaan..

Tämä oli minusta hämmentävää, mutta siksi juuri varmaan tosi tärkeä näkökanta.

Siis...joo ymmärrän, että on vaikea myllertää kaikkien elämä sen vuoksi, että itsellä on nyt rakkaus loppunut. Ymmärrän, että siinä tilanteessa pohtii, että minkä arvoista tämä on, voinko toimia toisin, voinko pitää näyttelemällä näitä kulisseja yllä, jne. ja että se on todella musertavaa ja raskasta.

MUTTA: ei kai se nyt ole sen vastuulla, jonka rakkaus ei ole loppunut? Siis että koska minä tässä rakastan sinua, mutta sinä et enää minua, niin minun tehtäväni on tehdä tämä rakkautesi loppuminen ja siitä seuraavat asiat sinulle mahdollisimman helpoiksi - koska minä rakastan sinua?

Ja ei tosiaan kannata väkisin yrittää yhtään mitään. Koko tämän ketjun vahva yleissanoma onkin ollut, että voi kunpa olisi ihan suoraan ja mahdollisimman nopeasti saanut tietää ne toisen tunteet. Siinäkin tapauksessa, että sattuvat, myllertävät ja vievät meiltä molemmilta (myös siltä, joka vielä rakastaa) sen kaiken hyvänkin.

Jos esim. luet 28 v kirjoituksia, niissä tätä tilannetta on kuvattu hyvin. Hän kyllä yritti kantaa sitä toisen rakkaudettomuuden ja puhumattomuuden taakkaa, selitellä, mahdollistaa, ymmärtää. Ja pala palalta se vain rikkoi lopputuloksen ollessa ihan sama, vaikka hän ei olisi yrittänytkään.

Mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, mitä sinun mielestäsi siinä tilanteessa, jossa sinä et enää rakasta, mutta toinen vielä rakastaa, tämän toisen tulisi tehdä, miten olla tai käyttäytyä?

T: MaratonParkuja

Harva pystyy sanomaan jonain aamuna, että bim! rakkauteni on poissa. Suhteessa oireilee ja epäröi jo pidemmän aikaa ennen kuin voi sanoa, että rakkaus on loppu. Eikä se välttämättä ole loppu edes jo erottua. Näkyyhän se oireilu väkisin. Empaatikko koettaa sitä peitellä jopa ylenpalttisella huomionnilla ja sairastuu itse.

Eron tekeminen mahdollisimman sopuisaksi kummankin osalta, on mielestäni molempien (ja mahdollisten lasten) etu, eikä joku lahja jonka antaa sille eroa toivoneelle vasten tahtoaan. Parhaimmillaan suhde voi jalostua ystävyydeksi, jonka molemmat osapuolet huomaavat sitten kivun hellitettyä olevan heille sopivampi keskinäinen suhde.

Ja joskus, käy niin, että on toinenkin jo katsottuna ja koska eroa haluava ei ole empaatikko, hän on todella ilkeä, alistava ja hankala niin puolisolle kuin lapsille, räyhää ja huutaa ja syyttelee. Purkaa kaiken syyllisyydentunteensa toisten niskaan.

Pahimmillaan se, joka halusi erota, jatkaa erittäin huonoa käytöstä eron jälkeenkin, syyttelee, kiristää, uhkailee ja toinen voi vain toivoa, että asiat saataisiin viimein päätökseen ja toisesta pääsisi iäksi eroon, todellakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuurankukka kirjoitti:

Tuli muuten noista puhehousuista mieleen, että mulla menee niin, että en pysty avautumaan syvällisesti, ellen koe suhdetta hyväksi ja turvalliseksi. Jos yhteys heikkenee, menee suu suppuun. Vaikka muuten olen hyvinkin puhelias ja pidän itseäni ihan hyvänä kommunikoimaan. Jotenkin en uskalla avautua jos pelkään, että mua jotenkin haavoitetaan. Eli kyllä se varmaan liittyy myös olennaisesti siihen, millaisena parisuhteen kokee. Jos siitä on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan.

Taisit osua naulan kantaan tuossa:

"Jos siitä (parisuhteesta) on jotenkin emotionaalisesti tsekannut itsensä ulos, niin puhekin jää pintatasolle tai kuihtuu kokonaan."

Eli toisella ja hänen tunteillaan ei silloin ikään kuin ole väliä, koska itse on jo sanoutunut irti suhteesta.

Noinhan se menee.

ei se kyllä niin mene ollenkaan.

Siksi se eropäätöksen tekeminen ja käytäntöön vieminen juuri venyy ja vanuu kun toisen tunteet ja pärjääminen mietityttää. Lisäksi ero voi tuntua haikealta ja pelottavalta myös sitä haluavasta osapuolesta. Luultavasti tuntuukin, ei ero mullista vain jätetyn elämää.

Se että on itselleen epärehellinen ja kuvittelee, että tunteet jälleen heräisi tai että pystyisi elämään valheessa "vielä joulun yli" tai "siihen kun lapsi muuttaa kotoa", on lyhytnäköistä, mutta inhimillistä. Se näkyy sitten sellaisena poissaolevuutena, ärtyneisyytenä jne. Altistaa suhteen ulkopuolisiin ihastuksiin myös.

Ihmettelen aina, että ihminen voi väittää tuntevansa toisen paremmin kuin omat taskunsa ja rakastavansa tätä, mutta sitten suhtaudutaan niin tuomitsevasti ja tyrmäävästi siihen kun se rakas ihminen on siinä mahdottomassa tilanteessa, että joutuu joko myllertämään oman ja toisten elämän, luopumaan myös kaikesta hyvästä, loukkaamaan läheistä/läheisiä jne TAI näyttelemään rakastavaa puolisoa. Toivoisitteko itsellenne tuota tilannetta, syyttäisittekö itseänne yhtä ankarasti jos olisi mahdotonta enää kokea niitä tunteita toista kohtaan, joita vaaditaan seksiin, läheisyyteen, toiseen sitoutumiseen. Voin ihan varmaksi kertoa, että kun väkisin yrittää alkaa lämpimät tunteet vaihtua inhoon ja halveksuntaan..

Tämä oli minusta hämmentävää, mutta siksi juuri varmaan tosi tärkeä näkökanta.

Siis...joo ymmärrän, että on vaikea myllertää kaikkien elämä sen vuoksi, että itsellä on nyt rakkaus loppunut. Ymmärrän, että siinä tilanteessa pohtii, että minkä arvoista tämä on, voinko toimia toisin, voinko pitää näyttelemällä näitä kulisseja yllä, jne. ja että se on todella musertavaa ja raskasta.

MUTTA: ei kai se nyt ole sen vastuulla, jonka rakkaus ei ole loppunut? Siis että koska minä tässä rakastan sinua, mutta sinä et enää minua, niin minun tehtäväni on tehdä tämä rakkautesi loppuminen ja siitä seuraavat asiat sinulle mahdollisimman helpoiksi - koska minä rakastan sinua?

Ja ei tosiaan kannata väkisin yrittää yhtään mitään. Koko tämän ketjun vahva yleissanoma onkin ollut, että voi kunpa olisi ihan suoraan ja mahdollisimman nopeasti saanut tietää ne toisen tunteet. Siinäkin tapauksessa, että sattuvat, myllertävät ja vievät meiltä molemmilta (myös siltä, joka vielä rakastaa) sen kaiken hyvänkin.

Jos esim. luet 28 v kirjoituksia, niissä tätä tilannetta on kuvattu hyvin. Hän kyllä yritti kantaa sitä toisen rakkaudettomuuden ja puhumattomuuden taakkaa, selitellä, mahdollistaa, ymmärtää. Ja pala palalta se vain rikkoi lopputuloksen ollessa ihan sama, vaikka hän ei olisi yrittänytkään.

Mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, mitä sinun mielestäsi siinä tilanteessa, jossa sinä et enää rakasta, mutta toinen vielä rakastaa, tämän toisen tulisi tehdä, miten olla tai käyttäytyä?

T: MaratonParkuja

Harva pystyy sanomaan jonain aamuna, että bim! rakkauteni on poissa. Suhteessa oireilee ja epäröi jo pidemmän aikaa ennen kuin voi sanoa, että rakkaus on loppu. Eikä se välttämättä ole loppu edes jo erottua. Näkyyhän se oireilu väkisin. Empaatikko koettaa sitä peitellä jopa ylenpalttisella huomionnilla ja sairastuu itse.

Eron tekeminen mahdollisimman sopuisaksi kummankin osalta, on mielestäni molempien (ja mahdollisten lasten) etu, eikä joku lahja jonka antaa sille eroa toivoneelle vasten tahtoaan. Parhaimmillaan suhde voi jalostua ystävyydeksi, jonka molemmat osapuolet huomaavat sitten kivun hellitettyä olevan heille sopivampi keskinäinen suhde.

Ja joskus, käy niin, että on toinenkin jo katsottuna ja koska eroa haluava ei ole empaatikko, hän on todella ilkeä, alistava ja hankala niin puolisolle kuin lapsille, räyhää ja huutaa ja syyttelee. Purkaa kaiken syyllisyydentunteensa toisten niskaan.

Pahimmillaan se, joka halusi erota, jatkaa erittäin huonoa käytöstä eron jälkeenkin, syyttelee, kiristää, uhkailee ja toinen voi vain toivoa, että asiat saataisiin viimein päätökseen ja toisesta pääsisi iäksi eroon, todellakin.

Näinhän se voi myös todellakin mennä, tätä ketjua seuranneena tuttua tekstiä.

Eipä tuosta eroa haluneen persoonasta voi mitään hyvää sanoa, vihaksi pistää.

Tästä sen huomaa, että suhteita ja eroja on todella erilaisia niinkuin meitä ihmisiäkin.

Onpa tänään ollut vilkas päivä täällä.

Mitä Ap Sinulle kuuluu ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 v yhdessä kirjoitti:

Onpa ketjussa ollut vilkasta viimeisen viikon.

Yllätyseron kokeneelle haluan sanoa, että samaistun kokemaasi kovasti. Itselläni oli suhdetta takana 28 vuotta, oltiin paljon yhdessä, ei riidelty ja seksiäkin oli ihan loppuun asti ja miehen ilmoitus siitä, että ei ole onnellinen tuli minulle aivan puskista. Kaikki noi mitä kirjoitat, että miksi ei voinut puhua aiemmin tai miten voi rakastaa ja sitten jättää ykskaks - noita samoja asioita tuli pyöritettyä mielessä kuukausitolkulla. Tuntui, että oma elämä ja menneisyyskin mureni kertaheitolla. Toivoin yli 10 kk, että mies tajuaa tehneensä virheen ja palaisi kotiin, jossa siis minä ja lapsemme asutaan vieläkin. Miehellä oli taustalla samoja asioita, kun ei ole ikinä asunut yksin yms.

Kyllä se totuus vaan on, että exältäni loppui rakkaus (romanttinen) ja tahtotilaa yhdessä oloon ei enää ollut. Nyt on mennyt 1v + 1 kk, enkä tähän päivään mennessä ole saanut mitään selitystä. Olen hyväksynyt tilanteen, mutta olisin ansainnut jonkinlaisen varoituksen miehen todellisista tunteista aiemmin, että kaikki ei olisi tullut täydellisenä shokkina ja olisin ansainnut myös hieman keskustelua syistä, jotta olisin helpommin päässyt jatkamaan elämääni.

Tiedän, että olet nyt surun vaikeassa vaiheessa ja jokainen suree sen ajan kun tarvitsee, anna surulle lupa. Yritän kuitenkin lohduttaa, että siitä surusta selviää, ihan oikeasti tulee se päivä kun helpottaa. Minulla se vei 10 kk, mutta nyt elämä tuntuu jälleen hyvältä.

hmm. Mieheni oli aiemmalle kumppanilleen puhellut pari vuotta, ettei oikein tunnu sellaiselta miltä pitäisi, pitänyt tapaamistaukoa ja pari kertaa suoraan sanonut, että haluaisi eroa. Aina oli sitten heltynyt murheen edessä ja palannut. Eivät asuneet yhdessä vaan tapasivat pari kertaa kuukaudessa joten jotenkin tuo oli vaan saattanut jäädä junnaamaan. Sitten kun ero tuli, tuli se naisen mielestä täysin puskista ja ilman perusteltua syytä. "En tunne enää rakastavani" ei ollut riittävän hyvä syy, terapiassakin oli sanonut, ettei mies suostu edes yrittämään "kaivaa rakkautta taas esille". Uskon, että naisen oma kokemus kuulostaisi aivan erilaiselta.

Mutta kenen tässä siis on vastuu? Silläkö, joka itse vielä rakastaa? Hänenkö pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja heittää heltyilijä pihalle?

T: MaratonParkuja

ei kai tässä siihen otettu kantaa, vaan siihen, että toinen osapuoli voi kokea eron tulleen kuin salama kirkaalta taivaalta ja samaan aikaan toisen totuus on toisenlainen. Kaksi ihmistä voi siis nähdä kuluneet kuukaudet niin eri lailla kuin musta ja valkoinen. Totuus on luultavasti jossain siellä puolessa välissä. Tuollainen vaiheilu on kyllä varmasti omiaan rakentamaan valheellista uskoa suhteen kestävyyteen, eipä silti. Toinen näkee erosta peruuttamisen heltymisenä, toinen voi nähdä sen vaikeudet voittavana rakkautena.

Totta kai. Mutta suoraan sanottuna, ei kai se nyt mikään aivan tavattoman epätodennäköinen tulkinta ole, että toinen kuvittelee, että rakkaus ei olekaan loppunut, kun toinen peruuttaa eron? Tai se, että jos itsellä vielä rakkautta riittää, haluaa nähdä, että tässä vielä yritetään?

Tarkoitan, että aika paljonhan se olisi vaadittu, että se rakastava osapuoli kykenisi ajattelemaan, että noh tuo vain heltyi nyt, mutta oikeastihan se ei minua rakasta ja haluaa vain pois - kun toinen peruu eron ihan itse.

Ja sen vuoksihan se suoraan ja rehellisesti puhuminen on niin helkkarin tärkeää, joskin monesti vaikeaa ja pelottavaa. Kun on ihan oletettavaa, että toinen ei tiedä, mitä minä ajattelen ja tulkitsee ihan väärin. Etenkin, jos teollani vielä vahvistan tuota väärää tulkintaa.

T: MaratonParkuja

Varmasti näin, mutta edelleen, tuleeko ero silloin kuin salama kirkkaalta taivaalta jos sitä aihepiiriä on käsitelty jos menneiden kuukausien aikana? Milloin se sitten ei tulisi kuin salama kirkaalta taivaalta? Niin, että kerrotaan, että vuoden päästä en pitäisi mahdottomana, että olemme eronneet; myöhemmin että kuukauden päästä ehkä haluan erota, en ole aivan varma. Ja kaksi viikkoa sen jälkeen, että kyllä se vain todennäköisemmäksi on muuttunut, että luultavasti haluan erota?

Ei, jos aihepiiriä on käsitelty muutamia kuukausia ja sitten erotaan ja tosiaankin erotaan. Niin ei tule. Mutta jos käy kuten itselleni (mikä onkin syy, miksi tähän ketjuun edes ajauduin ja sittemmin muistakin syistä juutuin:-) että aihetta käsitellään, vetkotaan, vatkotaan, tullaan takaisin, lähdetään, hellytään, tullaan takaisin, niin silloin se lopullinen, todellinen ero todellakin tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Kas kun ihminen on kummallisen sopeutuvainen elukka. Tuon käsittelyn, lähtemisen ja heltymisen ajan se toinen, joka on kenties vielä täysin halukas jatkamaan ja rakastaa, alkaa sopeutua suhteen uuteen dynamiikkaan. Lähtemiseen ja heltymiseen. Lisäksi ihminen on altis uskomaan sen, minkä niin toivoo, toivoo, toivoo olevan totta. Eli sen, että toisen heltyminen johtuukin siitä, että toinenkin vielä yrittää ja haluaa säilyttää suhteen.

Omalta kohdaltani sanon, että jos ero olisikin rivakasti tehty siten, että aihepiiri otetaan käsittelyyn, erotaan ja pysytään erossa, olisin haavoittunut huomattavasti vähemmän.

T: MaratonParkuja

Ja se toinen saattaa toivoa, toivoa, että todella pystyisi tällä kertaa pitämään rakastavasta tunteesta kiinni, koska niitäkin vielä eron jälkeen saattaa tulla. Itse en arponut, mutta miksi en arponut, johtuu siitä, että koin olevani aivan varma. Miksi sitten koin olevani aivan varma? koska olin aina saanut tilaa miettiä omassa tykönäni fiiliksiäni. Siis kun siirryin sohvalle, koska ahdisti, sain tehdä niin ilman että olisin saanut aivan musertavaa syyllisyyttä toiselle aiheuttamastani kärsimyksestä tai että asiaa olisi tarvinnut vatvoa kun en itsekään tiennyt miksi ahdistaa niin että tuntuu kuin huoneesta olisi happi loppu. Palasin vielä takaisin yhteiseen sänkyyn vuosiksi. Yhteinen harrastaminen ja kevyt ajanvietto yhdessä perheenä vei ahdistukseni pois.

Kun kerroin sitten lopulta tunteistani, saimme molemmat tilaa tehdä eron sillä tavalla, että lapselle koitui siitä mahdollisimman vähän murhetta. Pikkuhiljaa lipuen, omista makuuhuoneista, vuoroasumisen kautta kokonaan omiin koteihin. 

Luin väestöliiton sivuilta silloin, että erotilanteessa epäröinti ja toivon ja lopullisen päätöksen välissä heiluminen on tyypillistä. Kuinka tämä sitten pitäisi hoitaa niin, ettei tule joko salanneeksi tunteitaan tai vaihtoehtoisesti haavoittaneeksi kumppaniaan päättämättömyydellään? Kun välillä on ihan varma päätöksestään ja välillä taas tuntuu, että voisiko tämän vielä saada toimimaan?

Pitäisin lohdullisena sitä jos minua ei vain kevyesti heitettäisi pois ikään kuin päätös olisi niin helppo tehdä, että se on rakkaus päättyi hep, eropäätös hop ja ulos. Toisaalta siinä kohtaa kun ero on jo julkinen ja kattilat jaettu niin en enää takaisin ottaisi kuin pitkän ajan ja muuttuneiden olosuhteiden jälkeen. Juuri siksi, että ymmärrän, että erosta aloitteen tehnytkin hyvin usein katuu hetkittäin ja toivoo, että voisi palata vanhaan. Molemmat voi olla heikkoja, se joka pyrkii takaisin ja se joka ottaa, eikö se ole ihmisyyttä?

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin olen huomannut, että tänä kesänä eroja/eroajatuksia on tavallista enemmän. Johtuisko koronan tuomasta "vapautumisesta" - vihdoin. On päästy taas tapaamaan ihmisiä, terassille, tanssimaan...

Pitkät liitot vaativat "työtä". Puhumista, molemmille omaa aikaa, yhdessä tekemistä... sitä, ettei pidä toista itsestään selvyytenä. Että rakastaa, ja osoittaa sen. Etenkin teoin. On myös vaikeita jaksoja, niistä selvittyä on liitto enhistä vankempi.

Joskus ero on oikea ratkaisu, useinkin vasta kun on kaikki muut kortit pn katsottu.

Silloin tuumaustauon aikaan huomasin itse, mikä liitossa on tärkeää: luottamus, huumorintaju, avoimuus. Kun asioista puhuttiin, puolisokin kertoi kipeistä asioista. Ja kun sitten päätettiin jatkaa yhdessä, tuli vahva tunne: Me vastaan muu maailma. Me ollaan tiimi.

Jos eroon oltais päädytty, olisin menettänyt paljon. Yhteiset lomareissut, ystäviäkin... en tiedä, missä asuisin, miten elämä etenisi.

Tämmöisiä mietteitä hellesäässä (paarmojen keskeltä)

Tuumaustauko

Kunnioitus on tärkeintä. Huomaan kun menetin sen entistä miestä kohtaan hänen käytöksen vuoksi. Ja kun nykyisessä suhteessa ei aina tunnu niin ihastuneelle olo kun molemmat vaan vanhetaan ja rupistutaan, niin kunnioitukseen ja arvostukseen voi niinä aikoina nojata. Mietin vaan olenko itse yhtä arvostettava ihmisenä kuin mieheni joka on oikeasti hieno ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 v yhdessä kirjoitti:

Onpa ketjussa ollut vilkasta viimeisen viikon.

Yllätyseron kokeneelle haluan sanoa, että samaistun kokemaasi kovasti. Itselläni oli suhdetta takana 28 vuotta, oltiin paljon yhdessä, ei riidelty ja seksiäkin oli ihan loppuun asti ja miehen ilmoitus siitä, että ei ole onnellinen tuli minulle aivan puskista. Kaikki noi mitä kirjoitat, että miksi ei voinut puhua aiemmin tai miten voi rakastaa ja sitten jättää ykskaks - noita samoja asioita tuli pyöritettyä mielessä kuukausitolkulla. Tuntui, että oma elämä ja menneisyyskin mureni kertaheitolla. Toivoin yli 10 kk, että mies tajuaa tehneensä virheen ja palaisi kotiin, jossa siis minä ja lapsemme asutaan vieläkin. Miehellä oli taustalla samoja asioita, kun ei ole ikinä asunut yksin yms.

Kyllä se totuus vaan on, että exältäni loppui rakkaus (romanttinen) ja tahtotilaa yhdessä oloon ei enää ollut. Nyt on mennyt 1v + 1 kk, enkä tähän päivään mennessä ole saanut mitään selitystä. Olen hyväksynyt tilanteen, mutta olisin ansainnut jonkinlaisen varoituksen miehen todellisista tunteista aiemmin, että kaikki ei olisi tullut täydellisenä shokkina ja olisin ansainnut myös hieman keskustelua syistä, jotta olisin helpommin päässyt jatkamaan elämääni.

Tiedän, että olet nyt surun vaikeassa vaiheessa ja jokainen suree sen ajan kun tarvitsee, anna surulle lupa. Yritän kuitenkin lohduttaa, että siitä surusta selviää, ihan oikeasti tulee se päivä kun helpottaa. Minulla se vei 10 kk, mutta nyt elämä tuntuu jälleen hyvältä.

hmm. Mieheni oli aiemmalle kumppanilleen puhellut pari vuotta, ettei oikein tunnu sellaiselta miltä pitäisi, pitänyt tapaamistaukoa ja pari kertaa suoraan sanonut, että haluaisi eroa. Aina oli sitten heltynyt murheen edessä ja palannut. Eivät asuneet yhdessä vaan tapasivat pari kertaa kuukaudessa joten jotenkin tuo oli vaan saattanut jäädä junnaamaan. Sitten kun ero tuli, tuli se naisen mielestä täysin puskista ja ilman perusteltua syytä. "En tunne enää rakastavani" ei ollut riittävän hyvä syy, terapiassakin oli sanonut, ettei mies suostu edes yrittämään "kaivaa rakkautta taas esille". Uskon, että naisen oma kokemus kuulostaisi aivan erilaiselta.

Mutta kenen tässä siis on vastuu? Silläkö, joka itse vielä rakastaa? Hänenkö pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja heittää heltyilijä pihalle?

T: MaratonParkuja

ei kai tässä siihen otettu kantaa, vaan siihen, että toinen osapuoli voi kokea eron tulleen kuin salama kirkaalta taivaalta ja samaan aikaan toisen totuus on toisenlainen. Kaksi ihmistä voi siis nähdä kuluneet kuukaudet niin eri lailla kuin musta ja valkoinen. Totuus on luultavasti jossain siellä puolessa välissä. Tuollainen vaiheilu on kyllä varmasti omiaan rakentamaan valheellista uskoa suhteen kestävyyteen, eipä silti. Toinen näkee erosta peruuttamisen heltymisenä, toinen voi nähdä sen vaikeudet voittavana rakkautena.

Totta kai. Mutta suoraan sanottuna, ei kai se nyt mikään aivan tavattoman epätodennäköinen tulkinta ole, että toinen kuvittelee, että rakkaus ei olekaan loppunut, kun toinen peruuttaa eron? Tai se, että jos itsellä vielä rakkautta riittää, haluaa nähdä, että tässä vielä yritetään?

Tarkoitan, että aika paljonhan se olisi vaadittu, että se rakastava osapuoli kykenisi ajattelemaan, että noh tuo vain heltyi nyt, mutta oikeastihan se ei minua rakasta ja haluaa vain pois - kun toinen peruu eron ihan itse.

Ja sen vuoksihan se suoraan ja rehellisesti puhuminen on niin helkkarin tärkeää, joskin monesti vaikeaa ja pelottavaa. Kun on ihan oletettavaa, että toinen ei tiedä, mitä minä ajattelen ja tulkitsee ihan väärin. Etenkin, jos teollani vielä vahvistan tuota väärää tulkintaa.

T: MaratonParkuja

Varmasti näin, mutta edelleen, tuleeko ero silloin kuin salama kirkkaalta taivaalta jos sitä aihepiiriä on käsitelty jos menneiden kuukausien aikana? Milloin se sitten ei tulisi kuin salama kirkaalta taivaalta? Niin, että kerrotaan, että vuoden päästä en pitäisi mahdottomana, että olemme eronneet; myöhemmin että kuukauden päästä ehkä haluan erota, en ole aivan varma. Ja kaksi viikkoa sen jälkeen, että kyllä se vain todennäköisemmäksi on muuttunut, että luultavasti haluan erota?

Ei, jos aihepiiriä on käsitelty muutamia kuukausia ja sitten erotaan ja tosiaankin erotaan. Niin ei tule. Mutta jos käy kuten itselleni (mikä onkin syy, miksi tähän ketjuun edes ajauduin ja sittemmin muistakin syistä juutuin:-) että aihetta käsitellään, vetkotaan, vatkotaan, tullaan takaisin, lähdetään, hellytään, tullaan takaisin, niin silloin se lopullinen, todellinen ero todellakin tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Kas kun ihminen on kummallisen sopeutuvainen elukka. Tuon käsittelyn, lähtemisen ja heltymisen ajan se toinen, joka on kenties vielä täysin halukas jatkamaan ja rakastaa, alkaa sopeutua suhteen uuteen dynamiikkaan. Lähtemiseen ja heltymiseen. Lisäksi ihminen on altis uskomaan sen, minkä niin toivoo, toivoo, toivoo olevan totta. Eli sen, että toisen heltyminen johtuukin siitä, että toinenkin vielä yrittää ja haluaa säilyttää suhteen.

Omalta kohdaltani sanon, että jos ero olisikin rivakasti tehty siten, että aihepiiri otetaan käsittelyyn, erotaan ja pysytään erossa, olisin haavoittunut huomattavasti vähemmän.

T: MaratonParkuja

Ja se toinen saattaa toivoa, toivoa, että todella pystyisi tällä kertaa pitämään rakastavasta tunteesta kiinni, koska niitäkin vielä eron jälkeen saattaa tulla. Itse en arponut, mutta miksi en arponut, johtuu siitä, että koin olevani aivan varma. Miksi sitten koin olevani aivan varma? koska olin aina saanut tilaa miettiä omassa tykönäni fiiliksiäni. Siis kun siirryin sohvalle, koska ahdisti, sain tehdä niin ilman että olisin saanut aivan musertavaa syyllisyyttä toiselle aiheuttamastani kärsimyksestä tai että asiaa olisi tarvinnut vatvoa kun en itsekään tiennyt miksi ahdistaa niin että tuntuu kuin huoneesta olisi happi loppu. Palasin vielä takaisin yhteiseen sänkyyn vuosiksi. Yhteinen harrastaminen ja kevyt ajanvietto yhdessä perheenä vei ahdistukseni pois.

Kun kerroin sitten lopulta tunteistani, saimme molemmat tilaa tehdä eron sillä tavalla, että lapselle koitui siitä mahdollisimman vähän murhetta. Pikkuhiljaa lipuen, omista makuuhuoneista, vuoroasumisen kautta kokonaan omiin koteihin. 

Luin väestöliiton sivuilta silloin, että erotilanteessa epäröinti ja toivon ja lopullisen päätöksen välissä heiluminen on tyypillistä. Kuinka tämä sitten pitäisi hoitaa niin, ettei tule joko salanneeksi tunteitaan tai vaihtoehtoisesti haavoittaneeksi kumppaniaan päättämättömyydellään? Kun välillä on ihan varma päätöksestään ja välillä taas tuntuu, että voisiko tämän vielä saada toimimaan?

Pitäisin lohdullisena sitä jos minua ei vain kevyesti heitettäisi pois ikään kuin päätös olisi niin helppo tehdä, että se on rakkaus päättyi hep, eropäätös hop ja ulos. Toisaalta siinä kohtaa kun ero on jo julkinen ja kattilat jaettu niin en enää takaisin ottaisi kuin pitkän ajan ja muuttuneiden olosuhteiden jälkeen. Juuri siksi, että ymmärrän, että erosta aloitteen tehnytkin hyvin usein katuu hetkittäin ja toivoo, että voisi palata vanhaan. Molemmat voi olla heikkoja, se joka pyrkii takaisin ja se joka ottaa, eikö se ole ihmisyyttä?

Niin. Miksi vaihtoehdot sitten olisi vain salata tunteensa tai haavoittaa? Paras vaihtoehtohan olisi tietenkin, että pitää toisen koko ajan kartalla niistä tunteista, myös siitä epävarmuuden ja heilumisen tunteesta. Siis koko ajan kertoo, missä mennään.

Kerrotaan, jotta toisen ei tarvitse kuulostella, ihmetellä, toivoa, pettyä, jne.

Vähän kova vaatimus mielestäni tuo, että sinua ei saa heittää pois - mutta kuitenkin sitten itse tiedät lähteväsi pois. Ennemmin tai myöhemmin, sitten kun sulle sopii ja olet saanut lipua rauhassa.

On aivan ja täysin ok, jos tuo oikeasti molemmille sopii, molemmat tietävät, missä mennään tarkalleen, meno on koko ajan ok, niin tuohan on aivan ihanne. Jokainen tahtoisi lipua rauhassa avioeron satamaan.

Mutta tässä on yritetty sanoa, että monelle niin ei ole käynyt, koska se eroa haluava osapuoli on salannut, peitellyt, jotkut jopa valehdelleet.

Olen tästä sitä mieltä myös, että jos tunnet musertavaa syyllisyyttä siitä, että haluat erota, sekin on pohjimmiltaan sinun tunteesi. Siis että sinun asiasi on oman pääsi sisällä selvittää itsesi kanssa syyllisyyden tunteesi, ei toisen vakuutella ja auttaa ja tukea sinua pääsemään irti syyllisyyden tunteista.

Se on vaan kohtuuton taakka. Palaan 28 v tapaukseen, oli ihan vierestä sydäntä särkevää katsella, miten hän yritti selvitä kaikesta omasta musertavasta surustaan ja sen päälle vielä kannatella toisen musertavaa syyllisyyttä.

Siis kantaa yksin käytännössä koko ero, kun toinen kaikessa rauhassa lipuu, saapuu paikalle kun tahtoo, harrastaa, nauttii perhe-elämästä juuri omien intressiensä ja tarpeidensa mukaan.

Sori, tuollainen vain on itsekästä. On ymmärrettävää, että kukaan ei halua tuntua musertavaa syyllisyyttä. Mutta sellaisia ne erot on, että niihin liittyy pskoja tunteita. Molemmilla.

t: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 v yhdessä kirjoitti:

Onpa ketjussa ollut vilkasta viimeisen viikon.

Yllätyseron kokeneelle haluan sanoa, että samaistun kokemaasi kovasti. Itselläni oli suhdetta takana 28 vuotta, oltiin paljon yhdessä, ei riidelty ja seksiäkin oli ihan loppuun asti ja miehen ilmoitus siitä, että ei ole onnellinen tuli minulle aivan puskista. Kaikki noi mitä kirjoitat, että miksi ei voinut puhua aiemmin tai miten voi rakastaa ja sitten jättää ykskaks - noita samoja asioita tuli pyöritettyä mielessä kuukausitolkulla. Tuntui, että oma elämä ja menneisyyskin mureni kertaheitolla. Toivoin yli 10 kk, että mies tajuaa tehneensä virheen ja palaisi kotiin, jossa siis minä ja lapsemme asutaan vieläkin. Miehellä oli taustalla samoja asioita, kun ei ole ikinä asunut yksin yms.

Kyllä se totuus vaan on, että exältäni loppui rakkaus (romanttinen) ja tahtotilaa yhdessä oloon ei enää ollut. Nyt on mennyt 1v + 1 kk, enkä tähän päivään mennessä ole saanut mitään selitystä. Olen hyväksynyt tilanteen, mutta olisin ansainnut jonkinlaisen varoituksen miehen todellisista tunteista aiemmin, että kaikki ei olisi tullut täydellisenä shokkina ja olisin ansainnut myös hieman keskustelua syistä, jotta olisin helpommin päässyt jatkamaan elämääni.

Tiedän, että olet nyt surun vaikeassa vaiheessa ja jokainen suree sen ajan kun tarvitsee, anna surulle lupa. Yritän kuitenkin lohduttaa, että siitä surusta selviää, ihan oikeasti tulee se päivä kun helpottaa. Minulla se vei 10 kk, mutta nyt elämä tuntuu jälleen hyvältä.

hmm. Mieheni oli aiemmalle kumppanilleen puhellut pari vuotta, ettei oikein tunnu sellaiselta miltä pitäisi, pitänyt tapaamistaukoa ja pari kertaa suoraan sanonut, että haluaisi eroa. Aina oli sitten heltynyt murheen edessä ja palannut. Eivät asuneet yhdessä vaan tapasivat pari kertaa kuukaudessa joten jotenkin tuo oli vaan saattanut jäädä junnaamaan. Sitten kun ero tuli, tuli se naisen mielestä täysin puskista ja ilman perusteltua syytä. "En tunne enää rakastavani" ei ollut riittävän hyvä syy, terapiassakin oli sanonut, ettei mies suostu edes yrittämään "kaivaa rakkautta taas esille". Uskon, että naisen oma kokemus kuulostaisi aivan erilaiselta.

Mutta kenen tässä siis on vastuu? Silläkö, joka itse vielä rakastaa? Hänenkö pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja heittää heltyilijä pihalle?

T: MaratonParkuja

ei kai tässä siihen otettu kantaa, vaan siihen, että toinen osapuoli voi kokea eron tulleen kuin salama kirkaalta taivaalta ja samaan aikaan toisen totuus on toisenlainen. Kaksi ihmistä voi siis nähdä kuluneet kuukaudet niin eri lailla kuin musta ja valkoinen. Totuus on luultavasti jossain siellä puolessa välissä. Tuollainen vaiheilu on kyllä varmasti omiaan rakentamaan valheellista uskoa suhteen kestävyyteen, eipä silti. Toinen näkee erosta peruuttamisen heltymisenä, toinen voi nähdä sen vaikeudet voittavana rakkautena.

Totta kai. Mutta suoraan sanottuna, ei kai se nyt mikään aivan tavattoman epätodennäköinen tulkinta ole, että toinen kuvittelee, että rakkaus ei olekaan loppunut, kun toinen peruuttaa eron? Tai se, että jos itsellä vielä rakkautta riittää, haluaa nähdä, että tässä vielä yritetään?

Tarkoitan, että aika paljonhan se olisi vaadittu, että se rakastava osapuoli kykenisi ajattelemaan, että noh tuo vain heltyi nyt, mutta oikeastihan se ei minua rakasta ja haluaa vain pois - kun toinen peruu eron ihan itse.

Ja sen vuoksihan se suoraan ja rehellisesti puhuminen on niin helkkarin tärkeää, joskin monesti vaikeaa ja pelottavaa. Kun on ihan oletettavaa, että toinen ei tiedä, mitä minä ajattelen ja tulkitsee ihan väärin. Etenkin, jos teollani vielä vahvistan tuota väärää tulkintaa.

T: MaratonParkuja

Varmasti näin, mutta edelleen, tuleeko ero silloin kuin salama kirkkaalta taivaalta jos sitä aihepiiriä on käsitelty jos menneiden kuukausien aikana? Milloin se sitten ei tulisi kuin salama kirkaalta taivaalta? Niin, että kerrotaan, että vuoden päästä en pitäisi mahdottomana, että olemme eronneet; myöhemmin että kuukauden päästä ehkä haluan erota, en ole aivan varma. Ja kaksi viikkoa sen jälkeen, että kyllä se vain todennäköisemmäksi on muuttunut, että luultavasti haluan erota?

Ei, jos aihepiiriä on käsitelty muutamia kuukausia ja sitten erotaan ja tosiaankin erotaan. Niin ei tule. Mutta jos käy kuten itselleni (mikä onkin syy, miksi tähän ketjuun edes ajauduin ja sittemmin muistakin syistä juutuin:-) että aihetta käsitellään, vetkotaan, vatkotaan, tullaan takaisin, lähdetään, hellytään, tullaan takaisin, niin silloin se lopullinen, todellinen ero todellakin tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Kas kun ihminen on kummallisen sopeutuvainen elukka. Tuon käsittelyn, lähtemisen ja heltymisen ajan se toinen, joka on kenties vielä täysin halukas jatkamaan ja rakastaa, alkaa sopeutua suhteen uuteen dynamiikkaan. Lähtemiseen ja heltymiseen. Lisäksi ihminen on altis uskomaan sen, minkä niin toivoo, toivoo, toivoo olevan totta. Eli sen, että toisen heltyminen johtuukin siitä, että toinenkin vielä yrittää ja haluaa säilyttää suhteen.

Omalta kohdaltani sanon, että jos ero olisikin rivakasti tehty siten, että aihepiiri otetaan käsittelyyn, erotaan ja pysytään erossa, olisin haavoittunut huomattavasti vähemmän.

T: MaratonParkuja

Ja se toinen saattaa toivoa, toivoa, että todella pystyisi tällä kertaa pitämään rakastavasta tunteesta kiinni, koska niitäkin vielä eron jälkeen saattaa tulla. Itse en arponut, mutta miksi en arponut, johtuu siitä, että koin olevani aivan varma. Miksi sitten koin olevani aivan varma? koska olin aina saanut tilaa miettiä omassa tykönäni fiiliksiäni. Siis kun siirryin sohvalle, koska ahdisti, sain tehdä niin ilman että olisin saanut aivan musertavaa syyllisyyttä toiselle aiheuttamastani kärsimyksestä tai että asiaa olisi tarvinnut vatvoa kun en itsekään tiennyt miksi ahdistaa niin että tuntuu kuin huoneesta olisi happi loppu. Palasin vielä takaisin yhteiseen sänkyyn vuosiksi. Yhteinen harrastaminen ja kevyt ajanvietto yhdessä perheenä vei ahdistukseni pois.

Kun kerroin sitten lopulta tunteistani, saimme molemmat tilaa tehdä eron sillä tavalla, että lapselle koitui siitä mahdollisimman vähän murhetta. Pikkuhiljaa lipuen, omista makuuhuoneista, vuoroasumisen kautta kokonaan omiin koteihin. 

Luin väestöliiton sivuilta silloin, että erotilanteessa epäröinti ja toivon ja lopullisen päätöksen välissä heiluminen on tyypillistä. Kuinka tämä sitten pitäisi hoitaa niin, ettei tule joko salanneeksi tunteitaan tai vaihtoehtoisesti haavoittaneeksi kumppaniaan päättämättömyydellään? Kun välillä on ihan varma päätöksestään ja välillä taas tuntuu, että voisiko tämän vielä saada toimimaan?

Pitäisin lohdullisena sitä jos minua ei vain kevyesti heitettäisi pois ikään kuin päätös olisi niin helppo tehdä, että se on rakkaus päättyi hep, eropäätös hop ja ulos. Toisaalta siinä kohtaa kun ero on jo julkinen ja kattilat jaettu niin en enää takaisin ottaisi kuin pitkän ajan ja muuttuneiden olosuhteiden jälkeen. Juuri siksi, että ymmärrän, että erosta aloitteen tehnytkin hyvin usein katuu hetkittäin ja toivoo, että voisi palata vanhaan. Molemmat voi olla heikkoja, se joka pyrkii takaisin ja se joka ottaa, eikö se ole ihmisyyttä?

Niin. Miksi vaihtoehdot sitten olisi vain salata tunteensa tai haavoittaa? Paras vaihtoehtohan olisi tietenkin, että pitää toisen koko ajan kartalla niistä tunteista, myös siitä epävarmuuden ja heilumisen tunteesta. Siis koko ajan kertoo, missä mennään.

Kerrotaan, jotta toisen ei tarvitse kuulostella, ihmetellä, toivoa, pettyä, jne.

Vähän kova vaatimus mielestäni tuo, että sinua ei saa heittää pois - mutta kuitenkin sitten itse tiedät lähteväsi pois. Ennemmin tai myöhemmin, sitten kun sulle sopii ja olet saanut lipua rauhassa.

On aivan ja täysin ok, jos tuo oikeasti molemmille sopii, molemmat tietävät, missä mennään tarkalleen, meno on koko ajan ok, niin tuohan on aivan ihanne. Jokainen tahtoisi lipua rauhassa avioeron satamaan.

Mutta tässä on yritetty sanoa, että monelle niin ei ole käynyt, koska se eroa haluava osapuoli on salannut, peitellyt, jotkut jopa valehdelleet.

Olen tästä sitä mieltä myös, että jos tunnet musertavaa syyllisyyttä siitä, että haluat erota, sekin on pohjimmiltaan sinun tunteesi. Siis että sinun asiasi on oman pääsi sisällä selvittää itsesi kanssa syyllisyyden tunteesi, ei toisen vakuutella ja auttaa ja tukea sinua pääsemään irti syyllisyyden tunteista.

Se on vaan kohtuuton taakka. Palaan 28 v tapaukseen, oli ihan vierestä sydäntä särkevää katsella, miten hän yritti selvitä kaikesta omasta musertavasta surustaan ja sen päälle vielä kannatella toisen musertavaa syyllisyyttä.

Siis kantaa yksin käytännössä koko ero, kun toinen kaikessa rauhassa lipuu, saapuu paikalle kun tahtoo, harrastaa, nauttii perhe-elämästä juuri omien intressiensä ja tarpeidensa mukaan.

Sori, tuollainen vain on itsekästä. On ymmärrettävää, että kukaan ei halua tuntua musertavaa syyllisyyttä. Mutta sellaisia ne erot on, että niihin liittyy pskoja tunteita. Molemmilla.

t: MaratonParkuja

Anteeksi mutta nyt en ymmärrä eikö niiden epävarmuuden ja päättämättömyyden osoituksista juuri synny se turha toivo josta sitten eron lopulta realisoiduttua tulee risuja? Siis kuten sanoit; aihetta käsitellään, vetkotaan, vatkotaan, tullaan takaisin, lähdetään.. Toinen vaihtoehtohan on pitää nuo epäröinnin ajatukset itsellään, jolloin on sitten salaillut (?) Tämä on juuri se syy miksi moni ei halua ottaa ajoissa esille, että tunnepuolella on vakava ongelma. Kun siitä seuraa kysymys 'haluatko erota'. Jos siihen vastaa 'en halua' ja tunnepuolen ongelma yhä jatkuu, niin joko erotaan hyvin pian tai alkaa soutaminen ja huopaaminen mikä sitten taas on löyhässä hirressä roikottamista jne. Ei siis edes kannata ottaa asiaa puheeksi ennen kuin on täysin varma.

Enkä missään vaadi, että minua ei saa heittää pois. Enhän minä ole missään asemassa vaatimaan keneltäkään mitään rakkaudessa. Esitin, etten olisi minut jättäneelle vihainen siitä, ettei hän saanut nopeaa päätöstä tehtyä soutamiseltaan ja huopaamiseltaan vaan kokisin, että päätös on ollut hänelle vaikea, joten suhteemme ei varmastikaan ollut yhdentekevä. Se lohduttaisi.

Tottakai syyllisyyys on minun omani ja minun käsiteltävä. Kuitenkin suhteen vaikeuksien käsittelyn kannalta ilmeisesti oli hyödyksi, että keskustelimme asioista kumppanin kanssa järkevästi ilman poltettuja siltoja tai tunnetta, ettei voi sanoa mitä on mielenpäällä kun täytyy pelätä reaktiota.