Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Hei 479, ajatuksesi ovat hyvin samankaltaisia kuin omani. Jostain syystä ajatus siitä, että en kelpaa enää kenellekään tai mihinkään eron jälkeen on todella vahva.

Myös ajatus siitä, että mies löytäisi jonkun uuden, jota kohtelisi paremmin kuin minua, tuntuu musertavalta.

Aivan kuin olisin pudonnut johonkin mielipuolisuuden kuiluun. En tunnista vanhaa itseäni enää ollenkaan tällaisten ajatusten keskellä.

T. Sisukasa

Hei kaikille teille,

olen seurannut tätä ketjua alusta saakka, mutten ole saanut kirjoitetuksi mitään. Olen itse tavallaan samassa tilanteessa ja olen ammentanut tästä ketjusta aivan valtavasti voimaa, toivoa ja ymmärrystä. Lämmin kiitos siitä. 

Sellaista pohdin, että olisiko mitään tapaa että me kärsivät voisimme anonyymisti jutella (kirjoitella) asioista keskenämme? Kenties tutustua paremmin. Tämä kun nyt kuitenkin on kaikille avoin palsta. 

Terveisin sivustaseuraaja kohtalotoveri 

Miksi kostomentaliteettia naisilta? Exä julkaisi kaikkea kummalista tarinaa minusta pikku eromme jälkeen. Se ero muuttui pikkuisesta pysyväksi. Se on pitänyt minut poissa soittamasta. Ai mistäkö tiedän kummalisuudet? Naisen pahin viholinen on toinen nainen. Toimitti nätisti päivämäärätyinä tiedostot. Miksi se naisen ilkeä ja pahapuhe on kuin suositus neanderthalimaisesta äijä-idiootista? Ihan kuin olisi saanut takuun peffaan, että toimiva peli ja suositus??

Anteeksi Neanderthalensis, mutta oli hiukan vaikeaa saada kiinni siitä, mitä tarkoitat...

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi eron vaiheissa kärsivä lisää.

Suhde ollut viimeiset vuodet rakkaudeton, kylmä, vihamielinen ja halveksiva. Ainoa oikea ratkaisu siis kaikilla mittareilla oli ero. Itse olin turtunut suhteeseen, olisin halunnut vielä yrittää kuitenkin ammattiavun kautta pelastaa tai päätyä eroon, mies ei. Mies ei tosin saanut sanottua edes erohaluaan, alkoi syksyllä käyttäytyä niin järkyttävän kylmästi, julmasti ja epärehellisesti minua kohtaan että kuukauden kun sitä olin itkenyt ja ihmetellyt niin olin jo niin rikki, sanoin ettei minun psyyke kestä tätä suhdetta enää. Sitä olikin hakenut, hirveä tunne ja mikä loukkaus itsetunnolle. Välillä uskotteli muuta, että kaikki hyvin ja haluaa jatkaa, seuraavana päivänä vedettiin mattoa niin rajusti (henkistä väkivaltaa) että luulin tulevani hulluksi. Eropäätöksestä (lopullisesta) nyt reilu kuukausi, minun pois muutto ihan lähiviikkoina vasta tulossa. Lähes päivittäin olen surenut ja suren sitä miksi ei onnistuttu. Kaikki muut asiat (luottamus, ei alkon käyttöä, erittäin perhesitoutuneita, talous todella hyvin) kunnossa, alkuvuodet olivat täyttä rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. Sitten syntyi lapsi ja alkoi täydellinen erkaantuminen, aliarvostus, puhumattomuus, halveksunta ja viha toista kohtaan. Suren vain niin paljon, miksi asiat meni näin ja en pääse yli tästä surusta. Koska jos olisi ollut rakkautta, kaikki olisi ollut enemmän kuin täydellistä. Mutta se katosi, molemmilla jo useita vuosia sitten. Suru siitä ja kaiken muun menetyksestä ei vain mene ohi.

Minusta tuntuu aivan hirveältä ajatukselta, että miehellä on pian joku uusi (viitteitä syksystä lähtien ennen eroa ja todennäköisesti tämä vei miehen lopulliseen päätökseen) jonka kanssa kokee samaa rakkautta jota me alkuun. Ja että heillä se voikin kestää. Minä olen yksin, rakastin miestä ensimmäistä kertaa kuin ketään muuta ja kaikki oli täydellistä. Ja olisi ollut, jos rakkaus olisi vain kestänyt. Molemmilla omat tunnelukot ja haasteet kommunikoinnissa, emme päässeet niistä yli ja tässä lopputulos. Ihan hirveää. Mieheen verrattuna minun elämäni tulee olemaan huomattavasti surkeampaa, enkä vastaavan tason miestä tule enää saamaan. En puhu ulkonäostä, vaan perhekeskeisyydestä, molemmat uraihmisiä mutta yksin en ole mitään, yhdessä on tehty taloutta ja rahaa. Nyt kaikki on loppu ja jäljelle jäi tässä maailman tilanteessa vain tyhjää.

Itsetuntoni on ihan täysin nolla. Olen tyhmä, vanha, käytetty, minulla ei ole mitään mitä tämän ikäisellä ihmisellä pitäisi jo olla. Vaikka olen ikäni tehnyt hyvää vuosiansiota, sijoitin kaikki korttini elämään ja tulevaisuuteen juuri tämän miehen kanssa, kaikki meni. Mitään ei jäänyt. En tule enää saamaan mitään yksin aikaiseksi. Ja se on täysi totuus.

Miten saan ajatuksen tästä kulissin menetyksestä pois? Ajateltua vain sitä suurta helpotusta että oma ja lasten jatkuva munankuorilla kävely on ohi ja voidaan vihdoin elää ilolla ja vapautuneisuudella? Miten korjaan itsetuntoni jonka kanssa ei ole ollut 40 vuoteen mitään ongelmia, mutta nyt tuntuu viikottain siltä että kaikille olisi vain paras kun minua ei olisi olemassa tässä kurjassa elämässäni? Minussa on paljon korjattavaa muutenkin, olen aivan tunnelukkoinen ongelmapesäke, ei ihme että elämäni ainoat kaksi parisuhdetta ovat kaatuneet. Tiedän, ettei tätä korjaa työterveyden kolme psykologin käyntikertaa.

Luepa läheisriippuvuudesta. Voisitko potea sitä?

Sitten, mieti mennyttä miehen tekojen kautta (Ei miehen puheitten kautta). Oliko mahtava perhekeskeinen mies, toimiko kuten mahtava perhekeskeinen mies, vai vain esitti sellaista? Kerta toimi niin raukkamaisesri ja julmasti, että tieten tahtoen kohteli sinua niin huonosti että vaihtoehdoksi kannaltasi jäi vain erota.

Lueppa myös narsistista ja psykopaateista. Keskeisiä tunnusmerkkejä äärimmäinen itsekkyys, empatian puute, ja tavallisen tyypin esittäminen muille. Miehesi teki sinulle henkistä väkivaltaa. Jos hän on narsisti, lue ja lue toimintaohjeita ennen avioeroprosessia jotta osaat ja pystyt pitään puolesi. Jos mies on narsisti, tai vaan tavallinen kusipää, hänen kanssaan ei kannata koittaa selvitellä asioita puhumalla, pahentaa vain tilannetta, mies puhuu mustan valkoiseksi ja hämmentää ajatuksesi millin mallin. Älä odota mieheltä enää mitään. Hoida itse omat ja lasten asiat.

Jotenkin tekstistäsi saa vaikutelman että sinua on alistettu paljon ja pitkään. Onkohan liitossasi ollut henkistä väkivaltaa jo pitkään, se "vain" paheni nyt kun mies halusi erota? Lue myös mikä kaikki on henkistä väkivaltaa. Sinä ihan itsenäsi olet hyvä, riität , kelpaat. Sielusi on nyt haavoilla mutta se paranee kyllä. Aika auttaa. Älä aloita uutta suhdetta ennen kuin voit hyvin ja ennen kuin olet perehtynyt narsismiin. Olet tällä hetkellä niin haavoittunut ja tukea kaipaava että olet oikea narsistin unelmanainen. Hae mieluummin tukea osaavalta terapeutilta tai luotettavalta läheiseltä. Toivut kyllä. Tulet huomaamaan, elämä on parempaa ilman tuollaista miestä. Voimia.

LÄHEISRIIPPUVUUS.

Se se virtahepo on.

Vierailija kirjoitti:

Hei 479, ajatuksesi ovat hyvin samankaltaisia kuin omani. Jostain syystä ajatus siitä, että en kelpaa enää kenellekään tai mihinkään eron jälkeen on todella vahva.

Myös ajatus siitä, että mies löytäisi jonkun uuden, jota kohtelisi paremmin kuin minua, tuntuu musertavalta.

Aivan kuin olisin pudonnut johonkin mielipuolisuuden kuiluun. En tunnista vanhaa itseäni enää ollenkaan tällaisten ajatusten keskellä.

T. Sisukasa

Nyt kun se kaikki on takana, olen oikeasti sitä mieltä, että kyllä mulla varmaan päässäkin jotenkin vippasi. Eli siis pakko olla kyse jostain coctailista, jossa sekaantuu hormonit ja traumasidokset ja läheisriippuvuudet ja ties mitkä limerikit. Eli jälkeenpäin: hulluhan mä olinkin:-)

En sinällään väheksyisi hormonienkaan vaikutusta, koska se euforia, minkä saavutin, kun mies taas tuli luokseni tai menin hänen luokseen, oli jotain niin ylimaallisen taivaallista, että enpä joo olekaan kokenut moista sen jälkeen. Nyttemmin onneksi kuuntelen järkeäni, joka sanoo, että kädet ristiin ja taivaan kiitos!

Olen usein myös miettinyt sitä, että mikä sitten myös tavallisen miehen sai moista harrastamaan, eli kun ei just ole mikään ilkimys tms. niin miksi piti mua siinä rakastan, enpäs rakasta, en tiedä rakastanko-hirressä. Olen vähän ajatellut, että on sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti itse ovat niin tunteellisia tms. että heille tuo tosiaan on totta, nyt rakastan, nyt en, nyt en tiedä. Ehkä he koskaan eivät kykene ns. asettumaan semmoiseen suhteeseen, jossa nuo epävarman rakkauden ajat otetaan kausina, jotka kyllä menevät ohi, ymmärretään, että sen kiihkeän hulluna rakastamisen tilalle tulee muuta, syvempää kumppanuutta,  jne. Vaan ajavat tuota rakastamisen virvatulta ikänsä, elleivät sitten tyystin järjellä tyydy kulissiliittoon. Mutta niissäkin takuulla ainakin vilkuilevat vierelle ja ehkä sitten luonteesta riippuen myös alkavat syyllistää sitä viatonta kumppania, joka on liitossa hyvässä uskossa.

Tänään tämmöistä tuumaa MaratonParkuja

Mullakin oli tämmönen on-off suhde nuorempana. Kauan piiritti yks "naistenmies". En lämmenny. Mies tykkäsi selkeästi tuosta piiritysvaiheesta. Hetken olimme yhdessä, oli tosi hurmaavaa. Sit mies viileni, kun valloitus tehty. Mutta kun en jäänytkään peräänsä ikävöimään, yritti taas lähelle. Rasittavaa, ihanaa, kauheaa. Ne muutamat onnenhetket oli jotain äärimmäisen lumoavaa, olin prinsessa... eihän tuollainen arkea kestä!

Myöhemmin ihastuin/rakastuin niiiin. Mies oli komea, hänen kosketuksensa sai minut vapisemaan, katseensa punastumaan ja päivänkin ero oli tuskaa. Silloin sanoin ystävälleni. Tätä en kestä. Rakastan niin että sattuu, niin etten voi olla hänen kanssaan. Eroitkua riitti kuukausia. Jopa vuosien päästä itkin. Pidimme satunnaisesti yhteyttä kymmenien vuosien ajan.

Kun menin naimisiin tämän nykyisen, mukavan luotettavan miehen kanssa, laitoin ihanalle viestin. Hän onnitteli lämpimästi ja kertoi pitkälle edenneestä syövästä ja kuoli pian. Nytkin itkettää kun tätä kirjoitan. Aina rakkaus ei vain riitä tai sitä on liikaa.💕

Ap, miten menee? Onko talon myynti alkanut?

On melko kohtuutonta, jos sinä vastaat arjesta lasten kanssa ja sen lisäksi vielä näyttösiivouksista "siinä ohessa".

Tässä ajatus: Onko sinun mahdollista hakea jonkinlainen joustoluotto ja etsiä itsellesi sekä lapsille uusi vuokrakoti jo nyt? Muutto omaan asuntoon ja mies vastaamaan puoliksi tyhjän talon järjestämisestä esittelykuntoon. Hänellä luulisi aikaa ja näkemystä olevan. Vai luuleeko hän, että asiat rullaavat omalla painollaan ja hän käy sivusta jotakin silloin tällöin mylvimässä?

Entä onko teidän mahdollista saada talon laina lyhennysvapaalle myynnin ajaksi? Näin saisit kulut kohtuullisemmalle tasolle ja kun talo aikanaan menee kaupaksi, olisi sinulla jo uusi elämä uudessa kodissa käynnistynyt. Siinä vaiheessa kuittaisit "erolainan" pois.

Tällaisia pohtii Sisukasa

MaratonParkuja,

Kuulostaa tosi tutulta, sillä erotuksella että asumme (ainakin vielä) saman katon alla perheenä. Itkulla hoidan itsekin raskaat tilanteet. Osaat kyllä kirjoittaa uskomattoman fiksusti ja humoristisesti!

T. Sisukasa

Todellisuudessa ihminen ei voi päästä mistään irti.

Kokemukset ja tapahtumat pysyvät mielessä, kirjoititpa niitä lapulle, jonka sitten poltat

.

Tai heität jonkun kiven veteen ja kuvittelet, että siinä meni ikävät asiat

tai laitat ikävät asiat joko konkreettisesti tai kuvainnollisesti johonkin laatikkoon ja laatikon pois näkyvistä

Niin eivät nuo temput mitään auta.

Asiat ovat ja pysyvät erosi jälkeenkin. Yhteiset lapset ja muut asiat. Ihminen valitsee. Se pitää loppuun asti.

Vierailija kirjoitti:

MaratonParkuja,

Kuulostaa tosi tutulta, sillä erotuksella että asumme (ainakin vielä) saman katon alla perheenä. Itkulla hoidan itsekin raskaat tilanteet. Osaat kyllä kirjoittaa uskomattoman fiksusti ja humoristisesti!

T. Sisukasa

Hei Sisukasa,

Meillä kun onneksi ei ollut lapsia, niin päästiin vähällä. Olen todellakin tiedostanut sen ja ollut onnellinen, vaikka olihan se erossa sekin yksi asia surra, kun ajattelin klassisesti, että parhaat vuodet ja tottahan sekin oli. Aika pitkään siinä souvatessa lopulta meni.

Toisaalta lohduksi ajattelen, että ok, teilläkin on tilanne nyt noin, mutta: se viimeinen pisara tulee aina. Tavalla tai toisella, jonain päivänä todennäköisesti heräät ensin orastavaan ja sitten yhä varmempaan tunteeseen, että se oli sitten tässä. Nämä alkaa olla ne kuuluisat lähtöitkut.

Jospa ajattelisi, että jokainen kyynel mallaa ensin yhtä minuuttia, sitten tuntia, sitten päivää, joka vie kauemmas tästä kaikesta. Koko ajan.

Voimia sinulle Sisukasa, sinä ja muut olette yhä joka päivä mielessäni, T MaratonParkuja

P.s. Kiitos kauniista sanoista koskien kirjoituksia.

Luin koko ketjun alusta loppuun yhteen pötköön.. Iso iso voimahali kaikille osallisille <3

Ap: se oikeasti kuullostaa näiden tekstien perusteella siltä, että exälläsi on narsistisia piirteitä. Itse sellaisesta vuosia sitten eronneena, tunnistan monen monta tunnetilaasi.. ja sen valtavan väsymyksen. Nyt pyydän ihan itsesi ja lastesi puolesta että hankit lakimiehen/lakinaisen. Voimattomana hetkenä hän pitää lastesi puolta sekä huoltajuus- että taloudellisissa asioissa. Määrittävä tekijä EI OLE SE, mihin exäsi on suostuvainen, vaan se, mikä lain mukaan lapsillesi ja Sinulle kuuluu.

Toisekseen.

Hankkiutuisin lasten kanssa ehdottomasti vaikka väliaikaiseen asuntoon samantien. Sitä varsinaista muuttoahan voisit tehdä pikkuhiljaa. Tämä sen takia, että sinulla olisi Oma TURVALLINEN TILA, mihin exälläsi ei ole pääsyä. Tähänastisen tarinan perusteella näyttää siltä, että kun alat pitää puoliasi, exäsi saattaa hyvinkin käyttää oikeuttaan tulla käymään kotiin jotta pääsee pakottamaan sinut vastaanottamaan niin paljon henkistä väkivaltaa, että et psyykkisesti yksinkertaisesti jaksa pitää itsesi ja lastesi puolia. Siltä hänen toimintansa ns. kuulostaa tähänkin asti. Normi ihminen ei tule ajatelleeksi, että joku voisi tahallaan oikeasti toimia noin, mutta tuo toimintamalli on vakio, siinä kohtaa kun ihminen käyttää henkistä väkivaltaa manipulointikeinona..

Minun kohdalla tilanne on been there done that, ja nykyisin erotan tietyt käyttäytymiskuviot ja toimintamallit kaukaa..

Kun tuosta avioerosta oli kulunut neljä vuotta, aloitin traumaterapian. Poltin itseni töissä, ja ymmärsin että ne vuosien ajan huono äiti riittämätön kasvattaja epäonnistunut ihminen jne jne jne mantrat olivat hinkkautuneet selkärankaan, ja vaikuttivat edelleen minun ajatuksiini, toimintamalleihini ja minäkuvaani. Terapian aloitus oli paras päätökseni ikinä. Nyt - vuosia myöhemmin - tunnistan itseni taas. Ja kykenen olemaan itselleni paljon armollisempi.

Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi paskammaiseen henkiseen ympäristöön, ja sinua vahingoittamaan pyrkiviin ihmisiin. Se olet kuitenkin sinä, joka elät tätä ainutkertaista elämääsi. Ja myös lapsillesi pitää saada selkeä kuva siitä, että miehen mallina toimineen isän toimintatavat ovat väärin ja epäoikeudenmukaisia. Muuten he kantavat samat toimintamallit omiin parisuhteisiinsa kun niiden aika tulee.

Sinun ei tarvitse jaksaa kaikkea. Se on liikaa vaadittu. Siksi lakimies/nainen. Sun ei tarvitse ottaa kaikkea paskaa vastaan. Heille se on duunia.

Iso iso halaus ja voimia!!!

Kiva huomata, että ketjuun on tullut uusia, samassa elämäntilanteessa olevia tai olleita. Vielä mukavampi, että useampi kokee saaneensa tästä vertaistukea.

Minulle tämä on ollut, ja on vähän niinku vertaistuellinen päiväkirja. Oman pään purkamispaikka. Täällä saan myös selväjärkisten kommentteja tilanteeseemme. Välillä kun tuntuu että hävitän itseni kaiken tämän vähättelyn ja haukkumisen keskellä mitä jatkuvasti kuulen.

Se että tämä ketju oikeasti on kerännyt selväjärkisiä ihmisiä, ei ilkeilijöitä, on aivan mahtavaa. Tämä kirjoittaminen tänne, ja kommenttien lukeminen on auttanut monessa hetkessä.

Joten, hienoa, jos tämä auttaa myös muita.

Täällä on ihan karseeta. Mies on taas asustellut viikon verran kotona. Ja ilmapiiri on todella negatiivinen. Haukkuu ja arvostelee minua ihan kaikesta. Kokoajan. Myös lapsille, lasten kuullen. En onneksi enää jaksa provosoitua olen hiljaa, tai vastaan hyvin asiallisesti. Riidelköön yksinään. On myös ollut inhottava lapsia kohtaan. Tai, yksi on tällä hetkellä lemppari jolle on mukava, ja 2 muulle ei niinkään. Tämä on hänen tyylinsä ollut jo vuosia. Yhtä haukkuu ja arvostelee, toisen kanssa teker samaanaikaan mukavia juttuja. En ymmärrä miten joku voi puhua omille lapsilleen niin rumasti? Ehkä hieman on parantanut suhtautumistaan. Mutta vain hieman.

Olen alkanut oikein odottamaan sitä, että pääsisin omaan kotiin. Tai enemmänkin sitä, ettei minun tarvitsisi enää asua miehen kanssa saman katon alla.

Pitäkää peukkuja, että talo menisi pian kaupaksi. Vaikka kodin myyminen tuntuu edelleen pahalle. Olisi ihana kun voitaisiin asua tässä.

Paljon tässä on tekemistä, en oikeastaan edes halua että mies on täällä siivoamassa ja järjestelemässä. Koska hän on sitä tyyppiä joka huutaa muille että tehkää tehkää. Jos itse tekee jonkun yhden asian, siitä kuullaan kyllä, miten hän on tehnyt/tekee täällä kaiken.

Ero on näköjään semmonen mikä lyö ihmisen aivan pohjalle. Itsetunnon, kaiken. Huomaan teidän muiden kirjoituksissa samaa arvottomuuden, kelpaamattomuuden tunnetta mitä olen itsekkin kokenut. Tosin, nyt tällä hetkellä en mieti ollenkaan tulenko joskus kelpaamaan jollekkin. Nyt tuntuu sille, etten ikinä enää halua vakavaa parisuhdetta kenenkään kanssa.

Arvotottomuutta tunnen, epäilen itseäni, omaa äitiyttäni. Huomaan edelleen että alan uskomaan miehen haukkumisiin. Mietin taas useammin onko hän kuitenkin oikeassa ja minä väärässä. Sitäkin olen miettinyt paljon, että mies löytää uuden kumppanin ja tulee hänen kanssaan onnelliseksi, onnellisemmaksi kun minun kanssa ikinä. Saavat tehdä yhdessä samoja asioita mitä me teimme, ja niitä asioita mitkä meillä jäi tekemättä. Ilman lapsia heillä on aikaa ja mahdollisuuksia keskittyä toisiinsa.

Miten toinen voi käsittää, nähdä asiat nii täysin toisin? Miten asiat voi kääntyä niin päälaelleen? Monesti olen miettinyt olenko hullu? Menettämässä järkeni, kun en ollenkaan ymmärrä asioita mistä minua syytetään? Entä jos oikeasti olenkin se, kenen todellisuudentaju on hukassa? Ja mies on se joka on oikeassa? Nämä ajatukset on välillä oikeasti aika pelottavia.

Pahoittelut, etten nyt kommentoi enempää teidän uusien ketjulaisten tilanteisiin, vaan puran vaan omaa päätäni. Mutta, kuten sanoin, kiva että olette täällä.

Ap

Millaisista asioista miehesi sinua syyttää, ap? Millaisten asioiden suhteen epäilet todellisuudentajuasi? On asioita, joista voi olla objektiivinen tosi tieto, ja sitten on asioita, jotka ovat tulkinnanvaraisia ja joihin voi liittyä erilaisia mieltymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Kiva huomata, että ketjuun on tullut uusia, samassa elämäntilanteessa olevia tai olleita. Vielä mukavampi, että useampi kokee saaneensa tästä vertaistukea.

Minulle tämä on ollut, ja on vähän niinku vertaistuellinen päiväkirja. Oman pään purkamispaikka. Täällä saan myös selväjärkisten kommentteja tilanteeseemme. Välillä kun tuntuu että hävitän itseni kaiken tämän vähättelyn ja haukkumisen keskellä mitä jatkuvasti kuulen.

Se että tämä ketju oikeasti on kerännyt selväjärkisiä ihmisiä, ei ilkeilijöitä, on aivan mahtavaa. Tämä kirjoittaminen tänne, ja kommenttien lukeminen on auttanut monessa hetkessä.

Joten, hienoa, jos tämä auttaa myös muita.

Täällä on ihan karseeta. Mies on taas asustellut viikon verran kotona. Ja ilmapiiri on todella negatiivinen. Haukkuu ja arvostelee minua ihan kaikesta. Kokoajan. Myös lapsille, lasten kuullen. En onneksi enää jaksa provosoitua olen hiljaa, tai vastaan hyvin asiallisesti. Riidelköön yksinään. On myös ollut inhottava lapsia kohtaan. Tai, yksi on tällä hetkellä lemppari jolle on mukava, ja 2 muulle ei niinkään. Tämä on hänen tyylinsä ollut jo vuosia. Yhtä haukkuu ja arvostelee, toisen kanssa teker samaanaikaan mukavia juttuja. En ymmärrä miten joku voi puhua omille lapsilleen niin rumasti? Ehkä hieman on parantanut suhtautumistaan. Mutta vain hieman.

Olen alkanut oikein odottamaan sitä, että pääsisin omaan kotiin. Tai enemmänkin sitä, ettei minun tarvitsisi enää asua miehen kanssa saman katon alla.

Pitäkää peukkuja, että talo menisi pian kaupaksi. Vaikka kodin myyminen tuntuu edelleen pahalle. Olisi ihana kun voitaisiin asua tässä.

Paljon tässä on tekemistä, en oikeastaan edes halua että mies on täällä siivoamassa ja järjestelemässä. Koska hän on sitä tyyppiä joka huutaa muille että tehkää tehkää. Jos itse tekee jonkun yhden asian, siitä kuullaan kyllä, miten hän on tehnyt/tekee täällä kaiken.

Ero on näköjään semmonen mikä lyö ihmisen aivan pohjalle. Itsetunnon, kaiken. Huomaan teidän muiden kirjoituksissa samaa arvottomuuden, kelpaamattomuuden tunnetta mitä olen itsekkin kokenut. Tosin, nyt tällä hetkellä en mieti ollenkaan tulenko joskus kelpaamaan jollekkin. Nyt tuntuu sille, etten ikinä enää halua vakavaa parisuhdetta kenenkään kanssa.

Arvotottomuutta tunnen, epäilen itseäni, omaa äitiyttäni. Huomaan edelleen että alan uskomaan miehen haukkumisiin. Mietin taas useammin onko hän kuitenkin oikeassa ja minä väärässä. Sitäkin olen miettinyt paljon, että mies löytää uuden kumppanin ja tulee hänen kanssaan onnelliseksi, onnellisemmaksi kun minun kanssa ikinä. Saavat tehdä yhdessä samoja asioita mitä me teimme, ja niitä asioita mitkä meillä jäi tekemättä. Ilman lapsia heillä on aikaa ja mahdollisuuksia keskittyä toisiinsa.

Miten toinen voi käsittää, nähdä asiat nii täysin toisin? Miten asiat voi kääntyä niin päälaelleen? Monesti olen miettinyt olenko hullu? Menettämässä järkeni, kun en ollenkaan ymmärrä asioita mistä minua syytetään? Entä jos oikeasti olenkin se, kenen todellisuudentaju on hukassa? Ja mies on se joka on oikeassa? Nämä ajatukset on välillä oikeasti aika pelottavia.

Pahoittelut, etten nyt kommentoi enempää teidän uusien ketjulaisten tilanteisiin, vaan puran vaan omaa päätäni. Mutta, kuten sanoin, kiva että olette täällä.

Ap

Ap

Ketjun alusta mukana olleena minusta vaikuttaa siltä, että olet hyvinkin selvillä vesillä nyt. Tuo ukkosi on kyl hirveä, sori vaan. Mutta tapa jolla lapsiaan kohtelee, eriarvoisesti, on ihan anteeksiantamatonta! Miten lapset kestää tommosta???

Pidän peukkuja, et talo menee pian kaupaksi!

Antoisia pilkkireissuja! Hauskaa hommaa, käydään mekin joskus, saaliista viis. Eväät on tärkeät, kaffet&voikkaleivät - nam

Leppoisaa Loppiaista!

Tuumis

Vierailija kirjoitti:

Kiva huomata, että ketjuun on tullut uusia, samassa elämäntilanteessa olevia tai olleita. Vielä mukavampi, että useampi kokee saaneensa tästä vertaistukea.

Minulle tämä on ollut, ja on vähän niinku vertaistuellinen päiväkirja. Oman pään purkamispaikka. Täällä saan myös selväjärkisten kommentteja tilanteeseemme. Välillä kun tuntuu että hävitän itseni kaiken tämän vähättelyn ja haukkumisen keskellä mitä jatkuvasti kuulen.

Se että tämä ketju oikeasti on kerännyt selväjärkisiä ihmisiä, ei ilkeilijöitä, on aivan mahtavaa. Tämä kirjoittaminen tänne, ja kommenttien lukeminen on auttanut monessa hetkessä.

Joten, hienoa, jos tämä auttaa myös muita.

Täällä on ihan karseeta. Mies on taas asustellut viikon verran kotona. Ja ilmapiiri on todella negatiivinen. Haukkuu ja arvostelee minua ihan kaikesta. Kokoajan. Myös lapsille, lasten kuullen. En onneksi enää jaksa provosoitua olen hiljaa, tai vastaan hyvin asiallisesti. Riidelköön yksinään. On myös ollut inhottava lapsia kohtaan. Tai, yksi on tällä hetkellä lemppari jolle on mukava, ja 2 muulle ei niinkään. Tämä on hänen tyylinsä ollut jo vuosia. Yhtä haukkuu ja arvostelee, toisen kanssa teker samaanaikaan mukavia juttuja. En ymmärrä miten joku voi puhua omille lapsilleen niin rumasti? Ehkä hieman on parantanut suhtautumistaan. Mutta vain hieman.

Olen alkanut oikein odottamaan sitä, että pääsisin omaan kotiin. Tai enemmänkin sitä, ettei minun tarvitsisi enää asua miehen kanssa saman katon alla.

Pitäkää peukkuja, että talo menisi pian kaupaksi. Vaikka kodin myyminen tuntuu edelleen pahalle. Olisi ihana kun voitaisiin asua tässä.

Paljon tässä on tekemistä, en oikeastaan edes halua että mies on täällä siivoamassa ja järjestelemässä. Koska hän on sitä tyyppiä joka huutaa muille että tehkää tehkää. Jos itse tekee jonkun yhden asian, siitä kuullaan kyllä, miten hän on tehnyt/tekee täällä kaiken.

Ero on näköjään semmonen mikä lyö ihmisen aivan pohjalle. Itsetunnon, kaiken. Huomaan teidän muiden kirjoituksissa samaa arvottomuuden, kelpaamattomuuden tunnetta mitä olen itsekkin kokenut. Tosin, nyt tällä hetkellä en mieti ollenkaan tulenko joskus kelpaamaan jollekkin. Nyt tuntuu sille, etten ikinä enää halua vakavaa parisuhdetta kenenkään kanssa.

Arvotottomuutta tunnen, epäilen itseäni, omaa äitiyttäni. Huomaan edelleen että alan uskomaan miehen haukkumisiin. Mietin taas useammin onko hän kuitenkin oikeassa ja minä väärässä. Sitäkin olen miettinyt paljon, että mies löytää uuden kumppanin ja tulee hänen kanssaan onnelliseksi, onnellisemmaksi kun minun kanssa ikinä. Saavat tehdä yhdessä samoja asioita mitä me teimme, ja niitä asioita mitkä meillä jäi tekemättä. Ilman lapsia heillä on aikaa ja mahdollisuuksia keskittyä toisiinsa.

Miten toinen voi käsittää, nähdä asiat nii täysin toisin? Miten asiat voi kääntyä niin päälaelleen? Monesti olen miettinyt olenko hullu? Menettämässä järkeni, kun en ollenkaan ymmärrä asioita mistä minua syytetään? Entä jos oikeasti olenkin se, kenen todellisuudentaju on hukassa? Ja mies on se joka on oikeassa? Nämä ajatukset on välillä oikeasti aika pelottavia.

Pahoittelut, etten nyt kommentoi enempää teidän uusien ketjulaisten tilanteisiin, vaan puran vaan omaa päätäni. Mutta, kuten sanoin, kiva että olette täällä.

Ap

Kuule Ap,

olen käynyt aikanaan läpi melko samankaltaisen kuvion, jossa silloinen kumppani käytti minuun henkistä väkivaltaa - voisi kai sanoa, että hän hallitsi minua pelolla.  Välillä hän piti useiden päivien mykkäkoulua jos erehdyin kysymään jotakin, mitä ei olisi saanut kysyä. Minua syyteltiin vainoharhaiseksi ja ties miksi. Aloin itsekin epäillä mielenterveyttäi ja miettiä, että onko minulla kaikki palikat tallella, vai miksi minusta tuntui siltä miltä tuntui siinä suhteessa. Kaikki energiani meni siihen munankuorilla kävelyyn ja toisen arvaamattomien mielialojen ennakoimisyrityksiin. En yksikertaisesti tiennyt mitä tehdä. Ei vaan jäänyt enää energiaa miettiä, miten siitä suosta päästä kuiville.

Lopulta sitten tuli hetki, jolloin totesin että nyt mittani on täynnä, en halua enkä siedä enää yhtään enempää. Ajattelin että muutan mieluummin vaikka telttaan kuin jään siihen talouteen. Tein siis täydellisen hypyn tuntemattomaan, ja ihme kyllä asiani alkoivat järjestyä, yksi kerrallaan.

Se helpotuksen tunne, kun vihdoin vapauduin tuon täysin toimimattoman suhteen kahleista, oli sanoin kuvaamaton! Uuden elämäni puitteet olivat aluksi varsin vaatimattomat, mutta se vapauden tunne oli ihan huikea! Pystyin taas nukkumaan, pystyin taas hengittämään vapaasti.

Pikkuhiljaa heräsin myös pitämään itsestäni paremmin huolta ja opettelin rakastamaan itseäni. Tein sen ihan itseni vuoksi, tajusin olevani hyvä tyyppi ja selvinneeni aikamoisesta myllytyksestä pääosin ehjin nahoin, myös henkisesti. En kuitenkaan edes uneksinut uudesta parisuhteesta, ajattelin että en uskalla enää ottaa riskiä. Näin kului jokunen vuosi, tein kaikkea mukavaa itsekseni ja nautin olostani vapaana. Ihanaa aikaa...

Ja sitten se tunne, kun täysin odottamatta kohtasin nykyisen puolisoni... Arvostan, rakastan ja kunnioitan häntä aivan valtavasti! Sama tuntuu pätevän myös toisin päin. Hän on aivan täysin erilainen kuin se ex, joka sai minut kutistumaan ja kalpenemaan vain varjoksi omasta todellisesta itsestäni. Olenkin nyt jälkeen päin miettinyt, että ehkä se exän kanssa vietetty aika kuitenkin tarvittiin - en tiedä, olisinko osannut arvostaa nykyistä puolisoani näin paljon,  jollen olisi aikanaan elänyt kauhukabinetissa vuosien ajan. Ehkäpä se aiempi, karmaiseva suhde sai minut ymmärtämään, mitä sitten se todellinen rakkaus on, kun se osuu kohdalle. Ehkä ex oli sittenkin eräänlainen enkeli valepuvussa ja teki minulle ison palveluksen?

Niinpä haluan nyt sanoa sinulle Ap, että ole rauhassa, kaikki menee nyt juuri niin kuin kuuluukin.

Ja kun pääset omillesi, anna ensin itsellesi aikaa. Hoivaa itsesi kuntoon, muista että olet huipputyyppi ja hyvä äiti lapsillesi. Hemmottele itseäsi, aloita joku kiva harrastus. Nauti uudesta elämänvaiheestasi. Pistä hiustyyli koonaan uusiksi, hanki muutama uusi kaunis vaate, aloita vaikka joku kiva liikunnallinen harrastus jotta saat taas paremmin yhteyden kehoosikin. Pyri löytämään naiseutesi uudelleen - esimerkiksi tanssi on tähän todella tehokas keino. Pidä hauskaa ja muista, että kysymys ei ole se, että kelpaatko sinä enää kellekään. Paljon tärkeämpi kysymys on se, millainen mies mahdollisesti kelpaisi sinulle...

Ja jos ja kun olet aikanaan valmis, veikkaanpa että se oikea kumppani sinulle tupsahtaa jostakin eteesi.

Kaikkea hyvää elämääsi ja iso halaus! <3 <3

(Samoin kaikille teille muillekin, jotka kipuilette vähänkään samankaltaisessa tilanteessa.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva huomata, että ketjuun on tullut uusia, samassa elämäntilanteessa olevia tai olleita. Vielä mukavampi, että useampi kokee saaneensa tästä vertaistukea.

Minulle tämä on ollut, ja on vähän niinku vertaistuellinen päiväkirja. Oman pään purkamispaikka. Täällä saan myös selväjärkisten kommentteja tilanteeseemme. Välillä kun tuntuu että hävitän itseni kaiken tämän vähättelyn ja haukkumisen keskellä mitä jatkuvasti kuulen.

Se että tämä ketju oikeasti on kerännyt selväjärkisiä ihmisiä, ei ilkeilijöitä, on aivan mahtavaa. Tämä kirjoittaminen tänne, ja kommenttien lukeminen on auttanut monessa hetkessä.

Joten, hienoa, jos tämä auttaa myös muita.

Täällä on ihan karseeta. Mies on taas asustellut viikon verran kotona. Ja ilmapiiri on todella negatiivinen. Haukkuu ja arvostelee minua ihan kaikesta. Kokoajan. Myös lapsille, lasten kuullen. En onneksi enää jaksa provosoitua olen hiljaa, tai vastaan hyvin asiallisesti. Riidelköön yksinään. On myös ollut inhottava lapsia kohtaan. Tai, yksi on tällä hetkellä lemppari jolle on mukava, ja 2 muulle ei niinkään. Tämä on hänen tyylinsä ollut jo vuosia. Yhtä haukkuu ja arvostelee, toisen kanssa teker samaanaikaan mukavia juttuja. En ymmärrä miten joku voi puhua omille lapsilleen niin rumasti? Ehkä hieman on parantanut suhtautumistaan. Mutta vain hieman.

Olen alkanut oikein odottamaan sitä, että pääsisin omaan kotiin. Tai enemmänkin sitä, ettei minun tarvitsisi enää asua miehen kanssa saman katon alla.

Pitäkää peukkuja, että talo menisi pian kaupaksi. Vaikka kodin myyminen tuntuu edelleen pahalle. Olisi ihana kun voitaisiin asua tässä.

Paljon tässä on tekemistä, en oikeastaan edes halua että mies on täällä siivoamassa ja järjestelemässä. Koska hän on sitä tyyppiä joka huutaa muille että tehkää tehkää. Jos itse tekee jonkun yhden asian, siitä kuullaan kyllä, miten hän on tehnyt/tekee täällä kaiken.

Ero on näköjään semmonen mikä lyö ihmisen aivan pohjalle. Itsetunnon, kaiken. Huomaan teidän muiden kirjoituksissa samaa arvottomuuden, kelpaamattomuuden tunnetta mitä olen itsekkin kokenut. Tosin, nyt tällä hetkellä en mieti ollenkaan tulenko joskus kelpaamaan jollekkin. Nyt tuntuu sille, etten ikinä enää halua vakavaa parisuhdetta kenenkään kanssa.

Arvotottomuutta tunnen, epäilen itseäni, omaa äitiyttäni. Huomaan edelleen että alan uskomaan miehen haukkumisiin. Mietin taas useammin onko hän kuitenkin oikeassa ja minä väärässä. Sitäkin olen miettinyt paljon, että mies löytää uuden kumppanin ja tulee hänen kanssaan onnelliseksi, onnellisemmaksi kun minun kanssa ikinä. Saavat tehdä yhdessä samoja asioita mitä me teimme, ja niitä asioita mitkä meillä jäi tekemättä. Ilman lapsia heillä on aikaa ja mahdollisuuksia keskittyä toisiinsa.

Miten toinen voi käsittää, nähdä asiat nii täysin toisin? Miten asiat voi kääntyä niin päälaelleen? Monesti olen miettinyt olenko hullu? Menettämässä järkeni, kun en ollenkaan ymmärrä asioita mistä minua syytetään? Entä jos oikeasti olenkin se, kenen todellisuudentaju on hukassa? Ja mies on se joka on oikeassa? Nämä ajatukset on välillä oikeasti aika pelottavia.

Pahoittelut, etten nyt kommentoi enempää teidän uusien ketjulaisten tilanteisiin, vaan puran vaan omaa päätäni. Mutta, kuten sanoin, kiva että olette täällä.

Ap

Kuule Ap,

olen käynyt aikanaan läpi melko samankaltaisen kuvion, jossa silloinen kumppani käytti minuun henkistä väkivaltaa - voisi kai sanoa, että hän hallitsi minua pelolla.  Välillä hän piti useiden päivien mykkäkoulua jos erehdyin kysymään jotakin, mitä ei olisi saanut kysyä. Minua syyteltiin vainoharhaiseksi ja ties miksi. Aloin itsekin epäillä mielenterveyttäi ja miettiä, että onko minulla kaikki palikat tallella, vai miksi minusta tuntui siltä miltä tuntui siinä suhteessa. Kaikki energiani meni siihen munankuorilla kävelyyn ja toisen arvaamattomien mielialojen ennakoimisyrityksiin. En yksikertaisesti tiennyt mitä tehdä. Ei vaan jäänyt enää energiaa miettiä, miten siitä suosta päästä kuiville.

Lopulta sitten tuli hetki, jolloin totesin että nyt mittani on täynnä, en halua enkä siedä enää yhtään enempää. Ajattelin että muutan mieluummin vaikka telttaan kuin jään siihen talouteen. Tein siis täydellisen hypyn tuntemattomaan, ja ihme kyllä asiani alkoivat järjestyä, yksi kerrallaan.

Se helpotuksen tunne, kun vihdoin vapauduin tuon täysin toimimattoman suhteen kahleista, oli sanoin kuvaamaton! Uuden elämäni puitteet olivat aluksi varsin vaatimattomat, mutta se vapauden tunne oli ihan huikea! Pystyin taas nukkumaan, pystyin taas hengittämään vapaasti.

Pikkuhiljaa heräsin myös pitämään itsestäni paremmin huolta ja opettelin rakastamaan itseäni. Tein sen ihan itseni vuoksi, tajusin olevani hyvä tyyppi ja selvinneeni aikamoisesta myllytyksestä pääosin ehjin nahoin, myös henkisesti. En kuitenkaan edes uneksinut uudesta parisuhteesta, ajattelin että en uskalla enää ottaa riskiä. Näin kului jokunen vuosi, tein kaikkea mukavaa itsekseni ja nautin olostani vapaana. Ihanaa aikaa...

Ja sitten se tunne, kun täysin odottamatta kohtasin nykyisen puolisoni... Arvostan, rakastan ja kunnioitan häntä aivan valtavasti! Sama tuntuu pätevän myös toisin päin. Hän on aivan täysin erilainen kuin se ex, joka sai minut kutistumaan ja kalpenemaan vain varjoksi omasta todellisesta itsestäni. Olenkin nyt jälkeen päin miettinyt, että ehkä se exän kanssa vietetty aika kuitenkin tarvittiin - en tiedä, olisinko osannut arvostaa nykyistä puolisoani näin paljon,  jollen olisi aikanaan elänyt kauhukabinetissa vuosien ajan. Ehkäpä se aiempi, karmaiseva suhde sai minut ymmärtämään, mitä sitten se todellinen rakkaus on, kun se osuu kohdalle. Ehkä ex oli sittenkin eräänlainen enkeli valepuvussa ja teki minulle ison palveluksen?

Niinpä haluan nyt sanoa sinulle Ap, että ole rauhassa, kaikki menee nyt juuri niin kuin kuuluukin.

Ja kun pääset omillesi, anna ensin itsellesi aikaa. Hoivaa itsesi kuntoon, muista että olet huipputyyppi ja hyvä äiti lapsillesi. Hemmottele itseäsi, aloita joku kiva harrastus. Nauti uudesta elämänvaiheestasi. Pistä hiustyyli koonaan uusiksi, hanki muutama uusi kaunis vaate, aloita vaikka joku kiva liikunnallinen harrastus jotta saat taas paremmin yhteyden kehoosikin. Pyri löytämään naiseutesi uudelleen - esimerkiksi tanssi on tähän todella tehokas keino. Pidä hauskaa ja muista, että kysymys ei ole se, että kelpaatko sinä enää kellekään. Paljon tärkeämpi kysymys on se, millainen mies mahdollisesti kelpaisi sinulle...

Ja jos ja kun olet aikanaan valmis, veikkaanpa että se oikea kumppani sinulle tupsahtaa jostakin eteesi.

Kaikkea hyvää elämääsi ja iso halaus! <3 <3

(Samoin kaikille teille muillekin, jotka kipuilette vähänkään samankaltaisessa tilanteessa.)

Kiitos sinulle näistä sanoista. Todella iso kiitos. Taidat ymmärtää mistä puhun, omasta kokemuksestasi.

Todella lohduttava kirjoitus. Antaa voimaa jaksaa puskea läpi tästä ja uuteen alkuun.

Itku tuli, mutta hyvä itku tällä kertaa.

KIITOS!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva huomata, että ketjuun on tullut uusia, samassa elämäntilanteessa olevia tai olleita. Vielä mukavampi, että useampi kokee saaneensa tästä vertaistukea.

Minulle tämä on ollut, ja on vähän niinku vertaistuellinen päiväkirja. Oman pään purkamispaikka. Täällä saan myös selväjärkisten kommentteja tilanteeseemme. Välillä kun tuntuu että hävitän itseni kaiken tämän vähättelyn ja haukkumisen keskellä mitä jatkuvasti kuulen.

Se että tämä ketju oikeasti on kerännyt selväjärkisiä ihmisiä, ei ilkeilijöitä, on aivan mahtavaa. Tämä kirjoittaminen tänne, ja kommenttien lukeminen on auttanut monessa hetkessä.

Joten, hienoa, jos tämä auttaa myös muita.

Täällä on ihan karseeta. Mies on taas asustellut viikon verran kotona. Ja ilmapiiri on todella negatiivinen. Haukkuu ja arvostelee minua ihan kaikesta. Kokoajan. Myös lapsille, lasten kuullen. En onneksi enää jaksa provosoitua olen hiljaa, tai vastaan hyvin asiallisesti. Riidelköön yksinään. On myös ollut inhottava lapsia kohtaan. Tai, yksi on tällä hetkellä lemppari jolle on mukava, ja 2 muulle ei niinkään. Tämä on hänen tyylinsä ollut jo vuosia. Yhtä haukkuu ja arvostelee, toisen kanssa teker samaanaikaan mukavia juttuja. En ymmärrä miten joku voi puhua omille lapsilleen niin rumasti? Ehkä hieman on parantanut suhtautumistaan. Mutta vain hieman.

Olen alkanut oikein odottamaan sitä, että pääsisin omaan kotiin. Tai enemmänkin sitä, ettei minun tarvitsisi enää asua miehen kanssa saman katon alla.

Pitäkää peukkuja, että talo menisi pian kaupaksi. Vaikka kodin myyminen tuntuu edelleen pahalle. Olisi ihana kun voitaisiin asua tässä.

Paljon tässä on tekemistä, en oikeastaan edes halua että mies on täällä siivoamassa ja järjestelemässä. Koska hän on sitä tyyppiä joka huutaa muille että tehkää tehkää. Jos itse tekee jonkun yhden asian, siitä kuullaan kyllä, miten hän on tehnyt/tekee täällä kaiken.

Ero on näköjään semmonen mikä lyö ihmisen aivan pohjalle. Itsetunnon, kaiken. Huomaan teidän muiden kirjoituksissa samaa arvottomuuden, kelpaamattomuuden tunnetta mitä olen itsekkin kokenut. Tosin, nyt tällä hetkellä en mieti ollenkaan tulenko joskus kelpaamaan jollekkin. Nyt tuntuu sille, etten ikinä enää halua vakavaa parisuhdetta kenenkään kanssa.

Arvotottomuutta tunnen, epäilen itseäni, omaa äitiyttäni. Huomaan edelleen että alan uskomaan miehen haukkumisiin. Mietin taas useammin onko hän kuitenkin oikeassa ja minä väärässä. Sitäkin olen miettinyt paljon, että mies löytää uuden kumppanin ja tulee hänen kanssaan onnelliseksi, onnellisemmaksi kun minun kanssa ikinä. Saavat tehdä yhdessä samoja asioita mitä me teimme, ja niitä asioita mitkä meillä jäi tekemättä. Ilman lapsia heillä on aikaa ja mahdollisuuksia keskittyä toisiinsa.

Miten toinen voi käsittää, nähdä asiat nii täysin toisin? Miten asiat voi kääntyä niin päälaelleen? Monesti olen miettinyt olenko hullu? Menettämässä järkeni, kun en ollenkaan ymmärrä asioita mistä minua syytetään? Entä jos oikeasti olenkin se, kenen todellisuudentaju on hukassa? Ja mies on se joka on oikeassa? Nämä ajatukset on välillä oikeasti aika pelottavia.

Pahoittelut, etten nyt kommentoi enempää teidän uusien ketjulaisten tilanteisiin, vaan puran vaan omaa päätäni. Mutta, kuten sanoin, kiva että olette täällä.

Ap

Ap

Ketjun alusta mukana olleena minusta vaikuttaa siltä, että olet hyvinkin selvillä vesillä nyt. Tuo ukkosi on kyl hirveä, sori vaan. Mutta tapa jolla lapsiaan kohtelee, eriarvoisesti, on ihan anteeksiantamatonta! Miten lapset kestää tommosta???

Pidän peukkuja, et talo menee pian kaupaksi!

Antoisia pilkkireissuja! Hauskaa hommaa, käydään mekin joskus, saaliista viis. Eväät on tärkeät, kaffet&voikkaleivät - nam

Leppoisaa Loppiaista!

Tuumis

Kiitos tuumis! Ehkä tosiaan alan olla jo ainakin paljon vahvempi asian edessä, kuin silloin puolivuotta sitten. Ajatuksissa on tapahtunut iso muutos.

Ei ne lapset oikein kestäkkään. Varsinkaan esikoinen, joka saa eniten haukkimista osakseen.

Jotenkin olen noussut jostain suosta, ja alkanut itse tajuamaan millaisen miehen kanssa olenkaan ollut vuosia. Mieleen pulpahtelee asioita jo vuosien takaa. Silloin jo olisi pitänyt ymmärtää pakata tavarat ja lähteä.

Mutta, pakko uskoa että kaikella tällä on jokin tarkoitus.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Sitä ihmettelen, et kai nää kaikki tajuaa käyttää kortsua äijiensä kanssa, kun äijät panevat jo uusia muijia samalla. Inhottaa ajatuskin.

Ei sitä varamaan ensin tule tätä ajatelleeksi. Mitenkähän on niiden kakkosten ja kolmosten laita? Käyttävätkö kumia?