Aikuinen poika ei halua pitää yhteyttä :(

Vierailija kirjoitti:

Alexac kirjoitti:

Ainut asia mistä sinun kannattaa yrittää keskustella on se että miksi poikasi kokee että ylikontrolloit. Jos poikasi toivoo että jätät hänet rauhaan teet niin.

Kontrollointia osoittaa sekin, että ap tekee aiheesta vauvapalstalle.

Ihan hyvä tapa tuoda asia esille, että kirjoittaa asiasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet vaikuttavat ajattelevan, että kontrollointi on väärin. Vanhempana minulla on kuitenkin elämänkokemusta, ja olen ollut aikoinani samoissa tilanteissa kuin poikani. Haluan estää häntä tekemästä samoja virheitä mitä itse olen tehnyt, eikö se ole vanhemmuuden ydintä? On totta että hän on aikuinen ja hyväntahtoisia neuvojani ei ole pakko noudattaa, mutta eikai se ole syy olla pitämättä yhteyttä?

-ap

Luoja miten rasittavaa. Hänen elämänsä ei ole sinun elämäsi. Anna hänen elää omaa elämäänsä, hän kyllä pyytää apua tai neuvoa jos tahtoo ja tarvitsee. Sulla oli 18 vuotta aikaa opettaa ja antaa kaikki eväät, nyt päästät vihdoin irti. 

Kyllä sitä vähän voi olla äitiinsä yhteydessä vaikka elääkin omaa elämäänsä. Luulisi ettei se nyt oman elämän elämistä haittaa. Voihan vähän vaivautua, eikä aina tuijottaa, että mitä se minun oma napa nyt tähän sanoo.

Kyllä luulisi 30 vuotiaan osaavan sanoa, että en tarvitse neuvojasi ja ihmetellä täytyy jos oma äiti ei merkitse mitään eli on ilmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet vaikuttavat ajattelevan, että kontrollointi on väärin. Vanhempana minulla on kuitenkin elämänkokemusta, ja olen ollut aikoinani samoissa tilanteissa kuin poikani. Haluan estää häntä tekemästä samoja virheitä mitä itse olen tehnyt, eikö se ole vanhemmuuden ydintä? On totta että hän on aikuinen ja hyväntahtoisia neuvojani ei ole pakko noudattaa, mutta eikai se ole syy olla pitämättä yhteyttä?

-ap

Luoja miten rasittavaa. Hänen elämänsä ei ole sinun elämäsi. Anna hänen elää omaa elämäänsä, hän kyllä pyytää apua tai neuvoa jos tahtoo ja tarvitsee. Sulla oli 18 vuotta aikaa opettaa ja antaa kaikki eväät, nyt päästät vihdoin irti. 

Kyllä sitä vähän voi olla äitiinsä yhteydessä vaikka elääkin omaa elämäänsä. Luulisi ettei se nyt oman elämän elämistä haittaa. Voihan vähän vaivautua, eikä aina tuijottaa, että mitä se minun oma napa nyt tähän sanoo.

Kyllä luulisi 30 vuotiaan osaavan sanoa, että en tarvitse neuvojasi ja ihmetellä täytyy jos oma äiti ei merkitse mitään eli on ilmaa.

Oman elämän eläminen omalla tavallaan on itsekästä, koska tahdin pitäisi määrätä äiti ja äitiä pitää kunnioittaa ja auttaa jne jne jne. Loputon vaatimuslista = "vähän!

Oma äitini on tällainen. Itkee ja voivottelee kun oma lapsi hylännyt vaikka aina ollut loistava äiti ja käyttää myös sanoja kaikkensa tehnyt ja antanut. Sitten se todellisuus: Lapsena hyvin kylmä ja etäinen, lasten piti pysyä aina pois silmistä ja jos sattui törmäämään äitiin epäsopivana hetkenä (tätä ei voinut koskaan tietää mikä se aika on) alkoi sättiminen ja haukkuminen. Kaikkea arvosteltiin ja vähäteltiin, ikinä ei hyvä. Varasti rahojani, kuulemma piti turvassa ja sitten kun kysyin rahoja, mitään ei ollut ja omiani puhun kun koitan häneltä ryöstää.. jne jne jne. Ihan viimeinen tikki aikuisuudessa oli, kun suuttui jostain ja seurauksena oli se että soitti mun työpaikalle kertoakseen "millainen todella olen", tarkoituksensa saada työnantajan sympatiat ja tukea ja mulle potkut. 

Kontrollointi on vallankäyttöä, joka viime kädessä perustuu pelkoon.

Selitys ongelmaasi on omassa ekassa viestissäsi: jos pojan mielestä kontrolloit häntä, on syytä ottaa palaute tosissaan. Hän on sentään kertonut mistä on kyse ja antanut mahdollisuuden muuttaa käytöstäsi. Se, mikä sinulle on huolenpitoa, todennäköisesti näyttäytyy hänelle luottamuksen puutteena ja kyvyttömyytenä ymmärtää, että kyseessä on aikuinen ihminen, joka haluaa olla vastuussa omasta elämästään. Käytännössä hän siis saattaa kokea että pidät häntä lapsen tasoisena, mikä kolmekymppisellä tarkoittaisi älyllistä vajavaisuutta.

On ymmärrettävää, että aikuisessa lapsessaankin näkee sen pikkupojan mikä hän oli joskus. Vaikka kuinka ajattelet tekeväsi hyvää kontrolloinnilla, se ei varmasti tule edistämään suhdettanne. Suosittelen jättämään hänet rauhaan joksikin aikaa, ja seuraavan yhteydenoton aikana kohtelemaan kuin muitakin aikuisia ihmisiä.

Edellinen jatkaa vielä luettuaan ketjun: nuo psykopaatti-spekulaatiosi antavat aika selkeän syyn miksi poikasi ei halua olla tekemisissä. Muutenkin annat itsestäsi aika narsistisen vaikutelman.

Jos olisin mies, olisin varma, että ap on äitini. Te jotka epäilette tätä provoksi, olkaa iloisia ettei elämässäne ole tuollaisia ihmisiä, varsinkaan vanhempina.

Vierailija kirjoitti:

Edellinen jatkaa vielä luettuaan ketjun: nuo psykopaatti-spekulaatiosi antavat aika selkeän syyn miksi poikasi ei halua olla tekemisissä. Muutenkin annat itsestäsi aika narsistisen vaikutelman.

Ei pidä ottaa liian kirjaimellisesti. En nyt ole mitään diagnoosia tehnyt. Mutta ei tuo normaalia ole että oman äitinsä on valmis hylkäämään. Olisin kyllä toivonut enemmän vertaistukea täältä, enkä tuollaisia syytöksiä.

-ap

"Olen aina tehnyt kaikkeni hänen eteensä ja huolehtinut hänestä" - ap on marttyyri

"Hän on syyttänyt minua elämänsä kontrolloinnista"

- aivan, kannattaa kuunnella mitä poika sanoo ja katsoa peiliin

"mutta olen kaikessa tarkoittanut hänen parastaan" - mistä tiedät? Ei parhaan tarkoittaminen tarkoita sitä, että ap voisi sekaantua loputtomiin poikansa elämään.

"Pelkään että olen kasvattanut hänestä kiittämättömän" - lapset eivät ole kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen.

Ps. Ap on aivan kuin äitini. Aloin toipua äitiydestään vasta, kun katkaisin välit 35 vuotiaana.

Napanuora pitää katkaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin outoa, että kaikki sanovat, että käytös viittaa siihen, että vanhempi yrittää kontrolloida, ohjailla ja neuvoa. No, voihan se olla joillain syy, mutta ei meillä. Minä olen tosi joustava, annan tilaa, en astu varpaille, odotan pyyntöä enkä tunkeudu. Silti poika ei halua kauheasti olla yhteydessä.

Poika on tyyppi, joka hallitsee esim. Keskusteluita. Hän ei ole kiinnostunut keskustelemaan siitä, mistä muut haluavat, vaan lähtee ennemmin pois. Häntä ei voi kutsua sukujuhliin, koska häntä ei kiinnosta. Eli on aikamoinen minäminä-tapaus.

Anna elää omaa elämää, jos häntä ei kiinnosta sukujuhlat ja keskustelut niin sitten ei kiinnosta. Olette selkeästi liian erilaisia, mitä tuollainen syyttely hyödyttää?

En tietääkseni syytellyt ketään mistään. Kerroin, millainen minä olen ja millainen poika on. Ei hänen tarvitse tulla mihinkään sukujuhliin. Annan elää omaa elämää, mutta takuulla aion kutsua hänet käymään jouluna ja äitienpäivänä.

Kyse ei ole vain erilaisuudesta, vaan myös käytöstavoista. Jouluna hän oli meillä ja makasi sohvalla kännykän kanssa, kun muut keskustelivat ruokapöydässä. Hänestä tuli hyväntuulinen vasta, kunnsai mieluisiaan lahjoja. Sitten muuttui sosiaaliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin outoa, että kaikki sanovat, että käytös viittaa siihen, että vanhempi yrittää kontrolloida, ohjailla ja neuvoa. No, voihan se olla joillain syy, mutta ei meillä. Minä olen tosi joustava, annan tilaa, en astu varpaille, odotan pyyntöä enkä tunkeudu. Silti poika ei halua kauheasti olla yhteydessä.

Poika on tyyppi, joka hallitsee esim. Keskusteluita. Hän ei ole kiinnostunut keskustelemaan siitä, mistä muut haluavat, vaan lähtee ennemmin pois. Häntä ei voi kutsua sukujuhliin, koska häntä ei kiinnosta. Eli on aikamoinen minäminä-tapaus.

Itsekään en pidä sukujuhlista, oman perheen kanssa olen tekemisissä, mutta en juurikaan tunne serkkujani enkä varsinkaan äitini puolen sukua. Inhoan kun nämä puolitut alkaa tivaamaan esim työtilanteestani ja yksityiselämästäni.

Minulle sukujuhla on se, että isovanhemmat ja lapsen omat sisarukset ovat paikalla.

Sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla taas käy aina niin päin, että jos äiti kysyy Whatsappissa kuulumisiani ja avaudun rehellisesti jostain ongelmastani, äiti ei enää vastaa siihen mitään. Jouduin jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle nuorena ja olen hyvin yksinäinen muutenkin, äiti tietää tämän. En kai minä voi vaatia enää aikuisena mitään lohdun sanoja tai kannustusta, ei ole ollut ikinä äidin tapaista antaa sellaisia. Vähän offtopic mutta kiitos kun sain avautua.

Sama tilanne itselläni.  Äidille ei voi rehellisesti kertoa mitään, koska oli ongelma mikä tahansa, niin aina vika on minussa. Mitään järkeviä neuvoja en koskaan saa.

Minäkään en viitsi puhua rehellisesti. Syy on vain eri: äitini on hyperempaattinen, enkä kestä sitä. En kaipaa empatiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että nyt ap korjaa satoa siitä, että ei ole osannut kasvattaa lastaan vastavuoroiseen ihmissuhteeseen. Eli hän on ollut suhteessaan lapseen aina yksipuoleisesti antavana osapuolena. Nyt sitten kun lapsi ei vanhempaansa enää tarvitse eikä ole hänestä riippuvainen, lopputulos on tämä: lapsi pitää ap:n olemassaoloa elämässään itsestäänselvyytenä eikä hänen tarvitse ponnistella pitääkseen ihmissuhdetta yllä.

Toki tilanne voi lapsen aikuistuessa ja mahdollisesti viisastuessa vielä muuttua, eli tämän ihmissuhteen tulevaisuus saattaa olla toinen.

Ehkä kannattaisi puhua suoraan lapsen kanssa ja näyttää hänelle tunteiden avulla miten pahalta käytöksensä sinusta tuntuu. En tiedä onko olemassa mitään muuta keinoa saada lapsi heräämään tilanteeseen.

Olen sanonut hänelle suoraan, että hänen käytöksensä aiheuttaa minulle suurta kärsimystä ja että suureen suruun voi vaikka kuolla. Tämä ei vaikuta liikuttavan häntä yhtään - olen miettinyt että olenko kasvattanut psykopaatin kun oman äidin tuska ei merkitse mitään :(

-ap

Tämä kertoo kaiken, miksi poika ei halua olla tekemisissä.

Ap. Poikasi ei ole vastuussa tunteistasi.

Vierailija kirjoitti:

Olen kyllä vähän järkyttynyt näistä kommenteista. Ymmärrän, että kuka tahansa voi purkaa täällä pahan olonsa, mutta että lapsestaan huolissaan oleva äiti on narsisti tai ihmishirviö? Tällaista kirjoittavalla ei varmasti ole lapsia tai on itse narsisti kun ei pysty yhtään samaistumaan tilanteeseeni.

-ap

Joko samaistut minuun tai olet hirviö ja narsisti?

Mun 3-kymppinen mies ei halua pitää yhteyttä vanhempiinsa. Etenkään äitiinsä. Syitä on varmasti sellaisiakin, joista en tiedä, mutta minulle on kertonut, ettei jaksa äitinsä uskonnon tuputusta ja "tunteista puhumista". Ei voi olla rennosti äitinsä kanssa oma itsensä. En minäkään jaksaisi olla koko ajan puhumassa tunteista ja vatvoa menneisyyttä vanhempieni kanssa. Tässä vaiheessa tuntuu, että haluaa olla vanhempiensa kaveri. Ei pieni lapsi, jolle tuputetaan jotain ajatusmaailmaa, tai terapian kohde.

Vierailija kirjoitti:

No siinähän se tuli jo aloituksessa. Kolmekymppinen ei halua olla muorin kontrolloitavana, vaan haluaa elää omaa elämää. Joskus yhteydenpidon katkaisu on ainut vaihtoehto.

Voisihan siitäkin ensin keskustella. Eli sanoa vaikka että koen että kun tapaamme niin arvostelet valintojani ja pyrit vaikuttamaan päätöksiini. Olen kuitenkin jo aikuinen ja haluan tehdä omat valinnat itse.

Outoa jos vaan mykkäkouluilee eikä toinen edes tiedä miksi.

Anna hänen olla rauhassa. Hän ottaa itse yhteyttä sitten, kun haluaa. Terveisin Yhden tuollaisen äiti

Sellaista se on, kun lähtee maailmalle ja löytää itselleen oman lauman, jonka kanssa on yhteisiä juttuja, mielipiteitä ja hauskanpitoa. Vanhemmat voivat tuntuu melko holhoavilta vielä tuossa iässä, joten etäisyyden ottaminen on normaalia. Esim. Minä tupakoin, mutta vanhempani eivät. Tiedän, että pitäisi lopettaa. Vanhempani eivät ole koskaan nalkuttaneet minulle siitä, mitä arvostan. Vietän heidän kanssaan mielelläni aikaa. Mieheni myös tupakoi ja hänen vanhempiensa luona ei saa tupakoida, ei siis missään koko valtavalla tontilla, tai seuraa moraalisaarna.