Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Roikkuminen suhteessa, jossa toinen ei enää halua jatkaa tai on epätietoinen halustaan (eli ei halua kovin vahvasti), on minusta itsesabotaasia. Ei se lähdössä olija tule näkemään puolison arvoa, jos tämä antaa loputtomasti mahdollisuuksia palata takaisin. 

Palata takaisin voi kyllä mutta ei todellakaan enää samaan kuvioon. Hän voi palata hiljaiseen, kylmään ja seksittömään kotiin. Itsehän hän suhteen sellaiseksi loi ja voi nyt sitten korjata asiat, jos halua siihen on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva huomata, että ketjuun on tullut uusia, samassa elämäntilanteessa olevia tai olleita. Vielä mukavampi, että useampi kokee saaneensa tästä vertaistukea.

Minulle tämä on ollut, ja on vähän niinku vertaistuellinen päiväkirja. Oman pään purkamispaikka. Täällä saan myös selväjärkisten kommentteja tilanteeseemme. Välillä kun tuntuu että hävitän itseni kaiken tämän vähättelyn ja haukkumisen keskellä mitä jatkuvasti kuulen.

Se että tämä ketju oikeasti on kerännyt selväjärkisiä ihmisiä, ei ilkeilijöitä, on aivan mahtavaa. Tämä kirjoittaminen tänne, ja kommenttien lukeminen on auttanut monessa hetkessä.

Joten, hienoa, jos tämä auttaa myös muita.

Täällä on ihan karseeta. Mies on taas asustellut viikon verran kotona. Ja ilmapiiri on todella negatiivinen. Haukkuu ja arvostelee minua ihan kaikesta. Kokoajan. Myös lapsille, lasten kuullen. En onneksi enää jaksa provosoitua olen hiljaa, tai vastaan hyvin asiallisesti. Riidelköön yksinään. On myös ollut inhottava lapsia kohtaan. Tai, yksi on tällä hetkellä lemppari jolle on mukava, ja 2 muulle ei niinkään. Tämä on hänen tyylinsä ollut jo vuosia. Yhtä haukkuu ja arvostelee, toisen kanssa teker samaanaikaan mukavia juttuja. En ymmärrä miten joku voi puhua omille lapsilleen niin rumasti? Ehkä hieman on parantanut suhtautumistaan. Mutta vain hieman.

Olen alkanut oikein odottamaan sitä, että pääsisin omaan kotiin. Tai enemmänkin sitä, ettei minun tarvitsisi enää asua miehen kanssa saman katon alla.

Pitäkää peukkuja, että talo menisi pian kaupaksi. Vaikka kodin myyminen tuntuu edelleen pahalle. Olisi ihana kun voitaisiin asua tässä.

Paljon tässä on tekemistä, en oikeastaan edes halua että mies on täällä siivoamassa ja järjestelemässä. Koska hän on sitä tyyppiä joka huutaa muille että tehkää tehkää. Jos itse tekee jonkun yhden asian, siitä kuullaan kyllä, miten hän on tehnyt/tekee täällä kaiken.

Ero on näköjään semmonen mikä lyö ihmisen aivan pohjalle. Itsetunnon, kaiken. Huomaan teidän muiden kirjoituksissa samaa arvottomuuden, kelpaamattomuuden tunnetta mitä olen itsekkin kokenut. Tosin, nyt tällä hetkellä en mieti ollenkaan tulenko joskus kelpaamaan jollekkin. Nyt tuntuu sille, etten ikinä enää halua vakavaa parisuhdetta kenenkään kanssa.

Arvotottomuutta tunnen, epäilen itseäni, omaa äitiyttäni. Huomaan edelleen että alan uskomaan miehen haukkumisiin. Mietin taas useammin onko hän kuitenkin oikeassa ja minä väärässä. Sitäkin olen miettinyt paljon, että mies löytää uuden kumppanin ja tulee hänen kanssaan onnelliseksi, onnellisemmaksi kun minun kanssa ikinä. Saavat tehdä yhdessä samoja asioita mitä me teimme, ja niitä asioita mitkä meillä jäi tekemättä. Ilman lapsia heillä on aikaa ja mahdollisuuksia keskittyä toisiinsa.

Miten toinen voi käsittää, nähdä asiat nii täysin toisin? Miten asiat voi kääntyä niin päälaelleen? Monesti olen miettinyt olenko hullu? Menettämässä järkeni, kun en ollenkaan ymmärrä asioita mistä minua syytetään? Entä jos oikeasti olenkin se, kenen todellisuudentaju on hukassa? Ja mies on se joka on oikeassa? Nämä ajatukset on välillä oikeasti aika pelottavia.

Pahoittelut, etten nyt kommentoi enempää teidän uusien ketjulaisten tilanteisiin, vaan puran vaan omaa päätäni. Mutta, kuten sanoin, kiva että olette täällä.

Ap

Kuule Ap,

olen käynyt aikanaan läpi melko samankaltaisen kuvion, jossa silloinen kumppani käytti minuun henkistä väkivaltaa - voisi kai sanoa, että hän hallitsi minua pelolla.  Välillä hän piti useiden päivien mykkäkoulua jos erehdyin kysymään jotakin, mitä ei olisi saanut kysyä. Minua syyteltiin vainoharhaiseksi ja ties miksi. Aloin itsekin epäillä mielenterveyttäi ja miettiä, että onko minulla kaikki palikat tallella, vai miksi minusta tuntui siltä miltä tuntui siinä suhteessa. Kaikki energiani meni siihen munankuorilla kävelyyn ja toisen arvaamattomien mielialojen ennakoimisyrityksiin. En yksikertaisesti tiennyt mitä tehdä. Ei vaan jäänyt enää energiaa miettiä, miten siitä suosta päästä kuiville.

Lopulta sitten tuli hetki, jolloin totesin että nyt mittani on täynnä, en halua enkä siedä enää yhtään enempää. Ajattelin että muutan mieluummin vaikka telttaan kuin jään siihen talouteen. Tein siis täydellisen hypyn tuntemattomaan, ja ihme kyllä asiani alkoivat järjestyä, yksi kerrallaan.

Se helpotuksen tunne, kun vihdoin vapauduin tuon täysin toimimattoman suhteen kahleista, oli sanoin kuvaamaton! Uuden elämäni puitteet olivat aluksi varsin vaatimattomat, mutta se vapauden tunne oli ihan huikea! Pystyin taas nukkumaan, pystyin taas hengittämään vapaasti.

Pikkuhiljaa heräsin myös pitämään itsestäni paremmin huolta ja opettelin rakastamaan itseäni. Tein sen ihan itseni vuoksi, tajusin olevani hyvä tyyppi ja selvinneeni aikamoisesta myllytyksestä pääosin ehjin nahoin, myös henkisesti. En kuitenkaan edes uneksinut uudesta parisuhteesta, ajattelin että en uskalla enää ottaa riskiä. Näin kului jokunen vuosi, tein kaikkea mukavaa itsekseni ja nautin olostani vapaana. Ihanaa aikaa...

Ja sitten se tunne, kun täysin odottamatta kohtasin nykyisen puolisoni... Arvostan, rakastan ja kunnioitan häntä aivan valtavasti! Sama tuntuu pätevän myös toisin päin. Hän on aivan täysin erilainen kuin se ex, joka sai minut kutistumaan ja kalpenemaan vain varjoksi omasta todellisesta itsestäni. Olenkin nyt jälkeen päin miettinyt, että ehkä se exän kanssa vietetty aika kuitenkin tarvittiin - en tiedä, olisinko osannut arvostaa nykyistä puolisoani näin paljon,  jollen olisi aikanaan elänyt kauhukabinetissa vuosien ajan. Ehkäpä se aiempi, karmaiseva suhde sai minut ymmärtämään, mitä sitten se todellinen rakkaus on, kun se osuu kohdalle. Ehkä ex oli sittenkin eräänlainen enkeli valepuvussa ja teki minulle ison palveluksen?

Niinpä haluan nyt sanoa sinulle Ap, että ole rauhassa, kaikki menee nyt juuri niin kuin kuuluukin.

Ja kun pääset omillesi, anna ensin itsellesi aikaa. Hoivaa itsesi kuntoon, muista että olet huipputyyppi ja hyvä äiti lapsillesi. Hemmottele itseäsi, aloita joku kiva harrastus. Nauti uudesta elämänvaiheestasi. Pistä hiustyyli koonaan uusiksi, hanki muutama uusi kaunis vaate, aloita vaikka joku kiva liikunnallinen harrastus jotta saat taas paremmin yhteyden kehoosikin. Pyri löytämään naiseutesi uudelleen - esimerkiksi tanssi on tähän todella tehokas keino. Pidä hauskaa ja muista, että kysymys ei ole se, että kelpaatko sinä enää kellekään. Paljon tärkeämpi kysymys on se, millainen mies mahdollisesti kelpaisi sinulle...

Ja jos ja kun olet aikanaan valmis, veikkaanpa että se oikea kumppani sinulle tupsahtaa jostakin eteesi.

Kaikkea hyvää elämääsi ja iso halaus! <3 <3

(Samoin kaikille teille muillekin, jotka kipuilette vähänkään samankaltaisessa tilanteessa.)

Kiitos sinulle näistä sanoista. Todella iso kiitos. Taidat ymmärtää mistä puhun, omasta kokemuksestasi.

Todella lohduttava kirjoitus. Antaa voimaa jaksaa puskea läpi tästä ja uuteen alkuun.

Itku tuli, mutta hyvä itku tällä kertaa.

KIITOS!

Ap

Ole(t) hyvä! Ihanaa jos saatoin olla jotenkin avuksi.

Vedet nousi itsellänikin silmiin, kun tunnistin ahdistuksesi ja epätoivosi: kovin tuttuja tunteita minullekin silloin vaikeimpaan aikaan. Luulin silloin, ettei koskaan enää mitään hyvää seuraa.... Mutta kuinka hauskaa onkaan huomata olleensa väärässä!

Muistathan, että suurimmassa paineessahan ne kauneimmat timantitkin syntyvät...

Vierailija kirjoitti:

Kiva huomata, että ketjuun on tullut uusia, samassa elämäntilanteessa olevia tai olleita. Vielä mukavampi, että useampi kokee saaneensa tästä vertaistukea.

Minulle tämä on ollut, ja on vähän niinku vertaistuellinen päiväkirja. Oman pään purkamispaikka. Täällä saan myös selväjärkisten kommentteja tilanteeseemme. Välillä kun tuntuu että hävitän itseni kaiken tämän vähättelyn ja haukkumisen keskellä mitä jatkuvasti kuulen.

Se että tämä ketju oikeasti on kerännyt selväjärkisiä ihmisiä, ei ilkeilijöitä, on aivan mahtavaa. Tämä kirjoittaminen tänne, ja kommenttien lukeminen on auttanut monessa hetkessä.

Joten, hienoa, jos tämä auttaa myös muita.

Täällä on ihan karseeta. Mies on taas asustellut viikon verran kotona. Ja ilmapiiri on todella negatiivinen. Haukkuu ja arvostelee minua ihan kaikesta. Kokoajan. Myös lapsille, lasten kuullen. En onneksi enää jaksa provosoitua olen hiljaa, tai vastaan hyvin asiallisesti. Riidelköön yksinään. On myös ollut inhottava lapsia kohtaan. Tai, yksi on tällä hetkellä lemppari jolle on mukava, ja 2 muulle ei niinkään. Tämä on hänen tyylinsä ollut jo vuosia. Yhtä haukkuu ja arvostelee, toisen kanssa teker samaanaikaan mukavia juttuja. En ymmärrä miten joku voi puhua omille lapsilleen niin rumasti? Ehkä hieman on parantanut suhtautumistaan. Mutta vain hieman.

Olen alkanut oikein odottamaan sitä, että pääsisin omaan kotiin. Tai enemmänkin sitä, ettei minun tarvitsisi enää asua miehen kanssa saman katon alla.

Pitäkää peukkuja, että talo menisi pian kaupaksi. Vaikka kodin myyminen tuntuu edelleen pahalle. Olisi ihana kun voitaisiin asua tässä.

Paljon tässä on tekemistä, en oikeastaan edes halua että mies on täällä siivoamassa ja järjestelemässä. Koska hän on sitä tyyppiä joka huutaa muille että tehkää tehkää. Jos itse tekee jonkun yhden asian, siitä kuullaan kyllä, miten hän on tehnyt/tekee täällä kaiken.

Ero on näköjään semmonen mikä lyö ihmisen aivan pohjalle. Itsetunnon, kaiken. Huomaan teidän muiden kirjoituksissa samaa arvottomuuden, kelpaamattomuuden tunnetta mitä olen itsekkin kokenut. Tosin, nyt tällä hetkellä en mieti ollenkaan tulenko joskus kelpaamaan jollekkin. Nyt tuntuu sille, etten ikinä enää halua vakavaa parisuhdetta kenenkään kanssa.

Arvotottomuutta tunnen, epäilen itseäni, omaa äitiyttäni. Huomaan edelleen että alan uskomaan miehen haukkumisiin. Mietin taas useammin onko hän kuitenkin oikeassa ja minä väärässä. Sitäkin olen miettinyt paljon, että mies löytää uuden kumppanin ja tulee hänen kanssaan onnelliseksi, onnellisemmaksi kun minun kanssa ikinä. Saavat tehdä yhdessä samoja asioita mitä me teimme, ja niitä asioita mitkä meillä jäi tekemättä. Ilman lapsia heillä on aikaa ja mahdollisuuksia keskittyä toisiinsa.

Miten toinen voi käsittää, nähdä asiat nii täysin toisin? Miten asiat voi kääntyä niin päälaelleen? Monesti olen miettinyt olenko hullu? Menettämässä järkeni, kun en ollenkaan ymmärrä asioita mistä minua syytetään? Entä jos oikeasti olenkin se, kenen todellisuudentaju on hukassa? Ja mies on se joka on oikeassa? Nämä ajatukset on välillä oikeasti aika pelottavia.

Pahoittelut, etten nyt kommentoi enempää teidän uusien ketjulaisten tilanteisiin, vaan puran vaan omaa päätäni. Mutta, kuten sanoin, kiva että olette täällä.

Ap

Olet narsistin uhri. Heille tyypillistä alkaa epäillä omaa mielenterveyttään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva huomata, että ketjuun on tullut uusia, samassa elämäntilanteessa olevia tai olleita. Vielä mukavampi, että useampi kokee saaneensa tästä vertaistukea.

Minulle tämä on ollut, ja on vähän niinku vertaistuellinen päiväkirja. Oman pään purkamispaikka. Täällä saan myös selväjärkisten kommentteja tilanteeseemme. Välillä kun tuntuu että hävitän itseni kaiken tämän vähättelyn ja haukkumisen keskellä mitä jatkuvasti kuulen.

Se että tämä ketju oikeasti on kerännyt selväjärkisiä ihmisiä, ei ilkeilijöitä, on aivan mahtavaa. Tämä kirjoittaminen tänne, ja kommenttien lukeminen on auttanut monessa hetkessä.

Joten, hienoa, jos tämä auttaa myös muita.

Täällä on ihan karseeta. Mies on taas asustellut viikon verran kotona. Ja ilmapiiri on todella negatiivinen. Haukkuu ja arvostelee minua ihan kaikesta. Kokoajan. Myös lapsille, lasten kuullen. En onneksi enää jaksa provosoitua olen hiljaa, tai vastaan hyvin asiallisesti. Riidelköön yksinään. On myös ollut inhottava lapsia kohtaan. Tai, yksi on tällä hetkellä lemppari jolle on mukava, ja 2 muulle ei niinkään. Tämä on hänen tyylinsä ollut jo vuosia. Yhtä haukkuu ja arvostelee, toisen kanssa teker samaanaikaan mukavia juttuja. En ymmärrä miten joku voi puhua omille lapsilleen niin rumasti? Ehkä hieman on parantanut suhtautumistaan. Mutta vain hieman.

Olen alkanut oikein odottamaan sitä, että pääsisin omaan kotiin. Tai enemmänkin sitä, ettei minun tarvitsisi enää asua miehen kanssa saman katon alla.

Pitäkää peukkuja, että talo menisi pian kaupaksi. Vaikka kodin myyminen tuntuu edelleen pahalle. Olisi ihana kun voitaisiin asua tässä.

Paljon tässä on tekemistä, en oikeastaan edes halua että mies on täällä siivoamassa ja järjestelemässä. Koska hän on sitä tyyppiä joka huutaa muille että tehkää tehkää. Jos itse tekee jonkun yhden asian, siitä kuullaan kyllä, miten hän on tehnyt/tekee täällä kaiken.

Ero on näköjään semmonen mikä lyö ihmisen aivan pohjalle. Itsetunnon, kaiken. Huomaan teidän muiden kirjoituksissa samaa arvottomuuden, kelpaamattomuuden tunnetta mitä olen itsekkin kokenut. Tosin, nyt tällä hetkellä en mieti ollenkaan tulenko joskus kelpaamaan jollekkin. Nyt tuntuu sille, etten ikinä enää halua vakavaa parisuhdetta kenenkään kanssa.

Arvotottomuutta tunnen, epäilen itseäni, omaa äitiyttäni. Huomaan edelleen että alan uskomaan miehen haukkumisiin. Mietin taas useammin onko hän kuitenkin oikeassa ja minä väärässä. Sitäkin olen miettinyt paljon, että mies löytää uuden kumppanin ja tulee hänen kanssaan onnelliseksi, onnellisemmaksi kun minun kanssa ikinä. Saavat tehdä yhdessä samoja asioita mitä me teimme, ja niitä asioita mitkä meillä jäi tekemättä. Ilman lapsia heillä on aikaa ja mahdollisuuksia keskittyä toisiinsa.

Miten toinen voi käsittää, nähdä asiat nii täysin toisin? Miten asiat voi kääntyä niin päälaelleen? Monesti olen miettinyt olenko hullu? Menettämässä järkeni, kun en ollenkaan ymmärrä asioita mistä minua syytetään? Entä jos oikeasti olenkin se, kenen todellisuudentaju on hukassa? Ja mies on se joka on oikeassa? Nämä ajatukset on välillä oikeasti aika pelottavia.

Pahoittelut, etten nyt kommentoi enempää teidän uusien ketjulaisten tilanteisiin, vaan puran vaan omaa päätäni. Mutta, kuten sanoin, kiva että olette täällä.

Ap

Kuule Ap,

olen käynyt aikanaan läpi melko samankaltaisen kuvion, jossa silloinen kumppani käytti minuun henkistä väkivaltaa - voisi kai sanoa, että hän hallitsi minua pelolla.  Välillä hän piti useiden päivien mykkäkoulua jos erehdyin kysymään jotakin, mitä ei olisi saanut kysyä. Minua syyteltiin vainoharhaiseksi ja ties miksi. Aloin itsekin epäillä mielenterveyttäi ja miettiä, että onko minulla kaikki palikat tallella, vai miksi minusta tuntui siltä miltä tuntui siinä suhteessa. Kaikki energiani meni siihen munankuorilla kävelyyn ja toisen arvaamattomien mielialojen ennakoimisyrityksiin. En yksikertaisesti tiennyt mitä tehdä. Ei vaan jäänyt enää energiaa miettiä, miten siitä suosta päästä kuiville.

Lopulta sitten tuli hetki, jolloin totesin että nyt mittani on täynnä, en halua enkä siedä enää yhtään enempää. Ajattelin että muutan mieluummin vaikka telttaan kuin jään siihen talouteen. Tein siis täydellisen hypyn tuntemattomaan, ja ihme kyllä asiani alkoivat järjestyä, yksi kerrallaan.

Se helpotuksen tunne, kun vihdoin vapauduin tuon täysin toimimattoman suhteen kahleista, oli sanoin kuvaamaton! Uuden elämäni puitteet olivat aluksi varsin vaatimattomat, mutta se vapauden tunne oli ihan huikea! Pystyin taas nukkumaan, pystyin taas hengittämään vapaasti.

Pikkuhiljaa heräsin myös pitämään itsestäni paremmin huolta ja opettelin rakastamaan itseäni. Tein sen ihan itseni vuoksi, tajusin olevani hyvä tyyppi ja selvinneeni aikamoisesta myllytyksestä pääosin ehjin nahoin, myös henkisesti. En kuitenkaan edes uneksinut uudesta parisuhteesta, ajattelin että en uskalla enää ottaa riskiä. Näin kului jokunen vuosi, tein kaikkea mukavaa itsekseni ja nautin olostani vapaana. Ihanaa aikaa...

Ja sitten se tunne, kun täysin odottamatta kohtasin nykyisen puolisoni... Arvostan, rakastan ja kunnioitan häntä aivan valtavasti! Sama tuntuu pätevän myös toisin päin. Hän on aivan täysin erilainen kuin se ex, joka sai minut kutistumaan ja kalpenemaan vain varjoksi omasta todellisesta itsestäni. Olenkin nyt jälkeen päin miettinyt, että ehkä se exän kanssa vietetty aika kuitenkin tarvittiin - en tiedä, olisinko osannut arvostaa nykyistä puolisoani näin paljon,  jollen olisi aikanaan elänyt kauhukabinetissa vuosien ajan. Ehkäpä se aiempi, karmaiseva suhde sai minut ymmärtämään, mitä sitten se todellinen rakkaus on, kun se osuu kohdalle. Ehkä ex oli sittenkin eräänlainen enkeli valepuvussa ja teki minulle ison palveluksen?

Niinpä haluan nyt sanoa sinulle Ap, että ole rauhassa, kaikki menee nyt juuri niin kuin kuuluukin.

Ja kun pääset omillesi, anna ensin itsellesi aikaa. Hoivaa itsesi kuntoon, muista että olet huipputyyppi ja hyvä äiti lapsillesi. Hemmottele itseäsi, aloita joku kiva harrastus. Nauti uudesta elämänvaiheestasi. Pistä hiustyyli koonaan uusiksi, hanki muutama uusi kaunis vaate, aloita vaikka joku kiva liikunnallinen harrastus jotta saat taas paremmin yhteyden kehoosikin. Pyri löytämään naiseutesi uudelleen - esimerkiksi tanssi on tähän todella tehokas keino. Pidä hauskaa ja muista, että kysymys ei ole se, että kelpaatko sinä enää kellekään. Paljon tärkeämpi kysymys on se, millainen mies mahdollisesti kelpaisi sinulle...

Ja jos ja kun olet aikanaan valmis, veikkaanpa että se oikea kumppani sinulle tupsahtaa jostakin eteesi.

Kaikkea hyvää elämääsi ja iso halaus! <3 <3

(Samoin kaikille teille muillekin, jotka kipuilette vähänkään samankaltaisessa tilanteessa.)

Kiitos sinulle näistä sanoista. Todella iso kiitos. Taidat ymmärtää mistä puhun, omasta kokemuksestasi.

Todella lohduttava kirjoitus. Antaa voimaa jaksaa puskea läpi tästä ja uuteen alkuun.

Itku tuli, mutta hyvä itku tällä kertaa.

KIITOS!

Ap

Ole(t) hyvä! Ihanaa jos saatoin olla jotenkin avuksi.

Vedet nousi itsellänikin silmiin, kun tunnistin ahdistuksesi ja epätoivosi: kovin tuttuja tunteita minullekin silloin vaikeimpaan aikaan. Luulin silloin, ettei koskaan enää mitään hyvää seuraa.... Mutta kuinka hauskaa onkaan huomata olleensa väärässä!

Muistathan, että suurimmassa paineessahan ne kauneimmat timantitkin syntyvät...

Kärsimys ei jalosta. Sanonta "kärsi kärsi kirkkaammat kruunun saat" ei pidä paikkaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva huomata, että ketjuun on tullut uusia, samassa elämäntilanteessa olevia tai olleita. Vielä mukavampi, että useampi kokee saaneensa tästä vertaistukea.

Minulle tämä on ollut, ja on vähän niinku vertaistuellinen päiväkirja. Oman pään purkamispaikka. Täällä saan myös selväjärkisten kommentteja tilanteeseemme. Välillä kun tuntuu että hävitän itseni kaiken tämän vähättelyn ja haukkumisen keskellä mitä jatkuvasti kuulen.

Se että tämä ketju oikeasti on kerännyt selväjärkisiä ihmisiä, ei ilkeilijöitä, on aivan mahtavaa. Tämä kirjoittaminen tänne, ja kommenttien lukeminen on auttanut monessa hetkessä.

Joten, hienoa, jos tämä auttaa myös muita.

Täällä on ihan karseeta. Mies on taas asustellut viikon verran kotona. Ja ilmapiiri on todella negatiivinen. Haukkuu ja arvostelee minua ihan kaikesta. Kokoajan. Myös lapsille, lasten kuullen. En onneksi enää jaksa provosoitua olen hiljaa, tai vastaan hyvin asiallisesti. Riidelköön yksinään. On myös ollut inhottava lapsia kohtaan. Tai, yksi on tällä hetkellä lemppari jolle on mukava, ja 2 muulle ei niinkään. Tämä on hänen tyylinsä ollut jo vuosia. Yhtä haukkuu ja arvostelee, toisen kanssa teker samaanaikaan mukavia juttuja. En ymmärrä miten joku voi puhua omille lapsilleen niin rumasti? Ehkä hieman on parantanut suhtautumistaan. Mutta vain hieman.

Olen alkanut oikein odottamaan sitä, että pääsisin omaan kotiin. Tai enemmänkin sitä, ettei minun tarvitsisi enää asua miehen kanssa saman katon alla.

Pitäkää peukkuja, että talo menisi pian kaupaksi. Vaikka kodin myyminen tuntuu edelleen pahalle. Olisi ihana kun voitaisiin asua tässä.

Paljon tässä on tekemistä, en oikeastaan edes halua että mies on täällä siivoamassa ja järjestelemässä. Koska hän on sitä tyyppiä joka huutaa muille että tehkää tehkää. Jos itse tekee jonkun yhden asian, siitä kuullaan kyllä, miten hän on tehnyt/tekee täällä kaiken.

Ero on näköjään semmonen mikä lyö ihmisen aivan pohjalle. Itsetunnon, kaiken. Huomaan teidän muiden kirjoituksissa samaa arvottomuuden, kelpaamattomuuden tunnetta mitä olen itsekkin kokenut. Tosin, nyt tällä hetkellä en mieti ollenkaan tulenko joskus kelpaamaan jollekkin. Nyt tuntuu sille, etten ikinä enää halua vakavaa parisuhdetta kenenkään kanssa.

Arvotottomuutta tunnen, epäilen itseäni, omaa äitiyttäni. Huomaan edelleen että alan uskomaan miehen haukkumisiin. Mietin taas useammin onko hän kuitenkin oikeassa ja minä väärässä. Sitäkin olen miettinyt paljon, että mies löytää uuden kumppanin ja tulee hänen kanssaan onnelliseksi, onnellisemmaksi kun minun kanssa ikinä. Saavat tehdä yhdessä samoja asioita mitä me teimme, ja niitä asioita mitkä meillä jäi tekemättä. Ilman lapsia heillä on aikaa ja mahdollisuuksia keskittyä toisiinsa.

Miten toinen voi käsittää, nähdä asiat nii täysin toisin? Miten asiat voi kääntyä niin päälaelleen? Monesti olen miettinyt olenko hullu? Menettämässä järkeni, kun en ollenkaan ymmärrä asioita mistä minua syytetään? Entä jos oikeasti olenkin se, kenen todellisuudentaju on hukassa? Ja mies on se joka on oikeassa? Nämä ajatukset on välillä oikeasti aika pelottavia.

Pahoittelut, etten nyt kommentoi enempää teidän uusien ketjulaisten tilanteisiin, vaan puran vaan omaa päätäni. Mutta, kuten sanoin, kiva että olette täällä.

Ap

Kuule Ap,

olen käynyt aikanaan läpi melko samankaltaisen kuvion, jossa silloinen kumppani käytti minuun henkistä väkivaltaa - voisi kai sanoa, että hän hallitsi minua pelolla.  Välillä hän piti useiden päivien mykkäkoulua jos erehdyin kysymään jotakin, mitä ei olisi saanut kysyä. Minua syyteltiin vainoharhaiseksi ja ties miksi. Aloin itsekin epäillä mielenterveyttäi ja miettiä, että onko minulla kaikki palikat tallella, vai miksi minusta tuntui siltä miltä tuntui siinä suhteessa. Kaikki energiani meni siihen munankuorilla kävelyyn ja toisen arvaamattomien mielialojen ennakoimisyrityksiin. En yksikertaisesti tiennyt mitä tehdä. Ei vaan jäänyt enää energiaa miettiä, miten siitä suosta päästä kuiville.

Lopulta sitten tuli hetki, jolloin totesin että nyt mittani on täynnä, en halua enkä siedä enää yhtään enempää. Ajattelin että muutan mieluummin vaikka telttaan kuin jään siihen talouteen. Tein siis täydellisen hypyn tuntemattomaan, ja ihme kyllä asiani alkoivat järjestyä, yksi kerrallaan.

Se helpotuksen tunne, kun vihdoin vapauduin tuon täysin toimimattoman suhteen kahleista, oli sanoin kuvaamaton! Uuden elämäni puitteet olivat aluksi varsin vaatimattomat, mutta se vapauden tunne oli ihan huikea! Pystyin taas nukkumaan, pystyin taas hengittämään vapaasti.

Pikkuhiljaa heräsin myös pitämään itsestäni paremmin huolta ja opettelin rakastamaan itseäni. Tein sen ihan itseni vuoksi, tajusin olevani hyvä tyyppi ja selvinneeni aikamoisesta myllytyksestä pääosin ehjin nahoin, myös henkisesti. En kuitenkaan edes uneksinut uudesta parisuhteesta, ajattelin että en uskalla enää ottaa riskiä. Näin kului jokunen vuosi, tein kaikkea mukavaa itsekseni ja nautin olostani vapaana. Ihanaa aikaa...

Ja sitten se tunne, kun täysin odottamatta kohtasin nykyisen puolisoni... Arvostan, rakastan ja kunnioitan häntä aivan valtavasti! Sama tuntuu pätevän myös toisin päin. Hän on aivan täysin erilainen kuin se ex, joka sai minut kutistumaan ja kalpenemaan vain varjoksi omasta todellisesta itsestäni. Olenkin nyt jälkeen päin miettinyt, että ehkä se exän kanssa vietetty aika kuitenkin tarvittiin - en tiedä, olisinko osannut arvostaa nykyistä puolisoani näin paljon,  jollen olisi aikanaan elänyt kauhukabinetissa vuosien ajan. Ehkäpä se aiempi, karmaiseva suhde sai minut ymmärtämään, mitä sitten se todellinen rakkaus on, kun se osuu kohdalle. Ehkä ex oli sittenkin eräänlainen enkeli valepuvussa ja teki minulle ison palveluksen?

Niinpä haluan nyt sanoa sinulle Ap, että ole rauhassa, kaikki menee nyt juuri niin kuin kuuluukin.

Ja kun pääset omillesi, anna ensin itsellesi aikaa. Hoivaa itsesi kuntoon, muista että olet huipputyyppi ja hyvä äiti lapsillesi. Hemmottele itseäsi, aloita joku kiva harrastus. Nauti uudesta elämänvaiheestasi. Pistä hiustyyli koonaan uusiksi, hanki muutama uusi kaunis vaate, aloita vaikka joku kiva liikunnallinen harrastus jotta saat taas paremmin yhteyden kehoosikin. Pyri löytämään naiseutesi uudelleen - esimerkiksi tanssi on tähän todella tehokas keino. Pidä hauskaa ja muista, että kysymys ei ole se, että kelpaatko sinä enää kellekään. Paljon tärkeämpi kysymys on se, millainen mies mahdollisesti kelpaisi sinulle...

Ja jos ja kun olet aikanaan valmis, veikkaanpa että se oikea kumppani sinulle tupsahtaa jostakin eteesi.

Kaikkea hyvää elämääsi ja iso halaus! <3 <3

(Samoin kaikille teille muillekin, jotka kipuilette vähänkään samankaltaisessa tilanteessa.)

Kiitos sinulle näistä sanoista. Todella iso kiitos. Taidat ymmärtää mistä puhun, omasta kokemuksestasi.

Todella lohduttava kirjoitus. Antaa voimaa jaksaa puskea läpi tästä ja uuteen alkuun.

Itku tuli, mutta hyvä itku tällä kertaa.

KIITOS!

Ap

Ole(t) hyvä! Ihanaa jos saatoin olla jotenkin avuksi.

Vedet nousi itsellänikin silmiin, kun tunnistin ahdistuksesi ja epätoivosi: kovin tuttuja tunteita minullekin silloin vaikeimpaan aikaan. Luulin silloin, ettei koskaan enää mitään hyvää seuraa.... Mutta kuinka hauskaa onkaan huomata olleensa väärässä!

Muistathan, että suurimmassa paineessahan ne kauneimmat timantitkin syntyvät...

Kärsimys ei jalosta. Sanonta "kärsi kärsi kirkkaammat kruunun saat" ei pidä paikkaansa.

Kärsimys voi vaikuttaa kahdella tavalla. Jotkut katkeroituvat, jotkut jalostuvat.

Your choice.

Mitä teille kuuluu ap, 28 v, Tuumis ja muut?-

Kyselee Sisukasa

Vierailija kirjoitti:

Mitä teille kuuluu ap, 28 v, Tuumis ja muut?-

Kyselee Sisukasa

Samaa mietin minäkin,  ja meinasin tuota tiedustellakin, mutta Sisukasa ehti ensin.... Jospa viikonlopun jälkeen heistä jotakin kuuluisi?

Ap oletko ihan **?

Miehellä on jo toinen.

Puhut miehen kanssa, ja kerrotte lapsille.

28 v. yhdessä täällä. Olen tehnyt viimeisen viikon ihan hullun määrän töitä. Mitään uutta ei kuulu, välillä parempia päiviä ja välillä surettaa. Tämä 7 kuukautta on ollut kyllä kovin raskas ja välillä miettii, että mihin elämästä on hävinnyt kaikki ilo ja onni. Se on jäätävää kun mieheni ei pysty puhumaan mitään, tekee pelottavan paljon töitä ja urheilusta on tullut ihan pakkomielle, urheili ennen 1-2 kertaa viikossa, mutta nykyään vähintään 5 kertaa. Mies on todellakin muuttunut, suorittaa elämää ja on kyllä varjo entisestä. Selkeästi erilleen muutto on tehnyt Hänelle hyvää. Ja taas huomaan kirjoittavani siitä mitä miehelle kuuluu vaikka minun pitäisi pikkuhiljaa alkaa täysin ajattelemaan sitä mitä minä haluan ja tarvitsen. Oppia tekemään ratkaisuja minun hyvinvointiini liittyen. Kyllä minä pärjään ja pidän pintani. Olen nyt ihan tosissani yrittänyt ottaa tulevaisuuden asunnon ja lapsen osalta puheeksi, mutta mies ohittaa ne puheet ja lupaa että puhutaan pian, mutta ei sitten koskaan puhuta.

Sanotaanko, että elämä ainakin opettaa ja jos en aiemmin sitä tajunnut, niin mikään ei ole itsestäänselvää tässä elämässä.

Täällä kyllä lähes päivittäin käyn kurkkaamassa onko ketju herännyt taas henkiin.

Mukavaa Sunnuntaita kaikille.

Voi 28, kylläpä pitkään kestää tuo asioiden selvittely. Kysyn (taas kerran) onkohan hänen hoitonsa ihan kunnossa? Lääkitys? Terapia?.

Kuten kirjoitit: 7kk tätä epävarmuutta. Se on luokattoman pitkä aika. Masennus voi olla niin monennäköistä ja pahimmillaan sairastuttaa läheisetkin.

Voi muru, kun voisin olla enemmän avuksi💕. Oot kyll aika vahva muija, täytyy kyl kehaista.

Etähalit&tsemppiterkut

Tuumis

Vierailija kirjoitti:

Voi 28, kylläpä pitkään kestää tuo asioiden selvittely. Kysyn (taas kerran) onkohan hänen hoitonsa ihan kunnossa? Lääkitys? Terapia?.

Kuten kirjoitit: 7kk tätä epävarmuutta. Se on luokattoman pitkä aika. Masennus voi olla niin monennäköistä ja pahimmillaan sairastuttaa läheisetkin.

Voi muru, kun voisin olla enemmän avuksi💕. Oot kyll aika vahva muija, täytyy kyl kehaista.

Etähalit&tsemppiterkut

Tuumis

Kiitos Tuumis ja kyllä Sinusta on paljon ollut apua.

Ystävänikin sanoi yksi päivä, että olen uskomattoman vahva ollut tämän 7 kk, se on jännä kun itsestä ei tunnu yhtään siltä. Yhden järven tai lammen verran olen varmaan kyyneliä valuttanut. Toki, kuitenkin pakkohan tässä on ollut selvitä ja jaksaa.

Kun mieheni ei puhu, se on todella suuri ongelma. Kaikki tieto pitää lypsää ulos ja jos nyt vastauksiin voi luottaa niin syö lääkkeitä ja käy terapiassa.

Ei se mieheni selkeästi halua luovuttaa meidän suhteen. Oli täällä yökylässä viikko sitten maanantaina ja on tulossa tänäänkin, odotettavissa kuulemma elokuvailta ja noutoruokaa.

Mä en vaan itse myöskään tiedä mitä haluan, tai haluaisin että asiat olisi niinkuin oli ennen, ennen masennusta. Mieheni on vaan niin kovin muuttunut, tämä miehen toiminta hylkäämisineen on jättänyt minuun isot jäljet ja tiedostan, että luottamukseni on tosi heikoilla. Mieheni on ollut todella itsekäs ja toisaalta ymmärrän, että masennus oli ja on paljon pahempi kuin alkuun tiesinkään. Miehellä ja miehen suvulla on kumma tapa peitellä sairausasioita ja todella ajattelevat, että suojelevat sillä toisia. Haluaisin vielä aitoa rakkautta ja tunnetta, että kelpaan omana itsenäni ja tuntea sen, että toinen on rinnalla vaikeinakin hetkinä. En tiedä onko se enää mahdollista meillä. Mieheni ei tajua, että tässä ollaan tulossa siihen tilanteeseen, että joudun vielä katkaisemaan välit kokonaan joksikin aikaa. Itse rakastan vielä niin paljon, että en pysty olemaan pelkkä ystävä. Jos mieheni ei pian ala puhumaan tunteistaan tai ajatuksistaan yms en jaksa seistä rinnalla.

Tästä tuli taas tällainen oman pään tyhjennys.

T: 28v yhdessä.

Pari suhdetta takana joissa mies on muuttunut ivailevaksi, kylmäksi ja etäiseksi, seksi on joko loppunut tai siitä on kadonnut esileikki. Molemmissa suhteissa miehelle on silti ollut tärkeää nukkua samassa sängyssä. Hautoivat eroa, mutta eivät pystyneet sanomaan sitä ääneen tai puhumaan suhteen ongelmista. Miksi jotkut ajavat käytöksellään suhteensa eroon? Eikö olisi helpompi vain sanoa toiselle että tunteet on hävinneet tai mikä ikinä syy onkaan, eikä ole enään onnellinen yhdessä. Odotetaan vain että se toinen ymmärtää toisen ilkeästä käytöksestä mitä toinen haluaa ja toinen on se joka hoitaa eropuheet ja eron.

Testot vähenee, miehet ei helposti avaudu näistä ongelmista....

Inhottava tilanne 28. Yrittää ottaa vaikeita asioita puheeksi, ja toinen ei vaan vastaanota. Mä varmaan olin just semmonen? En vaan suostunu uskomaan että toinen on tosissaan. Meillä se toinenkaan ei kyllä osannut kovin rakentavasti asioista keskustella. Ehkä me ei oltais tässä jamassa jos olis osattu puhua.

Mutta, 7kk on pitkä aika, ja toisaalta ihmisen elämässä lyhyt.

Voimia 28, muista pitää huoli itsestäsi. Mieti mitä sinä haluat elämältäsi, ja elä sitten sitä kohden.

Voi että, näin sitä voi helposti toiselle sanoa, vaan koitappa sitä sitten itse totettaa. Niin eipä ole helppoa ei.

Kodista irti päästäminen on yllättävän raastavaa. Epätietoisuus siitä, mistä uusi koti löytyy, sitten kun tämä saatu myydyksi, painaa. En pidä roikkuvista asioista. Mietin kaikkea mahdollista ja mahdotonta ennalta. Välillä yritän rauhottaa mieltä, että kyllä kaikki selviää aikanaan, kun sen aika on.

Ja ne lasten asiat, ne on auki ja levällään edelleen. Kait ne sitten selviää nekin, kun muuttopäivä selvä?

Tunteiden vuoristorataahan tämä on, edelleen. Miehestä oon kyllä jo irti. Sitä en enää elämääni kaipaa. Ydinperhettä, sitä että koti säilyisi kaikilla samassa paikassa eikä kenenkään tartteis vaihdella kotia, sitä kaipaan ja suren tosi paljon.

Mutta näillä mennään. Eipä tässä muutakaan voi.

Pitää alkaa keksimään sisältöä omaan elämään, yksinäisiä aikoja on luvassa. Tai on jo nyt. Mutta tämä yksinäisyys on erilaista. Kun olin parisuhteen aikana yksin, mua tosi monesti harmitti se että mies oli pois, kiukutti ja suututti hoitaa kaikki yksin. Nyt kun oon oikeesti yksin, ei ole enää sitä parisuhdetta, niin mua ei kiukuta eikä harmita. Ei ole olemassa sitä toista vaihtoehtoa, että joku toinen hoitais.

Että parempi olla yksin yksin kun parisuhteessa mutta yksin.

Ap

Törmäsin tähän ketjuun.

En voi muuta sanoa, kuin että kovasti voimia sinulle! 💪

Vierailija kirjoitti:

Inhottava tilanne 28. Yrittää ottaa vaikeita asioita puheeksi, ja toinen ei vaan vastaanota. Mä varmaan olin just semmonen? En vaan suostunu uskomaan että toinen on tosissaan. Meillä se toinenkaan ei kyllä osannut kovin rakentavasti asioista keskustella. Ehkä me ei oltais tässä jamassa jos olis osattu puhua.

Mutta, 7kk on pitkä aika, ja toisaalta ihmisen elämässä lyhyt.

Voimia 28, muista pitää huoli itsestäsi. Mieti mitä sinä haluat elämältäsi, ja elä sitten sitä kohden.

Voi että, näin sitä voi helposti toiselle sanoa, vaan koitappa sitä sitten itse totettaa. Niin eipä ole helppoa ei.

Kodista irti päästäminen on yllättävän raastavaa. Epätietoisuus siitä, mistä uusi koti löytyy, sitten kun tämä saatu myydyksi, painaa. En pidä roikkuvista asioista. Mietin kaikkea mahdollista ja mahdotonta ennalta. Välillä yritän rauhottaa mieltä, että kyllä kaikki selviää aikanaan, kun sen aika on.

Ja ne lasten asiat, ne on auki ja levällään edelleen. Kait ne sitten selviää nekin, kun muuttopäivä selvä?

Tunteiden vuoristorataahan tämä on, edelleen. Miehestä oon kyllä jo irti. Sitä en enää elämääni kaipaa. Ydinperhettä, sitä että koti säilyisi kaikilla samassa paikassa eikä kenenkään tartteis vaihdella kotia, sitä kaipaan ja suren tosi paljon.

Mutta näillä mennään. Eipä tässä muutakaan voi.

Pitää alkaa keksimään sisältöä omaan elämään, yksinäisiä aikoja on luvassa. Tai on jo nyt. Mutta tämä yksinäisyys on erilaista. Kun olin parisuhteen aikana yksin, mua tosi monesti harmitti se että mies oli pois, kiukutti ja suututti hoitaa kaikki yksin. Nyt kun oon oikeesti yksin, ei ole enää sitä parisuhdetta, niin mua ei kiukuta eikä harmita. Ei ole olemassa sitä toista vaihtoehtoa, että joku toinen hoitais.

Että parempi olla yksin yksin kun parisuhteessa mutta yksin.

Ap

Voi Ap,

Näkisitpäs itsesi niinkuin muut näkee sinut. Sisupussi. Vahva. Rohkea. Jo se että avasit tämän ketjun vaatii suunnatonta rohkeutta. Ja avoimmuutta. Kun vertaa, että ilman tätä ketjua olisit kulkenut tämän 7kk polun: nosta leukasi ylös, sano peilikuvallesi olet sinnikäs! Helppoa ei ole jatkossakaan, mutta isoja päätöksiä olet jo tehnyt... jatka siitä!

Tsemppihalit

Tuumis

Suosittelen eroseminaariin osallistumista. Ja muutenkin eronneiden kanssa asioiden pyörittelyä. Esim. Facebookin eroryhmä on todella hyvä. Ammattiapua kannattaa matalalla kynnyksellä hakea eron alkuvaiheessa!

Tuo nimimerkki "28 v yhdessä" puoliso-mies kuulostaa jotenkin tavattoman yksinkertaiselta, kouluttamattomalta ihmiseltä. Korkeasti koulutetut näet yleensä kykenevät puhumaan vaikeistakin asioista, erittelemään tunteitaan, miettimään konkreettisia toimintavaihtoehtoja vaikeissakin tilanteissa jne. Aivan syvältä tuollainen, ettei mies pysty puhumaan asioista. Löysässä hirressä roikkuminen jatkuu, mikä on kuormittavaa molemmille. Ratkaisu se on huonokin ratkaisu. Ehkä auttaisi, että pysyt tiukkana ja annat jonkinlaisen määräajan? Ja jos hän on muuttanut pois, voisi olla parempi, että et suostu mihinkään yökyläilyihin tai elokuvailtoihin ennen kuin tarvittavat keskustelut ja päätökset on tehty. Tsemppiä sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Inhottava tilanne 28. Yrittää ottaa vaikeita asioita puheeksi, ja toinen ei vaan vastaanota. Mä varmaan olin just semmonen? En vaan suostunu uskomaan että toinen on tosissaan. Meillä se toinenkaan ei kyllä osannut kovin rakentavasti asioista keskustella. Ehkä me ei oltais tässä jamassa jos olis osattu puhua.

Mutta, 7kk on pitkä aika, ja toisaalta ihmisen elämässä lyhyt.

Voimia 28, muista pitää huoli itsestäsi. Mieti mitä sinä haluat elämältäsi, ja elä sitten sitä kohden.

Voi että, näin sitä voi helposti toiselle sanoa, vaan koitappa sitä sitten itse totettaa. Niin eipä ole helppoa ei.

Kodista irti päästäminen on yllättävän raastavaa. Epätietoisuus siitä, mistä uusi koti löytyy, sitten kun tämä saatu myydyksi, painaa. En pidä roikkuvista asioista. Mietin kaikkea mahdollista ja mahdotonta ennalta. Välillä yritän rauhottaa mieltä, että kyllä kaikki selviää aikanaan, kun sen aika on.

Ja ne lasten asiat, ne on auki ja levällään edelleen. Kait ne sitten selviää nekin, kun muuttopäivä selvä?

Tunteiden vuoristorataahan tämä on, edelleen. Miehestä oon kyllä jo irti. Sitä en enää elämääni kaipaa. Ydinperhettä, sitä että koti säilyisi kaikilla samassa paikassa eikä kenenkään tartteis vaihdella kotia, sitä kaipaan ja suren tosi paljon.

Mutta näillä mennään. Eipä tässä muutakaan voi.

Pitää alkaa keksimään sisältöä omaan elämään, yksinäisiä aikoja on luvassa. Tai on jo nyt. Mutta tämä yksinäisyys on erilaista. Kun olin parisuhteen aikana yksin, mua tosi monesti harmitti se että mies oli pois, kiukutti ja suututti hoitaa kaikki yksin. Nyt kun oon oikeesti yksin, ei ole enää sitä parisuhdetta, niin mua ei kiukuta eikä harmita. Ei ole olemassa sitä toista vaihtoehtoa, että joku toinen hoitais.

Että parempi olla yksin yksin kun parisuhteessa mutta yksin.

Ap

Kyllä Sinä Ap olet tehnyt valtavan harppauksen tämän 7 kk:n aikana ja sitä on ollut ilo seurata. Tämä aika on sisältänyt sitä aitoa elämää, iloja ja suruja ja nyt meillä on ollut suruja kieltämättä vähän turhan paljon.

Itse olen tällä hetkellä hämmentyneenä, sillä mieheni tuli noutoruuan kanssa, syötiin ja ykskaks mieheni keksi "tekosyyn", että pitää käydä vielä toisessa kodissa ja läksi ovesta vauhdilla ...... Odottaa selkeästi, että lapsi tulee kotiin ja tietää, että pienessä kodissa en aloita vakavaa keskustelua lapsen kuullen. Kyllä sydäntäni kylmää, päästän kyllä irti kokonaan ....... En ole roikkunut, yhtäkään tapaamista en ole pyytänyt, olen antanut tilaa. Huh, huh.

Siinä ollaan Ap samanlaisia, että emme kestä keskeneräisiä asioita. Itseänikin stressaa kaikki asuntoon yms liittyvät asiat. Jotenkin aina helpottaa kun asiat selkenevät johonkin suuntaan ja kaikki sekaisin olevat asiat ahdistaa.

En kyllä tiedä mitä tuon mieheni kanssa tekisin. Huokaus, alkaa enemmän ja enemmän tuntumaan, että minun pitää tehdä se todellinen ratkaisu ja pakottaa päästämään irti. Tämä ihan itseni takia.

Nyt vähän jo naurattaakin kun tuota miestä mietin, taisi paniikissa lähteä karkuun.

Voi mahdoton tätä elämää.

Sikamaista itsekkyyttä miehen puolelta. Jos ei enää rakasta, niin pitää päästä toista lähtemään, eikä käyttää hyväksi tuolla tavalla. Jos et itsesi puolesta pysty, niin voisitko ajatella, että otat etäisyyttä häneen lastesi vuoksi? Tuolla tavalla tulee ajan kanssa (ja täysin ymmärrettävästi) vihaa lastesi isää kohtaan.

Ja älä vaan anna ketään painostaa, että pitäisi olla "kaveri" ja jotenkin muuten tekemisissä tuollaisen kanssa. Nimimerkki kokemusta on. Sellaiset eivät ole ystävia, jotka sellaista vaatii. Lasten ja muut avioeroasiat hoidetaan (joku on vertaillut sitä "business-suhteeksi"), muuta yhteyttä ei kannata olla.