Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Tämä ketju on aivan ihana. Niin viisaita sanoja ja niin aitoa myötätuntoa. Itsekin läpikäyn eroa, nyt takana ensimmäinen joulu ja uusivuosi eron jälkeen. Eihän ne helppoja olleet, mutta nyt tiedän että ensi vuonna ei tartte jännittää niitä kun on jo tän yksinäisyyden kokenut yhden kerran itselle tärkeinä juhlapyhinä. Seuraava iso etappi on lapsen ylioppilasjuhlat, missä täytyy kohdata exän sukua ja jos oikein pahasti käy niin myös exän uutta puolisoa. No, siitäkin selviän: kostomekko päälle ja ammattimeikkaajalle aattelin mennä (vitsi vitsi).

Nyt oon pari kertaa jo jotenkin nauttinut yksinolosta, vaikka se lapsen ikävä onkin tuolla alla.

Toteutin myös yhden haaveen johon exä ei suostunut ikinä: otin toisen koiran :)

kun pyyhkii pissoja lattialta ja kouluttaa uutta perheenjäsentä, ei ehdi sääliä itseään ihan niin paljoa :).

Kaikille teille halaus! Olette arvokkaita, viisaita ja ette ole koskaan täysin yksin.

Tuota. En ole koko ketjua lukenut, vain viimeiset muutaman sivun. Lukemani muistuttaa paikoin kovin eroa, jota sivusta seurasin: miehellä oli jo uusi kumppani kiikarissa, jonka kanssa oli loppua kohti jo tulevaisuuden suunnitelmatkin puhuttu ja sovittu.  Silti halaili kumppaniaan josta oli eroa tekemässä ja lähetteli todella ristiriitaisia viestejä mm rakkauden tunnustuksin, kehuin ja epämääräisin ympäripyöreine vastauksineen. Aluksi pyöri jopa kumppaninsa lakanoissa kun oli ilmeisesti epävarma tahtooko jatkaa entisen kanssa vai onnistuisiko eroamaan ja siirtymään kivuttomasti ja helposti uuteen suhteeseen. Mies ei halunnut olla tilanteen roisto, vaan koitti saada kumppaninsa jotenkin pehmeästi siirtymään eteenpäin, niin että kumppani olisi pian itsekin sitä mieltä, että ero on hyvä ajatus ja haluaisi jatkaa vain ystävinä. No eihän se niin mennyt, sumutus tuli naiselle ilmi ja seurauksena todella ruma riita ja välien katkeaminen lopullisesti.

Ehkä juuri näkemäni pohjalta tuollainen löysässä hirressä roikottaminen, mitä pari kirjoittajaa kuvaili, ei kuulosta vilpittömistä tarkoitusperistä tulevalta. Kuulostaa siltä, ettei syystä tai toisesta suhteesta lipeävä osapuoli uskalla niitata lopullista päätöstä vaan toivoo sellaista huomaamatonta liukenemista pois, tai jopa että päätöksen tekisi lopulta toinen. En hyväksyisi tuollaista, enkä varsinkaan laittaisi omaa elämää jäihin odottelemaan päätöksiä. Erillään asuminen ei tilannetta paranna eikä vie eteenpäin. Jos todella halua olisi yrittää vielä katsastaa mahdollisuus jatkaa yhdessä, se tehtäisi yhdessä, ei erillään. Vaarana on, että jos joutuu vedätetyksi, jää jäljelle katkera mieli.

Toivon, että tämä ketju jää elämään pitkäksi aikaa, ja että kaikki te ihanat kolme naista (+muut) käytte suht säännöllisesti päivittämässä tilannettanne vielä pitkään.

Tästä ketjusta on jo nyt ja varmasti myös tulevaisuudessa paljon apua ja hyötyä muille saman asian kokeville.

Erotuskaa läpikäyvälle on erityisen hyvä tietää, että on aivan normaalia tuntea suunnilleen joka toinen päivä helpotusta ja tulevaisuuden toivoa, ja joka toinen päivä vajota syviin syövereihin, ja että joskus tulee se päivä kun kaikki helpottaa.

Teidän kaikkien tarinoita on ollut sikälikin hienoa seurata, että on aina yhtä sykähdyttävää nähdä, kun ihminen löytää itsestään voimavaroja ja viisautta, joita ei kenties tiennyt omaavansa. Kukaan ei myöskään voi teiltä enää viedä näitä löydettyjä asioita. Nih! Muistaakapa se.

Vierailija kirjoitti:

Tuota. En ole koko ketjua lukenut, vain viimeiset muutaman sivun. Lukemani muistuttaa paikoin kovin eroa, jota sivusta seurasin: miehellä oli jo uusi kumppani kiikarissa, jonka kanssa oli loppua kohti jo tulevaisuuden suunnitelmatkin puhuttu ja sovittu.  Silti halaili kumppaniaan josta oli eroa tekemässä ja lähetteli todella ristiriitaisia viestejä mm rakkauden tunnustuksin, kehuin ja epämääräisin ympäripyöreine vastauksineen. Aluksi pyöri jopa kumppaninsa lakanoissa kun oli ilmeisesti epävarma tahtooko jatkaa entisen kanssa vai onnistuisiko eroamaan ja siirtymään kivuttomasti ja helposti uuteen suhteeseen. Mies ei halunnut olla tilanteen roisto, vaan koitti saada kumppaninsa jotenkin pehmeästi siirtymään eteenpäin, niin että kumppani olisi pian itsekin sitä mieltä, että ero on hyvä ajatus ja haluaisi jatkaa vain ystävinä. No eihän se niin mennyt, sumutus tuli naiselle ilmi ja seurauksena todella ruma riita ja välien katkeaminen lopullisesti.

Ehkä juuri näkemäni pohjalta tuollainen löysässä hirressä roikottaminen, mitä pari kirjoittajaa kuvaili, ei kuulosta vilpittömistä tarkoitusperistä tulevalta. Kuulostaa siltä, ettei syystä tai toisesta suhteesta lipeävä osapuoli uskalla niitata lopullista päätöstä vaan toivoo sellaista huomaamatonta liukenemista pois, tai jopa että päätöksen tekisi lopulta toinen. En hyväksyisi tuollaista, enkä varsinkaan laittaisi omaa elämää jäihin odottelemaan päätöksiä. Erillään asuminen ei tilannetta paranna eikä vie eteenpäin. Jos todella halua olisi yrittää vielä katsastaa mahdollisuus jatkaa yhdessä, se tehtäisi yhdessä, ei erillään. Vaarana on, että jos joutuu vedätetyksi, jää jäljelle katkera mieli.

Ihan asiallinen ja järkevä kirjoitus ja uskon, että koski (ainakin) minua = 28v yhdessä. Ihan kaikkea kirjoittamaasi olen pohtinut ja miettinyt. Sitä kuvittelee tuntevansa toisen, mutta lapsellisesti sinisilmäinen ei saa olla. Mieheni masennus on oikeasti aika paha, mutta ihan kaikkea ei voi laittaa masennuksen piikkiin. Paljon on asioita joihin en ole saanut vastauksia. Elän kuitenkin tässä omaa elämääni, eikä oma elämä ole jäissä. Eikä tämä tilanne näin voi pitkään jatkua.

Kiitos kirjoituksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota. En ole koko ketjua lukenut, vain viimeiset muutaman sivun. Lukemani muistuttaa paikoin kovin eroa, jota sivusta seurasin: miehellä oli jo uusi kumppani kiikarissa, jonka kanssa oli loppua kohti jo tulevaisuuden suunnitelmatkin puhuttu ja sovittu.  Silti halaili kumppaniaan josta oli eroa tekemässä ja lähetteli todella ristiriitaisia viestejä mm rakkauden tunnustuksin, kehuin ja epämääräisin ympäripyöreine vastauksineen. Aluksi pyöri jopa kumppaninsa lakanoissa kun oli ilmeisesti epävarma tahtooko jatkaa entisen kanssa vai onnistuisiko eroamaan ja siirtymään kivuttomasti ja helposti uuteen suhteeseen. Mies ei halunnut olla tilanteen roisto, vaan koitti saada kumppaninsa jotenkin pehmeästi siirtymään eteenpäin, niin että kumppani olisi pian itsekin sitä mieltä, että ero on hyvä ajatus ja haluaisi jatkaa vain ystävinä. No eihän se niin mennyt, sumutus tuli naiselle ilmi ja seurauksena todella ruma riita ja välien katkeaminen lopullisesti.

Ehkä juuri näkemäni pohjalta tuollainen löysässä hirressä roikottaminen, mitä pari kirjoittajaa kuvaili, ei kuulosta vilpittömistä tarkoitusperistä tulevalta. Kuulostaa siltä, ettei syystä tai toisesta suhteesta lipeävä osapuoli uskalla niitata lopullista päätöstä vaan toivoo sellaista huomaamatonta liukenemista pois, tai jopa että päätöksen tekisi lopulta toinen. En hyväksyisi tuollaista, enkä varsinkaan laittaisi omaa elämää jäihin odottelemaan päätöksiä. Erillään asuminen ei tilannetta paranna eikä vie eteenpäin. Jos todella halua olisi yrittää vielä katsastaa mahdollisuus jatkaa yhdessä, se tehtäisi yhdessä, ei erillään. Vaarana on, että jos joutuu vedätetyksi, jää jäljelle katkera mieli.

Ihan asiallinen ja järkevä kirjoitus ja uskon, että koski (ainakin) minua = 28v yhdessä. Ihan kaikkea kirjoittamaasi olen pohtinut ja miettinyt. Sitä kuvittelee tuntevansa toisen, mutta lapsellisesti sinisilmäinen ei saa olla. Mieheni masennus on oikeasti aika paha, mutta ihan kaikkea ei voi laittaa masennuksen piikkiin. Paljon on asioita joihin en ole saanut vastauksia. Elän kuitenkin tässä omaa elämääni, eikä oma elämä ole jäissä. Eikä tämä tilanne näin voi pitkään jatkua.

Kiitos kirjoituksesta.

En ole varma ketä koski, mutta joku kirjoitti ainakin asumuserosta, jolle mies ei suostunut laittamaan määräaikaa. Se mitä vierestä todistin tuntui niin käsittämättömän holhoavalle ja lapselliselle jo ajatuksenkin tasolla; ikään kuin se yhä rakastava osapuoli jotenkin kypsyisi itsestään eron ajatukseen jos vain sitä pikkuhiljaa hänelle joka toinen päivä syöttää ja samalla joka toinen päivä hyvittelee ja paapoo, ettei vaan tulisi paha mieli!? Tiedän, että tällaisia kypsymättömiä miehiä on enemmänkin, jotka ovat kykenemättömiä ottamaan vastaan päätöksensä negatiivisia seurauksia, sitä että joku suuttuu, jostain joutuu luopumaan, joku syyttää. Tämä kertomuksen mies oikeasti kuvitteli, että hän voi pitää entisen ystävänä ja "autella" vielä sen jälkeen kun on tehnyt vaihdon toiseen naiseen. Siis jos vaan hoitaa eron siististi. Valehtelu ja kahteen päätyyn pelaaminen on sitten ilmeisesti se siististi hoidettu ero..

Itse en hyväksyisi asumuseroa, ellei tilanne olisi todella tulehtunut ja vaatisi nopeaa rauhoittamista. Silloinkin edellyttäisin yhteistä terapiaa. Muuten ei keskusteltaisi asumuserosta tai "tauosta" vaan ihan suoraan erosta. Ja aivan varmasti jos kuvioissa olisi kolmas.

Eihän eronkaan tarvitse välttämättä olla lopullinen. Mutta kyllä siitä sellainen tulee jos ei kyetä olemaan edes lopussa rehellisiä. Haluaisin suojella lapsiani siltä, että isä ja äiti riitaantuu kaksoiselämän seurauksena lopullisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota. En ole koko ketjua lukenut, vain viimeiset muutaman sivun. Lukemani muistuttaa paikoin kovin eroa, jota sivusta seurasin: miehellä oli jo uusi kumppani kiikarissa, jonka kanssa oli loppua kohti jo tulevaisuuden suunnitelmatkin puhuttu ja sovittu.  Silti halaili kumppaniaan josta oli eroa tekemässä ja lähetteli todella ristiriitaisia viestejä mm rakkauden tunnustuksin, kehuin ja epämääräisin ympäripyöreine vastauksineen. Aluksi pyöri jopa kumppaninsa lakanoissa kun oli ilmeisesti epävarma tahtooko jatkaa entisen kanssa vai onnistuisiko eroamaan ja siirtymään kivuttomasti ja helposti uuteen suhteeseen. Mies ei halunnut olla tilanteen roisto, vaan koitti saada kumppaninsa jotenkin pehmeästi siirtymään eteenpäin, niin että kumppani olisi pian itsekin sitä mieltä, että ero on hyvä ajatus ja haluaisi jatkaa vain ystävinä. No eihän se niin mennyt, sumutus tuli naiselle ilmi ja seurauksena todella ruma riita ja välien katkeaminen lopullisesti.

Ehkä juuri näkemäni pohjalta tuollainen löysässä hirressä roikottaminen, mitä pari kirjoittajaa kuvaili, ei kuulosta vilpittömistä tarkoitusperistä tulevalta. Kuulostaa siltä, ettei syystä tai toisesta suhteesta lipeävä osapuoli uskalla niitata lopullista päätöstä vaan toivoo sellaista huomaamatonta liukenemista pois, tai jopa että päätöksen tekisi lopulta toinen. En hyväksyisi tuollaista, enkä varsinkaan laittaisi omaa elämää jäihin odottelemaan päätöksiä. Erillään asuminen ei tilannetta paranna eikä vie eteenpäin. Jos todella halua olisi yrittää vielä katsastaa mahdollisuus jatkaa yhdessä, se tehtäisi yhdessä, ei erillään. Vaarana on, että jos joutuu vedätetyksi, jää jäljelle katkera mieli.

Ihan asiallinen ja järkevä kirjoitus ja uskon, että koski (ainakin) minua = 28v yhdessä. Ihan kaikkea kirjoittamaasi olen pohtinut ja miettinyt. Sitä kuvittelee tuntevansa toisen, mutta lapsellisesti sinisilmäinen ei saa olla. Mieheni masennus on oikeasti aika paha, mutta ihan kaikkea ei voi laittaa masennuksen piikkiin. Paljon on asioita joihin en ole saanut vastauksia. Elän kuitenkin tässä omaa elämääni, eikä oma elämä ole jäissä. Eikä tämä tilanne näin voi pitkään jatkua.

Kiitos kirjoituksesta.

En ole varma ketä koski, mutta joku kirjoitti ainakin asumuserosta, jolle mies ei suostunut laittamaan määräaikaa. Se mitä vierestä todistin tuntui niin käsittämättömän holhoavalle ja lapselliselle jo ajatuksenkin tasolla; ikään kuin se yhä rakastava osapuoli jotenkin kypsyisi itsestään eron ajatukseen jos vain sitä pikkuhiljaa hänelle joka toinen päivä syöttää ja samalla joka toinen päivä hyvittelee ja paapoo, ettei vaan tulisi paha mieli!? Tiedän, että tällaisia kypsymättömiä miehiä on enemmänkin, jotka ovat kykenemättömiä ottamaan vastaan päätöksensä negatiivisia seurauksia, sitä että joku suuttuu, jostain joutuu luopumaan, joku syyttää. Tämä kertomuksen mies oikeasti kuvitteli, että hän voi pitää entisen ystävänä ja "autella" vielä sen jälkeen kun on tehnyt vaihdon toiseen naiseen. Siis jos vaan hoitaa eron siististi. Valehtelu ja kahteen päätyyn pelaaminen on sitten ilmeisesti se siististi hoidettu ero..

Itse en hyväksyisi asumuseroa, ellei tilanne olisi todella tulehtunut ja vaatisi nopeaa rauhoittamista. Silloinkin edellyttäisin yhteistä terapiaa. Muuten ei keskusteltaisi asumuserosta tai "tauosta" vaan ihan suoraan erosta. Ja aivan varmasti jos kuvioissa olisi kolmas.

Eihän eronkaan tarvitse välttämättä olla lopullinen. Mutta kyllä siitä sellainen tulee jos ei kyetä olemaan edes lopussa rehellisiä. Haluaisin suojella lapsiani siltä, että isä ja äiti riitaantuu kaksoiselämän seurauksena lopullisesti.

Me olemme nyt olleet asumuserossa 1,5 kk. Kyllä meidän tilanteessa se asumisero on välttämätön ja minä olin se osapuoli joka sanoi, että kun tämä ylläriasunto nyt sitten on niin mies voisi muuttaa sinne ihan kokonaan. Olin opetellut 5kk elämään todella masentuneen ihmisen kanssa ja masentuneen ihmisen kanssa asuneet tietää "minkälaista munankuorilla kävelemistä se on". Sanotaan nyt että olemme ison keskusteluhetken lähellä. Pariterapiaan en vielä lähtisi meidän tilanteessa, mieheni käy viikottain terapiassa yms.

Jos kuvioissa olisi toinen nainen niin sitten kaikki olisi hyvin selvää, eli mieheni ei olisi missään mittakaavassa mieheni (lapseni isä toki).

Itse elän kyllä vahvasti ajatusmaailmassa, että emme enää ole pari, mies nyt tiukemmin pitää kiinni, toistaiseksi tämä menee näin mutta tammikuun lopussa pitää asiat olla jollakin tolalla. Vaikka rakastan miestä edelleen niin olen hyväksynyt ja sisäistänyt sen, että kaikki rakkaustarinat ei pääty hyvin eikä kestä ikuisesti. Juuri nyt rauhallisissa tunnelmissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota. En ole koko ketjua lukenut, vain viimeiset muutaman sivun. Lukemani muistuttaa paikoin kovin eroa, jota sivusta seurasin: miehellä oli jo uusi kumppani kiikarissa, jonka kanssa oli loppua kohti jo tulevaisuuden suunnitelmatkin puhuttu ja sovittu.  Silti halaili kumppaniaan josta oli eroa tekemässä ja lähetteli todella ristiriitaisia viestejä mm rakkauden tunnustuksin, kehuin ja epämääräisin ympäripyöreine vastauksineen. Aluksi pyöri jopa kumppaninsa lakanoissa kun oli ilmeisesti epävarma tahtooko jatkaa entisen kanssa vai onnistuisiko eroamaan ja siirtymään kivuttomasti ja helposti uuteen suhteeseen. Mies ei halunnut olla tilanteen roisto, vaan koitti saada kumppaninsa jotenkin pehmeästi siirtymään eteenpäin, niin että kumppani olisi pian itsekin sitä mieltä, että ero on hyvä ajatus ja haluaisi jatkaa vain ystävinä. No eihän se niin mennyt, sumutus tuli naiselle ilmi ja seurauksena todella ruma riita ja välien katkeaminen lopullisesti.

Ehkä juuri näkemäni pohjalta tuollainen löysässä hirressä roikottaminen, mitä pari kirjoittajaa kuvaili, ei kuulosta vilpittömistä tarkoitusperistä tulevalta. Kuulostaa siltä, ettei syystä tai toisesta suhteesta lipeävä osapuoli uskalla niitata lopullista päätöstä vaan toivoo sellaista huomaamatonta liukenemista pois, tai jopa että päätöksen tekisi lopulta toinen. En hyväksyisi tuollaista, enkä varsinkaan laittaisi omaa elämää jäihin odottelemaan päätöksiä. Erillään asuminen ei tilannetta paranna eikä vie eteenpäin. Jos todella halua olisi yrittää vielä katsastaa mahdollisuus jatkaa yhdessä, se tehtäisi yhdessä, ei erillään. Vaarana on, että jos joutuu vedätetyksi, jää jäljelle katkera mieli.

Ihan asiallinen ja järkevä kirjoitus ja uskon, että koski (ainakin) minua = 28v yhdessä. Ihan kaikkea kirjoittamaasi olen pohtinut ja miettinyt. Sitä kuvittelee tuntevansa toisen, mutta lapsellisesti sinisilmäinen ei saa olla. Mieheni masennus on oikeasti aika paha, mutta ihan kaikkea ei voi laittaa masennuksen piikkiin. Paljon on asioita joihin en ole saanut vastauksia. Elän kuitenkin tässä omaa elämääni, eikä oma elämä ole jäissä. Eikä tämä tilanne näin voi pitkään jatkua.

Kiitos kirjoituksesta.

En ole varma ketä koski, mutta joku kirjoitti ainakin asumuserosta, jolle mies ei suostunut laittamaan määräaikaa. Se mitä vierestä todistin tuntui niin käsittämättömän holhoavalle ja lapselliselle jo ajatuksenkin tasolla; ikään kuin se yhä rakastava osapuoli jotenkin kypsyisi itsestään eron ajatukseen jos vain sitä pikkuhiljaa hänelle joka toinen päivä syöttää ja samalla joka toinen päivä hyvittelee ja paapoo, ettei vaan tulisi paha mieli!? Tiedän, että tällaisia kypsymättömiä miehiä on enemmänkin, jotka ovat kykenemättömiä ottamaan vastaan päätöksensä negatiivisia seurauksia, sitä että joku suuttuu, jostain joutuu luopumaan, joku syyttää. Tämä kertomuksen mies oikeasti kuvitteli, että hän voi pitää entisen ystävänä ja "autella" vielä sen jälkeen kun on tehnyt vaihdon toiseen naiseen. Siis jos vaan hoitaa eron siististi. Valehtelu ja kahteen päätyyn pelaaminen on sitten ilmeisesti se siististi hoidettu ero..

Itse en hyväksyisi asumuseroa, ellei tilanne olisi todella tulehtunut ja vaatisi nopeaa rauhoittamista. Silloinkin edellyttäisin yhteistä terapiaa. Muuten ei keskusteltaisi asumuserosta tai "tauosta" vaan ihan suoraan erosta. Ja aivan varmasti jos kuvioissa olisi kolmas.

Eihän eronkaan tarvitse välttämättä olla lopullinen. Mutta kyllä siitä sellainen tulee jos ei kyetä olemaan edes lopussa rehellisiä. Haluaisin suojella lapsiani siltä, että isä ja äiti riitaantuu kaksoiselämän seurauksena lopullisesti.

Me olemme nyt olleet asumuserossa 1,5 kk. Kyllä meidän tilanteessa se asumisero on välttämätön ja minä olin se osapuoli joka sanoi, että kun tämä ylläriasunto nyt sitten on niin mies voisi muuttaa sinne ihan kokonaan. Olin opetellut 5kk elämään todella masentuneen ihmisen kanssa ja masentuneen ihmisen kanssa asuneet tietää "minkälaista munankuorilla kävelemistä se on". Sanotaan nyt että olemme ison keskusteluhetken lähellä. Pariterapiaan en vielä lähtisi meidän tilanteessa, mieheni käy viikottain terapiassa yms.

Jos kuvioissa olisi toinen nainen niin sitten kaikki olisi hyvin selvää, eli mieheni ei olisi missään mittakaavassa mieheni (lapseni isä toki).

Itse elän kyllä vahvasti ajatusmaailmassa, että emme enää ole pari, mies nyt tiukemmin pitää kiinni, toistaiseksi tämä menee näin mutta tammikuun lopussa pitää asiat olla jollakin tolalla. Vaikka rakastan miestä edelleen niin olen hyväksynyt ja sisäistänyt sen, että kaikki rakkaustarinat ei pääty hyvin eikä kestä ikuisesti. Juuri nyt rauhallisissa tunnelmissa.

Niin ja 28v yhdessä siis kirjoitti tuon ylläolevan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota. En ole koko ketjua lukenut, vain viimeiset muutaman sivun. Lukemani muistuttaa paikoin kovin eroa, jota sivusta seurasin: miehellä oli jo uusi kumppani kiikarissa, jonka kanssa oli loppua kohti jo tulevaisuuden suunnitelmatkin puhuttu ja sovittu.  Silti halaili kumppaniaan josta oli eroa tekemässä ja lähetteli todella ristiriitaisia viestejä mm rakkauden tunnustuksin, kehuin ja epämääräisin ympäripyöreine vastauksineen. Aluksi pyöri jopa kumppaninsa lakanoissa kun oli ilmeisesti epävarma tahtooko jatkaa entisen kanssa vai onnistuisiko eroamaan ja siirtymään kivuttomasti ja helposti uuteen suhteeseen. Mies ei halunnut olla tilanteen roisto, vaan koitti saada kumppaninsa jotenkin pehmeästi siirtymään eteenpäin, niin että kumppani olisi pian itsekin sitä mieltä, että ero on hyvä ajatus ja haluaisi jatkaa vain ystävinä. No eihän se niin mennyt, sumutus tuli naiselle ilmi ja seurauksena todella ruma riita ja välien katkeaminen lopullisesti.

Ehkä juuri näkemäni pohjalta tuollainen löysässä hirressä roikottaminen, mitä pari kirjoittajaa kuvaili, ei kuulosta vilpittömistä tarkoitusperistä tulevalta. Kuulostaa siltä, ettei syystä tai toisesta suhteesta lipeävä osapuoli uskalla niitata lopullista päätöstä vaan toivoo sellaista huomaamatonta liukenemista pois, tai jopa että päätöksen tekisi lopulta toinen. En hyväksyisi tuollaista, enkä varsinkaan laittaisi omaa elämää jäihin odottelemaan päätöksiä. Erillään asuminen ei tilannetta paranna eikä vie eteenpäin. Jos todella halua olisi yrittää vielä katsastaa mahdollisuus jatkaa yhdessä, se tehtäisi yhdessä, ei erillään. Vaarana on, että jos joutuu vedätetyksi, jää jäljelle katkera mieli.

Ihan asiallinen ja järkevä kirjoitus ja uskon, että koski (ainakin) minua = 28v yhdessä. Ihan kaikkea kirjoittamaasi olen pohtinut ja miettinyt. Sitä kuvittelee tuntevansa toisen, mutta lapsellisesti sinisilmäinen ei saa olla. Mieheni masennus on oikeasti aika paha, mutta ihan kaikkea ei voi laittaa masennuksen piikkiin. Paljon on asioita joihin en ole saanut vastauksia. Elän kuitenkin tässä omaa elämääni, eikä oma elämä ole jäissä. Eikä tämä tilanne näin voi pitkään jatkua.

Kiitos kirjoituksesta.

En ole varma ketä koski, mutta joku kirjoitti ainakin asumuserosta, jolle mies ei suostunut laittamaan määräaikaa. Se mitä vierestä todistin tuntui niin käsittämättömän holhoavalle ja lapselliselle jo ajatuksenkin tasolla; ikään kuin se yhä rakastava osapuoli jotenkin kypsyisi itsestään eron ajatukseen jos vain sitä pikkuhiljaa hänelle joka toinen päivä syöttää ja samalla joka toinen päivä hyvittelee ja paapoo, ettei vaan tulisi paha mieli!? Tiedän, että tällaisia kypsymättömiä miehiä on enemmänkin, jotka ovat kykenemättömiä ottamaan vastaan päätöksensä negatiivisia seurauksia, sitä että joku suuttuu, jostain joutuu luopumaan, joku syyttää. Tämä kertomuksen mies oikeasti kuvitteli, että hän voi pitää entisen ystävänä ja "autella" vielä sen jälkeen kun on tehnyt vaihdon toiseen naiseen. Siis jos vaan hoitaa eron siististi. Valehtelu ja kahteen päätyyn pelaaminen on sitten ilmeisesti se siististi hoidettu ero..

Itse en hyväksyisi asumuseroa, ellei tilanne olisi todella tulehtunut ja vaatisi nopeaa rauhoittamista. Silloinkin edellyttäisin yhteistä terapiaa. Muuten ei keskusteltaisi asumuserosta tai "tauosta" vaan ihan suoraan erosta. Ja aivan varmasti jos kuvioissa olisi kolmas.

Eihän eronkaan tarvitse välttämättä olla lopullinen. Mutta kyllä siitä sellainen tulee jos ei kyetä olemaan edes lopussa rehellisiä. Haluaisin suojella lapsiani siltä, että isä ja äiti riitaantuu kaksoiselämän seurauksena lopullisesti.

Me olemme nyt olleet asumuserossa 1,5 kk. Kyllä meidän tilanteessa se asumisero on välttämätön ja minä olin se osapuoli joka sanoi, että kun tämä ylläriasunto nyt sitten on niin mies voisi muuttaa sinne ihan kokonaan. Olin opetellut 5kk elämään todella masentuneen ihmisen kanssa ja masentuneen ihmisen kanssa asuneet tietää "minkälaista munankuorilla kävelemistä se on". Sanotaan nyt että olemme ison keskusteluhetken lähellä. Pariterapiaan en vielä lähtisi meidän tilanteessa, mieheni käy viikottain terapiassa yms.

Jos kuvioissa olisi toinen nainen niin sitten kaikki olisi hyvin selvää, eli mieheni ei olisi missään mittakaavassa mieheni (lapseni isä toki).

Itse elän kyllä vahvasti ajatusmaailmassa, että emme enää ole pari, mies nyt tiukemmin pitää kiinni, toistaiseksi tämä menee näin mutta tammikuun lopussa pitää asiat olla jollakin tolalla. Vaikka rakastan miestä edelleen niin olen hyväksynyt ja sisäistänyt sen, että kaikki rakkaustarinat ei pääty hyvin eikä kestä ikuisesti. Juuri nyt rauhallisissa tunnelmissa.

hmm. Luin vielä ketjua eteenpäin. Ihminen taitaa vaikeasti masentuneena käpertyä niin omaan itseensä, ettei ole voimia eikä harkintakykyä ymmärtää miten käytöksellään satuttaa muita. 

En tiedä, mutta en ole sellaista salasuhteilijaa vielä tavannut jonka käytöksessä korostuisi synkät sävyt, päinvastoin. Toki se, ettei pysty rakastamaan sitä kenet on valinnut ja kenelle on luvannut aiheuttaa monessa surua, häpeää ja katumusta, mutta jos syynä olisi uusi ihastus niin olisihan sitten se toinen puoli, joka toisi iloa ja euforiaa. Siis olisiko teidän parisuhdekriisi enemmän kuitenkin masennuksen seuraus kuin sen syy.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju.

Mietin sitä kuinka paljon ap:n tapauksessa on kyse aidosta rakastamisesta ja kuinka paljon valtavasta yksinjäämisen pelosta ja siitä, että ei tunne olevansa mitään tai kukaan ilman tätä parisuhdetta tai perhettä. 

Tässä ap:n ja muidenkin vastaavien kertomusten ytimessä on todella vahva läheisriippuvuusproblematiikka. 

Kuva perhe-elämästä, joka välittyy ap:n kertomuksista on oikeasti todella karu.

Mies osallistuu lähinnä taloudellisesti asuntolainan lyhennyksiin,  muuten menee omia menojaan, mahdollisesti vielä pettäen kumppaniaan.  Ap toimii kodin hengettärenä hoitaen lapset ja huushollin ja samalla siloittelee vierailevan miestähden olemista perheensä kanssa kun mies ei kestä omien lapsiensa teini-ikää. Mitähän tämä kertoo? Miten tervettä mallia perhe-elämästä lapsille tämä välittää?

En epäile etteikö miehellä olisi jotain tunteita ap:tä kohtaan. Veikkaisin, että ovat  lähinnä säälinsekaista myötätuntoa kun huomaa, että ap on ihan hajalla jo avioeron ajatuksestakin.  Toki miehellä voi olla huonoa omatuntoa omastakin käytöksestä.

Ovatko nämä sitten sitä aitoa, molemminpuolista, vapaaseen tahtoon perustuvaa rakkautta, johon parisuhteen jatkon perustaa?

Jo seksin harrastaminen tässä tilanteessa antaa aika kummallista kuvaa molemmista. Täytyy sanoa, että mun mielestä tollainen on oikeasti aika häiriintynyttä. Kuka normaalissa mielentilassa oleva eroava pari käyttäytyy noin?

No, tokihan tämä voi pohjustaa sitä, että siirrytään sujuvasti kaksoiselämään. Mies käy elämässä sitä toista elämäänsä muualla, mutta käy välillä leikkimässä sitä perhe-elämää ap:n kanssa. Seksiäkin voidaan harrastaa, antaahan se ap:lle toivoa siitä, että eihän tämä suhde ole ohi. Johan ap onkin väläytellyt kulissisuhteen mahdollisuutta.

Mun kanssani on harrastettu seksiä säälistä ja että en alkaisi epäillä että miehellä on toinen suhde. Ikinä en tuota ennen enkä sen jälkeen oo tuntenut itteäni yhtä arvottomaksi ja likaiseksi. Ihan kun ois r*skattu monta kuukautta. Pahempaa, ihan kun oisin itse ollut se r*skaaja kun en muuten saa. älkää hyvät naiset suostuko rikkomaam itteänne tällaisessa. viha on ihan jotain kauheaa kun koko totuus aukeaa.

Vierailija kirjoitti:

Taisi olla Bruce Fisherin kirja josta noin 20 vuotta sitten luin ajatuksen, että jättäjän ystävällisyys jätettyä kohtaan on vain ja ainoastaan ystävällisyyttä itseään kohtaan. Olemalla ystävällinen hyvitetään vain omaa huonoa omatuntoa ja annetaan toiselle harhaanjohtavia toiveita jatkosta. Ainoa aidosti ystävällinen teko olisi ottaa täysi vastuu omista valinnoistaan ja tehdä niin kutsuttu puhdas breikki. 

Tässä ketjussa yllä mainittu ajatus on tullut ikävällä tavalla todistetuksi. Jättäjät ovat toimineet jätettyjä kohtaan tunnetasolla hyvin raadollisella tavalla. He ovat todellisuudessa suojelleet ainoastaan omia tunteitaan.

Kyseinen toimintatapa on kuitenkin hyvin yleinen. Jättäjä kuvittelee toimivansa tilanteessa oikein, sillä eihän kukaan yleensä halua tahallaan valtavaa tuskaa toiselle tuottaa. Oma syyllisyydentunne sekoittuu näin toisen tuskaan. Ikävä totuus kuitenkin on, että hyvittelemällä toista (ilman halua jatkaa parisuhdetta), hyvittelee ainoastaan omia ikäviä tuntojaan ja pidentää ja syventää jätetyn kärsimystä. 

Ketjussa Ap:n puoliso on toiminut juuri edellä mainitulla tavalla. 28v:n puoliso taas on ulkoisesti toiminut samoin, mutta hänen toimintansa ei välttämättä ole ollut aivan niin "syyntakeista" sairauden vuoksi. Tuumiksen puoliso taitaa olla ainoa ns. puhtaat jauhot pussissa ollut jättäjä.

Täyttä asiaa. Jokainen aloittajan kaltaisessa tilanteessa oleva, lue tämä, ja lue vielä uudestaan. Lue niin kauan, että näet tekstissä jättäjän paikalla kumppanisi nimen ja jätetyn omasi. Kun parisuhde on kestänyt vuosia, jokainen TIETÄÄ haluaako jatkaa sitä vai ei. Lapset, omaisuus, kulissit jne on sitä kohinaa joka estää paljastamasta alastonta totuutta. Joko rakastaa tai ei rakasta, sen pitää jokaisen pystyä kysyttäessä kertomaan. Vain aivan suhteen alussa voi olla tunteiltaa labiili, mutta ei enää vuosien tasaisen yhteiselon jälkeen.

Kaikille eroa pohtiville: koettakaa välttää ruma ja kipeä ero. Älkää pettäkö tms. Jos on pakko erota, niin yrittäjää tehdä se mahdollisimman nätisti.

Me ei riidelty exän kanssa juuri koskaan. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut sanoa useammin, että rakastan ja vaatia yhteistä aikaa. Oli meillä seksiä joka viikko ja halattiinkin päivittäin jne. Mutta, elettiin ruuhkavuosia, molemmat kiireisiä töissä. Luulin, että meillä menee hyvin.. Tai no, vaistosin, että jotain pielessä viimeisen puolen vuoden ajan. Kysyinkin siitä... Ei oo mitään, kiirettä vaan töissä, oli vastaus.

En olisi koskaan voinut kuvitellakaan, että silloisella vaimollani oli salasuhde... Luulin, ettei hän edes kykene sellaiseen. Oli tapailtu usein tän miehen luona, salailtu ja silti oltu avoimestikin julkisilla paikoilla. Ihmettelen, miten sellaiseen kykenee? Joku olisi voinut nähdä heidän suutelevan tms.

Asia paljastui ja meille tuli ero, erittäin ruma sellainen. Mä lähdin pois perheeni elämästä ja ex otti tämän uuden mun tilalleni. Yhteishuoltajuus sentään sovittiin. Onneksi.

Mutta. Tilanne on nyt se näin vuosienkin jälkeen, etten halua nähdä ex vaimoa missään tilanteessa. Varmasti lapsetkin ovat erosta kärsineet.

Vituttaa.

Olet rohkeasti jo ottanut ison askeleen muutokseen kun kirjoitit ensimmäisen viestin. Nämä ovat niin kipeitä asioita ja me ihmiset olemme niin erilaisia. Kirjoitat juuri sen minkä haluat ja pystyt. Älä kuitenkaan häpeä, Sinä elät Sinun elämää ja teet ratkaisuja kun olet valmis niihin. Halaus minulta. T: 28v yhdessä.[/quote]

Olet ihana! Kiitos! Kaikista eniten häpeän sitä, millä tavoin olen antanut itseäni kohdella vuosien saatossa. Sen paljastaminen muille mahdollisen eron tapahtuessa tuntuu kaikkein pahimmalta. Eikö olekin älytöntä?

Ne ihmiset, jotka minut tuntevat, tietävät että olen oikeasti tosi kova luu (esim.työelämässä). Miksi sitten annan kohdella itseäni huonosti parisuhteessa/avioliitossa? En oikein tajua tätä itsekään. Ilmeisesti jonkinlainen traumasidos on kyseessä, ja sen tajuaminen on tosi kova paikka.

T. Sisukasa 442

No, miksi sinä haluaisit olla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei halua olla sinun kanssasi?

Älä ala leikkiä leikkipsykologia. Usko sitä ihmistä, kun sanoo noin. Usko, että tarkoittaa mitä sanoi. Älä rupea tulkitsemaan. Uskot vaan, että näin on.

Toimi sen mukaan.

Se on iso prosessi irtautua. Ehkä se pelottaa.

Se kannattaa kuitenkin aloittaa saman tien.

Suojele itseäsi.

En mäkään päästäisi irti jos roikkuisin kanjonin yläpuolella.

Vierailija kirjoitti:

Olet rohkeasti jo ottanut ison askeleen muutokseen kun kirjoitit ensimmäisen viestin. Nämä ovat niin kipeitä asioita ja me ihmiset olemme niin erilaisia. Kirjoitat juuri sen minkä haluat ja pystyt. Älä kuitenkaan häpeä, Sinä elät Sinun elämää ja teet ratkaisuja kun olet valmis niihin. Halaus minulta. T: 28v yhdessä.

Olet ihana! Kiitos! Kaikista eniten häpeän sitä, millä tavoin olen antanut itseäni kohdella vuosien saatossa. Sen paljastaminen muille mahdollisen eron tapahtuessa tuntuu kaikkein pahimmalta. Eikö olekin älytöntä?

Ne ihmiset, jotka minut tuntevat, tietävät että olen oikeasti tosi kova luu (esim.työelämässä). Miksi sitten annan kohdella itseäni huonosti parisuhteessa/avioliitossa? En oikein tajua tätä itsekään. Ilmeisesti jonkinlainen traumasidos on kyseessä, ja sen tajuaminen on tosi kova paikka.

T. Sisukasa 442

Olen mäkin tänne aiemmin kirjoittanut omasta erosta ja itsellä oli juuri noin. Mies oli varmaan aika samassa tilassa, roikuttiin vaan jossain päättämättömyyden suossa. Mulle ei tehty mitään varsinaisesti kamalaa, mutta silti tuntui jotenkin päättömän pahalta tavallaan jatkaa yhdessä, vaikka asuttiin erillään. En kehdannut kenellekään enää sanoa, että mies oli taas mun luona yötä tai minä hänen, esitin vaan että tässä tehdään aikuisten eroa rauhassa ja järjestellään muka asioita. Jälkeen päin en tajua, miksi koin tärkeäksi sitä salailla, kai sen vuoksi, että minäkin olen tunnettu erittäin järkevänä ja tomerana tyyppinä.

Seksillä ilman muuta oli osuutta asiaan kuten silläkin, että tunsin niin voimakkaasti, että tämän rakkauden jälkeen ei koskaan voi olla mitään. Yritin ottaa kaikki irti niin sanotusti, vaikka samalla järjelläni (jota kyllä kuuntelin ikävän vähän) tajusin, että kaikki mitä "saan irti" itse asiassa rikkoo kaksin verroin.

Tämän vuoksi minä en toivottavasti koskaan tule sanomaan mitään niin tyhjää kuin "miksi et ota itseäsi niskasta kiinni nainen tms.". Mutta sen kliseen toistan, että aika parantaa. Oikeasti. Ja jonain päivänä se järkikin alkaa kuulumaan kirkkaammin.

Sano miehellesi, että on hänen tehtävänsä rakastaa sinua. Ei voi vain lopettaa rakastamista. Puree sitten vaikka hammasta, puuskuttaa ja läpsii itseään poskelle, mutta rakastaa vaan. Sitä paitsi taidat olla ihana, joten kyllä se hänelle vielä iloksikin muuttuu. Sano sille, että vieras äijä etelästä käski rakastaa!

Vierailija kirjoitti:

En mäkään päästäisi irti jos roikkuisin kanjonin yläpuolella.

Tämä on tosi hyvin sanottu ja tuostahan siinä on hyvinkin pitkälle kyse. Tuttu helvetti tuntuu aina paremmalta kuin vieras taivas.

Oikeastaan on aivan järjenvastainen ajatus, että ihmisen pitäisi edes kyetä noin vain riuhtaisemaan itsensä irti elämästä, jonka on itse rakentanut hyvässä uskossa, jota on rakastanut tai ihmisestä, jota rakastanut saman ajan, vuosikymmeniä!

Mikä psykopaatti tuohon oikeasti kipuilematta edes pystyy ja miksi pitäisi semmoinen olla??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mäkin tänne aiemmin kirjoittanut omasta erosta ja itsellä oli juuri noin. Mies oli varmaan aika samassa tilassa, roikuttiin vaan jossain päättämättömyyden suossa. Mulle ei tehty mitään varsinaisesti kamalaa, mutta silti tuntui jotenkin päättömän pahalta tavallaan jatkaa yhdessä, vaikka asuttiin erillään. En kehdannut kenellekään enää sanoa, että mies oli taas mun luona yötä tai minä hänen, esitin vaan että tässä tehdään aikuisten eroa rauhassa ja järjestellään muka asioita. Jälkeen päin en tajua, miksi koin tärkeäksi sitä salailla, kai sen vuoksi, että minäkin olen tunnettu erittäin järkevänä ja tomerana tyyppinä.

Seksillä ilman muuta oli osuutta asiaan kuten silläkin, että tunsin niin voimakkaasti, että tämän rakkauden jälkeen ei koskaan voi olla mitään. Yritin ottaa kaikki irti niin sanotusti, vaikka samalla järjelläni (jota kyllä kuuntelin ikävän vähän) tajusin, että kaikki mitä "saan irti" itse asiassa rikkoo kaksin verroin.

Tämän vuoksi minä en toivottavasti koskaan tule sanomaan mitään niin tyhjää kuin "miksi et ota itseäsi niskasta kiinni nainen tms.". Mutta sen kliseen toistan, että aika parantaa. Oikeasti. Ja jonain päivänä se järkikin alkaa kuulumaan kirkkaammin.

Viisaasti kirjoitat sinäkin. Kiitos siitä.

T.Sisukasa

Täällä yksi eron vaiheissa kärsivä lisää.

Suhde ollut viimeiset vuodet rakkaudeton, kylmä, vihamielinen ja halveksiva. Ainoa oikea ratkaisu siis kaikilla mittareilla oli ero. Itse olin turtunut suhteeseen, olisin halunnut vielä yrittää kuitenkin ammattiavun kautta pelastaa tai päätyä eroon, mies ei. Mies ei tosin saanut sanottua edes erohaluaan, alkoi syksyllä käyttäytyä niin järkyttävän kylmästi, julmasti ja epärehellisesti minua kohtaan että kuukauden kun sitä olin itkenyt ja ihmetellyt niin olin jo niin rikki, sanoin ettei minun psyyke kestä tätä suhdetta enää. Sitä olikin hakenut, hirveä tunne ja mikä loukkaus itsetunnolle. Välillä uskotteli muuta, että kaikki hyvin ja haluaa jatkaa, seuraavana päivänä vedettiin mattoa niin rajusti (henkistä väkivaltaa) että luulin tulevani hulluksi. Eropäätöksestä (lopullisesta) nyt reilu kuukausi, minun pois muutto ihan lähiviikkoina vasta tulossa. Lähes päivittäin olen surenut ja suren sitä miksi ei onnistuttu. Kaikki muut asiat (luottamus, ei alkon käyttöä, erittäin perhesitoutuneita, talous todella hyvin) kunnossa, alkuvuodet olivat täyttä rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. Sitten syntyi lapsi ja alkoi täydellinen erkaantuminen, aliarvostus, puhumattomuus, halveksunta ja viha toista kohtaan. Suren vain niin paljon, miksi asiat meni näin ja en pääse yli tästä surusta. Koska jos olisi ollut rakkautta, kaikki olisi ollut enemmän kuin täydellistä. Mutta se katosi, molemmilla jo useita vuosia sitten. Suru siitä ja kaiken muun menetyksestä ei vain mene ohi.

Minusta tuntuu aivan hirveältä ajatukselta, että miehellä on pian joku uusi (viitteitä syksystä lähtien ennen eroa ja todennäköisesti tämä vei miehen lopulliseen päätökseen) jonka kanssa kokee samaa rakkautta jota me alkuun. Ja että heillä se voikin kestää. Minä olen yksin, rakastin miestä ensimmäistä kertaa kuin ketään muuta ja kaikki oli täydellistä. Ja olisi ollut, jos rakkaus olisi vain kestänyt. Molemmilla omat tunnelukot ja haasteet kommunikoinnissa, emme päässeet niistä yli ja tässä lopputulos. Ihan hirveää. Mieheen verrattuna minun elämäni tulee olemaan huomattavasti surkeampaa, enkä vastaavan tason miestä tule enää saamaan. En puhu ulkonäostä, vaan perhekeskeisyydestä, molemmat uraihmisiä mutta yksin en ole mitään, yhdessä on tehty taloutta ja rahaa. Nyt kaikki on loppu ja jäljelle jäi tässä maailman tilanteessa vain tyhjää.

Itsetuntoni on ihan täysin nolla. Olen tyhmä, vanha, käytetty, minulla ei ole mitään mitä tämän ikäisellä ihmisellä pitäisi jo olla. Vaikka olen ikäni tehnyt hyvää vuosiansiota, sijoitin kaikki korttini elämään ja tulevaisuuteen juuri tämän miehen kanssa, kaikki meni. Mitään ei jäänyt. En tule enää saamaan mitään yksin aikaiseksi. Ja se on täysi totuus.

Miten saan ajatuksen tästä kulissin menetyksestä pois? Ajateltua vain sitä suurta helpotusta että oma ja lasten jatkuva munankuorilla kävely on ohi ja voidaan vihdoin elää ilolla ja vapautuneisuudella? Miten korjaan itsetuntoni jonka kanssa ei ole ollut 40 vuoteen mitään ongelmia, mutta nyt tuntuu viikottain siltä että kaikille olisi vain paras kun minua ei olisi olemassa tässä kurjassa elämässäni? Minussa on paljon korjattavaa muutenkin, olen aivan tunnelukkoinen ongelmapesäke, ei ihme että elämäni ainoat kaksi parisuhdetta ovat kaatuneet. Tiedän, ettei tätä korjaa työterveyden kolme psykologin käyntikertaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet rohkeasti jo ottanut ison askeleen muutokseen kun kirjoitit ensimmäisen viestin. Nämä ovat niin kipeitä asioita ja me ihmiset olemme niin erilaisia. Kirjoitat juuri sen minkä haluat ja pystyt. Älä kuitenkaan häpeä, Sinä elät Sinun elämää ja teet ratkaisuja kun olet valmis niihin. Halaus minulta. T: 28v yhdessä.

Olet ihana! Kiitos! Kaikista eniten häpeän sitä, millä tavoin olen antanut itseäni kohdella vuosien saatossa. Sen paljastaminen muille mahdollisen eron tapahtuessa tuntuu kaikkein pahimmalta. Eikö olekin älytöntä?

Ne ihmiset, jotka minut tuntevat, tietävät että olen oikeasti tosi kova luu (esim.työelämässä). Miksi sitten annan kohdella itseäni huonosti parisuhteessa/avioliitossa? En oikein tajua tätä itsekään. Ilmeisesti jonkinlainen traumasidos on kyseessä, ja sen tajuaminen on tosi kova paikka.

T. Sisukasa 442

Olen mäkin tänne aiemmin kirjoittanut omasta erosta ja itsellä oli juuri noin. Mies oli varmaan aika samassa tilassa, roikuttiin vaan jossain päättämättömyyden suossa. Mulle ei tehty mitään varsinaisesti kamalaa, mutta silti tuntui jotenkin päättömän pahalta tavallaan jatkaa yhdessä, vaikka asuttiin erillään. En kehdannut kenellekään enää sanoa, että mies oli taas mun luona yötä tai minä hänen, esitin vaan että tässä tehdään aikuisten eroa rauhassa ja järjestellään muka asioita. Jälkeen päin en tajua, miksi koin tärkeäksi sitä salailla, kai sen vuoksi, että minäkin olen tunnettu erittäin järkevänä ja tomerana tyyppinä.

Seksillä ilman muuta oli osuutta asiaan kuten silläkin, että tunsin niin voimakkaasti, että tämän rakkauden jälkeen ei koskaan voi olla mitään. Yritin ottaa kaikki irti niin sanotusti, vaikka samalla järjelläni (jota kyllä kuuntelin ikävän vähän) tajusin, että kaikki mitä "saan irti" itse asiassa rikkoo kaksin verroin.

Tämän vuoksi minä en toivottavasti koskaan tule sanomaan mitään niin tyhjää kuin "miksi et ota itseäsi niskasta kiinni nainen tms.". Mutta sen kliseen toistan, että aika parantaa. Oikeasti. Ja jonain päivänä se järkikin alkaa kuulumaan kirkkaammin.

Huh. Olen ennenkin todennut, että joskus täällä on näitä melkoisen parhaita, hyviä ketjuja, joista lukee jotain, mikä ravisuttaa juuri siinä omassa tilanteessa oikealla tavalla.