Aikuinen poika ei halua pitää yhteyttä :(

AP:n kaltaisia on, mun vanhemmat katsoi oikeudekseen esim. sanella miten mun ja mun miehen(!) tulisi omat ja itse ansaitut rahamme käyttää heidän mielen mukaan.  Tilanne oli tosi tulehtunut ja kun sitten ajan päästä asiallisemmin saatiin keskusteltua ja selitin, että ei he voi aikusille ihmisille alkaa tuollaisia määräillä, he olivat ihmeissään ja närkästyneitäkin, että tottakai he voi ja on oikeus ja jopa velvollisuus.

Siinä sitten rautalangasta väänsin, että ei ole oikeutta vaikka heistä siltä tuntuisikin ja että tällaista ei enää saa tulla (syyllistäviä puheluita, kirjeitä jne asiasta) niin lopettivat ainakin siltä erää. En tiedä menikö asia oikeasti perille, mutta tein aika selväksi että mitään yhteyksiä ei ole jos samanlainen jatkuu.

Mutta jotenkin heille lapsi on lapsi viisikymppisenäkin ja sitä voi sitten määräillä kuin viisivuotiasta.

Ei ihme jos tällainen vähentää yhteydenpitoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla taas käy aina niin päin, että jos äiti kysyy Whatsappissa kuulumisiani ja avaudun rehellisesti jostain ongelmastani, äiti ei enää vastaa siihen mitään. Jouduin jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle nuorena ja olen hyvin yksinäinen muutenkin, äiti tietää tämän. En kai minä voi vaatia enää aikuisena mitään lohdun sanoja tai kannustusta, ei ole ollut ikinä äidin tapaista antaa sellaisia. Vähän offtopic mutta kiitos kun sain avautua.

Vähän sama vika. Puhelimessa jutellaan äidin kanssa lähes viikottain ja aina saan kuunnella hänen kuulumisensa ja sairautensa. Äiti esittää minulle kysymyksiä joihin vastaan. Tässä kohtaa puhelua alkaisin kertoa omista kuulumisista tai huolista, mutta äidille tulee aina kiire puhelimesta pois, kun hän on saanut puhelusta irti sen, mitä haluaa. Minun pitää kuunnella äitiä, mutta äidiltä unohtuu kuunnella minua. Moni vähäisestä yhteydenpidosta valittava äiti voisi katsoa peiliin ja miettiä, ovatko puhelut molemminpuolisia vai kaataako yksi osapuoli asiansa toisen päälle ja sulkee sitten luurin.

Minulla samanlainen narsistiäiti. Haluaa vain kertoa omat kuulumiset, minun asiat ei kiinnosta, paitsi jos ne juoruna kerrotaan kylillä.

Vierailija kirjoitti:

Itseäni ärsyttää kun soitetaan vaikka ei ole asiaa. Turhanpäiväinen viestittelykin on turhaa. Elämässä ei kovin merkittäviä mainittavia asioita tapahdu jos on yksin eikä käy missään.

Turhaa niin turhaa! Voi turhuuksien turhuus näillä turhuuden markkinoilla!

Syvä huokaus. 🤧

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä ap:lle. Kiittämättömyys on maailman palkka, ja poikasi kaltainen itsekkyys on valitettavan yleistä nykymaailmassa. Minä minä minä, minun aika ja minun asiat, minä itse. Sinun täytyy kuitenkin muistaa, että vika ei ole sinussa tai kasvatuksessasi, vaan itsekeskeisyyttä palvovassa yhteiskunnassa.

Meillä on valitettavasti vähän samanlainen tilanne. Kaikkemme ollaan annettu lapsillemme, ja nyt kun vanhana tarvitsisi itse hieman apua, niin hyvä että edes puhelimeen vastaavat. Mieheni on jo heikommassa kunnossa, eikä valtavan omakotitalon ja pihojen ylläpito ole enää niin yksinkertaista. Kuitenkin lapsiamme ajatellen haluamme säilyttää heidän lapsuudenkotinsa, mutta kun vähän pitäisi tehdä lumitöitä, haravoida, kitkeä rikkaruohoja tai puhdistaa lampea, niin ei muka kerkiä. Marjapuskissakin on marjoja kerättäväksi vaikka miten, mutta nekään eivät meinaa kelvata. Niin ollaan muka omissa elämissä kiinni, että ei voi hiukan auttaa heille kaiken tarjonneita ihmisiä.

:-DDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD Tämä oli oikeasti varsin hauska. Selvästi nähty vaivaa luomalla (puoli)uskottava hahmo ja lisäämällä tekstiin kaikki mahdolliset ärsyttävät kliseet.

Jäi vain puuttumaan että olette alkaneet harkita että teette testamentin jollekin muulle taholle kun kerran lapsianne ei "hieno" tila kiinnosta. 

Miettikää vanhemmat oletteko sellaisia ihmisiä joiden kanssa on mukavaa olla ja viettää aikaa, keskustella? Monet yhdessäolon rutiinit luodaan jo lapsuudessa ja toimiva vuorovaikutus takaa, että niistä mahdollisesti halutaan pitää kiinni molemmin puolin ainakin jollain tavalla vielä aikuisenakin. On luonnollista, että lapsi aikuistuttuaan pyrkii pois auttaja-autettava-suhteesta jolloin jäljellä olisi hyvä olla muutakin yhteistä. Monet ihmiset valitettavan usein muuttuvat vanhetessaan katkerammiksi ja kapeakatseisemmiksi, tällaisen henkilön kanssa suhteen ylläpitäminen voi olla joskus aika tuskaista. Sairauksista ja naapurin astioista ei jaksa loputtomiin keskustella, pidä siis huoli omasta mielenvirkeydestä- ja terveydestäsi. Elämä on epäoikeudenmukaista, positiivisuuden esimerkkiä voi näyttää jälkikasvulleen.

Kiittämättömäksi haukkuminenhan se korjaa ongelmat. Mulla on hirvet lapsenhakkaajavanhemmat ja ihan syystä en pidä yhteyttä. He silti kiistävät kaiken oman syyllisyytensä tähän välirikkoon, mutta sen sijaan kyllä haukkuvat miten kiittämättömät lapset heillä on.

En keksi oikein yhtään syytä mistä olla kiitollinen, lapsuus oli hirveä. Kiittämättömäksi syyyttely tosiaan aiheuttaa sen että menee loputkin vähäiset halut olla missään väleissä.

Vierailija kirjoitti:

Itseäni ärsyttää kun soitetaan vaikka ei ole asiaa. Turhanpäiväinen viestittelykin on turhaa. Elämässä ei kovin merkittäviä mainittavia asioita tapahdu jos on yksin eikä käy missään.

Jos näin ajattelee, joutaa jo kuopattavaksi. Tiedän, että pikkusiskolle olen aivan tervaa, puhuin koronasta, sodasta ja nyt  Natosta. Lapselleni puhun  liikaa hänen ihanista vekkuleista lapsuusjutuistaan, jotka on kuulemma kuulut jo sata kertaa. Nyt koronan kourissa en jaksa mitään, jos joku kysyy olenko hengissä vastaan, en halua olla rasiteeksi kenellekään.

Vierailija kirjoitti:

Ei minunkaan poikani ole halunnut pitää mitään yhteyttä minuun eikä isäänsä sen jälkeen, kun me vuonna 2000 teimme hänelle selväksi, että hän ei ole enää poikamme, koska hän on homo ja selvisi, että hän seurustelee miehen kanssa. Hän oli silloin 19v ja se kumppani noin 20-25v. Hän ei ole pitänyt mitään yhteyttä meihin eikä vastaa yhteydenottoihimme. Sisarustensa kanssa hän on tekemisissä ja on näille ilmoittanut, että koska me teimme vanhempina selviksi, että hän on iljetys ja että ei ole enää poikamme emmekä enää ikinä halua olla kanssamme tekemisissä niin hän ei sitten ole. Ilmeisesti hän on yhä yhdessä sen miehensä kanssa, mutta emme tiedä, että missä he asuvat tai mitä heille kuuluu, koska muut lapsemme sanovat, että tuo poika ei halua olla meihin yhteydessä. Me kuitenkin kaipaamme häntä ja haluaisimme, että hän antaisi meille anteeksi, mutta hän ei kuuleman mukaan siihen pysty, koska me sanoimme hänelle, että olisi parempi, että hän olisi kuollut. Nyt hän sitten on mielestään kuollut lapsi meille vanhemmille.

Mun äiti myös toivoi että olisi tehnyt mulle abortin tai olisin kuollut. En ole sen jälkeen sitten enää vastannutkaan mihinkään sen soittoihin tai kirjeisiin ja siihen loppui lastenlasten tapaaminen.

Taustalla toki koko lapsuuden ja nuoruuden kaltoinkohtelu, ja äiti narsitinen ja ilkeä ja aina loukkaa ja haukkuu. Mutta nyt tuolla kertaa se vaan meni liian pitkälle. En päästä sellaista ihmisitä mun lähelle joka toivoo mulle tuollaista. Siinä menetti äiti tyttärensä ja tavallaan siis sai sen mitä ääneen toivoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani eivät ole lähellekään täydellisiä, mutta nyt aikuisiällä tykkään heidän seurastaan. He eivät utele. Jos haluan kertoa jotain heille, saan tukea ja kuuntelevan korvan. He eivät arvostele elämänvalintojani, mielenkiinnon kohteitani tai arvomaailmaani. He ovat fiksuja, rentoja ja huumorintajuisia, joten heidän kanssaan voi vitsailla tai keskustella mistä vaan. He eivät kohtele minua kuin lasta, eli eivät lässytä että vooooi äidin kultamussukka koiranpentukatse silmissä kiiltäen. Äidilläni on toki välillä sellaisia vanhojen asioiden muisteluhetkiä, mutta se on ok pienissä määrin. Eivät tuputa neuvoja tai ratkaisuja. Eivät kuvittele olevansa minua fiksumpia. Voidaan keskustella vaikka politiikasta ja olla täysin eri mieltä ilman tuomitsevaa asennetta. Tykkäävät kaikkien meidän sisarusten puolisoista, vaikka kaikki ovat keskenään hyvin erilaisia. Eivät velvoita asioita, eli kysele milloin saavat lapsenlapsia tai käske tekemään heille ilmaistöitä esim. metsätöitä, joita tuttuni joutuvat tekemään. Eivät syyllistä, jos en tule käymään aina kun on kutsuttu. Siinä siis muutamia vinkkejä, miten olla aikuisille lapsille niin mieluista seuraa, että lapset itse kyselevät milloin nähdään.

Hyvä lista. Mitä neuvot, jos lapsi ei itse keskustele, eli vanhempi ei voi olla kuuntelevana korvana? Sittenhän se menee siihen, että vanhempi kyselee asioita, mikä tulkitaan helposti uteluksi.

Mikä siihen on syynä ettei lapsi keskustele , mietipä sitä? Syy - seuraus - suhde!

Olen tuo, jolle vastaat. Lapseni keskusteli oikein hyvin alle 20-vuotiaana. Hän oli tavallista verbaalisempi, kantaaottvampi ja keskustelevampi. Keskustelu oli vastavuoroista.

En löydä syy-seuraussuhdetta. En edellenkään tuomitse, syytä tai neuvo.

Vika on 99,99% aina niissä vanhemmissa. Kukaan ei laita välejä poikki ilman painavaa syytä, kukaan ei lopeta yhteydenpitoa ilman painavaa syytö, sillä samalla menee tukiverkko ja koko suku sekä juuret.

Mä olen erittäin painavista syistä katkaissut välit vanhempiini, oman hengen ja terveyden ja turvallisuuden vuoksi. Tästä sataa pazkaa niskaan puolitutuilta ja niiltä sukulaisilta jotka ei tiedä mitä kaikkea on asian takana. Ei ollut todellakaan helppo tai kevyt päätös sillä siinä meni koko perhe ja sisarukset (narsistivanhempi pakotti sisarukset valitsemaan puolen).

Ei paljoa kannattaisi haukkua niitä jotka etääntyvät vanhemmistaan sillä taustalla on aina joku vakava syy.

Yhtään et voi otetta ja yhteydenpitoa kiristää, jos haluat häntä nähdä koskaan. Ei ikinä mitään syyllistävää tai painostavaa (ellei hän ole varastanut rahaasi tai murtautunut kotiisi tms., nämä asiat erikseen), jos ei vaikka ole soitellut tai käynyt. Ei mitään neuvojakaan, koska kotrolloinnista on sinulle kertonut. Kontrolloiduksi hän on silloin itsensä kokenut, sanoitpa sinä asiaan mitä tahansa. Tässä kuviossa on todellakin mahdollista, että vain sinä häviät. Se on ikävä kyllä näin, vaikka olisi kiva ajatella, että olisi kyse kahden tasa-arvoisen aikuisen ihmisen suhteesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vika on 99,99% aina niissä vanhemmissa. Kukaan ei laita välejä poikki ilman painavaa syytä, kukaan ei lopeta yhteydenpitoa ilman painavaa syytö, sillä samalla menee tukiverkko ja koko suku sekä juuret.

Mä olen erittäin painavista syistä katkaissut välit vanhempiini, oman hengen ja terveyden ja turvallisuuden vuoksi. Tästä sataa pazkaa niskaan puolitutuilta ja niiltä sukulaisilta jotka ei tiedä mitä kaikkea on asian takana. Ei ollut todellakaan helppo tai kevyt päätös sillä siinä meni koko perhe ja sisarukset (narsistivanhempi pakotti sisarukset valitsemaan puolen).

Ei paljoa kannattaisi haukkua niitä jotka etääntyvät vanhemmistaan sillä taustalla on aina joku vakava syy.

En väittäisi, että syy on aina vanhemmissa. Eiköhän joka toisessa tapauksessa syynä ole lapsen masennus, jolloin hän ei jaksa olla yhteydessä. Masennus liittyy myls siihen, ettei jaksa välittää muista ihmisistä.

Nämä "ainoastaan hyvää tarkoittavat" vanhemmat ovat usein niitä kaikkein itsekkäimpiä ihmisiä. Tuputetaan neuvoja ja mielipiteitä "hyvää tarkoittaen". Jos joku oikeasti on hyvää tarkoittava, sen huomaa ilman, että sitä tarvitsee itse maailmalle toitottaa. 

Esimerkiksi mummoni oli todella herttainen ihminen, eikä ikinä, ikinä tehnyt siitä numeroa ja rehennellyt kilteillä teoillaan. Hän oli siis oikeasti kiltti ja hyväntahtoinen. "Hyvää tarkoittavat" puolestaan sitä kontrolloivaa ääripäätä, joiden nimeä puhelimen näytöllä kavahtaa. 

Ihan normaalia. Päästä irti siitä pojasta ja lopeta kontrollointi se on todella ärsyttävää jos joku on koko ajan siinä aikuisen pojan kimpussa kontrolloimassa nimenomaan. Kokemusta löytyy ja samallailla tein pelin säännöt selviksi, että kontrollointi loppuu ja opin elämään itsenäisesti että ei joku ole koko ajan siinä selän takana kontrolloimassa tai muuta. Kyllä aikunen mies saa tehdä mitä haluaa vaikka lähteä toiselle puolelle maailmaa ja pistää lopun ajoiksikkin sen yhteyden katki. 

Yhdestä ap:n kommentista kävi ilmi, että poika on sentään isänsä kanssa yhteyksissä.

Poika taitaa olla ns. isän poika. Usein on vaan niin, että sitä tulee paremmin toimeen

toisen vanhemman kanssa.

Ehkäpä Sinun ap. kannattaa vain niellä tämä asia, että et ole niin tärkeä pojalle kuin

hänen isänsä. Eroperheissä on usein tällaista kilpailua vanhempien välillä siitä, kumpi

nyt on ollut parempi vanhempi. Avioerot ovat kuitenkin viime kädessä raskaimpia

nimenomaan lapsille, vaikka aikuiset eivät sitä aina sisäistä.

Edelleen paras ja osuvin netistä löytämäni tiivistelmä asiasta löytyy googlettamalla: 

Issendai down the rabbit hole, the world of enstranged parents' forums

Kannattaa lukea. Siellä on myös keskustelua siitä, miten voi erottaa sen, kumpi tilanteessa on se vaikea ja myrkyllinen, aikuinen lapsi vai vieraannutettu vanhempi. Joskus toki molemmat ovat myrkyllisiä.

Itse asiassa yksi keskeinen kommentti näiltä vanhemmilta on, että "eiväthän he (aikuisen lapset) itsekään ole täydellisiä ja vaativat täydellisyyttä meiltä." Juup. Siihen aikuiset lapset tietenkin toteavat, että ei tarvitse olla itse täydellinen saadakseen kritisoida toisen huonoa käytöstä ja vetääkseen omia rajoja. jne. 

Vähän alle kolmekymppisenä miehenä se on minusta hieman hankalaa kun äitini soittaa usein tai haluaa tavata. Mutta jos on vaikka yövieraita käymässä niin en oikein haluaisi vastata silloin puhelimeen. Tai jos haluan viettää viikonloppua jonkun tyttöystäväehdokkaan kanssa. Välillä tuntuu hullulta, eikö äitini ymmärrä tätä ja luulisi hänen olevan vain tyytyväinen kun elän omaa elämäänikin.

Minulla on myös kohta 30 täyttävä poika. Olen kasvattanut hänet yksinhuoltajana vauvasta saakka. Hän on omassa elämässään tehnyt päätökset yksin en ole tuputtanut mitään. Jos hän on kysynyt neuvoa olen antanut mutta en muuten. Olen antanut tukea kun hän on itse sitä minulta joskus pyytänyt valinnoisaan.

Olen kunnioittanut hänen integriteettiä enkä ole kysellyt hänen asioistaan liikaa. Onhan hän aikuinen ja jos hän haluaa kertoa jotain minulle asioistaan niin hän tekee sen omilla ehdoillaan. Kyllä hän on tavatessamme kiinnostunut myös minun elämästäni sopivassa määrin. Äitinä sitä joskus voi yrittää jaella neuvoja ihan tavallisista asioista esim pyykinpesusta mutta olen huomannut ettei kannata:). Hän osaa sen itse paremmin. Kun hän on käymässä en velvoita häntä viihdyttämään minua yksinasuvaa eläkeläistä tuntitolkulla. Yleensä vierailut kestävät tunnin pari.

Kyllä Whats app viesteihin vastaaminen saattaa joskus venyä. Ja kun on kulunut aikaa että mitään kuulu niin silloin kirjoitan hänen etunimensä viestiin. Se on meillä koodi että äiti haluaa vaan tietää että kaikki on hyvin.

Tämä voisi olla vanhempieni kirjoittama aloitus minusta. En pidä aktiivisesti yhteyttä ja jos vanhemmat yrittävät liian usein tulla käymään, niin sanon, että ei saa tulla. Käyn kylässä silloin tällöin, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Yhteydenpidon vaimeus johtuu siitä, että minun on todella vaikeaa jaksaa ylipäätään ylläpitää sosiaalisia suhteita, tai ylipäätään arkea ja koen sen energiaa vievänä vaikka olisi kuinka kivaa yhdessä. Erityisen energiaa vievää suhteiden ylläpito on silloin, kun ei ole mitään yhteistä, kuten perheenjäsenteni ja minun välillä. Töiden jälkeen haluan olla joko yksin tai kumppanini kanssa ihan vain kahdestaan ja mielellään kotona, sohvalla. Olen onneksi oppinut sanomaan ihan suoraan, jos en jaksa tai halua sillä hetkellä nähdä ketään. Äidilleni se on jotenkin vaikeampaa käsittää ja hän usein myös loukkaantuu siitä. Isä ymmärtää, koska on itse samanlainen. Hän pitää piirinsä tarkoituksellisesti niin pienenä, että sosiaalisten suhteiden ylläpito ei vaadi hirveästi aikaa. Äiti taas on selkeä ekstrovertti, jolle on vaikeaa olla yksin ja kokee sen hylkäämisenä tai loukkaavana, jos oma lapsi ei halua häntä nähdä. Vaikka olenkin rautalangasta monet kerrat asian vääntänyt, että olen tällainen, enkä sellainen, ei äiti sitä jostain syystä saa omaan tajuntaansa kovin pitkäksi aikaa. Olen sisäistänyt kuitenkin sen, ettei ole minun tehtäväni olla äitini tunnetilojen vahti ja jos hän aloittaa joka kvartaalisen paasauksensa siitä, miten hänet on hylätty tai hänestä ei välitetä, sanon vain, että "Jaa" ja jatkan yksinoloani ihan hyvillä mielin. Näen molempia vanhempiani ihan tasapuolisen harvoin ja se saa luvan riittää. Kesti pitkään oppia pitämään omasta jaksamisestani huolta ja nyt aion seisoa jaksamiseni suojana hievahtamatta.

Ärsyttävintä kuulla: kaikkeni olen tehnyt sinun eteesi!

Entä jos se on juurikin sitä, mitä lapsi ei ole halunnut.

Kontrolloidaan, mitä opiskelet, keitä tapaat, kenet bait, miten pukeudut, miten asut jne.

Tähän olisi kyllä hyvä kuulla myös lapsen versio.

Parasta tietysti olisi ainakin jonkinmoiset asialliset välit.