Aikuinen poika ei halua pitää yhteyttä :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En itsekkään pidä juuri yhteyttä äitiini. Kahvilla käyn syntymäpäivänä ja äitienpäivänä. En vaan kertakaikkiaam jaksa keskustella asioista jotka ei kiinnosta minua tai kuunnella ohjeita ja neuvoja joiden mukaan en aio elää.

M32

Taidan jättää lukemisen tähän M32 lähettämään viestiin. Ihmettelen kuinka keski-ikäiset miehet vollottavat täällä kuinka äiti on kontrolloinut ja nyt kostetaan. Ku ei vaan äiti kiinnosta, ei jaksa moista.  Toivon, että teillä kaikilla keski-ikäisillä pojilla on isienne kanssa hyvät välit, sitten teillä ei ole mitään hätää eläkepäivillännekään.

Ette muuten tiedä kuinka paljon menetätte, kannattaisi yrittää selvittää asioita, elämä on arvokas, jokainen päivä arvokas.

Mun mies katkaisi välit rajattomaan äitiinsä. Ei kostaakseen, vaan voidakseen elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että nyt ap korjaa satoa siitä, että ei ole osannut kasvattaa lastaan vastavuoroiseen ihmissuhteeseen. Eli hän on ollut suhteessaan lapseen aina yksipuoleisesti antavana osapuolena. Nyt sitten kun lapsi ei vanhempaansa enää tarvitse eikä ole hänestä riippuvainen, lopputulos on tämä: lapsi pitää ap:n olemassaoloa elämässään itsestäänselvyytenä eikä hänen tarvitse ponnistella pitääkseen ihmissuhdetta yllä.

Toki tilanne voi lapsen aikuistuessa ja mahdollisesti viisastuessa vielä muuttua, eli tämän ihmissuhteen tulevaisuus saattaa olla toinen.

Ehkä kannattaisi puhua suoraan lapsen kanssa ja näyttää hänelle tunteiden avulla miten pahalta käytöksensä sinusta tuntuu. En tiedä onko olemassa mitään muuta keinoa saada lapsi heräämään tilanteeseen.

Olen sanonut hänelle suoraan, että hänen käytöksensä aiheuttaa minulle suurta kärsimystä ja että suureen suruun voi vaikka kuolla. Tämä ei vaikuta liikuttavan häntä yhtään - olen miettinyt että olenko kasvattanut psykopaatin kun oman äidin tuska ei merkitse mitään :(

-ap

Tämä kertoo kaiken, miksi poika ei halua olla tekemisissä.

Ap. Poikasi ei ole vastuussa tunteistasi.

Jep, ap:n ajatusmaailma on aika narsistinen. Lapset ei ole vanhempiensa palvelijoita, eivät kirjaimellisesti tai muutenkaan. Lasten ei pitäisi joutua toimimaan vanhempiensa roskakoreina, joille voi vuodattaa kaikki pskat tuntemuksensa.

Tämä trollaus on ollut täällä ennenkin.

Vierailija kirjoitti:

Tämä trollaus on ollut täällä ennenkin.

Miten niin trollaus? Minä olen itse tehnyt vastaavan aloituksen tänne noin vuosi sitten. En trollannut. En ole ap.

Omat vanhempani eivät ole lähellekään täydellisiä, mutta nyt aikuisiällä tykkään heidän seurastaan. He eivät utele. Jos haluan kertoa jotain heille, saan tukea ja kuuntelevan korvan. He eivät arvostele elämänvalintojani, mielenkiinnon kohteitani tai arvomaailmaani. He ovat fiksuja, rentoja ja huumorintajuisia, joten heidän kanssaan voi vitsailla tai keskustella mistä vaan. He eivät kohtele minua kuin lasta, eli eivät lässytä että vooooi äidin kultamussukka koiranpentukatse silmissä kiiltäen. Äidilläni on toki välillä sellaisia vanhojen asioiden muisteluhetkiä, mutta se on ok pienissä määrin. Eivät tuputa neuvoja tai ratkaisuja. Eivät kuvittele olevansa minua fiksumpia. Voidaan keskustella vaikka politiikasta ja olla täysin eri mieltä ilman tuomitsevaa asennetta. Tykkäävät kaikkien meidän sisarusten puolisoista, vaikka kaikki ovat keskenään hyvin erilaisia. Eivät velvoita asioita, eli kysele milloin saavat lapsenlapsia tai käske tekemään heille ilmaistöitä esim. metsätöitä, joita tuttuni joutuvat tekemään. Eivät syyllistä, jos en tule käymään aina kun on kutsuttu. Siinä siis muutamia vinkkejä, miten olla aikuisille lapsille niin mieluista seuraa, että lapset itse kyselevät milloin nähdään.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani eivät ole lähellekään täydellisiä, mutta nyt aikuisiällä tykkään heidän seurastaan. He eivät utele. Jos haluan kertoa jotain heille, saan tukea ja kuuntelevan korvan. He eivät arvostele elämänvalintojani, mielenkiinnon kohteitani tai arvomaailmaani. He ovat fiksuja, rentoja ja huumorintajuisia, joten heidän kanssaan voi vitsailla tai keskustella mistä vaan. He eivät kohtele minua kuin lasta, eli eivät lässytä että vooooi äidin kultamussukka koiranpentukatse silmissä kiiltäen. Äidilläni on toki välillä sellaisia vanhojen asioiden muisteluhetkiä, mutta se on ok pienissä määrin. Eivät tuputa neuvoja tai ratkaisuja. Eivät kuvittele olevansa minua fiksumpia. Voidaan keskustella vaikka politiikasta ja olla täysin eri mieltä ilman tuomitsevaa asennetta. Tykkäävät kaikkien meidän sisarusten puolisoista, vaikka kaikki ovat keskenään hyvin erilaisia. Eivät velvoita asioita, eli kysele milloin saavat lapsenlapsia tai käske tekemään heille ilmaistöitä esim. metsätöitä, joita tuttuni joutuvat tekemään. Eivät syyllistä, jos en tule käymään aina kun on kutsuttu. Siinä siis muutamia vinkkejä, miten olla aikuisille lapsille niin mieluista seuraa, että lapset itse kyselevät milloin nähdään.

Hyvä lista. Mitä neuvot, jos lapsi ei itse keskustele, eli vanhempi ei voi olla kuuntelevana korvana? Sittenhän se menee siihen, että vanhempi kyselee asioita, mikä tulkitaan helposti uteluksi.

Tilanne on hieman eri kohdallani, mutta olen aivan kypsä äitini soitteluun. Hän soittaa todella usein ja maailma on eläkeiässä supistunut, joten jutut on tosi puuduttavia. Aiemmin virkeä ihminen ei ole kiinnostunut mistään muusta kuin jostain omista jutuistaan, jotka pyörii pienissä kuvioissa ympyrää. Aiemmin hänen kanssaan pystyi puhumaan politiikkaa tai mitä tapahansa. Nyt soittaa siitä, että naapuri on istuttanut kukkapenkkinsä väärin ja pui sitä pitkään. Ja yleensä kertoo saman asian monesti. Ei missään tapauksessa ole muistihäiriötä, mutta on vaan sisällötön elämä.

Vierailija kirjoitti:

Itsenäistyminen kuuluu asiaan. Vaikka se sattuu, niin vanhempien on se vain hyväksyttävä. Luultavasti hän palaa itsenäistyttyään ja aikuistuttuaan kuvioihin, ainakin jollain tapaa. 

Kyllä se niin on.

Pitää saada se irtiotto, että voi palata.

Se on ihan normaali kehitys.

Päästä aapee irti. Kerro, että on tärkeä.

Keskity omiin ja tee omia juttujasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että nyt ap korjaa satoa siitä, että ei ole osannut kasvattaa lastaan vastavuoroiseen ihmissuhteeseen. Eli hän on ollut suhteessaan lapseen aina yksipuoleisesti antavana osapuolena. Nyt sitten kun lapsi ei vanhempaansa enää tarvitse eikä ole hänestä riippuvainen, lopputulos on tämä: lapsi pitää ap:n olemassaoloa elämässään itsestäänselvyytenä eikä hänen tarvitse ponnistella pitääkseen ihmissuhdetta yllä.

Toki tilanne voi lapsen aikuistuessa ja mahdollisesti viisastuessa vielä muuttua, eli tämän ihmissuhteen tulevaisuus saattaa olla toinen.

Ehkä kannattaisi puhua suoraan lapsen kanssa ja näyttää hänelle tunteiden avulla miten pahalta käytöksensä sinusta tuntuu. En tiedä onko olemassa mitään muuta keinoa saada lapsi heräämään tilanteeseen.

Olen sanonut hänelle suoraan, että hänen käytöksensä aiheuttaa minulle suurta kärsimystä ja että suureen suruun voi vaikka kuolla. Tämä ei vaikuta liikuttavan häntä yhtään - olen miettinyt että olenko kasvattanut psykopaatin kun oman äidin tuska ei merkitse mitään :(

-ap

Kuulostaa enemmän siltä, että sinä olet se psykopaatti ja poikasi on fiksu ottaessaan vähän pesäeroa. Muista, poikasi ei ole sinun lelusi. Hän ei ole myöskään sinun tukihenkilösi. Eikä aviomiehesi. Hän on itsenäinen ihminen eikä ole mitään velkaa sinulle. Jätä hänet rauhaan. Hän tulee takaisin rakentamaan kanssasi normaalia ihmissuhdetta sitten joskus, jos ja kun siltä tuntuu. Sillä välin sinä voisit mennä terapiaan. Tuollainen kiero, kontrolloiva ja erittäin riippuvainen suhtautuminen omiin lapsiin on sairasta.

Kun lapsi kertoo noin avoimesti, et kokee kontrollointia, niin ole iloinen siitä. Teillä on puheväleissä lapsesi pystyy noin hyvin sanoittamaa asioita.

Kunnioita toisen ihmisen rajoja. Ei hän tuota huvikseen sano.

Se sanominen epäkohdasta on luottamuksen osoitus. Arvosta sitä sellaisenaan.

Annat nyt hänen olla. Toivot hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Tilanne on hieman eri kohdallani, mutta olen aivan kypsä äitini soitteluun. Hän soittaa todella usein ja maailma on eläkeiässä supistunut, joten jutut on tosi puuduttavia. Aiemmin virkeä ihminen ei ole kiinnostunut mistään muusta kuin jostain omista jutuistaan, jotka pyörii pienissä kuvioissa ympyrää. Aiemmin hänen kanssaan pystyi puhumaan politiikkaa tai mitä tapahansa. Nyt soittaa siitä, että naapuri on istuttanut kukkapenkkinsä väärin ja pui sitä pitkään. Ja yleensä kertoo saman asian monesti. Ei missään tapauksessa ole muistihäiriötä, mutta on vaan sisällötön elämä.

Minulla on sama isoäitini kanssa. Ahdistaa aina kun hän soittaa. Siitä seuraa ainakin puolen tunnin rant, jossa käydään läpi naapurin kummin kaiman asiat ja kaikkea muuta yhtä kiinnostavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani eivät ole lähellekään täydellisiä, mutta nyt aikuisiällä tykkään heidän seurastaan. He eivät utele. Jos haluan kertoa jotain heille, saan tukea ja kuuntelevan korvan. He eivät arvostele elämänvalintojani, mielenkiinnon kohteitani tai arvomaailmaani. He ovat fiksuja, rentoja ja huumorintajuisia, joten heidän kanssaan voi vitsailla tai keskustella mistä vaan. He eivät kohtele minua kuin lasta, eli eivät lässytä että vooooi äidin kultamussukka koiranpentukatse silmissä kiiltäen. Äidilläni on toki välillä sellaisia vanhojen asioiden muisteluhetkiä, mutta se on ok pienissä määrin. Eivät tuputa neuvoja tai ratkaisuja. Eivät kuvittele olevansa minua fiksumpia. Voidaan keskustella vaikka politiikasta ja olla täysin eri mieltä ilman tuomitsevaa asennetta. Tykkäävät kaikkien meidän sisarusten puolisoista, vaikka kaikki ovat keskenään hyvin erilaisia. Eivät velvoita asioita, eli kysele milloin saavat lapsenlapsia tai käske tekemään heille ilmaistöitä esim. metsätöitä, joita tuttuni joutuvat tekemään. Eivät syyllistä, jos en tule käymään aina kun on kutsuttu. Siinä siis muutamia vinkkejä, miten olla aikuisille lapsille niin mieluista seuraa, että lapset itse kyselevät milloin nähdään.

Hyvä lista. Mitä neuvot, jos lapsi ei itse keskustele, eli vanhempi ei voi olla kuuntelevana korvana? Sittenhän se menee siihen, että vanhempi kyselee asioita, mikä tulkitaan helposti uteluksi.

Yksi sisareni on sellainen, ettei tykkää puhua vanhemmillemme eikä edes meille sisaruksille mitään henkilökohtaisia asioita. Tai saattaa kertoa ilmoitusluontoisesti, tyyliin "sain uuden työn", "kohta tulee perheenlisäystä". Siinä ei vaan auta utelut tai muut. Olen itse saanut häntä vähän avautumaan, kun olen kertonut jotain omia henkilökohtaisia asioita tai harmituksia (ei häneen kohdistuvia). Tuntuu, että hänen luottamuksensa saaminen on ollut pitkä prosessi, mutta joskus se vaan menee niin. Eli vinkiksi sanoisin, että puhukaa pääsääntöisesti yleisistä asioista ja siihen sekaan voi kertoa omia kuulumisiaan (ei liian usein tai kuormittavasti, eli ei päivittäisiä vuodatuspuheluita). Ehkä lapsi joskus kokee, että voisinpa ottaa mallia tuosta avoimuudesta ja itsekin kertoa, mitä elämässäni on meneillään. Se voi tosin viedä vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani eivät ole lähellekään täydellisiä, mutta nyt aikuisiällä tykkään heidän seurastaan. He eivät utele. Jos haluan kertoa jotain heille, saan tukea ja kuuntelevan korvan. He eivät arvostele elämänvalintojani, mielenkiinnon kohteitani tai arvomaailmaani. He ovat fiksuja, rentoja ja huumorintajuisia, joten heidän kanssaan voi vitsailla tai keskustella mistä vaan. He eivät kohtele minua kuin lasta, eli eivät lässytä että vooooi äidin kultamussukka koiranpentukatse silmissä kiiltäen. Äidilläni on toki välillä sellaisia vanhojen asioiden muisteluhetkiä, mutta se on ok pienissä määrin. Eivät tuputa neuvoja tai ratkaisuja. Eivät kuvittele olevansa minua fiksumpia. Voidaan keskustella vaikka politiikasta ja olla täysin eri mieltä ilman tuomitsevaa asennetta. Tykkäävät kaikkien meidän sisarusten puolisoista, vaikka kaikki ovat keskenään hyvin erilaisia. Eivät velvoita asioita, eli kysele milloin saavat lapsenlapsia tai käske tekemään heille ilmaistöitä esim. metsätöitä, joita tuttuni joutuvat tekemään. Eivät syyllistä, jos en tule käymään aina kun on kutsuttu. Siinä siis muutamia vinkkejä, miten olla aikuisille lapsille niin mieluista seuraa, että lapset itse kyselevät milloin nähdään.

Hyvä lista. Mitä neuvot, jos lapsi ei itse keskustele, eli vanhempi ei voi olla kuuntelevana korvana? Sittenhän se menee siihen, että vanhempi kyselee asioita, mikä tulkitaan helposti uteluksi.

Yksi sisareni on sellainen, ettei tykkää puhua vanhemmillemme eikä edes meille sisaruksille mitään henkilökohtaisia asioita. Tai saattaa kertoa ilmoitusluontoisesti, tyyliin "sain uuden työn", "kohta tulee perheenlisäystä". Siinä ei vaan auta utelut tai muut. Olen itse saanut häntä vähän avautumaan, kun olen kertonut jotain omia henkilökohtaisia asioita tai harmituksia (ei häneen kohdistuvia). Tuntuu, että hänen luottamuksensa saaminen on ollut pitkä prosessi, mutta joskus se vaan menee niin. Eli vinkiksi sanoisin, että puhukaa pääsääntöisesti yleisistä asioista ja siihen sekaan voi kertoa omia kuulumisiaan (ei liian usein tai kuormittavasti, eli ei päivittäisiä vuodatuspuheluita). Ehkä lapsi joskus kokee, että voisinpa ottaa mallia tuosta avoimuudesta ja itsekin kertoa, mitä elämässäni on meneillään. Se voi tosin viedä vuosia.

Minä toimin juuri noin poikani kanssa. Puhun ukrainan sodasta, kyselen mikä on haupitsi, kyselen onko lukenut sitä ja sitä uutista, kerron uutisista, säästä, lemmikistämme.

Sitten välillä yritän kysyä, mitä hänelle kuuluu, mutta en saa tietoa. Sitten taas yritän keksiä uutisia aihealueilta, jotka häntä kiinnostaa. Kuten avaruus tms.

Kuormittavaa - minulle.

Olen siis yksi vastanneista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No siinähän se tuli jo aloituksessa. Kolmekymppinen ei halua olla muorin kontrolloitavana, vaan haluaa elää omaa elämää. Joskus yhteydenpidon katkaisu on ainut vaihtoehto.

Voisihan siitäkin ensin keskustella. Eli sanoa vaikka että koen että kun tapaamme niin arvostelet valintojani ja pyrit vaikuttamaan päätöksiini. Olen kuitenkin jo aikuinen ja haluan tehdä omat valinnat itse.

Outoa jos vaan mykkäkouluilee eikä toinen edes tiedä miksi.

Todennäköisesti poika on sanonut, kenties montakin kertaa. Ap ei vaan ole kuunnellut tai kieltäytynyt ymmärtämästä kuulemaansa. Oikein tyypillistä narsistiselle ja/tai rajattomalle.

Minun aikuinen poikani on koukussa virtuaalitodellisuuteen. Ja nettiin yleensäkin, siellä on samanhenkistä porukkaa ja zättikavereita ympäri maapalloa. On kuitenkin niin kohtelias että jaksaa joskus mullekin, yli kuuskymppiselle äidille,jotain vastata viesteihin.Ja kyllä me nähdäänkin,koska asutaan samassa kaupungissa.Sitten en tiedä miten kävis jos asuttais eri puolilla Suomea.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen vastauksia. Onko suomalaiset näin sukurakkaudetonta porukkaa. Ja lisäksi huonokäytöksistä. Minä, minä, minä. Kun minä en jaksa rakastaa kuin itseäni.

Miksi ylläpitää ihmissuhdetta, jos siitä on itselle pelkkää haittaa? Vaikka olisi oma äiti tai isä kyseessä.

Huolestunut isä. kirjoitti:

Oma poikanikaan ei halua pitää yhteyttä millään tavalla. Olen ollut ilmeisesti huono isä. On varmaan peiliin katsomisen paikka? Poika sai nuorena kaikki mitä pyysi, Mopo, Moottoripyörä Auto, oman asunnon ostossa autetiin. Kotona ei ollut Alkoholismia, ei väkivaltaa.  Koti oli tavallinen keskiluokkainen toimihenkilö perhe. Lapset saivat käydä koulua niin pitkälle kun lukuinto riitti. En todellakaan tiedä, missä olen menetellyt väärin,hänen suhteensa? Kertokaa viisaammat, mitä tehdä?

Kulissit oli kunnossa. Oliko muut asiat?

Anna olla. Jatka elämää! Laske irti ja piste.

Vierailija kirjoitti:

Monet vaikuttavat ajattelevan, että kontrollointi on väärin. Vanhempana minulla on kuitenkin elämänkokemusta, ja olen ollut aikoinani samoissa tilanteissa kuin poikani. Haluan estää häntä tekemästä samoja virheitä mitä itse olen tehnyt, eikö se ole vanhemmuuden ydintä? On totta että hän on aikuinen ja hyväntahtoisia neuvojani ei ole pakko noudattaa, mutta eikai se ole syy olla pitämättä yhteyttä?

-ap

Jatkuva "hyväntahtoinen" neuvominen on syy olla pitämättä yhteyttä. Kenelle sinä sitä hyvää annat? Et ainakaan pojalle.

Kontrollointi on pahasta. Jokaisen tulee myös saada tehdä omat virheensä ja oppia niistä. Et sinä korppikotka niitä voi estää liihottamalla aikuisen miehen yllä.

Ei jaksa kuunnella sitä pätemistä, jäkätystä ja vaatimista.

Oman äidin kanssa on viimeaikoina alkanut menee niin, että se soittaa ehkä kerran kuukaudessa jurrissa mulle, alkaa sössöttämään juttujaan ja vaatimaan jopa lähemmäs häntä muuttamista täältä "hirveästä läävästä hirveässä kaupungissa" johonkin pieneen kerrostalo kopperoon, siinä kohtaa minun pitäisikin vaan "kyetä laskemaan elintasoa" ja olla vaatimatta että jos muutan, niin muutan ainoastaan nykyistä parempaan asuntoon..

Sit kun jauhottelen sitä pitkälti minkä tahansa aiheen parissa mennen tullen, se lopulta paiskaa luurin korvaan.. ilmeisesti se ottaa myös koville kun kertoo juttuja tän valtion puuhista, kun ei se olekaan ihan niin helvetin autuas kuin punaisten pioneerileirillä ja demareiden vaaliteltalla kerrottiin..

M36