Lue keskustelun säännöt.
Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?
28.06.2022 |
Mies on sanonut, ettei enää rakasta minua. Olemme naimisissa, lapsia on. On tyytymätön suhteeseen, eikä enää rakasta.
Ilmoituksen tuoman alkushokim jälkeen meillä on ollut kuitenkin yhdessä ihan mukavaa. Tiedän kuitenkin, että mies esittää, puree hammasta kestääkseen, ja hakeutuu paljon pois kotoa.
Pakosta asumme yhdessä vielä useita kuukausia.
Itse huomaan ajattelevani, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, ja ollaan matkalla parempaan. Vaikka toisaalta tiedän totuuden miehen puolelta.
Miten ihmeessä pystyn irrottautumaan miehestä, varsinkin kun asumme yhdessä. Ja nukumme samassa sängyssä. Ehdotin, että muutetaan eri huoneisiin, mies ei sitä halunnut.
Pelkään, että todellisuus lyö todella kovaa, sitten kun on konkreettisen eron aika. Vaikka, ehkä tässä tekee tätä ajatustyötä kokoajan asian suhteen. Mutta, silti, minä toivon ett kaikki vielä korjaantuisi.
Todella kuluttavaa. Toisaalta voisi olla helpompi repiä itsensä kerralla kunnolla irti. Ja vajota pohjaan, entä tämmöinen ikävä välitila. Jossa välillä petollisen hyvä olla ja välillä valtava möykky vatsanpohjassa.
Kommentit (12632)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 v yhdessä kirjoitti:
Onpa ketjussa ollut vilkasta viimeisen viikon.
Yllätyseron kokeneelle haluan sanoa, että samaistun kokemaasi kovasti. Itselläni oli suhdetta takana 28 vuotta, oltiin paljon yhdessä, ei riidelty ja seksiäkin oli ihan loppuun asti ja miehen ilmoitus siitä, että ei ole onnellinen tuli minulle aivan puskista. Kaikki noi mitä kirjoitat, että miksi ei voinut puhua aiemmin tai miten voi rakastaa ja sitten jättää ykskaks - noita samoja asioita tuli pyöritettyä mielessä kuukausitolkulla. Tuntui, että oma elämä ja menneisyyskin mureni kertaheitolla. Toivoin yli 10 kk, että mies tajuaa tehneensä virheen ja palaisi kotiin, jossa siis minä ja lapsemme asutaan vieläkin. Miehellä oli taustalla samoja asioita, kun ei ole ikinä asunut yksin yms.
Kyllä se totuus vaan on, että exältäni loppui rakkaus (romanttinen) ja tahtotilaa yhdessä oloon ei enää ollut. Nyt on mennyt 1v + 1 kk, enkä tähän päivään mennessä ole saanut mitään selitystä. Olen hyväksynyt tilanteen, mutta olisin ansainnut jonkinlaisen varoituksen miehen todellisista tunteista aiemmin, että kaikki ei olisi tullut täydellisenä shokkina ja olisin ansainnut myös hieman keskustelua syistä, jotta olisin helpommin päässyt jatkamaan elämääni.
Tiedän, että olet nyt surun vaikeassa vaiheessa ja jokainen suree sen ajan kun tarvitsee, anna surulle lupa. Yritän kuitenkin lohduttaa, että siitä surusta selviää, ihan oikeasti tulee se päivä kun helpottaa. Minulla se vei 10 kk, mutta nyt elämä tuntuu jälleen hyvältä.
hmm. Mieheni oli aiemmalle kumppanilleen puhellut pari vuotta, ettei oikein tunnu sellaiselta miltä pitäisi, pitänyt tapaamistaukoa ja pari kertaa suoraan sanonut, että haluaisi eroa. Aina oli sitten heltynyt murheen edessä ja palannut. Eivät asuneet yhdessä vaan tapasivat pari kertaa kuukaudessa joten jotenkin tuo oli vaan saattanut jäädä junnaamaan. Sitten kun ero tuli, tuli se naisen mielestä täysin puskista ja ilman perusteltua syytä. "En tunne enää rakastavani" ei ollut riittävän hyvä syy, terapiassakin oli sanonut, ettei mies suostu edes yrittämään "kaivaa rakkautta taas esille". Uskon, että naisen oma kokemus kuulostaisi aivan erilaiselta.
Mutta kenen tässä siis on vastuu? Silläkö, joka itse vielä rakastaa? Hänenkö pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja heittää heltyilijä pihalle?
T: MaratonParkuja
ei kai tässä siihen otettu kantaa, vaan siihen, että toinen osapuoli voi kokea eron tulleen kuin salama kirkaalta taivaalta ja samaan aikaan toisen totuus on toisenlainen. Kaksi ihmistä voi siis nähdä kuluneet kuukaudet niin eri lailla kuin musta ja valkoinen. Totuus on luultavasti jossain siellä puolessa välissä. Tuollainen vaiheilu on kyllä varmasti omiaan rakentamaan valheellista uskoa suhteen kestävyyteen, eipä silti. Toinen näkee erosta peruuttamisen heltymisenä, toinen voi nähdä sen vaikeudet voittavana rakkautena.
Totta kai. Mutta suoraan sanottuna, ei kai se nyt mikään aivan tavattoman epätodennäköinen tulkinta ole, että toinen kuvittelee, että rakkaus ei olekaan loppunut, kun toinen peruuttaa eron? Tai se, että jos itsellä vielä rakkautta riittää, haluaa nähdä, että tässä vielä yritetään?
Tarkoitan, että aika paljonhan se olisi vaadittu, että se rakastava osapuoli kykenisi ajattelemaan, että noh tuo vain heltyi nyt, mutta oikeastihan se ei minua rakasta ja haluaa vain pois - kun toinen peruu eron ihan itse.
Ja sen vuoksihan se suoraan ja rehellisesti puhuminen on niin helkkarin tärkeää, joskin monesti vaikeaa ja pelottavaa. Kun on ihan oletettavaa, että toinen ei tiedä, mitä minä ajattelen ja tulkitsee ihan väärin. Etenkin, jos teollani vielä vahvistan tuota väärää tulkintaa.
T: MaratonParkuja
Varmasti näin, mutta edelleen, tuleeko ero silloin kuin salama kirkkaalta taivaalta jos sitä aihepiiriä on käsitelty jos menneiden kuukausien aikana? Milloin se sitten ei tulisi kuin salama kirkaalta taivaalta? Niin, että kerrotaan, että vuoden päästä en pitäisi mahdottomana, että olemme eronneet; myöhemmin että kuukauden päästä ehkä haluan erota, en ole aivan varma. Ja kaksi viikkoa sen jälkeen, että kyllä se vain todennäköisemmäksi on muuttunut, että luultavasti haluan erota?
Ei, jos aihepiiriä on käsitelty muutamia kuukausia ja sitten erotaan ja tosiaankin erotaan. Niin ei tule. Mutta jos käy kuten itselleni (mikä onkin syy, miksi tähän ketjuun edes ajauduin ja sittemmin muistakin syistä juutuin:-) että aihetta käsitellään, vetkotaan, vatkotaan, tullaan takaisin, lähdetään, hellytään, tullaan takaisin, niin silloin se lopullinen, todellinen ero todellakin tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Kas kun ihminen on kummallisen sopeutuvainen elukka. Tuon käsittelyn, lähtemisen ja heltymisen ajan se toinen, joka on kenties vielä täysin halukas jatkamaan ja rakastaa, alkaa sopeutua suhteen uuteen dynamiikkaan. Lähtemiseen ja heltymiseen. Lisäksi ihminen on altis uskomaan sen, minkä niin toivoo, toivoo, toivoo olevan totta. Eli sen, että toisen heltyminen johtuukin siitä, että toinenkin vielä yrittää ja haluaa säilyttää suhteen.
Omalta kohdaltani sanon, että jos ero olisikin rivakasti tehty siten, että aihepiiri otetaan käsittelyyn, erotaan ja pysytään erossa, olisin haavoittunut huomattavasti vähemmän.
T: MaratonParkuja
Ja se toinen saattaa toivoa, toivoa, että todella pystyisi tällä kertaa pitämään rakastavasta tunteesta kiinni, koska niitäkin vielä eron jälkeen saattaa tulla. Itse en arponut, mutta miksi en arponut, johtuu siitä, että koin olevani aivan varma. Miksi sitten koin olevani aivan varma? koska olin aina saanut tilaa miettiä omassa tykönäni fiiliksiäni. Siis kun siirryin sohvalle, koska ahdisti, sain tehdä niin ilman että olisin saanut aivan musertavaa syyllisyyttä toiselle aiheuttamastani kärsimyksestä tai että asiaa olisi tarvinnut vatvoa kun en itsekään tiennyt miksi ahdistaa niin että tuntuu kuin huoneesta olisi happi loppu. Palasin vielä takaisin yhteiseen sänkyyn vuosiksi. Yhteinen harrastaminen ja kevyt ajanvietto yhdessä perheenä vei ahdistukseni pois.
Kun kerroin sitten lopulta tunteistani, saimme molemmat tilaa tehdä eron sillä tavalla, että lapselle koitui siitä mahdollisimman vähän murhetta. Pikkuhiljaa lipuen, omista makuuhuoneista, vuoroasumisen kautta kokonaan omiin koteihin.
Luin väestöliiton sivuilta silloin, että erotilanteessa epäröinti ja toivon ja lopullisen päätöksen välissä heiluminen on tyypillistä. Kuinka tämä sitten pitäisi hoitaa niin, ettei tule joko salanneeksi tunteitaan tai vaihtoehtoisesti haavoittaneeksi kumppaniaan päättämättömyydellään? Kun välillä on ihan varma päätöksestään ja välillä taas tuntuu, että voisiko tämän vielä saada toimimaan?
Pitäisin lohdullisena sitä jos minua ei vain kevyesti heitettäisi pois ikään kuin päätös olisi niin helppo tehdä, että se on rakkaus päättyi hep, eropäätös hop ja ulos. Toisaalta siinä kohtaa kun ero on jo julkinen ja kattilat jaettu niin en enää takaisin ottaisi kuin pitkän ajan ja muuttuneiden olosuhteiden jälkeen. Juuri siksi, että ymmärrän, että erosta aloitteen tehnytkin hyvin usein katuu hetkittäin ja toivoo, että voisi palata vanhaan. Molemmat voi olla heikkoja, se joka pyrkii takaisin ja se joka ottaa, eikö se ole ihmisyyttä?
Niin. Miksi vaihtoehdot sitten olisi vain salata tunteensa tai haavoittaa? Paras vaihtoehtohan olisi tietenkin, että pitää toisen koko ajan kartalla niistä tunteista, myös siitä epävarmuuden ja heilumisen tunteesta. Siis koko ajan kertoo, missä mennään.
Kerrotaan, jotta toisen ei tarvitse kuulostella, ihmetellä, toivoa, pettyä, jne.
Vähän kova vaatimus mielestäni tuo, että sinua ei saa heittää pois - mutta kuitenkin sitten itse tiedät lähteväsi pois. Ennemmin tai myöhemmin, sitten kun sulle sopii ja olet saanut lipua rauhassa.
On aivan ja täysin ok, jos tuo oikeasti molemmille sopii, molemmat tietävät, missä mennään tarkalleen, meno on koko ajan ok, niin tuohan on aivan ihanne. Jokainen tahtoisi lipua rauhassa avioeron satamaan.
Mutta tässä on yritetty sanoa, että monelle niin ei ole käynyt, koska se eroa haluava osapuoli on salannut, peitellyt, jotkut jopa valehdelleet.
Olen tästä sitä mieltä myös, että jos tunnet musertavaa syyllisyyttä siitä, että haluat erota, sekin on pohjimmiltaan sinun tunteesi. Siis että sinun asiasi on oman pääsi sisällä selvittää itsesi kanssa syyllisyyden tunteesi, ei toisen vakuutella ja auttaa ja tukea sinua pääsemään irti syyllisyyden tunteista.
Se on vaan kohtuuton taakka. Palaan 28 v tapaukseen, oli ihan vierestä sydäntä särkevää katsella, miten hän yritti selvitä kaikesta omasta musertavasta surustaan ja sen päälle vielä kannatella toisen musertavaa syyllisyyttä.
Siis kantaa yksin käytännössä koko ero, kun toinen kaikessa rauhassa lipuu, saapuu paikalle kun tahtoo, harrastaa, nauttii perhe-elämästä juuri omien intressiensä ja tarpeidensa mukaan.
Sori, tuollainen vain on itsekästä. On ymmärrettävää, että kukaan ei halua tuntua musertavaa syyllisyyttä. Mutta sellaisia ne erot on, että niihin liittyy pskoja tunteita. Molemmilla.
t: MaratonParkuja
Anteeksi mutta nyt en ymmärrä eikö niiden epävarmuuden ja päättämättömyyden osoituksista juuri synny se turha toivo josta sitten eron lopulta realisoiduttua tulee risuja? Siis kuten sanoit; aihetta käsitellään, vetkotaan, vatkotaan, tullaan takaisin, lähdetään.. Toinen vaihtoehtohan on pitää nuo epäröinnin ajatukset itsellään, jolloin on sitten salaillut (?) Tämä on juuri se syy miksi moni ei halua ottaa ajoissa esille, että tunnepuolella on vakava ongelma. Kun siitä seuraa kysymys 'haluatko erota'. Jos siihen vastaa 'en halua' ja tunnepuolen ongelma yhä jatkuu, niin joko erotaan hyvin pian tai alkaa soutaminen ja huopaaminen mikä sitten taas on löyhässä hirressä roikottamista jne. Ei siis edes kannata ottaa asiaa puheeksi ennen kuin on täysin varma.
Enkä missään vaadi, että minua ei saa heittää pois. Enhän minä ole missään asemassa vaatimaan keneltäkään mitään rakkaudessa. Esitin, etten olisi minut jättäneelle vihainen siitä, ettei hän saanut nopeaa päätöstä tehtyä soutamiseltaan ja huopaamiseltaan vaan kokisin, että päätös on ollut hänelle vaikea, joten suhteemme ei varmastikaan ollut yhdentekevä. Se lohduttaisi.
Tottakai syyllisyyys on minun omani ja minun käsiteltävä. Kuitenkin suhteen vaikeuksien käsittelyn kannalta ilmeisesti oli hyödyksi, että keskustelimme asioista kumppanin kanssa järkevästi ilman poltettuja siltoja tai tunnetta, ettei voi sanoa mitä on mielenpäällä kun täytyy pelätä reaktiota.
Lisään, että vihjauksesi, että olisin vaan halunnut tulla ja mennä kuten tahdon ja lähteä kunhan se minulle sopii, vastaan, että kyllä, koen oikeudekseni lähteä halutessani. Toisaalta, erojärjestelyt sovittiin exän kanssa yhdessä ja lähtökohta oli molemmille ensi sijaisesti lapsen sopeutuminen. Tiukassa on käsitys, että kun ihminen tahtoo erota hän lakkaisi täysin välittämästä puolisostaan ja ajattelisi vain omaa helppoa lipumistaan sinkkuuteen. Aika ilkeä ajatus, enkä ihan täysin ymmärrä auttaako se erosurun käsittelyssä vai mitä hyötyä on jätetylle tuollaisesta ajatuksesta. Ehkä jollakin sitten se rakkaus ja välittäminen loppuu seksin loppumiseen ja yhteisen pankkitilin lakkauttamiseen. Minä rakastin ja ikävöinkin lapseni isää vielä vuosia, yhäkin välitän ja pidän hänestä kovasti. Olimmehan toistemme nuoruus ja aikuisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
28 v yhdessä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 v yhdessä kirjoitti:
Onpa ketjussa ollut vilkasta viimeisen viikon.
Yllätyseron kokeneelle haluan sanoa, että samaistun kokemaasi kovasti. Itselläni oli suhdetta takana 28 vuotta, oltiin paljon yhdessä, ei riidelty ja seksiäkin oli ihan loppuun asti ja miehen ilmoitus siitä, että ei ole onnellinen tuli minulle aivan puskista. Kaikki noi mitä kirjoitat, että miksi ei voinut puhua aiemmin tai miten voi rakastaa ja sitten jättää ykskaks - noita samoja asioita tuli pyöritettyä mielessä kuukausitolkulla. Tuntui, että oma elämä ja menneisyyskin mureni kertaheitolla. Toivoin yli 10 kk, että mies tajuaa tehneensä virheen ja palaisi kotiin, jossa siis minä ja lapsemme asutaan vieläkin. Miehellä oli taustalla samoja asioita, kun ei ole ikinä asunut yksin yms.
Kyllä se totuus vaan on, että exältäni loppui rakkaus (romanttinen) ja tahtotilaa yhdessä oloon ei enää ollut. Nyt on mennyt 1v + 1 kk, enkä tähän päivään mennessä ole saanut mitään selitystä. Olen hyväksynyt tilanteen, mutta olisin ansainnut jonkinlaisen varoituksen miehen todellisista tunteista aiemmin, että kaikki ei olisi tullut täydellisenä shokkina ja olisin ansainnut myös hieman keskustelua syistä, jotta olisin helpommin päässyt jatkamaan elämääni.
Tiedän, että olet nyt surun vaikeassa vaiheessa ja jokainen suree sen ajan kun tarvitsee, anna surulle lupa. Yritän kuitenkin lohduttaa, että siitä surusta selviää, ihan oikeasti tulee se päivä kun helpottaa. Minulla se vei 10 kk, mutta nyt elämä tuntuu jälleen hyvältä.
hmm. Mieheni oli aiemmalle kumppanilleen puhellut pari vuotta, ettei oikein tunnu sellaiselta miltä pitäisi, pitänyt tapaamistaukoa ja pari kertaa suoraan sanonut, että haluaisi eroa. Aina oli sitten heltynyt murheen edessä ja palannut. Eivät asuneet yhdessä vaan tapasivat pari kertaa kuukaudessa joten jotenkin tuo oli vaan saattanut jäädä junnaamaan. Sitten kun ero tuli, tuli se naisen mielestä täysin puskista ja ilman perusteltua syytä. "En tunne enää rakastavani" ei ollut riittävän hyvä syy, terapiassakin oli sanonut, ettei mies suostu edes yrittämään "kaivaa rakkautta taas esille". Uskon, että naisen oma kokemus kuulostaisi aivan erilaiselta.
Mutta kenen tässä siis on vastuu? Silläkö, joka itse vielä rakastaa? Hänenkö pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja heittää heltyilijä pihalle?
T: MaratonParkuja
ei kai tässä siihen otettu kantaa, vaan siihen, että toinen osapuoli voi kokea eron tulleen kuin salama kirkaalta taivaalta ja samaan aikaan toisen totuus on toisenlainen. Kaksi ihmistä voi siis nähdä kuluneet kuukaudet niin eri lailla kuin musta ja valkoinen. Totuus on luultavasti jossain siellä puolessa välissä. Tuollainen vaiheilu on kyllä varmasti omiaan rakentamaan valheellista uskoa suhteen kestävyyteen, eipä silti. Toinen näkee erosta peruuttamisen heltymisenä, toinen voi nähdä sen vaikeudet voittavana rakkautena.
Omassa tapauksessani olen kyllä katsonut peiliin ja meillä ei kyllä exä kertaakaan edes vihjaillut pahaa oloansa, ei minkäänlaisia signaaleja eroon. Ymmärrän hyvin, että on niitä suhteita joissa toinen on yrittänyt ottaa suhteen ongelmat moneen otteeseen puheessa esiin, mutta toinen on ne ohittanut ja lopulta toisen kärsivällisyys menee ja haluaa erota ja toisen mielestä ero sitten tulee puskista. Meillä vain kun exältä ne puhehousut puuttui. Kun on toisen kanssa ollut 28 vuotta niin jälkikäteen voin ajatella (ja olen kirjoittanutkin), että noin kahden kuukauden aikana oli pieniä hetkiä kun ihmettelin, että onkohan kaikki ok. Vastaus oli aina, että kaikki on hyvin. No, ei ollut mitään syytä epäillä sitä.
Jokaisella meillä on vain yksi elämä ja kenenkään ei pidä elää onnettomana suhteessa jos rakkaus on loppu, mutta toista voi kunnioittaa niin, että erotaan nätisti ja rehellisesti ja asioista puhutaan niinkuin ne on. Ruma ero rikkoo niin paljon, ero rikkoo aina tulevaisuuden haaveet, mutta ruma ero rikkoo mennyttä myös.
28v yhdessä osasi kristallisoida asian ytimen nerokkaasti:
"Jokaisella meillä on vain yksi elämä ja kenenkään ei pidä elää onnettomana suhteessa jos rakkaus on loppu, mutta toista voi kunnioittaa niin, että erotaan nätisti ja rehellisesti ja asioista puhutaan niinkuin ne on. Ruma ero rikkoo niin paljon, ero rikkoo aina tulevaisuuden haaveet, mutta ruma ero rikkoo mennyttä myös."
On taito osata erota nätisti ja huom. ajoissa, ennen kuin tilanne menee rumaksi.
Ja kyllä, erota voi myös toista kunnioittavasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 v yhdessä kirjoitti:
Onpa ketjussa ollut vilkasta viimeisen viikon.
Yllätyseron kokeneelle haluan sanoa, että samaistun kokemaasi kovasti. Itselläni oli suhdetta takana 28 vuotta, oltiin paljon yhdessä, ei riidelty ja seksiäkin oli ihan loppuun asti ja miehen ilmoitus siitä, että ei ole onnellinen tuli minulle aivan puskista. Kaikki noi mitä kirjoitat, että miksi ei voinut puhua aiemmin tai miten voi rakastaa ja sitten jättää ykskaks - noita samoja asioita tuli pyöritettyä mielessä kuukausitolkulla. Tuntui, että oma elämä ja menneisyyskin mureni kertaheitolla. Toivoin yli 10 kk, että mies tajuaa tehneensä virheen ja palaisi kotiin, jossa siis minä ja lapsemme asutaan vieläkin. Miehellä oli taustalla samoja asioita, kun ei ole ikinä asunut yksin yms.
Kyllä se totuus vaan on, että exältäni loppui rakkaus (romanttinen) ja tahtotilaa yhdessä oloon ei enää ollut. Nyt on mennyt 1v + 1 kk, enkä tähän päivään mennessä ole saanut mitään selitystä. Olen hyväksynyt tilanteen, mutta olisin ansainnut jonkinlaisen varoituksen miehen todellisista tunteista aiemmin, että kaikki ei olisi tullut täydellisenä shokkina ja olisin ansainnut myös hieman keskustelua syistä, jotta olisin helpommin päässyt jatkamaan elämääni.
Tiedän, että olet nyt surun vaikeassa vaiheessa ja jokainen suree sen ajan kun tarvitsee, anna surulle lupa. Yritän kuitenkin lohduttaa, että siitä surusta selviää, ihan oikeasti tulee se päivä kun helpottaa. Minulla se vei 10 kk, mutta nyt elämä tuntuu jälleen hyvältä.
hmm. Mieheni oli aiemmalle kumppanilleen puhellut pari vuotta, ettei oikein tunnu sellaiselta miltä pitäisi, pitänyt tapaamistaukoa ja pari kertaa suoraan sanonut, että haluaisi eroa. Aina oli sitten heltynyt murheen edessä ja palannut. Eivät asuneet yhdessä vaan tapasivat pari kertaa kuukaudessa joten jotenkin tuo oli vaan saattanut jäädä junnaamaan. Sitten kun ero tuli, tuli se naisen mielestä täysin puskista ja ilman perusteltua syytä. "En tunne enää rakastavani" ei ollut riittävän hyvä syy, terapiassakin oli sanonut, ettei mies suostu edes yrittämään "kaivaa rakkautta taas esille". Uskon, että naisen oma kokemus kuulostaisi aivan erilaiselta.
Mutta kenen tässä siis on vastuu? Silläkö, joka itse vielä rakastaa? Hänenkö pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja heittää heltyilijä pihalle?
T: MaratonParkuja
ei kai tässä siihen otettu kantaa, vaan siihen, että toinen osapuoli voi kokea eron tulleen kuin salama kirkaalta taivaalta ja samaan aikaan toisen totuus on toisenlainen. Kaksi ihmistä voi siis nähdä kuluneet kuukaudet niin eri lailla kuin musta ja valkoinen. Totuus on luultavasti jossain siellä puolessa välissä. Tuollainen vaiheilu on kyllä varmasti omiaan rakentamaan valheellista uskoa suhteen kestävyyteen, eipä silti. Toinen näkee erosta peruuttamisen heltymisenä, toinen voi nähdä sen vaikeudet voittavana rakkautena.
Totta kai. Mutta suoraan sanottuna, ei kai se nyt mikään aivan tavattoman epätodennäköinen tulkinta ole, että toinen kuvittelee, että rakkaus ei olekaan loppunut, kun toinen peruuttaa eron? Tai se, että jos itsellä vielä rakkautta riittää, haluaa nähdä, että tässä vielä yritetään?
Tarkoitan, että aika paljonhan se olisi vaadittu, että se rakastava osapuoli kykenisi ajattelemaan, että noh tuo vain heltyi nyt, mutta oikeastihan se ei minua rakasta ja haluaa vain pois - kun toinen peruu eron ihan itse.
Ja sen vuoksihan se suoraan ja rehellisesti puhuminen on niin helkkarin tärkeää, joskin monesti vaikeaa ja pelottavaa. Kun on ihan oletettavaa, että toinen ei tiedä, mitä minä ajattelen ja tulkitsee ihan väärin. Etenkin, jos teollani vielä vahvistan tuota väärää tulkintaa.
T: MaratonParkuja
Varmasti näin, mutta edelleen, tuleeko ero silloin kuin salama kirkkaalta taivaalta jos sitä aihepiiriä on käsitelty jos menneiden kuukausien aikana? Milloin se sitten ei tulisi kuin salama kirkaalta taivaalta? Niin, että kerrotaan, että vuoden päästä en pitäisi mahdottomana, että olemme eronneet; myöhemmin että kuukauden päästä ehkä haluan erota, en ole aivan varma. Ja kaksi viikkoa sen jälkeen, että kyllä se vain todennäköisemmäksi on muuttunut, että luultavasti haluan erota?
Ei, jos aihepiiriä on käsitelty muutamia kuukausia ja sitten erotaan ja tosiaankin erotaan. Niin ei tule. Mutta jos käy kuten itselleni (mikä onkin syy, miksi tähän ketjuun edes ajauduin ja sittemmin muistakin syistä juutuin:-) että aihetta käsitellään, vetkotaan, vatkotaan, tullaan takaisin, lähdetään, hellytään, tullaan takaisin, niin silloin se lopullinen, todellinen ero todellakin tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Kas kun ihminen on kummallisen sopeutuvainen elukka. Tuon käsittelyn, lähtemisen ja heltymisen ajan se toinen, joka on kenties vielä täysin halukas jatkamaan ja rakastaa, alkaa sopeutua suhteen uuteen dynamiikkaan. Lähtemiseen ja heltymiseen. Lisäksi ihminen on altis uskomaan sen, minkä niin toivoo, toivoo, toivoo olevan totta. Eli sen, että toisen heltyminen johtuukin siitä, että toinenkin vielä yrittää ja haluaa säilyttää suhteen.
Omalta kohdaltani sanon, että jos ero olisikin rivakasti tehty siten, että aihepiiri otetaan käsittelyyn, erotaan ja pysytään erossa, olisin haavoittunut huomattavasti vähemmän.
T: MaratonParkuja
Ja se toinen saattaa toivoa, toivoa, että todella pystyisi tällä kertaa pitämään rakastavasta tunteesta kiinni, koska niitäkin vielä eron jälkeen saattaa tulla. Itse en arponut, mutta miksi en arponut, johtuu siitä, että koin olevani aivan varma. Miksi sitten koin olevani aivan varma? koska olin aina saanut tilaa miettiä omassa tykönäni fiiliksiäni. Siis kun siirryin sohvalle, koska ahdisti, sain tehdä niin ilman että olisin saanut aivan musertavaa syyllisyyttä toiselle aiheuttamastani kärsimyksestä tai että asiaa olisi tarvinnut vatvoa kun en itsekään tiennyt miksi ahdistaa niin että tuntuu kuin huoneesta olisi happi loppu. Palasin vielä takaisin yhteiseen sänkyyn vuosiksi. Yhteinen harrastaminen ja kevyt ajanvietto yhdessä perheenä vei ahdistukseni pois.
Kun kerroin sitten lopulta tunteistani, saimme molemmat tilaa tehdä eron sillä tavalla, että lapselle koitui siitä mahdollisimman vähän murhetta. Pikkuhiljaa lipuen, omista makuuhuoneista, vuoroasumisen kautta kokonaan omiin koteihin.
Luin väestöliiton sivuilta silloin, että erotilanteessa epäröinti ja toivon ja lopullisen päätöksen välissä heiluminen on tyypillistä. Kuinka tämä sitten pitäisi hoitaa niin, ettei tule joko salanneeksi tunteitaan tai vaihtoehtoisesti haavoittaneeksi kumppaniaan päättämättömyydellään? Kun välillä on ihan varma päätöksestään ja välillä taas tuntuu, että voisiko tämän vielä saada toimimaan?
Pitäisin lohdullisena sitä jos minua ei vain kevyesti heitettäisi pois ikään kuin päätös olisi niin helppo tehdä, että se on rakkaus päättyi hep, eropäätös hop ja ulos. Toisaalta siinä kohtaa kun ero on jo julkinen ja kattilat jaettu niin en enää takaisin ottaisi kuin pitkän ajan ja muuttuneiden olosuhteiden jälkeen. Juuri siksi, että ymmärrän, että erosta aloitteen tehnytkin hyvin usein katuu hetkittäin ja toivoo, että voisi palata vanhaan. Molemmat voi olla heikkoja, se joka pyrkii takaisin ja se joka ottaa, eikö se ole ihmisyyttä?
Niin. Miksi vaihtoehdot sitten olisi vain salata tunteensa tai haavoittaa? Paras vaihtoehtohan olisi tietenkin, että pitää toisen koko ajan kartalla niistä tunteista, myös siitä epävarmuuden ja heilumisen tunteesta. Siis koko ajan kertoo, missä mennään.
Kerrotaan, jotta toisen ei tarvitse kuulostella, ihmetellä, toivoa, pettyä, jne.
Vähän kova vaatimus mielestäni tuo, että sinua ei saa heittää pois - mutta kuitenkin sitten itse tiedät lähteväsi pois. Ennemmin tai myöhemmin, sitten kun sulle sopii ja olet saanut lipua rauhassa.
On aivan ja täysin ok, jos tuo oikeasti molemmille sopii, molemmat tietävät, missä mennään tarkalleen, meno on koko ajan ok, niin tuohan on aivan ihanne. Jokainen tahtoisi lipua rauhassa avioeron satamaan.
Mutta tässä on yritetty sanoa, että monelle niin ei ole käynyt, koska se eroa haluava osapuoli on salannut, peitellyt, jotkut jopa valehdelleet.
Olen tästä sitä mieltä myös, että jos tunnet musertavaa syyllisyyttä siitä, että haluat erota, sekin on pohjimmiltaan sinun tunteesi. Siis että sinun asiasi on oman pääsi sisällä selvittää itsesi kanssa syyllisyyden tunteesi, ei toisen vakuutella ja auttaa ja tukea sinua pääsemään irti syyllisyyden tunteista.
Se on vaan kohtuuton taakka. Palaan 28 v tapaukseen, oli ihan vierestä sydäntä särkevää katsella, miten hän yritti selvitä kaikesta omasta musertavasta surustaan ja sen päälle vielä kannatella toisen musertavaa syyllisyyttä.
Siis kantaa yksin käytännössä koko ero, kun toinen kaikessa rauhassa lipuu, saapuu paikalle kun tahtoo, harrastaa, nauttii perhe-elämästä juuri omien intressiensä ja tarpeidensa mukaan.
Sori, tuollainen vain on itsekästä. On ymmärrettävää, että kukaan ei halua tuntua musertavaa syyllisyyttä. Mutta sellaisia ne erot on, että niihin liittyy pskoja tunteita. Molemmilla.
t: MaratonParkuja
Anteeksi mutta nyt en ymmärrä eikö niiden epävarmuuden ja päättämättömyyden osoituksista juuri synny se turha toivo josta sitten eron lopulta realisoiduttua tulee risuja? Siis kuten sanoit; aihetta käsitellään, vetkotaan, vatkotaan, tullaan takaisin, lähdetään.. Toinen vaihtoehtohan on pitää nuo epäröinnin ajatukset itsellään, jolloin on sitten salaillut (?) Tämä on juuri se syy miksi moni ei halua ottaa ajoissa esille, että tunnepuolella on vakava ongelma. Kun siitä seuraa kysymys 'haluatko erota'. Jos siihen vastaa 'en halua' ja tunnepuolen ongelma yhä jatkuu, niin joko erotaan hyvin pian tai alkaa soutaminen ja huopaaminen mikä sitten taas on löyhässä hirressä roikottamista jne. Ei siis edes kannata ottaa asiaa puheeksi ennen kuin on täysin varma.
Enkä missään vaadi, että minua ei saa heittää pois. Enhän minä ole missään asemassa vaatimaan keneltäkään mitään rakkaudessa. Esitin, etten olisi minut jättäneelle vihainen siitä, ettei hän saanut nopeaa päätöstä tehtyä soutamiseltaan ja huopaamiseltaan vaan kokisin, että päätös on ollut hänelle vaikea, joten suhteemme ei varmastikaan ollut yhdentekevä. Se lohduttaisi.
Tottakai syyllisyyys on minun omani ja minun käsiteltävä. Kuitenkin suhteen vaikeuksien käsittelyn kannalta ilmeisesti oli hyödyksi, että keskustelimme asioista kumppanin kanssa järkevästi ilman poltettuja siltoja tai tunnetta, ettei voi sanoa mitä on mielenpäällä kun täytyy pelätä reaktiota.
"Ei siis edes kannata ottaa asiaa puheeksi ennen kuin on täysin varma." Juuh, näin tein yhdessä suhteessa ja sekin oli väärin koska ei kuulemma jäänyt kaverille mahdollisuutta neuvotella erosta. Olin kyllä sanonut monesti jo juhlimisesta ja siitä että aina oli jotain muuta menoa yksin, mut sitten vasta kun sanoin että lopetetaan ois ollutkin hirveesti halua korjata käytöstään.
Eiköhän se oo niin että sen kuka tuli jätetyksi mielestä on aina väärin erottu ihan sama miten sen eron hoitaa.
Sitten on sellaisia: tehdään kolmas tai jopa neljäs/viides lapsi- ettei mies vaan lähde- eihän se nyt näin montaa lasta jätä, vedotaan, anotaan, viedään pariterapiaan, vedotaan sukulaisiin, vanhaan anoppiin, omaan sairauteen- et voi jättää minua yksin, onhan meillä tää talokin, auto ja kesämökki, vien lapset jos lähdet jne. Eikö ole melko säälittävää, jos pitää toinen kiristää jäämään luokseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 v yhdessä kirjoitti:
Onpa ketjussa ollut vilkasta viimeisen viikon.
Yllätyseron kokeneelle haluan sanoa, että samaistun kokemaasi kovasti. Itselläni oli suhdetta takana 28 vuotta, oltiin paljon yhdessä, ei riidelty ja seksiäkin oli ihan loppuun asti ja miehen ilmoitus siitä, että ei ole onnellinen tuli minulle aivan puskista. Kaikki noi mitä kirjoitat, että miksi ei voinut puhua aiemmin tai miten voi rakastaa ja sitten jättää ykskaks - noita samoja asioita tuli pyöritettyä mielessä kuukausitolkulla. Tuntui, että oma elämä ja menneisyyskin mureni kertaheitolla. Toivoin yli 10 kk, että mies tajuaa tehneensä virheen ja palaisi kotiin, jossa siis minä ja lapsemme asutaan vieläkin. Miehellä oli taustalla samoja asioita, kun ei ole ikinä asunut yksin yms.
Kyllä se totuus vaan on, että exältäni loppui rakkaus (romanttinen) ja tahtotilaa yhdessä oloon ei enää ollut. Nyt on mennyt 1v + 1 kk, enkä tähän päivään mennessä ole saanut mitään selitystä. Olen hyväksynyt tilanteen, mutta olisin ansainnut jonkinlaisen varoituksen miehen todellisista tunteista aiemmin, että kaikki ei olisi tullut täydellisenä shokkina ja olisin ansainnut myös hieman keskustelua syistä, jotta olisin helpommin päässyt jatkamaan elämääni.
Tiedän, että olet nyt surun vaikeassa vaiheessa ja jokainen suree sen ajan kun tarvitsee, anna surulle lupa. Yritän kuitenkin lohduttaa, että siitä surusta selviää, ihan oikeasti tulee se päivä kun helpottaa. Minulla se vei 10 kk, mutta nyt elämä tuntuu jälleen hyvältä.
hmm. Mieheni oli aiemmalle kumppanilleen puhellut pari vuotta, ettei oikein tunnu sellaiselta miltä pitäisi, pitänyt tapaamistaukoa ja pari kertaa suoraan sanonut, että haluaisi eroa. Aina oli sitten heltynyt murheen edessä ja palannut. Eivät asuneet yhdessä vaan tapasivat pari kertaa kuukaudessa joten jotenkin tuo oli vaan saattanut jäädä junnaamaan. Sitten kun ero tuli, tuli se naisen mielestä täysin puskista ja ilman perusteltua syytä. "En tunne enää rakastavani" ei ollut riittävän hyvä syy, terapiassakin oli sanonut, ettei mies suostu edes yrittämään "kaivaa rakkautta taas esille". Uskon, että naisen oma kokemus kuulostaisi aivan erilaiselta.
Mutta kenen tässä siis on vastuu? Silläkö, joka itse vielä rakastaa? Hänenkö pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja heittää heltyilijä pihalle?
T: MaratonParkuja
ei kai tässä siihen otettu kantaa, vaan siihen, että toinen osapuoli voi kokea eron tulleen kuin salama kirkaalta taivaalta ja samaan aikaan toisen totuus on toisenlainen. Kaksi ihmistä voi siis nähdä kuluneet kuukaudet niin eri lailla kuin musta ja valkoinen. Totuus on luultavasti jossain siellä puolessa välissä. Tuollainen vaiheilu on kyllä varmasti omiaan rakentamaan valheellista uskoa suhteen kestävyyteen, eipä silti. Toinen näkee erosta peruuttamisen heltymisenä, toinen voi nähdä sen vaikeudet voittavana rakkautena.
Totta kai. Mutta suoraan sanottuna, ei kai se nyt mikään aivan tavattoman epätodennäköinen tulkinta ole, että toinen kuvittelee, että rakkaus ei olekaan loppunut, kun toinen peruuttaa eron? Tai se, että jos itsellä vielä rakkautta riittää, haluaa nähdä, että tässä vielä yritetään?
Tarkoitan, että aika paljonhan se olisi vaadittu, että se rakastava osapuoli kykenisi ajattelemaan, että noh tuo vain heltyi nyt, mutta oikeastihan se ei minua rakasta ja haluaa vain pois - kun toinen peruu eron ihan itse.
Ja sen vuoksihan se suoraan ja rehellisesti puhuminen on niin helkkarin tärkeää, joskin monesti vaikeaa ja pelottavaa. Kun on ihan oletettavaa, että toinen ei tiedä, mitä minä ajattelen ja tulkitsee ihan väärin. Etenkin, jos teollani vielä vahvistan tuota väärää tulkintaa.
T: MaratonParkuja
Varmasti näin, mutta edelleen, tuleeko ero silloin kuin salama kirkkaalta taivaalta jos sitä aihepiiriä on käsitelty jos menneiden kuukausien aikana? Milloin se sitten ei tulisi kuin salama kirkaalta taivaalta? Niin, että kerrotaan, että vuoden päästä en pitäisi mahdottomana, että olemme eronneet; myöhemmin että kuukauden päästä ehkä haluan erota, en ole aivan varma. Ja kaksi viikkoa sen jälkeen, että kyllä se vain todennäköisemmäksi on muuttunut, että luultavasti haluan erota?
Ei, jos aihepiiriä on käsitelty muutamia kuukausia ja sitten erotaan ja tosiaankin erotaan. Niin ei tule. Mutta jos käy kuten itselleni (mikä onkin syy, miksi tähän ketjuun edes ajauduin ja sittemmin muistakin syistä juutuin:-) että aihetta käsitellään, vetkotaan, vatkotaan, tullaan takaisin, lähdetään, hellytään, tullaan takaisin, niin silloin se lopullinen, todellinen ero todellakin tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Kas kun ihminen on kummallisen sopeutuvainen elukka. Tuon käsittelyn, lähtemisen ja heltymisen ajan se toinen, joka on kenties vielä täysin halukas jatkamaan ja rakastaa, alkaa sopeutua suhteen uuteen dynamiikkaan. Lähtemiseen ja heltymiseen. Lisäksi ihminen on altis uskomaan sen, minkä niin toivoo, toivoo, toivoo olevan totta. Eli sen, että toisen heltyminen johtuukin siitä, että toinenkin vielä yrittää ja haluaa säilyttää suhteen.
Omalta kohdaltani sanon, että jos ero olisikin rivakasti tehty siten, että aihepiiri otetaan käsittelyyn, erotaan ja pysytään erossa, olisin haavoittunut huomattavasti vähemmän.
T: MaratonParkuja
Ja se toinen saattaa toivoa, toivoa, että todella pystyisi tällä kertaa pitämään rakastavasta tunteesta kiinni, koska niitäkin vielä eron jälkeen saattaa tulla. Itse en arponut, mutta miksi en arponut, johtuu siitä, että koin olevani aivan varma. Miksi sitten koin olevani aivan varma? koska olin aina saanut tilaa miettiä omassa tykönäni fiiliksiäni. Siis kun siirryin sohvalle, koska ahdisti, sain tehdä niin ilman että olisin saanut aivan musertavaa syyllisyyttä toiselle aiheuttamastani kärsimyksestä tai että asiaa olisi tarvinnut vatvoa kun en itsekään tiennyt miksi ahdistaa niin että tuntuu kuin huoneesta olisi happi loppu. Palasin vielä takaisin yhteiseen sänkyyn vuosiksi. Yhteinen harrastaminen ja kevyt ajanvietto yhdessä perheenä vei ahdistukseni pois.
Kun kerroin sitten lopulta tunteistani, saimme molemmat tilaa tehdä eron sillä tavalla, että lapselle koitui siitä mahdollisimman vähän murhetta. Pikkuhiljaa lipuen, omista makuuhuoneista, vuoroasumisen kautta kokonaan omiin koteihin.
Luin väestöliiton sivuilta silloin, että erotilanteessa epäröinti ja toivon ja lopullisen päätöksen välissä heiluminen on tyypillistä. Kuinka tämä sitten pitäisi hoitaa niin, ettei tule joko salanneeksi tunteitaan tai vaihtoehtoisesti haavoittaneeksi kumppaniaan päättämättömyydellään? Kun välillä on ihan varma päätöksestään ja välillä taas tuntuu, että voisiko tämän vielä saada toimimaan?
Pitäisin lohdullisena sitä jos minua ei vain kevyesti heitettäisi pois ikään kuin päätös olisi niin helppo tehdä, että se on rakkaus päättyi hep, eropäätös hop ja ulos. Toisaalta siinä kohtaa kun ero on jo julkinen ja kattilat jaettu niin en enää takaisin ottaisi kuin pitkän ajan ja muuttuneiden olosuhteiden jälkeen. Juuri siksi, että ymmärrän, että erosta aloitteen tehnytkin hyvin usein katuu hetkittäin ja toivoo, että voisi palata vanhaan. Molemmat voi olla heikkoja, se joka pyrkii takaisin ja se joka ottaa, eikö se ole ihmisyyttä?
Niin. Miksi vaihtoehdot sitten olisi vain salata tunteensa tai haavoittaa? Paras vaihtoehtohan olisi tietenkin, että pitää toisen koko ajan kartalla niistä tunteista, myös siitä epävarmuuden ja heilumisen tunteesta. Siis koko ajan kertoo, missä mennään.
Kerrotaan, jotta toisen ei tarvitse kuulostella, ihmetellä, toivoa, pettyä, jne.
Vähän kova vaatimus mielestäni tuo, että sinua ei saa heittää pois - mutta kuitenkin sitten itse tiedät lähteväsi pois. Ennemmin tai myöhemmin, sitten kun sulle sopii ja olet saanut lipua rauhassa.
On aivan ja täysin ok, jos tuo oikeasti molemmille sopii, molemmat tietävät, missä mennään tarkalleen, meno on koko ajan ok, niin tuohan on aivan ihanne. Jokainen tahtoisi lipua rauhassa avioeron satamaan.
Mutta tässä on yritetty sanoa, että monelle niin ei ole käynyt, koska se eroa haluava osapuoli on salannut, peitellyt, jotkut jopa valehdelleet.
Olen tästä sitä mieltä myös, että jos tunnet musertavaa syyllisyyttä siitä, että haluat erota, sekin on pohjimmiltaan sinun tunteesi. Siis että sinun asiasi on oman pääsi sisällä selvittää itsesi kanssa syyllisyyden tunteesi, ei toisen vakuutella ja auttaa ja tukea sinua pääsemään irti syyllisyyden tunteista.
Se on vaan kohtuuton taakka. Palaan 28 v tapaukseen, oli ihan vierestä sydäntä särkevää katsella, miten hän yritti selvitä kaikesta omasta musertavasta surustaan ja sen päälle vielä kannatella toisen musertavaa syyllisyyttä.
Siis kantaa yksin käytännössä koko ero, kun toinen kaikessa rauhassa lipuu, saapuu paikalle kun tahtoo, harrastaa, nauttii perhe-elämästä juuri omien intressiensä ja tarpeidensa mukaan.
Sori, tuollainen vain on itsekästä. On ymmärrettävää, että kukaan ei halua tuntua musertavaa syyllisyyttä. Mutta sellaisia ne erot on, että niihin liittyy pskoja tunteita. Molemmilla.
t: MaratonParkuja
Anteeksi mutta nyt en ymmärrä eikö niiden epävarmuuden ja päättämättömyyden osoituksista juuri synny se turha toivo josta sitten eron lopulta realisoiduttua tulee risuja? Siis kuten sanoit; aihetta käsitellään, vetkotaan, vatkotaan, tullaan takaisin, lähdetään.. Toinen vaihtoehtohan on pitää nuo epäröinnin ajatukset itsellään, jolloin on sitten salaillut (?) Tämä on juuri se syy miksi moni ei halua ottaa ajoissa esille, että tunnepuolella on vakava ongelma. Kun siitä seuraa kysymys 'haluatko erota'. Jos siihen vastaa 'en halua' ja tunnepuolen ongelma yhä jatkuu, niin joko erotaan hyvin pian tai alkaa soutaminen ja huopaaminen mikä sitten taas on löyhässä hirressä roikottamista jne. Ei siis edes kannata ottaa asiaa puheeksi ennen kuin on täysin varma.
Enkä missään vaadi, että minua ei saa heittää pois. Enhän minä ole missään asemassa vaatimaan keneltäkään mitään rakkaudessa. Esitin, etten olisi minut jättäneelle vihainen siitä, ettei hän saanut nopeaa päätöstä tehtyä soutamiseltaan ja huopaamiseltaan vaan kokisin, että päätös on ollut hänelle vaikea, joten suhteemme ei varmastikaan ollut yhdentekevä. Se lohduttaisi.
Tottakai syyllisyyys on minun omani ja minun käsiteltävä. Kuitenkin suhteen vaikeuksien käsittelyn kannalta ilmeisesti oli hyödyksi, että keskustelimme asioista kumppanin kanssa järkevästi ilman poltettuja siltoja tai tunnetta, ettei voi sanoa mitä on mielenpäällä kun täytyy pelätä reaktiota.
Lisään, että vihjauksesi, että olisin vaan halunnut tulla ja mennä kuten tahdon ja lähteä kunhan se minulle sopii, vastaan, että kyllä, koen oikeudekseni lähteä halutessani. Toisaalta, erojärjestelyt sovittiin exän kanssa yhdessä ja lähtökohta oli molemmille ensi sijaisesti lapsen sopeutuminen. Tiukassa on käsitys, että kun ihminen tahtoo erota hän lakkaisi täysin välittämästä puolisostaan ja ajattelisi vain omaa helppoa lipumistaan sinkkuuteen. Aika ilkeä ajatus, enkä ihan täysin ymmärrä auttaako se erosurun käsittelyssä vai mitä hyötyä on jätetylle tuollaisesta ajatuksesta. Ehkä jollakin sitten se rakkaus ja välittäminen loppuu seksin loppumiseen ja yhteisen pankkitilin lakkauttamiseen. Minä rakastin ja ikävöinkin lapseni isää vielä vuosia, yhäkin välitän ja pidän hänestä kovasti. Olimmehan toistemme nuoruus ja aikuisuus.
On yritetty sanoa useampaan otteeseen, että ihan takuulla kaikki haluaisivat tuollaisen upean eron kuin teillä oli.
Mutta kun aina se ei ole mahdollista. Joskus se eroa haluava ei näet osaa tai kykene tai todellakaan edes halua edesauttaa sen toisen asemaa. Ei välitä hänen tunteistaan. Silloin on vähän...miten sanois...tunteettoman kuuloista tulla kertomaan, miten se ero kannattaisi hoitaa ja antaa ymmärtää (voi olla, että ymmärrän sinut väärin), että eroa haluavan tunteiden suojelu on jotenkin toisen vastuulla. Siis siinäkin tapauksessa, että eroa haluava on eroprosessin aikana käyttäytynyt hyvin satuttavasti toista kohtaan.
En nyt tässä ala koko ketjun mitalta kirjoituksiani uudelleen kirjoittamaan, voit lukea kokemuksiani tuolta enemmän, jos ne kiinnostavat. Mutta sanon vain, että eron käsittelyä, vetvomista ja vatvomistakin on monenlaista. Kaikki semmoinen ei ole kahden kypsän aikuisen pelkästään toisen parhaaseen tähtäävää vastuullista, umpirehellistä kommunikaatiota.
Mitä tulee sitten välittämiseen eron jälkeen, sehän se tässä monen ongelma onkin ollut ja siitä on lähes koko ketju kummunnut. Että kun on niin vaikeaa lopettaa välittäminen, vaikka toinen kohtelee huonosti ja satuttaa.
On selvää, että sinulla on niin hyvä erokokemus taustalla ja vieläpä omasta halustasi, että sinun lienee nyt vähän vaikea ymmärtää, että kaikilla ei ole. Mutta kuten sanottua, en taida tuoda enää mitään rakentavaa sanottavaa keskusteluun tämän enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 v yhdessä kirjoitti:
Onpa ketjussa ollut vilkasta viimeisen viikon.
Yllätyseron kokeneelle haluan sanoa, että samaistun kokemaasi kovasti. Itselläni oli suhdetta takana 28 vuotta, oltiin paljon yhdessä, ei riidelty ja seksiäkin oli ihan loppuun asti ja miehen ilmoitus siitä, että ei ole onnellinen tuli minulle aivan puskista. Kaikki noi mitä kirjoitat, että miksi ei voinut puhua aiemmin tai miten voi rakastaa ja sitten jättää ykskaks - noita samoja asioita tuli pyöritettyä mielessä kuukausitolkulla. Tuntui, että oma elämä ja menneisyyskin mureni kertaheitolla. Toivoin yli 10 kk, että mies tajuaa tehneensä virheen ja palaisi kotiin, jossa siis minä ja lapsemme asutaan vieläkin. Miehellä oli taustalla samoja asioita, kun ei ole ikinä asunut yksin yms.
Kyllä se totuus vaan on, että exältäni loppui rakkaus (romanttinen) ja tahtotilaa yhdessä oloon ei enää ollut. Nyt on mennyt 1v + 1 kk, enkä tähän päivään mennessä ole saanut mitään selitystä. Olen hyväksynyt tilanteen, mutta olisin ansainnut jonkinlaisen varoituksen miehen todellisista tunteista aiemmin, että kaikki ei olisi tullut täydellisenä shokkina ja olisin ansainnut myös hieman keskustelua syistä, jotta olisin helpommin päässyt jatkamaan elämääni.
Tiedän, että olet nyt surun vaikeassa vaiheessa ja jokainen suree sen ajan kun tarvitsee, anna surulle lupa. Yritän kuitenkin lohduttaa, että siitä surusta selviää, ihan oikeasti tulee se päivä kun helpottaa. Minulla se vei 10 kk, mutta nyt elämä tuntuu jälleen hyvältä.
hmm. Mieheni oli aiemmalle kumppanilleen puhellut pari vuotta, ettei oikein tunnu sellaiselta miltä pitäisi, pitänyt tapaamistaukoa ja pari kertaa suoraan sanonut, että haluaisi eroa. Aina oli sitten heltynyt murheen edessä ja palannut. Eivät asuneet yhdessä vaan tapasivat pari kertaa kuukaudessa joten jotenkin tuo oli vaan saattanut jäädä junnaamaan. Sitten kun ero tuli, tuli se naisen mielestä täysin puskista ja ilman perusteltua syytä. "En tunne enää rakastavani" ei ollut riittävän hyvä syy, terapiassakin oli sanonut, ettei mies suostu edes yrittämään "kaivaa rakkautta taas esille". Uskon, että naisen oma kokemus kuulostaisi aivan erilaiselta.
Mutta kenen tässä siis on vastuu? Silläkö, joka itse vielä rakastaa? Hänenkö pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja heittää heltyilijä pihalle?
T: MaratonParkuja
ei kai tässä siihen otettu kantaa, vaan siihen, että toinen osapuoli voi kokea eron tulleen kuin salama kirkaalta taivaalta ja samaan aikaan toisen totuus on toisenlainen. Kaksi ihmistä voi siis nähdä kuluneet kuukaudet niin eri lailla kuin musta ja valkoinen. Totuus on luultavasti jossain siellä puolessa välissä. Tuollainen vaiheilu on kyllä varmasti omiaan rakentamaan valheellista uskoa suhteen kestävyyteen, eipä silti. Toinen näkee erosta peruuttamisen heltymisenä, toinen voi nähdä sen vaikeudet voittavana rakkautena.
Totta kai. Mutta suoraan sanottuna, ei kai se nyt mikään aivan tavattoman epätodennäköinen tulkinta ole, että toinen kuvittelee, että rakkaus ei olekaan loppunut, kun toinen peruuttaa eron? Tai se, että jos itsellä vielä rakkautta riittää, haluaa nähdä, että tässä vielä yritetään?
Tarkoitan, että aika paljonhan se olisi vaadittu, että se rakastava osapuoli kykenisi ajattelemaan, että noh tuo vain heltyi nyt, mutta oikeastihan se ei minua rakasta ja haluaa vain pois - kun toinen peruu eron ihan itse.
Ja sen vuoksihan se suoraan ja rehellisesti puhuminen on niin helkkarin tärkeää, joskin monesti vaikeaa ja pelottavaa. Kun on ihan oletettavaa, että toinen ei tiedä, mitä minä ajattelen ja tulkitsee ihan väärin. Etenkin, jos teollani vielä vahvistan tuota väärää tulkintaa.
T: MaratonParkuja
Varmasti näin, mutta edelleen, tuleeko ero silloin kuin salama kirkkaalta taivaalta jos sitä aihepiiriä on käsitelty jos menneiden kuukausien aikana? Milloin se sitten ei tulisi kuin salama kirkaalta taivaalta? Niin, että kerrotaan, että vuoden päästä en pitäisi mahdottomana, että olemme eronneet; myöhemmin että kuukauden päästä ehkä haluan erota, en ole aivan varma. Ja kaksi viikkoa sen jälkeen, että kyllä se vain todennäköisemmäksi on muuttunut, että luultavasti haluan erota?
Ei, jos aihepiiriä on käsitelty muutamia kuukausia ja sitten erotaan ja tosiaankin erotaan. Niin ei tule. Mutta jos käy kuten itselleni (mikä onkin syy, miksi tähän ketjuun edes ajauduin ja sittemmin muistakin syistä juutuin:-) että aihetta käsitellään, vetkotaan, vatkotaan, tullaan takaisin, lähdetään, hellytään, tullaan takaisin, niin silloin se lopullinen, todellinen ero todellakin tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Kas kun ihminen on kummallisen sopeutuvainen elukka. Tuon käsittelyn, lähtemisen ja heltymisen ajan se toinen, joka on kenties vielä täysin halukas jatkamaan ja rakastaa, alkaa sopeutua suhteen uuteen dynamiikkaan. Lähtemiseen ja heltymiseen. Lisäksi ihminen on altis uskomaan sen, minkä niin toivoo, toivoo, toivoo olevan totta. Eli sen, että toisen heltyminen johtuukin siitä, että toinenkin vielä yrittää ja haluaa säilyttää suhteen.
Omalta kohdaltani sanon, että jos ero olisikin rivakasti tehty siten, että aihepiiri otetaan käsittelyyn, erotaan ja pysytään erossa, olisin haavoittunut huomattavasti vähemmän.
T: MaratonParkuja
Ja se toinen saattaa toivoa, toivoa, että todella pystyisi tällä kertaa pitämään rakastavasta tunteesta kiinni, koska niitäkin vielä eron jälkeen saattaa tulla. Itse en arponut, mutta miksi en arponut, johtuu siitä, että koin olevani aivan varma. Miksi sitten koin olevani aivan varma? koska olin aina saanut tilaa miettiä omassa tykönäni fiiliksiäni. Siis kun siirryin sohvalle, koska ahdisti, sain tehdä niin ilman että olisin saanut aivan musertavaa syyllisyyttä toiselle aiheuttamastani kärsimyksestä tai että asiaa olisi tarvinnut vatvoa kun en itsekään tiennyt miksi ahdistaa niin että tuntuu kuin huoneesta olisi happi loppu. Palasin vielä takaisin yhteiseen sänkyyn vuosiksi. Yhteinen harrastaminen ja kevyt ajanvietto yhdessä perheenä vei ahdistukseni pois.
Kun kerroin sitten lopulta tunteistani, saimme molemmat tilaa tehdä eron sillä tavalla, että lapselle koitui siitä mahdollisimman vähän murhetta. Pikkuhiljaa lipuen, omista makuuhuoneista, vuoroasumisen kautta kokonaan omiin koteihin.
Luin väestöliiton sivuilta silloin, että erotilanteessa epäröinti ja toivon ja lopullisen päätöksen välissä heiluminen on tyypillistä. Kuinka tämä sitten pitäisi hoitaa niin, ettei tule joko salanneeksi tunteitaan tai vaihtoehtoisesti haavoittaneeksi kumppaniaan päättämättömyydellään? Kun välillä on ihan varma päätöksestään ja välillä taas tuntuu, että voisiko tämän vielä saada toimimaan?
Pitäisin lohdullisena sitä jos minua ei vain kevyesti heitettäisi pois ikään kuin päätös olisi niin helppo tehdä, että se on rakkaus päättyi hep, eropäätös hop ja ulos. Toisaalta siinä kohtaa kun ero on jo julkinen ja kattilat jaettu niin en enää takaisin ottaisi kuin pitkän ajan ja muuttuneiden olosuhteiden jälkeen. Juuri siksi, että ymmärrän, että erosta aloitteen tehnytkin hyvin usein katuu hetkittäin ja toivoo, että voisi palata vanhaan. Molemmat voi olla heikkoja, se joka pyrkii takaisin ja se joka ottaa, eikö se ole ihmisyyttä?
Niin. Miksi vaihtoehdot sitten olisi vain salata tunteensa tai haavoittaa? Paras vaihtoehtohan olisi tietenkin, että pitää toisen koko ajan kartalla niistä tunteista, myös siitä epävarmuuden ja heilumisen tunteesta. Siis koko ajan kertoo, missä mennään.
Kerrotaan, jotta toisen ei tarvitse kuulostella, ihmetellä, toivoa, pettyä, jne.
Vähän kova vaatimus mielestäni tuo, että sinua ei saa heittää pois - mutta kuitenkin sitten itse tiedät lähteväsi pois. Ennemmin tai myöhemmin, sitten kun sulle sopii ja olet saanut lipua rauhassa.
On aivan ja täysin ok, jos tuo oikeasti molemmille sopii, molemmat tietävät, missä mennään tarkalleen, meno on koko ajan ok, niin tuohan on aivan ihanne. Jokainen tahtoisi lipua rauhassa avioeron satamaan.
Mutta tässä on yritetty sanoa, että monelle niin ei ole käynyt, koska se eroa haluava osapuoli on salannut, peitellyt, jotkut jopa valehdelleet.
Olen tästä sitä mieltä myös, että jos tunnet musertavaa syyllisyyttä siitä, että haluat erota, sekin on pohjimmiltaan sinun tunteesi. Siis että sinun asiasi on oman pääsi sisällä selvittää itsesi kanssa syyllisyyden tunteesi, ei toisen vakuutella ja auttaa ja tukea sinua pääsemään irti syyllisyyden tunteista.
Se on vaan kohtuuton taakka. Palaan 28 v tapaukseen, oli ihan vierestä sydäntä särkevää katsella, miten hän yritti selvitä kaikesta omasta musertavasta surustaan ja sen päälle vielä kannatella toisen musertavaa syyllisyyttä.
Siis kantaa yksin käytännössä koko ero, kun toinen kaikessa rauhassa lipuu, saapuu paikalle kun tahtoo, harrastaa, nauttii perhe-elämästä juuri omien intressiensä ja tarpeidensa mukaan.
Sori, tuollainen vain on itsekästä. On ymmärrettävää, että kukaan ei halua tuntua musertavaa syyllisyyttä. Mutta sellaisia ne erot on, että niihin liittyy pskoja tunteita. Molemmilla.
t: MaratonParkuja
Anteeksi mutta nyt en ymmärrä eikö niiden epävarmuuden ja päättämättömyyden osoituksista juuri synny se turha toivo josta sitten eron lopulta realisoiduttua tulee risuja? Siis kuten sanoit; aihetta käsitellään, vetkotaan, vatkotaan, tullaan takaisin, lähdetään.. Toinen vaihtoehtohan on pitää nuo epäröinnin ajatukset itsellään, jolloin on sitten salaillut (?) Tämä on juuri se syy miksi moni ei halua ottaa ajoissa esille, että tunnepuolella on vakava ongelma. Kun siitä seuraa kysymys 'haluatko erota'. Jos siihen vastaa 'en halua' ja tunnepuolen ongelma yhä jatkuu, niin joko erotaan hyvin pian tai alkaa soutaminen ja huopaaminen mikä sitten taas on löyhässä hirressä roikottamista jne. Ei siis edes kannata ottaa asiaa puheeksi ennen kuin on täysin varma.
Enkä missään vaadi, että minua ei saa heittää pois. Enhän minä ole missään asemassa vaatimaan keneltäkään mitään rakkaudessa. Esitin, etten olisi minut jättäneelle vihainen siitä, ettei hän saanut nopeaa päätöstä tehtyä soutamiseltaan ja huopaamiseltaan vaan kokisin, että päätös on ollut hänelle vaikea, joten suhteemme ei varmastikaan ollut yhdentekevä. Se lohduttaisi.
Tottakai syyllisyyys on minun omani ja minun käsiteltävä. Kuitenkin suhteen vaikeuksien käsittelyn kannalta ilmeisesti oli hyödyksi, että keskustelimme asioista kumppanin kanssa järkevästi ilman poltettuja siltoja tai tunnetta, ettei voi sanoa mitä on mielenpäällä kun täytyy pelätä reaktiota.
Lisään, että vihjauksesi, että olisin vaan halunnut tulla ja mennä kuten tahdon ja lähteä kunhan se minulle sopii, vastaan, että kyllä, koen oikeudekseni lähteä halutessani. Toisaalta, erojärjestelyt sovittiin exän kanssa yhdessä ja lähtökohta oli molemmille ensi sijaisesti lapsen sopeutuminen. Tiukassa on käsitys, että kun ihminen tahtoo erota hän lakkaisi täysin välittämästä puolisostaan ja ajattelisi vain omaa helppoa lipumistaan sinkkuuteen. Aika ilkeä ajatus, enkä ihan täysin ymmärrä auttaako se erosurun käsittelyssä vai mitä hyötyä on jätetylle tuollaisesta ajatuksesta. Ehkä jollakin sitten se rakkaus ja välittäminen loppuu seksin loppumiseen ja yhteisen pankkitilin lakkauttamiseen. Minä rakastin ja ikävöinkin lapseni isää vielä vuosia, yhäkin välitän ja pidän hänestä kovasti. Olimmehan toistemme nuoruus ja aikuisuus.
On yritetty sanoa useampaan otteeseen, että ihan takuulla kaikki haluaisivat tuollaisen upean eron kuin teillä oli.
Mutta kun aina se ei ole mahdollista. Joskus se eroa haluava ei näet osaa tai kykene tai todellakaan edes halua edesauttaa sen toisen asemaa. Ei välitä hänen tunteistaan. Silloin on vähän...miten sanois...tunteettoman kuuloista tulla kertomaan, miten se ero kannattaisi hoitaa ja antaa ymmärtää (voi olla, että ymmärrän sinut väärin), että eroa haluavan tunteiden suojelu on jotenkin toisen vastuulla. Siis siinäkin tapauksessa, että eroa haluava on eroprosessin aikana käyttäytynyt hyvin satuttavasti toista kohtaan.
En nyt tässä ala koko ketjun mitalta kirjoituksiani uudelleen kirjoittamaan, voit lukea kokemuksiani tuolta enemmän, jos ne kiinnostavat. Mutta sanon vain, että eron käsittelyä, vetvomista ja vatvomistakin on monenlaista. Kaikki semmoinen ei ole kahden kypsän aikuisen pelkästään toisen parhaaseen tähtäävää vastuullista, umpirehellistä kommunikaatiota.
Mitä tulee sitten välittämiseen eron jälkeen, sehän se tässä monen ongelma onkin ollut ja siitä on lähes koko ketju kummunnut. Että kun on niin vaikeaa lopettaa välittäminen, vaikka toinen kohtelee huonosti ja satuttaa.
On selvää, että sinulla on niin hyvä erokokemus taustalla ja vieläpä omasta halustasi, että sinun lienee nyt vähän vaikea ymmärtää, että kaikilla ei ole. Mutta kuten sanottua, en taida tuoda enää mitään rakentavaa sanottavaa keskusteluun tämän enempää.
Tämä siis oli MaratonParkuja, joka päästää nyt ääneen taas muutkin kertomuksineen, toivottavasti uusi kirjoittaja on löytänyt hänelle osoitetut viestit ketjusta:-(
minä päätän osaltani puolestaan siihen, etten ole koko ketjua lukenut, enkä tiedä ja tunne kaikkien kokemuksia. Siksi en henkilöön menevästi arvioikaan yhdenkään kirjoittajan motiiveja, saati heidän entisten tai nykyisten kumppaniensa motiiveja kun en niitä tunne. Halusin vain ilmaista, että toisin kuin yleinen totuus tuntuu tässä ketjussa olevan, ei sen lähtijän motiivit joko lähdön kanssa vetkutteluun tai sitten yllättävän nopeaan lähtöön ole aina opportunistisen itsekkäät ja laskelmoivat. Vaan se lähtijä on omien tunteidensa kanssa tehnyt sen ihan saman jumpan kuin jätettykin, irti laskemisen kivun tai kivun välttelyn, riippuen vähän persoonallisuudesta. Vaikka eropäätökseen päätyykin, niin harvoin tunteet pian entiseen puolisoon tai yhteiseen elämään on välinpitämättömät tai kärsimättömät saada ne hävitettyä elämästään pian pois. Etenkään jos merkittäviä riitoja tai vaikeuksia ei edes ole, kuten moni täällä kertoo, ettei eroon ollut oikein mitään "syytä". Lähtijä saattaa olla ihan yhtä heikko ja hajalla kuin jätettykin, he ovat vain saman kolikon vastakkaiset puolet samassa suhdekriisissä. Jättäjä demonisoidaan täkäläisessä keskustelussa melko helposti -viha ja suuttumus on toki eron käsittelyvaiheissa tärkeä, mutta pitäisi jäädä ajan mittaan historiaan tai kypsyy katkeruudeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehesi toimet viittaavat valitettavasti siihen, että hänellä on jo toinen nainen kierroksella.
Vierailija kirjoitti:
Hei sinä uusi kirjoittaja, tervetuloa keskusteluun!
Tilanteesi on hankala ja neuvominen on etenkin näin lapsettomalle vaikeaa, tai ehkäpä toisaalta juuri siksi voisin yrittää sanoa jotain ikään kuin täysin tilanteen ulkopuolelta.
Täällä on paljon puhuttu puhumattomuudesta, monelta eri kantilta ja olen minäkin sitä mieltä, että puhumista ei vaan voi ikinä korostaa liikaa.
Se mitä koet, on käsittääkseni aika yleistäkin, eli miehet usein pelästyvät raskautta ja vetäytyvät sen aikana, sillä heilläkin nousee kaikenlaista lapsuuden tauhkaa, pelkoja omasta kyvystä vanhempana, jne esiin, mutta harva heistä alkaa näitä purkamaan etenkään sillä ainoalla oikealla tavalla, eli puolison kanssa.
En osaa muuta sanoa kuin että nyt on sun aika olla vahva ja suora. Se on vaikeaa, todella vaikeaa, jos toiselta ei saa vahvistusta, tukea, apua, mutta nyt on se hetki, jossa tulevaisuus punnitaan. Tienhaara.
Keitä kahvit ja istuta mies alas. Sano rauhallisesti, että meidän on nyt juteltava. Kerro hänelle kaikki nämä tunteet, älä anna keskeyttää. Jos alkaa jotain niin niin mutkun sä aina, niin sano rauhallisesti, että hei, minä puhun nyt ja haluan, että sinä kuuntelet. Sano hänelle suoraan, että tässä punnitaan nyt meidän tulevaa elämää, eikä vain meidän, vaan myös sinun tulevan lapsesi elämää.
Jos keskustelusta ei hänen puoleltaan kerta kaikkiaan tule mitään, pimahtaa, alkaa huutaa, vetäytyy mykkäkouluun, lähtee paikalta, totea, että ei, tämä keskustelu ei ollut tässä. Nähtävästi et kykene tähän keskusteluun nyt, mutta en jätä asioita tähän, että minä yksin itken täällä raskaana.
Koeta pitää oma pää kylmänä, vaikka sisällä kiehuisi. Nyt ei riitely auta yhtään, kuten olet jo huomannut. En tarkoita, että ole itse kylmä, vaan tietysti sinussa on ne empatian ja rakkauden tunteet, joita häntä kohtaan tunnet ja ne saa näkyä. Tarkoitan, että ole jämäkkä.
Sinulla on kaikki oikeudet vaatia, että te puhutte tunteistanne. Jokainen oikeus maailmassa.
----
M36, olet tosiaan saanut pskaa niskaan, mutta mielestäni yksi tämän ketjun vahvuuksista onkin, että jätetään vaan nuo pahanolon huutelijat omaan arvoonsa, ei reagoida mitenkään, ei anneta mitään vahvistusta, vaan jatketaan vaan omaa jutteluamme!
T: MaratonParkuja
Mä oon yrittäny olla vahva ja puhua näistä jo niin monesti. Oon menettäny malttini ja raivonnu, ollaan kummatki huudettu, sit oon ollu kylmänviileä ja yrittäny aikusten oikeesti puhua mut mikään ei auta. Hän ei loppupeleissä mun keskustelunyrityksiin vastaa ja toteaa usein että asian on oltava just näin. Viimeks ku vakavasti yritin puhua ni sain takasin “No ehkä meidän pitäis sitten erota”, johon huusin itkusena että aikooko äijä hylätä jopa syntymättömän lapsensa. Siihen se vastas että ei tietenkään. Mut ei se teoissa oo näkyny. Jotenki odotin erilaista kohtelua mieheltä jolla on kuitenki niinsanotut traditionaaliset perhearvot. Mulle on ookoo et musta tulee kotiäiti mutta mietin sitä et jos jään ni tuleeko tosta sit semmonen täysin passiivinen isä joka vaan tuo meille elannon. Rahasta ei olla ikinä kyllä tapeltu koska hänen mielestä miehen kuuluuki maksaa jos nainen on äiti kotona. Lopetin mun osa-aikasen duuninki raskauspahoinvoinnin vuoks ja tää oli ok. Mut koko suhteen dynamiikka on muuttunu verrattuna siihen mitä meillä oli vielä sillon ku oli työ ja asuin yksin, meillä oli vkloput vapaita pääosin ja sillon tavattiin. Sillon kyllä mun kuulumiset kiinnosti ja mun kaa jakso olla. Nykyään meillä ei tosiaan oo melkeen mitään puhuttavaa kotona ellei puhuta ruoanlaitosta tai jostain ostoksista tai kumpi tarvii autoa. En tiiä.
Aina sanotaan et huonosta suhteesta pitäs lähtee ja et pitkittäminen on vaa huonoks mut välillä mietin onks tää vaan sitä arkee. Ehkä mä ylireagoin. En oikeesti tiiä. Ite kans oon reagoinu vahvasti noihin juttuihin ja mun olo on oikeesti ollu tän raskauden takia aika paska. Ehkä se on vaan kyllästyny tähän? Mut en ymmärrä niiku sanoit et miksei se sit vaan puhu siitä. Toi on joku miesten ominaisuus..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Heippa kaikille!
Luin ketjun alkupäätä jo viimevuoden puolella ja nyt tää oli taas pompannu etusivulle, muistin lukeneeni niin palasin taas tähän. Herätteli kyllä kovin, en kaikkia viestejä lukenu mut alkupään uudestaan ja skippaillen kohti loppua ja lopusta kaikki viestit, olis muuten menny kolme päivää.
Oon teitä muita nuorempi ja tää on kyllä ollu nyt se herätys mitä tulee omaan suhteeseen ja vahvistaa vaan mun intuitiota. Oon kuudennella kuulla raskaana ja mun mies on muuttunu todella kylmäks. Ollaan oltu yhessä nyt melkeen kolme vuotta ja muutettu just yhteen, heti raskausuutisten jälkeen. Tää alko jo ihan raskauden alusta mut pistin sen alkushokin piikkiin, olin tosi huonovointinen ni mietin että musta kaikki vaan tuntuu nyt kamalalta koska hormoonit yms. Mut pakko mun on se myöntää ittelleni että miestä ei oikeesti enää kiinnosta tai se ei haluais olla enää koko tilanteessa, ihan sama mitä se sanoo. Päätin kirjottaa koska just viimeviikolloppuna tapeltiin ja musta tuntuu et tuun hulluks. Syynä siihen taas että mä muka “ylireagoin” ja oon skitso. :)) En kyllä jos kattoo näitäki viestejä täällä. Sattumalta näin siis sillä facebookin chatin auki jonku naisen kanssa, kysyin kuka toi on, oli hirveen välttelevä ja melkeen suuttu. Sano että sen duunikaveri johon olin että ok, miks viestittelet sille viikonloppuna, se siihen et kai hän saa. Suutuin itekki koska myönnän, olin mustasukkanen ja mun vaisto sano ettei tossa oo puhtaat jauhot pussissa. Vaadin sitä näyttämään ne viestit, se uhmakkaasti näytti nopeesti skrollaamalla, en ees ehtiny lukea niitä. Loppuillan pidettiin mykkäkouluu. Nyt ku se on ollu töissä oon vaan itkeny koko maanantain, mietin kanssa et oonko se joka on liian läheisriippuvainen tai vainoharhanen? Mut sit toisaalta aina jos kysyn jostain se menee riidaks, vaikka en ees meinais syyttää sitä mistään.
Sori sekavaa tekstiä, mut päätin nyt osallistuu kerta täällä on annettu neuvoja ja “reality checks”. Mua hirvittää se jos joudun lähtee tästä tilanteesta ja olla heti yh. Mut voiks tää muuttua mihinkään muuhun ku huonompaan suuntaan ku mun lapsi syntyy? Pelkään sitäki että sit ku en voi harrastaa makkarihommia vähään aikaan miten siihen reagoidaan, nyt se on tyyliin ainoo läheisyys mitä meillä on ollu tän raskausajan. En tiiä, jotenki vaan luulin välttäväni kaiken tämmösen.
Voi sua.
Kyllä teidänkin perheessä on ne kuuluisat "puhehousut" kaivettava esiin. Osa tuntemuksistasi voi tosiaan johtua hormoneista ja raskaudesta... Mutta vauva on yhteinen. Joustoa vaaditaan molemmin puolin.Oliko raskaus harkittu? Mietin vaan, kun kerroit että muutitte yhteen, kun raskaus oli alkanut. Onko mahdollista että mies "pelkää" isyyttä, vastuuta, kaikkea uutta, mitä tulee?
Silmiini sattui, kun kirjoitit "mun" vauva. Kyseessä on "teidän" vauva.
Ootteko tosi nuoria? Onko teillä tukiverkkoa isovanhemmista? Vanhemmista, ystävistä? Voitko jutella neuvolassa tuntemuksistasi?Nyt on mun mielestä tosi tärkeä, että pääset avautumaan, muuallekin kuin tänne. Tuntuu, että vellot yksiksesi näissä tunteissa, silloin aina tuntuu pahalta. Moni kertoo täälläkin, että jo se auttaa selvittämään ajatuksia, kun suoltaa pahan olon tänne.
Tsemppiä sulle. Ole rohkea. Elämä kantaa kyllä. Tavalla tai toisella
Tuumis🌻
Joo vastasin MaratonParkujalle tosta puhumisesta jo ennenku selasin ketjua eteenpäin. Lapsi oli joo yhteinen päätös ja toivottu. Ollaan parikymppisiä, mä 24 mies 23. Yhteen muutettiin koska se olis edessä ollu muutenki tässä kohta. Oltiin puhuttu siitä jo ennenku sain tietää että oon raskaana. En usko että mies pelkää isyyttä sillä on kuitenki 3 pikkuveljeä jotka on siis vielä kouluikäsiä, et tietää mimmosta on lasten kanssa ja se on aina sanonu et haluu perheen ja ollu siitä tosi varma. Ehkä senki takia uskalsin edetä vaikka ainahan nää jutut on isoja muutoksia. Tukiverkot on ja kaikki oottaa vauvaa innolla, yks mun perhetutuista sai just kanssa vauvan ni sieltäki on tulossa ties mitä pieneks jäänyttä lahotusta jo, et ei sillee tää huoleta. Tietenkää vanhemmille en oo meiän tilanteesta puhunu ku se jotenki on yksityisasia, en oo niille aiemmistakaan seurusteluista kertonu oikeen mitään vaikka tietenki ne on nähny mun kumppaneita ja ollaa vietetty aikaa yhessä. Kavereista taas tietää ne pari lähintä mut kummallaki on ollu ongelmia suhteissa, ni ne vaan painottaa et se mitä teen on mun valinta ja et he tukee sitä.
Elämä kantaa joo mut en vaan kuvitellu et mä olen se joka joutuu elämään sit perheettä yh:na ku kaikki meni aluks niin hyvin. Mua vaan vituttaa et olin suunnitellu lapselle paremman elämän ja nyt näyttää siltä ettei siitä tuu mitää.
Kiitos tsempeistä 🌸
Vierailija kirjoitti:
On kyllä todella mielenkiintoista miten projektiivisia kommentteja täällä ilmenee. Toisia likasankonaan pitävät syyttävät muita. Jösses, miten tyypillistä käytöstä tietynkaltaiselle persoonalle. Eikö M36 ole pitänyt uutta naisystäväänsä likasankona juuri, kun tullut exänsä jäljiltä uuden luokse petollisesti.
Minulle tuttua on entisen aviomieheni myötä tuollainen käytös ja ajattelu. Semmoinen splittaus ja projektiivisuus.
Ex nainen vaati pariterapiaan kun sanoin että haluan erota. Etukäteen jo varotti ettei siellä sitten puhuta meidän erimielisyydestä lapsen hankkimisen suhteen tai hän kävelee ulos. Terapeutti sanoi aluksi, että puolison ois hyvä ymmärtää -miksi?- Kerroin, ettei minusta mun mielipidettä isossa asiassa kunnioitettu vaan painostettiin ja yritettiin kaikin tavoin saada suostuun johonkin mihin en halua. Et suhteessa ei ole vapaata tahtoa vaan kaikki on aina hänen ehdoillaan. Session jälkeen sain kuulla et on väärin syyttää toista omasta erohalustaan ja hän ei enää terapiaan lähde. Mitä hittoa!? Kysytään miksi, kun kerrot miksi, tullaan silmille, että oot syytellyt toista omista fiiliksistä. Naiset haluu kuulla jotain pashaa tyyliin: olet liian hyvä minulle ja siksi lasken sinut vapaaksi..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo yksinäisyys on tuttua minullekkin. Joko olen miehen kanssa, perheen kanssa tai yksin. Arjen kiireessä en ole jaksanut hankkia itselleni ystäviä. Kaikki vanhat ystävät ovat satojen kilometrien päässä.
Lapset meilläkin alkavat olla niin isoja että kaverit on tärkeitä eikä heistä enää itselle saa seuraa niinkun pienempänä. Ei heitä tarvitse kuskata uimaan eikä minnekkään, kun menevät jo itsekseen.
Minäkin vierastan ajatusta yksin esim. Terassille menemistä todella paljon. Ja varsinkin nyt ajatuskin ahdistaa, siellä kaikilla on joku ja ihmiset ympärillä ovat onnellisia. Tuntuu että näenkin vaan käsikädessä käveleviä pareja.Minusta taas tuntuu "28v" että sinun miehesi välittää oikeasti, pussaa, halaa ja mikä tärkeintä, sanoo että kyllä tästä selvitään. Toivon todella, että myös selviätte.
Meillä se seksi on no, seksiä. Tarpeiden tyydytystä. Ei siinä ole tuota oikeaa välittämistä miehen puolelta mukana.
Yksinäinen tulevaisuus pelottaa. Mitä sitten kun lapset ovat isällään, tai kun muuttavat kokonaan pois?
Minä luulen myös että korona on osaltaan vaikuttanut eroihin. Ehkä se pelko, ahdistus, epävarmuus minkä viimeiset vuodet aiheutti purkautuu nyt. Purkautuuko se oikein? Onko ero se ratkaisu? En tiedä. En tiedä sitä edes omalta osaltani.
Sen tiedän, että viime vuodet on olleet henkisesti raskaita, ja se varmasti on aiheuttanut väsymystä ja sen myötä riitoja ja räjähdyksiä. Ja nyt sitten ollaan tässä tilanteessa että kaikki on mennyttä.En minä usko että tämä meidän tilanne tulee enää korjaantumaan. Mieheltä on rakkaus loppu. Hän välittää minusta lastensa äitinä ei muuten. Hänellä ei vaan ole vielä kiire lähteä. Jos ilkeästi sanon, niin lomansa on vasta tulossa mihin tarvitsee paljon rahaa. Ehkä sitten reissujen jälkeen kun taloutensa on taas tasaantunut lähtee. Tai sitten ensi keväänä, kesän alussa. Näin olemme alustavasti puhuneet. Että sinne saakka jatketaan tässä. Ja sen jälkeen erilleen muutto.
Epäilen kyllä, että arjen alkaessa mies lähtee aiemmin. Hän ei jaksa arkea meidän kanssa. Olen kovasti miettinyt miten arki saataisiin seesteisemmäksi. Mutta kun talossa on kolme teiniä ja todella ehdoton isä, ei mikään mitä minä yritän taida riittää.Minä tunnen itseni todella arvottomaksi. Huonoksi, kun minua ei enää rakasteta. Olen niinkun roska. Mitätön.
Puhuminen miehen kanssa on todella vaikeaa. Tuntuu että ajankohta on aina väärä. Ja aihesisältö satuttaa niin valtavan paljon, että vältän puhumista.
Tänään juuri ajattelin, että otan kynän ja paperia esille, ja alan listaamaan asioita jotka pitää selvittää. Lasten asiat, omaisuuden jako, asumiskuviot kaikki.
Mutta, edelleen meillä on ollut yhdessä oikein mukavaa. Tämä on tämmöistä "ollaan vielä hetki tässä" hommaa.
Minä olen edelleen melko varma siitä, että jotain, vähintään ihastusta, mutta todennäköisemmin jotain vakavampaa hänellä on jo vireillä muualla. Olen sanonutkin, että on täysin vapaa tekemään mitä haluaa, kenen kanssa haluaa. Ne asiat ei enää kuulu minulle, kerta hän ei minua rakasta ja haluaa minusta erota. Mutta minä en halua tietää ja kotiin ei saa näkyä mitenkään. Eikä kotiin missään tapauksessa tuoda muita, vaikka me muut ei täällä oltaisikaan. Koska se satuttaa, se satuttaa jo ajatuksena niin paljon että hajoan.
Toivonsa menettänyt ap
Nyt Ap on aika lopettaa tuo kynnysmattona oleminen. Sinä annat miehen päättää milloin hän muuttaa pois, yrität siloitella hänen ja hänen omien lapsiensa välejä, jotta hän pysyisi teidän luonanne, ja annat hänelle luvan touhuta muiden naisten kanssa. Sinä rikot itsesi tuossa hommassa. Joka kerta, kun mies lähtee jonnekin, sinä todennäköisesti mietit, mitä hän tekee ja kenen kanssa. Siinä ei ole mitään järkeä!
Kirjoitit aiemmin jotain, että olet itse aiheuttanut eron. Sehän ei ole totta. Miehesi halusi mennä sinun kanssasi naimisiin. Hän halusi saada kolme lasta. Jos hän ei tule lastensa kanssa toimeen, hänen kuuluu korjata asia. Ja ennen kaikkea hän päätti erota, hän päätti lakata yrittämästä. Hän ei ymmärtääkseni antanut teidän suhteelle mahdollisuutta muuttua paremmaksi/ hänelle tyydyttävämmäksi. Sinun Ap pitää lakata syyttämästä itseäsi kaikesta. Miehesi haluaa erota, joten hän ei ole enää sinun murheesi. Nyt sinun tehtäväsi on tarjota lapsillesi mahdollisimman hyvä loppulapsuus, eli pitää itsestäsi hyvää huolta, jotta voit pitää lapsistasi huolta. Lapset eivät ole tyhmiä. He ymmärtävät, että jotain on meneillään ja jos sinä yrität saada arkenne seesteisemmäksi siloittelemalla lasten käytöstä, pahimmillaan voi käydä niin, että lapset syyttävät itseään isänsä lähdöstä. Jos ymmärrät, mitä haen takaa.
Olen niin raivoissani sinun puolestasi Ap. Toivon, että jos minun mieheni käyttäytyisi noin, niin ero olisi välitön. Lapsille erosta kerrottaisiin ikätasoisesti kumpaakaan vanhempaa syyttelemättä, mutta missään nimessä en antaisi lasten kuvitella, että syy on millään tavalla heidän. Jos mieheni päättäisi, että hän ei halua enää minua ja meidän perhettä, niin sen jälkeen hän ei olisi enää minun ongelmani. Ero vireille, omaisuus puoliksi, sopiva lasten tapaamis- ja elatussopimus. Ja vaikka yksinäisyys kauhistuttaa, niin onko se kauheampaa, kuin eläminen ihmisen kanssa, joka ei halua sinua ja kaikesta päätellen on erittäin itsekäs ihminen? Tsemppiä Ap. Toivon, että löydät sisäisen taistelijasi.
Tämä teksti on todella hyvä. Sain tästä voimia!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei olis salasuhdetta kuitenkin? Monilla viikonlopputöitä tekevillä esim ravintola-alalla ja kirkon töissä olevilla on vapaita just nuo ma ja ti.
Siis enhän mä varma voi olla. En vaan ymmärrä miksi sillä olisi salasuhde, jos mieheni haluaa minusta eroon niin riittää, että sanoo sen minulle. Päästän heti menemään. Tuo ma ja ti oli ihan sattumaa, ma sain tietää siitä asunnosta ja totesin heti, että muuttaa sinne kokonaan. Kyllä mä mieheni silti tunnen ja näen ettei se ole terve tällä hetkellä, ei ole sama mies, jonka olen tuntenut todella pitkään. Ollaan tunnettu jo 15 kesäsestä (oltiin vuosia ystäviä ensin) ja yhdessä oltu se 28 vuotta. Hassua sanoa, mutta jos taustalla olisi toinen nainen niin nyt miehelläni olisi täysi mahdollisuus olla hänen kanssaan joka päivä ja kovasti se on nyt kotiin tulossa.
Niin tai näin niin nyt minä olen myös alkanut miettimään, että olisinko onnellisempi ilman miestäni, kyllä yritin kovasti tämän 5kk. Olen nyt mieluummin yksin kuin yhdessä yksinäinen. En ole maanantain jälkeen itkenyt. Helpompi on hengittää nyt ja täytyy kyllä miehelleni asiat tehdä selväksi.
helpottunut kun asuntoasia tuli ilmi ja asiat ikäään kuin nytkähtää eteenpäin. Siitä hyväntuulisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko hakenut itsellesi keskusteluapua? Sen lisäksi puhu ystäville ja tuttaville, osallistu eroryhmään.
Olet kantanut paljon vastuuta liitossanne, olet tyytynyt liian vähään, mikä varmaan osaltaan on kadottanut miehesi arvostusta sinua kohtaan niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Nyt on aika löytää elämäsi punainen lanka uudestaan omana itsenäsi, vaatia kunnioitusta myös exältäsi ja pitää hyvänä itse itseäsi joka päivä. Tee joka päivä jotain mistä nautit, koeta sulkea mies pois menoistasi ja ajatuksistasi. Sinun ajatuksesi eivät enää hänelle kuulu eivätkä hänen sinulle.
On hyvin todennäköistä, että hän on pettänyt sinua jo pitkään. Ehkä yhden tai useamman kanssa. Olen nähnyt vanhempana mummelina jo näitä tarinoita riittävän monta tietääkseni oireet. Hyvin usein näissä käy naiselle aivan erinomaisesti. Ja se uusi suhde loppuu mieheltä parissa vuodessa. Usein on sitten ilmassa mustasukkaisuutta ex-vaimon suuntaan, jopa takaisin pyritään, kun kaikki elämän ikävyys ei sitten ollutkaan vaimossa ja perheessä, vaan ihan omassa kypsymättömyydessä. Teidän juttunne kuulostaa tyypilliseltä tarinalta, että vika nähdään ulkoisissa asioissa, kun sitä pitäisi etsiä omista toimintatavoista ja elämänasenteesta. Mikään suhde ei onnistu, jos omat ongelmat ovat ratkaisematta.
Jälkimmäinen lause koskee myös sinua. Sinun kannattaisi käydä terapiassa oppimassa lisää itsestäsi, ettei sama toistuisi enää uudessa suhteessa. Rakkauden kerjäläinen ei saa rakkautta, koska hän antaa polkea itseään ja tyytyy liian vähään. Ongelman juuret kannattaa selvittää.
Kaikkea hyvää sinulle ja lapsille. Nyt on tosi rankkaa, mutta jo vuoden kuluttua voit olla onnellinen, että näin kävi. Suurin osa eronneista tuttavistani (naisista) on löytänyt entistä huomattavasti paremmin sopivan puolison. Mutta se ei tapahdu ilman itsetutkiskelua siitä, mikä meni ekassa suhteessa pieleen omalta osalta. Miehillä olisi totta kai sama mahdollisuus, mutta he harvemmin menevät asioitaan terapiaan selvittämään. Vastuuton tapa olla ja elää johtaa suhteiden sarjaan, mutta vanhemmiten naiset tulevat tarkemmiksi kenet vierelleen ottavat. Joten suurin osa miehistä ei saa pysyvää suhdetta - eivätkä kaikki varmaan sitä haluakaan.
Tää oli hyvä kirjoitus!
Kata-80 kirjoitti:
Vaimoille: täällä riutuu eräs toinen nainen. Mies riutuu siellä suunnalla, kun ei uskalla lasten takia tehdä mitään ratkaisua ja vaimo roikkuu lahkeessa kiinni. Sukulaiset sanovat, yrittäkää nyt vaan kun lapsetkin on niin pieniä. On auto ja talo ja sitä rataa. Jos mies ei rakasta, rakkautta ei voi pakottaa. Haluatko, että hän on säälistä kanssasi? Sinullakin on oikeus onneen, oletko ajatellut asiaa niin? Minä rakastan miestäsi oikeasti, olen rakastanut jo jonkin aikaa, mutta te elätte siellä kulissianne lasten vuoksi. Meillä on kaikilla oikeus olla oikeasti onnellisia. t miehesi oikea rakkaus.
oivoi. Tapailin miestä, joka oli ihan just siis käytännössä eronnut, piti vaan vielä löytää joku hellävarainen tapa viedä ero päätökseen kun se täti jonka kanssa seurusteli oli niin haavoittuva ja hauras.
Selvisi, ettei erossa ole mitään muuta selvää kuin miehen vakaa aie. Ilmoitin, että hän saa jatkaa eteenpäin rouvan kanssa ja aloin tapailla toista ystävän kautta tapaamaani miestä. Yhtäkkiä se lopullisen eron tekeminen ei ollutkaan enää niin mahdottoman vaikeaa. Paras oli, että minä kuulemma satutin häntä niin kuin olisi puukon lyönyt rintaan :D WTF. No yhdessä ollaan nyt vuosia myöhemmin ja mies on tunnustanut, että hänen perusluonteessaan on konfliktin ja muutoksen pelko. Arvatkaa voiko sellaisen kanssa tehdä mitään sitoumuksia :'D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei sinä uusi kirjoittaja, tervetuloa keskusteluun!
Tilanteesi on hankala ja neuvominen on etenkin näin lapsettomalle vaikeaa, tai ehkäpä toisaalta juuri siksi voisin yrittää sanoa jotain ikään kuin täysin tilanteen ulkopuolelta.
Täällä on paljon puhuttu puhumattomuudesta, monelta eri kantilta ja olen minäkin sitä mieltä, että puhumista ei vaan voi ikinä korostaa liikaa.
Se mitä koet, on käsittääkseni aika yleistäkin, eli miehet usein pelästyvät raskautta ja vetäytyvät sen aikana, sillä heilläkin nousee kaikenlaista lapsuuden tauhkaa, pelkoja omasta kyvystä vanhempana, jne esiin, mutta harva heistä alkaa näitä purkamaan etenkään sillä ainoalla oikealla tavalla, eli puolison kanssa.
En osaa muuta sanoa kuin että nyt on sun aika olla vahva ja suora. Se on vaikeaa, todella vaikeaa, jos toiselta ei saa vahvistusta, tukea, apua, mutta nyt on se hetki, jossa tulevaisuus punnitaan. Tienhaara.
Keitä kahvit ja istuta mies alas. Sano rauhallisesti, että meidän on nyt juteltava. Kerro hänelle kaikki nämä tunteet, älä anna keskeyttää. Jos alkaa jotain niin niin mutkun sä aina, niin sano rauhallisesti, että hei, minä puhun nyt ja haluan, että sinä kuuntelet. Sano hänelle suoraan, että tässä punnitaan nyt meidän tulevaa elämää, eikä vain meidän, vaan myös sinun tulevan lapsesi elämää.
Jos keskustelusta ei hänen puoleltaan kerta kaikkiaan tule mitään, pimahtaa, alkaa huutaa, vetäytyy mykkäkouluun, lähtee paikalta, totea, että ei, tämä keskustelu ei ollut tässä. Nähtävästi et kykene tähän keskusteluun nyt, mutta en jätä asioita tähän, että minä yksin itken täällä raskaana.
Koeta pitää oma pää kylmänä, vaikka sisällä kiehuisi. Nyt ei riitely auta yhtään, kuten olet jo huomannut. En tarkoita, että ole itse kylmä, vaan tietysti sinussa on ne empatian ja rakkauden tunteet, joita häntä kohtaan tunnet ja ne saa näkyä. Tarkoitan, että ole jämäkkä.
Sinulla on kaikki oikeudet vaatia, että te puhutte tunteistanne. Jokainen oikeus maailmassa.
----
M36, olet tosiaan saanut pskaa niskaan, mutta mielestäni yksi tämän ketjun vahvuuksista onkin, että jätetään vaan nuo pahanolon huutelijat omaan arvoonsa, ei reagoida mitenkään, ei anneta mitään vahvistusta, vaan jatketaan vaan omaa jutteluamme!
T: MaratonParkuja
Mä oon yrittäny olla vahva ja puhua näistä jo niin monesti. Oon menettäny malttini ja raivonnu, ollaan kummatki huudettu, sit oon ollu kylmänviileä ja yrittäny aikusten oikeesti puhua mut mikään ei auta. Hän ei loppupeleissä mun keskustelunyrityksiin vastaa ja toteaa usein että asian on oltava just näin. Viimeks ku vakavasti yritin puhua ni sain takasin “No ehkä meidän pitäis sitten erota”, johon huusin itkusena että aikooko äijä hylätä jopa syntymättömän lapsensa. Siihen se vastas että ei tietenkään. Mut ei se teoissa oo näkyny. Jotenki odotin erilaista kohtelua mieheltä jolla on kuitenki niinsanotut traditionaaliset perhearvot. Mulle on ookoo et musta tulee kotiäiti mutta mietin sitä et jos jään ni tuleeko tosta sit semmonen täysin passiivinen isä joka vaan tuo meille elannon. Rahasta ei olla ikinä kyllä tapeltu koska hänen mielestä miehen kuuluuki maksaa jos nainen on äiti kotona. Lopetin mun osa-aikasen duuninki raskauspahoinvoinnin vuoks ja tää oli ok. Mut koko suhteen dynamiikka on muuttunu verrattuna siihen mitä meillä oli vielä sillon ku oli työ ja asuin yksin, meillä oli vkloput vapaita pääosin ja sillon tavattiin. Sillon kyllä mun kuulumiset kiinnosti ja mun kaa jakso olla. Nykyään meillä ei tosiaan oo melkeen mitään puhuttavaa kotona ellei puhuta ruoanlaitosta tai jostain ostoksista tai kumpi tarvii autoa. En tiiä.
Aina sanotaan et huonosta suhteesta pitäs lähtee ja et pitkittäminen on vaa huonoks mut välillä mietin onks tää vaan sitä arkee. Ehkä mä ylireagoin. En oikeesti tiiä. Ite kans oon reagoinu vahvasti noihin juttuihin ja mun olo on oikeesti ollu tän raskauden takia aika paska. Ehkä se on vaan kyllästyny tähän? Mut en ymmärrä niiku sanoit et miksei se sit vaan puhu siitä. Toi on joku miesten ominaisuus..
Voi sissus mitä whitetrassia😳
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Heippa kaikille!
Luin ketjun alkupäätä jo viimevuoden puolella ja nyt tää oli taas pompannu etusivulle, muistin lukeneeni niin palasin taas tähän. Herätteli kyllä kovin, en kaikkia viestejä lukenu mut alkupään uudestaan ja skippaillen kohti loppua ja lopusta kaikki viestit, olis muuten menny kolme päivää.
Oon teitä muita nuorempi ja tää on kyllä ollu nyt se herätys mitä tulee omaan suhteeseen ja vahvistaa vaan mun intuitiota. Oon kuudennella kuulla raskaana ja mun mies on muuttunu todella kylmäks. Ollaan oltu yhessä nyt melkeen kolme vuotta ja muutettu just yhteen, heti raskausuutisten jälkeen. Tää alko jo ihan raskauden alusta mut pistin sen alkushokin piikkiin, olin tosi huonovointinen ni mietin että musta kaikki vaan tuntuu nyt kamalalta koska hormoonit yms. Mut pakko mun on se myöntää ittelleni että miestä ei oikeesti enää kiinnosta tai se ei haluais olla enää koko tilanteessa, ihan sama mitä se sanoo. Päätin kirjottaa koska just viimeviikolloppuna tapeltiin ja musta tuntuu et tuun hulluks. Syynä siihen taas että mä muka “ylireagoin” ja oon skitso. :)) En kyllä jos kattoo näitäki viestejä täällä. Sattumalta näin siis sillä facebookin chatin auki jonku naisen kanssa, kysyin kuka toi on, oli hirveen välttelevä ja melkeen suuttu. Sano että sen duunikaveri johon olin että ok, miks viestittelet sille viikonloppuna, se siihen et kai hän saa. Suutuin itekki koska myönnän, olin mustasukkanen ja mun vaisto sano ettei tossa oo puhtaat jauhot pussissa. Vaadin sitä näyttämään ne viestit, se uhmakkaasti näytti nopeesti skrollaamalla, en ees ehtiny lukea niitä. Loppuillan pidettiin mykkäkouluu. Nyt ku se on ollu töissä oon vaan itkeny koko maanantain, mietin kanssa et oonko se joka on liian läheisriippuvainen tai vainoharhanen? Mut sit toisaalta aina jos kysyn jostain se menee riidaks, vaikka en ees meinais syyttää sitä mistään.
Sori sekavaa tekstiä, mut päätin nyt osallistuu kerta täällä on annettu neuvoja ja “reality checks”. Mua hirvittää se jos joudun lähtee tästä tilanteesta ja olla heti yh. Mut voiks tää muuttua mihinkään muuhun ku huonompaan suuntaan ku mun lapsi syntyy? Pelkään sitäki että sit ku en voi harrastaa makkarihommia vähään aikaan miten siihen reagoidaan, nyt se on tyyliin ainoo läheisyys mitä meillä on ollu tän raskausajan. En tiiä, jotenki vaan luulin välttäväni kaiken tämmösen.
Voi sua.
Kyllä teidänkin perheessä on ne kuuluisat "puhehousut" kaivettava esiin. Osa tuntemuksistasi voi tosiaan johtua hormoneista ja raskaudesta... Mutta vauva on yhteinen. Joustoa vaaditaan molemmin puolin.Oliko raskaus harkittu? Mietin vaan, kun kerroit että muutitte yhteen, kun raskaus oli alkanut. Onko mahdollista että mies "pelkää" isyyttä, vastuuta, kaikkea uutta, mitä tulee?
Silmiini sattui, kun kirjoitit "mun" vauva. Kyseessä on "teidän" vauva.
Ootteko tosi nuoria? Onko teillä tukiverkkoa isovanhemmista? Vanhemmista, ystävistä? Voitko jutella neuvolassa tuntemuksistasi?Nyt on mun mielestä tosi tärkeä, että pääset avautumaan, muuallekin kuin tänne. Tuntuu, että vellot yksiksesi näissä tunteissa, silloin aina tuntuu pahalta. Moni kertoo täälläkin, että jo se auttaa selvittämään ajatuksia, kun suoltaa pahan olon tänne.
Tsemppiä sulle. Ole rohkea. Elämä kantaa kyllä. Tavalla tai toisella
Tuumis🌻Joo vastasin MaratonParkujalle tosta puhumisesta jo ennenku selasin ketjua eteenpäin. Lapsi oli joo yhteinen päätös ja toivottu. Ollaan parikymppisiä, mä 24 mies 23. Yhteen muutettiin koska se olis edessä ollu muutenki tässä kohta. Oltiin puhuttu siitä jo ennenku sain tietää että oon raskaana. En usko että mies pelkää isyyttä sillä on kuitenki 3 pikkuveljeä jotka on siis vielä kouluikäsiä, et tietää mimmosta on lasten kanssa ja se on aina sanonu et haluu perheen ja ollu siitä tosi varma. Ehkä senki takia uskalsin edetä vaikka ainahan nää jutut on isoja muutoksia. Tukiverkot on ja kaikki oottaa vauvaa innolla, yks mun perhetutuista sai just kanssa vauvan ni sieltäki on tulossa ties mitä pieneks jäänyttä lahotusta jo, et ei sillee tää huoleta. Tietenkää vanhemmille en oo meiän tilanteesta puhunu ku se jotenki on yksityisasia, en oo niille aiemmistakaan seurusteluista kertonu oikeen mitään vaikka tietenki ne on nähny mun kumppaneita ja ollaa vietetty aikaa yhessä. Kavereista taas tietää ne pari lähintä mut kummallaki on ollu ongelmia suhteissa, ni ne vaan painottaa et se mitä teen on mun valinta ja et he tukee sitä.
Elämä kantaa joo mut en vaan kuvitellu et mä olen se joka joutuu elämään sit perheettä yh:na ku kaikki meni aluks niin hyvin. Mua vaan vituttaa et olin suunnitellu lapselle paremman elämän ja nyt näyttää siltä ettei siitä tuu mitää.
Kiitos tsempeistä 🌸
Voi muru. Ootte niin nuoria ja ison asian edessä. Toivon totisesti, että saatte asiat sovittua. Läheisyys ja rakkaus on niin paljon muutakin kuin petipuuhat. Asioista pitää pystyä puhumaan ja sopimaan. Molempien täytyy osata joustaa. Sopia ja tyytyä kompromisseihin. Voimia teille, jos tahtoa on, voitte onnistua.
Tuumis🌻
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei sinä uusi kirjoittaja, tervetuloa keskusteluun!
Tilanteesi on hankala ja neuvominen on etenkin näin lapsettomalle vaikeaa, tai ehkäpä toisaalta juuri siksi voisin yrittää sanoa jotain ikään kuin täysin tilanteen ulkopuolelta.
Täällä on paljon puhuttu puhumattomuudesta, monelta eri kantilta ja olen minäkin sitä mieltä, että puhumista ei vaan voi ikinä korostaa liikaa.
Se mitä koet, on käsittääkseni aika yleistäkin, eli miehet usein pelästyvät raskautta ja vetäytyvät sen aikana, sillä heilläkin nousee kaikenlaista lapsuuden tauhkaa, pelkoja omasta kyvystä vanhempana, jne esiin, mutta harva heistä alkaa näitä purkamaan etenkään sillä ainoalla oikealla tavalla, eli puolison kanssa.
En osaa muuta sanoa kuin että nyt on sun aika olla vahva ja suora. Se on vaikeaa, todella vaikeaa, jos toiselta ei saa vahvistusta, tukea, apua, mutta nyt on se hetki, jossa tulevaisuus punnitaan. Tienhaara.
Keitä kahvit ja istuta mies alas. Sano rauhallisesti, että meidän on nyt juteltava. Kerro hänelle kaikki nämä tunteet, älä anna keskeyttää. Jos alkaa jotain niin niin mutkun sä aina, niin sano rauhallisesti, että hei, minä puhun nyt ja haluan, että sinä kuuntelet. Sano hänelle suoraan, että tässä punnitaan nyt meidän tulevaa elämää, eikä vain meidän, vaan myös sinun tulevan lapsesi elämää.
Jos keskustelusta ei hänen puoleltaan kerta kaikkiaan tule mitään, pimahtaa, alkaa huutaa, vetäytyy mykkäkouluun, lähtee paikalta, totea, että ei, tämä keskustelu ei ollut tässä. Nähtävästi et kykene tähän keskusteluun nyt, mutta en jätä asioita tähän, että minä yksin itken täällä raskaana.
Koeta pitää oma pää kylmänä, vaikka sisällä kiehuisi. Nyt ei riitely auta yhtään, kuten olet jo huomannut. En tarkoita, että ole itse kylmä, vaan tietysti sinussa on ne empatian ja rakkauden tunteet, joita häntä kohtaan tunnet ja ne saa näkyä. Tarkoitan, että ole jämäkkä.
Sinulla on kaikki oikeudet vaatia, että te puhutte tunteistanne. Jokainen oikeus maailmassa.
----
M36, olet tosiaan saanut pskaa niskaan, mutta mielestäni yksi tämän ketjun vahvuuksista onkin, että jätetään vaan nuo pahanolon huutelijat omaan arvoonsa, ei reagoida mitenkään, ei anneta mitään vahvistusta, vaan jatketaan vaan omaa jutteluamme!
T: MaratonParkuja
Mä oon yrittäny olla vahva ja puhua näistä jo niin monesti. Oon menettäny malttini ja raivonnu, ollaan kummatki huudettu, sit oon ollu kylmänviileä ja yrittäny aikusten oikeesti puhua mut mikään ei auta. Hän ei loppupeleissä mun keskustelunyrityksiin vastaa ja toteaa usein että asian on oltava just näin. Viimeks ku vakavasti yritin puhua ni sain takasin “No ehkä meidän pitäis sitten erota”, johon huusin itkusena että aikooko äijä hylätä jopa syntymättömän lapsensa. Siihen se vastas että ei tietenkään. Mut ei se teoissa oo näkyny. Jotenki odotin erilaista kohtelua mieheltä jolla on kuitenki niinsanotut traditionaaliset perhearvot. Mulle on ookoo et musta tulee kotiäiti mutta mietin sitä et jos jään ni tuleeko tosta sit semmonen täysin passiivinen isä joka vaan tuo meille elannon. Rahasta ei olla ikinä kyllä tapeltu koska hänen mielestä miehen kuuluuki maksaa jos nainen on äiti kotona. Lopetin mun osa-aikasen duuninki raskauspahoinvoinnin vuoks ja tää oli ok. Mut koko suhteen dynamiikka on muuttunu verrattuna siihen mitä meillä oli vielä sillon ku oli työ ja asuin yksin, meillä oli vkloput vapaita pääosin ja sillon tavattiin. Sillon kyllä mun kuulumiset kiinnosti ja mun kaa jakso olla. Nykyään meillä ei tosiaan oo melkeen mitään puhuttavaa kotona ellei puhuta ruoanlaitosta tai jostain ostoksista tai kumpi tarvii autoa. En tiiä.
Aina sanotaan et huonosta suhteesta pitäs lähtee ja et pitkittäminen on vaa huonoks mut välillä mietin onks tää vaan sitä arkee. Ehkä mä ylireagoin. En oikeesti tiiä. Ite kans oon reagoinu vahvasti noihin juttuihin ja mun olo on oikeesti ollu tän raskauden takia aika paska. Ehkä se on vaan kyllästyny tähän? Mut en ymmärrä niiku sanoit et miksei se sit vaan puhu siitä. Toi on joku miesten ominaisuus..
Mulle tulee tästä tekstistä vähän kaksijakoiset tunnelmat. Ehkä mies on vaan kauhuissaan? On eri asia olla isoveli kuin isä, vastuussa omasta lapsesta. Olette kuitenkin molemmat aika nuoria vielä. Vaikka mies on saattanut olla varma haluavansa perheen ja lapsia, nyt kun tilanne realisoituu, se pelottaa. Monelle käy niin.
Toinen vaihtoehto on se, että yhdessä asuessa on tullutkin miehelle ilmi, että et ehkä olekaan nainen, kenen kanssa hän haluaisi elää. Hän vaan on nyt vähän niinkuin ansassa raskautesi takia. Suhde pysyy paljon tuoreempana ja mielenkiintoisempana kun asutaan erillään, yhdessä asuessa arki tulee nopeasti. Eikä siihen toisen persoonaan asuinkumppanina ole edes ehtinyt tottua vielä ennen kuin on lapsikin tulossa.
Oli syy nyt mikä tahansa, kuulostaa että asiat ovat edenneet hieman liian nopeasti hieman liian pitkälle, ja mies kriiseilee siitä. Te ette ole käytännössä ehtineet lainkaan elää yhteistä arkea ilman lasta tulossa. Ja vasta siinä yhteisessä arjessa sen toisen oppii kunnolla tuntemaan.
En osaa neuvoa mitä sinun kannattaisi tehdä. Se riippuu ihan liikaa siitä, mitkä miehen syyt ovat tuolle käytökselleen. Ainoa neuvo mitä oikeastaan pystyn antamaan, on hyvin yleispätevä: älä jää kynnysmatoksi. Jos suhde ei tuosta parane, lapsikin siitä tulee kärsimään. Lapsi saa normaalin parisuhteen mallin kotoa, joten kannattaa miettiä minkälaista mallia lapselle haluaa antaa.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi kun tuli isältään. Silmät loistaen kertoi, miten isä on nykyisin ihan erilainen. Ei enää ollenkaan semmonen huutava mulkero kun ennen. Kuinka on mopoa rassattu ja isänsä mönkijälläkin saa ajaa kunhan kortti hommattuna.
Ja minä mietin, että voiko se olla pysyvä muutos? Olinko minä oikeasti niin kamala, että todella nyt kaikki on ehjää ja hyvin. Kestääkö se?
Olisi tietysti ihanaa lasten kannalta, että se kestäisi. Ja lapsen puolesta olen iloinen, että viikonloppu isällä meni hyvin ja oli mukavaa. Hän ansaitsee hyvän isäsuhteen.Enkä minä voi sanoa sille lapselle, että mieti nyt oikeesti, että onhan se lupaillut ennenkin ties mitä. Pelkään, että jossain vaiheessa tulee pettymys.
Mutta, lapsen sanat oli kun tikari, siksi, koska ne osui omaan syyllisyyteeni siitä, että aiheutin huonon ilmapiirin kotiimme.
Silti, nyt en musertunut tämän asian alle. Vaan tilalla on joku, en oikein tiedä mikä tunne. Ehkä hyväksyntä, tyhjyys. Ajatus, että nyt haetaan tämäkin lapsi hänen puolelle, ja minulta viedään elämästä kaikki.En tiedä, ei kukaan varmasti ymmärrä tätä miltä minusta tuntuu.
Entä sitten, jos muutos isässä ei ole pysyvä, vaan ns räjähtää käsiin jossain vaiheessa?
Mutta, pelkäänkö sitä turhaa. Rikkinäinen osa on nyt pois. Ehkä muutos on oikeasti pysyvä, ja kaikki syy oli minussa.
Ja jotenkin, minä alan hyväksyä osani sinä rikkinäisenä osana, jota ilman kaikilla on parempi olla.
Ehkä mä todella teen sen, että jätän kaiken ja lähden muualle.
Ja tämä on taas oman pään purkua, huomaatte varmaan, että pää ei ole ihan kunnossa.
Ap
En ymmärrä, miten löysin tämän ketjun vasta tänään. Tai siis avasin sen vasta tänään. Olen lukenut ketjua koko päivän alusta alkaen, eli viime kesästä alkaen ja nyt olen toukokuussa, sivulla 55. Tiesin jo heti ap:n ekasta viestistä, että miehellä on toinen nainen. Mitä pitemmälle luin, sitä selkeämmin tämä kävi ilmi miehen käytöksestä. Aivan selkeää pettäjän käytöstä, kuin pettäjän käsikirjasta. Ja siinä kohtaa, kun mies tuo avioeropaperit itsenäisesti itse allekirjoitettavaksi, tiesin heti, että toinen nainen se ap:n miestä painostaa jo radikaaleihin siirtoihin.
Itse olen joutunut jätetyksi täysin yllättäen 16 vuoden avioliitosta ja miltei heti mies jäi kiinni (muutamassa viikossa), että oli toinen nainen. Ja oli jo ollut suhteemme aikana. Mies jätti lapset, kotimme, kaiken ja painui saman tien naisen luo.
Nyt olen kohdassa, jossa ap:n lapset on jo tutustetuttu salarakkaan omiin lapsiin.
Siis tää on jotain aivan käsittämätöntä, että salarakkaalla on pokkaa muuttaa tuohon taloon, heti kun lähdit!
Ja älä ap yhtään syytä itseäsi. Miehesi muutos parempaan on väliaikaista. Hän muuttuu aivan samanlaiseksi tälle toisellekin naiselle jossain kohtaa, koska hän ei ollut yksin hetkeäkään eron jälkeen eikä käsitellyt omia ongelmiaan ja kriisejään. Päinvastoin, hän pyöritti nähtävästi vuosia tätä toista naista sinun rinnallasi. Se mikä petoksella alkaa, se petokseen päättyy. Mitään pysyvää ei voida rakentaa tuohon. Nainen tietää jo tasan, millaiseen petokseen mies kykenee. Nainen näki kaiken, miten mies petti omien lastensa äitiä monta vuotta. Miten tuo nainen koskaan voisi luottaa mieheesi? Vastaus on: ei voikaan luottaa. Ja se tulee aiheuttamaan niin paljon kitkaa jatkossa, epäilyä ja kyräilyä, että suhde ei voi voida hyvin.
Nyt jatkan lukemista, miten kesänne tuosta sitten sujui!
Palaan sivulle 55 takaisin.
Komppaan erityisesti tuota MaratonParkujan kommenttia:
!Ja ei tosiaan kannata väkisin yrittää yhtään mitään. Koko tämän ketjun vahva yleissanoma onkin ollut, että voi kunpa olisi ihan suoraan ja mahdollisimman nopeasti saanut tietää ne toisen tunteet. Siinäkin tapauksessa, että sattuvat, myllertävät ja vievät meiltä molemmilta (myös siltä, joka vielä rakastaa) sen kaiken hyvänkin."
Olen sitä mieltä, että parempi kertarytinä kuin jatkuva kitinä. Totuus voi kyllä väliaikaisesti kirpaista, mutta se ei milloinkaan vahingoita.
Kun sen totuuden saa tietää ja käsittelyn kautta hyväksyä tilanteen, on paljon helpompi päästää irti ja jatkaa elämäänsä uuteen suuntaan.