Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Palaan kertomaan kommenttini tähän vielä, kun eilen en ennättänyt laittaa kuin lyhyen viestin. Ap ja 28v, olette molemmat todella synkässä paikassa nyt ja on aika vähän sanoja, kun tuntuu, että kaikki ne ovat turhia ja molemmat olette jo aivan liikaa niitä turhia sanoja kuulleetkin.

Ap, kaiken kertomasi valossa miehesi todellakin on aika ikävä ihminen. Jos tuntisimme oikeasti, voisimme istua yhdessä ja nauraa hulluna, kun sanon näin. Usko kun sanon, että tulee päivä, kun näet huumorin tässä ja tajuat, että sinä ja teinisi ette todellakaan tarvitse miestäsi teitä päsmäröimään ja "parantamaan". Teinien harrastukset ovat todellinen ongelma, mutta ehdotukseni on, että puhut tästä nyt heidän kanssaan aivan suoraan. Ja edelleen, mitä mieheesi tulee, oma isoäitini tapasi sanoa, että toisen pahasta pääsee aina, omastaan ei ikinä. Muista tämä, pyydän.

28v, seuraavan kerran sanot miehellesi, että kyllä, todellakin itken täällä. Kiitos sinun. Kiitos toki yhteisistä vuosista, kiitos "empatiastasi" ja kuule, muista voida hyvin. Sillä ymmärrän, että masennus on ankara sairaus, mutta sinä todellakin olet nyt tehnyt kaikkesi ja vähän ylikin. Sinulla on ihana lähes aikuinen poika, jolla on tyttöystävä, hän pärjää kyllä. Miehellesi olet rakentanut uuden elämän. Nyt on sinun vuorosi! Kokonaan! Täysillä! Joka suuntaan saat sanoa, olla, mitä olet. Jos surullinen ja itkettää, sitten sitä. 

Toivon, että sanani eivät loukanneet, sillä se on viimeisin tarkoitukseni. T: sydämessään tuskanne tunteva

Ap, Tuumis ja 28! Kiitos kun jaoitte tarinanne ( elämänne), niistä saa itselleen monenlaista näkemystä ja mietiskelyn aihetta.. Jokaiselle teistä toivon kaikkea hyvää, ja kun aika on, niin uutta Rakkautta. Te varmasti pärjäätte 💘

Kiitos kaikista kommenteistanne, näistä saa hirveästi tukea ja ajateltavaa. Mieheni sanoi maaliskuussa että haluaa erota, ja käytännön asioiden lopulta lutviuduttua olen asunut nyt yksin tai siis teinin vuoroviikkovanhempana 6 vkoa.

Edelleenkään ruoka ei maistu, ajoittain ahdistaa eikä tämä asunto tunnu kodilta mutta miten se voisikaan, kun edellisessä hyvin rakkaassa kodissa asuin 15 vuotta.

Olen joutunut läpikäymään ikävää lapseen, ymmärtäen samalla että teinin kuuluukin itsenäistyä hyvää vauhtia. Olen joutunut sopeutumaan siihen että vaikka exäni ei enää rakasta minua, minä rakastan - vaikka en haluaisikaan. Vertaistukea olen saanut valtavasti toisilta eronneilta ja jokainen on sanonut samaa: aika on se joka auttaa ja tunneasioita ei voi läpikäydä järkiperäisesti, vaan ne pitää oikeasti tuntea läpikotaisin. Yritän pitää itseni kiireisenä harrastusten ja ystävien parissa. Hetki kerrallaan.

Kiva että tähän ketjuun tulee taas kommentteja. Ja vielä mukavampaa, jos joku muukin kokee saavansa tästä apua ja tukea omaan elämään.

Nuo kommentit, että mies on ollut aika ikävä tyyppi yms. Nyt kun olen kertonut asiasta avoimemmin ihmisille, olen kuullut vastaavan tyyppistä kommenttia ihmisiltä jotka miehen tuntevat. Ilman että he tietävät todellisuutta arjestamme, vain sen mikä on näkynyt ulos.

Toisaalta kommentit auttaa minua ymmärtämään, että en ole vain kuvitellut asioita. Silti huomaan edelleen säännöllisesti, viimeksi tänä aamuna, miettiväni. Että onko asiat oikeasti olleet niin? Entä olenko minä kuitenkin ollut se hankala? Saanut omalla käytöksellä toisen käyttäytymään ikävästi? Jne. Itsesyytökset on edelleen kovia. Ja musertavia. Ja ehkä jollain tapaa järjettömiä, mutta ajattelen myös että tulevaisuutta ja omaa eheytymistäni varten nekin on vaan käytävä läpi. Kärsittävä ja kärvisteltävä. Vikaa on ollut myös minussa.

Pienetkin asiat tuntuu nyt tosi isoille haasteille kaiken tämän keskellä, esimerkiksi nyt yöllä katolta pudonneet lumet ja tuulen kaatama puupino olisi lähdettävä hoitamaan. Olin ajatellut siivota taloa lisää tulevia myyntikuvia varten. Lapsille pitää huomiselle tehdä tänne ruokaa, takkaa lämmittää. Normaaleja arkiasioita, mutta nyt ne on isoja. Kaikki ylimääräinen arkihommien päälle tuleva, saa tuntumaan niin yksinäiselle, kun itse pitää kaikki yksin hoitaa. Mutta, sitten tajuan, että yksin minä olen pitkälti kaikki nämä ennenkin hoitanut. Tuntuu että katkean ja muserrun. Vielä olen kuitenkin jostain voimat kaivanut ja tarttunut hommiin.

Itken vähän, tai vähän enemmän, kokoan itseni ja teen mitä pitää.

Mua ahdistaa tosi paljon tämä talon myyntikin. Mietin tosi paljon kaikkea siihen liittyvää asiaa jo ennalta. En jotenkin vaan osaa antaa asioiden edetä omalla painollaan.

Nämä ahdistuksen tunteet, paniikki kaupassa että on päästävä pois, kykenemättömyys kevyeen rupatteluun ihmisten kanssa, vakavamielisyys, ilon katoaminen. Se etten halua lähteä kotoa mihinkään ihmisten ilmoille jne. On aivan uusia juttuja minun elämässä. En oikeasti ole tämmöinen ihminen. Vaan tämä ero on saanut minusta esiin ihan uuden puolen. Puolen josta en tykkää yhtään.

Mutta, nyt on vaan alettava hommiin. Ennen kun pakkanen jäätää katolta pudonneet lumet.

Toivon kaikille parempaa uutta vuotta. Myös itselleni. Jospa edes osa tulevasta vuodesta olisi mennyttä parempi.

Ap

Voi ettäs. Tämä on niiiin hyvänmielenketju vaikka aihe on murheellinen. Täällä on niin paljon rohkaisua, kannustusta, myötäelämistä.

Luin eilen kesäkuiset alkuviestit. Voi kun on paljon tapahtunut sen jälkeen. Ihania kirjoituksia ja niin vähän soopaa tai vähättelyä. Tekis mieli tulostaa nämä ja tehdä kirja😉. Vaikeuksista, tunnelmista, selviytymisestä.

Aika parantaa haavat, ei suinkaan ole turha fraasi. Näin On. Kunhan kalenterivuosi on mennyt: merkkipäivät, surulliset joulut, talvet, kesät. Sitten alkaa helpottaa.

Tälläisiä tuumailuja tällä erää

Tuumis

Vierailija kirjoitti:

Kiva että tähän ketjuun tulee taas kommentteja. Ja vielä mukavampaa, jos joku muukin kokee saavansa tästä apua ja tukea omaan elämään.

Nuo kommentit, että mies on ollut aika ikävä tyyppi yms. Nyt kun olen kertonut asiasta avoimemmin ihmisille, olen kuullut vastaavan tyyppistä kommenttia ihmisiltä jotka miehen tuntevat. Ilman että he tietävät todellisuutta arjestamme, vain sen mikä on näkynyt ulos.

Toisaalta kommentit auttaa minua ymmärtämään, että en ole vain kuvitellut asioita. Silti huomaan edelleen säännöllisesti, viimeksi tänä aamuna, miettiväni. Että onko asiat oikeasti olleet niin? Entä olenko minä kuitenkin ollut se hankala? Saanut omalla käytöksellä toisen käyttäytymään ikävästi? Jne. Itsesyytökset on edelleen kovia. Ja musertavia. Ja ehkä jollain tapaa järjettömiä, mutta ajattelen myös että tulevaisuutta ja omaa eheytymistäni varten nekin on vaan käytävä läpi. Kärsittävä ja kärvisteltävä. Vikaa on ollut myös minussa.

Pienetkin asiat tuntuu nyt tosi isoille haasteille kaiken tämän keskellä, esimerkiksi nyt yöllä katolta pudonneet lumet ja tuulen kaatama puupino olisi lähdettävä hoitamaan. Olin ajatellut siivota taloa lisää tulevia myyntikuvia varten. Lapsille pitää huomiselle tehdä tänne ruokaa, takkaa lämmittää. Normaaleja arkiasioita, mutta nyt ne on isoja. Kaikki ylimääräinen arkihommien päälle tuleva, saa tuntumaan niin yksinäiselle, kun itse pitää kaikki yksin hoitaa. Mutta, sitten tajuan, että yksin minä olen pitkälti kaikki nämä ennenkin hoitanut. Tuntuu että katkean ja muserrun. Vielä olen kuitenkin jostain voimat kaivanut ja tarttunut hommiin.

Itken vähän, tai vähän enemmän, kokoan itseni ja teen mitä pitää.

Mua ahdistaa tosi paljon tämä talon myyntikin. Mietin tosi paljon kaikkea siihen liittyvää asiaa jo ennalta. En jotenkin vaan osaa antaa asioiden edetä omalla painollaan.

Nämä ahdistuksen tunteet, paniikki kaupassa että on päästävä pois, kykenemättömyys kevyeen rupatteluun ihmisten kanssa, vakavamielisyys, ilon katoaminen. Se etten halua lähteä kotoa mihinkään ihmisten ilmoille jne. On aivan uusia juttuja minun elämässä. En oikeasti ole tämmöinen ihminen. Vaan tämä ero on saanut minusta esiin ihan uuden puolen. Puolen josta en tykkää yhtään.

Mutta, nyt on vaan alettava hommiin. Ennen kun pakkanen jäätää katolta pudonneet lumet.

Toivon kaikille parempaa uutta vuotta. Myös itselleni. Jospa edes osa tulevasta vuodesta olisi mennyttä parempi.

Ap

Tsemppiä! Kyllä sä pärjäät, ja jonain päivänä huomaat, että kaikella oli tarkoituksensa.

Kiitos Ap, Tuumis ja 28.

Erostani tulee pian kaksi vuotta ja kävin silloin ihan samoja keloja läpi, harmillisesti vaan pääasiassa yksin.

Yksi keskustelu minulla kuitenkin oli ystävän kanssa joka auttoi eteenpäin. Märisin että miksei exäni voinut edes pyytää anteeksi ilkeilyjään tai kertoa miksi ei enää rakastanut. Ystäväni sanoi älä jää odottamaan häneltä enää mitään vastauksia, niitä ei luultavasti edes ole.

Rakkauden yksipuolinen loppuminen on minulle edelleen mysteeri. Mutta ilokseni olen huomannut että nyt tokan sinkkuvuoden aikana oma rakkauteni exää kohtaan on vihdoin kuollut.

Tsemppiä kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Kiitos Ap, Tuumis ja 28.

Erostani tulee pian kaksi vuotta ja kävin silloin ihan samoja keloja läpi, harmillisesti vaan pääasiassa yksin.

Yksi keskustelu minulla kuitenkin oli ystävän kanssa joka auttoi eteenpäin. Märisin että miksei exäni voinut edes pyytää anteeksi ilkeilyjään tai kertoa miksi ei enää rakastanut. Ystäväni sanoi älä jää odottamaan häneltä enää mitään vastauksia, niitä ei luultavasti edes ole.

Rakkauden yksipuolinen loppuminen on minulle edelleen mysteeri. Mutta ilokseni olen huomannut että nyt tokan sinkkuvuoden aikana oma rakkauteni exää kohtaan on vihdoin kuollut.

Tsemppiä kaikille!

Kiitos kauniista sanoista. Vertaistuki on tärkeää. Miksi kyselemme, että miksi rakkaus kuoli? Harvemmin: Miksi syttyi? Tunneasiathan ovat suurimpia mysteerejä elämässä. No, eipä ole tylsää tämä päivittäinen olo...

Tuumis

Vierailija kirjoitti:

Palaan kertomaan kommenttini tähän vielä, kun eilen en ennättänyt laittaa kuin lyhyen viestin. Ap ja 28v, olette molemmat todella synkässä paikassa nyt ja on aika vähän sanoja, kun tuntuu, että kaikki ne ovat turhia ja molemmat olette jo aivan liikaa niitä turhia sanoja kuulleetkin.

Ap, kaiken kertomasi valossa miehesi todellakin on aika ikävä ihminen. Jos tuntisimme oikeasti, voisimme istua yhdessä ja nauraa hulluna, kun sanon näin. Usko kun sanon, että tulee päivä, kun näet huumorin tässä ja tajuat, että sinä ja teinisi ette todellakaan tarvitse miestäsi teitä päsmäröimään ja "parantamaan". Teinien harrastukset ovat todellinen ongelma, mutta ehdotukseni on, että puhut tästä nyt heidän kanssaan aivan suoraan. Ja edelleen, mitä mieheesi tulee, oma isoäitini tapasi sanoa, että toisen pahasta pääsee aina, omastaan ei ikinä. Muista tämä, pyydän.

28v, seuraavan kerran sanot miehellesi, että kyllä, todellakin itken täällä. Kiitos sinun. Kiitos toki yhteisistä vuosista, kiitos "empatiastasi" ja kuule, muista voida hyvin. Sillä ymmärrän, että masennus on ankara sairaus, mutta sinä todellakin olet nyt tehnyt kaikkesi ja vähän ylikin. Sinulla on ihana lähes aikuinen poika, jolla on tyttöystävä, hän pärjää kyllä. Miehellesi olet rakentanut uuden elämän. Nyt on sinun vuorosi! Kokonaan! Täysillä! Joka suuntaan saat sanoa, olla, mitä olet. Jos surullinen ja itkettää, sitten sitä. 

Toivon, että sanani eivät loukanneet, sillä se on viimeisin tarkoitukseni. T: sydämessään tuskanne tunteva

Minua (28v yhdessä) ei ainakaan sanasi loukanneet vaan päin vastoin, olen kiitollinen niistä. Ulkopuolelta varmasti asiat näkyvät paremmin. Minä palaan tämän ketjun viesteihin aina myöhemminkin, nyt vaan vilkaisin ja hämmästyin kuinka paljon kirjoituksia on tullut eilisen illan jälkeen.

Olen vajonnut nyt jonnekin todella syvälle, olen nyt itkenyt kaksi päivää. En tiedä mistä tämä nyt kumpuaa, siis oloni ei ole ollut näin karmea alkushokin jälkeen. Ekan kerran en pysty näkemään mitään valoa tulevaisuudessa ja jotenkin se ei liity siihen, että en usko pärjääväni ilman miestäni. Olo on kuin olisin vasta havahtunut, että jotain on mennyt lopullisesti rikki. En osaa selittää. Tämä puoli vuotta on nyt ollut sellaista tunnesotaa.

Nyt muo vähän naurattaa, kun mieheni on tulossa kahden tunnin päästä tekemään lihapullia ...... Voi olla, että soitan ja sanon, että tekee pullansa muualla, mä en jaksa nyt nähdä, en saa itseäni kasaan. Mieheni ahdistuu heti kun näkee, että mulla on paha olla ja kaikki (ihan kaikki) tapahtuu miehen ehdolla, fiiliksellä ja aikataulun mukaan. Osa itkuani kyllä taitaa olla sitä, että olen tajunnut, että minun täytyy tehdä jonkinlainen kokonainen ero hetkeksi ainakin. En pysty olemaan "pelkkä ystävä" pussaillen ja halaillen. En ymmärrä, miksi mies ei päästä kokonaan irti. En voi antaa sen ihmisen lohduttaa minua joka (tahtomattaan) eniten satuttaa.

Tämä oli taas oman pääni tyhjentämistä "paperille". Kiitos ja anteeksi.

Jopa mietin, että saisinko puettua ulkovaatteet päälle ja käytyä pitkästä aikaa kunnon kävelyllä.

Laita se äijä pihalle ja heti ! Lasten kanssa tietysti jäätte itse siihen asumaan. Jos ei suostu lähteä, niin yhteyttä lakimieheen. Menköön hutsunsa luo tai vuokralle johonkin. Itsehän liiton särki. Nyt kovuutta peliin nainen !

Vierailija kirjoitti:

Laita se äijä pihalle ja heti ! Lasten kanssa tietysti jäätte itse siihen asumaan. Jos ei suostu lähteä, niin yhteyttä lakimieheen. Menköön hutsunsa luo tai vuokralle johonkin. Itsehän liiton särki. Nyt kovuutta peliin nainen !

Mä luulen, että tällä tarkoitetaan ap:n tilannetta. En ole ap, mutta vastaan omasta puolestani. Eiköhän kyse ole rahasta, ainakin pääosin, eli esim. meillä (28v) asunnon omistus on puoliksi. Kipeää tekee se, että nyt tammikuussa on viimeinen asuntolainaerä (20 v maksettu) ja sehän olisi tehnyt elämästä aika paljon helpompaa. Nyt ollaankin siinä tilanteessa jos haluaisin tähän jäädä lapsen kanssa asumaan niin aikamoisen asuntolainan joutuisin ottamaan, en tiedä edes saisinko ja laskurilla tutkiessani kk erä on järkyttävä. Siihen vielä kova vastike. Kyllä meille pienempi asunto tuloihini nähden on pakollinen. Minulle kyllä uuteen alkuun on välttämätöntä uusi asunto. Mies ei ole vielä pystynyt edes keskustelemaan asunnon myynnistä, mutta kyllä Hänelle puolet kuuluu.

Tuumis, mä olen myös miettinyt tän keskustelun tulostamista/tallentamista, en kirjaksi, vaan muistoksi omasta matkasta erossa.

28, ehkä tuo pohjalle vajoaminen on jotain lopullista hyväksymistä? En tiedä, mulla on meinaan ollut samaa. Joulun jälkeen olen ollut tosi tosi surullinen tästä tilanteesta. Ei vihaa vaan syvää surua joka saa monesti kyyneleet vaan valumaan.

Koita pukea takki päälle ja mennä kävelylle. Tiedän miten vaikeaa lähteminen ja aloittaminen on, en itse saa sitä monestikkaan tehtyä. Mutta kun on pakko, kuten nyt oli pakko käydä kasaamassa ne puut ja tekemässä ne lumityöt, niin huomaan itsessäni miten fyysinen tekeminen, liikkuminen, ulkoilu auttaa. On huomattavasti helpompi hengittää entä aamulla. Kaikki ei näyttäydy ihan niin isona peikkona.

Nyt lapsi saa minut jopa houkuteltua lähtemään pilkille. :D ei ole mun juttu. Mutta lapselle tärkeää. Yleensä tekee isänsä kanssa, mutta kun ei sitä isää näy niin haluan tarjota lapselle mahdollisuuden tehdä tykkäämäänsä asiaa.

Tsemppiä ja voimia meille kaikille eron eri vaiheissa oleville.

Ihana kun kirjoitatte omista kokemuksistanne. En olekkaan yksin tunteineni, vaikka yksin nämä on läpi rämmittävä. On lohduttavaa, että aika auttaa oikeasti. Ja vielä joskus tulee päivä kun kaikki on hyvin.

Ap

Kyllä sinä pärjäät. Muistan sinua ja lapsiasi ilta-rukouksessani. Muista myös että voit aina pyytää apua ja voimaa yläkerrasta.

Vierailija kirjoitti:

Kiva että tähän ketjuun tulee taas kommentteja. Ja vielä mukavampaa, jos joku muukin kokee saavansa tästä apua ja tukea omaan elämään.

Nuo kommentit, että mies on ollut aika ikävä tyyppi yms. Nyt kun olen kertonut asiasta avoimemmin ihmisille, olen kuullut vastaavan tyyppistä kommenttia ihmisiltä jotka miehen tuntevat. Ilman että he tietävät todellisuutta arjestamme, vain sen mikä on näkynyt ulos.

Toisaalta kommentit auttaa minua ymmärtämään, että en ole vain kuvitellut asioita. Silti huomaan edelleen säännöllisesti, viimeksi tänä aamuna, miettiväni. Että onko asiat oikeasti olleet niin? Entä olenko minä kuitenkin ollut se hankala? Saanut omalla käytöksellä toisen käyttäytymään ikävästi? Jne. Itsesyytökset on edelleen kovia. Ja musertavia. Ja ehkä jollain tapaa järjettömiä, mutta ajattelen myös että tulevaisuutta ja omaa eheytymistäni varten nekin on vaan käytävä läpi. Kärsittävä ja kärvisteltävä. Vikaa on ollut myös minussa.

Pienetkin asiat tuntuu nyt tosi isoille haasteille kaiken tämän keskellä, esimerkiksi nyt yöllä katolta pudonneet lumet ja tuulen kaatama puupino olisi lähdettävä hoitamaan. Olin ajatellut siivota taloa lisää tulevia myyntikuvia varten. Lapsille pitää huomiselle tehdä tänne ruokaa, takkaa lämmittää. Normaaleja arkiasioita, mutta nyt ne on isoja. Kaikki ylimääräinen arkihommien päälle tuleva, saa tuntumaan niin yksinäiselle, kun itse pitää kaikki yksin hoitaa. Mutta, sitten tajuan, että yksin minä olen pitkälti kaikki nämä ennenkin hoitanut. Tuntuu että katkean ja muserrun. Vielä olen kuitenkin jostain voimat kaivanut ja tarttunut hommiin.

Itken vähän, tai vähän enemmän, kokoan itseni ja teen mitä pitää.

Mua ahdistaa tosi paljon tämä talon myyntikin. Mietin tosi paljon kaikkea siihen liittyvää asiaa jo ennalta. En jotenkin vaan osaa antaa asioiden edetä omalla painollaan.

Nämä ahdistuksen tunteet, paniikki kaupassa että on päästävä pois, kykenemättömyys kevyeen rupatteluun ihmisten kanssa, vakavamielisyys, ilon katoaminen. Se etten halua lähteä kotoa mihinkään ihmisten ilmoille jne. On aivan uusia juttuja minun elämässä. En oikeasti ole tämmöinen ihminen. Vaan tämä ero on saanut minusta esiin ihan uuden puolen. Puolen josta en tykkää yhtään.

Mutta, nyt on vaan alettava hommiin. Ennen kun pakkanen jäätää katolta pudonneet lumet.

Toivon kaikille parempaa uutta vuotta. Myös itselleni. Jospa edes osa tulevasta vuodesta olisi mennyttä parempi.

Ap

"Saanut omalla käytöksellä toisen käyttäytymään ikävästi?"

En ole (ainakaan vielä) lukenut koko ketjua, joten en tiedä mitä tuo 'oma käytös' voisi olla. MUTTA kypsästi aikuinen ihminen ei voi alkaa itse käyttäytymään ikävästi toisen käytöksen perusteella. Tietysti voi joutua tekemään ikäviä ratkaisuja ja päätöksiä, mutta se on hieman eri asia.

Ja toinen asia tulee vielä mieleen. Nimittäin on aina se mahdollisuus (vaikkei valitettavasti ehkä kovin yleinen) että osapuolet, siinä määrin kuin kummallakin syytä siihen, menevät itseensä, pyytävät anteeksi toisiltaan, muuttavat käyttäytymistään ja ehkä siltä pohjalta aloittavat ikäänkuin alusta - ja yhdessä jatkavat mikäli ei olisi siinä välissä tullut sellaisia elämäntilanteita ettei yhdessä jatkaminen olisi enää asiallista.

Luulen että tuossa pohjalle putoamisessa, itkuisuudessa ja lohduttomuuden tunteessa on juurikin kyse luopumisesta, irti päästämisestä.... Sen tiedostamisesta, että asiat (ja ihmiset) nyt vain ovat kertakaikkiaan muuttuneet, eikä vanhaan ole paluuta. Ja että edessä on suuri tuntematon.

Se on vain tunnettava läpi ja hyväksyttävä; vastaan hangoitteleminen vain lisää tuskaa.

Laiha lohdutus teille tässä vaiheessa, mutta uskon, että tulee vielä päivä jolloin huomaatte, miten tärkeä osa tämä tuskallinen jakso on ollut omassa kasvutarinassanne, ja pystytte olemaan siitäkin kiitollisia.

Tekisi mieli halata teitä kaikkia eronne kanssa kipuilevia. Pyydän saada lähettää teille kaikille myötätuntoinen halaukseni näin virtuaalisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei Ap.

Tämä keskusteluketju on kuollut, mutta Ap luin juuri toista uutta tuoretta ketjua, josta Sinut tunnistan. Todella ilkeäksi meni kirjoittelu siellä ja olen siitä tosi pahoillani puolestasi. Ihmiset on käsittämättömän julmia.

Huomaan, että mietit asioita todella pitkälle, myös aikaan kun lapset muuttaa kotoolta kokonaan ja mietit jo sitä yksinäisyyttä. Älä mieti vielä niin pitkälle, keskity tähän hetkeen ja tästä hetkestä selviytymiseen. Olet jo pystynyt päästämään miehestä irti nyt yrität päästää kodista irti, vaikka se tuntuukin raskaalta. Uusi koti olisi kuitenkin ihan uusi alku, koti johon mies ei voisi tulla oleilemaan. Elämä on kyllä julmaa, mutta toisaalta elämä yllättää välillä onneksi hyvillä asioilla.

Käsitin nyt siitä toisesta ketjusta, että olisi varmistunut, että miehelläsi on toinen. Se on varmasti nyt asia joka saa mielesi surulliseksi ja asiat näyttämään synkältä.

Olet ihan varmasti hyvä äiti ja hoitanut tähän mennessä sitä äidin ja vaimon roolia niin, että Sinä itse olet unohtunut. Niin, meille äideille aika usein käy, vaikka näin jälkikäteen tajuaa, että se on todella hölmöä, aina pitäisi pitää ne omat ystäväsuhteet, harrastukset yms.

Kyllä Sinä selviät, uskalla päästää vanhasta irti myös henkisellä tasolla ja yritä avoimin silmin katsoa tulevaisuuteen. Keskity Sinun ja lasten hyvinvointiin ja anna isän hoitaa oma osuutensa.

Kaikkea hyvää Ap Sinulle.

T: 28v yhdessä

Kiitos sinulle sanoistasi.

Oikeastaan alan olla valmis päästämään irti myös tästä kodista. Haluaisin jo päästä oman elämän alkuun, paikkaan mihin mies ei voisi tulla. Ei tarvitsisi miettiä tuleeko, milloin tulee. Eikä kuunnella, olla keskellä sitä sotaa minkä hän väistämättä tuo tullessaan.

Pääsisin kasaamaan itseni uudelleen, kun ei tarvitsisi kuunnella haukkumista ja jatkuvaa arvostelua. Toki hän sitä varmasti jatkaa myös eron jälkeen, mutta silloin voin valita milloin vastaan hänen puheluihinsa, ja kotiini hänellä ei olisi asiaa.

En vaan jaksa. Olen loppu. Ja myyntiin liittyvät asiat, jatkuva siivous näyttöjä varten, pakkaus, miutto. En löydä niihin voimia. Ja kaikkihan tämä minulle jäisi.

En myöskään halua keskustella miehen kanssa osituksesta, lasten huoltajuudesta yms. Isoja raskaita asioita, ja miehen kanssa keskustelu on todella kuluttavaa, hän on semmonen kaiken kaatava jyrä. Puhuu päälle, ei kuuntele, päättää toisen puolesta mitä tämä ajattelee, eikä usko muuta totuutta. Raskas ihminen. Todella raskas.

Mutta, pakko meidän on jotenkin päästä muuttamaan erillemme. On niin paljon helpompi olla, kun hän ei ole saman katon alla.

Miten teillä 28v menee?

Ap

Tähän on voitu jo toisaalla vastatakin. Mutta tuosta miehen rähinästä. Jotkut tyypit ei kanna vastuuta omista teoistaan. Eivät kykene tarkastelemaan objektiivisesti itseään. Vaan projisoivat kaikki omat pahat tekonsa ja huonot fiiliksensä toiseen. Sinulle rähisemällä mies koittaa alistaa sinua. Koittaa vakuutella itselleen, että sinä olisit jotekin huono. Koittaa uskotella, että syy eroon olisi sinussa. Vaikka se eroon syyllinen on miestä vastassa peilissä joka päivä.

Muista, että sinä et ole vastuussa miehesi teoista, et miehesi tunteista, et miehesi sanoista.

Tsemppiä, toivut kyllä. Pidä pintasi, ja pidä lastesi puolta, ja pidä omat puolesi.

Nro 421 jatkaa. Oma eroni aikanaan oli kamalaa vetvomista, mentiin aina hetkeksi takaisin yhteen, mutta eihän siitä lopulta mitään tullut. Kun mies sitten kerran lähti omaan asuntoonsa (olimme jo asumuserossa), jotenkin tiesin, että se oli viimeinen kerta. Itkin kaksi päivää aivan putkeen, kyyneleet vain valuivat ja valuivat. Aamulla laitoin pomolle tekstarin, että olen kipeä ja katson vain välttämättömät postit ja jatkoin parkumista. Onneksi oli työpaikka, jossa tuo onnistui.

Kun sitten tokenin tuosta parin päivä itkumaratonista, tiesin, että oikeasti se on nyt MINUN kohdaltani ohi. En halunnut enää edes tavata miestä. Onneksi meillä ei ollut lapsia. Olemme myöhemmin kyllä tavanneetkin, mutta taika oli poissa. Hänellä ei ollut enää valtaa minuun tai tunteisiini. En ikinä enää tahdo itkeä siten! 

Itku on siis, jos minulta kysytään, hemmetin hyvä asia!

Vierailija kirjoitti:

Minä kävin tämän saman helvetin läpi noin vuosi sitten. 23 vuotta yhdessä, 3 teiniä ja koko elämä rakennettu niin että eläkepäivät turvattu alle 50 vuotiaina.

Miehellä paljastui todella pitkä salasuhde. Ei kuulemma rakastanut mua enää, ei kuulemma halua elää perhe-elämää, haluaa kuulemma juhlia vaan kavereiden kanssa, olen kuulemma harmaa hiirulainen enkä tarjoa actionia elämään. Ja en kuulemma ihaile ja kehu miestä. HÄ?!?!

Mä totesin heti että mua ei näin kohdella , lapsia ei näin kohdella. Mies olisi halunnut tutustuttaa minut uuteen naiseensa ( joka pienten lasten yh) ja että olisi yhdessä sitten kolmestaan kasvatettu meidän lapsia. WTF?!?!

Pakkasin tavarat, hankin itselleni perhe-asunnon. Lapset tietysti shokissa silloin ja edelleenkin näkee että lapset suree ydinperheen menetystä. Lasten sympatiat on mun puolella eivätkä siedä isänsä uutta naista.

Mä pistin heti stopin kaikelle yhteiselle miehen kanssa. En halua nähdä, blokkasin puhelimesta. Hyväksyn vain sähköpostiviestit lasten asioihin liittyen. Mies haukkuu minua edelleen sähköposteissa, mutta en vastaa. Grey rock metodi minulta. Olen kuulemma sitä ja tätä kun en ole hänen kaverinsa. No, en halua elämääni hänen kaltaisiaan.

Vuoden itkin eron jälkeen ja luulin kuolevani. Nyt olen kunnossa ja iloitsen että mun ei tarvitse enää koskaan koskea siihen sikaan. Eikä tarvitse nähdäkään kuin ehkä joskus lasten häissä jos lapset menevät naimisiin.

Älkää kiduttako itseänne sillä että päästätte miehen kotiinne, tai vastaatte miehen puheluihin tai muuten juttelette kasvotusten mukavia. Tiukka asialinja alaikäisten osalta. Lasten asiat voi hoitaa sähköpostilla. Oman kokemuksen mukaan se edesauttaa toipumista. Turha noille pettäjille ja jättäjille on enää kirsikoita tarjoilla.

Voi hyvänen aika. Toi mieshän koitti saada susta kaiken muun lisäksi vielä lapsenvahtia salasuhteensa lapsille, ja kotipiikaa! Eihän tota voi muuten ymmärtää, "kolmistaan kasvatetaan lapset"... ja salasuhteen lapset vielä pieniä.

Toimit tilanteessa hienosti. Ihana kuulla, että olo on helpottanut.

Täällä on nyt useita uusia eletyn elämän tarinoita. Kiitos kaikista. Uskon, että moni lukee ja toivottavasti moni saa vertaistukea ja huomaa, että meitä rakkaudessa haavoittuneita on paljon. Itselleni on ollut tärkeitä kaikki kirjoitukset, tarinat kipeistä eroista + siitä selviämiset, se, että (ikävä kyllä) ihmisiä elää samassa tilanteessa ja sitten Te kauniisti kannustavat symppikset ihmiset.

Itku on nyt loppunut ja hyvää teki kävelylenkki ja ne miehen tekemät lihapullat. Sai tehdä ne ihan itsekseen kävin juuri silloin kävelylenkillä ja tulin valmiiseen pöytään. Mies lähti joukkuelajinsa kimppuun, eli hetki istuttiin koko perhe ruokapöydässä.

Tuosta itkemisestä vielä, niin uskon, että jokainen itku vie lähemmäksi toipumista. Kyllä meidän tilanteessa jotain on mennyt rikki, mä en tällä hetkellä tiedä mistä mies yrittää pitää kiinni. Tiedän myös, että en pysty elämään näin = ystävinä.

Tähän on vielä pakko sanoa, että mieheni ei ole mikään pahis, on oikeasti todella kiltti + perhekeskeinen, eli sellaista vihaa tai raivoa en pysty tuntemaan. Toki tämän masennusajan olisi minua kohtaan voinut toimia paremmin. Olen ollut todella kiltti ja uskomattoman kärsivällinen.

Ensiviikolla on yksi meno kalenterissani (työn lisäksi) ja kyseessä läheisen uurnan lasku. Siitä kun selviän niin alkaa aika olemaan laittaa oma hyvinvointini etualalle.

Halaus kaikille.

Ap:lle ja Tuumikselle vielä erikseen kiitos kirjoituksista. Ap:n jokaisen sanan ja tunteen tunnen kuin omani, Sinusta ollut moneen kertaan valtava tuki.

28v yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on nyt useita uusia eletyn elämän tarinoita. Kiitos kaikista. Uskon, että moni lukee ja toivottavasti moni saa vertaistukea ja huomaa, että meitä rakkaudessa haavoittuneita on paljon. Itselleni on ollut tärkeitä kaikki kirjoitukset, tarinat kipeistä eroista + siitä selviämiset, se, että (ikävä kyllä) ihmisiä elää samassa tilanteessa ja sitten Te kauniisti kannustavat symppikset ihmiset.

Itku on nyt loppunut ja hyvää teki kävelylenkki ja ne miehen tekemät lihapullat. Sai tehdä ne ihan itsekseen kävin juuri silloin kävelylenkillä ja tulin valmiiseen pöytään. Mies lähti joukkuelajinsa kimppuun, eli hetki istuttiin koko perhe ruokapöydässä.

Tuosta itkemisestä vielä, niin uskon, että jokainen itku vie lähemmäksi toipumista. Kyllä meidän tilanteessa jotain on mennyt rikki, mä en tällä hetkellä tiedä mistä mies yrittää pitää kiinni. Tiedän myös, että en pysty elämään näin = ystävinä.

Tähän on vielä pakko sanoa, että mieheni ei ole mikään pahis, on oikeasti todella kiltti + perhekeskeinen, eli sellaista vihaa tai raivoa en pysty tuntemaan. Toki tämän masennusajan olisi minua kohtaan voinut toimia paremmin. Olen ollut todella kiltti ja uskomattoman kärsivällinen.

Ensiviikolla on yksi meno kalenterissani (työn lisäksi) ja kyseessä läheisen uurnan lasku. Siitä kun selviän niin alkaa aika olemaan laittaa oma hyvinvointini etualalle.

Halaus kaikille.

Ap:lle ja Tuumikselle vielä erikseen kiitos kirjoituksista. Ap:n jokaisen sanan ja tunteen tunnen kuin omani, Sinusta ollut moneen kertaan valtava tuki.

28v yhdessä.

<3 <3